perjantai 27. maaliskuuta 2015

Reino Helismaa: Etana asialla (1949)

Kuuntelin pitkästä aikaa iskelmäsoittolistaani, jossa on vanhoja suosikkejani, nostalgiabiisejä, uudempia radiohittejä ja kaikkea siltä väliltä. Monikirjavan joukon seassa on myös Reino Helismaan Etana asialla (säv., san. Reino Helismaa, sov. Toivo Kärki), josta ehkä voisi repiä hurtin huumorin kautta perjantaitunnelmiakin. Huumoriralli, jossa on 40-luvun sointia. Lapsena tähän tutustuin, soi nimittäin jatkuvasti jollakin iskelmäkanavalla. Mielsin tuolloin biisin lastenlauluksi eläinteeman ja laulajan tulkinnan takia. Mitä muuta biisi muka voisi olla, kun siinä kerran seikkailevat hämähäkki, etana ja kilpikonna?

Etana asialla unohtui vuosiksi, kunnes jossain vaiheessa muistilokeroistani kaivaitui joitakin sanoja ja aloin googlen kautta etsimään, josko löytäisin lapsuuden suosikkini nimen ja esittäjän jostain netin syövereistä. Niinhän se löytyi ja kun sitten monen vuoden tauon sitä kuuntelin, niin olin lievästi huvittunut. Ei viinan loppuminen kesken korttipelien tai trokaaminen ole aivan perusaiheita lastenlauluissa, saati närkästyminen siitä, että viinan hakumatka kestää ikuisuuden. Lapsena sitä taisi vain kuulla tutut sanat eikä trokaus kuulunut niihin. Persoonallinen biisi, jossa loppuratkaisu hymyilyttää edelleen.


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010)

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja kertoo noin 80-vuotiaasta miehestä, jonka mielestä suurin piirtein kaikki nykyajan hömpötykset ovat typeriä, turhia tai ajanhukkaa. Ennen oli kaikki paremmin ja ihmiset onnellisempia. Kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 2014, mutta sitä en ole käynyt katsomassa, sillä halusin lukea kirjan ensin.

Kirja sisältää monta lyhyttä tarinaa, joista melkein jokainen alkaa lauseella" Kyllä minä mieleni niin pahoitin" ja sitten kerrotaan, miksi näin kävi. Varsinaista suurempaa juonta kirjassa ei ole vaan eletään mielensäpahoittajan arjessa mukana.

Kyrö osaa hyvin kirjoittaa 80-vuotiaan sotia nähneen miehen näkökulmasta. Miehellä on vahvat mielipiteet, tärkeää saada seistä omilla jaloilla hamaan loppuun asti ja asua omillaan. Hän ei hevillä halua tapojaan muuttaa, jos jonkin on hyväksi havainnut. Mies on juro eikä suoraan sano, että kaipaisi elämäänsä ystäviä. Yksi kunnon ystävä hänellä oli ja vaimoaan rakastaa vielä syvästi, on toki poika ja pojan perhe, mutta siihen se aika lailla jääkin. Kotiapulaista voisi vähän katsella sillä silmällä, jos se ei olisi niin ruma ja kaunis.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä niin lääkärin suosituksista muuttaa elämäntapoja, kaupan light-tuotteista, omasta perheestään kuin vaikkapa kaupan tarjouksista, joissa tarjoustuotetta saa hamstrata vain kaksi per talous.

Kirja on hauskasti kirjoitettu ja osuu samaan aikaan monen asian ytimeen. Ihmiset kun tuntuvat pahoittavan mielensä milloin mistäkin ja mitä pienemmistä asioista, on sitten bussipysäkkiä siirretty 20 metriä, tarjoustuotteessa liian lyhyt käyttöaika tai jos joutuu kävelemään sen takia, että hissi on rikki. Tuskinpa tämän kirjan kohdalla on juurikaan tarvinnut värikyniä tarinoita kirjoittaessaan käyttää, sillä vaikkei ehkä kaikki valituksen aiheet saman ihmisen kohdalle osu, niin kyllä jokaiselle löytyy se oikean elämän esimerkkitapauskin. Tämä oli sellainen kirja, jonka erityisesti valittajien toivoisi lukevan, mutta koska huumori on niin vaikea laji, todennäköisesti kirjan varsinainen sanoma jäisi aukenematta heille, jotka tuollaista elämää elävät. Kirjakin olisi vain typerä kokoelma arkipäiväisiä kertomuksia.

