keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #19: Kuvia

Kuvia on Veden varaan -albumin (2009) aloitusraita, jota ei julkaistu singlenä. Biisiin sanat ovat taiteilleet Paula ja Mira.

Kun albumi ilmestyi, en lämmennyt biisille ollenkaan. Ihan tarkkaan en muista, milloin tapahtui herääminen, mutta useampi vuosi siinä meni. Sanoja on biisissä vähän, mutta eipä niitä osaa enempää kaivatakaan.

Yleistunnelmaltaan hyvinkin karmaiseva biisi, ja Paulan ja Miran tulkinta vielä vahvistaa sitä, ettei tässä olla hilpeissä tunnelmissa. Vaikkei haitari kuulu sellaisiin soittimiin, joista lumoudun, tekee se kuitenkin tässä biisissä voimakkaan lisäsäväyksen.

Laulun kertoja (nainen) ei vietä aikaansa ihmisten kanssa, ehkä ei tiedä, miten olla sosiaalinen, ei uskalla elää hetkessä ja ahdistuu tilanteissa, joissa muut osaavat nauttia. Niinpä hän vähättelee ja ylenkatsoo moista elämää "toiset sätkivät elossa", koska ei tahdo myöntää, että salaa sisällään ehkä haluaisi liittyä heihin. Mutta koska uskallusta puuttuu, on paperisten kuvien katseleminen turvallisempaa. Ehkä hän on se yksinäinen torien laidalla ja huvipuistojen vilinässä, jolla on hieno järjestelmäkamera, mutta ei hymyä huulilla. Kuvien kautta toisten elämää ja iloja seuraamalla voi uskotella itselleen olevansa elossa.

Kakkossäe viittaa siihen, että kertojalla on synkkiä vivahteita mielessään, ei riitä vain kuvien katselu, onnen seuraaminen vierestä. Tulee mieleen, että kyseessä on vinksahtanut henkilö. Hän osaa olla hurmaava ja näytellä normaalia, ja hän valitsee elämäsä rakkauden niistä ihmismassoista, joita kuvaa. Tämä kuvio on toistunut useamminkin, sillä seinällä on vielä tilaa uusille pahaa-aavistamattomille sieluille. Kertoja ei ehkä muuten ole onnistunut saamaan rakkautta vaan hänen on otettava se väkisin. Todennäköisesti hän uskottelee itselleen sen olevan aitoa rakkautta. Musta huone ei ole pelkästään otettujen valokuvien kehittämiseen tarkoitettu pimiö vaan sopii kuvaamaan myös koko asunnon ja ihmismielen sisälleen kätkemää pimeyttä. Laulun kuiskuttelut ovat juuri niitä synkkiä salaisuuksia, joita talon seinillä oleviin kuviin vangitut sielut kuiskivat, koska ovat jumissa pimeissä nurkissa ja seinien tapeteissa eivätkä pääse vapauteen.

Toisaalta näen jopa omalla tavallaan pienen piikin 2000-luvun trendiin, jossa kaikki pitää kuvata ja jakaa somessa. Ehkä lopulta ei jää käteen kuin ne lukemattomat kuvat päivän ruoka-annoksista tai mustelmasta sormessa, joita voi tuijotella yksin olohuoneessaan ja kadehtia niitä, jotka elivät elämäänsä. Samoin elämän suuri rakkaus on jo kuollut ja jäljellä on vain muisto pimiöstä, jossa joskus olivat kahdestaan eikä siitäkään ole jäljellä enää kuin kuvalliset muistot, sielunkuvat seinällä.

Tämänkin biisin kohdalla irtoaisi monenlaista tulkintaa, ja niihin kaikkiin mahdollisuuksiin, joita näistä sanoista saisi irti, voisi hyvin hukuttaa itsensä. Ehkä on parempi pysäyttää tähän ennen ennen kuin olen ajanut itseni sellaiseen labyrinttiin, että en enää osaa sieltä takaisin.


"Minulla on valta, sinut valitsin / on pian pysäytetty hetki laitettuna laatikkoon
Sulle sielujeni seinään paikan varasin / mustaan huoneeseeni vien
ja kahdestaan sun kanssas oon"


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Anne Rice: Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan (1983)

Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan on sellainen kirja, jota kuvailaan siten, että jos pitää Fifty Shades of Grey -kirjoista, pitää tästäkin. Väärin.

Kirja on julkaistu vuonna 1983, mutta suomennos tehty mitä ilmeisimmin juurikin Grey-kirjojen suosion innostamana vuonna 2014.

Kirja kertoo Prinsessa Ruususen tarinan ei niin prinsessatarinamaisesti. Prinssi herättää prinsessan satavuotiaasta unesta menemällä suoraan asiaan. Tämän jälkeen prinsessa on Prinssin omaisuutta, jonka hän vie mukanaan valtakuntaansa. Vanhemmat eivät mielellään prinsessaa päästäisi, sillä heillä tuntuu olevan hyvin tiedossa, millaisessa valtakunnassa Prinssi elää. Mutta koska Prinssi on tehnyt riittävästi hyvää, niin eipä siinä muu auta kuin päästää Ruusunen matkaan.
Osana koulutustaan Ruusunen ei saa ylleen vaatteita vaan matka uuteen kotiin taitetaan alasti. Prinssi nöyryyttää ja alistaa Ruususta "tämän omaksi parhaaksi" ja kaino prinsessa suostuu kaikkeen, vaikka ei se kivaa olekaan ja itkeskellään jo ensisivuilta alkaen. Kuinkas sitten sattuukaan, että aika nopeasti prinsessan häpeän ja ahdistuksen joukosta nousee myös kiihottumista tätä uudenlaista elämää kohtaan, ja vaikka pitää koko ajan punastella ja tihrustaa itkua, niin samalla Ruusunen ymmärtää, että hänen tehtävänsä on miellyttää ja olla nöyrä, orja.

Plussapuolet? Kirja on nopealukuinen. Etenkin silloin, kun on pakko hyppiä useampia rivejä sieltä ja täältä.

Muita ajatuksia? Sen lisäksi, että "juoni" koostuu vain erilaisten seksuaalisten tapahtumien kuvailusta, on hahmojen dialogi köykäistä, samoja lauseita pyöritellään vähän eri järjestyksessä ja hahmojen tunteet pyörivät nekin aika pientä piiriä. Tietysti kyse on tuskasta, josta orjien ei kuulukaan nauttia, mutta alkoi kyllästyttämään, miten koko ajan painotettiin sitä, miten kenelläkin prissiorjalla/prinsessaorjalla oli posket kyynelien raidoittamia/silmät kyyneliä täynnä/itku näkyi silmistä. Aikamoista vetistelyä siis! Mielestäni kömpelösti kirjoitettua tekstiä ja mietin moneen kertaan, että jätän kirjan kesken. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi jättää kesken. 

Verrattuna vaikkapa Grey-kirjoihin, tässä vaikutusvaltainen Prinssi oli pilallehemmoteltu nulikka, joka kuvittelee omistavansa koko maailman ja saisi itkupotkuhepuliraivokohtaukset, jos joku asia ei mene niin kuin hän haluaa ja jos naiset eivät polvistu hänen jalkojensa juureen. Christian Greyn hahmossa oli kuitenkin historia rakennettu taustalle, ja vaikka hän melkein olikin koko maailman omistaja ja tottunut siihen, että naiset häntä palvovat. Itse pidin kuitenkin Christianin hahmoa mielenkiintoisempana ja monipuolisempana, ja jopa sympatiaa herättävä. Lisäksi FSoG-kirjoissa tapahtumia oli makuuhuoneen ulkopuolellakin ja juoni, josta sai kiinni, vaikka paikoitellen olikin ennalta-arvattavissa. Ehkä tällekin kirjalle löytyy lukijansa, mutta minun kirjani se ei ollut.

