tiistai 29. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #13: Sleeping sun (1999)

13. paras Nightwishin biisi on tällä kertaa Sleeping Sun (1999), joka julkaistiin ensin maksisinglenä auringonpimennyksen kunniaksi, ja myöhemmin Oceanbornin uusintapainoksilla.

Ajatuksena oli ottaa TOP 25:n mukaan vain albumien alkuperäisillä painoksilla olleita biisejä, mutta en voinut millään jättää Sleeping sunia ulkopuolelle, joten oli pakko rikkoa sääntöjä. Ja sitä paitsi, voiko oikeasti olla sellaista Nightwishin parhaiden biisien listaa, jolta Sleeping sun ei löydy?

Toisinaan tilaustyönä tehdyistä biiseistä kuulee, että ne ovat hätiköiden tehtyjä ja sanat väkisin väännettyjä, mutta SS on osoitus siitä, että Tuomas Holopainen pystyy tekemään laadukkaan Nightwish-biisin, kun aihe on inspiroiva.  Auringonpimennyksessä on mielestäni juuri yhtyeelle sopivaa mystiikkaa ja luonnon voimakkuutta, jotta biisistä saa muuhun tuotantoon istuvan mahtiballadin.

"For my dreams I hold my life" on aina ollut pysäyttävä hetki biisissä lauseeseen sisältyvän hienon ajatuksen takia. Se ei ehkä ole kaikkein eeppisintä, mitä Holopaisen kynästä on lähtenyt, mutta jotain koukkua siinä on, koska tuota lausetta on tullut aikoinaan pyöriteltyä enemmänkin.

Sleeping sunin yksi hienoja piirteitä on myös se, että mielestäni Tarja, Anette ja Floor ovat jokainen onnistuneet tekemään biisistä omannäköisensä. Tarja on alkuperäinen ääni, joka loi biisin sanomaan auringonpimennyksen tuomaa viileyttä ja avaruuden mahtipontisuutta, Anette toi biisin lähemmäs maata ja auringon synnyttämä lämpö hiveli kuulijaa, ja Floorin ääni saa tekstiin valon kirkasta voimaa ennen pimeyttä ja vallitsevaan pimeyteen herkkyyttä.

Kuulin/luulin pitkään, että kohdassa "wistful oceans calm and red" olisi wistfulin sijaan laulettu wishful. Eihän tuo noinkaan mahdoton ole, sillä ajatus on lähelle samaa, joskin sävy hieman erilainen.

"Sorrow has a human heart
From my god it will depart
I’d sail before a thousand moons
Never finding where to go"




maanantai 28. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #14: Planet Hell (2004)

Jatketaan Nightwishin parhaiden biisien listausta Once-albumin (2004) parissa, jossa neljäntenä biisinä on Planet Hell ja tällä listalla kappale on puolestaan sijalla 14.

Planet Hell on moniulotteinen kuvaelma siitä, kun planeetalla on moni asia rempallaan, lapset kärsivät ja paremmasta huomisesta on turha haaveilla, sillä aitoa toivoa ei ole mainittavasti jäljellä. Ihmiskunta tuhoaa itse itseään eikä tunnu suuremmin siitä välittävän. Pyhimys toivotetaan tervetulleeksi helvettiin ja sotilas paratiisiin. Ainut, mitä kannattaa tehdä, on säästää muutama pennonen lautturille, joka vie joko manan maille tai jonnekin tuntemattomaan, josta ei ole tietoa, onko se parempi kuin nykyinen helvetti vai vielä jotain huonompaa. Biisi on värikäs ja mahtipontinen, mutta siinä on samaan aikaan synkkää harmautta ja luovuttamista. Planet Hell on mieleenjäävä ja omalaatuinen matka sanojen syövereissä ja musiikin aalloissa.

Planet Hell -biisissä erityisesti Marco pääsee loistamaan äänensä kanssa, vaikka koko bändi toki tekee osansa loistavasti - kuten aina. Muistelisin, että biisi on ollut alusta asti suurimpia suosikkejani, ja kun kuulin sen ensimmäistä kertaa livenä (Anetten aikaan), en voinut uskoa hetkeä todeksi. Lava muuttui savuavaksi liekkimereksi, pyrot grillasivat eturiviä (jossa itsekin hikoilin) ja tunnelma oli todellakin kuin pirullisimmasta helvetistä, kun Marco mulkoili silmillään vainoavasti kuin etsien sopivaa sielua uhrikseen. Vaikka albumiversio loistava onkin, niin tämän biisin kohdalla liveversio tekee biisistä yhden Once-albumin suurimmista tähtihetkistä.

"My 1st cry neverending
All life is to fear for life
You fool, you wanderer
You challenged the gods and lost
"



sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Erin: SeliSeli (2016)

11.11.2016 Eriniltä ilmestyi kolmas soololevy, SeliSeli. Tähän mennessä albumilta on julkaistu kolme singleä: Sydäntä särkee, Kohta hänen ja Gangsta.

Sydäntä särkee oli biisinä ihan ok, muttei vahvimpaa puolta Erinin tuotannosta, kun taas Kohta hänen kolahti jo paremmin.

Aloitusraita, SeliSeli, on pirtsakka aloitus albumille ja tarttuva biisi, jonka mukaansatempaavan kertosäe pakottaa nopeasti laulamaan mukana. Sanoitus on tässä Erinin biisissä täysi kymppi, johon varmasti monet pystyvät samaistumaan. Varmasti yksi jos toinenkin saa itsensä kiinni siitä, että selittelee tekemisiään, vaikka oikeasti ei tarvitsisi. Aito, elämänmakuinen biisi. Hienoa. "En mä oikein ehdi ees rakastaa."

Gangsta oli alkuun vähän ärsyttävä, mutta kun jätin sen taustalle soimaan ja annoin sen hiljalleen avautua, niin huomaisinkin toistuvasti ajattelevani, että onpas tämä sittenkin mielettömän hyvä svengailubiisi. Erin osoittaa tällä biisillä olevansa monipuolinen artisti, joka voi kokeilla ja laittaa biiseihinsä erilaisia elementtejä, ja saada ne toimimaan. Gangsta on kuin hyvällä tavalla mielipuolinen sekoitus suomirappia, humppaa ja folkia.  "Älä tule hyvä tyttö, paha ämmä tarvitaan."

