maanantai 30. joulukuuta 2013

Club for five live @ Kulttuuritalo, Helsinki (17.12.2013)

Olin ennen joulua Club for fiven keikalla Helsingin Kulttuuritalolla. Kyseessä oli Jouluna-albumin levynjulkaisukiertue. Keikka alkoi rauhallisella Joulupuu on rakennettu-laululla, joka soi kauniisti Kultsan salissa. Tiistaina järjestettävä konsertti katkaisi mukavasti muuten niin puuduttavaa työviikkoa ja rauhallinen aloitus antoi tilaa tunnelmoinnille.

Keikan alkupuoli oli muutenkin rauhallisempaa ja hartaampaa kuin väliajan jälkeinen osio.
 Seuraavana tuli Jumala kuiskaa joulun, joka sopi erittäin hyvin edellisen biisin seuraajaksi. Sellainen laulu, jota parhaiten kuuntelee silmät kiinni ajattelematta mitään muuta.

Alkupuoliskon puolella kuultiin lisäksi: Tule joulu kultainen, Jouluna, Reippahasti käypi askelet, God rest you merry, Gentleman, Joululaulu, Varpunen jouluaamuna sekä Heinillä härkien.

God rest you merry, Genteleman oli instrumentaali ja harmoniat pääsivät kunnolla oikeuksiinsa.
Heinillä härkien oli taasen Tuukan soolo, ja epäilemättä paras versio kyseistä biisistä. Tuukan matala ääni on jotain niin mieletöntä, että sitä voisi kuunnella loputtomiin. Makuja on tietysti moneen lähtöön ja kaikki yhtä oikeita, mutta hieman kyllä ihmetytti, kun kuulin muutaman rouvan sanovan, että kyseinen biisi ei oikein toiminut ja päässyt oikeuksiinsa Tuukan versiona.

Väliaika oli jälleen kerran tuskaisan pitkä, mutta konsertin kakkososa alkoi hienolla Kun joulu on-joululaululla. Seuraavaksi oli vuorossa vauhdikas ja vitsikäs Tonttujen joulu, ja sitten konsertin ainut ei-joululaulu: Aki Sirkessalon Kissanainen osittain kiinaksi laulettuna. Seuraavaksi kuultiin joululauluja ja yleisön suosikki Rakkauden rosolli.
Taisi olla tässä samassa yhteydessä, kun yhtye sitten alkoi laulattaa yleisöä. Yleisön tehtävä oli vastata tonttujen "hai-hoo"-kutsuhuutoon Jouni Kanniston näyttäessä mallia. Hän sitten aina vei kutsuhuutoa astetta korkeammalle niin kauan kuin edes osa yleistöstä pysyi mukana. Viimeinen kiekaisu meni sellaiselle asteikolle, että yleisö vain naurahti, mutta joku rohkea hieman yritti jotain sinnepäin. Kilpalaulanta oli siis aika tasaista, kunnes sitten Tuukka veti sellainen alaäänen, ettei siihen yleisö olisi pystynyt vastaamaan ja niinpä koko sali räjähti täyteen nauruun. Tuukka 6 - yleisö 0.

Seuraavaksi siirryttiin Kuusi on tuotu eteiseen-biisin maailmaan, josta sitten sujuvasti kuunneltiin Jouluenkelin tunnelmointia. Keikan viimeiseksi biisiksi jäi Tuikkikaa, oi joulun tähtöset.

Club for five on erittäin lahjakas ryhmä ja konsertit ovat siitä hienoja, että edes hartaissa joulukonserteissa ei ole unohdettu huumoria. Club for five on suunnitellut esityksensä huolella ja vitsit ovat helposti ymmärrettävissä ja ovat tilannekomiikkaa parhaimmillaan. Yhtyeen keikalle kannattaa ehdottomasti mennä, sillä viihtyminen on aina taattu, sillä nuotit osuvat takuuvarmasti kohdilleen, eteneminen on loogista ja konsertin jälkeen on aina hyvä fiilis.

Ostin keikalta yhtyeen joululevyn, vaikka yleensä ostan joulumusiikkia aika vähän, vaikka sitä jouluaikaan paljon kuuntelenkin. Jotain kertonee siis konsertin vaikutuksesta. Ja kun jono ei ollut hirmuinen, niin tuli sitä haettua nimmarit ja kiitettyä yhtyettä mahtavasta keikasta.




sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Arto Paasilinna: Tohelo suojelusenkeli (2004)

Kirja: Tohelo suojelusenkeli
Kirjailija: Arto Paasilinna
Vuosi: 2004 
Olen lukenut Tohelon suojelusenkelin joskus kauan sitten, ja nyt tuntui sopivalta hetkeltä lukea se uudelleen. Tarinan muistin suunnilleen, joten tiesin, millaiseen kirjaan tartuin.
Kirja kertoo Sulo Auvisesta, josta kuoltuaan tehdään suojelusenkeli. Suojelusenkelit kokoontuvat kirkossa Kerimäellä, jossa myös alkuun järjestetään kurssi uusille suojelusenkeleille. Sulon nimikkoihmiseksi valitaan elämässään hyvin pärjännyt Aaro Korhonen, joka on juuri ostanut kahvilan Helsingin Mechelininkadulta. Aarolla ei ole ollut elämässään juuri epäonnea, mutta Sulon astuttua kuvioihin, menevät asiat jatkuvasti pieleen. Vaikka suojelusenkeli haluaa auttaa, niin lähes kaikki suojeluyritykset päätyvät erikokoisiin katastrofeihin. Katastrofeja on paikalla ihailemassa myös Piru itse, ja antaa tarinalle oman säväyksensä pirullisella persoonallaan.

Paasilinnan kielenkäyttö on monipuolista ja persoonallista. Hän keksii hauskoja ja uusia vertauskuvia, sekä on luonut kirjaan sopivan ja tapahtumien kulkuun uskottavan tilanteen sanonnan "Putosi kuin eno veneestä" ympärille.

Kirjassa on hienosti tuotu esille, miten tehty valinta voi vaikuttaa useampaan ympärillä olevaan ihmiseen sekä omaankin elämään. Vähäpätöiseltäkin tuntuva päätös voi laukaista isomman tapahtumaketjun tai muuttaa elämän suunnan toisenlaiseksi. Mikään päätös ei ole yhdentekevä tulevaisuuden kannalta, oli päätöksen takana sitten ihminen itse tai toheloiva suojelusenkeli. Kannattaa siis kiinnittää huomiota siihen, alkaako yllättäen asiat mennä päin mäntyä, jos on aiemmin mennyt paremmin. Siinä tapauksessa kannattaa toivoa itselleen suojelusenkelin vaihtoa.

Viihdyttävä kirja, jossa tapahtumia riittää ja josta löytyy se syvempi merkityskin. Jos Paasilinna ei ole aiemmin tuttu, tämä kirja käy hyvin ensimmäiseksi tutustumiskirjaksikin.

lauantai 28. joulukuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #18 Eagle

ABBAn parhaiden biisien listan sijalle 18 laskeutui Eagle (työniminä The Eagle ja High high), joka on The Album-albumin (1977) avausraita. Nippelitietona sen verran, että tämä biisi on ABBAn pisin.

Vaikkei biisin teema tai nimi olisi tiedossa, johdattelevat ensisävelet jo pilvien korkeuksiin. Mielestäni tämä on erinomainen albumin aloitusraita, koska luo The Albumille sopivanlaisen teeman, josta sitten lähdetään matkaamaan eri suuntiin biisien tahdissa. Tämän biisin avautuminen kesti aika kauan, mutta kun lopulta sain ajatuksesta kiinni, en voinut muuta kuin haltioituneena kuunnella biisin monta kertaa putkeen.

On oikeastaan vaikea sanoa, mikä tässä biisissä olisi parasta. Olisiko se tarinan ajatuksia herättävä sisältö ja ponnekas, tarttuva rytmi? Kenties keväpuron lailla soljuvat harmoniat ja ajatus siitä, ettei maailmassa ole edes taivas rajana? Ehkä se onkin kakkos- ja kolmossäkeen välissä soiva instrumentaaliosuus?

Tai yksinkertaisesti se vapauden tunne, joka syntyy biisin jokaisen elementin yhteissummasta?

Sinä saat päättää.






Youtube on ihmeellinen paikka. Löysin tämmöisen esityksen, jota en olekaan koskaan aiemmin nähnyt. Ai että!
 

torstai 26. joulukuuta 2013

Nightwish: Showtime, storytime (2013)


Showtime, storytime-julkaisulta löytyy kaksi CD:tä ja kaksi DVD:tä. 
Livetaltiointien lisäksi mukana on dokumentti ja bonusmateriaalia.
Levykauppa Äxän kautta sai diiliin mukaan myös paidan, joka on nyt allekirjoittaneen ensimmäinen NW-paita.
Livevedot ovat todella hienoja ja Floor vetelee sujuvasti niin Tarjan kuin Anetten biisit eikä ääni lopu kesken. Floor on koko pituudessaan karismaattinen esiintyjä ja ottaa hienosti lavan ja yleisön haltuun. Suosikkeja on aika vaikea valita, koska kaikki biisit tuntuvat istuvan hyvin Floorin suuhun. She is my sin on yksi huippukohdista ja Ever dream tietysti.
Mielenkiintoista nähdä, millainen levy on tulossa Floorin kanssa. 
Itse olen tykännyt kaikista Nighwishin laulajista, joten hyvin tämäkin hankinta hyllyyni sopii. Vähän inhottavasti tämän julkaisun ympärille kehittyi negatiivista ilmapiiriä, koska Anette oli kieltänyt sellaisen materiaalin käytön, jossa hän olisi ollut mukana. Ja koska Anettesta ei tosiaan näy vilaustakaan, jää sellainen mystinen verho häilymään tuon dokumentin ympärille. Sinänsä harmillista, sillä nyt Anetten ajalta ei ole virallista live-DVD:tä, mikä nyt olisi ollut ihan kiva saada.  
Musiikki on kuitenkin pääasia kaikesta oheisdraamasta huolimatta, ja hienon musiikillisen elämyksen tämä julkaisu tarjoaa. 





Tuommoiset DVD:t löytyvät nyt Nightwish-kokoelmastani. End of innocence kirpputorilta ja End of an era kaupanpäällislahjana HomeEnter Music Clubilta.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulubiisejä joululle 2013

Keräsin yhdelle joulun soittolistoistani muutamia kestosuosikkeja ja muutamia uudempia tulokkaita, ja tältä näyttää:

1.  Colbie Caillat: Santa Claus is coming to town
2. Blake Shelton: Jingle bells rock
3. Cee Lo Green feat. Christina Aguilera: Baby it's cold outside
4. Michael Bublé: Silent night
5. Jarkko Ahola: Sydämeeni joulun teen
6. Juha Tapio: Maa on niin kaunis
7. Antony Parviainen: Heinillä härkien
8. Antony Parviainen: Sylvian joululaulu
9. Ville Tuomi: Nisse-polkka
10. Marco Hietala:Ensimmäinen joulu
11. Club for five: Heinillä härkien kaukalon
12. Anna Hanski: Tontun tehtävät
13. Matti ja Teppo ja Tarja Ylitalo: Kulkuset
14. Club For Five: Tonttujen joulu -medley
15. Suvi Teräsniska: Tonttu
16. Aikakone: Hiljaisuus
17. Leevi and the leavings: Jouluaattona kännissä
18. Tony Kakko: Me käymme joulun viettohon
19. JP Leppäluoto: Konsta Jylhän joululaulu
20. Elvis: Silent Night

perjantai 20. joulukuuta 2013

Päivä 2: Ensimmäinen rakkaus

Mistähän sitä alottaisi... 
Tämä aihe on taas sellainen, josta en välittäisi puhua. Yleensähän ihmiset ovat vain innoissaan saadessaan puhua rakkaudesta. Sellaiset ihmiset ovat olleet onnellisia. He tietävät, miltä tuntuu, kun toinen ihminen hymyilee lämmintä hymyä, joka on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle maailmassa. He tietävät, miltä tuntuu, kun joku hipaisee hellästi käsivartta ohimennessään. He tietävät, mistä nuo miljoonat ja taas miljoonat rakkauslaulut kertovat. He pystyvät samaistumaan kaikkiin niihin lauluihin, jotka eri kantilta lähestyvät rakkautta. Oli se sitten iskelmää, poppia tai rokkia. Rakkaus on kaikissa genreissä samanlaista.

Niin myös kirjat ja romanttiset elokuvat. Aina sama kaava, mutta rakastunut romantikko elää jokaisen rakkaustarinan kuin se olisi ainoa laatuaan. Jokainen tarina muistuttaa omasta rakkaasta, joka hellästi lausuu kauniita sanoja. 