Erityisesti mielensäpahoittajan huomion keskittyessä nykypäivän ihmisten tarpeeseen hamstrata tavaraa, vaikka nurkissa lojuvat tuotteet ovat edelleen käyttäkelpoisia, pisti miettimään, miten monen ihmisen olisi hyvä tuo kohta lukea ajatuksella, koska niin monet tuntuvat hukkuvan tavarapaljouteen. Lapsille hankitaan leluja enemmän kuin millä ehtivät leikkimään ja aikuisilla pitää olla peliä ja vehjettä itselläänkin. Ei riitä yksi älypuhelin vaan pitää olla tabletti, läppäri, lentokentän kokoinen plasmatelkkaria, kananmunankeitin, riisinkeitin, hedelmänkuivaaja, automaattinen omenankuorija ja ties mitä. Ja näitä uusitaan vaikkapa siinä vaiheessa, kun edellinen härpäke on vuoden "vanha".

Kirjassa on hyviä pointteja suuntaan ja toiseen. Toisaalta piikki yhteiskunnan epäkohtien suuntaan, mutta samalla muistus myös siitä, että kaikesta ei kannata pahoittaa mieltään tai valittaa vaan ottaa välillä vähän rennommin ja vaihtaa vapaalle.

"Hinkkasin tahroja ja roiskeita, otin kynnenpäällä pinttyneimmät kohdat ja sitten puhtaalla rätillä ennen kuin lopuksi lastalla koko ikkuna. Kyllä on vaikeaa saada ihan tasaista jälkeä ilman viiruja.

Heti pänni. Pidin tauon ja kuulostelin vieläkö pänni.
Kyllä. Ja paljon.

Kyllä oli maailman turhinta työtä ikkunoiden pesu. Kyllä en ymmärrä miksi niitä pitäisi pestä yhtään sen useammin kuin talon viemäröintijärjestelmä pitää uusia elikkä kuudenkymmenen vuoden välein. 

Kesällä on mukava nähdä ikkunasta ulos, mutta vielä mukavampi aurinkoaikana on olla ihan oikeasti ulkona. Ja kun ihminen ei näe ikkunasta, niin silloinhan on pakko mennä katsomaan, että miltä ulkona näyttää. Tuleeko vettä vai voittaako aurinko. Ja syksyisin ja talvisin maisema masentaa joka tapauksessa, joten mitä sitä tehostamaan. Kyllä ei pidä ahnehtia."

Lukuhaasteen kohta 6: Kirja, jonka nimi on yksi sana


maanantai 23. maaliskuuta 2015

Korvamatoja vol. 2

Meghan Trainor: All about that bass
Vapaa-ajalla kuuntelen mahdollisimman vähän radiota juuri siksi, että radio pilaa hyvätkin biisit. Puhumattakaan siitä, mitä se tekee ärsyttäville biiseille. Vaikka muuten tykkään Groove FM:stä, niin toki sielläkin tulee näitä vähemmän inspiroivia biisejä. Ja tämä ärsyttävä korvamato on Meghan Trainorin All about that bass. Vaikka biisi on yksi tämänhetken typerimmistä, on se osattu rakentaa sikäli fiksusti, että halusi tai ei, se on rytminsä ja bassonsa (hekoheko) puolesta erittäin helppo omaksuttava ja tunkeutuu pääkoppaan armottomasti. Ja jää sinne. Kun tämän kuulee kerran, niin hiisi vieköön, kun aivot pyörittävät sen jälkeen rasittavuuteen asti samaa lainia: "I'm all about that bass, bout that bass, no treble..."