Kaikki eroaa -biisi on mielestäni jännä, sillä samaan aikaan kun se on hyvin Erinin näköinen biisi, on siinä yllättävästi myös kansainvälistä vivahdetta. Upean syvä biisi, jossa korva keskittyy kuuntelemaan erityisen tarkasti taustoja, jossa on paljon hienoja yksityiskohtia ja soljuvaa tunnelmaa. Hieno kokonaisuus, joka on SeliSeli-albumin parhaimmistoa.

Muijalauma feat. Sofa on Erinin tuotantoon hauska lisä, mutta biisi itsessään edustaa sellaista tyyliä, jolle korvani eivät lämpene. Vaikka biisissä viitataan hauskasti myös Naikkareihin, niin kokonaisuus on liian sekava. Tämän olisi kyllä voinut jättää pois albumilta.

Miten tätä ollaan? erottui heti muista biiseistä smurffipinniensä ansiosta. Vahva kertsi pitää otteessaan ja jokaista biisin seuraavaa sekuntia odottaa, että mitähän sieltä seuraavaksi tulee. Biisiä kuunnellessa alkaa pyöriä mielessä musiikkivideo: tytöt ja pojat pelaavat palloa kerrostalojen vieressä olevalla hiekkakentällä, ja myöhemmin osa samasta porukasta istuu baarissa, kun yksi tekee nolon itsestään. Laulun kertoja istuu sivussa muista ja miettii elämää, ihmissuhteita ja maailmaa. Hienoa pohtimista, jossa jälleen koskettavaa aitoutta.

Jo ensimmäisen kuuntelukerran perusteella huomasin, että SeliSelissä oli enemmän omaan korvaani sopivampia biisejä kuin Sä osaat! -albumissa. Nyt korvaa hiertäviä asioita oli huomattavasti vähemmän, jos ollenkaan, kuin mitä aiemmin. Kakkosalbumi jäi mielestäni debyytin varjoon eikä siltä oikein löytynyt yhtään omalle soittolistalle lisättävää biisiä. Nyt vaikuttaisi, että kolmoselta voisi löytyä useampikin biisi, joita kuunnella myös jatkossa. SeliSeli on sopivalla tavalla kypsempi kokonaisuus, sillä se ei ärsytä, mutta ei kuitenkaan ole tylsä tai kaavoihinsa kangistunut. Erinin ääni on kehittynyt huimasti ja mielestäni siinä on enemmän syvyyttä ja värejä kuin mitä aiemmilla albumeilla. Albumin saundit ovat raikkaita ja uudenlaisia, joten Erin ei onneksi ole yhteen biisikaavaan kangistunut artisti vaan kokeilunhaluinen. On aina hienoa seurata, kun artisti menee eteenpäin eikä tee samaa levyä aina uudestaan kahdenkymmenen vuoden ajan. Onhan sellainen tuttua ja turvallista, mutta tylsää ja kunnianhimotonta. Kun musiikkiin ottaa mukaan uusia elementtejä, on toki aina olemassa se riski, että osa vanhoista kuulijoista tipahtaa pois matkasta, koska uusi musa "ei sovi artistin tyyliin". Mutta mielestäni ns. oikeanlaisia riskejä on aina hyvä ottaa, sillä silloin syntyy uutta ja mielenkiintoista materiaalia, ja ehkäpä mukaan tarttuu niitä uusia kuulijoitakin.

Erin on kehittynyt niin tulkitsijana kuin biisinkirjoittajana, ja jos inspiraatiota vain hänellä riittää, tulemme varmasti kuulemaan jatkossakin Erinin mietteitä biisien muodossa. Mielenkiintoista olisi nähdä, millaisia biisejä Erin mahdollisesti tekisi muille artisteille. Ehkäpä sekin päivä joskus tulee. Sitä odotellessa voi hyvin aikaa kuluttaa kuuntelemalla Erinin itse itselleen tekemiä biisejä, sillä ne ovat oman tiensä kulkijoita ja piristävät tämän päivän pop-musiikkia.

Kuuntele: SeliSeli, Sä et oo enää mun, Kaikki eroaa
SkippaaSydäntä särkee, Muijalauma

perjantai 25. marraskuuta 2016

Yhdet häät ja kolme anoppia (2013)

Alkuperäinen nimi: The Big Wedding
Käsikirjoitus: Justin Zackham, Jean-Stéphane Bron, Karine Sudan
Ohjaus: Justin Zackham
Musiikki: Nathan Barr
Pääosissa: Robert de Niro (Don), Katherine Heigl (Lyla), Diane Keaton (Ellie), Amanda Seyfried (Missy), Topher Grace (Jared), Susan Sarandon (Bebe), Robin Williams (Father Moinighan), Ben Barnes (Alejandro), Patricia Rae (Madonna), Ana Ayora (Nuria)
Ensi-ilta Suomessa: 7.6.2013

Yhdet häät ja kolme anoppia kertoo hetkistä ennen Missyn ja Alejandron häitä. Koska Alejandron biologiselle äidille halutaan antaa kuva siitä, että adoptioperheessä on asiat loistavasti, esittävät Don ja Ellie olevansa edelleen pari. Tästähän Donin nykyinen, Bebe, ei erityisemmin pidä, mutta hyväksyy suunnitelman pitkin hampain ja vetäytyy taka-alalle ennen kuin biologinen äiti saapuu vieraisille.

 Asiat eivät tietenkään mene kuten on suunniteltu. Kun ex-pariskunta esittää jälleen avioparia, ei se aina suju mutkattomasti, onhan hampaankolossa yhtä sun toista. Samaan aikaan n. 30-vuotias Jared painiskelee poikuutensa kanssa, kun sisko Lyla puolestaan ei tiedä, onko hänen nykyisellä suhteellaan tulevaisuutta. Aikamoinen Kauniit ja rohkeat -meininki vallitsee elokuvassa alusta loppuun: on sekavia sukulaissuhteita, vähän hämmennystä herättää, että kuka on ollut kenenkin kanssa sängyssä ja toki matkalla selvitellään tarkemmin lasten ja vanhempien välisiä suhteitakin.

Usein elokuvat, joissa on liuta nimekkäitä näyttelijöitä, ovat juonellisesti todella köykäisiä ja harvoin jaksavat pitää mielenkiintoa pidempään yllä. Välillä tuntuu, että kun käsikirjoittajia on laiskotuttanut, he ajattelevat, että isot nimet sitten peittävät alleen lattean juonen. Olenkin nähnyt liian monta tähdillä täytettyä huonoa elokuvaa, joten nytkin pohdin, että onko Yhdet häät ja kolme anoppia -elokuvalla mitään tarjottavaa.