Onnellisesti rakastunut seuraa haltioituneena Brooken ja Ridgen tarinaa, ja aina, kun he päätyvät yhteen, puristaa nenäliinaa kädessään ja hymyilee televisioruudulle. 
Minä vain en koskaan ole mitään sellaista nähnyt. En ensimmäisessä rakkaudessani tai seuraavissakaan. Kai yksisuuntaisia tunteita voi sanoa rakkaudeksi? Jos joka kerta sen tietyn henkilön nähdessään sydän laukkaa kuin nuori ravuri ja sanat tarkertuvat kurkkuun, niin kai sitä voi kutsua rakkaudeksi. Se, että antaa miehelle anteeksi sen, ettei hän huomaa minua, vaikka tanssisin sambaa alasti keskellä Helsingin Kauppatoria. Tai sen, että aina miehen nähdessäni pistän parasta ylleni ja olen aina viimeisein päälle huoliteltu, eikä hän silti huomaa minua. Mitä vain tein, olin ilmaa tai sumua, jonka läpi mennään sitä noteeraamatta. Se vain on siinä, ei siihen tarvitse kiinnittää huomiota.

Näin se meni ensimmäisellä kerralla, seuraavalla ja niin edelleen. Ja niin kai se tulee menemään vastakin. Rakastun, tai ehkä nykyään vain enää ihastun, mutta kukaan ei koskaan huomaa minua. 

Olen kuin rikkinäinen levy, joka jumahtaa aina särön kohdalle. Vaikka miten puhdistaisit ja hinkkaisit levyn soittopintaa, särö on ja pysyy eikä putsaamalla lähde pois. Lopulta naarmu ärsyttää niin paljon, että jätät sen levyn hyllyyn etkä ota sitä sieltä enää pois, koska tiedät, että ei se toimi kuitenkaan. Niinpä levy hautautuu muiden alle ja pian unohtuu kokonaan.

maanantai 16. joulukuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #19 Lovers (live a little longer)

ABBAn parhaiden biisien listan sijalle 19 valikoitui Voulez-vous-albumilta löytyvä Lovers (live a little longer), jossa Frida sooloilee vihjailevasti.

Voulez-vous on yksi suosikkialbumeistani, sillä kokonaisuutena se on hyvin raikas ja monivivahteinen, ja tämäkin biisi on osoitus siitä, miten mielenkiintoinen yhtye ABBA onkaan. Lovers-biisissä on keimaileva tunnelma ja kylmät väreet kulkevat biisin alusta loppuun. Säkeet mennään lämmitellen ja flirttaillen Fridan johdolla, kun taas kertosäkeissä räjähtää totaalisesti Agnethan mahtavien ylä-äänien antaessa biisille aivan oman mausteensa. Biisin taustat ovat raikkaat, ja tykkään etenkin rumpukompista.

Lovers on myös yksi ABBAn rohkeimpia lauluja, kuten seuraavasta kohdasta voi päätellä monenlaista: "Making love is a dynamite drug, baby, so why don't we start right away? (Oh, please don't wait!) I don't care if they're watching, 'cause listen, we've got a reason for each time we're kissing." Etenkin tuo Agnethan "Oh, please don't wait" saa kunnon sähköiskut aikaan!

Voiko tästä biisistä (ja ao. esityksestä) muka olla pitämättä?


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Jenni Vartiainen live @ Kulttuuritalo, Helsinki (14.12.2013)

Jenni esiintyi tänä vuonna viimeistä kertaa Helsingin Kulttuuritalolla lauantaina 14.12.2013.

Keikka alkoi Muistan kirkkauden-biisillä, joka toimi Terra-albumilla jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Tässä biisissä on taikaa.

Muistan, kun Tunnoton julkaistiin ja miten onnellinen olin, koska tykkäsin biisistä todella ja olin varma, että tällä kappaleella Jenni erottuisi muista ja karistaisi Gimmelin rallatukset kauas taakseen. Fiilistelin nyt biisiä silmät kiinni ja palasin ajassa taaksepäin. Ihanaa.

Suru on kunniavieras-kappaleen sovitus oli todella ahdistava (hyvällä tavalla) ja samalla äärimmäisen koskettava ja suoraan sieluun tunkeutuva. Tähän biisiin on ladattu aimo määrä tunteita.

Nettiin-biisiä oli muokattu eniten ja ainakin alku oli JS16-remixistä. Valot pyörivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja meininki oli todella kova, ja kyllähän sitä yleisö tässäkin pääsi laulun makuun.

Tyttövuodet oli ihan kiva livenä, vaikken siitä oikein erityisesti välitä muuten. Ja sitten, onko ihanampaa biisiä kuin Minä sinua vaan? Kyllähän siinä taas nieleskellä sai, niin hyvin Jenni tulkitsi.

Keikan loppupuolella Jenni esitti Tule meille jouluksi-joululaulun. Liveversio toi tunteet enemmän pintaan ja oli huomattavasti vaikuttavampi kuin levyllä.

Keikka loppui Missä muruseni on-yhteislauluun. Kuulosti todella hienolta, kun Kulttuuritalo lauloi biisiä yhdessä Jennin kanssa.

Muita keikan aikana tulleita biisejä: Ihmisten edessä, Malja, Mustaa kahvia, Junat ja naiset, Eikö kukaan voi meitä pelastaa, En haluu kuolla tänä yönä, Sivullinen, Minä ja hän, Päivät on täällä hitaita, Kaukaa, Selvästi päihtynyt.


Jokaisesti biisistä oli tehty hienot sovitukset, joihin oli lisätty pikkuisen enemmän kuin mitä levyllä kuullaan. Valojen suunnitteluun oli selkeästi panostettu, sillä ne sopivat erinomaisesti kuhunkin biisiin ja omalta osaltaan tarjosivat lisäpiristettä biisiin kuin biisiin. Ihana fiilistelykeikka, jonka aikana Jenni kiitteli yleisöä useempaan otteeseen. Hänestä todella näki, että oli onnellinen ja kiitollinen kaikesta menestyksestä. Väliaika konsertissa oli puoli tuntia, joka vähän latisti tunnelmaa. Mutta onneksi väliajalta palattuaan Jenni nosti kerralla fiilikset takaisin taivaisiin ja sillä radalla jatkettiin aivan loppuun asti. Jenni käyttää ääntään todella monipuolisesti, elää biisejä jokaisella solullaan ja välittää tunteet yleisölle käsiteltäväksi. Aplodit olivat myrskyisiä monenkin biisin jälkeen ja oli hienoa olla osana näin hienoa yleisöä. Tuskin maltan odottaa ensi vuoden Tavastian keikkaa. Kiitos Jenni!





torstai 12. joulukuuta 2013

Päivä 1: Esittele itsesi


Päivä 1 - Esittele itsesi

Pitäisikö minun esitellä itseni? Miksi ihmeessä? Eikö se ole nyt vähän turhaa; kuka minusta nyt olisi kiinnostunut. Pysyn mieluummin hieman taustalla enkä tuo itseäni niin vahvasti esille. Paitsi jos ollaan kaveriporukalla iltaa viettämässä, niin silloin tulee kyllä vähän laulettuakin. Mutta nekin hetket häipyvät unholaan samalla, kun baarin ovi sulkeutuu takanani. Tosin jo musisoimaan ryhdytään, valitsen käteni jatkoksi kitaran. Parhaan kaverini kanssa olemme soittaneet yhdessä jo siitä asti, kun soittimet pysyivät käsissä. Kaverini Antero hoiti myös laulamisen ja Jake paukutti rumpuja. Se oli aika hupaisaa aikaa. Anteron pikkusisko vihasi kaikkea, mitä itse kutsuimme musiikiksi ja taiteeksi. Pikkusiskot nyt aina ovat sellaisia, etteivät ne ymmärrä hyvän päälle. Varsinkaan kunnon suomirockin.

Teineinä pysyimme suurimmista vaikeuksista kaukana, mutta pieniä jekkuja ehdimme tehdä yhdelle jos toisellekin viattomalle kulkijalle. Sellaisia käytännöpiloja, tiedättehän? Anteron tuttu Eemeli Koskinen oli oikea luonnonlahjakkuus niissä. Kysykää ihmeessä häneltä, jos mielitte keksiä hyviä jekkuja vaikka aprillipäiväksi.Vaarana voi olla, että hän huijaa teitäkin ettekä huomaa sitä ennen kuin on liian myöhäistä.

Viisastuttuamme haimme porukalla poliisikouluun, jonne osa pääsi, osa ei. Antero sai heti alkuun parhaat pisteet, mutta mitä muuta voi odottaa mieheltä, jonka isä on apulaispoliisipäällikkö? Aivan. 
Eksyin taas hieman aiheesta. On niin hankala puhua vain itsestään, olisi paljon helpompi kertoa, mitä kaikkea kaikki muut puuhaavat. No siis, poliisikoulu oli ja meni, ja töitä on sen jälkeen piisannut. Rikolliset eivät lepää, oli vuorokauden aika mikä hyvänsä. Muutama vuosi tässä on jo pyöritty ja ihmeltelty, miltä maailman meno näyttää maijan ratin takaa. Ja onhan sieltä ratin takaa poiskin päästy joskus oikein raikastavaan rankkasateeseen tai hyiseen talvi-iltaan. 

Naisia? No jaah, ainahan niitä tuossa pyörii, mutta ei onneksi niin paljon kuin Anteron ympärillä. Tai Samin, joka vaihtaa naisia useammin kuin kahvinkeittimen suodatinpussiaan. Hyvä jätkä Samikin, ja naisten mieleen erityisesti virka-aikana. Mutta yksi Aliinahan tuossa on ympärillä pyörinyt useammin kuin muut. Aika mukava nainen ja vaikuttaa normaalilta noin niinkuin naiseksi. Ymmärtäminen on sitten asia erikseen, sillä kukaan itseään mieheksi kutsuva tuskin oikeasti ymmärtää, mitä naisten päässä liikkuu,

Eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi minusta? Elämäni ei loppujen lopuksi ole sen ihmeempää tai sellaista, että niitä tarinoita jaksaisi kuunnella. Soittakaa vaikka Samille, siltä kyllä löytyy tarinaa joka lähtöön!

Kyseessä siis blogihaaste, jossa pitäisi kertoa omasta elämästään, mutta teen sen fiktiivisten ihmisten näkökulmasta.

tiistai 10. joulukuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #20 When I kissed the teacher

ABBAn parhaimpien biisien listasijalla 20 on When I kissed the teacher, joka löytyy Arrival-albumilta (1976), ja työnimenä biisillä oli eksoottinen Rio De Janeiro.

When I kissed the teacher kertoo kiehtovasti tarinan siitä, millaista on olla ihastunut opettajaan, ja miten koko koulun saa sekaisin antamalla tälle pusun. Biisi herättää kuuntelemaan ensimmäisellä sekunnilla, kun ensin aloitellaan rauhallisesti menemällä suoraan asian ytimeen: "Everybody screamed, when I kissed the teacher". Sitten hiljalleen biisi alkaa kasvaa suurempiin mittasuhteisiin, kun pureudutaan opiskelijan arkeen ja mieleen, jossa sankarin roolia näyttelee opettaja. Biisin loppu ei kalpene alulle, kun vielä kerrotaan, että: "I wanna hug, hug him", ja hiljalleen näihin sanoihin saadaan tarina päätökseen. Raikas melodia ja mielenkiintoinen tarina ovat tämän biisin vahvuuksia. Ja etenkin alun stemmat sulautuvat niin hienosti yhteen, että pienempänä luulin, että biisissä lauloi vain yksi laulaja, vaikka ihmettelinkin, miten yksi ihmisiääni voi kuulostaa kaksiääniseltä ja yhtenäiseltä samaan aikaan. Taikuutta ilmiselvästi.

Benny ja Björn ovat taas asian ytimessä, sillä jos joku luokasta pussaisi opettajaa, olisi ihan takuuvarmaa, että koko luokka huutaisi, ja koulu menisi aivan sekaisin. Tapahtuma taatusti pysyisi pitkään kaikkien huulilla.

When I kissed the teacher on tarttuva, tanssittava ja hyvän mielen biisi. Melodiaa on helppo hyräillä mukana, ja musiikkivideo on kerrassaan hellyyttävää katseltavaa, joka kulkee käsi kädessä biisin tarinan kanssa.

Tämä  on vahva biisi, jonka itse mieltäisin ehdottomasti ABBAn suurimpien hittien joukkoon, ja siksipä sekin listalta löytyy.

