tiistai 30. joulukuuta 2014

Vain elämää live @ Hartwall areena, Helsinki (27.12.2014)

Olin lauantaina 27.12. Hartwall-areenalla pidetyssä Vain elämää -konsertissa. Mukana oli kaikki kolmoskauden artistit: Jenni Vartiainen, Paula Vesala, Paula Koivuniemi, Toni Wirtanen, Samuli Edelmann, Elastinen ja Vesku Loiri.

Järjestelyt olivat sikäli poikkeuksellisia, että lava sijaitsi keskellä permantoa eikä toisessa päädyssä, kuten normaalisti. Täytyy kyllä tuosta järjestelyä vähän ihmetellä, sillä ainakin omasta mielestäni tuo oli erittäin epäkäytännöllistä. Ehkä sillä haettiin sitä, että taloon mahtuu enempi porukkaa ja kaikki näkisivät kaiken. Mutta permannolla tuo ei ainakaan toteutunut vaan suunnilleen puolet ajasta sai tuijotella artistien selkiä. Ja jos toisella puolella yleisö hurrasi, ei toisella puolella tiennyt, mitä siellä tapahtuu. Toki lavan reunoilla ja katonrajassa oli näyttöjä, joista sai seurattua tapahtumien kulkua lavalla, mutta itse istuin sellaisessa paikassa, että edes nuo näytöt eivät näkyneet kunnolla, vaikka täyden hinnan lipusta maksoinkin ilman näköesteitä. Tässä tapauksessa olisi ollut paljon parempi olla katsomossa ja korkeammalla paikalla, niin olisi nähnyt koko sen kolme tuntia, että missä mennään.

Keikka alkoi Paula Koivuniemen Mikä boogie -vedolla ja se repäisi yleisön heti mukaansa. Yleisössä oli hyvät fiilikset alusta asti ja ihailtavasti kaikki heittäytyivät menoon mukaan. Ainakaan omasta vinkkelistä katsottuna artistien ei tarvinnut yleisöä suuremmin kosiskella, koska ihan pienet eleet herättivät yleisön tanssimaan ja taputtamaan. Samulilla oli hyvä energia päällä, sillä silloin, kun oli menevämpi biisi eikä hän itse ollut lauluvuorossa, kiersi hän ympäri lavaa nostattaen laineita yleisön puolelle. Muutenkin hänen kasvoiltaan paistoi suuri ilo ja viimeistään nyt huomasin, miten kotonaan hän lavalla onkaan. Kuten yleisöstä moneen kertaan illan aikana huudeltiinkin, niin onhan se Samuli aika ihana. Samuli esitti illan aikana seuraavat biisit: Väliaikainen, Teit meistä kauniin, Tunnoton ja huumoripitoinen Vaan sil on väliä. Viimeksi mainittu herätti hyviä nauruja yleisössä ja osoitti, että Samuli osaa nauraa itselleen ja mennä omien mukaavuusalueiden ulkopuolelle.


Koivuniemen Paula yllätti vahvalla live-esiintymisellään. Olen hänet nähnyt viimeeksi livenä Senaatintorin tapahtumassa, jossa yleisö oli valinnut hänelle esitettäväksi Apulannan Anna mulle piiskaa -biisin ja sen hän rokkasi erittäin hyvin. Olisikohan vuosi ollut 2001? Kuitenkin esiintymisen ja äänen vahvuus yllättivät ja oli oikeastaan aika mukavaa katsella ja kuunnella häntä. Erityisesti PMMP:n Joutsenet-biisi meni nappiin. Hauskana yksityiskohtana panin merkille, että nyt biisiin oltiin saatu lumisadetta, kun PMMP ei haluistaan huolimatta omille keikoilleen sitä saanut. Lisäksi Koivuniemi esitti Lapin kesän duettona Veskun kanssa ja Apulannan Koneeseen kadonnut -biisin.
Hauskana yksityiskohtana keikalla oli se, kun ikuisuuskaraokeklassikko Aikuinen nainen vedettiin loppuunmyydyn Hartwallin voimin yhteislauluna niin, että sanat rullasivat näytöillä. Joku siinä takanani huutelikin, että: "Ei me mitään sanoja tarvita." Ja totta, vaikken itse Koivuniemeä aktiivisesti kuuntele saati ole biisiä koskaan karaokessa laulanut, niin kummasti sitä osasi sanat melkein kokonaan.



Jenni veti keikan aika lailla samoilta pohjilta (ja osittain samoilla vitseillä) kuin omat soolokeikkansakin, ja sen lisäksi intoutui ilonpitoon ja tanssahteluun muiden kanssa. Taattua, ihanaa Jenniä, mutta ilman suurempia yllätyksiä. (Mitä nyt rojahti lavalla, kun katsoi vähän huonosti eteensä, mutta onneksi touhussa repesi vain housut eikä hänelle känyt kuinkaan.) Jenni esitti illan aikana biisit: Kohtalokas samba, Lautturi, Anna mulle piiskaa ja Selvästi päihtynyt (duetto Tonin kanssa).



Paula Vesala oli omalla kohdallani illan odotetuimpia ja etenkin Sori oli niin kova livenä kuin vain kuvitella saattaa ja olikin aivan täydellinen päätösbiisi. Elastinen liittyi biisiin mukaan ja oli kyllä huikean hauska meno ihan viime minuutteihin asti. Elastinen oli konsertissa juurikin niin positiivinen ja energinen kuin telkkarissakin ja oikein mukavan piristävä valopilkku, vaikken räpistä muuten juuri välitäkään. Hän sai kyllä koko salin puolelleen ja täyteen hurmokseen, ja Naurava kulkuri toimi paljon paremmin kuin levyllä tai telkkarissa. Paula V. esitti Sorin lisäksi biisit: Elegia, Miten ja miksi sekä Pahempi toistaan. Elastinen puolestaan seuraavat: Oo siellä jossain mun, Peggy (tosi kova livenä!) ja Kun kuuntelen Paulaa.

Toni Wirtasen Sata kesää, tuhat yötä oli ehkä tajunnanräjäyttävin esitys koko iltana. Mukana oli pyroja, uhoa ja raivoa, ja ilmiömäinen Leri Leskisen luotsaama bändi, joka taipui tähän raskaampaankin sointiin kuin vettä vain. Harmi vain, että biisi loppui liian nopeasti ja kunnon tunnelman lätsäyttäjä oli se, että väliaika seurasi heti tämän tykityksen jälkeen. Tämän biisin olisi kyllä pitänyt olla ennen Soria, keikan lopussa, niin olisi saanut kunnon revitykset loppuhuipennukseksi. Toni yllätti pukeutumalla brontosaurukseksi (Brontosauruksen yö) ja vetämällä kunnon teatraalisen esityksen katsojien iloksi. Ja kuten Jenni totesikin, tämä oli ensimmäinen kerta, kun varmaan kukaan meistä näki brontosauruksen livenä. Noiden lisäksi Tonilta kuultiin Kovemmat kädet ja En haluu kuolla tänä yönä, joista viimeksi mainitusta olisi voinut kuunnella vähän pidemmän version. Harmi, että Apulannan musiikki ei iske sitten millään, koska Tonilla on kunnon punk/rock-asenne ja saa kyllä hyvän menon aikaiseksi.


En nyt lähde suuremmin purkamaan ärsytystäni Veskun mielestäni äyräiden yli menneeseen hypetykseen, mutta jäi pikkuisen sellainen fiilis konsertista, että liikaa oli korostettu yhtä artistia. Vesku sai suurimmat aplodit tullessaan lavalle, Armo-esityksen jälkeen porukka osoitti ihailuaan seisaltaan, alku- ja loppuvideoissa oli eniten Veskun ääntä ja kun hän mylvi pari kertaa vähän korkeammalta, jengi oli ihan pähkinöinä. (Itse en ole koskaan saanut kiinni Veskun tulkinnasta/runonlausunnasta, kun se tuntuu välillä menevän nuotin vierestä ja välillä tuntuu, että artisti myöhästyy tulkinnassaan muutaman tahdin verran.) Lisäksi Vesku oli ainut, jonka osilta kaikki Vain elämää - jaksossa kuullut biisit esitettiin myös livenä. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että taiteilijaa arvostetaan, mutta nyt mielestäni Vesku on nostettu pikkuisen liian korkealle jalustalle, vaikka tässä maassa on muitakin pitkän uran tehneitä näyttelijöitä ja laulajia. Tiesin toki kyllä, mihin olin lusikkaani pistämässä, kun ostin liput tuonne keikalle ja yritinkin ajatella, että sivuutan kaiken Veskuun liittyvän. Mutta jollain tapaa se erinomaisuuden alleviivaaminen oli niin räikeää, että valitettavasti kuitenkin jonkin verran otin reaktiota. Vesku esitti siis biisit Ihmisten edessä, Rusketusraidat, Armo ja Anna soida.

Kokonaisuudessaan hyvä keikka ja kannatti ehdottomasti lähteä, sillä oli mielenkiintoista nähdä artisteja vähän erilaisen keikan merkeissä ja Paulaa soolona. Saa nähdä, millaisia artisteja ensi kaudelle irtoaa, mutta vähän veikkailen, että jää itseltä katsomatta. Paitsi jos mukana olisi vaikkapa Timo Rautiainen.



SORI!



sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Jenni Vartiainen @ Finlandia-talo, Helsinki (19.12.2014)

Perjantaina 19.12. Jenni Vartiainen esiintyi Helsingin Finlandia-talolla. Keikan alkupuolisko koostui rauhallisemmasta osuudesta, jonka ajaksi lavalle oli rakennettu oleskeluhuonetta muistuttava tila. Esimerksiksi Tyttövuodet-biisistä oli tehty tunnelmallisempi ja hitaampi versio, ja ensimmäistä kertaa sain biisin ajatuksesta paremmin kiinni. En ole oikein tykännyt levyversiosta enkä livenä vedetystä bailuversiosta, mutta nyt jokin naksahti ja näin biisin aivan eri valossa. Ei tämä ihan vielä suosikkilistalle pääse, mutta jos biisin saisi tässä muodossa levylle, niin sitten oltaisiin jo paljon lähempänä.


Alkupuolen kruunasi se, että settilistalle oli otettu mukaan uusia vanhoja biisejä. Vedenalaista oli debyyttialbumilta ei-sinkkubiisi, ja oli kyllä ihan mahtavaa kuulla se ensimmäistä kertaa livenä. Toimi todella hienosti ja tunnelma oli katossa. Tunnoton -biisiäkään en ole livenä kuullut, ja se nostattikin kylmät väreet heti ensitahdeista alkaen, kun tajusin, mikä biisi on juuri alkamassa. Se oli Jennin ensimmäinen sinkku ja se oli myös se biisi, joka vakuutti minut siitä, että Jennin soolomateriaali on taatusti erilaista ja sellaista, jota haluan kuunnella. Harvinaista kyllä, että itsellä jonkun artistin kuunteleminen on lähtenyt ihan ensisinkusta alkaen (no, toki Jenni oli tullut tutuksi jo Popstars-Gimmelin kautta, että sikäli ei ehkä voi varsinaisesti ensikosketuksesta voi puhua). Hauskana yllätyksenä ensimmäisen puoliskon loppupuolella Jenni vetäisi Vesku Loirin Kohtalokkaan samban. Sopivaa flirttiä mukaan ja saatiin menonpoikasta tuollekin tunnille.


Keikan toisella osuudella oli hippojen vuoro. Suurempia yllätyksiä ei toisella tunnilla tullut, mutta tuttua klubimaista bilemeininkiä ja laadukasta viihdettä.
Kokonaisuudessaan jälleen oikein hieno keikka ja Jenni osaa käyttää ääntään monipuolisesti ja osasta biiseistä oli onneksi tehty erilaisia versioita. Kuten Jenni itsekin kertoili, että on ihan piristävää pistää vanhoja biisejä välillä vähän uusiksi.

Tähän asti en ole oikein jaksanut lämmetä Susta enkelit pitävät huolta -biisille, mutta ehkä tämä joulunalus ja tuonhetkinen oma mieliala muuttivat mielen avoimeksi ja tuntui, että Tyttövuosien lisäksi myös tämä biisi avautui ensimmäistä kertaa kunnolla. Tavallaan olen tuosta biisistä tykännyt osittain sen takia, että se on Jennin biisi, mutta suurempia säväreitä se ei ole aiheuttanut. Nyt tuo biisin nimessäkin esiintyvä hokema (Susta enkelit pitävät huolta) loi ympärille tietynlaista lohtua ja ajatusta, että asioista voi päästää irti.