Lukeminen ei koskaan ole turhaa, sillä olipa kyseessä miten luokattoman huonosta kirjasta hyvänsä, niin kyllä se toki aina tunteita herättää.

"Iskut tulivat nopeasti. Ruusunen ei osannut arvatakaan, kuinka monesti häntä piiskattiin. Hän tiesi vain, että iskuja oli valtavasti enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Prinssi tuntui hermostuvan vain entisestään. Hän puski Ruususen leukaa vasemmalla kädellään ja sulki tämän suun, jotta tämä ei voisi itkeä, ja kaiken aikaa hän komensi tätä marssimaan nopeampaa ja nostamaan jalkojaan korkeammalle. 
'Kuulut minulle!' Prinssi sanoi ja antoi piiskavyönsä pauhua. 'Opit miellyttämään minua kaikessa etkä ikinä miellytä minua, jos pidät katseesi äitini urosorjissa. Onko selvä? Ymmärrätkö?'
'Kyllä, Prinssini', Ruusunen kamppaili sanoakseen. Mutta Prinssi tuntui olevan järjiltään rangaistuksensa kanssa. "

Lukuhaasteen kohta 17: Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas (2010)

Kukkulan kuningas kertoo Roger Brown -nimisestä kykyjenetsijästä, joka on töissä oslolaisessa rekrytointifirmassa. Hän bongaa potentiaalisia kykyjä, haastattelee heitä ja jos hakija selviää tiukasta haastattelusta riittävin pistein, Roger suosittelee tätä palkattavaksi. Kaikki, joita hän suosittelee, palkataan. Hänen sanallaan ja nimellään on painoarvoa, hän on kiistatta paras, kukkulan kuningas.

GPS-yritys Pathfinder tarvitsee uuden johtajan ja Roger saa tehtäväkseen löytää kenkiin sopiva mies. Kauniin ja älykkään vaimonsa taidegalleriassa Roger iskee silmänsä Clas Greven, jonka rinnalla monien muiden CV:t kalpenevat täysin. Mies olisi täydellinen vaadittuun tehtävään. Roger saa kutsuttua Clasin haastatteluun ja siellä selviää, että Clas voisi lisäksi olla avain Rogerin rahapulmiin. Nimittäin Rogerilla on harrastus, jolla hän rahoittaa leveää elämäänsä, mutta tämä vapaa-ajanviete ei kestä päivänvaloa. Haastattelussa Roger saa kautta rantain ongittua tarvittavat tiedot, saa toteutettua suunnitelmansa raha-ongelmiensa ratkaisemiseksi, mutta matkalle jotakin menee pieleen.

Näin alkaa hengästyttävä ja monimuotoinen seikkailu, jossa ovat vaakalaudalla niin tulevaisuus, henki kuin kovalla työllä hankittu mainekin.

Kukkulan kuningas on taattua Nesbota. Juonessa on yllättäviä käänteitä ja jännitys tiivistyy välillä siihen pisteeseen, ettei melkein uskalla hengittää, kun sivua kääntää. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja ne imaisevat niin huolella mukaansa, että välillä aivan unohtaa olevansa lukemassa kirjaa. Nesbon vahvuus on yllätyksellisyys ja ennen kaikkea se, että loppuratkaisu ei ole koskaan kerralla selvä. Viimeisilläkin sivuilla voidaan vielä tehdä jo kuljettuun tiehen lisämutkia tai paljastaa jotain, joka saa haukkomaan henkeä. Kukkulan kuningaskaan ei tuota pettymystä loppuratkaisunsa osalta.

Kirja on piristävä poikkeus siinä mielessä, että kyseessä ei ole perinteinen poliisi-rosvo -ajojahti. Poliisi on toki mukana, mutta muutaman askeleen jäljessä "pääparia", sillä varsinainen mittelö käydään kuitenkin "rosvojen" kesken.

Olen vannoutunut Nesbo-fani. Nyt olen lukenut kaikki hänen aikuisten kirjansa ja yhden lasten. Kaikki ovat erilaisia, mutta yhtenäistä on se, että juonessa on monia vivahteita ja loppuratkaisu ei koskaan jätä kylmäksi. Nesbon kirjat ovat takuuvarmasti hyviä ja odotukset ovat aina suuret, kun tarttuu uuteen Nesbon teokseen. Jotain kertonee sekin, että tämän vuoden lukuhaasteeseen olen onnistunut valikoimaan jo kolme Nesbon kirjaa. Niiden lukemista kun ei malta lykätä enempää kuin on pakko. Ja jos nyt ilmestyneen Verta lumella -teoksen kirjaston lainausjono vetää nopeasti, niin aionpas tunkea lukuhaasteeseen vielä neljännenkin Nesbon.

"Metri kuusikymmentäkahdeksan. En tarvitse aivokuollutta psykologia kertomaan itselleni, että sellaista on pakko kompensoida tavalla tai toisella, että fyysinen pienuus antaa pontta asioiden tekemiselle. Yllättävän suuri osa maailman suurista teoista on pienten miesten aikaansaannosta. Me olemme valloittaneet imperiumeja, ajatelleet älykkäimpiä ajatuksia, hurmanneet kauneimpia naisia valkokankaalla, lyhyesti sanottuna me olemme aina sovitelleen jalkoihimme suurimpia kenkiä. Moni idiootti on haivainnut, että jotkut sokeat ihmiset ovat lahjakkaita muusikoita ja että jotkut autistit osaavat laskea neliöjuuria päässään, ja tämä on johtanut päätelmään, jonka mukaan kaikenlaiset vammat ovat toisaalta myös siunauksia. Ensinnäkin koko ajatus on täysin tuulesta temmattua. Toiseksi en ole sentään mikään kääpiö vaan ainoastaa hieman keskivertoa lyhyempi. Kolmanneksi yli seitsemänkymmentä pronsettia korkeimmisssa johtoasemissa olevista ihmisistä ylittää keskiveropituuden omassa maassaan."

Lukuhaasteen kohta 11.: sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Saara: Ur Cool (2015)

Saara (Smokahontas, Sara Maria Forsberg) on mielenkiintoinen ilmiö ja on hienoa, että suomalainen pystyy vaikkapa netin kautta ponnistamaan suoraan isoille areenoille ja unelmiaan toteuttamaan. Olenkin jonkin verran seurannut missä mennään. Erityisesti kiinnosti millaista musiikkia on luvassa, sillä muutaman Youtube-videopätkän perusteella rahkeita riittää monelaiseenkin tulkintaan.

Tällä viikolla julkaistiin ensimmäinen sinkku, Ur cool. Biisi on toki erittäin tarttuva ja kertosäe pyörii päässä jopa monen tunnin yöunien jälkeen. Harmillista tässä on se, että biisi on pilattu liiallisella autotunella, jota ei todellakaan tarvittaisi ja kököillä sanoituksilla, jollaiset varmasti löytyisi yhden jos toisenkin teinin päiväkirjojen sivuilta. Biisi ei mielestäni erotu joukosta vaan sekoittuu 2010-luvun biisien joukkoon, niihin, jotka soivat kyllästymiseen asti radiokanavilla. No, toisaalta tällä varmasti se maali saavutetaan, sillä aivan varmasti tästä tulee kesän radiorenkutus.