 

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Hyvää suomalaisen musiikin päivää (8.12.)

Tänään 8.12. vietetään Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää, ja viralliseksi liputuspäiväksi tämä tuli vasta vuonna 2011. Viettopäivä sopii hyvin samalle viikonlopulle itsenäisyyspäivän kanssa. Nyt on onni olla suomalalinen ja juhlistaa sitä.
Vaikka suomalaista musiikkia tulisi muistaa muutenkin kuin yhtenä päivänä vuodessa, on silti hyvä, että liputtamalla muistellaan hienoa säveltäjää ja samalla muistutetaan, että suomalainen kulttuuri on tärkeää.

Vaikka usein sanotaan, että muualla on kaikki paremmin ja musiikkikin on parempaa, niin kyllä suomesta löytyy paljon taitavia muusikoita ja kaunista musiikkia.


Tuonelan joutsen on mielestäni yksi kauneimpia sävellyksiä, joita on tehty. Tunnelma on täydellinen, etenkin silmät kiinni kuunneltuna. Sopii tähän sunnuntaiseen aamuun, kun on jo satanut kevyesti lunta maahan.




Tässä vielä lisäksi itsenäisyyspäivän tunnelmaa:




Timo Rautiaisen ja Sakari Kuosmasen taidokas versio Suojelusenkelistä:


Harry Potter ja Salaisuuksien kammio (2002)

Elokuva: Harry Potter ja Salaisuuksien kammio
Vuosi: 2002
Ohjaaja: Chris Columbus
Näyttelijät: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, 

Harry Potterin kakkososa kertoo Harryn toisen vuoden opiskeluista Tylypahkassa. Harrya varoitetaan tulemasta kouluun sinä vuonna, sillä suuri vaara uhkaa, jos Harry on paikalla. Pieni, tietokoneanimoitu fantasiahahmo Doppy ilmestyy Harryn luokse varoitusten kera, mutta kuten arvata saattaa, mikään ei pidä Harrya kotona inhottavien sukulaisten hoiteissa. 
Pian selviääkin, että vaaraa aiheuttaa avattu Salaisuuksien kammio, jonka avaajasta ei kuitenkaan ole tietoa. Tyttöjen vessassa on Myrtti-niminen tyttöhaamu, joka aluksi vaikuttaa vain kiusankappaleelta, mutta hieman myöhemmin hänestä onkin apua. Harry löytää Tom Valedron päiväkirjan, jonka avulla varsinainen seikkailu pääsee vauhtiin.

Kakkososa ei mielestäni ollut yhtä mukaansatempaava kuin ykkönen. Vaikka elementtejä oli enemmän ja kuiskuteltiin edelleen Voldemortin nimeä sopivissa kohdissa, jäi tämä elokuvakokemus hieman laimeaksi. Ehkä tuon Voldemortin olisi voinut jättää tässä elokuvassa väliin ja sitten palauttaa sen uudelleen myöhemmin. Nyt se kuitenkin tuntui vähän käytetyltä idealta, vaikka toki ei esiintynytkään samassa muodossa kuin leffasarjan ensimmäisessä osassa.
Myrtti-haamu puolestaan ärsytti hahmona jostain syystä yllättävän paljon, vaikka saattoihan se olla tarkoituksenakin. Dobby-hahmo kiinnitti sikäli huomiota, että siitä tuli ensimmäiseksi mieleen Taru sormusten herrasta-elokuvien Klonkku. Vähän tietysti pisti miettimään, että hahmosta olisi voinut tehdä vähän erilaisemman, ettei tulisi ensimmäiseksi mieleen, että onko tehty tietoinen kopiointi vai vahinko. Pikkuseikkoja, mutta jäytävät kuitenkin hieman elokuvaa katsellessa.

Elokuvan taistelukohtaus ja sen jälkeiset tapahtumat olivat ihan piristäviä, ja tarjosivat jopa muutaman yllätyksellisenkin yksityiskohdan viime minuuteille.Viimeisimmät parikymmentä minuuttia olivat elokuvan parasta antia ja löytyihän sieltä Harrylle vielä yksi sankariteko lisää. 
Ihan kiva elokuva ja sopii ykkösosan jatkoksi, mutta jatko-osaksi tämä jää tuon ykkösen varjoon eikä ihan niin suurille pistesijoille pääse allekirjoittaneen listassa kuin ykkönen.

lauantai 7. joulukuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #21 Chiquitita


ABBAn parhaiden biisien 30 parhaan joukkoon sijalle 21 päätyi Chiquitita, joka löytyy Voulez-vous-albumilta (1979) ja kantoi alunperin nimeä In the arms of Rosalita.

Chiquitita tehtiin myös espanjaksi, ja hittihän siitä tuli, jos sitä nyt kukaan edes epäili. Biisin nimi oli jo valmiiksi sellainen, joka sopii espanjalaisen suuhun ja taustalla soivat espanjalaiset rytmit, joten se sopi oikein hyvin vahvistamaan ABBAn menestystä myös tuolla saralla.

Chiquititassa laulun kertoja koittaa saada ystäväänsä piristymään ja vakuuttumaan siitä, että vielä aurinko paistaa ja haavat paranevat. Tässä biisissä loistavat erityisesti taustalla solisevat koskettimet, joiden mutkatonta kulkua uppotuu helposti kuuntelemaan. Soolosuorituksena Agnethalta yksi sielukkaimmista, ja kuten monessa muussakin biisissä, tässäkin stemmat erottuvat selkeästi ja korvia hivelevästi, varsinkin kun taustat on jätetty säkeissä sopivasti taustalle vain hieman johdattelemaan biisiä eteenpäin. Kertosäkeessä saadaan kuitenkin lisää potkua mukaan, sillä onhan Chiquitita saatava vakuuttuneeksi, että laulamalla taas voi voittaa synkkyyden.


tiistai 3. joulukuuta 2013

Musiikkiaiheisia sitaatteja

Tässäpä muutamia osuvia musiikkiaiheisia sitaatteja, joita löytyy eri puolilta nettiä.

"That annoying moment, when the song you hate is stuck in your head."

"I restart the whole song, when I miss my favorite part."

"Sometimes, it's not the song that makes you emotional, it's the people and things that come to your mind when you hear it."


“Without music, life would be a mistake.” -Nietzchse
“One good thing about music, when it hits you, you feel no pain.” -Bob Marley

“Music expresses that which cannot be put into words and that
which cannot remain silent” -Victor Hugo

“People haven't always been there for me but music always has.” -Taylor Swift
“Music gives a soul to the universe, wings to the mind, flight to the imagination
and life to
 everything.” -Platon

“Without music to decorate it, time is just a bunch of boring production deadlines or dates by which bills must be paid.” -Frank Zappa

“I've always thought people would find a lot more pleasure in their routines if they burst into song at significant moments.” -J. Barrowman

“I only sing in the shower. I would join a choir, but I don’t think my bathtub can hold that many people.
” -Jarod Kinz

“I love the relationship that anyone has with music ... because there's something in us that is beyond the reach of words, something that eludes and defies our best attempts to spit it out. ... It's the best part of us probably ...” -Nick Hornby

Tuossa alkuun muutamia. Kunhan hyviä osuu taas eteeni, niin palaan aiheeseen uudestaan. Mulle saa toki myös ehdotella hyviä sitaatteja/sivustoja, jos tulee jotain mieleen.

perjantai 29. marraskuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #22 One man, one woman

ABBAn parhaimpien biisien listan sijalle 22 päätyi One man, one woman, joka löytyy The Album-albumilta (1977), ja työnimi tällä biisillä oli Sjömansvisa. 

Tämän biisin maailmaan pääsin oikeastaan Love stories-kokoelma-albumin kautta. Levy löytyi kirjastosta, ja sitä soitin varmaan joka ikisenä lainapäivänä aina, kun oli tilaisuus. Se on edelleen mielestäni yksi parhaimpia ABBAn kokoelma-albumeita, sillä se ei sisällä näitä kaikkia samoja listahittejä vaan myös tuntemattomampia helmiä.

One man, one woman kuuluu Fridan soolosuoritusten parhaimmistoon, vaikka voisin yhtä hyvin kuvitella biisin myös Agnethan laulamaksi. En alkuun ymmärtänyt biisin sanomaa saati parisuhteiden vaikeuksista, joita tässä kappaleessa kuvataan juuri niin kuin miltä ne tuntuvat, niin silti tunnelma välittyi melodian ja laulajan tulkinnan kautta riipivän tuskallisesti. Vaikka välillä tuntuukin, että parisuhde junnaa paikallaan ja jokainen päivä toistaa toistaan, niin jossain vaiheessa on paikallaan huomata, että peli ei ole menetetty ja aidon rakkauden eteen on palkitsevaa tehdä työtä.
Etenkin kohdassa "You leave and you slam the door, like you've done many times before, and I cry and feel so helpless" Fridan äänestä kuulee melkein häiritsevän piinallisesti sen tuskan, mitä laulun kertoja parhaillaan elää. Kertosäe onneksi antaa toivoa, että tämä tarina voi päättyä vielä hyvin. Kakkossäkeessä palataan arkeen ja pohditaan, että mikä tässä nyt meni pieleen. "And I cry and I feel like dying" on juuri sellainen hetki tässä biisissä ja Fridan tulkinnassa, jolloin voisin kuvitella päähenkilön lyhistyvän lattialle tuskan puristaessa rintaa ja epätoivon iskiessä, että onko tämä todella nyt tässä.

Kuitenkin viimeisessä säkeistössä toivo on palannut, kun ymmärretään, että nyt jos koskaan on herättävä todellisuuteen eikä antaa rakkauden vain mennä menojaan.
"You smile and I realise, our love is a precious thing, worth the pain and the suffering, and it's never too late for changing"

 

"You and me to the end."

torstai 28. marraskuuta 2013

Agnetha Fältskog: The one who loves you now (2013)

Posti pudotti luukusta viimein Agnetha Fältskogin The one who loves you now-singlen. Harmillista kyllä, sinkulla on vain nimibiisi, mutta toisaalta aina on kiva saada uusi lisä Agnetha-kokoelmaan.

Biisi on juuri sellainen, ettei se sopisi kenenkään muun kuin Agnethan laulettavaksi. Taustoissa ei ole kikkailtu liikaa vaan annetaan laulajan loistaa, ja Agnethan äänihän loistaa aina vaan. Jälleen yksi täydellinen kappale popin kuningattarelta. Plussaa sinkun tyylikkäästä kannesta.




Yllättävä vierailu

Miksi tulit? En pyytänyt sinua tulemaan.

Mukanasi toit jotain, mitä en tiennyt sinulla olevan. Vauvan. Pienen, pyöreän, ruskeasilmäisentyttö vauvan. En edes tiennyt sinun olevan raskaana.
Sanot olevasi väsynyt, koska vauvallasi on vaikeuksia nukkua öisin. Tulit luokseni, koska toivot apua. Kuulit, että minulla oli vuosi sitten samoja ongelmia oman lapseni, Violan, kanssa. Pyydän sinut sisälle hieman ihmeissäni, että kaikista tutuistasi tulit juuri luokseni. Olen kuitenkin hyvilläni, koska olen odottanut yhteydenottoasi jo jonkun aikaa. Kun Viola syntyi, et tuntenut kuuluvasi osaksi elämääni. Minäkin olin väsynyt ja unohdin soittaa. Miten se minua harmittaakaan. Mutta onneksi olet täällä nyt. Ehkä palat loksahtavat taas paikoilleen.

Istumme keittiön pöydän ääreen ja kehut uutta kotiani. Muutin kuukausi sitten tähän isompaan asuntoon. Pidin kovasti edellisestäkin, mutta siihen verrattuna tämä on paljon ihanampi. Tullessani ensimmäistä kertaa tänne, huomasin, että uunissa oli kolme paistopeltiä ja ne olivat puhtaita. Tulin siitä uskomattoman onnelliseksi. Aivan pieni asia, mutta silti sillä tuntui olevan suuri merkitys. Edellisessä asunnossani paistopeltejä oli kaksi ja ne olivat likaisia, koska edellinen asukas ei ollut niitä kertaakaan pessyt. Nyt edellisessä asunnossani asuu eräs ystäväni, jonka olen tuntenut jo 3-vuotiaasta asti.