Muita keikalla kuultuja biisejä olivat ainakin: Toinen, Suru on kunniavieras, Minä ja hän, Duran duran, Selvästi päihtynyt, Junat ja naiset, Minä sinua vaan, Eden, Vanki, Ihmisten edessä, Nettiin, En haluu kuolla tänä yönä, Missä muruseni on ja Malja. Loppualplodit olivat huikeat -totta kai- ja Finlandia-talo antoi hienot puitteet tällekin keikalle




torstai 25. joulukuuta 2014

Päivä 15: Unelmani

Minun unelmani. Ihan ainutlaatuinen.
Nimeni muuttaisin. Nykyinen ei ole minua.
Asunnon ostaisin. Naantalista kaiketi.
Ilmoittaisin heille viime hetkellä. Äidille aiemmin.
Nauraisin junassa. Ainakin niille onnettomille.
Ei kiinnosta marinat. Tuhkana tuuleen ajatukset turhat.
Tunnen uuden mahdollisuuden. Niin unelmaani tavoittelen.
Nenä kohti tulevaa. Arvaan suunnan oikean.
Naantalista etelään tai jopa pohjoiseen.
Näyttäköön tietä sydämeni. Ilmaan puhallan voikukan haituvat.
Tuossa on paikka, johon rakennan. Naulaan ja vasaroin.
Nousee korkea talo. Olkoon nimeltään Unelma tai Ihme.
Ei sieltä mitään puutu. Uudet tuolit, tapetit ja kukkalaitteet.
Tuotevalikoima vertaansa vailla. Autohuoltoakin tarpeen vaatiessa.
Alkonkin suunnittelin alakertaan.
Näin se rakentuu. Uusi, uljas, unelma.
Aina auki. Iloinen palvelusväki. Ilmaisia kahvihetkiä.
Äidin tekemää pullaa. Ahmin, ahmit, ahmivat.
Tusinan verran päiviä avajaisiin. Nautin onnen tunteesta.
Ainoa olen laatuani. Ihan oma on tämä unelmani.
Illan tullen hieman pohdin. Noin vain järjestyy kaikki.
Iloa elämääni.
Istua voin kohta johtajan pallilla.
Alamaisiani ihailla.
Antaa täydellisyyden ilmentyä.
Älkää huoliko.
Olen onnellinen.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Raskasta joulua @ Jäähalli, Helsinki (18.12.2014)

Raskasta joulua vietti 10-vuotisjuhlavuottaan Helsingin jäähallilla 18.12.2014. Raskasta joulua -konseptin idea juontaa juurensa vuoteen 2004, jolloin ensimmäisellä keikalla kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta sen jälkeen tapahtuma on kehittynyt ja kasvanut, ja levymyynti samoin. Viimeisin levy (Raskasta joulua 2) on yltänyt jo platinarajaan. Eikä ihme. Konsertissa nähtiin ystävyksiä esiintymässä, huikaisevia laulusuorituksia, kitarasooloja, tunnelmointia, räiskettä ja pauketta, ilotulituksia, savua, lumisadetta ja konfettisilppua. Olipa katonrajassa (ainakin) kaksi diskopalloakin. Vedettiin korkealta ja matalalta, ja aina yhtä tunteella. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

Tapahtuman isä, Erkka Korhonen, piti keikan loppupuolella pienen kiitospuheen, ja kyselivät myös, että olisiko tulijoita ensi vuoden keikoille tai jopa vuodelle 2024. Ainakin kentällä huuto oli sen verran kova, että kiinnostuneita taatusti piisaa. Tänä vuonnahan raskaan joulun jengi julkaisi samassa hengessä myös englanninkielisen albumin (Ragnarok Juletide), mutta tuota ajatusta aletaan ajamaan kunnolla eteenpäin vasta ensi vuonna, kuten myös keikkoja ulkomaille.

Keikan kestoksi oli ilmoitettu etukäteen noin kaksi tuntia, ja kokonaiskesto olikin kolmisen tuntia. Vauhti ei hiipunut loppua kohden vaan jokaisen biisin vetivät täydellä energialla. Porukasta huomaa, että ovat kiertäneet kauan yhdessä ja ovat hyviä kavereita, sillä soittamisen ja yhdessäolemisen ilon pystyi näkemään ja se välittyi yleisöönkin. Vaikka teemana onkin raskaampi joulukonsertti, niin tunnelma on huomattavasti parempi, kun ei mennä ns. perinteiseen (liian) hartaaseen tunnelmaan. Sellaisellekin on toki aikansa ja paikkansa, mutta kyllä näillä raskaimmilla vedoilla saa joululauluihin aivan uutta potkua ja vähän herättelee biisien paikoin uneliastakin maailmaa vähän toisenlaisiin sfääreihin. Ja ääni ei näillä solisteilla lopu kesken ja revittelyyn on enempi rahkeita kuin monilla muilla.

Marco Hietala lauloi konsertin toisena kappaleena Taika joulun pohjoisen.

Koko konsertti oli mahtava kokemus - jälleen kerran - ja jokainen artisti ja soittaja hoiti tonttinsa erinomaisesti. Täytyy kuitenkin jälleen hehkuttaa Ville Tuomen Nisse-polkkaa. Biisi on jo valmiiksi nopeatempoinen, joten lisäämällä vähän raskaampaa kitaraa ja rumpua, biisi nousee aivan omalle tasolleen. Sen jälkeen, kun kuulin ensimmäisen kerran Tuomen vetävän tämän livenä, on kaikkien muiden artistien versiot tuntuneet todella laimeilta eikä niitä jaksa enää kuunnella, kun odottaa vain, että eikö jo kohta pitäisi räjähtää. Nisse-polkka on aina ollut suosikkini juuri vauhdikkuutensa ja tarinansa takia, ja tämä raskaampi veto teki kappaleesta vielä suuremman suosikin ja sellaisen, että se kulkee kunnon sähköiskuina pitkin kehoa aina varpaisiin asti. Tämä joskus livelevylle?
Tällä keikalle Tuomi veti myös raskaamman version Heinillä härkien -laulusta ja sekin oli erittäin vaikuttava syvine bassoineen. Pääsin täpinöihin oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun näin, että Tuomi tulee lavalle. Ajattelin, että nyt tulee jotain todella kovaa. (No, ei tuo keikka kyllä muutenkaan ollut mitenkään vähemmän kovaa tasoa...)



Jarkko Ahola on myös sellainen, jonka ei soisi koskaan näistä pippaloista jäävän pois. Pieni mies, mutta mielettömän sielukas ja voimakas ääni. Sellainen, joka kaivaa tiensä syvimpään sisimpään asti ja vain lumoutuneena kuuntelee, miten upeasti ääni soi. Valkea joulu sai ansaitsemansa tulkinnan, kyllä.

Niin ja tietysti Tony Kakko on oma lukunsa, ja J-P Leppäluoto ehdottomasti (Konstan joululaulu). Puhumattakaan Antony Parviaisesta ja hurmiota herättäneestä Sylvian joululaulustaMarco Hietala on tähti hänkin, mutta hänen erinomaisuutensa onkin jo tiedossa, koska Nightwishin (ja Tarotin) menoja seuranneena tiedän jo, mihin mies pystyy. Hänkin on hyvin monipuolinen: pystyy karjumaan ja toisaalta tunnelmoimaan herkästi. Marcon versio Varpunen jouluaamuna -joululaulusta on vain jotain tämän maailman ulkopuolelta. Lopussa esitetty Ave Maria -duetto Elize Rydin kanssa oli häikäisevä ja rauhoitti sopivasti tunnelmoimaan kaiken bailaamisen jälkeen. Kerrassaan täydellinen elämys, jälleen kerran. Ja taatusti olen paikalla ensi vuonnakin ja vuonna 2024.

Yeah!

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille oikein mukavaa joulua!

Julen är här -dueton esittivä Elize ja Tony. 
Vierailevana tähtenä nähtiin Paula Koivuniemi esittämässä Tähti, tähdistä kirkkain -laulun.



sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kirjahankintoja: Grimmin sadut 1-3

Olen jo jonkin aikaa etsinyt sellaista Grimmin satujen kokoelmaa, että saisi jollain tapaa kätevästi kaikki sadut kerralla. Mulla oli joskus lapsena Saapasjalkakissa-niminen jonkin sortin kokoelmateos, jossa oli Grimmin satuja, ja muistaakseni olivat sensuroimattomia. Tuossa reilu kuukausi sitten löysin käytettynä Tammen julkaiseman kolmiosaisen sarjan (Grimmin sadut 1-3, painanut Gummeruksen kirjapaino 1999). Olen nyt vasta aloitellut lukemaan tarinoita satunnaisessa järjestyksessä ja valinnut nimien perusteella, ja  kyllä nuo yllättävän hyvin ovat edelleen muistissa. Osasta tulee hyvin vahvasti mieleen ne fiilikset, kun pentuna ekaa kertaa noita on lukenut.

Kolme metsän menninkäistä oli  sellainen, etten tiennyt, että se on Grimmienkin kirjassa ollut. Meillä on mökillä kyseinen satu sarjakuvaversiona, ja se oli jo puhki luettu ennen kuin itse aloitin sitä lukea. (Sarjakuva on äitini vanha, ehkä 50-60-luvulta). Etenkin tuossa sarjakuvassa piirtojälki on omaa silmääni viehättävää ja kyllähän tuo perinen "hyvä tytär saa prinssin, paha ei" - asetelma aina toimii. Harmi, ettei lehti ole nyt tässä, että saisin tarkastettua, minkä nimisenä satu siinä on, sillä ei muistaakseni ole sama kuin tämä Grimmin kirjan.

Paljon on ehtinyt jo tulla ahaa-elämyksiä pelkistä satujen nimistä. "Ai niin, tää oli tää", "Tää olikin ihan törkeän hyvä" ja niin edelleen. Ehdottomia suosikkejani olivat ja ovat edelleenkin mm. Lumivalko ja Ruusunpuna, Kuningas Rastaanparta ja Paholaisen kolme kultaista hiusta.


Kyllä tämä sellainen aarre on, että olen onnellinen, että vihdoin sain tämän omaankin hyllyyni. Kuten Disneyn elokuvat, niin Grimminkin sadut ovat ajattomia eikä niissä mielestäni ole yläikärajaa. Vaikka Grimmin versioista osa onkin aika rajuja eivätkä ne ihan perheen pienimmille sovi, niin ehkä osittain juuri siitä syystä niille löytyy aina lukijoita ja kyllähän pentuna noita oli hirveän jännä lukea, kun olivat vähän erilaisempia kuin perinteiset onnellinen loppu -sadut. Tähän täytyy vielä mainita, että olen syksyn mittaan katsonut Netflixistä Once upon a time (Olipa kerran....)-sarjaa, jonka juonikuviot pohjautuvat mm. Grimmin ja Disneyn satuihin. Sarjan juoni on rakennettu mielestäni erittäin nerokkaasti, sillä eri satuhahmot ja niiden tarinat on saatu sulautettua toimivaksi, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ja parasta kyseisessä ohjelmassa on se, että kun mukaan tuodaan uusi hahmo, niin vähän aikaa katsoja ehtii miettiä, että kuka tämä on satumaailmassa ja voi sitä onnen tunnetta, kun sitten keksii sen edes hetki ennen kuin se paljastetaan. Innolla olen myös seurannut, miten ei olla liian orjallisesti menty alkuperäisten tarinoiden kuvioiden mukaan vaan on uskallettu luoda sopivasti uudenlaisia kiemuroita. Eiväthän nuo tarinat muuten toisiinsa voisikaan sulautua, jos ei vietäisi niitä askelta pidemmälle. Ihan mahtava sarja ja näyttelijät tekevät hienoa työtä.


tiistai 16. joulukuuta 2014

Marco Hietala: Taika joulun pohjoisen

Vaikkei lunta maassa olekaan niin nyt, kun enää viikko jouluun, tulee jonkin verran kuunneltua satunnaisia joulubiisejä muiden lomassa. Tämän viikon valinta osui Raskasta joulua 2 -albumilta löytyvään Marco Hietalan Taika joulun pohjoisen -tulkintaan. Marco voi vetää oikeastaan minkä biisin tahansa ja siitä tulee samalla hänen omansa. Muutenkin osuva biisivalinta, sillä torstaina onkin sitten luvassa Raskasta joulua -juhlakonsertti Helsingin jäähalilla. Kaksi yötä siihen on...