Tähän mennessä Saaralle oli kuitenkin ehtinyt kertyä jo fanikuntaa ja tunnettavuutta, joten uskon, että sinkuksi olisi voitu valita sellainen, jossa pääosassa on artistin kaunis ääni ja se tulkinta eikä tämmöistä sekavaa tusinatuotosta. Saara vaikuttaa sen verran lahjakkaalta artistilta, että hän varmasti olisi itse tehnyt paremmat ja monipuolisemmat sanat, jotka olisivat voineet pelastaa sen, että biisi kokonaisuudessaan on aikamoista sekametelisoppaa. Tai jos biisin sanat olisi tehty eri kielillä -kuten videossa- olisi se nostanut biisin tasoa. Nyt herää vain ajatus, että toivottavasti suuri levy-yhtiö ei onnistu pilaamaan Saaran taiteellista lahjakkuutta. Harmillista, koska olisin kovasti toivonut, että tästä olisi saanut omalle soittolistalle uuden suosikkibiisin. No, albumi on vielä tulematta, joten toivotaan, että muut biisit ovat persoonallisempia. Toivoa ei ole menetetty.

Musavideo on hauska ja kivan värikäs, jossa Saaran persoona pääsee esille. Harmi, ettei biisi ole samaa tasoa.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #20: Rakkaalleni

Ensimmäinen haaste PMMP:n parhaimpien biisien listausta suunnitellessani, oli mukaan otettavien biisien määrä. TOP50 olisi vienyt iän ja terveyden, joten päädyin kahteenkymmeneen parhaimpaan.

Toinen haaste tuli -todella yllättäen- järjestyksestä. Olin jo lyönyt päätökseni lukkoon, päättänyt, että nyt tämä on lopullinen lista. Mutta pakko sitä oli rukata vielä muutamaan (lue kymmeneen) kertaan. Nyt olen suunnilleen tyytyväinen, mutta kuten aina näissä listauksissa, monia loistavia biisejä jää silti ulkopuolelle. Mutta nyt lista on valmis ja julkaisukelpoinen. Joten polkaistaan tämä käyntiin.

Listauksen aloittaa Rakkaalleni -single, sijalta 20. Biisi julkaistiin 11.6.2012 Rakkaudesta-albumin toisena sinkkuna. Sanat ovat Paulan käsialaa.

Suurena Leevi and the leavings -fanina tästä tietysti ensimmäisenä bongaa tuttuja kikkoja Pohjois-Karjalasta ja En tahdo sinua enää -biisistä. Kun tietää Paulan suhteen Leevien musaan, ymmärtää tämän olevan kunnianosoitus Göstalle ja mielestäni tämä on tehty taidokkaasti. Ei tarvitse ärsyyntyä lainailuista samalla tavoin kuin vaikkapa silloin, kun Madonna lainaili ABBAa ihan luvan kanssa vielä. Siitä en tykännyt, mutta se on toinen tarina.

Olen aina ajatellut, että biisin kertoja on jumissa suhteessa miehen kanssa, joka on jo toinen jalka kynnyksen toisella puolella lähdössä toisen nuoremman naisen luokse. Kertoja lupaa antaa miehelle mitä vain, pyytää jäämään, koska lapsetkin ovat niin pieniä ja onhan nainen kutsunut miestä joskus rakkaakseen, ehkä kaikki on korjattavissa. Nyt kuitenkin tuli mieleeni, että ehkäpä nainen onkin suhteessa varatun miehen kanssa, joka ei voi vielä lähteä vanhasta suhteestaan lapsien takia tai ainakin niin sanoo, ja lupailee samalla, että ehkä viikon päästä tai ensi vuonna jättää perheensä kertojan vuoksi. Tämä kohta nousi nyt biisistä ja pisti miettimään, että ehkä mies lupailee tyhjiä, koska ei halua luopua vaimostaan eikä rakastajastaan vaan haluaa kaiken:

"Kuuntelen ja kuuntelen/yksinäinen ihminen/et voisi vielä lähteä/oon lapset liian pieniä
Sulle annan kaiken kaiken/maallisen ja maanalaisen."

Biisi on toisaalta iloisen kuuloinen, etenkin kertosäkeessä tuntuu hymy irtoavan, ehkä väkipakosta, kun pitää esittää vahvaa, riippumatonta. Samaan aikaan kuitenkin ollaan takertuvaisia ja valmiita uhkaamaan patteriin hirttäytymisellä, jos mies hylkää. 

Upea biisi, josta saa monenlaista tulkintaa, kun vaihtaa katsantokantaa. 

"Jää sillalle en seisomaan/reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät/niin hirtän itseni patteriin.
"


lauantai 18. huhtikuuta 2015

Tommi Kalenius: Liikuta mua (2015)

Tommi Kalenius on julkaissut aiemmin kaksi albumia ( Jäljet v.2007 ja Ihminen on ihmisiä 2011), ja hiljattain ilmestyi kolmas albumi, Liikuta mua.

Albumi alkaa Ajattele-duetolla Jipun kanssa. Biisi on ihan kiva, mutta en voi sietää Jipun laulamista minkään vertaa, joten on pakko ensikuuntelun jälkeen antaa tämän biisin olla ja unohtua.

Uusi kevät onneksi pelastaa edellisen biisin aiheuttamat vilunväristykset. Siirrytään kevääseen, luonto herää henkiin, kevätaurinko paistaa aamuiseen keittiöön, kun artisti tulkitsee tätä tunnelmallista folk-tyyppistä biisiä.

Tänä yönä ikävöidä ei -biisissä on mukaansatempaavaa svengiä, jossa kitara vetää kivasti puoleensa ja melkein varastaa koko show'n.

Nyt olet kaunis on hyvin suomalainen biisi. En tiedä, osaanko selittää, mutta erityisesti sanoitukset vievät kultaiselle pellolle, jonka hirsistä tehdyn ladon edessä artisti tulkitsee biisiään neidolleen. Vähän sellaista vanhojen suomifilmien asetelmaa.

Sä olet mulle on äärimmäisen hieno kappale, josta en oikein tiedä, mitä siitä sanoisin. Pysäytti nimittäin siihen malliin, että ajatukset katosivat mielestä.

Mitään puutu ei tuo esille laulajan alaäänien miellyttävän sävyn. Jälleen hieno biisi muiden hienojen biisien joukossa.

Levyn päättää cover-veto Suvivirrestä. Mielenkiintoinen sovitus koulujen kevätjuhlien virrestä. Nyt on havaittavissa jopa futuristisia ratkaisuja biisin taustalla. Tässä ollaan sumuisella järvellä soutamassa aina vain tiheämpiä sumuverhoja kohti, poissa on kirkkaat ja hartaat kevätpäivät.

Tasalaatuista, raikasta ja tulkintapainotteista musiikkia. Biisit ovat selkeitä, korvaystävällisiä ja helposti lähestyttäviä. Johtuneeko sitten omasta kesänkaipuusta, mutta mielestäni tämä on vahvasti fiilikseltään kesäinen albumi, jossa välillä tulee tuoksuja myöhäiselokuun illoista kuin muistutuksena, että kesäkin päättyy. Ei liian täyteen ahdettua musiikkia vaan mies, kitara ja tarinat ovat pääosassa. Tarinat, jotka kertovat arkisista asioista, mutta ei arkisesti vaan niin kuin jokainen hetki olisi erityinen, kuin jokaisen tarinan tulisi saada arvoisensa tulkinta ja tulla kuulluksi. Sanat toimivat, soljuvat miellyttävän äänen saatteleman eteenpäin ja luovat kunkin biisin kohdalla omanlaisensa hetken, johon kuulijalla on oikeus päästä mukaan. Tässä on uskoa huomisen auringonnousuun, yli kesän kestävään rakkauteen ja elämään itseensä, kun samaan aikaan taustalla on myös elämän toinen puoli, mutta siitä ei huudeta ääneen vaan sen tunnelman voi bongata sävellyksistä, taustoille luodun musiikin elementeistä, asteittaisesta haikeudesta. Taidokas albumi.