Istumme nyt keittiöni koivusta tehdyn pyöreän pöydän ääressä. Uunissa on paistumassa viimeinen pellillinen juuri leipomiani korvapuusteja. Kysyt, miten itse selvisin lapsen huollosta yksin ensimmäisen vuoden. Kerron samalla, kun otan pullat uunista. Olet kovin vakavana ja pelkäät tulevaa, vaikka sinulla onkin avomiehesi rinnallasi. Et kuitenkaan ole enää niin varma hänestä. Pelkäät, että hänen tunteensa ovat hiipuneet ja jonain päivänä hän vain lähtee jälkiä jättämättä. Niin kuin minulle kävi. Tosin tietääkseni Roni ei lähtenyt omasta tahdostaan. Tai enhän tiedä. Hän katosi jälkiä jättämättä eikä edes poliisi ole saanut mitään selville. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi miettinyt, miten ihminen voi kadota savuna ilmaan. Miten kukaan ei muka ole häntä nähnyt?

Otan lautaset kaapista, asetan molempien lautasille höyryävän pullan ja perinteiseen tapaan kaadan korkeisiin laseihin kylmää maitoa. Istun alas ja rohkaisen sinua puhumaan ensisijaisesti avomiehesi kanssa peloistasi tulevan suhteen. Kehotan kuitenkin jättämään mainitsematta sen, että pelkäät hänen häipyvän. Naurahdat väkinäisesti ja nyökkäät. Sitten istumme pitkään  hiljaa, ainoastaan vauvan tuhina hänen nukkuessaan kuuluu keittiössäni. Kysyt sitten, missä Viola on. Kerron, että hän on äitini luona hoidossa, sillä halusin pitää vapaapäivän. Taas pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen ilmaiset myötätuntosi siitä, että Roni on kadonnut. Yritän olla itkemättä ja hymyilen väkinäisesti. Ihmettelet sitten, missä vaiheessa elämästä tuli niin vaikeaa. Ollessamme nuoria kaikki tuntui niin ruusuiselta ja elämä tuntui olevan mahdollisuuksia täynnä. Missä vaiheessa ilo katosi elämästämme? Mietin samaa. Olimme molemmat oikeita auringonpaisteita ja monet ihmettelivätkin jatkuvaa kykyämme nähdä asiat positiivisessa valossa. Miksi nyt molempien elämä näyttää niin harmaalta? Katsomme toisiamme pitkään ja jotain tapahtuu siinä pienessä hetkessä. Ymmärrämme nyt molemmat, miksi tulit. On aika meidän molempien katsoa elämää taas hieman valoisammalta puolelta. On aika mennä eteenpäin. Siksi tulit. Yksin emme siihen pysty, olemme liian heikkoja. Mutta yhdessä, yhdessä, olemme vahvempia ja saamme toisistamme voimaa. Tästä hetkestä alkaen kuljemme taas yhdessä ja puhallamme yhteen hiileen. Tästä hetkestä palautamme junamme takaisin raiteilleen.

Kun lähdet, hymyilet lämpimästi ja uskomme molemmat, että uusi, parempi lehti on kääntynyt elämissämme.

tiistai 26. marraskuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #23 The way old friends do

ABBAn parhaimpien biisien listan sijalla 23 on The way old friends do, joka löytyy Super trouper-albumilta(1980), ja on siitä poikkeuksellinen kappale, että kyseessä on live-nauhoitus muuten normaalilla studioalbumilla. Biisi nauhoitettiin vuoden 1979 kiertueen aikana ja pääsi sitten albumin päätösraidaksi. Täytyy sanoa, että minusta tämä on kyllä yksi parhaimpia ratkaisuja, mitä albumien päätösbiisien valintaan tulee.

Haitarilla soitetut taustat ovat kiva yksityiskohta ja näin ollen laulajien tulkinta ja sanat saavat vielä enemmän huomiota osakseen. Sanat tiivistävät hyvin sen, millainen pitkä ystävyys- tai rakkaussuhdekin voi parhaimmillaan olla. Välillä tapellaan, mutta toisaalta voidaan istua hiljaa ilman, että hiljaisuus alkaa painostaa. Agnetha ja Frida laulavat säkeet mielestäni hyvinkin samalla lailla, ja alkuun luulinkin, että kyseessä olisi ollut yksi laulaja.

Jälleen hyvin yksinkertaiselta kuulostava biisi, jossa kuitenkin on paljon enemmän ajatusta kuin kertakuulemalta luulisi, ja juuri sellainen kipale, joka pistää väreet kulkemaan selkää pitkin.

"You and I can share the silence, finding comfort together, they way old friends do."


maanantai 25. marraskuuta 2013

Erin live @ Kulttuuritalo, Helsinki (23.11.2013)

Tässä kuussa tuli myös toinen ensimmäinen keikka eteen, nimittäin olin ensimmäistä kertaa Erinin keikalla. Ostin lipun jo ennen kuin olin kuullut Sä osaat!-levyä, koska ajattelin, että parempi olla ajoissa liikkeellä. Sitten kuuntelin levyn, ja biisejä radiossa, ja olin vielä pari viikkoa sitten harkitsemassa lipun myymistä. Biisit olivat menneet pilalle liiasta radiosoitosta ja etenkin Ei taida tietää tyttö pisti haukottelemaan enkä Erinin biisejä ole juurikaan kuunnellut levyjen julkaisujen jälkeen. Tunnustan, että olin aika epäluuloisena liikenteessä.

Päätin sitten kuitenkin lähteä, kun ei tuo matka Kulttuuritalolle ollut kovin kummoinen. Keikan alussa Eriniä jännitti kai aika paljonkin, mutta pikkuhiljaa jännitys alkoi helpottaa. Erin esiintyi todella söpösti ja jatkuvasti hymyillen. Esiintyminen oli hallittua, mutta välillä näytti siltä, että lavalle olisi ehkä tarvinnut toisenkin laulajan kaveriksi.

Erinin ääni on kehittynyt huimasti, ja olin yllättynyt siitä, miten monipuolisesti hän osaa käyttää ääntään. Ääni soi todella kirkkaasti ja oli miellyttävää kuunneltavaa. Vireongelmiakaan en huomannut, vaikka niitä uran alussa joissakin tv-esiintymisissä oli ja kuulemma myös keikoilla (ennen Hunningolla-albumin julkaisua). Erin myös jutteli yleisölle ja kertoili tarinoita biisien synnystä ja saamistaan palautteista.

Parin tunnin keikan perusteella täytyy sanoa, että Erinin biisit ovat huomattavasti toimivampia livenä kuin levyllä, ja lisäksi Erinin ääni soi aivan eri tavalla konserttisalissa.

Itselleni keikan kohokohta oli On elämä laina. Tykkäsin siitä, kun kuulin sen albumilla ekaa kertaa, mutta tein virheen siinä, että kuuntelin radiota, joka onnistui pilaamaan tämän biisin soittamalla sitä kerran tunnissa. Nyt kuitenkin tämä biisi löysi aivan oman paikkansa ja kyllähän siinä kertosäkeen kohdilla sai nieleskellä taas.

Toinen ihokarvoja nostattava veto oli Alouette. Todella kaunista ja tunnelma oli täysi kymppi.
Niin, ja Oisko se oikein. En oikein tiedä, mitä biisin aikana tapahtui, mutta jokin kolahti ja mietin varmaan miljoonia asioita biisin aikana. Veti aika hiljaiseksi.

Täytyy hieman kritisoida yleisön käytöstä. Tai lähinnä ihan loppussa, kun bändi soitti viimeistä biisiä. Erin oli toki poistunut jo lavalta, mutta bändi soitti edelleen kovalla innolla biisiä loppuun. Erinin poistuttua lavalta iso osa yleisöstä lähti salista. Vähän jurppi, että onko se todella siitä parista minuutista kiinni ja ajattelivatko ollenkaan, että tuommoinen käytös oli todella epäkohteliasta soittajia kohtaan. Tokihan Erin on päätähti, mutta ihan yhtä lailla soittajat ovat kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Höh.

Erinin musiikki aiheuttaa hyvin ristiriitaisia fiiliksiä. Biisit ovat hienoja, hyvin tehtyjä ja persoonallisia, ja Erinin ääni on kauniin kirkas. Mutta vaikka olen ollut todella suuri Nylon Beat-fani, en silti jaksa kovin pitkään kuunnella pelkästään Erinin biisejä (ts. ääntä). En osaa sen tarkemmin sanoa, mistä se johtuu. Mutta kaikista epäluuloista huolimatta, olen tyytyväinen, että lähdin keikalle. Erin on ihan ymmärrettävästi syistä suosittu, ja ehkä minäkin yritän nyt antaa biiseille uuden mahdollisuuden. Niin ja on vielä erikseen mainittava, että kyllä Erin on tulkitsija.

Keikalla kuultiin ainakin: Oisko se toi, Vanha nainen hunningolla, Kokeile mua, Sä et olisi aamulla siinä, Popeda, Vanha sydän, Oisko se oikein,  Ei taida tietää tyttö, Toiset mimmit, Laura tietää sen, Älä tule hyvä tyttö, Väärä mies, Mä kuulun tähän, Kakkukahvit, Annan maani pyöriä, En sano



sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Harry Potter ja Viisasten kivi (2001)

Elokuva: Harry Potter ja Viisasten kivi 
Vuosi: 2001
Ohjaaja: Chris Columbus
Näyttelijät: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson

Ensimmäistä Harry Potter-kirjaa yritin joskus lukea, mutta e
n päässyt alkua pidemmälle. Olen katsonut osan leffoista joskus kauan sitten ja nyt ajattelin katsoa niitä hilajlleen uudestaan. Samalla kun päätin katsoa nämä elokuvat, niin yritän pistää uudelleen mietintämyssyyn, jos saisin nuo kirjatkin luettua. Yleensä olisi toki parempi tehdä toisin päin, mutta koska olen jo osan elokuvista nähnyt, niin nyt tavallaan "tuho" on jo tehty mielikuvien suhteen.

Ensimmäinen osa on nimeltään Harry Potter ja Viisasten kivi. Elokuva kertoo Harrysta, joka jätetään äitinsä siskon perheen kasvatettavaksi. Perhe on taviksia eli jästejä eivätkä suhtaudu suopeasti siihen, että Harrylle lopulta tulee kutsu velhokouluun täytettyään yksitoista. Koulussa Harry oppii velhoilun perusteita, saa uusia ystäviä eikä vihollisten kohtaamiseltakaan voida välttyä; onhan kyseessä ihmepoika, joka on selvinnyt Voldemortin kohtaamisesta.

Pidän yleensä kaikentyyppisistä yliluonnillisista elokuvista, joissa on noitia, vampyyreja, supersankareita tai muita vastaavia. Toisaalta taas karsastan elokuvia, joissa lapset ovat pääosassa, mutta Harry Potter vetää mukaansa. Elokuvassa riittää tapahtumia, oivaltavaa huumoria ja näyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan kukin tahollaan. Pidän erityisesti Hagridin ja Dumbledoren hahmoista, ja näyttelijävalinnat ovat osuneet kohdilleen. Lapsinäyttelijätkin ovat omaksuneet roolit (yllättävän) hyvin, ja hahmoista saa jo tässä ensimmäisessä elokuvassa aika hyvän kuvan, millaisia he ovat.

Vaikka elokuva on pitkähkö, ei se kuitenkaan junnaa paikallaan vaan koko ajan tapahtuu sen verran, että mielenkiinto jaksaa pysyä yllä. Tapahtumat ovat fantasiamaailmaan sopivia, saavat unohtamaan muun ja irtautumaan omasta arjesta elokuvan maailmaan.
On tämä viihdyttävä elokuva ja uskon, että taas jonkin ajan kuluttua tämän voisi katsoa uudelleen.

lauantai 23. marraskuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #24 I've been waiting for you


ABBAn parhaiden kappaleiden listan sijalla 24 on I've been waiting for you, joka löytyy ABBA-albumilta (1975).

ABBA-albumi on muistaakseni ensimmäinen yhtyeen albumi, jota kuuntelin kokoelmien jälkeen. Siksi melkein jokaiseen biisiin liittyy erityisiä muistoja.
En vielä tässä vaiheessa osannut varmuudella erottaa Agnethan ja Fridan ääniä toisistaan, eikä sillä tuntunut olevan väliä. Vaikka Abba Gold- ja More Gold- levyillä olikin häikäiseviä laulusuorituksia, niin I've been waiting for you vasta varsinaisesti herätti kuuntelemaan tarkemmin. Etenkin sitä kuka oli tämä enkelin äänellä laulava nainen ja lauloiko hän enempikin sooloja kuin tähän mennessä kuulemani. Sain selvitettyä, että enkelin nimi on Agnetha ja että kyseessä on tuo vaaleampi nainen. Tämän jälkeen herkistin korviani aina uuden biisin kohdalla, jotta löytäisin sieltä Agnethan osuudet.

