lauantai 30. huhtikuuta 2016

Elastinen feat. Hector: Stadi on niin snadi (2016)

Elastinen feat. -sarjassa Elastinen ja Hector tekivät biisin Stadi on niin snadi. Ensin kaksikko kävi Stadikan tornissa katselemassa näköaloja ja sitten melomassa (tai uimassa). Sitten oli aika pohtia, millainen biisi tehdään ja mistä aiheesta. Aihe löytyi nopeasti: stadi ja aamuyön tunnelmat.

Stadi on niin snadi yllätti kuten Anna Puunkin kanssa tehty Kesä ´99. Mutta siinä missä jälkimmäinen yllätti sillä, että Anna Puutakin voi kuunnella, niin tämän jakson biisi yllätti sillä, miten täydellisesti se kuvaa omia fiiliksiä.

Monissa paikoissa on haasteena se, että aina löytyy joku, joka kokee asiakseen mollata jostain tietystä kaupungista tulevaa ihmistä. Mulla on joissain tilanteissa ja porukoissa tullut vastaan se, että jos on Helsingistä, niin ei saisi sanoa ääneen olevansa ylpeä siitä. Se koetaan omahyväisyydeksi ja jostain syystä kuvitellaan, että se on muilta ihmisiltä ja heidän kotiseuturakkaudestaan pois, jos helsinkiläinen on ylpeä omastaan. Kuitenkin, jos diggaa omaa kaupunkiaan, ei se tarkoita sitä, etteikö voisi nauttia muistakin kaupungeista, erilaisista ihmisistä ja murteista. Itse diggaan stadia ihan kybällä, mutta samaan aikaan tykkään todella paljon matkustaa eri puolille Suomea, vertailla tapoja puhua ja sitä, millaisia ihmiset ovat luonteeltaan ja käytökseltään suhteessa siihen, mistä ovat kotoisin. Koska itse olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi saada olla ylpeitä omasta kotiseudustaan, niin en ymmärrä, miksi jotkut kokevat oikeudekseen sanella, että jostain tietystä paikasta tulevat ihmiset eivät saisi sitä ylpeyttä tuntea.

Stadi on niin snadi -biisissä todella kiteytyy se aamuöinen ja aamuinen Helsinki, ja etenkin kesäinen kaupunki. Tyhjät kadut, horisontin takaa nouseva aurinko, hiljaiset puistot ja aamun merellinen tuoksu. Kun vielä tein yötöitä ja pääsin aamulla lähtemään kotiin, oli uuteen päivään herävää Helsinki lähes taianomainen paikka. Kun kävelin keskustan poikki, niin ainoat seuralaiseni olivat hiljalleen yöuniaan pois haukotteleva tuuli, Aleksanterinkatua varovaisesti silittelevät auringon ensisäteet, yksittäiset taksit, kierrostaan lopettelevat poliisi-Maijat ja muut työvuoroaan lopettelevat tai aloittelevat sikkarasilmäiset ihmiset. Hetket ennen ilmassa leijuvaa kahvintuoksua tai ennen ratikankiskojen kolinaa, ovat jääneet mieleeni lähtemättömästi.
Lisäksi biisi toi vahvasti mieleen ne hetket, kun baarista aamuyön tunteina oli palaamassa takaisin kotiin, mutta bussi olikin juuri mennyt. Etenkin valoisina kesäöinä sitä helposti päätti lähteä kävelemään tuon lyhyen matkan keskustasta Kallioon, ja juuri kirkon vierestä usein löysi sen helpoimman reitin, kun ensin oli ohittanut Hagiksen rannan. Ennen kaikkea biisiin kiteytyy aito kiintymys Helsinkiä kohtaan ja sanoisinkin, että kyseessä on oiva ylistyslaulu aamuiselle pääkaupungillemme. Biisissä on niin paljon juuri sellaista, mihin voin samaistua, että voisin varmasti kirjottaa kilometrin verran vielä lisää niistä fiiliksistä, mitä se herättää. Ehkä lyhyesti ja ytimekkäästi voisi sanoa, että täydellinen biisi Stadista. Kiitos tästä!

"Mä oon niin himassa!"

torstai 28. huhtikuuta 2016

Elastinen feat. Anna Puu: Kesä '99 (2016)

Kävi vähän hassusti, kun unohdin kokonaan katsoa Elastinen feat. -ohjelman jaksot ajallaan. Kun ohjelmasta ilmoitettiin, ajattelin, että tuossa on mielenkiintoinen ja uudenlainen konsepti musiikkiohjelmaan. Ei pudotuksia eikä loputtomia kyyneleitä. Kaksi artistia, jotka aiemmin eivät ole tehneet biisejä yhdessä, tutustuvat ja kasaavat uuden biisin ottaen huomioon vieraan että Elastisen näkökulmat. Mukana tuottamassa häärii Jukka Immonen.

Sattui niin, että televisio oli taustalla auki ja huomasin jakson, jossa vieraana on Anna Puu. Aluksi ajattelin, että suljen telkkarin, koska en ole koskaan ymmärtänyt Anna Puun musiikkia. Sen verran sitten kiinnosti katsoa ohjelmaa, että saisin selville, miten se on rakennettu ja onko se todella niin mielenkiintoinen kuin alkuun ajattelin.
Olihan se.