Kuuntele: Nyt olet kaunis, Sä olet mulle, Kaksi unohdettua
Skippaa: Ajattele, Kadut

Aristin kotisivut.


perjantai 17. huhtikuuta 2015

Mika Ikonen: Kaikki on oolrait (2015)

90-luvun supersuositusta XL5-yhtyeestä tuttu solisti Mika Ikonen on juuri julkaissut uuden Kaikki on oolrait -sinkun. Mika on sooloillut aiemminkin ja tekee edelleen aktiivisesti keikkaa Käsityöläiset-yhtyeen kanssa, eli varsinaisesti hiljaiseloa ei hän ole viettänyt, vaikkei julkisuudessa olekaan aktiivisesti ollut esillä.

Satuin iltapäivällä kuuntelemaan Metro Helsinki -radiokanavaa ja Mika oli siellä haastattelussa ja samalla selvisi, että hän tekee uutta musiikkia. Olin yllättynyt, sillä luulin, ettei tältä saralta kuulla enää uutta musiikkia, kun muutama vuosi sitten tehty XL5:n comebackin taisi hiipua aika nopeasti. Mielenkiinnosta halusin kuunnella, millaista musiikkia Mika -nyt k:lla- on saanut tehtyä. Ja biisihän oli mukava yllätys. Kaikki on oolrait on hyvänmielen biisi, jonka kertosäe jää samantien junnaamaan päähän. Pitkä matka on tultu XL5-yhtyeen aikaisista biiseistä, sillä naisia viettelevän nuoren kundin sijaan uudella sinkulla laulaa aikuisempi mies arjen iloisista asioista. Biisi on sopivalla tavalla simppeli: soittimet erottaa toisistaan, Mikan laulu soljuu kivasti pääosassa ja tempo on eteläisen letkeä. Sanoituksissa on muutama kohta, jotka kalskahtavat korvaan ikävästi, mutta meininki kuittaa nuo pienet notkahdukset. Biisissä on raikkautta ja voisin hyvin kuvitella sinkusta tämän kesän jammailubiisiä, sillä kesäisien päivien tunnelmaa tässä on, jos jotain.

Tämä sopisi niin hyvin vaikkapa juhannusfestareille, kun artisti rallattelee lavalla kitaran kanssa, aurinko laskee verkkaisesti horisontissa, juhannuskokon hiilloksesta nousee vielä savua ja ihmiset lekottelevat nurmikolla rentoutuneina ja elämän pienistä hetkistä ja musiikista nauttien.

 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Raitasuo ja Siltala: Kellokosken prinsessa (2010)

Kellokosken Prinsessa kertoo Kellokosken mielisairaalassa melkein koko elämänsä ajan asuneen Anna Lappalaisesta. Lappalainen sairastui skitsofreniaan jo nuorena ja harha, jossa hän kuvitteli olevansa kuninkaallinen (Prinsessa) jatkui koko hänen elämänsä ajan.

Häntä hoidettiin lähes kaikilla tuohon aikaan tunnetuilla hoitomenetelmillä, mutta mikään niistä ei auttanut poistamaan Lappalaisen harhoja. Hoitoihin kuului mm. sähköshokkeja, erilaisia ja -vahvuisia lääkityksiä ja lisäksi häneen tartutettiin malaria. Nykyihmisen vinkkelistä katsottuna monet menetelmistä ovat epäinhimillisiä ja osoitus siitä, miten vähän mielisairautta on tuohon aikaan tunnettu. Ihmisen mieltä ja sen vikoja ei ole ehditty tutkia monipuolisesti ja kaikki poikkeavuus nähdään pelottavana ja sellaisena, mikä pitää lakaista maton alle (ei ollut tavatonta, että mielisairas lukittiin kaappiin siksi aikaa, kun vieraita oli käymässä).

Kun huomattiin, etteivät Prinsessan harhat ole parannettavissa, hyväksyttiin hänet osaksi Kellokosken yhteisöä ja jopa osa hoitohenkilökunnastakin antoi Prinsessan olla Prinsessa. Mikä omalta osaltaan on oiva osoitus henkilökunnan ymmärryksestä ja halusta olla ystävällinen sellaistakin ihmistä kohtaan, joka ei ole mieleltään tasapainossa. Toki on ymmärrettävää, että normaalisti potilaiden harhoihin ei voida lähteä ja kirjassa kerrotaan myös, että löytyi niitäkin, jotka paheksuivat sitä, että edes osa suostui olemaan mukana Prinsessan näytelmässä.

Kirja on äärimmäisen kiinnostava katsaus suomalaisen mielisairashoidon historiaan, jossa näkyvät niin sodan kuin ulkomailta tulleiden mielisairashoitojen viimeisimpien tuulien vaikutukset.
Annan tarina on sympaattinen ja surullinen. Vaikka Annalla oli suuria harhoja, oli hän niissä jopa yllättävän johdonmukainen. Kun hän nimesi ympärillään olevat ihmiset eri arvonimillä, ei hän sekoittanut henkilöiden arvonimiä tämän jälkeen ja muisti antamansa nimitykset vielä vuosien jälkeenkin.

Vaikka aihe on vakava, on kirja kirjoitettu mielenkiintoisesti ja tekstiä lukee mielellään. Kirjasta nousi paljon ajatuksia juurikin mielisairaiden hoidosta ja myös siitä, miten kaikki harhat eivät välttämättä ole pahasta vaan voivat toisaalta jopa suojella ihmistä vastoinkäymisten aiheuttamilta rajuilta tunnemyrskyiltä.

Lukuhaasteesta kohta 2.: kirja, josta on tehty elokuva

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Musatarina: Nightwish

Vuosi 2004.

Istuimme kaverini kanssa lukiomme auditoriossa millä lie pakollisella luennolla, joka ei kuulunut varsinaisesti mihinkään kurssiin. Muistan vielä, miten äärettömän innoissamme olimme tästä pakollisesta kahden tunnin istumisesta siellä toiseksi viimeisellä penkkirivillä. Luennon pelastus oli kaverini mp3-soitin, jossa oli paljon hyvää musiikkia, mm. Nightwishin biisejä. Alkuun en jaksanut kiinnittää tarkempaa huomiota biiseihin, mutta hiljalleen luento kävi tylsemmäksi, joten keskityin sitten mielummin musiikkiin. Väistämätön vaihtoehto. Kaverini muistaakseni sanoi jokaisen biisin alussa, että: "Tämä on ihan sikahyvä biisi."

Ensin huomioin vain sen, että biisit tuntuivat alkuun alkavan hiljalleen ja räjähtävän käyntiin alkuintroilun jälkeen tai viimeistään kertosäkeessä. Sitten nappikuulokkeista alkoi kuulua Phantom of the opera. Siinä oli jotain, joka herätti mielenkiintoni ja voikin sanoa, että tuohon biisiin ihastuin saman tien. Tuossa vaiheessa Andrew Lloyd Webberin tuotanto ei ollut itselleni kovinkaan tuttu, enkä muista kyseistä biisiä aiemmin kuulleeni.