I've been waiting for you biisi on herkkä ja niin ihana rakkauslaulu, että sopisi mille tahansa kokoelmalevylle, ja jälleen kerran stemmat ovat erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Taustat ovat selkeät ja antavat laulajan äänen loistaa ja viedä kuulijan mukanaan onnellisiin hetkiin. Myös tässä biisissä tehdään loppufeidaukset laulamalla nanananata, mutta kuten Move on-biisin lalalat, niin tässäkin ABBA saa luritukset sopimaan biisiin ja rauhallisesti johdattelee biisin loppuun.

Kaiken muun lisäksi tässä biisissä kaivoin ensimmäisiä kertoja englannin sanakirjan esille, jotta saisin selville, mitä kaikkea biisissä sanottiin. Muistan vielä, miten selasin aina uuden sanan kohdalle, kun päästiin kohtaan: "You thrill me, you delight me, you please me, you excite me, you're something I've been pleading for. I love you, I adore you, I lay my life before you, I´ll have you want me more and more, and finally it seems my lonely days are through,  I've been waiting for you."

Tässä on biisi, joka valaa aina uskoa siihen, että rakkauden voi löytää uudestaan.


torstai 21. marraskuuta 2013

J. Karjalainen live @ The Circus, Helsinki (16.11.2013)

Olin ensimmäistä kertaa J. Karjalaisen keikalla lauantaina 16.11.2013 Helsingin The Circus-yökerhossa.
Keväällä suunnittelin keikalle menoa, mutta liput menivät sivu suun. Nyt olivat odotukset korkealla, sillä olin kuullut vain hyvää Karjalaisen keikoista, ja luonnollisesti levykin oli niin kovaa kamaa, että huonolle keikalle ei vain ollut puitteita. Odotin keikkaa innolla myös siksi, etten ole J. Karjalaista nähnyt livenä aiemmin ja aina ekalla keikalla kaikki on uutta, koska ei tiedä, missä järjestyksessä tai mitä biisejä soitetaan.


The Circus oli paikkana yllättävän tavallinen, jopa tylsä. Ei siis keikkapaikkana oikein vakuuttanut, sillä paljon viihtyisämpiäkin nähty.
Vähän ennen keikkaa sali oli jo aika täynnä ja odottavia taputuksia alkoi kuulua sieltä täältä. Artisti asteli lavalle noin 15 minuuttia myöhässä ja sellaisten aplodien saattelemana kuin lavalle olisi astellut vähintään maailmantähti.

Setti alkoi Paskahousua-biisillä, joka sai aloitusbiisiksi suhteellisen riemukkaan vastaanoton. Yökerho räjäytettiin heti seuraavalla biisillä, kun bändi pamautti ilmoille joka radiokanavalta tutun Mennyt mies-kipaleen. Rumpali hakkasi rumpuja kuin kunnon rock-konsertissa ainakin ja yleisö lauloi mukana, totta kai.

Meripihkahuone herätteli yleisön taas laulamaan Yksi kerrallaan-biisin jälkeen, ja kuulosti eittämättä hienolta, kun täysi sali lauloi: "Miljoona, miljoona vuotta oon onnellinen." Siinä hetkessä tuntui, että vaikka ulkona on synkkää ja sataa vettä, niin voitaisiin olla onnellisia ainakin miljoona vuotta, kunhan vain Jii on samassa salissa musisoimassa. Meripihkahuone on kyllä yksi Karjalaisen parhaimpia biisejä koko tuotannossa.

Seuraavana tuli On kaikki niin kuin ennenkin, ja koin sellaisen onnellisuuden tunteen, että oikein itsekin ihmettelin. Tämä(kin) biisi on suuri suosikkini ja sellainen, johon liittyy paljon muistoja. Olin "miljoona vuotta onnellinen" siitä hyvästä, että soittivat tämän livenä. En suoraan sanottuna villeimmissä unelmissanikaan uskonut, että tämä olisi sisältynyt illan biisilistaan.

Avaruuden ikkuna sai hittibiisin vastaanoton, ja tunnelma nousi entisestään. "Maataan kalliolla nenät kiinni kivessä, maataan kalliolla, ja sitä nuolaistaan."
Muutkin radiossa tiuhaan soineet biisit innoittivat yleisön kiitettävään yhteislaulantaan ja etenkin Missä se Väinö on?-kipaleessa kertosäkeet olivat aika paljolti yleisön harteilla. Veikkailenpa, että jos ovet olisivat olleet ulos asti auki, olisi Kamppi saanut nauttia villin yleisön fiilistelystä Karjalaisen tahdissa.

Sekaisin-biisistä oli tehty aivan mieletön sovitus, ja tässä vaiheessa jo tuntui vahvasti siltä, että tässä ollaan menty sekaisin onnesta.

Kolme cowboyta-biisissä artisti vähän sekoili säkeissä, mutta sekin paikattiin ammattimaisella taituruudella eikä syntynyt noloa tai hiljaista hetkeä.

Mä meen-biisi on (ylläri varmaan) allekirjoittaneelle äärimmäisen tärkeä biisi, ja voi sitä haltioitumisen määrää, kun soittivat tämänkin.

Keikka päättyi Ankkurinappiin ja Karjalainen poistui lavalta myrskyisien aplodien saattelemana.


Koko bändi oli mielettömässä vedossa, mutta ainakin omalta fiilistelypaikaltani näytti siltä, että Jiin lisäksi eniten liekeissä oli rumpali. Vähän väliä sitä huomasi keskittyvänsä kuuntelemaan, että mitäs se rumpali milloinkin paukutteli ja hän näytti olevan elämänsä vireessä. Aivan kuin oltaisiin viimeistä keikkaa soittamassa. Tavallaan tietysti oltiinkin, sillä seuraavan kerran bändi palaa lavoille ensi vuoden puolella.

J. Karjalaisen koko tuotanto ei ole tullut tutuksi, ja keikalla tulikin muutama tuntemattomampi biisi, mutta se ei menoa haitannut. Tässä on niin rautainen kokoonpano, että olisi sitä varmasti kuunnellut tuon reilun puolitoistatuntisen pelkästään tuntemattomiakin biisejä.
Aina, kun uusi biisi alkoi soimaan, huomasin, että jokaiseen liittyikin enemmän muistoja ja fiiliksiä kuin olin ajatellutkaan. Keikalla tajusin, että olen aika lailla koko elämäni kuunnellut J. Karjalaista, koska siskoni soitti hänen musiikkiaan jo silloin, kun itse olin vielä ihan pieni. Eli tavallaan yksi elämäni artisteista on J. Karjalainen. Aika huikeeta. Lisäksi keikka oli alusta asti ihanan posiitivinen. Ilmassa oli lämpöä ja soittamisen iloa. En muista, milloin olisin hymyillyt tauotta koko keikan alusta loppuun, vaikka aina olenkin keikoista nauttinut ja fiilistellyt. Nyt vain tuntui siltä, että on pakko hymyillä ihan koko ajan.

Vaikka onkin aina tiennyt, että J. Karjalainen on mielettömän lahjakas, niin silti sitä vain kuunteli ja tuijotti ihmeissään lavalle, että herra on juuri sitä, mitä levyilläkin ja enemmänkin. Ei Jiitä suotta ole legendaksi kutsuttu. Sen arvonimen hän, jos kuka, todella ansaitsee. Sanoituksia, joissa on merkitystä, tunnistettava ääni ja vahvat melodiat.

J. Karjalainen on tänä vuonna saanut taas nauttia mieletöntä menestystä, joka ei ole noussut artistin hattuun. Tämä tuli todistettua, kun legenda itse tuli kättelemään eturivin ja kiitti jokaista kädestä pitäen.

Settilista:
Paskahousua
Mennyt mies
Yksi kerrallaan
Meripihkahuone
On kaikki niin kuin ennenkin
Avaruuden ikkuna
Onnenlantti
Mä jäin kiinni asfalttiin
Telepatiaa
Keihäänkärki
Riisinjyvä
Hän
Sydänlupaus
Missä se Väinö on?
Tyttöni mun
Villejä lupiineja
Mä tahdon olla lähellä sinua
Sekaisin

Kolme cowboyta
Mä meen
Doris
Mustat lasit
Ankkurinappi

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

TOP30 ABBAn parasta kappaletta: #25 Does your mother know

TOP 30 ABBAn parhaan biisin listan sijalle päätyi Voulez-vous-albumilta (1979) löytyvä Björnin soolobiisi Does your mother know. Työnimi tällä biisillä on ollut  I can do it.

Does your mother know on rokimpaa ABBAa. Meno ja meininkiä löytyy, ja tämä on mielestäni ehkäpä paras Björnin soolosuoritus. Kun kauan sitten kuuntelin ABBA Goldia, muistan miten tämä biisi teki lähtemättömän vaikutuksen. Oli pakko tanssia ja kuvitella itsensä lavalle komean mieslaulajan kanssa laulamaan tätä biisiä. Tuolloin taisi taskulamppu ajaa mikrofonin asemaa. Kertosäkeessä Agnethan ja Fridan osuudet ovat hauskat ja täydentävät biisin sanomaa hieman lapsenomaisella laulutyylillään. On kyllä ihme, jos tämä biisi ei saa tanssijalkaa vipattamaan ja mieltä piristymään. "You're so hot, teasing me, so you're blue, but I can't take a chance on a chick like you, that's something I couldn't do."

Biisin asetelman käännettiin Mamma mia!-musikaalissa avain toisenlaiseen suuntaan. Nyt olikin vanhempi nainen laulamassa kappaletta hänestä kiinnostuneelle nuorelle miehelle. Toimii niinkin päin!

Does your mother know:sta on monia mielettömiä vetoja Youtubessa, joista näkee, miten mieletön kemia bändillä on esiintyessään ollut. Biisi on erittäin flirttaileva ja ABBA onnistuu tuomaan sen esille myös esiintyessään. Kyllä on taas kamera vaarassa syttyä tuleen. Tässä yksi parhaimmista vedoista:






Tässä vielä Mamma mia!:n elokuvaversio:


lauantai 16. marraskuuta 2013

TOP30 ABBAn parasta kappaletta: #26 Move on

ABBAn parhaiden biisien listasijalla 26 on The Album-albumilta (1977) löytyvä Move on.
Biisillä on ollut useampia työnimiä (Yippee Yay, Big John, Joanne ja Love For Me Is Love Forever) sekä se on äänitetty espanjaksi nimellä Al Andar.

Tykkään Move on-biisistä, koska se on hyvin persoonallinen biisi. Poikkeuksellisesti Björn puhuu ensimmäisen säkeen, jolla johdatellaan kuulija hiljalleen biisin maailmaan. Kaksi viimeistä säettä ovat taas normaalisti laulettuja Agnethan toimesta. Tavallaan tämän voisi jakaa kahdeksi eri biisiksi, koska tulkintatapa vaihtuu. Move onin melodia soljuu vaivattomasti eteenpäin kuin rauhallisena lainehtiva järvi. Biisi on parhaimmillaan silmät kiinni kuunneltuna, jolloin voi kokea maailman ihmeet omassa olohuoneessaankin. Harmainkin päivä saa auringonpaisteensa, kun antaa tämän biisin tunkeutua ajatuksiinsa. ABBAlla on oma taikansa siinä, että se saa yleensä loppuunkäytetyt la-la-lat toimimaan ja sopimaan biisiin kuin biisiin ilman, että kuulijaa alkaa haukottaa.

Yhdellä sanalla sanottuna; tämä biisi on seesteinen.

"The morning breeze that ripples the surface of the sea
The crying of the seagulls that hover over me
I see it and I hear it but how can I explain
The wonder of the moment
To be alive, to feel the sun that follows every rain"




torstai 14. marraskuuta 2013

Uusi aamu

Hän istui parvekkeellaan kesäisen aamuauringon noustessa hiljalleen horisontissa. Hän ei ollut nukkunut yöllä juurikaan, mutta silti hän ei ollut väsynyt. Höyryävä kahvimuki vasemmassa kädessään hän käveli kaiteen luokse ja katseli heräävää luontoa. Linnut availivat ääniään jossain kauempana, aamukasteen pisarat kimmelsivät nurmikossa  ja ilma tuoksui raikkaalle. Taivas oli vaaleansininen ja pilvetön. Hän siristi silmiään ja erotti hennon valkoisen, pienen pilvenhattaran kurkottaessaan kaiteen yli ja katsoessaan reilusti vasemmalle. Oli upea aamu ja kaikki tuntui niin puhtaalta. Tuntui, että maailma oli täynnä mahdollisuuksia kaikille, jotka niitä vain jaksaisivat etsiä. Jokainen aamu olisi uusi mahdollisuus. Eilispäivän virheet kuuluivat menneeseen ja jokainen aamu oli mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.