Anna Puun jaksossa biisi nauhotetaan ratikassa, ja erityisen mielenkiintoista olikin, miten rumpali keksi käyttää ratikan tankoa osana rumpuja. Siitä tuli todella mielenkiintoinen saundi biisiin. Pidän ohjelmassa erityisesti siitä, että siinä pääsee kurkistamaan siihen ikkunaan, josta näkee, kuinka artistit toimivat biisiä tehdessään tai miten ideat voivat lennellä vielä studiossakin äänitysvaiheessa. Hauska oli myös nähdä aitoa tekemisen ja onnistumisen riemua, kun Elastinen ja Anna Puu vakuuttuivat, että nyt on tulossa kova biisi. Siitä tuli itsellekin mahtava ja iloinen fiilis, että jes!

Biisinä Kesä '99 on yllättävän hyvä. Kertsi on todella tarttuva, ja kokonaistunnelma on persoonallinen, hauska ja jopa kesäfestarimaisen letkeä. Tässä on 90- ja 2000-lukua, kesää, onnellisuutta sekä soittamisen ja elämisen riemua. Tästä voisi jopa povata kovaa hittiä tulevalle kesälle. Taitaapi muuten olla nyt ensimmäinen Anna Puun biisi, jota on oikeastaan aika kiva kuunnella.

Suunnittelen nyt, että katson näin jälkikäteen muitakin jaksoja, koska Katsomossa ne on onneksi nähtävissä. Katsottuani pelkästään yhden jakson, toivoisin, että jos ideat vain saadaan pysymään raikkaina ja turhat dollarinkuvat pois silmistä, niin kyllähän tällaista ohjelmaa mielellään katsoisi jatkossakin. Hyviä musiikkiohjelmia on harmittavan vähän ja kyllä itse ainakin kaipaisin kovasti jotain sellaista, josta olisi kilpailuasetelma kokonaan pois. Elastinen feat. tarjoaisi juuri oikeanlaista, poikkeavaa ja raikasta tuulahdusta Suomen musiikkiohjelmien osastolle.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Jonna Geagea: Katso mua (2010)

Jonna Geagea (os. Kosonen) julkaisi vuonna 2010 ensimmäisen suomenkielisen sooloalbuminsa Katso mua (tarkka päivämäärä oli hauskasti 20.10.2010).

Ensimmäinen sinkku, Taasko se alkaa, oli hienoinen pettymys. Jonnan edellinen levytys Jonna's Problemin solistina oli nostanut riman korkealle ja Jonnan lauluosuudet saivat joka kerta kylmät väreet kulkemaan. JP:n ja Nylon Beatin välillä oli tapahtunut huimaa kehitystä lauluäänessä ja tulkinnassa. Niinpä Taasko se alkaa kuulosti kovin bliisulta ja keskinkertaiselta radiojumputukselta. Jonna laulaa hyvin, mutta biisin taustat ja sanat kuulostivat pikaisesti kokoonraapaistuilta. Biisissä ei oikein ole minkäänlaista tarttumapintaa ja jää vain taustamusiikin rooliin.

Seuraava sinkku, Katso mua, oli jo askel parempaan suuntaan. Biisissä on hauskat taustat ja hyvä, tarttuva rytmi. Sanoissakin on jo enemmän ajatusta kuin ekassa sinkussa ja kertosäe on mieleenjäävä. Lisäksi diggailin kovasti biisiin tehtyä musiikkivideota, jossa mukana oli myös Juha Veijola.

Aloitusraita Se et oo sä on albumin parhaimmistoa: menevä ja mukaansatempaava biisi, joka olisi mielestäni sopinut jopa paremmin ensimmäiseksi sinkuksi. Tässä on enempi persoonaa ja jorausjalkaa alkaa vipattaa.

Jos biisin Vääränpäässä erottaisi levyltä johonkin toiseen yhteyteen, se pääsisi biisinä paljon paremmin esille, etenkin, kun erityisesti kertosäe iskee suoraan suoneen. Vääränpäässä on yksi niistä harvoista albumin biiseistä, jotka kestävät vieläkin kuuntelua ja jonka tunnelmaan pääsee sukeltamaan kuin musiikkivideoon. Albumin muiden biisien joukossa, ei tämä oikein pääse oikeuksiinsa vaan biisin kertomus vesittyy liian samankaltaisessa ympäristössä. Suosikkibiisini levyltä ehdottomasti.

Maa liikkuu ja Sellainen aamu ovat molemmat slovareita ja sopivat rauhallisempaan fiilistelyyn, koska Jonna laulaa erityisen kauniisti molemmissa ja tunnelmaa on saatu luotua niin, että kuulijakin pystyy siihen samaistumaan. Jos joku viitsii edelleen väittää, ettei Jonna osaa laulaa, niin täytyy kyllä olla silloin omissa kuuloelimissä vikaa.

Kotimatka soi aikoinaan jonkin verran radiossa. Biisissä on paljon hyvää. Onnellisuutta lupavaa tunnelma, mutta laulun kertojalle joutuukin dramaattiseen kolariin. Tämän biisin sanoissa on juuri sellaista mielenkiintoista tarinankerrontaa ja yllätyksellisyyttä, jota olisin toivonut enemmän muihinkin biiseihin.