Myöhemmin olimme samaisen kaverini luona ja pyysin häntä kertomaan lisää tästä Nightwish-bändistä, jota hän lähes taukoamatta hehkutti. Hän kaivoi hyllystään levyjä ja soitti pääasissa Once-albumilta muutaman minuutin jokaista biisiä. Silloin erityisesti Nemo ja Kuolema tekee taiteilijan jäivät mieleeni. Ja nimenomaan Nemon intro. Yhtyeen musiikki oli jotain sellaista, jollaista en ollut aiemmin kuunnellut tai kuullut. Heavyä, muttei mitään kirkonpolttomeininkiä kuitenkaan ja vahvoja melodioita, rikkaita sanoituksia, lähes taikuutta. Tästä kiinnostuneena pyysin kaveriani polttamaan levylle hänen mielestään parhaimmat NW-biisit ja jotain muidenkin artistien metallisempia biisejä sinne joukkoon. Siitä voisi sanoa, että alkoi minun matkani raskaamman musiikin maailmaan. Nightwishin lisäksi levyllä oli mm. Trio Niskalaukausta.

Kotona kuuntelin aluksi aivan ihmeissäni noita biisejä, sillä korvani eivät olleet vastaavaa kuulleet eivätkä oikein tienneet, mitä tämä on. Hiljalleen niiden kauneus ja nerokkuus avautui, ja olin haltioitunut. Kappaleissa oli jotain aivan uutta ja käsittämätöntä. Tarpeeksi kauan noita samoja biisejä kuunneltuani, rohkaistuin tarpeeksi ja ostin kaupasta ihan oman kopion Once-albumista. Kun pääsin kotiin ja sain rauhassa kuunnella tuon levyn alusta loppuun, olin aivan käsittämättömissä fiiliksissä. Sanojen monivivahteisuus ja melodioiden kauneus lumosi minut siinä hetkessä lopullisesti.

Tuosta ei mennyt kauaakaan, kun painelin uudestaan levykauppaan ja ostin kaikki aikaisemmat NW-levyt kerralla. Tuolloin oli vielä sellainen levykauppa kuin Free Record Shop ja levyt olivat siellä alennuksessa 9,99€/kpl.

Angels fall first jäi vähimmälle kuuntelulle ja on mielestäni "heikoin" NW-levy, mutta toisaalta sehän onkin enempikin demo eikä aivan viimeiseen asti hiottu. Oceanborn, Wishmaster ja Century Child olivat jokainen mestariteoksia, poikkeuksellisen hienoja kokonaisuuksia.

Suosikeiksi nuosivat tuossa vaiheessa mm. Sleeping Sun, Forever Yours, The Siren, Higher Than Hope ja Ghost Love Score.

Ja sitten oli Wish I had an angel. En osaa sanoa, mikä ihme tuossa biisissä on, koska se nousi samantien yhdeksi ykkössuosikikseni ja on ollut siellä siitä asti. Sitä soitin jossain vaiheessa varmaan kymmeniä kertoja päivässä, aina yhtä lumoutuneena. Tykkään myös demoversiosta ja livevedoista ja kaikesta.



21. lokakuuta 2005
Seuraava päivä tämän bändin matkassa, jonka muistan varmasti aina. Olin töissä iltavuorossa ja oli aika hiljainen ilta. Kaikki kai olivat NW:n konsertissa. Sitten vuoron esimies tuli luokseni ja sanoi, että Tarja Turunen on erotettu bändistä. En niinkään järkyttynyt siitä, että Tarja potkittiin pihalle vaan siitä, onko bändillä enää tulevaisuutta. Muistan, miten harmitti se, että olen vasta oppinut pitämään bändistä ja nyt se hajoaakin. En oikein pitänyt koskaan kummemmin Tarjan persoonasta, mutta lauluäänestä kylläkin.Muistan vieläkin, kun kävelin töistä juna-asemalle ja samalla mietin yhtyettä, sen tulevaisuutta ja miten on mahdollista, että yhtyeen laulaja on noin vain erotettu.


Kun sitten selvisi, että NW kyllä jatkaa uuden laulajan voimin, en malttanut odottaa laulajan julkistamista. Toivoin kovasti, että laulajalla olisi "parempi" persoona kuin Turusella, sillä jokin hänen tavassaan käsitellä eroa ja esiintyä väärinymmärrettynä diivana ei oikein miellyttänyt. Luin tuon erohässäkän jälkeen Nightwish-kirjan ja täytyy sanoa, että sen jälkeen pisti kyllä suututtamaan Cabulin touhuilut ja kontrolli Tarjaan.

Kun ensimmäiset huhut uudesta laulajasta näkivät päivänvalon ja niissä sanottiin laulajan olevan ruotsalainen, olin hyvin pettynyt. Mietin, miten suomalainen bändi voi ottaa riveihinsä ruotsalaisen! Moneen otteeseen ajattelin, että eikö Suomesta todellakaan löydy tarpeeksi tasokasta laulajaa bändin keulakuvaksi. Ja nämä kaikki epäluulot olivat mielessäni ennen kuin olin kuullut minkäänlaista ääninäytettä. Typeriä ennakkoasenteita vain sen takia, että laulaja ei ollut Suomesta.

Kun kuulin ensimmäisen 30 sekunnin pätkän Evasta, niin olin kerrasta lumoutunut. Pidin laulajan äänestä heti, vaikka edelleen oli todella vaikea hyväksyä hänen kansallisuuttaan. Ääni oli todella kaunis, pehmeä ja artisti tulkitsi biisin erinomaisesti. Siinä vaiheessa, kun Amaranth julkaistiin, en enää keskittynyt mihinkään muuhun kuin musiikkiin, jonka yhtye oli luonut. Jokaisella kuuntelukerralla biisi parani paranemistaan ja tuossa vaiheessa seurasin myös haastatteluja. Huomasin samantien pitäväni Anetten avoimesta ja aidosta olemuksesta, ja yhtyeen jatko näytti oikein valoisalta.

Hankin Dark Passion Playn julkaisupäivänä ja täytyy sanoa, että harva levy on ensikuulemalta tehnyt niin suuren vaikutuksen. The Poet And The Pendulum oli käsittämättömän pitkä kappale, mutta samalla huikea mestariteos. Pelkästään tuo biisi vakuutti, että tämä levy on rautaa. Melkein jokaisen biisin kohdalla mietinkin, miten voi olla mahdollista, että on olemassa jotain näin upeaa. Kun olin kuunnellut albumin ekan kerran läpi, olin todella liikuttunut ja mietin vain, onko tämä unta vai onko tämä albumi oikeasti todellinen. Jokainen biisi puolusti paikkaansa enkä kokenut, että yksikään olisi ollut ns. täytebiisinä muiden joukossa. Ainut biisi, joka hieman hiersi, oli Bye Bye Beautiful. Se oli mielestäni liian selkeästi suunnattu Tarjalle, enkä oikein pitänyt ajatuksesta, että Anette joutui sellaisen biisin laulamaan.


2008 ->
Menin katsomaan Nightwishia ensimmäistä kertaa livekonserttiin. Todella "yllättäen" olin haltioissani keikan aikana ja jälkeen. Sen lisäksi, että bändi oli huippuvedossa, olin yllättynyt, miten hyvin konserttiyleisö voikaan käyttäytyä. Olen tottunut kevyen musiikin konserteissa, että ihmiset humalapäissään ovat täysiä idiootteja, mutta tuolla meininki oli aivan toinen. Kaikilla oli hyvä meininki, ketään ei yritetty talloa maan rakoon tai ryysitty muuten vain päälle. Konsertin huippuhetkistä yksi oli Sleeping sun, joka laulettiin samalla, kun aurinko alkoi laskea. Viimeisenä oli Wish I Had An Angel, jossa yleisö sitten sekosi lopullisesti. Oli kyllä kaikin puolin niin mahtava keikka, ettei mitään rajaa. Kuten muutkin Nighwish-keikat tuon jälkeen.