Hän nojasi kaiteeseen ja mietti omia mahdollisuuksiaan. Hän ei ollut enää nuori, mutta silti hän voisi vielä etsiä uuden suunnan elämänsä ehtoopuolelle. Vuodet olivat häntä opettaneet välillä rankastikin, mutta silti hän saattoi unohtaa jokaisen uuden aamun tuovan uuden mahdollisuuden. Eilen hänelle oli tapahtunut jotain, jota hän ei osannut sanoin selittää. Jos hän olisi yrittänytkin, olisi joku lähimmäinen varmasti soittanut valkotakkiset miehet paikalle. Ei hän hullu ollut, sen hän tiesi. Mutta joskus elämässä tuli eteen sellaisia hetkiä, joita kaikki eivät koskaan ymmärrä. Vain herkät ihmiset saavat nähdä ja kokea jotain, mikä pidetään visusti salassa ahdasmielisiltä ja ahneilta ihmisiltä.  Hän hymyili. Hän oli toivonut uutta mahdollisuutta, jotakin merkkiä. Eilen hän oli sen saanut ja eilen oli päättänyt, että nyt olisi viimeinen mahdollisuus tarttua toimeen ja tehdä tulevaisuudesta erilainen. Hänestä tuntui, että hän oli viimeinkin ymmärtänyt elämänsä tarkoituksen. Tai edes osan siitä. Hän toivoi ymmärtäneensä merkit oikein ja toivoi, ettei tuottaisi uutta pettymystä.

Hän joi kahvinsa loppuun ja katseli, kuinka aurinko oli noussut jo niin korkealle, että valloitti säteilyllään koko taivaan ja maan. Hän avasi parvekkeen oven, meni sisälle ja jätti oven auki. Hän laski kahvikuppinsa tiskialtaaseen ja päätti käydä takaisin nukkumaan hetkeksi. Aivan pieneksi hetkeksi vain, jonka jälkeen hän alkaisi rakentamaan uutta pohjaa uudelle alulle elämässään. Hän sulki raskaat silmäluomensa ja oli hetkessä unessa.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Musatarina: PMMP

Nyt kun PMMP:n ura on pistetty pakettiin (ainakin toistaiseksi), niin kerronpa siitä, miten itse ajauduin yhtyeen musiikin pariin. 

Kun PMMP julkaisi ensimmäisen sinkkunsa, Rusketusraidat (2003), en ollut mitenkään kiinnostunut
Kuva: Kari K. Ojala
bändistä. Rusketusraidat oli vain ärsyttävä kesärenkutus, joka soi kaikkialla eikä kuulostanut musiikilta ollenkaan. Tuolloin olin sitä mieltä, ettei tätä bändiä muisteta enää vuoden päästä, hyvä jos onnistuvat saamaan toisen hitin. Ensimmäiseltä albumilta julkaistiin kolme muuta sinkkua, mutta näistä ei ole sen kummempia muistikuvia, missä olisin niitä kuullut tai olenko jotenkin kiinnittänyt niihin huomiota. Tosin jossain vaiheessa muistan rekisteröineeni Joutsenet-biisin ja miettineeni, että onpa hieno biisi. Sitten kun kuulin, että esittäjä oli PMMP, niin sitten oli "pakko" olla pitämättä biisistä, koska PMMP:hän oli vain pelkkää huutoa.

Vuonna 2005 tuli telkkarista YleX:n kesäkonsertti, jossa PMMP esitti uuden kesäkumibiisin, Kumivirren. Silloin huomasin, että eihän tämä niin kamalaa musiikkia olekaan, ja että bändi oli vielä pystyssä. Mutta en antanut itselleni lupaa alkaa tykätä PMMP:stä. Katselin myöhemmin Anttilassa Kovempien käsien kumipainosta, mutta en silti kehdannut ostaa sitä. Hieman myöhemmin molemmat PMMP:n levyt sai 15 euron yhteishintaan ja otin molemmat hyllystä vähän siihen tyyliin, että "en mä näitä itselleni osta, enkä oikeastaan osta ollenkaan, vaikka menenkin kassalle maksamaan". Menin kotiin ja kuuntelin levyjä läpi odottaen suurta ahaa-elämystä, mutta biisit olivat edelleen liian erikoisia makuuni. Joten levyt jäivät hyllyyn keräämään pölyä.

Vuonna 2006 PMMP julkaisi sinkun Henkilökohtaisesti, jossa oli huomattavissa vaikutteita Leevi and the leavingsistä, joka on yksi suosikkiyhtyeistäni. Henkilökohtaisesti oli siis Se Biisi. Se soi radiossa tiuhaan ja mitä enemmän sitä kuulin, sitä enemmän tykkäsin siitä. Tytöt lauloivat nätisti eivätkä kirkuneet samalla tavoin kuin Rusketusraidoissa. Myöhemmin radioaallot valtasi Joku raja ja silloin päätin, että nyt täytyy ottaa tämä yhtye uuteen tarkasteluun. Ajatus jäi itämään, mutta en vielä tehnyt sen enempää asian eteen.
Kunnes työkaverini toi Leskiäidin tyttäret-albumin töihin kuunneltavaksi ja muutaman viikon ajan kuunneltiin vain sitä. Sain huomata, että jokainen biisi levyllä kuulosti hienolta ja omaperäiseltä. Lopputuloksena lopulta ostin itsekin levyn kotiin, ja Leskiäidin tyttärien innoittamana aloin kuunnella enemmän kahta ensimmäistä albumia. Silloin koin sen ahaa-elämyksen, koska huomasin, että PMMP:n musiikissa sanat ovat hyvin vahvoja ja koskettavia. Kovaa kamppailua silti vielä kävin toisen minäni kanssa, että voinko nyt oikeasti alkaa pitämään tästä yhtyeestä.

Aloin seuraamaan yhtyeen tekemisiä aktiivisemmin ja kuulin, että PMMP:ltä on tulossa uusi albumi, Veden varaan. Sitä osasin jo odottaa innolla, sillä aiemmat levyt olivat tehneet tehtävänsä eikä minulla ollut enää mahdollisuutta panna vastaan. Veden varaan oli (on) aivan mieletön albumi ja Pariterapiaa sai haukkomaan henkeä upeudellaan. Albumia kuunnellessani pohdin, miten oli mahdollista, että joskus oli ollut päivä, kun en ollut sietänyt yhtyeen musiikkia ollenkaan ja toivoin heidät pois musiikin maailmankartalta.

Veden varaan-albumin aiheuttaman positiivisen tunneskaalan myötä rohkaistuin ostamaan myös Puuhevonen-lastenlevyn. PMMP teki levyn, joka sopii lapsille eikä ärsytä aikuisia.

Rakkaudesta-levyä osasin toki jo hyvissä ajoin odottaa ja se oli ensimmäinen PMMP-levy, jonka hankin ilmestymispäivänä. Levy oli erittäin tasokas jatke yhtyeen aiempaan tuotantoon, ja myös omalla tavallaan persoonallinen levy, joka erottuu muista.
PMMP:n uudenvuoden keikka v.2011

Sitten tuli vuosi 2013 ja yhtye ilmoitti, että pistää soittimet pakettiin ainakin toistaiseksi. Olin yllättynyt uutisen kuullessani, sillä kyllästymistä ei naamoilta ollut juurikaan nähnyt. Tietysti parempi lopettaa ennen kuin alkaa näkyä. Olin toki myös harmissani, mutta samanlaista epätoivoa uutinen ei tuonut kuin vuonna 2003, kun sekä Aikakone että Nylon beat pistivät soittimet naulaan. Vaikka PMMP:stä oli hiljalleen kasvanut tärkeä yhtye, otin uutisen aika neutraalisti. Tokihan kymmenessä vuodessa oppii kaikenlaista ja oppii ymmärtämään, että asioita tapahtuu ja bändit joskus lopettavat. Ensimmäinen ajatus taisi kuitenkin olla, että "mitä ihmettä sitä nyt tekee uutena vuotena?"
Onneksi PMMP teki lopettamisen kunnialla: kiertue, uusi levy, kaksi päätöskeikkaa ja vielä kokoelmalevy DVD:n kera. Matkalaulu-albumi oli mielestäni yksi PMMP:n uran huippuhetkiä ja loi tutuille biiseille täysin uuden maailman. Kuten levyä arvioidessa mainitsinkin, niin voi pitää hauskaa mielikuvitusleikkiä ja kuvitella, miten PMMP:n ura olisi edennyt, jos Matkalaulu olisi ollut ensimmäinen levy.
Viimeinen keikka @ Helsingin Jäähalli, 27.10.2013

Vaikka alussa en käsittänytkään, miksi yhtyeen biisit soivat radiossa ja "kuka normaali muka kuuntelee PMMP:tä", niin niinhän siinä sitten kävi, että kahdella viimeisellä keikalla olin eturivissä fiilistelemässä, ja viimeisen keikan loputtua piti vähän vetistelläkin. Hienon matkan PMMP tarjosi ja paljon hyviä muistoja ja biisejä. Onneksi musiikki ei katoa mihinkään.

                                                        Vielä kerran: Kiitos PMMP!

(kuva)




sunnuntai 10. marraskuuta 2013

J. Karjalainen: Et ole yksin (2013)

J. Karjalaisen kauan odotettu, uutta musiikkia sisältävä Et ole yksin-albumi julkaistiin 14.3.2013. Varoitan jo etukäteen, että hehkutusta on luvassa aivan jokaikisen biisin kohdalla.
Ensimmäisiä maistiasia tarjoili uuden vuoden aattona julkaistu Mennyt mies, josta tuli kertaheitolla radiohitti. Biisin sanat herättivät heti mielenkiinnon ja niiden merkitystä pohdittiin niin Youtuben kommenteissa kuin työpaikan kahvipöydässä. Kaikki omiin korviin kantautuneet tahot tuntuivat kehuvan biisiä maasta taivaisiin, eikä suotta tietenkään. J. Karjalainen on biisien tekemisen mestari.

Kakkossinkku, Meripihkahuone, oli tunnelmaltaan aivan toisenlainen, mutta melodialtaan vähintään yhtä tarttuva ja sanat kesäisen onnelliset. Itse tykkään erityisesti kohdista: "Beibi, ollaan täydellisii, täydellisii itikoita meripihkapalasessa, silmänräpäys ikuisuutta kanssas sun, beibi, oon onnellinen"  ja "Valo kaukainen, miljoona, miljoona vuotta oon onnellinen". Aivan ihanaa! Tätä biisiä kuunnellessa voisi aivan hyvin olla miljoona, miljoona vuotta onnellinen.

Levyn kakkosbiisi, Riisinjyvä, aiheutti kylmiä väreitä saman tien. Tämän biisin sanoissa on juuri sopivasti jotain, mikä pistää miettimään asioita eri kanteilta ja suhteuttamaan asioita. Tykkään biisistä aivan mielettömästi.

Seuraavaksi rullaillaan Kreosoottii-biisin tahdissa. Rytmi tempaa mukaan ensi polkaisulla ja pitää matkassaan koko biisin läpi. "Tuoksu rautatien, se on kreosoottii, myrkyllistä hengittää, kaikki rakkaus, se on ihan murhaa, se vaan sekottaa sun pään."

Yksi kerrallaan on ehdottomasti tunnelmaltaan loppukesän biisi. Laiturinnokkaan vaan istumaan, kukan terälehtiä nyppimään ja kylmälaukku siihen käden ulottuville. Rakastan! Albumin nimibiisi svengaa mukavalla fiiliksellä ja on taas yksi mestariteos Jiin muiden helmien joukkoon. En jaksa uskoa, että olisi muka mahdollista olla pitämättä tästä biisistä.

 Sydänlupaus on niin kaunis, niin kaunis. Ihanaa, että tällaisia biisejä tehdään. Kotimaista henkeä tarjoilee tietysti Sinivalkosia sirpaleita. Pelkästään kappaleen nimestä syntyi jo mielikuvia, jotka sitten täydentyivät, kun koko biisi kantautui korvien kuultavaksi. Vaikka puhutaankin särkyneestä onnesta, ei mennä mihinkään kurjuusoopperan suuntaan vaan aina jostain heijastuu toivo ja usko uuteen.

Ole nuori tarjoaa nostalgista fiilistä, paluuta nuoruuteen. Jostain syystä tuli mieleen, että tämän laulun kertoja tavattiin aikaisemmin Telepatiaa-laulussa. En tiedä, mistä tämä ajatus tuli, mutta se jotenkin vain sopi omiin mielikuviini.