Sara, Eeva ja Anna on ihan mukiinmenevä biisi kaikista niistä vinkeistä, mitä naistenlehdet ovat pulloillaan ja niistä vaatimuksista, mitä naisille asetetaan. Vaikka tässä onkin hauska ja omanlaisensa idea, jäävät erityisesti säkeistöjen sanat turhan latteiksi, ehkä vähemmän sanoja tällä kertaa olisi enemmän. Kertosäkeeseen on löydetty hieman enemmän sanottavaa, muttei se silti koko biisiä pelasta.

Lasken kymmeneen on piristysruiske levyllä. Jonna pääsee reilummin revittelemään ääntänsä, kun mukaan otettu vähän painavampi poljento, mutta vielä haluaisin sanoista hiotumpia ja jotain uudenlaista tapaa ilmaista asioita. Jotain, joka saisi suun loksahtamaan ja miettimään, että wau!

Eniten albumissa harmittavaa keskinkertaiset sanat ja aihepiirien samankaltaisuus. Liian monessa biisissä tuntuu jotakin kautta pyrkivän esille yhden yön suhteet/pettäminen sekä henkinen/fyysinen krapula (krapulallahan Jonna taisi itsekin levyä jossain haastattelussa kuvata). Jonna on molipuolinen ja loistavaääninen laulaja, ja siksi ihmetyttääkin miten levylle on koottu biisejä, joissa Jonnan lahjakkuus ei pääse kunnolla loistamaan. Biisien sanoitukset eivät suinkaan ole pahimmasta päästä, mutta harmittavan yksipuolisia ja mielikuvituksettomia, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Levystä jää fiilis, että samasta aiheesta on tehty yhdeksän eri biisiä kirjoitettuna vähän eri aikaan vuorokaudesta.

Jonna laulaa edelleen ihanasti, hänen äänensä on mukavaa kuunneltavaa ja hän osaa tulkita jokaisen biisin niin, että siitä tulee hänen biisinsä. Tuskinpa tätä levyä olisin kuunnellut näinkään paljon, jos sen olisi laulanut joku muu. Jonna on sen osoittanut, että voi laulaa käytännössä ihan mitä tahansa ja kuulostaa aina loistavalta itseltään. Lähes poikkeuksetta kaikki Jonnan tekemiset ovat miellyttäneet korvaani, ja esimerkiksi Dingo-cover-levyllä diggailin täysillä Nimeni on Dingo -biisiä. (Mutta Neumannin inisemänä en sitä kuitenkaan pysty kuuntelemaan.)

Katso mua -levyn biisit toimisivat yksittäisinä paremmin kuin samalla albumilla peräkkäin. Odotin todella kovia Jonnalta ja täytyy sanoa, että levy ei valitettavasti ole Jonnan parhaimmistoa, vaikka kelpo poppislevy onkin. Albumi on hieman liian tasainen ja turvallinen, eikä suurempia riskejä ole uskallettu ottaa. Jos kakkosalbumia on luvassa, toivon, että sanoittajaksi valitaan eri työryhmä. Vaikka levy on tasokas ja hyvin tuotettu, silti tuntuu, että jotain merkittävää jää puuttuumaan. Jäin kaipaamaan lisämausteita ja yllätyksiä.

Halusin kovasti pitää tästä levystä silloin, kun se julkaistiin, ja edelleenkin, koska olin toivonut Jonnalta suomenkielistä materiaalia jo pitkään. Myös Jonna's Problemin debyytti antoi uskoa siihen, että jotain kovaa voisi olla luvassa suomeksikin. Rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että omalla kohdallani tämä levy oli pettymys ja näin kuusi vuotta julkaisun jälkeen vain muutama biisi on jäänyt elämään, joten kovin nopeasti tätä ei tule puhki kuunneltua.

Kuuntele: Vääränpäässä, Maa liikkuu, Kotimatka
Skippaa: Taisin kulkea taksilla eilen, Taasko se alkaa

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Rammstein TOP 20, #12: Ich will (2001)

Mutter-albumilta (2001) löytyy Rammsteinin 11. single Ich will, ja tällä parhaimpien Rammstein-biisien listalla single sijoittuu sijalle 12.

Ich will -biisistä tulee vahvasti mieleen Rock the beach -festareiden Rammsteinin keikka. Kesäinen ilta, yleisömassa, meren ranta, upea musiikki... Biisissä nostatetaan yleisön tunnelmaa, kun kysellään, kuuletteko ja näettekö minut, ja tunnetteko (sen tunteen), kun esiinnyn. Making of -videon perusteella biisi oli tarkoitettu piikiksi artisteille, jotka huudattavat ja laulattavat yleisöä (="kosiskelevat"), mutta biisistä tulikin ehkä tahattomasti juuri sellainen biisi Rammsteinille. Jos ajattelen biisiä miettimättä, mitä varten se on tehty ja mikä on ehkä ollut inspiraationa, niin mieleen tulee ihminen tai ryhmä, joka on sopivasti vallankahvassa. Tämä ihminen (ryhmä) haluaa kontrolloida muida, sanella, mitä kukakin voi tehdä ja kovaan ääneen hakkaa nyrkkiä puhujanpönttöön, että nyt minä haluan, että näin tehdään ja toimitaan.
Vahva biisi, jossa jokainen hetki kantaa eteenpäin. Jos joku vaatisi itseensä luottamaan sillä äänensävyllä kuin Till Lindemann biisiä tulkitsee, en todellakaan lähtisi mukaan -paitsi pelosta. Tyylikäs biisi, johon voi mielestäni valita monta lähestymistapaa.