 

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Spotifyn yhteenveto vuodesta 2014

Spotify tarjoaa käyttäjilleen mahdollisuuden saada yhteenvetotilastoja kuluneen vuoden kuunteluista. Samalla voi myös kätevästi yhdellä klikkauksella luoda soittolistan sadasta soitetuimmasta biisistä.

Allekirjoittaneen Spotify-vuosi näytti seuraavalta (aikaa ennen Rammsteinin tuloa kyseiseen palveluun).

Artistit TOP 5:
Christina Aguilera
Agnetha Fältskog
Leevi and the leavings
Abba
Justin Timberlake

Albumit TOP 5:
Agnetha Fältskog: Original album classics
PMMP: 2000-luku
Various artists: Guitar spanish classical
Christina Aguilera: Lotus
100 pieces of classic music for your brain



Kuunnelluimmat biisit TOP 10:
1. Michael Jackson: Blood on the dance floor
2. Club for five: Ostoskävelyllä
3. Justin Timberlake: True blood
4. Pitbull: Feel this moment
5. Justin Timberlake: Sexyback
6. Michael Jackson: In the closet
7. Shaggy: It wasn't me
8. Inner Circle: Sweat
9. Juanes: La Luz
10. Christina Aguilera: Car wash

Ihan en kyllä allekirjoita, että tämä lista kertoisi koko (tai edes puolikasta) totuutta. Teen jonkin verran sitä, että hyppään seuraavaan biisiin muutama sekunti ennen biisin loppua, joten aika moni näistä biiseistä ei varmasti olisi edes listalla ilman tuota hyppimistä. Näin ainakin mutu-tuntumalta väitän.

Vuodenaikakohtaisesti suosituimmat artistit:
Talvi: Leevi and the leavings
Kevät: Justin Timberlake
Kesä: Christina Aguilera
Syksy: ABBA

Tsekkaa oma Spotify-vuotesi.

Saa nähdä, miltä ensi vuosi tulee näyttämään nyt, kun Rammsteinin biisejäkin on vihdoin saatu Spotifyhin. Sillä vaikka kuuntelenkin toistuvasti moniakin suosikkiartistejani, on Rammstein ollut jo vuoden sellainen, jota on melkein pakko kuunnella joka päivä. Jos ei muuten, niin vähintään mp3-soittimesta työmatkoilla.

Nämä listaukset/tilastot ovat aina mielenkiintoisia (ainakin omasta mielestä) ja olisikin hauska, jos saisi vaikka kuukausittaisia raportteja samaan tapaan ulos.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Älkää selvittäkö (2004)

Viikon biisiksi valikoin tällä kertaa yhden suosikkini Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen tuotannosta. Älkää selvittäkö löytyy Kylmä tila -albumilta (2004) ja sanat biisiin ovat tehneet Jarkko Martikainen ja Timo. Kaksikko on saanut tehtyä erittäin osuvat ja nerokkaat sanat, jotka ehdottomasti ovat tämän biisin kantava voima.

Tutustuin biisiin aikoinaan, kun etsin ahkerasti uutta musiikkia kuunneltavaksi. Muistaakseni albumi oli kaverilta lainassa ja albumin aloitusraitana tätä tuli kuunneltua vähän enemmän kuin muita, vaikka hyviä biisejä nuo muutkin ovat.

Timon tulkinnoissa on aina kunnon asennetta ja hän todella tulkitsee jokaisen biisin erittäin uskottavasti. Tässäkin tykitys on senlaatuista, että kyllä tämä lähes huomaamatta asettautuu pääkoppaan pyörimään. Aiheena edelleen ajankohtainen (ja varmasti tulee olemaankin aina tasaisin väliajoin). Loistavasti saatu biisin ärsyyntymistä, vaatimusta rehellisyyteen ja toisaalta sopivasti sellaista haistakaa paska -asennetta. Diggailen erityisesti myös kertosäkeen melodiasta, sopii biisin fiilikseen kympillä.

"Tässä leikissä on kaikkein inhottavinta, ettei tiedä mistä ilmansuunnasta saa turpaansa. Joku toinen tekee virheen, peilissä on herra Täydellinen."

."

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 7: Prinsessa Ruusunen (1959)

Käsikirjoitus: Erdman Penner
Ohjaus: Clyde Geronimi
Musiikki: Pjotr Tsaikovski, George Bruns
Rooleissa: Aurora (Mary Costa/ Mervi Hiltunen (puhe) ja Päivi Virtanen (laulu)), Prinssi Philip (Bill Shirley/Tom Nyman), Pahatar (Eleanor Audley/Hannele Lauri), Flora (Verna Felton/Rauha Rentola), Fauna (Barbara Jo Allen/Liisa Paatso), Ilomieli (Barbara Luddy/Ritva Oksanen)
Ensi-ilta Suomessa: joulukuussa 1959


Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) tarina pohjautuu Charles Perraultin (The Sleeping Beauty) ja Grimmin veljesten (Little Briar Rose) tarinoihin.

Disneyn versiossa Ruusunen saa syntymäpäivänään ensin lahjat kahdelta hyvältä haltijattarelta, jonka jälkeen Pahatar paukkaa sisään suivaantuneena siitä, ettei saanut kutsua prinsessan synttäreille. Hän langettaa Ruususen ylle kirouksen, että 16-vuotissyntymäpäivänään tämä pistää sormensa värttinään ja kuolee. Kun Pahatar poistuu salista, kolmas hyvä haltijatar (Ilomieli) saa pehmennettyä kirousta niin, että prinsessa vaipuu vain syvään uneen, josta voi herätä saatuaan tosirakkauden suudelman.

Ruusunen on niin klassinen tarina, että tuskin tarvitsisi edes perustella elokuvan päätymistä tälle listalle sen kummemmin. Prinsessa Ruusunen on prinsessatarinoiden aatelia, jossa kaunis prinsessa ja komea prinssi saavat vastoinkäymisten jälkeen toisensa. Prinssin pitää raivata tiensä läpi orjantappuroiden ja taltuttaa lohikäärme, jotta hän lopulta pääsee rakkaimpansa luokse. Ja sitten eletään onnellisina, totta kai.

Poikkeuksellista Disneyn versiossa on se, että elokuvan varsinaisella päähenkilöllä on "ruutuaikaa" huomattavasti vähemmän kuin sivuhahmoilla. Tarina on kuitenkin niin mukaansatempaava, ettei tuohon osaa edes kiinnittää huomiota.

Olen aina muuten ihmetellyt, miksi kolmas haltijatarkummi on käännetty Ilomieleksi (alkuper.Merryweather), sillä omiin korviini se kuulostaa tönköltä ja vähän halvalta. Vaikka en nyt toki osaa tarjota parempaakaan vaihtoehtoa, niin silti tuo särähtää inhottavasti omaan korvaan.

No, niin tai näin, ei se elokuvan ajattomuuteen ja viehätykseen vaikuta. Hieno elokuva kaikenkaikkiaan, jossa mukana sopivasti taikaa ja jännitystä.

 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kuulas: Kirje Marialle (2014)

Aikakoneessa Vera-taiteilijanimellä esiintynyt ja tutuksi tullut Heidi Puurula perusti Kuulas-nimisen yhtyeen, jonka olemassaolosta kerrottiin julkisuuteen vuonna 2013. Hänen lisäkseen yhtyeeseen kuuluu Emilia Takayama (piano, ohjelmointi, sovitus) ja Suska Jyllinmaa (sello, sävellys, laulu). Vuonna 2011 perustettu yhtye on viimein antanut kuulua itsestään ensimmäisen biisin muodossa. Kirje Marialle on joululaulu, jonka sävellys ja sanoitus on Heidin käsialaa, ja jonka hän myös tulkitsee. Toisin kuin Aikakoneessa, on Heidi nyt bändissä pääosainen tulkitsija.
Kuva yhtyeen Facebook-sivuilta
Kirje Marialle on hyvin korvaystävällinen, runomainen ja selkeä biisi, täydellinen joulun tunnelman tuoja. Pääosan tässä biisissä valtaavat kauniisti soiva sello ja kirkkaana soliseva laulu. Elementit on pidetty toisaalta hyvin pelkistettyinä niin, ettei biisiä ole tungettu täyteen kaikenlaisia pimpelipompeli-joulukulkusia vaan on keskitty pikemminkin olennaiseen: tunnelmaan ja sanomaan. Tässä on sopivan raikas, ilmava ja - kuten bändin Soundcloud-sivuillakin kuvaillaan - eteerinen kokonaisuus. Heidillä on upea ääni, joka pääsee tämäntyyppisessäkin musiikissa ja näillä taustoilla hienosti esille ja loistamaan. Kirje Marialle on osoitus siitä, että hyvää on kannattanut odottaa ja uusi albumi, Kuupuutarha, on takuulla hankintalistalla, kun sen keväällä 2015 pitäisi tulla ulos.

"Maria, kyyneeleet äitien, pois pyyhi lohduksi ihmisten, Maria, puutarhoiksi aavikot muuttaisin. Vaan peittää ohjukset yön, Jerusalem."

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

TOP 15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 8: Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937)

Käsikirjoitus: Dorothy Ann Blank, Richard Creedon, Otto Englander, Merrill de Maris, Earl Hurd, Ted Sears, Dick Rickard. Webb Smith
Ohjaus: William Cottrell, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce, Ben Sharpsteen
Säveltäjät: Frank Churchill, Paul Smith, Leigh Harline
Rooleissa: Lumikki (Adriana Caselotti/Eeva-Kaarina Volanen), Kuningatar/noita (Lucille La Verne/Rauni Luoma), Viisas (Roy Atwell/Pentti Irjala), Jörö (Pinto Colvig/Risto Mäkelä), Unelias (Pinto Colvig/Jukka Sipilä), Lystikäs (Otis Harlan/Matti Tschokkinen), Ujo (Scotty Mattraw/Pentti Riuttu), Nuhanenä (Billy Gilbert/Heikki Savolainen), Vilkas (Eddie Collins/Eddie Collins), Prinssi (Harry Stockwell/Rauno Ketonen)
  Wikipedian mukaan leffasta on tehty kolme suomidubbausta, joten tässä mainitut nimet ovat vuoden 1962 versiosta.
Ensi-ilta Suomessa: lokakuussa 1938



Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow white and seven dwarfs) on Disneyn ensimmäinen pitkä, värillinen animaatioelokuva. Elokuvan tarina pohjautuu jonkin verran Grimmin veljesten tarinaan, mutta taiteellisia vapauksia on toki otettu reilustikin. (Grimmin versiothan ovat usein aika raakoja/julmia, mutta samalla mielenkiintoisia, jotka eivät kuitenkaan ihan perheen pienimmille sovi. Tosin kyllä sitä tuli ala-asteikäisenä luettua noita, olihan ne niin jänniä.)

Enpä muuten tiennytkään, että Lumikissakin on tehty useampi kuin yksi dubbaus. Harmi, ettei mulla ole tällä hetkellä VHS-soitinta, että voisin katsoa sen dubbauksen ja verrata DVD-dubbaukseen, että onko ero millainen. Ainakin Pienessä merenneidossa oli suomennosta muutettu. Huolimatta Lumikin suuresta vaikutuksesta piiroselokuvien historiaan ja tarttuvista lauluista, ei elokuva silti omalla listauksellani aivan ansaitse ykkössijaa. Toisaalta, kuten biiseissäkin, myös elokuvien kohdalla paremmuusjärestys vaihtelee ihan omien sen hetkisten fiilisten mukaan, joten Lumikinkin tarina innostaa välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Kun paha kuningatar kysyy taikapeililtään kuuluisan kysymyksensä: "Ken on maassa kaunein" ja peili vastaa Lumikin olevan kaunein, suivaantuu kuningatar tästä ja haluaa Lumikin pois päiviltä. Hän palkkaa metsästäjän asialle, mutta tämä ei henno tappaa nuorta tyttöä vaan valehtelee kuningattarelle ja vie näytille sian sydämen. Samaan aikaan Lumikki juoksee läpi pimeän metsän ja päätyy lopulta seitsemän kääpiön mökille, johon kääpiöiden suostumuksella jää asumaan.