Alkupuolisko elokuvasta oli aikamoista mudassa talsimista eikä Diane Keatonin tai Susan Sarandonin valovoimaisuus onnistunut tarinaa kannattelemaan. Ja vaikka kuinka tykkään Amanda Seyfriedistä, oli hänen hahmonsa liiankin tavallinen. Toki Amanda hoiti homman kotiin, mutta lahjoja hänellä olisi enempäänkin. Leffan toinen puolisko onnistui silti yllättämään. Useampaankin kertaan nauroin ääneen, joten elokuva onnistui vetäisemään mukaansa ainakin osittain. Tuli siinä hahmojen koheltamisen keskellä vastaan muutama hieman ennalta-arvaamatonkin "paljastus", vaikka pääasiassa jokaisen hahmon kohdalla kykeni arvaamaan, mihin ollaan menossa.

Elokuva ei ollut niin huono kuin odotin, mutta ei silti yltänyt niin korkealle kuin näiden näyttelijöiden turvin olisi ollut mahdollista, ja mitä olisin toivonut. Jokainen suuri, ja pienempikin, nimi hoitaa kyllä tonttinsa hienosti, eli näyttelemisen puolesta ei tarvitse pyöriä tuolissaan myötähäpeän kourissa. Juonen ajatus oli mielestäni ihan kelvollinen, mutta lopulliseen toteutukseen olisi kyllä vaatinut enemmän elämää ravisuttavia käänteitä ja hahmoille olisi voinut lisätä poikkeavia piirteitä, jotta heitä ei olisi voinut suorilta laittaa tiettyihin lokeroihin. Pienillä muutoksilla leffasta olisi voinut saada oikein viihdyttävän hyvänmielen elokuvan. Nyt lopputulos on ehkä enemmänkin tv-elokuvaksi sopiva, mutta ei kuitenkaan sellainen, että tuntuisi, että elokuvan katselemiseen käytetyn ajan olisi voinut käyttää paremmin. Kerran katsottavaksi voisin tätä toki suositella, kunhan ei näyttelijäkaartin perusteella odota elämää suurempaa kokemusta.



maanantai 21. marraskuuta 2016

Jarkko Ahola: Romanssi (2016)

Jarkko Ahola julkaisi Romanssi-nimeä kantavan cover-albumin 18.11.2016.

Aikamoista hemmottelua on tässä syksyn aikana uuden musiikin suhteen ollut, koska ensin tuli Waltteri Torikan Rakkaus ja samanlaisissa tunnelmissa jatketaan Aholan Romanssissa. Kaksi täysin erilaista tulkitsijaa, mutta loistavia ja syvälle koskettavia molemmat.

Jos joku on aikaisempia tekstejäni blogistani lukenut, niin tietää jo, että vaikka Jarkko Ahola laulaisi veroilmoitusta, niin minä taatusti kehuisin sitä poikkeuksellisen koskettavaksi tulkinnaksi elämän syvimmästä tarkoituksesta. Joten tällä kertaa ei ehkä voi puhua levyarvostelusta vaan ehkäpä enemminkin levyesittelystä (tai ylistyslaulusta, you name it).

Pilvi taivaan peittää on voimakas ja vakuuttava aloitus, jossa on jokaisen vuodenajan kattavaa tunnelmaa. Usein iskelmälaulajista sanotaan, että heillä on sinivalkoinen ääni, mutta tämän aloitusraidan perusteella antaisin sen leiman myös Jarkolle, sinivalkoinen metallijumala. Hän tulkitsee tarinan henkeäsalpaavan mahtipontisesti, mutta samaan aikaan äärimäisen herkästi. Täytyi heti tämän biisin puolivälissä selata levyn kansilehtisen loppuun ja tarkistaa, mikä orkesteri oikein soittaakaan taustoja. Niin tahdikasta ja kaunista tulkinnan vahvistamista tämän Bratislavan sinfoniaorkesterin (Bratislava Symphony Orchestra) puolelta, että Jarkon äänen ohella se vangitsee kuulijan alle minuutissa.

Kim Lönnholm on tehnyt tunnetuksi, ja klassikoksi, Minä olen muistanut -haikailun. Olen aina pitänyt biisistä kovasti, joten jo etukäteen pelkäsin, että Jarkon käsittelyssä biisiä tuskin saattaa kuivin silmin kuunnella. Nyyhkyttelyksihän se arvattavasti menikin, ja kuunnelkaapa biisissä soivia jousia! Kun kuuntelin tätä ensimmäistä kertaa, aiheutti jousien ja Aholan yhteistyö kropassa kokonaisvaltaiset väristykset aina varpaista käsivarsiin ja selkärankaan. Biisi todella otti vallan koko kehosta ja sielusta. Niin huikeasti toteutettu ja versioitu biisi, että melkein alkuperäinenkin kalpenee. Ja se on jo paljon se.

Jarkko Ahola on niitä harvoja artisteja, joille minä olen antanut luvan tulkita Queenia. Levylle on nyt valikoitunut Love of my life. Freddie Mercury on ilmiömäinen tulkitsija ja tämän matoisen maan päältä ei oikeasti kovin montaa toista löydy, joka pääsisi tulkintojen koskettavuudessa edes lähelle. Edelleenkään en sano Jarkon olevan parempi, mutta hän ehdottomasti osaa tehdä oikeutta biisin sanomalle luoden siitä omanlaisensa tarinan, jolloin ei juurikaan tule tarvetta verrata alkuperäiseen. Jarkon ääniala riittää loistavasti kattamaan Love of my lifen ja se, miten hän kertoo tekstin tarinaa kuulijalle, on ilmiömäistä. Kun Jarkko laulaa, on ainut tapa kunnioittaa metallijumalan sanomaa vaikenemalla itse ja hengittämällä vain ihan hiljaa, ettei hengityksen ääni vahingossakaan peittäisi tavuakaan Jarkon tulkinnasta.

Laulu Oravasta on Aleksis Kiven sanoittama ja vaikka se mielletäänkin enemmän lastenlauluksi, niin kyllä tästä aikuisellekin paljon irtoaa. Tämä biisi on minulle erityisen tärkeä muutamastakin syystä, joten tässä kohtaa voisin sanoa, että on vähän epäreilua laittaa tämä biisi albumille Jarkon tulkitsemana.  Ei anneta mitään mahdollisuuksia selvitä albumista pelkästään kevyesti liikuttuneena vaan pakkohan sitä on koota itseään tämän biisin jälkeen hyvä tovi ennen kuin pystyy siirtymään seuraavaan kappaleeseen.