"Ich will, ich will eure Phantasie
Ich will, ich will eure Energie
Ich will, ich will eure Hände sehen
Ich will in Beifall untergehen"

perjantai 22. huhtikuuta 2016

R.I.P. Prince (1958-2016)

Kuulin eilen, että laulaja Prince on kuollut vain 57-vuotiaana. Piti kyllä hetken aikaa sulatella tietoa, että sen uskoi todeksi. Tuli kovin tyhjä ja kurja fiilis. Niin monipuolinen ja lahjakas kaveri, jolla on ollut voimakas vaikutus musiikin historiassa. Harvalla on niin omanlaisensa ja mieleenpainuva tyyli kuin Princellä. En lukeudu miehen kaikkein suurimpiin faneihin, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että hänellä on paljon hyviä biisejä, jotka kestävät kulutusta kulumatta, ja hänellä on oma paikkansa musiikin suurimpien nimien keskuudessa. Lisäksi hän on inspiroinut monia muusikon alkuja, ja miksipä ei olisi, kun osaa mm. biisien teon ja tuottamisen ohella soittaa useampaa eri instrumenttiakin.

Minulle Prince on tuttu jo lapsuudestani, koska hänen biisejään soitettiin paljon MTV:llä ja muistaakseni meillä oli yksi Princen c-kasettikin kotona. Biiseissä oli tarttuvuutta ja hauskoja jippoja, jotka jäivät lapsenkin mieleen. Ja olihan se hauskaa, kun oli artisti, joka käytti nimeä Prinssi, puhumattakaan värikkäästä ja mielenkiintoisesta ulkonäöstä. Lisäksi miehen nimenmuutoksetkin osaltaan takasivat sen, että artisti jäi mieleen. Prince on siis kulkenut mukanani aina ja on osa lapsuuteni soundtrackia, mutta kuitenkin enemmän taka-alalla kuin vaikkapa Michael Jackson. Toisaalta tällöinpä omalla kohdallani pätee ajatus siitä, että MJ oli King of pop ja Prince oli prinssi.

Ne Princen biisit, jotka tunnen, ovat kekseliäitä, joissa harvoin on tylsiä hetkiä ja niissä yhdistyy nerokkaasti musiikin eri tyylilajit. Niitä myös kuuntelee eri tavalla kuin jonkin toisen artistin, koska tietää, että Prince soittaa monissa kappaleissa itse kaikkia soittimia. Onkin vaikea valita Princen omien ja muille tekemien biisien joukosta vain muutamaa erinomaista. Mutta yritetään. Tässä vain muutama suosikkini.

Batman-soundtrack on kokonaisuudessaan Princen käsialaa ja tässä yksi suurimmista korvamadoista. Trust iskee suoraan rytmitajuntaan ensimmäisillä tahdeilla, jatkaa svengaavaa jumputustaan eikä anna muita mahdollisuuksia kuin antautua täysin biisin vietäväksi. Tämä on sarjassamme niitä biisejä, joita on soitettava monta kertaa peräkkäin.


Upea, upea biisi, joka lumoaa aina samalla tavoin kuin ensimmäisellä kerralla.


Tässä on kuulkaa kitarasooloa. Menee kylmät väreet koko kropassa, kun tätä katsoo ja kuuntelee. Princen soitto näyttää niin vaivattomalta, että se melkein saa kuvittelemaan, että kuka tahansa kaduntallaaja voisi soittaa yhtä hyvin. Näinhän tietenkään ole, koska Prince on Prince.


Eikä Princestä varmaan voi puhua mainitsematta Kiss-biisiä. Aivan mieletön kokonaisuus ja persoonallinen tapa tulkita. Tätä biisiä on moni coveroinut, ja osa covereista mielestäni toimii oikein hyvin (kuten Tom Jones tai Happy feet -leffan soundtrackin medleystä löytyvä pätkä), mutta enimmäkseen olen sitä mieltä, että parempi olisi, jos tähän eivät muut puuttuisi.



Thank you for the music and R.I.P. Prince.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

MGT & Ville Valo: Knowing Me, Knowing You (2016, ABBA-cover)

 MGT ja Ville Valo HIM-yhtyeestä ovat tehneet oman hevimmän ja rockimman version tutusta ABBA-klassikosta: Knowing me, knowing you -hitistä. Biisi on lohkaisu kesäkuussa julkaistavalta Volumes-albumilta.

Olen henkeen ja vereen ABBA-fani ja aina, kun kuulen uuden coverin jostain yhtyeen biisistä, suhtaudun versioon automaattisesti asenteella "ei tämä voi olla mistään kotoisin". Lähes poikkeuksetta nuo coverointiyritykset jäävät nimenomaan yrityksen tasolle, koska alkuperäiset ovat niin laadukasta musiikkia, että niistä on hirmuisen vaikea pistää paremmaksi tai päästä edes samalle tasolle. Vaikka Ville Valokin on tahollaan superkova, niin myönnän, etten uskaltanut toivoa suuria KMKY-biisistä.