Seitsemästä kääpiöstä oma suosikkini on Jörö. Hänessä oli särmää ja luonnetta eikä hän hössötä kuten Lystikäs tai ole hajamielinen kuten Viisas. Toisaalta Viisas on myös varsin hupaisa hahmo -kuten muutkin kääpiöt. Suosikkikohtauksiani elokuvasta on pesuhetki, kun muut kääpiöt pakottavat Jörönkin pesulle, jotta saisivat Lumikin keittämää herkullista ruokaa. Jollain tapaa Jörön "jörömäisyys" korostuu tuossa ja muiden kääpiöiden huolettomuus ja avoimuus myös pesumahdollisuudelle, kun ruokaa on luvassa palkinnoksi. Hauskana lisänä myös kärpänenkin käy saippuakuplassa pesulla.


Jonkin verran huomaa etenkin näissä vanhemmissa Disneyn piirretyissä, että samoja kohtauksia kierrätetään jonkin verran. Esimerkiksi tässä nähtävä Lumikin ja kääpiöiden hauskapitokohtaus nähdään myöhemmin lähes identtisenä Robin Hoodissa. Vaikka yleensä olenkin allerginen kaikenlaiselle kierrättämiselle, niin näissä tapauksissa miellän nuo pikemminkin hauskoiksi yhtenäisyyksiksi elokuvien välillä (ja veikkaanpa, että syy kierrätykselle on piillyt paljolti kustannuksissa eikä suinkaan johdu käsikirjoittajien mielikuvituksen puutteesta).



Suosikkibiisini koko elokuvassa on ehdottomasti Someday my prince will come (san. Larry Morey, säv. Frank Churchill). Siinä mielestäni kiteytyy elokuvan tunnelma, rakkauslaulun kaiho ja Disneyn taika täydellisesti. Netin ihmeellinen maailma tietää kertoa, että kyseinen biisi on AFIn 100 years... -sarjan 100 songs -listan (Amerikkalaisten elokuvien top100 parasta kappaletta vuonna 2004) sijalla 19, Piirretyistä ylemmällä listasijalla on vain Pinocchion When you wish upon a star (sijalla 7), joka näin sivukommenttina on mielestäni paras hetki koko elokuvassa.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Tänään aamulla mietin asukokonaisuuteni tarkkaan. Olin miettinyt sitä jo pitkään ja myös koko päivän kulkua. Kaiken piti olla juuri oikein, sillä virheet voisivat pilata kaiken. Olin lainannut veljeltäni Armanin puvun, ja keskusten kenkäliikkeestä puolestaan lainasin mustat kengät, joiden kolminumeroisen hintalapun raaputin huolellisesti veitsenkärjellä pois. Puku oli syvän tummansininen, kauluspaita perinteisesti valkoinen ja kravatiksi hillitty, hitusen vaaleampi tummansininen. Tukan laitoin huolella niin, ettei yksikään suortuva ollut väärässä kohdassa. Olalle otin business-salkun ja toiseen käteen läppärilaukun. Tyhjiähän molemmat laukut olivat, muttei sitä päälle päin voinut päätellä. Asetin vielä tummasankaiset lasit silmilleni, vaikkei näössäni vikaa olekaan, noin niinkuin pisteeksi iin päälle.

Perhoset vatsassani lepatellen seisoin ison punatiilisen rakennuksen edessä. Kaikki oli valmiina. Autoksi valitsin punaisen Fordin, sillä olin tehnyt tilastoja ja huomannut, että henkilökunta suosi punaisia autoja. Fordeja oli myös paljon ja eri väreissä.
Astelin aulaan, tervehdin huolettomasti siellä seisovia ihmisiä ja menin massan mukana hissille, jossa tervehdin kaikkia nyökkäyksellä, joka kertoi, että kuulun taloon, mutta että ajatukseni ovat jo päivän palavereissa.

Toinen kerros, kolmas kerros, neljäs kerros. Lopulta viidennessä jäin pois, menin pitkän tummaihoisen miehen perässä sisälle ja käännyin vastapäiseen suuntaan kuin mihin hän meni. Suuntasin askeleeni osaston sisäisiin neuvottelutiloihin, vilkaisin sivusilmällä käytävän molempiin suuntiin ja pujahdin ovesta neuvottelutila 5577:n. Valkoiselle pöydälle oli aseteltu kyniä, lehtiöitä ja vesipulloja. Sivupöydällä oli neljä kannettavaa tietokonetta, joita henkilökunta käyttäisi kolmen tunnin päästä alkavassa kokouksessa. Tai luulisi käyttävänsä. Toimin ripeästi pakatessani neljä läppäriä kahteen laukkuuni, siinä meni ehkä seitsemän minuuttia. Sitten lähdin muina miehinä ulos, hissillä alas ja autolleni. Heitin laukut takakonttiini ja otin uudet samanlaiset tilalle. Palasin takaisin, päivittelin aulassa äskenkin jo seisseelle miehelle, miten unohdin tärkeät paperit työpistelle, menin tuttuun tapaan henkilökunnan kanssa hissillä viidenteen ja siellä suuntasin toiseen huoneeseen, jossa tiesin niin ikään olevan kalliita läppäreitä.

Kenenkään edes kiinnittämättä minuun huomiota, palasin autolleni, heitin laukut takakonttiin ja ajoin pois paikalta monen sadan euron arvoiset tietokoneet mukanani. Niiden puuttuminen huoneista huomattaisiin ehkä parin tunnin päästä ja koko talosta ehkä vasta lounasaikaan mennessä. Siinä vaiheessa, kun miettisivät, ovatko nähneet mitään tavallista poikkeavaa, eivät muistaisi mitään. Vain pukumiehiä ja -naisia tavallisissa työtehtävissään ja aamukiireissään. Ei poikkeavaa tukkatyyliä, ei outoja asuvalintoja, vain kalleinta ja parasta. Kuten tietokoneetkin, joiden jälleenmyyntiarvo on vielä huipussaan, sillä ovathan ne uusinta uutta, eli siis kalleinta ja parasta.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Jonas Jonasson: Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi (2012)

Jonas Jonassonin vuonna 2012 julkaistu Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi -romaani kertoo ruostalaisesta Allan Karlssonista, joka satavuotispäivänään karkaa vanhainkodin ikkunasta ja pohdittuaan tilannetta hetken, lähtee kohti bussiasemaa. Siellä hän anastaa tuntemattoman ihmisen matkalaukun ja lähtee bussilla eteenpäin pyytäen kuskilta lippua niin pitkälle kuin taskustaan löytyvillä rahoilla pääsee. Matka ei ole kovin pitkä ja Allan jää keskelle korpea, josta yllättäen löytyykin hänelle ystävä, jonka kanssa joutuvat yllätäviinkin tilanteisiin. Seikkailu jäisi muuten liian tylsäksi, jollei Allanin ja hänen uusien ystävystensä perään hengittäisi niin moottoripyöräjengi kuin poliisikin.

Seikkailun ohella kerrotaan tapahtumia Allanin nuoruudesta aina siihen päivään, kun hän päätyi vanhainkotiinkotiin. Monen moista onkin Allan kokenut, sillä on ryypännyt mm. Francon, Stalinin ja presidentti Trumanin kanssa, ja siinä ohessa tehnyt itse kullekin palveluksia ja hallaakin. Allanilla on merkittävä osa historian tapahtumien kulussa, vaikka onkin ajautunut moniin tilanteisiin osittain vahingossa tai suostunut johonkin vain sen takia, että saisi ryypyn.

Vaikka tarina polkaistiin jo alussa kunnolla vauhtiin, oli kirjan maailmaan pääseminen silti jokseenkin hankalaa. Voi toki olla, että itsellä oli ns. väärät fiilikset kirjaa aloittaessa, ja siksi ei oikein päässyt kertalaakista hommaan sisään. Kuitenkin kun jutun juonesta sitten sai kunnon otteen, vei tarina mukanaan ja hämmästytti monimuotoisuudellaan. Vaikkei kirja ole järin paksu (439 sivua), mahtui yhteenkin kappaleeseen paljon tapahtumia ja osaksi juuri siksi lukemista piti tauottaa enemmän eikä jaksanut ahmia kerralla kovin suuria määriä. Vaikuttavaa oli, miten kirjailija pystyi pitämään noinkin laajan tarinan uskottavana ja hyvin kasassa. Ajatus ei harhaillut ja Allanin ajautuminen milloin mihinkin paikkaan/tapahtumaan tuntui etenevän hyvin vaivattomasti. Huumoria kirjassa riitti sopivasti ja paikoittelen lausutut itsestäänselvyydet oli muotoiltu niin hauskasti, että ääneen nauramiselta ei voinut välttyä. Esimerkiksi toteamus "norsuna Sonja söi kuin norsu" oli yksinkertaisuudessaan huvittava toteamus ottaen huomioon kirjan muun kielellisen ilmaisun (ja jopa suomennoksessa oli onnistuttu!).

Juoni on toki hyvinkin absurdi ja lennokas, mutta kerronta on niin laadukasta ja kokonaisuus on sen verran huolella rakennettu, että kirjan tapahtumat on saatu omalla tavallaan kuulostamaan täysin mahdollisilta. Tapahtumien kulkua ei lukijana pysty ennustamaan vaan kirja pystyy yllättämään aina loppuratkaisuun saakka. Täytyy sanoa, että juurikin loppuratkaisun tietyt kohdat olivat erittäin hupaisan kekseliäitä. Jos siis kaipaa viihdyttävää ja tapahtumarikasta kirjaa, kannattaa tarttua tähän.

"Toisaalta Espanja oli ulkomailla, kuten kaikki muutkin maat paitsi Ruotsi, ja kun kerran oli lukenut ulkomaista koko ikänsä, ei olisi hullumpaa päästä näkemään niitä joskus oikeastikin. Ja matkallahan saattaisin jopa tulla vastaan neekeri tai pari?"

"Älä yritä juoda ruotsalaista pöydän alle ellet satu olemaan suomalainen tai vähintään venäläinen."

lauantai 22. marraskuuta 2014

Vain elämää 3: Elastisen, Samulin ja Paula Koivuniemen päivät

Harmi kyllä, en ehtinyt katsomaan jaksoja silloin, kun ne olivat "tuoreimmillaan", niin täytyy vetää loppukausi näin yhtenä yhteenvetona.

Elastisen jakso oli positiivinen yllätys: poissa oli nyyhkytys ja surulliset muistot. Niiden tilalla nähtiin naurua, heittäytymistä ja ennen kaikkea hienoja covereita. En tuntenut Elastisen jaksoista kuin kaksi biisiä (Anna soida ja Mikä boogie), joten sikäli ei ollut mitään odotuksia/vertailukohtaa.
Kokonaisuudessaan ihan kiva meininki, ja jopa Veskun vedossakin oli yksi positiivinen asia, kun hän Nasse-setänä sanoi, että olisi hyvin vihainen, jos ei musiikin annettaisi soida. Odotetusti Paula V. veti jälleen omanlaisensa, kokeilevan ja aiemmasta poikkeavan vedon, kun pamautti ilmoille sopivan haistattavalla asenteella Sori-biisin. Ehdottomasti yksi koko kauden parhaimpia ja persoonallisimpia vetoja, ja erinomainen osoitus siitä, että Paula uskaltaa ottaa riskejä ja lähestyä musiikkia eri tavoilla. Ja nyt kun tätä kirjoittelen, niin tuo on jo ehditty äänestää koko Vain elämää -ohjelman parhaimmaksi versioinniksi.


Jennin Heruuks? oli hauskasti flirttaileva ja siitähän sainkin jo Tavastian keikalla ensimakua, ja sanottava kyllä on, että liveveto peittosi tuon telkkarissa nähdyn.
Tonille sopi Syljen-biisi kuin nyrkki silmään ja asenteella tulkitusta biisistä tulikin paremmat fibat kuin alkuperäisestä, jonka jälkeenpäin sitten myös kuuntelin.
Koivuniemi veti tyylilleen uskollisena, mutta itse en tästä versiosta juuri saanut suurempia säväyksiä.