Romanssi Jarkon käsittelyssä ei ole imelä rakkauslaulu vaan puhtainta kauneutta musiikin muodossa. Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että kun Jarkko laulaa: "Oi, sallithan, että mä suutelen sinisilmiäs, armahain", niin tuskinpa tämän tulkinnan lumoissa löytyisi montaakaan naista (tai miksei miestäkin), joka vastaisi Jarkolle kieltävästi. Ainakin allekirjoittaneella on polvet aika vetelinä ja sydän puolestaan lyö ylimääräisiä lyöntejä.

Muisto vain jää päättää tunteikkaan albumin. Juha "Junnu" Vainio on tehnyt biisiin tyylikkäät sanat, ja ne sopivat Jarkon suuhun täydellisesti. Arvostan suuresti Junnun tekstejä, joten onkin hienoa kuulla niitä myös Jarkon tulkitsemana. Teksti tuskin kaipaa enempää avaamista; se lienee aika monelle iskelmää kuuntelevalle tuttu ja viimeistään nyt tulee tutuksi. Biisissä käytetty lapsikuoro (Kaisaniemen ala-asteen 5C) oli yllättävä, mutta upea ja biisin sanomaan sopiva lisä. Se toi biisiin sen kuuluisan viimesilauksen, joka teki biisistä enemmän kuin täydellisen. Kenen idea tuo on ollutkin, niin hieno ja raikas mauste ehdottomasti. Olen jälleen lumoutunut.

Romanssi on pitkään odotettu levy ja odotus on epäilemättä palkittu. Vaikka Jarkon joululauluversiot ovat omaa luokkaansa, on niissä se harmittava puoli, ettei joululauluja voi kuunnella ympäri vuoden. Jarkko Aholaa puolestaan todellakin kuuntelisi ympäri vuoden ja nyt siihen on annettu mahdollisuus tämän uuden albumin muodossa. (Unohtamatta tietenkään AHOLA-levyjä.)

Jarkko käsittelee tunnettuja klassikoita omaleimaisella tyylillään, jossa ääntä ei onneksi säästellä ja sovituksissa on toki ripaus metallia mukana, vaikka kevyen musiikin klassikoiden parissa paljon pyöritäänkin. Romanssi-albumin tulkinnoissa on herkkyyttä ja voimaa, joilla biisit saavat uuden elämän ja jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella, että biisit on tehty nimenomaan Jarkkoa ajatellen. Biisi kuin biisi, Jarkko ottaa sen poikkeuksetta nimiinsä.

Merkittävässä asemassa on myös taustoja soittava Bratislavan sinfoniaorkesteri, jonka soitto vangitsee samoin kuin Jarkon ääni. Sovitukset ovat omaa luokkaansa, ja on huikeaa kuunneltavaa, miten lahjakkaat muusikot soittavat todella mahtipontisesti, mutta samaan aikaan hyvin herkästi ja syvälle koskettaen. Tämän albumin perusteella voisin aivan hyvin mennä kuuntelemaan pelkästään tuota sinfoniaorkesteriakin.

Musiikki on siitä mahtavaa, että kun se tavoittaa aidosti, käy kuulija läpi aikamoisen tunneskaalan. Romanssi itketti, värisytti, kosketti ja ilahdutti. Albumi on musiikkia suurella sydämellä, sillä se tuntui konkreettisesti ottavan minusta otteen ja vievän täysin mukanaan kauneuteen pois tästä ankeasta marraskuusta. Kuten joka kerta Jarkko Aholaa kuunnellessani, niin nytkin vain toistuvasti mietin, miten voi miehellä olla näin huikea ääni. Kansa vaatii lisää Aholaa ja pian!

Kuuntele: Minä olen muistanut, Laulu oravasta, Muisto vain jää, Love of my life,...
Skippaa: -

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Evie Blake: Valentina (2013)

Evie Blaken Valentina kertoo samanaikaisesti 2010-luvulla elävästä valokuvaajasta, Valentinasta, ja 1920-luvulla eläneestä sovinistisen miehen vaimosta, Louisesta/Bellestä.

Valentina on ollut pitkään yhdessä Theon kanssa, mutta ahdistuu kuitenkin, kun mies useamman kuukauden tapailun jälkeen ehdottaa, että Valentina olisi hänen tyttöystävänsä. Valentina ei ole hyvä vakavissa ihmissuhteissa ja hänen äitinsä on iskostanut hänelle ajatuksen, että miehet haluavat vain rajoittaa naisia eikä yksiavioisuus sopinut hänelle, joten ei se sovi Valentinallekaan. Kun Theo lähtee työmatkalle, ja vaikka aikaisemmin Valentina ei ole ollut kiinnostunut, mitä mies tekee työkseen, iskeekin nyt yllättäen suuri ikävä ja halu tietää myös työkuvioista enemmän. Theo jättää jälkeensä arvoituksen: valokuvakansion, jossa on kehitettyjen kuvien sijaan vain negatiiveja. Valentina kehittää ne ja kuva kerrallaan ne luovat mielenkiintoisen tarinan, joka pitää Valentinan pauloissaan.

Vuonna 1929 elänyt Louise on saanut tarpeekseen sovinistimiehestään, joka hakkaa naista aina tilaisuuden tullen -oli siihen "oikeaa" syytä tai ei. Niin Louise ajautuu etsimään lohtua Venetsian kaduilta ja huomaa, että prostituoituna saa päästää salaisen minänsä valloilleen ja muuttua mystiseksi Belleksi. Maksullisena naisena työskentely on samaan aikaan myös pieni näpäytys Louisen rikasta miestä kohtaan; eipäs tiedä mies, mitä siveettömyyksiä vaimo vapaa-ajallaan puuhaa.

Poimin kirjan kirjaston hyllystä pienenä kevennyksenä muille lainaamilleni kirjoille (mm. Pohjois-Koreaa ja Auschwitzia käsitteleviä teoksia). Luin pikaisesti takakansitekstin ja sen perusteella ajattelin, että tämä on juuri sopivaa viihdettä lukaista nopeasti.

Kirja tempaa mukaansa, mutta paikoitellen henkilöiden käyttäytyminen häiritsee. Etenkin kirjan päähenkilöiden persoonat jäävät minulle hieman vajaiksi, joten siksi jotkut hahmojen tekemät teot tuntuvat jäävän vaille ymmärrettävää syytä. Vaikkapa Theon ympärille rakennettu mystisyys tekee hahmosta melkein mielenkiintoisen, mutta koska muutamia tekoja ei selitetä erityisen järkevästi/uskottavaksi, niin loppumaku on lattea. Mystisyys rapisee, kun sitä ei ole osattu viedä kunnolla loppuun asti.