Sinisestä kankaasta on mieletön päätös tälle albumille. En oikein keksi enää mitään uusia adjektiiveja, sillä melkein kaikki aiemminkin mainitut tuntuvat liian pliisuilta kuvaamaan oikeasti sitä, millaisia tunteita tämä albumi herättää. Ei tätä albumia voi oikein muuten kuvailla kuin vain kehottamalla kuuntelemaan se. Levyn vahvuus ja kantava voima on ehdottomasti sanoitukset. Jokaisessa biisissä on sopivasti koukkuja. Melodiat eivät suinkaan kalpene sanoituksille vaan ovat omiaan rakentamaan albumista eheää, raikasta, toiveikaista ja laadukasta kokonaisuutta. Et ole yksin on tuttua, vanhaa J. Karjalaista 90-luvulta, mutta kuitenkin päivitettynä vuoteen 2013. Mikä parasta, niin albumilla ei kuulu autotunea tai koneella tehtyä perusjumputusta. Soittimet ovat soittimia ja laulaja on laulaja. Levystä huokuu mieletön ammattitaito, ja jokainen biisi svengaa mukavasti ja jää pääkoppaan asumaan.

Kuuntele: Meripihkahuone, Et ole yksin, Sydänlupaus, Sinivalkoisia sirpaleita,...
Skippaa :-

perjantai 8. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Kirja: Enkelipeli (El juego del ángel)
Kirjailija: Carlos Ruiz Zafón
Vuosi: 2008

Enkelipelissä seikkaillaan Barcelonassa ja kirjojen parissa, kuten Zafónin Tuulen varjo-menestysromaanissakin.  Enkelipelissä esiintyy yhtenäisiä linkkejä Tuulen varjoon, joista yksi on Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Pyhä paikka, jonne vain harvoilla ja valituilla on sinne pääsy. Pidin tuosta ajatuksesta jo Tuulen varjossa, että kirjat eivät koskaan katoa vaan ovat piilossa jossakin, jonna päästessään on täysin haltioitunut kaikesta näkemästään: kirjojen määrästä, loputtomista hyllymetreistä ja salaperäisestä ilmapiirista.

Kirjan päähenkilö David Martín on elänyt lapsuutensa kurjissa oloissa eikä isä hyväksy hänen kiinnostustaan kirjoihin. Hän ei ole erityisen sosiaalinen vaan tulee paremmin toimeen kirjoituskoneen ja paperin kanssa, vaikka nekin ovat viedä häneltä järjen myöhemmällä iällä. David tavoittelee sitkeästi kohti unelmaansa, päätyy lehtimieheksi ja sen jälkeen saa tilaisuuden kirjoittaa halpaa "kioskikirjallisuutta". Aikansa massakirjoja kirjoitettuaan salaperäinen kustantaja Andreas Corelli ottaa Davidiin yhteyttä ja tekee mielenkiintoisen, mutta epäilyksiä herättävän tarjouksen, jonka palkkiosumma on päätä huimaava. David ottaa tarjouksen vastaan ja sen jälkeen tapahtumat muuttuvat synkemmiksi ja verisemmiksi.

Tuulen varjon jälkeen odotukset olivat korkealla, mutta pettyä ei tarvinnut. Alku lähti hieman hitaasti etenemään, mutta kun oli päässyt pidemmälle, kirjaa luki mielellään ja se piti tiukasti otteessaan. Enkelipelissä ei pystynyt arvaamaan seuraavia juonenkäänteitä vaan kirja pääsi yllättämään useinkin. Barcelona on vahvasti tapahtumissa mukana ja on kuvattu pimeänä kaupunkina, jossa ei kannata luottaa juuri kehenkään. Kaupunki kätkee ulkokuorensa taakse tuhansittain salaisuuksia, joiden paljastumista ei malttaisi odottaa, kun on saanut Enkelipelin luettua. Juoni on sopivan monimutkainen, jotta mielenkiinto pysyy yllä, mutta toisaalta ei tipahda kärryiltä.

Kirjan suomennettu nimi ei oikein tuntunut parhaalta mahdolliselta, sillä jossain vaiheessa aloin miettimään, että missä vaiheessa kirjan nimi selittyy. Pikainen googlaus kertoi, että ruotsiksi kirja on Enkelin leikki (kuten espanjankielisestä alkuperäisnimestä sen voisi myös kääntää) ja se kyllä kuvaa kirjan sisältöä huomattavasti paremmin.

(Sivuhuomautuksena on ihan pakko nilittää siitä, että suomennoksessa pilkut ovat ihan päin mäntyä. Suurin ongelma on niiden puuttuminen toistuvasti mm. konjuktioiden mutta, kun, koska edestä. Todella ärsyttävää.)

Kaikenkaikkiaan erittäin mielenkiintoinen kirja, jossa loppukin sopii kirjan aikaisempiin juonikuvioihin eikä lässäytä huolella rakennettua jännityskertomusta. Kirja on edeltäjäänsä synkempi ja ahdistavampi eikä suinkaan keskity ainoastaan kirjallisuuden taianomaisimpiin puoliin. Kaikkien ympärillä tapahtuvien pyöritysten lisäksi kirjassa kuvataan kirjailijan ahdistumista kirjoittamisprosessinsa parissa ja dilemmaa siitä, pitäiskö kirjoittaa sydämellä ja pienellä palkkiolla vai rahasta sitä, mitä lukijat haluavat lukea.
Vaikka Enkelipeli onkin ajallisesti sijoitettu ennen Tuulen varjon tapahtumia, kannattaa kirjat lukea ilmestymisjärjestyksessä. Tuulen varjo avautuu uudestaan hieman eri tavalla, kun lukee Enkelipeliä.

torstai 7. marraskuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #27 Rock me

ABBAn parhaiden biisien listauksessa sijalle 27 päätyi Rock me, jossa Björn hoitelee päälauluosuudet. Biisihän löytyy ABBA-albumilta (1975) ja työnimenä oli Baby, josta lyhyt pätkä löytyy ABBA Undeleted-kokoelmakappaleelta. (Linkkiä klikkaamalla pääset pelkkään Baby-pätkään.)

Rock me päätyi listalleni osittain siitä syystä, että se on yksi niistä ensimmäisistä ABBA-biiseistä, joita haltioituneena kuuntelin vasta tutustuessani yhtyeen musiikin maailmaan. Joskus 90-luvun puolen välin jälkeen, ennen Spotifya, haluamansa CD:t oli kätevintä lainata kirjastosta. Nuokin reissut olivat unohtumattomia, koska ikinä ei tiennyt, mitä kivaa CD-osastolta nyt löytyisi.
Päästyäni hitusen jyvälle ABBAn musiikista, aloin joka kerta kirjastossa käydessäni tutkia, oliko hyllyssä yhtyeen levyjä lainattavaksi. Eräänä kertana hyllystä löytyi nimikkoalbumi ja ei muuta kuin se kourassa kipin kapin kotiin. Sinkkubiisit olivat jokseenkin jo tuttua tavaraa, ja levyn alkupuoli meni vielä ihmetellessä. Kun Rock me sai vuoronsa, se iski tajuntaan kerrasta. Siinä oli svengiä, sopivasti rokkimeininkiä, Björn lauloi "jännästi" ja biisin kertosäkeeseen pääsi nopeasti mukaan.
Edelleen tämä on yksi suosikkejani Björnin soolosuoritusten joukossa, ja aina tuo mieleen sen, miten tätä ensi kertaa kuullessani en osannut arvatakaan, miten upeita biisejä ABBAlta tulisin vielä kuulemaan.

Tämä videoklippi on kyllä niin kuumaa kamaa, että melkein kamera syttyy liekkeihin yhtyeen katseista.
Laitetaas vielä kerran!

 

maanantai 4. marraskuuta 2013

Aikakone @ Casino, Helsinki (26.10.2013)

Aikakoneella oli keikka Helsingin Casinolla samana iltana kuin oli PMMP:n ensimmäinen jäähallikeikka. Pitihän tuolle Aikakoneen keikallekin sitten ehtiä, kun edellisestä kerrasta on tainnut mennä melkein vuosi. Niinpä fiilisteltiin loppuilta sitten ysärillä.

Yleisöä oli ihan mukavasti niin, että ei päässyt syntymään ryysistä ja mahtui vähän liikkumaankin. Hyvä meininki oli, ja sama ilmiö on aiemminkin huomattu, että kyllä Aikakone tanssittaa edelleen ja varmaan etenkin juuri sitä ikäluokkaa, joka on elänyt nuoruutensa 90-luvulla, jolloin Aikakoneen suosio oli hurjimmillaan. Veran jätettyä Aikakoneen, oli nyt taustalaulajan paikalla uusi tulokas Jazu. Hän selvästi jännitti vielä uutta tilannetta, mutta hyvin näytti porukkaan sopivan.

Keikalla kuultiin ainakin seuraavat biisit: Nirvana, Paljain jaloin, Mama mama, Neiti Groove, Tähtikaaren taa, Matkustanut oon, Odota, Anna mun bailaa, Magiaa ja viimeisenä totuttuun tapaan Keltainen. Muistaakseni taisi tulla Vuorisoratakin.
Ensiesityksensä vuosien tauon jälkeen sai Aarresaari, joka on mielestäni yksi parhaimpia Aikakoneen biisejä. Aivan mielettömät sävärit sai kyllä tuosta livevedosta.







Keltainen toukokuu toimii lokakuussakin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #28 Soldiers

ABBAn 30 parhaan biisin listasijalla 29 on Soldiers. Soldiers (1981) julkaistiin The Visitors-albumilla, ja työnimi tällä biisillä oli alunperin Peasants.

Soldiers on suuremmalle yleisölle tuntemattomampi, mutta niille, joille ABBAn musiikki on kokonaisuudessaan hallussa, tuntuvat arvostavan tätä biisiä lähes poikkeuksetta. Kun itse kuulin tämän ensimmäisen kerran, se ei tuntunut oikein sopivan muun tuotannon sekaan ja oli jopa vähän tylsä biisi. Myöhemmin kuuntelukertojen lisääntyessä huomasin, että tämä sopii ABBAn tyyliin niin kuin mikä muu biisi tahansa. Soldiers on ehdottomasti yksi täydellisimpiä ja puhtaimpia pop-biisejä, joita on tehty ja jossa on huolella tehdyt ja mieleenjäävät taustat ja melodia. Agnetha hoitaa päälauluosuudet vihreettömästi saaden aikaan juuri oikean sävyn biisille, ja Frida antaa tuttuun tapaan vahvistusta taustalaulullaan.
Kaikkien hittisinkkujen seassa Soldiers tuo oman näkökulmansa esille ja ansaitsisi ehdottomasti lisänäkyvyyttä. Ja varsinkin näin syksyisen sumuiseen aamuun tämä sopii mitä parhaimmin. Soldiers on niin kaunis biisi, ettei sitä olisi voinut jättää tämän listauksen ulkopuolelle.

"Is it true that the beast is waking, stirring in his restless sleep tonight, in the pale moonlight,
In the grip of this cold December, you and I have reason to remember"



torstai 31. lokakuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #29 Summer night city


Summer night city (1978) on klassisimpia kesäaiheisia biisejä, ja ABBAn tuotannosta löytyy esimerkiksi Voulez-vous-albumin vuoden 2001 painokselta. Biisin työnimenä oli Kalle Skändare.

Jos tästä kappaleesta ei saa täydellistä tunnelmaa kesäiseen aamuyöhön (tai yön tunteihin), niin ei sitten mistään. Kannattaa tsekata myös liveveto, joka antaa biisille kunnon lisäsvengiä.

Frida ja Agnetha laulavat aamunsarastuksen tunnelmassa, jossa laulunkertoja etsii ympärilleen samanmielisiä, vapaita sieluja. Tässäkin laulussa juuri tämä yö eroaa muista öistä, ja juuri nyt ollaan huolettomia ja eletään täysillä. Toisaalta aamun koitteessa ei ole enää tarve muistella, mitä on viime yönä tapahtunut tai tullut tehtyä.
Biisissä on hetkessä elämisen tunnelmaa, hieman levottomuutta ja arvostetusta sitä, että maailmassa on muita samanmielisiä, jotka ymmärtävät kertojan tunteet.


Musiikkivideoonkin on saatu diskon ja kesäisen hikisen aamuyön meininkiä.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani (2008)

Kirja: Enkeleitä hiuksissani
Kirjailija: Lorna Byrne
Vuosi: 2008

Kirja kertoo kirjailijan omakohtaisista kokemuksista siitä, miten on kyennyt näkemään enkeleitä lapsesta asti. Enkeleiden lisäksi hän näkee myös kuolleiden henkiä ja traagisiakin tapahtumia etukäteen. Enkelit ovat tuoneet hänelle viestejä, mutta yleensä hän ei ole saanut kertoa viesteistä tai kyvyistään muille ihmisille. Kirjailija on kokenut vaikean lapsuuden, kovaa köyhyyttä ja elänyt sen tiedon kanssa, että hänelle hyvin rakas ihminen tulee kuolemaan ennen aikojaan.