Samulin jakso oli mukavan tunnelmallinen ja biisit saivat jälleen uudenlaisen elämän. Toni teki melkein pelottavan riipaisevan version Ei mitään hätää -biisistä ja avasi kyllä kuuntelemaan alkuperäistäkin uudelta kantilta. Elastinen antoi Peggylle kyytiä ja vähän nuorennusleikkausta, ja täytyy sanoa, että hyvinpä tämäkin versio rullasi eteenpäin. Elastisen plussaksi on kyllä sanottava, että hän saa hyvin nostettua fiilikset kattoon.
Koivuniemen versio Sinisestä soinnusta oli aivan kuin biisi olisi alunperin ollutkin Paulan. Ei ehkä suuria yllätyksiä, mutta ihan kiva veto tämäkin.
Jennin eduksi puolestaan sanottava, että on ollut kiva huomata, ettei ole kaikista biiseistä tehnyt eteerisen kauniita ja haikeita tunnelmointeja vaan mukaan on mahtunut erilaisempiakin versioita. (Sinä olet) Aurinko -biisi oli piristävän aurinkoinen, josta sai vähän kesän tunnelmaa näin syksyisille päiville. Vesalan yllätti tulkitsemalla Miten ja miksi -biisin, sillä jostain syystä ajattelin, että tätä ei anakaan kuulla. Biisi ei ole suurimpia suosikkejani, mutta täytyy sanoa, että jälleen Paulan persoonallinen lähetysmistapa antoi biisille uutta potkua ja tällaisena versiona taidankin kuunnella tätä vastedes.

Koivuniemen päivänä Vesku yllätti pukeutumalla Tyyneksi ja vetäisi Aikuisen naisen huumoripohjalta. Pointsit roolivaatteista, mutta tällä kertaa ei tämä huumoripläjäys jaksanut naurattaa.

Paula V. oli valinnut Sua vasten aina painautuisin ja veto oli tunnelmaltaan täysi kymppi: herkkä ja kaipaava, ja Paula ääni soi niin upean kirkkaana, että oksat pois.


Jenni puolestaan lauloi Luotan sydämen ääneen, joka oli hauskan leikittelevästi ja hyvällä fiiliksellä vedetty. Tämmöistä Jenniä voisi mielellään katsoa useamminkin. Olisipa hauska, jos seuraavalla levyllä vaikka olisikin muutama kunnon jammailubiisi, joissa on vähän eteläeurooppalaista tunnelmaa.

Jennin ja Paulan soittaessa Aikuista naista, koetti Toni tanssia taustalla heräkästi. Hauska kevennys ohjelman puolivälissä ja osoitus siitä, että lahjakkaat artistit voivat keksiä mitä vain. kun sille päälle sattuvat.

Ja sitten Toni, voi Toni! Sata kesää, tuhat yötä -kipaleen taustoihin oli kehitelty Rammstein-fiboja (kuuntelepa vaikka Du hast -biisi vertailun vuoksi). Iskelmähitistä muotoutuikin raskaampi industriaalinen metalliversio.Voi jumantsukka mikä meno, kunnon mättöä ja asennetta, ja huh! Tämä on Paulan Sorin ohella paras versio ikinä! Ja tosiaan, miten tuo taustabändi taipuukin ihan kaikkeen, mielettömän lahjakkaita miehiä hekin! Vau!

Elastisen Kun kuuntelen Tomppaa oli totta kai hyvänmielen biisi. Loistavat sanat oli tehty tähän biisiin, tämähän toimii ja svengaa.
Samuli oli valinnut Kuuleeko yö -biisin ja veti sen tyylilleen uskollisena: tunnelmoiden ja vahvasti tulkiten. Kaunis ja tyylikäs versio tämäkin ja päätti Paulan päivän hienoihin tunnelmiin.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Showhat @ Aleksanterin teatteri, Helsinki (20.11.2014)

Monien kehuttua Showhat-esitystä, ostinpa minäkin sinne lipun, jotta voisin omin silmin todeta, millaista viihdettä on tarjolla. Olen pitkään halunnut käydä katsomassa jonkun drag queen -esityksen, muttei vielä ollut osunut sopivaa hetkeä tai esitystä. Ei ennen ennen kuin nyt. Onhan Showhat pyörinyt jo useamman vuoden, mutta en aikaisemmin ole kiinnittänyt asiaan huomiota sillä silmällä. Nyt kuitenkin osui suositukset, oma kiinnostus ja aikataulutkin kohdilleen.


Ennen varsinaista show´ta Osku Heiskanen tuli vähän jutustelemaan yleisön kanssa. Ei tarvittu sen kummempia lämppäreitä, kun yleisö oli jo valmiiksi sopivasti lämpimänä, joten Osku sai mukavasti fiilikset nousemaan. Poseerasipa hän vielä innokkaimmillekin kunnon missihymyllä.

Esityksessä nähtiin niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin tähtiä ja sellaisella tykityksellä, ettei kaksituntiseen mahtunut suvantovaiheita. Koko ajan mentiin täysillä, asuja ja peruukkeja vaihdettiin lennosta, mutta esityksen kulku ei takkuillut tai häiriintynyt kertaakaan. Hyvinkin pienillä muutoksilla esiintyjä vaihtui toiseksi ja ero oli huomattavissa helposti, mutta ei pelkästään taustanauhojen takia vaan lisäksi siksi, että Osku ja Jarkko olivat opetelleen hyvin monien maailmantähtienkin maneerit ja esimerksi Withney Houston oli aivan nappisuoritus. Niin, ja näin ABBA-fanina myös illan ABBA-osuus oli aivan mahtava lisä. Toisaalta on hyvin vaikea nostaa vain yhtä kohtaa esityksessä ylitse muiden, sillä koko kokonaisuus oli hiottu niin toimivaksi ja hämmästyttävän viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, että rahalleen sai vastinetta, ja oikeastaan enemmänkin.

Yleisökin oli juuri oikealla fiiliksellä hommassa mukana, sillä jo nopeatempoisemmista ensitahdeista alkaen suurin osa salista liittyi rytmiin taputtamalla ja taputteluhan jatkui tasaisesti läpi koko show'n aina silloin kun se vain edes jotenkin oli mahdollista. (Puhumatta tietenkään raikuvan myrskyisistä loppuaplodeista, jolloin tuntui, että koko teatteri tärisee suosionosoituksien voimasta.) Sopivat yllätysmomentit ja Jarkon ja Oskun luomat persoonalliset hahmot huumoreineen takasivat sen, että vähän väliä sai nauraa vatsa kippurassa. Olipa esityksessä muutama sellainenkin kohta, kun ei naurua meinannut saada loppumaan.

En voi kehua toteutusta, Step up dancers -tanssiryhmää, puvustusta, valaistusta saati äänisuunnittelua ollenkaan liikaa. Show on kaikkien saamiensa kehujen arvoinen ja itse aion korvamerkitä tämän tapahtuman, jotta saan ensi vuonnakin lipun. Tämä show todella vetää mukaansa siihen malliin, että koko teatterin ulkoinen maailma unohtuu täysin. Oli huolia mitä hyvänsä, niin tämä kaksituntinen pitää ajatukset takuulla vain itse esityksessä, sillä omille ajatuksille ei jää aikaa.

Kun Osku ennen esitystä haastatteli yleisöä ja kysyi 8-vuotiaalta tytöltä, että onkos tämä ennen nähnytkään hänenlaistaan tätiä, niin tyttö sai koko salin nauramaan vastatessaan kysymykseen kirkkaalla lapsen äänellä: "Sä olet mies." Miten sitä nyt hieno nainen tuollaisen kommentin ottaakaan vastaan?

maanantai 17. marraskuuta 2014

Mamma mia! @ Svenska teatern, Helsinki (15.11.2014)

Kävin katsomassa Mamma mia! -musikaalin Svenska teatterissa viime viikolla. Musikaali on aiemmin ollut Suomessa Hartwall areenalla vuonna 2007. Tuolloin toteutus tapahtui kansainvälisesti kiertäneen työryhmän voimin englanniksi, mutta nyt musikaali toteutettiin ensimmäistä kertaa niin, että mukana oli suomalaista osaamista. Musikaali sai ensi-iltansa Lontoossa 6.4.1999, joten monta vuotta on saatu odottaa, että vihdoin saatiin Suomeenkin oma versio.
Pääsylippu Hartwallin tapahtumaan ja samasta tilaisuudesta ostettu avainkaulanauha, jossa roikkui tuo metallilaatta (kaulanauha on sellaisella kunnossa, ettei siitä enää näe, että siinä on lukenut Mamma mia!).


Näin musikaalin ensimmäistä kertaa vuonna 2004, kun olin lomailemassa Madridissa ja aivan sattumalta kuljimme teatterin ohi, jossa musikaalia esitettiin. Huomioni kiinnittyi jättimäiseen Mamma mia -lakanaan rakennuksen seinässä ja pyysinkin siskoltani, että mentäisiin selvittämään, miten näytökset menevät ja onko lippuja, ja mitä maksaa. Kuin ihmeen kaupalla lippuja oli saatavilla ja muistaakseni seuraavalle päivälle otimme liput. Vähän jänskätti, kun sitten lähdimme matkaan, että millainenhan juttu tämä musikaali oikein olisikaan. Muistaakseni en ollut tuota ennen käynyt katsomassa mitään "oikeaa" musikaalia, jotain lastenjuttuja ainoastaan joskus ala-asteella. ABBAn musiikin maailmassa olin puolestaan ehtinyt elää jo useamman vuoden, joten olinkin päättänyt, ettei olisi mitään väliä vaikken mitään ymmärtäisi (musikaalin esityskieli oli tietenkin espanja), sillä kyllä musiikki riittäisi fiiliksen nostatukseen. Sain yllättyä positiivisesti, sillä ymmärsin juonen pääpiirteittäin, vaikka toki Espanjan kulttuuriin sopivaksi muokatut vitsit menivät ohi. Se ei kuitenkaan tahtia haitannut. Muistan vielä, miten musikaalin alussa soitettu instrumentaalinen medley nosti ihokarvat pystyyn ja samassa hetkessä tuntui siltä, että nyt tapahtuu jotain upeaa.
Upeaa todella oli koko seuraava kaksituntinen. Biisit toimivat hyvin espanjaksi ja meininki oli katossa huolimatta paikoista, jotka olivat hitusen liian etäällä lavasta. Kun lähdimme ulos, sanoin siskolleni, että tämä on ehdottomasti koko loman kohokohta. Hehkutin musikaalia hehkuttamasta päästyäni, mutta siskoni ei ihan päässyt samoihin sfääreihin tuosta kokemuksesta kuin minä.


Musikaali teki lähtemättömän vaikutuksen ja tuskin tarvitsee edes sanoa, miten fiiliksissä olin kolme vuotta myöhemmin, kun Mamma mia! tuli Hartwall areenalle. Kuten edellisellä kerrallakin, niin jo ensisävelet nostivat käsikarvat pystyyn ja fiilikset kulkivat koko kehon läpi. Nyt musikaali oli suurempi elämys, sillä ymmärsin vitsitkin täydellisesti.
Käsiohjelmat: sininen Espanjasta ja valkoinen Helsingistä vuodelta 2007.

Elokuvakin ilmestyi niin ikään vuonna 2008, ja mielestäni elokuvaversioksi erinomainen. Vaikka kaikkien näyttelijöiden laulusuoritukset eivät yltäneet musikaalitähtien tasolle, paikkaisvat he sen karismallaan. Amanda Seyfried ja Meryl Streep olivat kiistatta elokuvan suurimmat tähdet ja yllättivät molemmat laulutaidoillaan. Aivan ihana, positiivinen ja kaikin puolin hyvää mieltä tuova elokuva, jonka olenkin katsonut jo monen monta kertaa.