Valentina puolestaan saa kuvauskeikan eroottiselle klubille, mutta kuvaaminen keskeytyy, koska hän liittyy mukaan kuvaamansa parin leikkeihin. Mielestäni Valentinan siirtyminen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle tulee aika puskista ja vaikka tämän tyyppisen eroottisen kirjallisuuden puitteissa itsetarkoitus onkin vain panna hahmot kokeilemaan seksuaalisuutensa rajoja, voisi pohjustusta rakentaa uskottavammin edes kuvailemalla hahmon ajatuksia hieman pidempään. Nyt tilanne meni aika lailla niin, että Valentina kuvaa tositoimissa olevaa paria ja kun kaksikko katsoo häntä hetken kutsuvasti, on Valentina hetkessä valmis liittymään kimppakivaan. Hieman hän oli aamulla hämillään tapahtuneesta, mutta vaikuttaa, että sekin on kirjoitettu vain siksi, että Valentinalle saataisiin joitakin asiaan kuuluvia ajatuksia seuraavalle päivälle.

En toki odota, että viihdekirjallisuus maailmaa mullistavia luonneanalyyseja tai päätähuimaavia seikkailuja tarjoaisi, mutta kirjan takakansi ja alkupuolisko antoivat vaikutelman siitä, että Valentinan ja Louisen yhteydessä voisi olla jotain suurempaakin mysteeriä. Aika pian arvasin suurin piirtein minkälaisesta yhteydestä on kyse. Alun pohjustuksen perusteella juoni vaikutti lupaavalta ja mielessäni jopa kehitin ajatuksen, että ehkä kirjassa olisi mukana aikamatkusteluakin. No, tavallaan onkin, mutta ei konkreettisesti eikä siten kuin itse olisin halunnut. Ehkä omat odotukset lähtivät liian nopeasti vauhdikkaaseen lentoon, joten siksi kirja tuntui latteahkolta.

Kirja ajoi asiansa genrensä edustajana ja viihdykkeenä, mutta Valentina oli hahmona huomattavasti tylsempi kuin Louise. Jos kirja olisi kertonut pelkästään Louisesta, olisin varmasti antanut kokonaisuudelle enemmän pisteitä. Hieman enemmän tapahtumia Valentinalle  ja muutama lisärivi hahmon persoonaan syventymiselle olisivat jo auttaneet nostamaan kirjan plussan puolelle. Ehkä keskinkertaisuuden vaikutelman olisi voinut pelastaa sekin, että hahmojen väliset dialogit olisivat olleet värikkäämpiä (roisimpaa huumoria vaikkapa) ja hahmojen persoonia korostavia. Vähän valju jälkimaku kirjasta jäi, vaikka yritinkin siirtää sivuun pettymykseni siitä, ettei kirjassa ollutkaan aikamatkailua. Tämän tyylinen viihdekirjallisuus voi hyvin olla koukuttavaa ja aidosti humoristista, jos soppaan on osattu laittaa omanlaisiaan aineita riittävästi. Esimerkkinä täysin vältytä, mutta kun kirjan kokonaisuus on muuten luotu toimivaksi (ja mukana on oikeasti pientä jännitystäkin), ei pieni ennalta-arvattavuus haittaa.

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 30.: Viihteellinen kirja

maanantai 14. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #15: Dark Chest of Wonders (2004)

Once-menestyslevyllä on 11 hienoa biisiä, joista Dark chest of wonders pääsi listaukseni sijalle 15.

Biisi on Oncen avausraita ja koen, että biisin ensimmäiset sanat kiteyttävät albumin kokonaistunnelman: "Once I had a dream and this is it". Tuon toteamuksen jälkeen biisi lähtee räjähtämällä käyntiin ja pitää tiukasti otteessaan. Tykkään siitä melkein huomaamattomasta yksityiskohdasta, että albumin nimi lausutaan ensimmäisenä sanana koko levyllä. Kuulemma kaikki eivät ole tätä haivanneet, vaikka ovat albumia kymmeniäkin kertoja kuunnelleet. Once todella on rakennelma erilaisista oudoista unelmista, monisävyisistä unista ja maailmoista, jotka kattavat taivaan ja helvetin, ja jotain niiden väliltä ja ulkopuolelta.  Dark chest of wonders toimii näin oivallisena avausraitana, jonka instrumentaaliversio voisi hyvin olla albumiversion pikkusisko, jolla on vielä omiakin salaisuuksia.

DCoW:ssa on viittauksia vanhoihin satuihin ja tarinoihin, kun kello lyö keskiyön merkiksi tai opitaan lentämään. Biisi vetää kuulijan pois todellisuudesta ja jos todellisuus yrittäisikin saada kiinni, lennetään sitä pakoon niin lujaa kuin mielikuvituksen voimin vain on mahdollista. Biisi ei kuitenkaan ole pelkkä höyhenenkevyttä haaveilua vaan soittimien raskaampi saundi tuo biisiin jännitystä ja ripauksen tietoisuutta siitä, että myös unimaailmassa on pimeitä kulmia, joiden takaa voi tulla mitä vain. Uteliaisuus on herätetty ja kulman taakse haluaisi kurkistaa saman tien.

"Once I wished for this night
Faith brought me here
It’s time to cut the rope and fly
"


perjantai 11. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #16: Swanheart (1998)

Oceanbornin (1998) Swanheart on listauksellani 16. paras Nightwishin biisi.

Swanheart ei ole sinkkubiisi, joten se ei ole suuremmalle yleisölle tuttu ja itsekin tutustuin biisiin Nightwish-faniystäväni kautta. Hän soitti tätä pianolla, joten ensimmäiseksi kuulin biisin ilman sanoja. Jo silloin ihastelin sointujen luomaa tunnelmaa ja tiesin, että kun mukaan vielä lisätään sanat, vähän rumpukomppia ja bassoa, niin Swanheart olisi uusi Nightwishi-suosikkini. Biisin sävellys tuntuu ilmaakin kevyemmältä ja etenee pehmeästi kuin järven pinnalla uiva joutsen. Yhtyeen monissa kappaleissa on poikkeuksellinen musiikillinen sulavuus ja kauneus voimakkaasti läsnä, ja Swanheart yksistään voisi olla kauneuden määritelmä.