Kuten ehkä tästä alustuksesta voi päätellä, niin nyt tuli vastaan sellainen cover, joka oikeasti yllätti positiivisesti. Biisin tarina on saanut aivan uuden suunnan. Tummanpuhuva ja jopa häiriintyneen oloinen musiikkivideo tekevät tästä erobiisistä karmivamman kuin millaisessa maailmassa alkuperäisessä liikutaan. MGT:n ja Valon versiossa laulun kertoja tuntuu menneen sellaiseen mielentilaan, että pistää mietityttämään, mihin suhde onkaan päättynyt. Tapa, jolla Ville laulaa "walking through an empty house, tears in my eyes, here is where the story ends, this is goodbye" saa oman mielikuvitukseni laukkaamaan sille tasolle, jossa tulee mieleen, että onko nainen haudattu talon lattialankkujen alle vai manattu jo toiselle astraalitasolle. Ville Valon vähäeleinen liikehdintä tulitikku kädessä vahvistaa sitä mielikuvaa, että laulun kertoja on jollain tapaa päästään vinksahtanut ainakin hetkellisesti ja suhde on saanut sellaisen lopun, ettei ole pelkoa siitä, että toiseen osapuoleen tarvitsisi enää missään törmätä.

Tässä on nyt todella hyvät coverin ainekset ja sanoisinpa jopa, että yksi parhaimpia kuulemiani covereita pitkään aikaan. MGT ja Valo ovat ottaneet rohkeasti omanlaisensa lähestymistavan kaikkien tuntemaan biisiin ja he ovat onnistuneet muuttamaan biisiä niin, että kuulija saa siitä jotain uutta irti sen sijaan, että kopioisivat orjallisesti alkuperäistä ajatusta. Jos tuleva albumi jatkaa yhtä tasokkaalla linjalla ja vaikka laulajina olisi joitain muitakin, ei tarvitse kahta kertaa miettiä, hankkiiko levyn vai ei.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Mary Simses: The Irresistible Blueberry Bakeshop & Cafe (2013)

Kirja kertoo manhattanilaisesta lakimies Ellenistä, joka lupaa täyttää isoäitinsä viimeisen toiveen: toimittaa kirje isoäidin nuoruudenrakkaalle. Ellen lähtee matkaan pienelle paikkakunnalle Beaconiin, joka on isoäidin kotikaupunki ja josta etsinnät on helpoin aloittaa. Ajatuksena on selvitä matkasta mahdollisimman nopeasti ja palata takaisin elämään Manhattanilla täydellisen miesystävän luokse. Matka saa odottamattoman käänteen, kun Ellen melkein hukkuu, mutta onneksi, tai matkan pitenemisen kannalta epäonneksi, komea mies rientää pelastamaan Elleniä. Pienellä paikkakunnalla melkein hukkuminen on suuri tapahtuma ja Ellenistä tulee jonkinasteinen julkkis, mutta Ellen itse ei ole siitä kovin mielissään. Hän onnistuu kuitenkin kaivautumaan isoäitinsä elämänvaiheisiin etsiessään kirjeelle vastaanottajaa ja saa huomata, että isoäidin elämä on ollut mielenkiintoisempaa kuin hän on osannut kuvitellakaan. Isoäidin tarina, Beaconin kaupunkielämä, ihmiset ja Ellenin pelastanut mies pistävän Ellenin miettimään omaa elämäänsä ja miettimään, mitä hän oikeasti haluaa tulevaisuudelta.

Tarina oli mielestäni hyvin kiehtova. Samaan tapaan kuin on kiva katsella hyviä romanttisia komedioita, myös tämäntyyppisiä kirjoja on kiva lukea. Sopivan rentouttavia ja tarjoavat hyvän mielen. Tarinaan syntyy juuri sopivasti mysteeriä, kun Ellen kulkee isoäitinsä synnyinsijoilla ja koittaa selvittää, mikä tämä oli naisiaan. Isoäiti on jättänyt paljon kertomatta menneisyydestään ja pala palalta Ellen saakin koottua kokonaisuutta, joka on vähintäänkin kiehtova.


Kirjassa on mielestäni kaksi yhtä mielenkiintoista juonenpolkua rinnakkain: isoäidin historian selviäminen ja se, mitä Ellen oppii itsestään matkalla täysin uusiin kuvioihin. Molemmat pitävät lukijan otteessaan ja kiirehtien lukee eteenpäin, jotta saisi pian tietää, mitä seuraavalla sivulla kerrotaan.

Kirja osui käteeni kirpputorilla 50 sentin hintaan, joten ajattelin, että vaikka kyseessä olisi huonompi kirja, ei tuo ole suuri taloudellinen menestys. Löysinkin yllättäen sellaisen kirjan, jota ei meinannut malttaa jättää kesken ja joka jätti lukijalle kivan jälkifiiliksen. Kun tarina etenee siihen vaiheeseen, että kirjan nimen selitys tulee ilmi, ei voi muuta kuin ajatella, että miten lumoava ja ihastuttava ajatus. Loppu sulautui tarinaan sopivan saumattomasti ja oikeaan aikaan. The Irresistible Blueberry Bakeshop & Cafe oli ehdottomasti ostamisen ja lukemisen arvoinen kirja, jonka varmasti luen uudestaan sellaisella mielentilassa, kun kaipaan vaivatonta aivot narikkaan -viihdettä ja vähemmän draamaa sisältävää luettavaa.