Kun vihdoin tuli tieto, että musikaali tulee Svenska teatteriin, ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö menisi sitä katsomaan. Tämä ajaton musikaali toimii kielellä kuin kielellä eikä ole merkitystä, montako kertaa sen on jo nähnyt. Ymmärrän ruotsia huomattavasti paremmin kuin mitä puhun, joten ihan vain muutamat kohdat tästä versiosta menivät ohi. Mielestäni oli hienoa, että musikaalin käsikirjoitusta oli hieman räätälöity Helsinkiin/Suomen kulttuuriin sopivaksi, joten muutamassa kohdassa tuntui, että yleisö olisi voinut nauraa paljon pidempäänkin. Taitavasti, huolella ja intohimolla tehty tämäkin versio, josta jälleen näkee, miten paljon näyttelijät nauttivat. Musiikki vie mukanaan ja tunnelma nostattaa taatusti hymyn huulille. Sivuhahmoista suosikkini on aina ollut Tanja ja pakko on kehua tässäkin, miten upeasti Veera Railio oli saanut hahmosta luotua juuri oikeanlaisen persoonan ja miten Tanjan ainoa soolosuoritus (Does your mother know) oli jälleen yksi hauskempia ja menevimpiä kohtauksia koko iltana. Oli hauska huomata, että muu yleisö huomasi saman ja tämä numero sai osakseen yhdet illan raikuvimmista aplodeista. (Aplodit kyllä muuttuivat aina vain kovemmiksi toisen näytöksen alusta loppuun.) Kaikki tekivät loistavaa työtä, mutta mainittakoon vielä Lineah Svärdin huikaiseva suoritus Sofiena (upean puhdas ja kirkas ääni), Vallu Lukka Samina (mieletön karisma ja asenteessa vähän rockia) sekä Mia Hafrén Donnana (täytti odotukset erinomaisesti ja sopii Donnan saappaisiin siinä missä Meryl Streepkin). Tuntuu väärältä jättää ketään pois, sillä oli upea huomata, että myös sivurooleista löytyi henkilöitä, jotka ovat selkeästi tanssineet aikaisemminkin, eli näin koko paketti on tosiaan ollut pienintä yksityiskohtaa myöten kasassa eikä heikkoja lenkkejä ole.

Musikaalin lopussa Donna and the Dynamos vetivät "keikan" teatteriyleisölle ja jos Dancing queenin aikana suurin osa vielä istui aloillaan, niin viimeistään Waterloon ensitahdeista enemmistö salista seisoi, taputti ja jammaili. Tätähän kulttuuri ja musikaalit voivat parhaimmillaan olla, kun yleisökin yhtyy yhteiseen riemuun. Se, ettei peppu pysy penkissä, kertoo jälleen kerran biisien voimasta saada ihmiset pauloihinsa aina uudestaan ja uudestaan. Itse olisin tietysti hypännyt jammailemaan jo aivan ensitahdeista alkaen, joten tuskin voin sanoa, miten paljon poltteli nousta seisomaan varsinkin väliajan jälkeen, mutta koska istuin eturivissä, oli pakko malttaa mieli ja jammailla istualteen sen verran, mikä oli mahdollista. Ihan mahtava ilta ja piti vielä bussipysäkille kävellessäkin hyräillä Dancing queenia.

Jos olet yhtään kahden vaiheilla, että pitäisikö musikaali mennä katsomaan, niin suosittelen aivan ehdottomasti, sillä jos ABBAn musiikissa on mitään, mikä nappaa, saa tästä musikaalista niin paljon posiitivista energiaa, etteivät sanat riitä sitä kuvailemaan.



Ehkä jotain kertoo musikaalin tekemästä vaikutuksesta myös sekin, että olen yrittänyt metsästää käsiini Mamma mia!:n erikielisiä soundtrackeja. Toistaiseksi haaviin on sattunut vain saksan-, ruotsin- ja englanninkieliset cd:t elokuvaversion lisäksi, mutta vähintään espanjankielinen versio täytyy vielä jossain vaiheessa löytää. Tyhmä kun olin, niin en tajunnut tuota levyä ostaa silloin, kun Espanjassa tuon musikaalin aikoihin olin.

Mamma mia! -sountrackit: alkuperäinen, Saksan painos, Ruotsin painos ja elokuvaversio.

torstai 13. marraskuuta 2014

TOP 15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 9: Karhuveljeni Koda (2003)

Ohjaus: Aaron braise, Robert Walker
Käsikirjoitus: Tab Murphy, Lorne Cameron
Tuottaja: Chuck Williams
Sävellys: Mark Mancina, Phil Collins
Rooleissa: Kenai (Joaquin Phoenix/Paavo Kerosuo), Koda (Jeremy Suarez/Johannes Tervo), Denahi (Jason Raize/Kari Hietalahti), Sitka (D. B. Sweeney/Martti Mäkelä), Tsoukki (Dave Thomas/Petteri Summanen), Taukki (Rick Moranis/Jukka Rasila)
Ensi-ilta Suomessa: helmikuussa 2004
Jatko-osa: Karhuveljeni Koda 2


Prinsessaelokuvien lisäksi Disney on kunnostautunut hienojen eläinaiheisten elokuvien tekijänä, joista Karhuveljeni Koda (Brother Bear) on loistava esimerkki. Elokuva kertoo tarinan miehestä, joka muuttuu karhuksi ja ystävystyy karhunpennun kanssa. Kenai elää heimossa, jossa uskotaan henkiin ja toteemeihin. Kenain toteemiksi henget ovat valinneet karhu, joka symboloi rakkautta. Kenai ei ole tähän tyytyväinen, sillä hän ei arvosta karhuja ja olisi mielummin halunnut veljensä tavoin suden, joka edustaa viisautta.

Sitka uhraa henkensä veljesten jahdatessa kylästä kaloja napannutta karhua, ja tästä suivaantuneena Kenai onnistuu lopulta tappamaan kyseisen karhun. Samassa Sitkan henki muuttaa Kenain karhuksi. Jotta Kenai voisi palautua takaisin ihmiseksi, tulee hänen matkata henkivuorelle. Oppaaksi Kenai saa söpön karhunpennun, Kodan.

Karhuveljeni Kodaan tykästyin jo ensimmäisellä katselukerralla ja tuli vielä sellainen fiilis, että pitäisikö tämä katsoa saman tien uudestaan. Koda on hauska, sympaattinen ja puhelias persoona, joka tuon tuostakin käy Kenain hermoille, joka haluaa vain muuttua takaisin ihmiseksi. Kenai on alkuun kunnon junttura, mutta pikkuhiljaa ympärillä olevat positiiviset eläimet saavat hänen rentoutumaan. Suosikkejani ovat hirviveljeksen Tsoukki ja Taukki, jotka ovat keskinäisessä sanailussaan lyömättömän hauskoja. Suomenkielisessä versiossa veljekset haastelevat Turun murteella, joka sopii hirvien olemukseen ja eleisiin kuin nyrkki silmään. Loistava lisämauste elokuvan hahmokavalkadiin.

Tarina poikkeaa hieman useimmista Disneyn piiretyistä siinä, että juonii kertoo veljellisestä rakkaudesta eikä romanttisesta rakkaudesta. Juoni etenee sujuvasti, mukaan mahtuu vaaroja ja hauskoja hetkiä muiden karhujen kanssa, ja kaiken tapahtuman ohella Kenai ja Koda ystävystyvät. Elokuvan loppu ei oikeastaan yllätä, mutta oli kuitenkin toteutettu toisin kuin mitä itse odotin. Ja kyllähän se niin kaunis kohtaus oli, että vieläkin täytyy vähän nieleskellä normaalia enemmän. Lopun (ja koko elokuvan) värimaailma on hyvin silmää miellyttävä ja lämminhenkinen, joten elokuvaa on erittäin miellyttävä katsella (no, eipä sillä, niin nyt on melkein kaikkia Disneyn klassikoita).

Musiikkipuolella on häärännyt mm. Phil Collins, joka on kunnostautunut muulloinkin Disney-musiikin teossa (Tarzan). Soundtrackin suomenkielisessä versiossa on mielestäni menty metsään Matkaa teen (On my way) -biisissä. En lämpene ajatukselle, että biisin alkuun on laitettu lapsi laulamaan ja vielä niin, että se kuulostaa erittäin epävireiseltä. Raastaa korvia tuo ratkaisu. Disneyn soundtrackit on kielestä riippumatta lähes poikkeuksetta erittäin laadukkaita, joten ihmettelen, miten tuollainen on päässyt läpi. Toinen miinus tulee Kikka Laitisen kiekumisesta Suuret henget -kipaleessa, kun tuossa biisissä laulutyyli jostain syystä kuulostaa siltä kuin hänellä ei olisi mitään hajua laulutekniikasta. Muuten ihan ok soundtrack, alkuperäisenä parempi, mutta ei ihan klassikkoainesta.

Kaiken kaikkiaan monipuolinen elokuva, jossa on niin iloa, surua, huumoria ja jännittäviä tilanteita, ja joka aivan ehdottomasti ansaitsee paikkansa Disneyn parhaimpien leffojen joukossa.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Päivä 13: Tällä viikolla

Sumuinen maanantai, synkkänä pysyttelevä taivas.
Ihmiset työhönsä kyllästyneitä, ympäriinsä poukkoilivat.
Yrittivät löytää työpaikalleen harmaudessa, näytti meno kovin sekavalta.
Mietti ratkaisua oloonsa, eloonsa, yksi sielu toivoton.
Keksi sen, soitti töihin, soitti lääkäriin. Vatsakipua valitti, tuo onneton.
Oli viettänyt öitä unettomia, ei antanut rauhaa vatsa levoton.
Tuskaa silmät täynnä, melkein itkua tihrustaen. Sai lääkärin puolelleen, tuo lohduton.
Sairaslomaa sai, soitti töihin, itsesääliä äänessään.
Torstaihin asti, sanoi hymytön, saattoi olla tarttuvaakin ja vakavaa.
Esimiehen sympatiat sai, pikaista paranemista, totta kai. Sulki puhelimen, kodin ovenkin.
Neljä päivää sairastaa saa, kolme päivää vapaana muuten vaan.
Levisi hymy huulille, tuon hiljaisen.
Oli taivas avoinna, maantiekin. Minne vain mieli mielisi, sinne matka pian kävisi.
Lappiinko kenties, sivuteille pohjoiseen. Italian hiekoille, viinitarhoille etelään.
Katosi vatsasta vaivat, tuon iloisen.
Syttyi silmiin pilke, tanssiksi aivan pisti.
Tällä viikolla vapautta juhlistetaan, ehkä lasiin löytyy jotain kuplivaa.
Jääköön työt, vastuut, velvollisuudet. Uuteen nousuun, nousevaan kiitoon.
Vapauteen suuntaa, tuo suruton.



maanantai 10. marraskuuta 2014

Muistoja 90-luvulta: Lou Bega: Mambo no. 5 (1999)

Yksi monista 90-luvun suosikkibiiseistäni oli saksalaisen Lou Began versio Mambo no. 5 -biisistä. Biisinhän on alkujaan levyttänyt ja säveltänyt kuubalainen Dámaso Pérez Prado vuonna 1949. Lou Began versio julkaistiin vuonna 1999, ja se valtasi listojen kärkisijat svengaavalla rytmillään.

90-luvulla biisi jäi mieleen hauskalla rytmillään ja hyväntuulisuudellaan. Tykkään myös Lou Began äänen soinnista, ja kyllähän hän aikas kivasti hymyilee tuossa videolla (aikamoinen yhdennäköisyys alkuperäisen esittäjän kanssa muuten). Tämän tahtiin on aivan mahtava tanssia, sillä tämä vetää väkisinkin mukaansa ja tuo hymyn huulille.

Pian tämän biisin jälkeen muistan kuulleeni I got a girl -biisin radiossa ja vaikka diggailinkin siitä, niin samalla silti häiritsi, että biisi kuulosti niin paljon Mambo no. 5:lta. (Luulin, että Lou Bega julkaisi vain yhden levyn, mutta näköjään niitä on tullutkin neljä, joista viimeisin vuonna 2013!)

Ei tätä nykyään kovin usein kuuntele, mutta ysärilistalle ysärifiilistelyyn kuuluu aivan ehdottomasti. Sanat ovat muuten edelleen jollain pään sisäisellä kovalevyllä tallessa, mutta eipä mikään ihmekään, koska kyllähän tätä silloin soitettiin.







Lisäksi Lou Began versiosta on tehty myös Disney-versio. Aika hauskaa!

tiistai 4. marraskuuta 2014

Blake Shelton: Get some (ja äänestys)

Tämän viikon säätiedotukset eivät juuri tarjoa lohtua marraskuun harmauteen, joten siksi valitsin viikon biisiksi hauskasti keimailevan ja svengaavan Blake Sheltonin Get some -kappaleen (albumilta Red river blue, 2011). Biisi on takuuvarma hyvänmielenbiisi, joka keinahtelee mukavasti countryn tahdeissa. Blakella on miellyttävä ääni ja tulkinnasta kuulee, että biisi on tehty pilke silmäkulmassa. Kunnon korvamato, jossa on hauska tarina ja kiva melodia. Tämän kohdalla ei yksi kuuntelukerta millään riitä vaan pakko kuunnella pari kertaa vielä uudestaan.