Imaginaerumia odottelinkin jo kuin lapsi joulua ja kun sen julkaispäivä kerrottiin, tuskin maltoin pysyä paikallani. Yhtye järjestäisi julkaisupäivänä Helsingin Kampin Anttilassa nimmarisession keskiyöllä. Sinne mentiin ja oli huikeaa. Yhtye oli hyvällä fiiliksellä ja oli se hienoa saada nimmarit uutukaiseen levyyn. En juurikaan nimmareita keräile, mutta ne harvat, jotka minulla on, ovat tärkeitä.

Albumi piti tietysti pistää heti yöllä soittimeen ja se herätti monen monta fiilistä, ja ennen kaikkea lukemattomia wau-tuntemuksia. Melkein tekisi mieli sanoa, että kyseinen levy on yhtyeen paras, mutta toisaalta kaikki ovat niin huikeita, että lienee parempi olla sanomatta tuosta asiasta yhtään mitään.


Liput oli tietysti hankittu Imaginaerum-leffan ensi-iltaan Hartwall areenalle, jossa samassa yhteydessä oli myös keikka. Aikamoista herkkua Nightwish-faneille. Mutta draamaa tulikin väliin. Anette potkaistiin pihalle/erosi itse/erosivat yhteisymmärryksessä vain hieman ennen tuota spektaakkelimaista iltaa. Silloin harmitti vietävästi, koska olin tykännyt kovasti Anettesta ja mietinkin, pitäisikö lippu myydä, kun siellä kuulemma laulaisi "joku Floor Jansen", josta itse en ollut kuullut aiemmin. Tulin siihen tulokseen, että ilta olisi joka tapauksessa tapahtuma, joka muistettaisiin pitkään, joten en voinut kuvitella jääväni pois. Olkoon laulaja mitä vaan, paikalle piti mennä. En odottanut mitään ja yritin myös olla teilaamatta Flooria ennen ennen kuin kuulisin, mistä aineista naisen äänijänteet on rakennettu.

Taas saivat epäilykset huutia. Floor lumosi, loisti, revitteli, eläytyi ja oli kaikinpuolinen monipuolinen ja karismaattinen tähti. Turhat huolet yhtyeen tulevaisuudesta katosivat sinä iltana ja toivoinkin monien muiden tavoin, että Floor jäisi yhtyeeseen. Olisihan se typerää, jos näin upea vokalisti olisi vain tuuraaja!
Floor Hartwallilla.

Onneksi Floor jäi, sillä nyt uuden levyn kuultuani tekisi mieleni sanoa, että nyt yhtyeessä on kaikkein monipuolisin laulaja. Hän taipuu slovareihin ja revittelyyn, ja kaikkeen siltä väliltä. Endless forms most beautiful -albumissa Floor pääsee loistamaan, mutta jostain syystä itselläni on sellainen fiilis, että Flooria ole päästetty vielä täysin vapaasti irti, aivan kuin jotain olisi vielä jätetty jemmaan, ylläriksi. Levystä jäi mukavan odottavainen fiilis ja johan tässä toivoisi uuden levyn tulevan mahdollisimman pian.

Minulle ei onneksi ole kehittynyt pakkomielteistä suhdetta Tarjaan, joten kaikki kolme laulajaa ovat mielestäni hyviä ja täyttäneet tehtävänsä, olleet osa yhtyeen kutakin ajanjaksoa. Kun sulkee kahden ensimmäisen laulajan kohdalla liikkuneet ulkomusiikilliset asiat musiikin tuottamien elämysten ulkopuolelle, on pääosassa vain se, jolla on väliä: Tuomaksen luomat taianomaiset irtautumishetket tästä maailmasta.



lauantai 11. huhtikuuta 2015

Talo järven rannalla (2006)

Alkuperäinen nimi: The Lake House
Käsikirjoitus: David Auburn, Eun-Jeong Kim, Ji-na Yeo
Ohjaus: Alejandro Agresti
Pääosissa: Sandra Bullock, Keanu Reeves, Christopher Plummer, Dylan Walsh, Lynn Collins

Kate (Sandra Bullock) muuttaa elokuvan alussa pois rantatalosta ja jättää lähtiessään postilaatikkoon kirjeen uudelle asukkaalle, jotta tämä postittaisi vanhaan osoitteeseen tulleet postit hänen uuteen asuntoonsa. Rantataloon muuttaa Alex (Keanu Reeves), joka löytää kirjeen ja käydessään paikan päällä Katen uudessa osoitteessa, huomaa, ettei taloa ole olemassa. Siten selviää, että Alex elää vuodessa 2004 ja Kate vuodessa 2006. Postilaatikko toimii aikakoneena, jonka välityksellä kaksikko kirjoittelee toisillee kirjeitä, jotka hiljalleen muuttuvat henkilökohtaisimmiksi ja jossain vaiheessa molemmilla kasvaa ajatus siitä, että heidän pitäisi nähdä. Mutta miten?

Valitsin elokuvan Netflixistä ainoastaan näyttelijöiden perusteella. Bullock on yksi suurimmista suosikeistani, jonka elokuvat harvoin tuottavat pettymyksen, ja Keanun ja Bullockin edellinen näkemäni yhteistyö Speed- Kuoleman kyydissä oli mielestäni oikein kelpo elokuva.

Alkuun vaikutti, ettei elokuva etene ja mietinkin, kannattaako katsomista jatkaa. Jatkoin kuitenkin, koska kiinnostus oli kuitenkin herännyt riittävästi. Ja onneksi jatkoin. Elokuva ei ole yliampuvan makea eikä ole liian ennalta-arvattava, kuten romanttiset elokuvat monesti ovat.  Toki genren tuntien, osasi arvata loppuratkaisun, muttei toki sitä, miten sinne loppuun päästäisiin. Hetkittäin elokuva oli jopa äärimmäisen surullinen ja hahmojen epätoivo tuli todella lähelle. Ajattelinkin muutamissa kohdissa, ettei tämä nyt missään nimessä voi näin mennä.

Elokuva on visuaalisesti kauniisti toteutettu ja on myös loogisesti seurattavissa, joskin kahden ajan välillä seikkaileminen aiheutti välillä ylimääräistä mietittävää, kun piti pohtia, miten tämä nyt meneillään oleva tilanne on vaikuttanut/vaikuttaa toiseen aikaan. Talo järven rannalla ei silti ole sekava vaan tarinassa mukana pysyminen on helppoa, ja pääkaksikon välille on saatua luotua jännitettä, vaikkei heitä juurikaan samoissa kohtauksissa nähdä. Elokuvaa oli mukava katsoa ja voisin aivan hyvin palata tämän pariin uudestaan vaikkapa vuoden päästä.


perjantai 10. huhtikuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (2011)

Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki (El prisionero del cielo) kertoo Tuulen varjon Daniel Semperestä ja tapahtumat sijoittuvat tuttuun tapaan Barcelonan tummille kaduille, jossa salaisuuksia on yhtä paljon kuin kiviä nupulakivikaduilla.
Kirjassa valotetaan erityisesti Semperejen ystävän, Fermín Romero de Torresin, historiaa. Kirjakaupassa vierailee mystinen ja pelottava muukalainen, joka vierailunsa ohessa jätti terveisensä Fermínille erään hyvinkin kalliin kirjan etusivulle. Daniel lähtee seuraamaan muukalaista ja saa tästä jonkin verran lisätietoja. Kuitenkin Fermín lopulta on se, joka kertoo tarinaa omasta historiastaan ja miten salaperäinen muukalainen siihen liittyy.