Erin: Ei taida tietää tyttö
Erinin biiseissä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, sillä ovat persoonallisia, raikkaita ja sanoituksissa on ajatusta. Vaikka olen yrittänyt, niin siitä huolimatta en oikein jaksa niitä kovin montaa kertaa kuunnella ja jatkuva radiosoitto on kyllästyttänyt lopullisesti. Biisit ovat tarttuvia ja yksi hyvä esimerkki on Ei taida tietää tyttö. Pirun ärsyttävä, koska sitä ei saa päästä pois sitten millään. Jossain vaiheessa tulee se fiilis, että tekisi mieli hyppiä pitkin seiniä ja raivata ulosmenoaukko betonin läpi paljain käsin. Sikäli hyvin rakennettu biisi, että haluamattaankin alkaa hyräillä kertosäettä.


Grease: You're the one that I want
70-luvun musikaalin elokuvaversiossa kuullaan John Travolta ja Olivia Newton-Johnin duettona You're the one that I want. Menoa, lanteiden keinuttelua ja hyvää mieltä. Ja nimenomaan tuo kertosäe on tämän biisin kohdalla se, joka helposti junnaa koko päivän päässä.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Jukka Jalkanen: Amalgaami (2003)

Jukka Jalkasen Amalgaami kertoo miehestä, jolla on kaikki hyvin: hyväpalkkainen hammaslääkärin työ, tyttöystävä ja kiva asunto. Sitten ahdistus alkaa ottaa valtaa ja elämä muuttuu myllerrykseksi.

Valitsin kirjan sen perusteella, että piti löytää kirja kirjailijalta, jolla on samat nimikirjaimet. Menin Kallion kirjastoon J:n kohdalle ja aloin selata. Sillä hetkellä hyllyssä oli tämä ja jokin toisen kirjailijan kirjat, ja niistä kahdesta tämä vaikutti luettavammalta.

Kirjailijalla on poikkeuksellinen ja persoonallinen kirjoitustyyli. Lyhyitä lauseita, joista välillä on jätetty esim. persoonapronominit kokonaan pois muulloinkin kuin minä-muodossa puhuttaessa. Ihmisiin viitataan se-pronominilla, joka omaan korvaani kalskahtaa etenkin kirjoitetussa tekstissä varsin ikävästi. Se on toki tehokeino ja uskon, että senkin voi saada toimimaan, ja tavallaan se sopiikin tämän romaanin luonteeseen, mutta silti - ei. Toisaalta kirjailija kuvaili tapahtumia ja eritoten päähenkilön tunteita ja aisteja hyvinkin rikkaasti ja paikoin jopa ronskin kyynisesti. Kirja oli mielestäni enemmän ajatuksenvirtaa kuin huolella rakennettu ja sopivista paloista koottu kokonaisuus. Tämä voisi ehkä olla vaikkapa lukion ainekirjoituksen tuotosta, jossa kirjoitusaika on rajallinen.

Kirjan päähenkilön ahdistuminen ja sen tuomat möröt kuvataan helposti lukijankin visualisoitaviksi. Juonen vaiheissa on sen verran epäselvyyttä, että se ainakin minulle lukijana herätti paljon väärällä tavalla epäselviksi jääviä kysymyksiä. Niiden kohdalla tuntui kuin kirjailija ei olisi tarkastellut tarinaansa kokonaisuutena vaan mennyt pelkän fiiliksen varassa. Fiiliksen mukaan voi toki mennä ja jos aukkoja tarkoituksella jätetäänkin, pitää niissä silti mielestäni olla jotain järkeä.

Kirjailijan kuvailutaitojen perusteella voisin suositella kirjaa, mutta juonen rakenteen ja sisällön perusteella puolestaan en. Suurin kipinä lukemiseen jäi syttymättä, sillä omalla kohdallani kirjassa ei ollut tarpeeksi koukkuja tai mielenkiintoisia hahmoja. Menihän tämä, mutta kirjailijan nimeä ei tarvitse panna muistiin jatkoa ajatellen.