Biisin tulkinta on mielestäni yksi Tarjan parhaimpia. Tarjan äänessä on pehmeyttä ja kaipausta, mutta samalla riipaisevan voimakasta tulkintaa, joka herättää tekstin henkiin.
Swanheartissa tulkinta ja sävellys tekevät niin saumatonta yhteistyötä alusta loppuun, että varsinaista biisin huippuhetkeä on vaikea valita. Kirjojen kohdalla tietää lukevansa hyvää kirjaa, kun ensimmäiset 20 sivua tempaavat täysin mukaansa, niin samoin jo Swanheartin ensimmäinen minuutti kutsuu kuulijan lumoihinsa.

"All those beautiful people
I want to have them all
All those porcelain models
If only I could make them fall"


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Levyostoksilla: Christina Aguilera ja Vesala

Olen kartoittanut levykokoelmaani syksyn aikana ja eteen on sattunut muutamia todellisia helmiä, joista useamman kohdalla olen jo ajatellut, että en ehkä onnistu niitä hankkimaan. Mielelläänhän sitä haluamansa levyt hankkisi heti hyllyyn, kun on keksinyt, että ne haluaa. Toisaalta kuitenkin odottelu ja metsästäminen lisäävät levyn arvostusta, kun sen lopulta onnistuu hankkimaan.

Jälleen oli näiden hankintojen kohdilla hyötyä siitä, että olen naputellut cd-kokoelmani Discogsiin. Ei vain enää yli 500 levyn kanssa ole mahdollista muistaa, mitä hyllyssä jo on. Varsinkin niissä tapauksissa, kun ostelee saman levyn erilaisia painoksia, on tuo sivusto ollut korvaamaton apu. Muutamista tuplaostoista aika äkkiä opin, että levyt on selkeyden kannalta paras olla jollain tapaa listattuna. Haastetta tulee kyllä edelleen siinä vaiheessa, jos nettiä ei ole saatavilla eikä pysty mitenkään tarkistamaan, onko levy jo hyllyssä vai ei, ja ostopäätös pitäisi saman tien tehdä. Siinähän sitä sitten miettii ja korvantaustaansa raapii, että ostaako vaiko ei.

Christina Aguileran sinkut hankin nykyisin pääosin ulkomaisista nettikaupoista, koska kotimaisilla sivustoilla/kirppiksillä harvoin on tarjolla sellaisia painoksia, joita minulla ei jo olisi. Niinpä oli suuri ihme törmätä Huuto.netissä useampaan sinkkuun, jotka minulta puuttuivat.

I turn to you on promopainos, jota edes Discogsin sivuilla ei ollut vaan jouduin itse sen sinne näpytelemään. Christinan levyjen kohdalla en ole vastaavaan vielä törmännyt, ettei Discogsista sitä löytyisi.


Fighter (Eurooppa), Dirrty (Eurooppa/Britit) ja Come on over, baby (Eurooppa) eivät ole mielestäni mitenkään supererikoisia painoksia, mutta ovatpahan sellaisia, joita minulla ei vielä ollut.





Sokerina pohjalla oli uskomattomin löytö: Slow down baby! Olen seurannut eBayn, Amazonin ja Discogsin myyntipalstoja, mutta kyseisen sinkun hinta on ollut aina kaksinumeroinen ja alkanut vähintään vitosella. Huuto.netistä sain nyt huudettua kyseisen sinkun alle neljällä eurolla ja vielä huippukuntoisena! Liioittelematta voin sanoa, että en uskaltanut tuulettaa ennen ennen kuin postipoika (tai -tyttö) oli pudottanut sinkun postiluukusta. Vaikken ole taikauskoinen, niin jonkin verran sitä varoo etukäteen liikaa fiilistelemästä, ettei vain käy ohraisesti. Nyt ei käynyt vaan onni oli myötä, ja Slow down baby pääsi turvallisesti levyhyllyni suojiin. Sinkku sijoittuukin ehdottomasti yhdeksi Aguilera-kokoelman suosikikseni.



Vesalankin sinkut ovat sellaisia, ettei niitä aivan mahdottoman usein ns. vapailla markkinoilla näe. Joten hämmentävää tuuria on ollut myös näiden sinkkujen hankinnassa, vaikka Tequila menikin sivu suun. Elastinen feat. -sinkun sain Discogsin kautta, Tytöt ei soita kitaraa- ja Älä tuu droppaa mun tunnelmaa -sinkuista eräs käytettyjen levyjen myyjä puolestaan oli minuun suoraan yhteydessä. Nyt vielä pitäisi löytää se Tequila jostain (jääkaapissani sitä toki on nestemäisessä muodossa, muttei se oikein kuunneltavaksi kelpaa). Nythän neljäs julkaistava sinkku Vesala-albumilta oli Ei pystynyt hengittää, joten jos(kun) siitäkin promolevy painetaan, niin pakkohan sekin on yrittää tavalla tai toisella kokoelmiin saada.



maanantai 7. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #17: Scaretale (2011)

Imagianerum-albumin seitsemäs raita, Scaretale (2011), on listauksellani 17. paras Nightwishin biisi.

Scaretale on varmasti yksi niistä biiseistä, jotka ovat eniten jakaneet faneja. Se ei ole "tyypillinen" Nightwish-biisi vaan rikkoo rajoja musikaalimaisella teatraalisuudellaan ja reetumaisilla huh-hah-huudoilla. Jollain foorumilla (en muista, oliko virallinen vai joku muu) aika moni veti useamman herneen kerralla nenään tästä biisistä, koska "tämä biisi ei sovi yhtyeen imagoon/aiempaan tuotantoon/tyyliin." Huvittuneena lueskelin mielensäpahoittajien avautumisia ja olisi tehnyt mieli heittää heille, että eikös se ole yhtye itse, joka määrittelee, millainen musiikki heille sopii ja millä tavoin haluavat itseään toteuttaa. Eikö enemmän häiritsisi se, jos bändi tekisi saman levyn tai biisin kerta toisensa jälkeen? Ymmärrän kritisoinnin musiikkia kohtaan huomattavasti paremmin, kun sanotaan, ettei se toimi omalla kohdalla tai vaikka, että tämä ei ole samalla tasolla kuin yhtyeen aiempi tuotanto. Kuitenkin se, että sanotaan, että artistin ei saisi rikkoa rajojaan on mielestäni kovin ahdasmielistä (ja veikkaisinpa, että valittamista löytyisi myös siinä tapauksessa, että biisi olisi liian turvallinen valinta).