Tarina vie lukijan mukanaan Barcelonan pimeisiin nurkkiin ja ihmisten arvelluttavien tekojen äärelle. Fermin on riutunut pahamaineisessa Montjuicin vankilassa, josta on onnistunut pakenemaan ja luomaan itselleen uuden elämän. Uuden elämän aloittaminen ja jatkaminen ei kuitenkaan ole helppoa, kun menneisyys ja sen varjot seuraavat aivan kannoilla.

Tarina nivoutuu mukavasti yhteen Tuulen varjon ja Enkelipelin kanssa, mutta toisaalta niiden lukeminen ei ole välttämätöntä, jotta ymmärtäisi Taivasten vangin tarinan. Toki kirjan henkilöt ja tapahtumat avautuvat aivan eri tavoin, kun kokee ahaa-elämyksiä pystyessään yhdistämään linkkejä näiden kolmen kirjan tapahtumien välillä. Sillä tuskin on mitään väliä, missä järjestyksessä kirjat lukee, sillä tapahtumat kussakin ovat erillisiä eivätkä ole suoraa jatkumoa edellisille. Toimivat yhdessä, toimivat erikseen ja kaikkien kirjojen taustalla häilyy salaperäinen Unohdettujen kirjojen hautausmaa. 

Vaikka Zafón kuuluu suosikkikirjailijoihini, niin alottaessani lukemaan Taivasten vankia ensimmäistä kertaa, en millään saanut ajatuksesta kiinni. Niinpä jätin kirjan sivuun muutamaksi kuukaudeksi ja aloitin uudestaan. Sitten luinkin kirjan muutamassa päivässä. Kirjan tapahtumia ei voi ennustaa ja matkalle mahtui mukavasti täysin yllättäviä käänteitä. Kun loppu alkoi häämöttää, meni muutamassa kohdassa oikein kylmät väreet kroppaa pitkin ja melkein piti lakata hengittämästä, kun ymmärsi, mihin tarina oli johtamassa ja minkä oven kirjailija seuraavaksi avaisi.

Kirjan loppu antaa odottaa jatkoa ja sitä oikeastaan toivoisikin tulevaksi, sillä Unohdettujen kirjojen hautausmaa on täynnä kirjoja löydettäväksi eikä tohtisi uskoa, että kaikki tuon upean paikan käytävillä kuiskuttelevat salaisuudet olisi jo kerrottu.

Zafón kirjoittaa koukuttavasti ja käyttää kieltä nerokkaasti (joka ilmenee jopa suomennoksesta). Lisäksi hänen luomansa maailma imaisee niin huolella mukaansa, että kirjaa lukiessa todella näkee itsensä seuraamassa kirjan tapahtumia kärpäsenä kunkin tapahtumapaikan katossa tai kaduilla roska-astian kannella. Todellisuus unohtui täysin ja tuntui lähes julmalta, kun lukemisen joutui keskeyttämään ja huomasin, että istuinkin lentokentällä enkä mysteerien verhoamassa Espanjan kaupungissa.


Lukuhaasteen kohta 38.: Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken



torstai 9. huhtikuuta 2015

Nightwish: Endless Forms Most Beautiful (2015)

Nightwish julkaisi 27.3.2015 kahdeksannen studioalbuminsa, jossa Floor Jansen debytoi yhtyeen laulajan. Endless forms most beautiful on todiste siitä, että sillä ei ole väliä, kuka laulajan kopissa on, kun Tuomaksella riittää ideoita. Sanottakoon samaan hengenvetoon, että tykkäsin sekä Tarjasta että Anettesta, mutta siihen malliin Floor tulkitsee tekstejä, että hän tuntuu asettuvan parhaiten tähän pestiin.

Shudder before the beautiful on levyn aloitusraita ja muistuttaa eniten vanhoja Nightwish-biisejä, ehkä biisin on tarkoitus olla kunnianosoitus aiemmalle tuotannolle. Oma korvani bongaa elementtejä, jotka kuulostavat ainakin Storytimelta ja Dark chest of wondersilta. Élanin pettymyksen jälkeen tämä kyllä nostatti odotukset korkeammalle, että jotain hyvää on tulossa. En tätä suorilta pysty lisäämään suosikkibiisieni joukkoon, mutta katsotaan, josko ajan kanssa tästä saisi vielä enemmän irti.

Weak fantasy nostatti kaikki ihokarvat pystyyn jo ensi kuulemalta. Ehdottomasti levyn vahvimpia biisejä, jossa Floorin ääni näyttää parhaita puoliaan ja biisinä erottuu omana persoonanaan muiden joukosta.

Élan oli sinkkubiisinä mielestäni huono valinta, jokseenkin pliisu kokonaisuus, josta jäi viimeinen tarttumapinta ja koukku puuttumaan. Mutta mutta. Myöhään eräänä yönä levyä pimeässä kuunnellessani ja keskittyessäni näkemään sanojen ja musiikin yhteistyönä luoman kuvan silmieni edessä, jotain tapahtui. Yllättäen biisi tuntui muuttuneen toiseksi. Sitä on vaikea selittää, mutta tuntui kuin Élan olisi avannut salaisen oven minulle, josta ensin varovasti kurkin ja sitten näin kuin usvasta nousevan maailman, jossa oli toivoa, valonkajastusta horisontissa, auringonlasku ja -nousu samaan aikaan. Kuoleman huolettomuutta, unenomaisia näkyjä ja ennen kaikkea vapautta.

"Building a sandcastle close to the shore/a house of cards from a worn out deck/a home from the fellowship, poise and calm/write a lyric for the song only you can understand."

Yours is an empty hope kuulostaa muutamassa kohdassa kovasti Master passion greediltä ja vaikka tässä päästään jo raskaamman fiilistelyn makuun, jää se ihan viimeinen palanen vielä puuttumaan. Hyvä biisi, muttei ihan vielä ole ottanut omaa paikkaansa.

Our decades in the sun. Sen lisäksi, että biisin kevätpuron lailla soljuva maailma lumoaa, sanat pureutuvat varmasti kovankin kuoren alle, on todellinen tähti tässä Floor. Millaista tulkintaa! Etenkin loppupuolella "One day we'll meet on that shore again"-kohta säväytti, pysäytti miettimään, millaisella tunnelatauksella biisiä on tehty ja laulettu. Kaunista.

Albumin nimikkoraidalla tapahtuu paljon ja uutta kuultavaa löytyy aina, kun albumin pyöräyttää alusta uudestaan. Toisaalta hyvin perinteistä Nightwishia, muttei samaan tapaan vanhoja elementtejä yhdistelevä kipale kuin aloitusraita. Itse näkisin, että viimeistään tämän biisin kohdalla viimeisenkin epäilijän pitäisi ymmärtää, miten upea Floor on. Toivottavasti tämä tullaan kuulemaan livenä!

Edema Ruh on lumoava, taianomainen biisi. Vahva kertosäe, Tuomaksen lyriikat, lahjakkaat soittajat, Floor ja viimesilauksena Troyn panos, tekevät tästä yhden hienoimmista biiseistä pitkään aikaan.

Nightwishin albumilta löytyy perinteisesti jokin pitkäkestoinen, mahtipontinen, kaiken kattava mestariteos. Se paikka on tällä kertaa annettu The greatest show on earth -biisille, joka nimensä perusteellakin lupaa erityisen upeaa kuultavaa, maailmaa, johon uppoutua. En ala pilkkomaan biisiä osiin, koska muuten en saisi tätä levyarvostelua koskaan loppumaan. Sanottakoon vain, että biisi ottaa oman paikkansa muiden mahtibiisien joukossa, erottuu niistä ja näyttää jälleen uuden puolen siitä, mihin tämä upea yhtye pystyy. Nighwish ei kangistu kaavoihin, ottaa rohkeasti riskejä, kokeilee uusia suuntia, joista joskus toiset ovat parempia kuin toiset. Tylsäksi yhtyettä ei missään nimessä voi sanoa, ja parasta NW:n musiikissa on juuri se, että koskaan ei tiedä, mitä he takataskustaan vetävät ja voi olla varma, että yllätykset ovat aina jostain tämän maailman ulkopuolelta.