"I guess that's the lesson in all of this-not to be eighty years old, looking back on your life, wondering if you made the right choice or how your life might have been different if you'd done one thing and not another."

 Vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 20.: kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
 

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Rammstein TOP 20, #13: Ich tu dir Weh (2009)

Liebe ist für alle da -albumilta (2009) löytyy huippubiisi, Ich tu dir Weh, joka julkaistiin myös sinkkuna.

Omalla kohdallani Ich tu dir Weh tulee varmasti aina tuomaan mieleen Rock the beach -tapahtuman, jossa Rammstein esiintyi vuonna 2013. En ollut aiemmin nähnyt Rammsteinia livenä ja tämä biisi aloitti spektaakkelimaisen illan. Se vatsanpohjassa kutittava odotus, raikuvat ennakkoaplodit ja Rammstein-huudot ennen ennen kuin yhtye oli soittanut sointuakaan oli jotain niin mieleenpainuvaa, että kun lopulta ITDW:n ensitahdit kajahtivat ilmoille ja näin kertoivat, että odotus on päättynyt, tuntui siltä kuin olisi irtautunut tästä maailmasta. Muistan vielä, miten yhtye soitti verhon takana ensimmäisen puoliminuuttisen kuin jännitystä pitkittääkseen ja kun verho lopulta putosi alas ja paljasti sen takana soittavat yhtyeen jäsenet, oli yleisön huutomyrsky huumaava ja jo siinä hetkessä tiesi, että nyt tulen näkemään jotain sellaista, jota en ole aiemmin nähnyt. Koko keikka jatkui korkeissa sfääreissä, mutta mikään ei tule koskaan muuttamaan sitä, että ITDW on ollut ensimmäinen livenä kuulemani Rammsteinin biisi ja näin tulee aina olemaan omalla tavallaan merkittävämpi kuin mikään toinen heidän kappaleensa. Rock the beach -tapahtuman jälkeen tapahtui muutos omissa kuuntelutottumuksissani. Kun tuohon konserttiin asti olin kuunnellut Rammsteinia silloin tällöin ja vain muutamia biisejä, niin keikan jälkeen valehtelematta voin sanoa, että kuuntelin ainakin vuoden ajan yhtyeen biisejä joka ikinen päivä eikä päivä tuntunut miltään, jos en ehtinyt edes yhtä Rammsteinin biisiä kuunnella.





Youtubessa näkyi olleen alusta asti tuo Rock the beachin veto. Tuota katsoessa (vaikka on vähän huono äänenlaatu) ihokarvat nousevat edelleen pystyyn ja se sähköinen odotuksen tunnelma muistuu mieliin vielä näin kolme vuotta keikan jälkeenkin. Ja tuo hurraus ja nuo aplodit tuossa biisin alussa! Tuskin maltan odottaa heinäkuun alkua, jolloin näen yhtyeen Provinssirockissa.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Would you rather (2012)

Ohjaus: David Guy Levy
Käsikirjoitus: Steffen Schlachtenhaufen
Musiikki: Daniel Hunt, Bardi Johannson
Pääosissa: Brittany Snow (Iris), Jeffrey Combs (Shepard Lambrick), Jonny Coyne (Bevans), Logan Miller (Raleigh), Enver Gjokaj (Lucas), Sasha Grey (Amy), John Heard (Conway), Charlie Hofheimer (Travis), Eddie Steeples (Cal), June Squibb (Linda), Robin Lord Taylor (Julian Lambrick)
Julkaisuvuosi: 2012


Would you rather on kauhuelokuva, jossa Brittany Snow'n esittämä Iris etsii keinoja, joilla pelastaa sairas veljensä. Hänelle tarjotaan mahdollisuutta tulla rikkaan miehen, Shepard Lambrickin, pitämällä illalliselle, joka saattaa olla avain veljen elämän jatkumiselle. Lambrick kertoo, että illan aikana tullaan pelaamaan peliä ja se, joka selviää voittajana, saa suuren summan rahaa, ja Irisin tapauksessa parhaimmat mahdolliset hoidot veljelleen.

Koska Iris saa vain kieltäviä vastauksia hakemistaan työpaikoista, hän tarttuu tarjottuun oljenkorteen ja liittyy illalliselle. Paikalla on seitsemän muuta epätoivoista ja jo ruokailun alkaessa vieraille esitetään ensimmäiset haasteet: "kumman mielummin valitset". Tässä vaiheessa valinnat ovat kuitenkin vain helppoja alkulämmittelyharjoituksia, ja vielä annetaan mahdollisuus poistua. Kukaan ei tietenkään jätä leikkiä kesken ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, joten onkin aika tuoda todelliset aseet kehiin. Kauhuelokuvan ollessa kyseessä voikin jo päätellä, että kahdeksan osallistujan henki on tämäniltaisessa Would you rather -pelissä uhattuna.