"You get lost, you get saved, you get waxed, you get shaved,
you get hight, real hight,
Forget your next line, you get drive-thru, dollar menu"



Tein nyt tuohon sivupalkkiin pienen äänestyksen, johon vastaamalla voi vaikuttaa blogin tuleviin julkaisuihin. Koska pidän listojen tekemisestä ja itseni haastamisesta, päätin jatkaa aloittamallani tiellä ja pistää taas biisejä paremmuusjärjestykseen sen jälkeen, kun olen saanut tällä hetkellä pyörivän Disneyn klassikot -sarjan päätökseen. Koko hommahan lähti käyntiin ABBAn parhaimpien biisien TOP30:stä, ja koska sitä tehdessä piti ahdistua ja tuntea syyllisyyttä siitä, ettei kaikkia biisejä voinut laittaa jaetulle ykkössijalle, niin mikäpäs olisi mukavampaa kuin tehdä se uudestaan. Kun valitsin artistiehdokkaat mukaan äänestykseen, niin pystyn jo sieluni silmin näkemään, miten vaikeita päätöksiä on edessä, mutta toisaalta vastakohtana pääsen jälleen sukeltamaan biisien maailmaan eri tavalla. Lisäksi en ole aiemmin ajatuksella miettinyt, mikä olisi jonkun artistin paras biisi (okei, tehtävä on oikeasti mahdoton ja biisin parhaus riippuu täysin senhetkisistä fiiliksistä), joten näissä listauksissa tulee aina tutustuttua vanhoihin ja tuttuihin biiseihin uudestaan ja ehkä löytää jotain, mitä ei olekaan aiemmin kuullut. Äänestysaikaa on joulukuun alkuun asti

maanantai 3. marraskuuta 2014

Milla Rumi: Ilot, halut ja valheet (2014)

Milla Rumi-niminen laulaja-lauluntekijä on hiljattain julkaissut Ilot, halut ja valheet -debyyttialbumin. Albumi on selkeä ja raikas kokonaisuus, jonka biisejä ei pysty pistämään mihinkään tiettyyn lokeroon eikä voi valita vain yhtä sanaa kuvaamaan kokonaisuutta. Biisit kuulostavat toisaalta hyvin simppeleiltä, mutta kun tarkkaan kuuntelee, huomaa, että taustoissa kuplii aivan oma maailmansa, joka kuitenkaan ei vie huomiota laulusta. Biiseistä löytyy monenlaista soitinta ja tuontanto on hyvällä tavalla hieman raa'an kuuloista. Näin albumista ei tule liian siloiteltua fiilistä, sillä se ei puolestaan sopisi laulajan äänen kanssa yksiin.

Rumilla on persoonallinen ääni, joka taipuu niin herkempään kuin rouheampaankin tulkintaan, ja joka varmasti herättää mielipiteitä ja tunteita laidasta laitaan. Laulutavasta ja tekstien tyylistä tulee useammassakin biisissä mieleen Zen Café ja Samuli Putro. Samanlaista rytmikästä ja toetavaa tulkintaa arjen pienistä ja yksinkertaisista hetkistä, esimerkiksi Luulaulu voisi aivan hyvin kuulua Zen Cafén tuotantoon. Rumin teksteissä asiat kerrotaan juuri niin kuin ne tunnetaan ja nähdään, suoraan ja selkeillä sanoilla ilman kummempia kikkailuja. Tekstit kulkevat käsikkäin hänen laulutyyliinsä kanssa ja sopivat niin ikään ikäisensä laulajan suuhun.

Albumia kuunnellessa oli hankala löytää sanoja, joilla voisi kuvailla lyhyesti ja tyhjentävästi, mistä tässä on kyse. Juuri, kun sain mieleeni sopivan lauseen, tuli seuraava biisi ja pyyhki edelliset ajatukset pois; ei albumia voinutkaan tiivistää mitenkään. Ilot, halut ja valheet on niin aamukasteen raikas, hämyisän tunnelmallinen, valkoiselle taulukankaalle heitelty räiskyvien värien iloinen sekamelska kuin myös taustamusiikkia, joka aamuyön tunteina kaikuu hiljaisilla asemalaitureilla. 

Kelpo debyytti, josta on hyvä ponnistaa eteenpäin. Albumi kuulostaa siltä, että tässä ilmoitellaan, että tulossa ollaan, jonka jälkeen mennään niin, että metsä rytisee. Musiikki on erittäin persoonallista ja potentiaalia löytyy vaikka naapurillekin jaettavaksi, joten uskaltaisinpa väittää, että Milla Rumilla on sopivasti rahkeita kasvaa vahvaksi tulkitsijaksi, josta kuullaan vielä jatkossakin.

Näin sivuhuomiona täytyy vielä mainita, että Sellainen on koti -biisissä on aivan mielettömän veikeät taustat, Luulaulussa on helppo jammailla mukana ja Maalarissa Millan laulu soi todella kauniisti.

Kuuntele: Minulla on sateenvarjo, Luulaulu, Maalari, Sellainen on koti
Skippaa: Linnanmäen laitteeseen

Artistin Facebook-sivut




lauantai 1. marraskuuta 2014

Fury (2014, trailer)

31.10. sai ensi-iltansa Brad Pittin tähdittämä ja David Ayerin käsikirjoittama ja ohjaama sotaelokuva Fury, jossa Brad Pittin hahmon Wardaddyn johtaman joukon tehtävänä on tappaa saksalaisia Saksassa. Brad Pitt on kokenut sotilas, joka suhtautuu sotaan kylmän realistisesti ja tietää, etteivät sodat koskaan pääty rauhallisesti. Mukaan porukkaan tulee nuorempi kaveri, joka pelästyy jo ensimmäisiä paukkeita ja ei ole edes koskaan nähnyt panssarivaunua sisältä päin. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä näin mukaan oletettavasti saadaan näkökulmaa kokemuksen lisäksi myös kokemattomuuden puolelta. Tämän perusteella leffa vaikuttaa siltä, että siinä ei ole turhaan siloiteltu sodan vaikutuksia, sillä pelkästään trailerin pätkien perusteella on aistittavissa epätoivoa, ahdistusta ja pakkoa elää hetkessä, sillä huomisen tulo tai lopputulos ei ole varmaa. Mukana on teemaan sopien myös mustaa huumoria, kun miehet vitsailevat lähtiessään tappamaan vihollisia.
Sillä, kuten tiedetään, mitä rankempi ammatti, sitä tärkeämpää on säilyttää huumori selviytymiskeinona.

Brad Pitt kuuluu suosikkinäyttelijöihini ja on tehnyt monia mielenkiintoisia ja erilaisia rooleja, mm. Seitsemän vuotta Tiibetissä ja Meet Joe Black. Täytyisi vielä katsoa koko elokuva ennen ennen kuin voi tehdä lopullisia analyyseja Wardaddyn hahmosta, mutta tämä perusteella Brad olisi tehnyt elokuvaan sopivan, vahvan persoonan, josta huokuu oikeanlaista elämänkokemusta ja jolla sodan julmuudesta huolimatta on huumorintaju edelleen tallella.

"Best job I ever had."

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

TOP 15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 10: Pocahontas (1995)

Ohjaus: Mike Gabriel, Eric Goldberg
Käsikirjoitus: Carl Binder, Susannah Grant, Philip LaZebnik
Säveltäjä: Alan Menken, Stephen Schwartz
Pääosissa: Pocahontas (Irene Bedard, laulussa Judy Kuhn/Arja Koriseva), John Smith (Mel Gibson/Santeri Kinnunen), Ratcliffe (David Ogden Stiers/ Veikko Honkanen, laulussa Reijo Salminen), Powathan Russell Means/Tapani Perttu), Kaarnamuori (Linda Hunt/Rauha Retola)


Alkuun suhtauduin Pocahontas-elokuvaan hieman epäilevästi, sillä se, että Arja Koriseva mainittiin samassa yhteydessä, vei fiiliksiä vähän alaspäin. Olenkin jälkeenpäin miettinyt, mistä (keneltä) olin antipatiani Korisevaa kohtaan kehittänyt, sillä olin vielä aika nuori elokuvan ilmestymisen aikaan ja tuskin olin ehtinyt vielä muodostaa kyseistä laulajasta oikeasti omia mielipiteitä saati kykenevä arvioimaan äänen sopivuutta rooliin. Tämä tosiaan vaikutti elokuvasta nauttimiseen siinä määrin, että muutama vuosi piti kulua ennen kuin pääsin kunnolla elokuvan maailmaan ja ymmärsin, miten hienon roolisuorituksen Arja tekee.

Elokuva pohjautuu löyhästi oikeisiin historian tapahtumiin. Pocahontas on ollut olemassa (syntymänimeltään hän oli Matoaka, kun Pocahontas oli pikemminkin lempinimi) ja hän tapasi John Smithin olleessaan vielä lapsi, ei nuori aikuinen, kuten elokuvassa eikä heillä ole ollut rakkaussuhdetta. Pocahontas ei elänyt elämäänsä oman kansansa parissa vaan jouduttuaan englantilaisten kiinniottamaksi, jäi lopulta sille tielleen. Häntä kohdeltiin englantilaisten parissa hyvin, ja niinpä hän kääntyi kristinuskoon ja vaihtoi nimensä Rebeccaksi eikä palannut enää omiensa pariin, vaikka myöhemmin mahdollisuus tähän tulikin. Pocahontas meni myöhemmin naimisiin John Rolfen kanssa, jolle synnytti lisäksi Thomas-nimisen pojan. Pocahontasin kunniaksi on nimetty kaupunkeja, paikkoja ja piirikuntia, ja Pocahontasin patsas löytyy Gravesendistä. (Lähde: Wikipedia)

Piiretty elokuva kertoo Pocahontasista, joka etsii vielä oman elämänsä oikeaa polkua. Ystävinään hänellä ovat kolibri (Flit) ja pesukarhu (Miiko) sekä viisas Kaarnamuori, joka pyrkii auttamaan eksynyttä nuorta löytämään elämänsä tarkoituksen. Intiaanien arjen keskeyttää Virginiasta matkannut Ratcliffen johtama seurue, joka on tullut etsimään kultaa, jota huhujen mukaan olisi alueella vaikka muille jakaa. Mukana seurueessa on komea John Smith, joka on seikkailijana ensiluokkainen ja siksi tietysti mukana tälläkin reissulla. Tutkiessaan uutta maata John törmää Pocahontasiin ja kaksikon välille syntyy heti jotain maagista. Mielestäni kohtaukset, joissa he kohtaavat ensi kertaa ja esittäytyvät toisilleen, ovat elokuvan parhainta antia visuaalisesti ja tunnelmaltaan. Elokuvan tunnetuin biisi Tuulen värit (Colours of the wind) niin ikään on yksiä hienoimpia musiikkikohtauksia Disneyn piirrettyjen elokuvien historiassa. Myös suomenkieliseen versioon on saatu merkittävät ja ajattomat sanat:


"Oon vain sulle ihminen villi
ja vaikka kuinka katsot ei muuta eessäs näy
En saata ymmärtää miksi käyt niin väittämään,
kun elämää et voi sä ymmärtää, ymmärtää.

On kaikki sinulle vain omaisuutta
ja valtaat nimiin kaiken minkä näät.
Vaan tiedän, jokaisella olennolla
elämä ja henki on sisällään.

On mielestäsi ihmisiä aina
vain kaltaisesi, eikä kukaan muu.
Vaan katso joskus silmin muukalaisen
onni uusi kohdallasi toteutuu."



Hauskan lisän luovat jälleen kerran sivuosissa loistavat eläinhahmot: tällä kertaa Miiko ja Percy-koira, joilla on meneillään kunnon keskinäiset taistelut herkuista ja muista aarteista, pääparin huolehtiessa samalla siitä, miten estää sotaa syttymästä kahden erilaisen maailman välille.