Kuunnellessani ensimmäistä kertaa Scaretalea (vuonna 2011 sen jälkeen, kun olimme kaverin kanssa ensin käyneet keskiyöllä jonottamassa yhtyeen nimmarit Helsingin Anttilasta) en oikein ymmärtänyt, mitä olin kuuntelemassa. Alun hitaan miellyttävästi etenevä intro, Anetten tulkinta, joka yhdisteli mielipuolisuutta ja dramatiikkaa, ja kaiken mausteeksi vielä vähän Frederikiä, niin ihmeteltävää ja sulateltavaa riitti. Muistan olleeni välillä suu auki ja välillä nauraneeni biisin humoristiselle otteelle, vaikkei se huumorimusiikkia edustakaan. Biisin hienoutta ei silti tarvinnut epäillä, sillä yhteensulautuvien elementtiensä ansiosta se otti saman tien paikkani yhtenä suosikkibiisinäni. Scaretale on vinksahtaneeseen mielikuvitusmaailmaan uppoutumista, jossa mielipuoliset ajatukset saavat vallan, eläimet ja ihmiset juoksentelevat ympäriinsä tietämättä ovatko uhreja vai metsästäjiä, ja taustalla kohoaa hypnoottisen kutsuva, mutta pelottava ja tummanpuhuva sirkusteltta, jonka tirehtöörinä hääräilee kaiken näkevine silmineen Marco Hietala. Kukaan muu yhtye ei voisi näin tyylikästä ja hullua biisiä tehdä kuin Nightwish.

"Ladies and gentlemen
Be heartlessly welcome!
To Cirque De Morgue
And what a show we have for you tonight!"




sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Waltteri Torikka: Rakkaus (2016)

Waltteri Torikalta ilmestyi 28.10.2016 jatkoa viime vuonna julkaistulle Sydän-debyytille Rakkaus-albumin muodossa. Nimensä mukaisesti albumi koostuu kymmenestä rakkauslaulusta, joista osa on alkuperäisessä asussaan ja osa sellaisia, joihin Waltteri on tehnyt suomenkielisen tekstin.

Vain rakkaus on alun perin Mari Rantasilan levyttämä, ja se kuultiin Raid-televisiosarjassa. Nyt Torikka on ottanut sen käsittelyynsä ja koska en erityisemmin Rantasilan äänestä perusta, kuulostaa tämä versio omaan korvaani huomattavasti miellyttävämmältä ja aidommalta. Biisi itsessään on niin hyvin tehty, että voisi hyvin kuvitella sen olevan vaikkapa italialaista alkuperää, mutta tekstin ja sävellyksen takaa löytyy suomalaista verta (säv. Pekka Marjanen, san. Tapio Piirainen).

Puhu hiljaa rakkaudesta (Speak softly, love) on tietysti tuttu Kummisetä-elokuvien tunnussävelmänä. Ikivihreä klassikko, jota on varmasti versioitu enemmän kuin mihin osaan laskea.Waltteri ottaa biisin omakseen osuvalla dramaattisuudella ja Jyväskylän sinfoniaorkesteri soittaa mahtipontista sävelmää sulavalinjaisesti ja alkuperäistä kunnioittaen.

Lupaus on Torikan suomentama Lara Fabianin Broken Vow -biisi. En tunne alkuperäistä, mutta sen kuunneltuani en saanut samanlaista kokonaisvaltaista tunnetta kuin Waltterin suomennoksesta. Todennäköisesti fiiliksiin vaikuttaa se, että kuulin tämän ensimmäisen kerran Kulttuuritalon keikalla ja kun biisin sävelet virtasivat salin hämyssä, uppouduin Torikan tulkintaan tekstistä, joka on ajaton ja kuvailee rakkaudessa esiintyviä haasteita sydäntäsärkevästi. "Sut päästän pois, pois lentämään, miks tänne aina yksin jään. Sut päästän pois, ymmärrä en, kuinka voin löytää sen, kadotetun onnen."

Covereiden lisäksi albumilta löytyy Waltterin säveltämä ja sanoittama Kaikki on kaunista. Viisiminuuttinen biisi todella maalaa maailman kauneuden huoneen seinille ja tuo rakkauden kylmäänkin talvipäivään. Paljon on kiinni ihmisen ajattelutavoista, myös ympäristössä vallitseva ja aito -joskus hetkittäinen- kauneus. Voi avata mielensä ja nähdä kauneuden pimeydessä ja kylmyydessäkin tai sulkeutua maailmasta ja vain unelmoida paremmasta, kun elämä menee ohi. Biisistä löytyy läheisyyttä, haikeahkoa positiivisuutta ja elämän elämisen tärkeyttä. Jälleen on mainittava, miten sävellys js sinfoniaorkesterin toteutus luovat biisiin pysäyttäviä hetkiä, taustalle jääpuikkoja, tummaa taivasta, raollaan olevia ovia ja horisonttiin asti jatkuvaa monimuotoista kauneutta.

Laulu kuolleesta rakastetusta -biisin kuulin ensimmäistä kertaa Waltterin versioimana Kultsalla. Liveveto tuo aina biisiin omanlaisensa sävyn ja parhaimmillaan avaa biisin sanoman aivan uudella tavalla. LKR aiheutti poikkeuksellisen voimakkaan reaktion, joten nyt albumia kuunnellessani siirryn takaisin siihen hetkeen hämärässä katsomossa ja niihin tunteisiin, jotka mielessä pyörivät biisin ajan. Levyversiokin saa siks herkistymään voimakkaasti.

 Tuo poikanen on alun perin Nat King Colen tutuksi tekemä Nature Boy (v. 1948). Kuten Kultsan keikkaraportissani totesin, on alkuperäisversio ainutlaatuinen ja jopa mestariteos, joten siihen ei mielellään soisi kajottavan. (Tosin Moulin Rouge -elokuvasta löytyvät versio on hieno myös ja osuu elokuvan tarinaan.) Waltteri oli ottanut askeleen eteenpäin ja tehnyt itse suomennoksen biisiin. Täytyy tunnustaa, että alun ennakkoluuloni vesittyivät, kun huomasin, että suomennos on toimiva ja noudattelee sopivasti alkuperäistä tarinaa. Sinfonisuus sopii biisin haikeaan tunnelmaan loistavasti ja suomenkielisen tekstin ansiosta biisi tuntuukin muuttuvan täysin suomalaiseksi tarinaksi. Talvisessa maisemassa tai loppukesän koivikossa soivat suuret sävelet, jotka kuiskivat elämän salaisuuksia. Laulussa esiintyvä poikanen voisi hyvin olla luonnon henki, jonka muistuttaa ihmiselle, mikä elämässä on tärkeintä.