Kirja on ollut menestys Irlannissa, ja miksipä ei. Ihmisiä on aina kiehtonut selittämättömät asiat ja kirjan tarina on kiehtova. Uskoi enkeleihin tai ei, kirjassa on paljon sellasia ajatuksia, jotka ihmisen pitäisi muistaa jokapäiväisessä elämässään. Kirja tuo hyvin esille sen, miten pitäisi muistaa olla kiitollinen elämän pienistä iloista ja elää hetkessä. Samoin pidin kirjailijan muistutuksesta, että joskus on ihan oikein uskaltaa pyytää apua. Pyysi sitä sitten enkeliltään tai kanssaihmisiltään, mutta kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin.

Kuitenkin lukemista häiritsi huomattavasti se, että tässäkin suomennoksessa pilkut olivat välillä ihan missä sattui. Jos virheitä sattuu silloin tällöin, niin ei se haittaa, mutta pitemmän päälle se on todella ärsyttävää. Siinä vaiheessa alkaa kiinnittämään huomiota vain siihen, onko pilkut(tai muut välimerkit/lausejärjestys) kohdillaan, ja itse kirjan tarinaan keskittyminen häiriintyy.
Toinen asia, mikä kirjassa häiritsi, oli paikoittain liian yksityiskohtainen kuvaileminen esimerksiksi siitä, mihin aikaan ja mitä ruokaa perhe on syönyt. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kertoa elämästään, vaikeuksistaan ja jakaa kokemuksiaan, mutta karsimalla liian yksityiskohtaisia kuvauksia, joilla ei välttämättä ollut tapahtuman ymmärtämisen kannalta mitään merkitystä, kirjasta olisi saanut huomattavasti tiiviimmän ja selkeämmän kokonaisuuden. Toki arjestaankin voi tämmöisessä kirjassa kertoa, mutta itse olisin jättänyt kyseiset kuvaukset huomattavasti lyhyemmiksi enkä viljennyt niitä ihan niin usein kuin kirjailija tässä tekee.

Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta paikoittain pitkäveteinen. Enkeleitä hiuksissani ei kuulu siihen kategoriaan, jossa kirjaa ei malta laskea käsistään, mutta mielenkiintoinen tarina kuitenkin piti sen verran otteessaan, että kirjan halusi lukea loppuun.

Tähän loppuun vielä lainaus kirjan alkupuolelta, jossa mielestäni tuodaan esille hyviä ajatuksia:
"Uskomme voivamme tehdä kaiken itse. Uskomme vakaasti olevamme vain lihaa ja verta, sillä olemme unohtaneet, että meillä on sielu. Uskomme vain siihen, mitä näemme, emme kuoleman jälkeiseen elämään, emme Jumalaan, emme enkeleihin. Ei ole ihme, että meistä on tullut niin itsekeskeisiä ja materialistisia. Ihmiset ovat kuitenkin enemmän kuin pelkkää lihaa ja verta, ja kun tämän oivaltaa ja alkaa uskoa sielunsa olemassaoloon, voi yhteys omaan enkeliin kehittyä. -- Kannattaa kyseenalaistaa omat epäilynsä ja kyynisyytensä. Mitä menetettävää siinä on, että avautuu omalle henkisyydelleen ja oppii jotakin omasta sielustaan, ja antaa siten enkeleille mahdollisuuden?"

maanantai 28. lokakuuta 2013

PMMP:n jäähyväiset @ Helsingin Jäähalli

PMMP päätti menestyksekkään uransa kahteen (26.10. ja 27.10.) loppuunmyytyyn Helsingin Jäähallin keikkaan. Nyt on molemmat rutistukset takana ja PMMP:n ura paketissa. Tuntuu, etten oikein löydä yhtä tai edes viittä sanaa, millä voisin lyhyesti pistää kahden päivän fiilikset pakettiin. PMMP:n musiikilla on etenkin viimeisinä vuosina ollut itselleni suuri merkitys ja sunnuntaina huomasin, että se onkin ollut suurempi kuin olen tajunnutkaan.
Lisäksi kuvittelin, että olen ohi sen vaiheen, kun vetistellään jonkin bändin jäähyväiskeikalla. Enpä sitten olekaan. Sellaiset tunneskaalat tuli käytyä viikonloppuna läpi, että melkein tuntuu kuin koko sanavarasto olisi ehtynyt. Tulihan tuossa tietysti hypittyä, huudettua ja bailattua sen verran, joten ainakin energiavarastot on kyllä ehdottomasti kulutettu loppuun.
Rusketusraidat

Lauantain keikka oli mahtava, mutta jäi sunnuntain varjoon. Lauantaina jäi vähän sellanen fiilis, että energiaa säästeltiin seuraavalle päivälle, mikä on tietysti ihan hyvä ja fiksua, koska kerranhan sitä vain soitetaan se Viimeinen Keikka. Itseäni olisi kyllä harmittanut, jos olisi tuo toiseksiviimeinen keikka jäänyt näkemättä, sillä en päässyt jäähyväiskiertueen muille keikoille.

Jäähallissa nähtiin savua, tulta, ilotulitteita, sydämiä ja paperisilppua. Erikoistehosteissa ei tosiaan säästelty ja valotkin olivat viimeiseen asti suunniteltuja. Ainut, mitä jäin kaipaamaan, oli se Joutsenet-biisin lumisade. Sitä ei saatu, mutta toisaalta biisin valaistus oli jotain aivan mieletöntä, täydellistä tunnelmointia.
Joutsenet

Keikoilla edettiin kronologisessa järjestyksessä, eli mitä loogisimmin homma potkaisin käyntiin Rusketusraidoilla. Se oli takuuvarma veto saada jengi samantien mukaan ilman pikkuhiljaa etenevää lämmittelyä. Itsehän inhosin "Ruskiksia" todella paljon silloin, kun se ilmestyi. Ja bändikin oli mielestäni totaalisen turha ja odotin sen olevan yhden hitin ihme, mutta kuinkas sitten kävikään. Inhosta kokonaisvaltaiseen rakkauteen.
Homma alkoi sanoilla "helvetin hyvin menee" ja viimeinen keikka päättyi Miran spiikkaukseen "vittuun kaikki".

Oma pitkäaikainen suosikkini on Matoja, joka onneksi kuultiin viimeiselläkin keikalla. Jäähalli antoi tuolle biisille arvoisensa puitteet. Vaikka Matoja on toiminut loistavasti myös klubikeikoilla, niin tämä jäähalliveto oli enemmän kuin käsittämättömän, mielettömän täydellinen. Vihertävät valot välkkyivät biisin tahdissa, P&M riehuivat savutykkien (hiilihappotykkien?) kanssa ja tunnelma oli kuin mielisairaalan käytäviltä tai helvetin suljettujen ovien takaa. Meinasi siinä itseltäkin lähteä järki totaalisesti! Tämä biisi tässä muodossaan olisi ollut jo 20 euron arvoinen kokemus. Tämä on aivan pakko saada DVD:lle. Ja hyvät mahdollisuudet varmasti onkin, koska ymmärtääkseni tuo sunnuntain keikka taltioitiin.

Matoja

Yksi etenkin sunnuntain kohokohdista oli aivan kiistämättä Matkalaulu (ja Kesäkaverit). Tuli sellainen fiilis, että siinä vaiheessa kaikille iski tajuntaan, että tässä ollaan nyt viimeistä kertaa.
                                        "Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä."
Täytyy sanoa, että en nyt heti keksi vastaavaa yhtä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta tai yhtä suurta hetkeä, kun koko jäähalli lauloi yhteislauluna täysin palkein koko Matkalaulun alusta loppuun. Kuulosti niin hienolta, niin mahtavalta. Nousi karvat pystyyn ja mietin siinä fiilistellessä, miten upea vaikutus musiikilla on. Miten musiikki yhdistää, parantaa ja itkettääkin.

Pariterapiaassa oli vielä sekopäisempi meno kuin klubikeikoilla ja tällä terapiaistunnolla kyllä kannatti olla mukana. Nyt harmittaa niin vietävästi, ettei tätäkään kuule enää livenä, koska kuuluu Veden varaan-albumin suurimpiin suosikkeihini. Tämä on vähän niinkuin Matoja, johon ei vaan voi kyllästyä ja joka paranee jokaisen livevedon myötä.

Matkalaulu-albumin sovituksina kuultiin ahdistavaakin ahdistavampi Kovemmat kädet, kaikkein hitain Oo siellä jossain mun ja Kiitos feat. Asa.
Kovemmat kädet
Kiitos

Korkesaari-biisissä mainittavat listat oli tehnyt eräs poika, joka oli Paulan sanojen mukaan sunnuntain keikalla paikalla. Kyseinen poika oli kuvannut videota biisiin ja eläinosiot oli kuvannut joku toinen henkilö (nimeä en harmikseni enää muista). Video esitettiin live-esityksen yhteydessä jäähallin näytöillä, ja se löytyy nyt myös Youtubesta.

Jäähyväisbiisi Valloittamaton sai nyt sunnuntaina juuri sen tunnelatauksen, jota jo odottelin, niin bändin kuin omaltakin osalta. Ei volloteta liikaa, mutta ollaan silti haikeina ja jättämässä jäähyväisiä. "Jos tyytyy kuuntelemaan merisään, ei tunne myrskyn vaaraa veneellään, ja eessä siellä on vain valloittamaton."

Lavalla nähtiin myös mm. lauluyhtye Viisi, viulusteja ja vetopasuunisteja.
PMMP päätti uransa Tytöt-biisiin. Lauantaina toivoin, että tuo ei olisi viimeinen biisi, mutta sunnuntaina jokin napsahti paikalleen ja tajusin, että Tytöt sopikin lopetusbiisiksi ihan yhtä hyvin kuin jokin muukin. Biisin ajaksi lavalle tulivat Mariska, joka veti räppiosuutensa Miran puolesta ja Jenni Vartiainen. Jos Mariska sai myrskyisät aplodit, niin Jennin astuessa lavalle, syntyi sellainen huutomyrsky, että onneksi oli korvatulpat. Kuitenkin ilta oli PMMP:n ja kaikki muut jäivät tämän viisikon varjoon.

Kun sunnuntaina astuin jäähallilta ulos, ei enää satanut juurikaan, mutta ratikkapysäkiltä kotiin kävellessä alkoi tihutella. Tuli mieleen, että täydellinen ilma tämän ajanjakson loppumisen kunniaksi. Myös Helsingin taivas eli mukana haikeissa (ja toisaalta hyvin riehakkaissa) lopettajaisissa. Pimeän illan vesitihkussa kävellessäni tuli elävästi mieleen jäähyväiskeikka toukokuulta 2003, jolloin satoi paljon rankemmin. Tuolloin oli Aikakoneen viimeinen keikka ja kyseinen bändi oli merkinnyt melkein kaikkea teinivuosinani. Silloin tuntui, että onko elämää enää sen päivän jälkeen, mutta nyt tietää, että elämää on, koska musiikki elää ja pysyy. Ja ehkä jossain jo on jokin bändi, joka on viittä vaille lyömässä itseään läpi ja etenkin odottamassa pääsyä omalla suosikkilistalleni. Ehkä tämän bändin jäähyväiskeikalla ollaan sitten vuonna 2023, jos mennään näin 10 vuoden välein.

Tämä oli mahtava viikonloppu, jonka taatusti muistaa vielä vuosien päästä. Musiikki säilyy, ja nyt biiseihin on saanut lisää muistoja.


Kiitos PMMP!


Niin, ja tässä vielä tuo Viimeisen keikan biisilista:

1. Rusketusraidat
2. Odotan
3. Joutsenet
4. Maria Magdaleena
5. Olkaa yksin ja juoskaa karkuun
6. Matoja
7. Kovemmat kädet
8. Päiväkoti
9. Oo siellä jossain mun
10. Joku raja
11. Kiitos
12. Tässä elämä on
13. Leskiäidin tyttäret
14. Kesäkaverit
15. Päät soittaa
16. Lautturi
17. Pariterapiaa
18. Merimiehen vaimo
19. Heliumpallo
20. Jeesus ei tule oletko valmis
21. Rakkaalleni
22. Korkeasaari
23. Koko show

**
24. Pikkuveli
25. Matkalaulu
26. Kohkausrock

**
27. Valloittamaton
28. Tytöt


.