Ajattelin pitkästä aikaa katsoa kauhuleffaa ja Netflixiä selaillessani Would you rather vaikutti kuvauksen perusteella sopivan hyytävältä. (Usein nuo Netflixin kuvaukset ovat kyllä vähän niin ja näin...) Ei muuta kuin ovet lukkoon, valot pois ja valmiina jännittämään. Alku oli vähän kankeaa, kun tarinan alkua pohjustettiin, mutta kun henkilöt istuivat illallispöydän ääressä, ajattelin, että nyt päästään asiaan. Ahdistumaan, pelkäämään ja menettämään yöunet. Ahdistusta elokuva kyllä tuotti, muttei sillä tavalla kuin olisin toivonut. Elokuvalla oli juonellisesti hyvät lähtökohdat karmaisevaan kokonaisuuteen, mutta toteutus ei oikein onnistunut ottamaan pohja-ajatuksesta kaikkea irti riittävän monipuolisesti. Jeffrey Combsin mielipuolista Lambrickin herraa lukuunottamatta hahmot jäivät todella latteiksi eikä heihin muodostunut sellaista suhdetta, että olisi kynsiä pureskellen toivonut, että toivottavasti nyt tuo ja tuo ainakin selviää, että en kestä, jos he kuolevat. Juuri Lambrickin hahmo herätti eniten tunteita ja tuli sellainen olo, että pakkohan tuon sekopään on joutua tilille teoistaan. Voisin jopa sanoa, että ainut asia, mitä elokuvan edetessä jännitin, oli juuri Lambrickin kohtalo.

Kokonaisuudessaan elokuvan varsinainen jännitysosuus hullun miehen kartanossa eteni turhankin rivakasti ja ennalta-arvattavasti. Näin ollen mitään kunnollista, hengitystä salpaavaa jännitystä ei ehtinyt muodostumaan eikä Lambrickin keksimiä valintatehtäviä odottanut kauhunsekaisella innolla vaan enempikin tuli mietittyä, että kuinkahan kauan elokuvaa on vielä jäljellä.

Tarinan loppu ei tarjonnut minkäänlaista lisäyllätystä tai käännettä juoneen, vaan osasin kyllä arvata tasantarkkaan, miten tässä käy. Lisäksi aivan viimeinen kohtaus katkaistiin liian nopeasti kesken, koska tuossa vaiheessa olisi tarinaa mielestäni voinut vielä jatkaa ja yrittää pelastaa liian selkeän loppuratkaisun vetämällä jollain konstilla maton katsojan alta.

Leffa ei aiheuttanut yöunien menetystä, vaikka muutamassa kohtaa olikin vähän raaempi meno. Pidän sellaisista kauhuleffoista, jotka oikeasti menevät ihon alle tavalla tai toisella, mutta Would you ratherista nämä ainekset puuttuivat. Leffa jätti jälkifiiliksenä ainoastaan sen, että nyt haluaisi tasapainon vuoksi katsoa jonkin oikeasti pelottavan elokuvan.
Sitä etsiessä...

Traileri antaa elokuvasta huomattavasti pelottavamman tunnun kuin mitä toteutus todellisuudessa oli.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Ostoksia: Rammstein, ABBA, After forever, Aikakone...

Taitaa ollakin tämän vuoden ensimmäisen kokoelmankarttutamispostauksen aika.

 Ensiksi uusimmat elokuvahankinnat. En ostele leffoja samalla tavoin kuin musiikkia, mutta jos ostan leffoja, niin yleensä sellaisia, jotka tiedän hyviksi (poislukien satunnaiset heräteostot) ja joita haluan katsoa useamman kerran uudestaan. Demolition man (1993) tuli joskus vuosia sitten telkkarista ja tykästyin leffaan kertaheitolla. Tulevaisuuden asetelma, Sandra Bullock poliisina ja Stallone yrmeänä menneen ajan kyttänä olivat yhdistelmänä juuri oikea. Nyt hankin tämän huuto.netistä, ja kyllä leffan taika on edelleen tallella!

Kuolema pukee häntä (Death becomes her, 1992) oli aikoinaan elokuvakirjastossa VHS-kasetilla, mutta koska ei VHS-nauhoja enää tule katseltua, niin pakkohan tämä oli omiin kokoelmiin hankkia (eBaysta), vaikka olenkin ehkä jo miljoona kertaa leffan katsonut. Kolme kovaa näyttelijää ja ikuisen nuoruuden metsästys viehättää vielä näin yli 20 vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeenkin.


ABBA-kokoelmani karttui tällä kertaa japanilaisella sinkulla, josta löytyy S.O.S. ja Chiquitita, vuodelta 2001 on tämä versio ja eBaysta löytyi.


Aikakoneen osilta tein pitkästä aikaa löydön, eli Hopeasiivet-promosinkun vuodelta 2015.

Sarjassamme julkaisuja, jotka ovat menneen julkaisuajankohtinaan täysin ohi omien korvien. Northern kings -kokoonpano on julkaissut kaksi albumia: Reborn (2007) ja Rethorned (2008). Albumit sisältävät covereita neljän huippulaulajan (Marco Hietala, JP Leppäluoto, Tony Kakko ja Jarkko Ahola) tulkitsemina. Kaivelinpa nämäkin molemmat huuto.netin syövereistä.

Totta kai vähän Rammsteiniakin mahtuu tähän postaukseen mukaan. Oikeastaan vahingossa huusin Rosenrotista kaksi eri versiota, kun en muistanut, että olin toisesta jo huudon tehnyt. Onneksi olivat eri versioita (normi ja DVD-painos), niin sopivat oikein mukavasti hyllyyn vierekkäin. Näin Rammstein-kokoelmakin karttuu hiljalleen.