"- Mitä nyt? Lissu ihmetteli, kun toljotin poraa kuin hirviötä.
- Taitaa olla takuuaika ummessa.
- Siinä mitään ole.
Se pani poran päälle ja ääni oli normaali. Miten se äsken noin, ajattelin. Napsuttelin poraa muutaman kerran auki ja kiinni, se vinkui ja viilsi entiseen tapaan, kunnossa oli.

Cembalon soinnit loppuivat, kun painoin poran miehen hampaaseen. Se ei värähtänytkään, oli kuin kuollut, taisi nauttia tilanteesta. Masokisti. Niiltä pitäisi ottaa tuplamaksu ja huvivero. Mietin taas miehen ammattia, kun rentoutui vasta hammaslääkärin tuolissa. Ei kai ollut muuten aikaa. Lissu survoi kohisevan imuletkun miehen suuhun ja se nytkähti. Nautinnosta kai.

Annaa oli jo ikävä. Onneksi oli sovittu lounashetki."


Tämä täyttää kirjan vuoden lukuhaasteen kohdan 35: kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Muistoja 90-luvulta: Alexia: Summer is crazy (1996)

Kun aurinko alkaa näyttäytyä useampana päivänä, alkaa kovasti mieli vaellella kesän lämpimiin päiviin. Yksi ehdottomaksi merkittävimpiä ja suurimpia kesän fiilistelybiisejä on Alexian Summer is crazy. Biisi on tulvillaan 90-luvun iloista melodiaa, auringonpaistetta, kirkkaana hehkuvaa sinistä taivasta ja rentoa meininkiä.

Summer is crazy soi aikoinaan radiossa vähintään sata kertaa päivässä, joten se juurtui lähtemättömästi merkittäväksi osaksi noita kesiä. Sen verran muistan, että kuulin sanat niin väärin kuin vain mahdollista, mutta harmikseni en enää muista yhtään esimerkkiä.

Kun viime vuoden Suvilahden ysärifestareilla Alexia päräytti tämän biisin soimaan lämpimässä elokuun illassa, tuntui kuin aikakone olisi vienyt sekunnissa vuosia taaksepäin. Kaikki ne ihanat, positiiviset hetken palautuivat mieleen. Kun kuunneltiin radiota sormi rec-nappulalla, hypittiin hyppynarua yhteentoista asti valoisina kesäiltoina tai kun käveltiin samoja hiekkapolkuja uudestaan ja uudestaan.

Aivan ihana, elämänmyönteinen ysäribiisi, joka on jo niin vahvasti nostalginen, ettei sitä voi arvostella ilman, että ysärilasit sumentavat arviointikykyä.




sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

30 kysymystä kirjoista

1. Paras viime vuonna lukemani kirja
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

2. Kirja, jonka olen lukenut yli kolme kertaa
Linda Howard: Täydellinen mies

3. Suosikkikirjasarjani
Jo Nesbon Harry Hole-sarja

4. Suosikkikirjani suosikkisarjastani
Poliisi

5. Kirja, joka tekee minut onnelliseksi
Mikä tahansa hyvä kirja, koska onnellisuus syntyy miellyttävästä lukukokemuksesta. Esimerkiksi vaikkapa Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo.

6. Kirja, joka tekee minut surulliseksi
Donald Spoto: Marilyn Monroe

7. Aliarvostetuin kirja
Barbara Erskine: Nainen menneisyydestä.
En meinannut keksiä tähän mitään, mutta sitten tuli tuo kirja mieleen, jonka aivan sattumalta löysin kirpparilta vuosia sitten ja lumouduin täysin. Äärimmäisen mielenkiintoinen tarina päähenkilön edellisestä elämästä.