Aika monta kertaa levyä kuunnellessa tuli mieleen, että tämän olen jo kuullut aiemmin. Onneksi mukana on uusiakin kikkoja. Ensimmäisellä kuuntelukerralla ei syntynyt vastaavanlaista wau-fiilistä kuin Dark passion playta tai Imaginaerumia kuunnellessani. Eka ajatus oli: tässäkö tämä oli? En suostunut vastaamaan ajatukseeni myöntävästi vaan ajattelin, että on tässä oltava muutakin. Laitoin levyn uusille kierroksille ja keskityin jokaisen biisiin ajatuksella ja annoin niille tilaa omina "persooninaan".

Hiljalleen EFMB-albumin juoni alkoi hahmottua, salaovet löytyä ja varovaisen kokeilevasti luonnon piilottelemat maailmat nousta esiin valepukujensa takaa.  Laadukasta musiikkia jälleen kerran ja yhtye on kirkkaasti oman musiikkityylinsä edelläkävijä, sillä ei näille rimankorkeuksille kovin monen rahkeet riitä. Troy on loistava lisämauste, jota onneksi ei ole käytetty joka biisissä, kuten aluksi hieman pelkäsin. Harmittaa kyllä kovasti, että Marcolla ei ole tällä levyllä yhtään soolobiisiä. Harmin harmi.

Kuuntele: Weak fantasy, Endless forms most beautiful, Edema ruh
Skippaa: -

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Päivä 17: Mieleisin muistoni

Kesäisen Suomen vihreässä nurmessa kimalteleva aamukaste muodostaa kuvioita, jotka muistuttavat marmorikuulan pintaa. Päivä muuttuu kuumaksi, jolloin hiekka polttaa varpaita sandaalienkin läpi ja maasta nousevat lämmön aallot melkein salpaavat hengityksen. Kirkkaan siniselle taivaalle kertyvät pilvet, jotka luovat unelmien kuvia maankamaralle. 

Pilvet tummuvat asteittain näyttäen sen, miten monipuolisia harmaan sävyjä luontoäidin paletilta löytyy. Hengitän syvään ilman muuttuessa aina vain painostavammaksi, kun matalapaine painostaa ilmamassoja. Niinä hetkinä tähyilen pilvien tummuusastetta, nuuhkin ilmaa ehtiäkseni haistaa sadepisaran ennen ennen kuin se osuu näkökenttääni. Kun ensimmäinen pisara lähtee liikkeelle, tulee sen vanavedessä sen siskot, veljet, serkut, naapurit ja uudet tuttavuudet. Ne lätsähtävät kasvoihini, huuhtoen päivän hien otsaltani. Suljen silmät ja vesi hyväilee luomiani. Huolet valuvat norojen mukana hihaani pitkin, tipahtavat pellon mullan pinnalle ja imeytyvät siitä maan kostukkeeksi. Melkein näin, miten istuttamani siemenet ja taimet ahnaasti kävivät tuon elämän eliksiirin kimppuun ja käyttivät sitä kasvaakseen vahvemmiksi. Ajatus luonnon yksinkertaisuudesta ja monimutkaisuudesta samaan aikaan sai minut hymyilemään. Kaikki oli hyvin.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Jo Nesbø: Tohtori Proktori ja suuri kultaryöstö (2012)

Jo Nesbøn Tohtori Proktori ja suuri kultaryöstö (Doktor Proktor og det store gullrøveriet) oli kirjaston lastenosastolla ja takakansitekstin perusteella soveltuu kenelle tahansa yli 7-vuotiaalle. Valitsin kirjan siksi, koska mielenkiinnosta halusin nähdä, millaista lasten-/nuortenkirjallisuutta Nesbo kirjoittaa. Tarina kertoo siitä, miten rosvot varastavat Norjan kultavarannon ja se on saatava takaisin keinolla millä hyvänsä, koska Maailmanpankin tarkastuskierros lähenee. Jos kultavaranto ammottaa tyhjyyttään, kun tarkastajat tulevat paikalle, ollaan pahasti lirissä.

Norjan salaisen palvelun agentit kokoavat kuninkaan jonkinlaisella avustuksella kasaan mitä kummallisimman porukan. Hajamielisen Tohtori Proktorin, jonka keksinnöt vetävät vertoja James Bond-leffojen virityksille, pienimmän pojan, joka koskaan on nähty, Ällin, ja vahvaluonteisen Liisin. Kolmikon matka johtaa rosvojoukon perässä Lontooseen ja niin alkaa hiuksianostattava seikkailu aikaa vastaan. Matkalla selviää sekin, mistä parmesanjuusto on valmistettu ja mistä sen voimakas haju johtuu.

On huikeaa huomata, että Nesbo taitaa mielenkiintoisten tarinoiden kirjoittamisen myös lapsille. Juonessa on Nesbolle ominaisia yllättäviä momentteja, paljon tapahtumia ja värikäs rikollisjoukkio sekä kappaleet on nimetty äärimmäisen hauskasti. Kirjoitustyyli poikkeaa massasta ja huumori toimii myös aikuiselle. Toki kirja on selkeästi lastenkirja, mutta aikuinen pystyy näkemään kirjasta mm. talouskriisin vaikutukset ja päättäjien tekemät hutiloidut ratkaisut kriisitilanteissa. Voisin kuvitella, että tämä persoonallinen kirja iskee lapsiin kuin häkä. Kirja on kuten muutkin Nesbot: koukuttava, kekseliäs ja lopussa on vielä pieni ylimääräinen juju.

"Niin. Länsi-Itävallassa hurisee kaiketi vallan mainiosti, mutta olen kuullut, että Itä-Itävallan pahimmin kärsineillä alueilla on monia, joilla ei ole varaa edes kakkosautoon tai vuoristomökkiin. Ja monien täytyy tehdä töitä vähintään kahdeksan tuntia päivässä, jotta heillä olisi rahaa lähteä Thaimaahan lomalla."
"Pelkäänpä, että puhumme vielä vakavammasta köyhyydestä, Teidän Korkeutenne."
"Mitä? Kerro nyt jokin esimerkki sen tason köyhyydestä."
"Ööh... Rotten Ham?"
"Hyvä luoja!" Kuningas heitti peittonsa sivuun, hyppäsi sängystään ja työnsi jalkansa soopelitohveleihin. "Ryhdytään toimiin! Kutsutaan armeija! Nostetaan korkoja! Julistetaan ulkonaliikkumiskielto! Mitä voimme tehdä?"
"Voimme...tuota...etsiä kultaharkon. Meillä on aikaa ensi viikon maanantaihin. Silloin Maailmanpankki tekee vuotuisen tarkastuskäyntinsä, ja ellei kultaharkko ole paikallaa, kaikki saavat tietää siitä ja me olemme mennyttä."
Kuningas marssi ovelle, avasi sen ja huusi: "Rokottakaa kaikki sikainfluenssaa vastaan! Sulkekaa tunturit ylittävät tiet! Kutsukaa salainen palvelu!"


Tohtori Proktori ja suuri kultaryöstö täyttää kirjan vuoden lukuhaasteen kohdan 8: kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.


keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Juan Gabriel feat. Juanes: Querida (2015)

Oi, miten kaunis biisi Juan Gabrielin ja Juanesin yhteistyönä. Tunnelmaa, tulkintaa, pehmeyttä, ihanaa!


.