Joulukuun Floor Jansen -huumassa tilailin ennen vuodenvaihdetta neljä levyllistä hänen lauleloimistaan. Kolme After foreverin -plättyä (Decipher, Exordium ja Prison of desire) ja yhden ReVampin. Näistä(kin) hankinnoista olen ollut ihan fiiliksissä, vaikka ReVampin ei ole vielä ehtinyt kuoriutua muoviharsostaan. Välillä sitä tulee ajatelleeksi, että pitäisikö aina systemaattisesti kierrättää jokaista levyä levysoittimessa, mutta toisaalta osittain siksi kuuntelen myös Spotifyn kautta musiikkia, etteivät nämä aarteet liikaa naarmuuntuisi ja säilyisivät näin hyllyssä pidempään. (Toki muutamista levyistä olen joutunut ostamaan uuden kappaleen, kun eivät ole enää olleet soittokelpoisia.)

Tällaisia hankintoja tällä erää ja parhaillaan odottelenkin pakettia saapuvaksi, jossa muutama mukava lisä ainakin ABBA-kokoelmaani. Mutta siitä sitten myöhemmin lisää, kunhan paketti saapuu perille.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Ella Lymi: Mulle käy (2016)

Ella Lymi julkaisi alkuvuodesta Mulle käy -singlen (säv.,san.,sov. Ella Lymi, Saara Törmä, Aku Rannila), joka soi myös elokuvassa Äkkilähtö.

Mulle käy -biisissä on kiva fiilis: rauhallinen ja tunnelmoiva. Helposti kuunneltavaa pop-musiikkia, jonka sanoituksissa ollaan menossa hyvään suuntaan. Ajatus tarinasta on löydetty ja toteutus on onnistunut. Tästä on biisintekijänä hyvä lähteä kehittämään ilmaisuaan. Diggailen yleensä laulajista, joilla on omanlaisensa ja mieleenjäävä ääni, mutta Ellan laulutavassa  on kyllä yksi miinus. Ihmettelen sitä, miksi Ella tuntuu valitettavasti paikoitellen lähtevän tälle häiritsevälle Sanni-osastolle, jossa väännetään ääni nenän kautta ja saadaan laulu kuulostamaan siltä, että sitä on vaikea tuottaa. Tästä johtuen en oikein pysty saamaan biisistä täysiä fiiliksiä irti, vaikka paljon potentiaalia onkin havaittavissa. Pelkästään tämän biisin perusteella voisin ehkä pitkäsoitonkin kuunnella, mutta epäilen vahvasti, pystyisinkö siitä kuitenkaan täysillä nauttimaan juuri mainitun laulutyylin vuoksi. Uskon, että Ella Lymille varmasti oma kuulijakuntansa löytyy; ehkä juuri Sannin fanien piireistä (ja miksei toki muualtakin), mutta omalla kohdallani biisin kuuntelukerrat taitavat jäädä tähän.


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Rammstein TOP 20, #14: Sonne (2001)

Pääsiäisloma on nyt lomailtu, joten on aika palata takaisin blogin ääreen. Jatketaan ensialkuun Rammsteinin parhaimpien biisien listaa eteenpäin. Mutter-albumilta (2001) löytyy sinkkunakin julkaistu Sonne.

Muistelisin, että Sonne oli, jos nyt ei ensimmäinen, niin ensimmäisiä biisejä, jotka raivasivat tietä Rammsteinin maailmaan. Sonne ei tuntunut liian rankalta ja biisin rytmiin pääsi helposti kiinni. Lisäksi biisin intro, joka on hyvinkin simppelisti toteutettu, oli kuitenkin koukuttava ja herätti samantien kiinnostuksen biisiin maailmaan, että mihinköhän lähtölaskennan jälkeen päädytään.

Yhtye kertoo biisin making of -videossa, että alunperin biisiä ajateltiin nyrkkeilymaailmaan ja sama ajatus oli videon ideaa mietittäessäkin, mutta lopulta videoksi päätyi omaperäinen versio Lumikki-sadusta. Musiikkivideo on mielestäni yksi Rammsteinin parhaimpia. Tuttuun tarinaan on lisätty Rammstein-vivahde ja vaikka biisi ei sovikaan Lumikkiin, niin lahjakkuudella yhdistelmästä on saatu täydellinen kokonaisuus, jossa Lumikki on seitsemän kääpiön ainutlaatuinen aurinko.

Itse olen aina ajatellut, että Sonne kertoo maailmanlopusta ja/tai ydinräjähdyksestä. Ehkä ydinräjähdys on alku maailmanlopulle. Lähtölaskenta yhdestä kymmeneen kohti tuhoisaa valkoista välähdystä, jota osa ihmiskunnasta jopa innokkaana odottaa. Ehkä tuskasta päästään eroon, kun maailmassa vallitsee kaaos ja maapallo katoaa universumista. Biisin puolivälin tienoilla taustalta kuuluu korkeaäänistä laulantaa, joka on kuin se ääni, joka lähtee sokaisevasta valosta tai valon sokaisemien ihmisten tuskanhuudoista. Vaikuttava biisi, johon lienee mahdoton kyllästyä.

"Alle warten auf das Licht 
fürchtet euch, fürchtet euch nicht 
die Sonne scheint mir aus den Augen 
sie wird heut' nacht nicht untergehen"

.