Muistan vielä, kun Mäkkäristä sai Happy Mealin kylkiäisenä Pocahontas-kasetin, mutta siinä oli ihan vain jokunen biisi ja muistaakseni osa olisi ollut vielä jotain miksattuja/lyhennemiä, tai eivät muuten vastanneet sitä, mitä soundtrackin cd-versiolla on. Harmi toisaalta, ettei kasetti ole enää olemassa, jotta voisin tarkistaa, millaisia biisejä siinä oli. Mutta tosiaan siinä vaiheessa, kun oli vaihe, ettei elokuva ollutkaan suosiossani, muistan tuhonneeni kasetin sekä sotkeneeni kansivihkosen. Enkä nyt puhu pelkästään roskiin heittämisestä vaan koko roskan hajottamisesta atomeihin. Tiedä taas tuota logiikkaa tuonkin taustalla, että miksi se piti päreiksi pistää, mutta näin tuli tehtyä. Eipä sillä, eihän tuo kummoinen rahanarvoinen tai muunkaan arvoinen menetys loppupeleissä ollut.

Täytyy sanoa, että olin aivan varma, että elokuva olisi ollut vuodelta 1997 ja melkeinpä järkytyin huomatessani, että tämähän on jo melkein 20 vuotta vanha leffa. Ikä ei kylläkään elokuvaa paina, sillä mielestäni se on ajaton klassikko(kuten monet muutkin Disneyn piirretyt), joka jaksaa viehättää aina vain uudestaan.




P.S. On muuten erittäin mielenkiintoinen tuo oikean Pocahontasin tarina, suosittelen tutustumaan. Olen lukenut tässä sivutolkulla kaikenmaailman artikkeleita ja tuntuu, että aiheesta voisi lukea kuinka paljon hyvänsä.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Summer nights (Grease)

Vaikka kesä onkin jo ohi, niin tästä biisistä tulee aina hyvällä tuulelle (ja elokuvan tanssiliikkeistä hyväntahtoiset naurut). Löytyy kiva rytmi, flirttailevat sanat ja mieleenjäävä melodia. Varsinainen musikaali sai ensi-iltansa vuonna 1972 ja tämä elokuvaversio on vuodelta 1978, jossa pääosissa John Travolta ja Olivia Newton-John. Musikaali kokonaisuutena ei kuulu omiin suursuosikkeihini (eikä Travoltan näytteleminen oikein kolahda), mutta kyllähän Greasesta löytyy muutama oikein kiva musiikkinumero, joista tämä on hyvä esimerkki, vaikka onkin (kuten elokuva muutenkin) aika imelä, mutta söpöllä tavalla.

 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Jenni Vartiainen live @ Tavastia, Helsinki (17.10.2014)

Jenni Vartiainen veti kaksi loppuunmyytyä keikkaa Tavastialla torstaina ja perjantaina, joista jälkimmäiselle onnistuin saamaan lipun. Keikka alkoi ajallaan klo 22 ja kesti melkein 23.30 asti. Jenni tuntui olevan erittäin hyvällä fiiliksellä, jutteli paljon yleisölle ja energiaa oli muutenkin aivan mieletön määrä. Jokainen biisi vedettiin täysillä ja alun kankeuden jälkeen yleisökin muisti lähteä hommaan mukaan. Vaikka Jenni vetää aina varmalla otteella, tuntui tämä ilta jotenkin erityisen hienolta ja melkein siltä kuin kyseessä olisi ollut yksityistilaisuus vain harvoille ja valituille. Ehdottoman täydellinen Tavastian keikka!

Vain tätä iltaa silmällä pitäen Jenni veti Fintelligensin Heruuks-biisin, joka oli kyllä aivan hillittömän hauska ja ihmiset naureskelivatkin yleisössä. Kunnon flirttiä ja sopivaa huumoria perjantai-iltaan. Veto löytyy jo Youtubestakin.

Lisäksi kuultiin Terran platinapainoksen kolme uutta biisiä: Vanki, Susta enkelit pitävät huolta ja tietysti Eden. Jälkimmäisen kohdilla Jenni oli kunnon fiiliksissä ja sanoikin bändille, että "mennään jo, mennään jo. " Aivan mahtavaa nähdä, että artisti nauttii olostaan ja esiintymisestään noin paljon. Vanki jäi heti mukavasti mieleen, mutta Susta enkelit pitävät huolta jäi vielä toistaiseksi vähän odottamaan paikkaansa. Täytyy muuten sanoa, että vaikka en alkuun kympillä diggaillutkaan Edeniä, niin nyt livevedon myötä siitä tuli uusi suosikkini.

Muita illan aikana kuultuja biisejä: Mustaa kahvia, Junat ja naiset, Muistan kirkkauden, Selvästi päihtynyt, Suru on kunniavieras, Minä sinua vaan, Sivullinen, En haluu kuolla tänä yönä, Missä muruseni on, Minä ja hän, Nettiin, Ihmisten edessä, Duran duran ja keikan päättänyt Malja.






"Heruuks? Tänään saletisti natsaa."

"Murheisille sydämille, kärsiville, kaipaaville, petetyille, jätetyille, raskaan taakan kantajille lasi täyteen!"

torstai 16. lokakuuta 2014

Vain elämää 3: Toni Wirtasen ja Jenni Vartiaisen päivät

Päivä 3: Toni Wirtanen 
Katsoin molemmat jaksot hieman myöhässä, joten pääsin vasta nyt kirjoittelemaan fiiliksiä Tonin ja Jennin päivistä.

Apulannan biisit ovat radiosoiton kautta tuttuja, joten oli ihan mielenkiintoista kuulla, miten ne muuttuvat muiden käsittelyssä.

Paula Koivuniemi oli valinnut Koneeseen kadonnut -biisin. Mielestäni veti tyylilleen uskollisena ja vaikkei sanat ihan Paulan tuotantoon ihan osukaan, niin kyllä biisi muuttui hetkessä aivan hänen näköisekseen. Ei mielestäni suuria yllätyksiä, mutta ihan hieno veto.

Vaikka Jenni kehui Elastisen laulua Mitä kuuluu -biisissä (alkupuolella), en itse syttynyt sille ollenkaan. Mielestäni Elastinen lauloi liian suljetulla suulla, jolloin sanat ja laulu tuntuivat vain jäävän suuhun pyörimään. Tosin jännityksellä on varmasti ollut osuutta asiaan, ja kun hän sitten aloitti tutumman räppäämisen, niin meno ja biisikin parani ja loppukohden fiilis oli ruudun toisella puolellakin menevä.

Tiedän, että olen puolueellinen, koska Paula Vesala kuuluu omiin suosikkeihini, mutta täytyy sanoa, että tämä versio Pahempi toistaan - kipaleesta oli taas yksi illan parhaimpia, sillä se oli kokeellinen ja persoonallinen. Biisistä ei tullut PMMP:n biisiä vaan Paula Vesalan biisi.
Niin, ja kyllähän tuo Jennin vetokin Anna mulle piiskaa -biisissä oli aika mykistävä. Tarina oli muuttunut epätoivoiseksi ja tuska, jonka Jenni sai biisiin luotua, oli käsinkosketeltava ja juuri sellainen, joka kiemurtelee ihon allekin.

Samulin Teit meistä kauniin oli reippaasti alkuperäisestä poikkeava hyvällä tavalla, mutta en silti päässyt aivan niin korkeisiin sfääreihin kuin Väliaikaisessa tai PMMP:n Päiväkodissa.

Tuntuu, että Veskun Armoa on hehkutettu joka paikassa ja artistitkin pöydän ympärillä olivat liikuttuneita jopa siihen pisteeseen, että Paula V. poistui huoneesta. Pakko sanoa, että en ymmärtänyt ollenkaan, mikä biisissä sitten kosketti. Vesku toki tunsi biisin omakseen, mutta minulle se kuulosti valjulta ja toisaalta yliampuvan dramaattisesti esitetyltä jollottamisen ja lausumisen välimuodolta. Varmasti suurimmat tunnemyrskyt aiheutti juuri se, että moni tietää, miten vaikeaa elämää Vesku on elänyt, mutta jos näitä taustoja ei tietäisi, niin liikuttuisikovatko ihmiset silti samalla lailla? No, minä tiedän taustat, mutta koska en pidä Veskun "laulamisesta", en myöskään saanut biisistä muuta irti kuin haukotuksia. Piti tuon jälkeen kuunnella alkuperäinen Armo ja kyllähän se tuohon verrattuna oli paljon tunnepitoisempi.

Jakso oli laadukas ja tykästyin kyllä Tonin persoonaan, sillä hänellä on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, mutta Apulannan musiikki ei ainakaan vielä auennut sen enempää kuin aiemminkaan. Levyversioina biisit kuulostavat edelleen aika lailla toistensa kaltaisilta enkä tunne tällä hetkellä suurempaa paloa paneutua niihin tarkemmin. Sen verran tämä kyllä lievensi suhtautumistani Apulantaan, että ymmärrän paremmin heidän suosiotaan ja että yhtyeeltä löytyy sanottavaa.


Päivä 4: Jenni Vartiainen

Päivän alotti Vesku Loiri Ihmisten edessä-biisillä. Kuten varmaan on käynyt selväksi, Vesku ei kuulu omiin suosikkeihini. Kun hän oli polkaissut biisin käyntiin ja päässyt ehkä ensimmäisen säkeen puoleen väliin, niin minulle riitti. Tulkinta kuulosti mielestäni kuin joku olisi tarttunut mikkiin paikallisessa karaokebaarissa kolmen aikaan yöllä kolmen promillen humalassa ja jo puoliksi nukahtaneena ja tympiintyneenä kuluneeseen iltaan. Onneksi ruutu.fin kautta katsottuna pystyy hyppäämään ohjelmassa eteenpäin, joten siirryin kohtaan, jossa artistit taputtivat Veskulle. Se siitä, seuraava.



Elastisen Minä ja hän jäi vähän etäiseksi eikä oikein aiheuttanut tunteita puolesta tai vastaan. Mennään sillä ihan kivalla.

Samuli Edelmannin versio Tunnottomasta oli jälleen osoitus siitä, että tämäntyyppisen musiikin Samuli hoitelee kuin vettä vaan. Koskettava veto, joka jäi vain aavistuksen verran täydellisestä.

Paula Vesala veti toistamiseen uudenlaisen version poiketen alkuperäisestä ja aiemmista omista versioistaan, kun otti käsittelyynsä Kiittämätön-kipaleen. Todella kunnon teiniangstinen biisi, joka oli tuollaisenaan hyvin raskasta kuultavaa. Paulalta jälleen lyömätön veto!
Täytyy sanoa, että ymmärrän oikein hyvin sen, ettei välttämättä halua paljastaa Suomen suosituimmassa viihdeohjelmassa omia kurjimpia muistojaan, eli tiettyjen biisien tarinoiden taustaa. Olisin silti mielelläni kuullut edes jonkun tarinan minkä vain biisin tekstien takaa ja mielestäni se olisi voinut olla sellainenkin, jota ei esitetty, joku jossa tarina olisi neutraalimpi. (Tähän varmaan toki vaikuttaa se, että lähetysaika on rajallinen, ettei voida kaikkea liirumlaarumia mukaan laittaa.) Toisaalta, kun näki tuon keskustelun Kiittämätön-biisin ympärillä ja miten Jenni kiemurteli, on aihe takuulla äärimmäisen arka ja jos artisti itse ei halua kaikkien tietävän, miksi se on niin arka, niin mielestäni kaikkea ei ole pakko paljastaa. Mutta olishan tuossa ehkä voinut kertoa jotain silti paljastamatta liikaa?


Toni Wirtanen versioi En haluu kuolla tänä yönä -biisin, joka muuttui kyllä sekunnissa Apulannan biisiksi. Mielestäni tuommoinen uho sopii hienosti tähän biisiin ja niinpä tästä tuli täysi kymppi!

Missä muruseni on -hitin lauloi Paula Koivuniemi. Kauniisti lauloi ja otti biisin hyvin haltuun, mutta tässä kohti on pakko sanoa, että ei ole alkuperäisen voittanutta.

Jennin versiot omista biiseistään ovat niin vahvasti hänen biisejään ja hänen tulkinnoissaan, että ehkä se vaikutti muutamien biisien kohdalla siihen, etten saanut kaikista näistä niin paljon irti kuin olisin toivonut tai kuten ennakkoon odottelin. Laadukkaita ja persoonallisia vetoja kaikinpuolin, ja kokonaisuudessaan jäi Jenninkin jaksosta hyvät fiilikset.

Seuraavaksi kohti Elastisen päivää. 

.