Rakkaus on sujuva ja luonnollinen jatko debyyttialbumille. Tunnelma ja sovitukset noudattavat tuttua linjaa, sillä onhan taustoja soittamassa jälleen Jyväskylän sinfoniaorkesteri. Tämä yhteistyö tuntuu sujuvan varsin mallikkaasti lopputuloksista päätellen.

Albumilla on otettu askel eteenpäin, koska useammassa biisissä on Waltteri käynyt sanoituskynineen kirjoittelemassa ja ne ovat osoitus siitä, että Waltteri ei ole ainoastaan tulkitsija vaan saa tuotettua myös omia tarinoita. Lisäksi mielestäni Waltterin äänenkäyttö on monipuolistunut. Kulttuuritalon konsertissakin oli jo huomattavissa, että vaikka oopperan/klasarin maneerit ovat vahvasti läsnä, on Waltterin ääneen löytynyt enemmän uusia sävyjä. Toki ne olivat jo itämässä esikoisalbumilla, mutta korvin erotettavaa kehitystä on tapahtunut. Todella upeaa kuunnella, miten loistava artisti on vielä loistavampi kuin aiemmin. Erittäin suurin odotuksin seuraan, mihin kaikkeen Waltterin rahkeet vuosien mittaan tulevatkaan riittämään, koska pitkä ura musiikin parissa on epäilemättä taattu. 

Kuuntele: Laulu kuolleesta rakastetusta, Kaikki on kaunista, Ilman sua
Skippaa: Italian yössä

torstai 3. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #18: Kuolema tekee taiteilijan (2004)

Kuolema tekee taiteilijan on yksi harvoista suomenkielisistä Nightwish-biiseistä ja se on Once-albumin toiseksi viimeinen biisi ja samalla Nightwishin 18. paras biisi. Kuolema tekee taiteilijan julkaistiin Suomessa ja Japanissa singlenä marraskuussa 2004.

Usein mietin, mistä johtuu, että joillakin biiseillä on niin suuri ensivaikutus, että vaikkapa kahdeksan vuotta myöhemmin muistaa tarkalleen, missä ja millaisessa tilanteessa biisin on kuullut. Toisia biisejä kun ei muista enää seuraavana päivänä. Se on se jokin määrittelemätön, mystinen tekijä, joka osaa kaivaa tiensä milloin kenenkin ihmisen mieleen ja jäädä sinne.

Kaverini oli ostanut Once-albumin ja kun olin hänen luonaan käymässä, hän halusi aivan välttämättä kuunnelluttaa Nightwishia minulla. Sitä en muista, olimmeko mahdollisesti jo aiemmin asiasta puhuneet, että haluaisin levyä kuunnella. Niin tai näin, hän alkoi soittaa biisejä satunnaisessa järjestyksessä ja kehui jokaista hieman eri sanoin.

Kuolema tekee taiteilijan oli vaikuttavaa kuultavaa, koska muiden englanninkielisten joukossa olikin biisi suomeksi. Ja millainen biisi! Täydellinen todiste siitä, että Tuomas kirjoittaa koskettavasti myös suomeksi. Yhtyeellä toki on herkkiä ja koskettavia biisejä monia, mutta "Taiteilija" on yksi takuuvarmimpia itketysbiisejä. Tämä, jos mikä, on syvimmälle pinnan alle koskettavinta ja tyylikkäästi soljuvaa nuottien taidetta. Biisi on talvimaisemissa seilaava hengityksen viimeinen höyry ja kaipaava huokaus toivosta, vapaudesta ja sielun rauhasta.

"Luojani, luoksesi, anna minun tulla siksi miksi lapseni minua luulee" l


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Itä-Hollolan Installaatio: Tyttöystävä (2016)

Itä-Hollolan Installaatio on julkaissut rokahtavan Tyttöystävä -nimeä kantavan sinkun.
Biisi on hyvin pelkistetty rakenteeltaan ja taustojen soitot rullaavat tasaisen siististi ilman suurempia nostatuksia. Bändin jäsenten ikää en huomannut mainittavan missään, mutta sanoituksen sisällön ja biisin rakenteen perusteella veikkaisin, että ovat ehkäpä n. 18-vuotiaita aloittelevia biisintekijöitä. Eihän iällä musiikin tekemisessä ole merkitystä, mutta se voisi nyt selittää biisin sanoituksen sisältöä/rakennetta.

Sanoituksessa kerrotaan ennalta-arvattavasti etenevä tarina (ensimmäisestä?) tyttöystävästä, ikävästä ja etteivät suukot riitä lahjoiksi. Olen aina huomattavasti kriittisempi sanoituksia kohtaan kuin muita biisin elementtejä, joten olisin mielelläni kuullut tekstissä jonkin yllättävän juonenkäänteen tai yksityiskohdan vaikka C-osan muodossa. Tällöin tarinasta ei jäisi niin keskeneräinen fiilis kuin mitä nyt jää. Omaan korvani odottelee kakkossäkeen jälkeen *jotakin* ja kun mitään ns. loppuratkaisua ei ole tarjolla, on biisin loputtua hieman hölmistynyt olo. Kuin olisi laulettuja sanoja ilmoille ja tuuli varastanut niistä viimeisimmät. Lisäksi Tyttöystävässä käytetyistä sanoista ja sisällön kokonaiskuvasta mieleeni tulee, että tämä olisi enemmänkin päiväkirjaan tehty luonnos kuin biisiksi hiottu sanoitus. Ollaan lähtökuopissa kovasti kopsuttelemassa, mutta lähteissä koneisto ei ole aivan päässyt käynnistymään täyteen höyryyn, joten osa osista on jäänyt matkalle, kun osa on painanut menemään.

Tyttöystävä ei osu yksiin omien mieltymysteni kanssa, joten biisi jää minulle etäiseksi. Aineksia ja yritystä Tyttöystävästä löytyy, mutta lopputuloksesta huokuva keskeneräisyys saa biisin vaikuttamaan sen olevan lähempänä demoa kuin valmista tuotosta. Jos artistit ovat niin nuoria kuin arvioin, niin uskon, että elämänkokemuksen ja keikkailun tuoman ammattitaidon myötä biiseihinkin saa tarttumapintaa ja lopputuloksesta hioutuu tyylilajilleen sopivalla tavalla viimeistelty kokonaisuus mielenkiintoisine teksteineen, jotka sitten yhdessä vetävät kuulijan toistuvasti mukaansa.



.