8. Yliarvostetuin kirja
Stephenie Meyerin Twilight-Houkutus. Yritin lukea ykkösosaa englanniksi ja se oli mielestäni niin huonosti kirjoitettu, etten pystynyt lukemaan kirjaa kovin pitkälle, koska alkoi ahdistaa. Suomennokseen en ole uskaltanut edes koskea.

9. Kirja, josta en olisi uskonut pitäväni
Dan Brown: Da vinci -koodi
Minulla oli vaikeuksia kirjan alun kanssa. Luin ensin viikon aikana ehkä parikymmentä sivua, jonka jälkeen kirja jäi sivuun reiluksi viikoksi. Sitten tartuin siihen uudestaan, alotin alusta enkä lopulta meinannut malttaa laskea sitä käsistäni.

10. Suosikkiklassikkoni
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
En yleensä välitä sota-aiheista, mutta Tuntematon sotilas yllätti positiivisesti.

11. Inhoamani kirja
John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

12. Kirja, jota en enää rakasta
Aikoinaan tykkäsin Sweet Valley High -kirjoista, mutta eipä niitä enää kestä lukea.

13. Suosikkikirjailijani
Anni Polva, Jo Nesbo, Stephen King

14. Suosikkikirjailijani suosikkikirja
-

15. Paras kirjallinen mieshahmo
Harry Hole

16. Paras kirjallinen naishahmo
Kun en keksi nyt tähän hätään muutakaan, niin Pikku Myy on toki hyvinkin veikeä ja mielenkiintoinen tapaus.

17. Lempisitaatti lempikirjastani
"Tuttu ääni sai Mainin vilkaisemaan istujaa tarkemmin. Mihin hullunmyllyyn hän oikein oli joutunut: häijynilkeä kenkävaras istui kivellä hänen kesämajansa lähellä ja leukaili hänelle niin kuin vanhalle tuttavalle. Miksi muuksi tahasa hän oli ollut valmis luulemaan miestä, mutta ei pienen maalaistalon rengiksi. Miehistä ei voinut olla enää vähääkään varma. Kulkuri oli kuin prinssi, ja prinssi saattoi paljastua kulkuriksi. "
Anni Polvan kirjasta En rakastu kiusallakaan.

18. Kirja, johon petyin
Lorna Byrne: Toivon viesti enkeleiltä. En millään jaksanut lukea alkua pidemmälle.

19. Paras kirjaelokuva
Niitä on aika vähän, mutta esimerkiksi Twilightit. Vaikken kirjoja ole jaksanut lukea kokonaisuudessaan, niin huolimatta näyttelijävalinnoista, tykkäsin noista elokuvista.

20. Paras rakkaustarina
Pidin kovasti Cecelia Ahernin P.S. Rakastan sinua -kirjassa olleesta rakkaustarinasta. Vähän poikkeavampi kuvio.

21. Lapsuuden lempikirja
Hugh Scott: Hirmuhiirten luola
Oli niin kova kirja, että oksat pois!

22. Tärkein kirja, jonka omistan
Tähän kai pitäisi vastata jokin henkevä klassikko, mutta vastaankin, että Kielitoimiston sanakirja (osat 1-3) on tällä hetkellä tärkein omistamani kirja.

23. Kirja, jonka olen halunnut lukea jo kauan
Mm. Waltari: Sinuhe egyptiläinen ja J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta trilogia (joka onkin parastaikaa luvussa)

24. Kirja, joka useampien ihmisten kannattaisi mielestäni lukea
Pako Pohjois-Koreasta - Leiri 14

25. Kirjallinen hahmo, johon samaistun eniten
Useissakin hahmoissa on jotain, johon samaistun. Tai sitten tarkoituksella kuvittelen itseni kirjan maailmaan mukaan, joten vaikea nimetä mitään yhtä tiettyä hahmoa.

26. Kirja, joka muutti mielipiteeni
Onhan noita moniakin sellaisia, jotka ovat vaikuttaneet, mutta Paulo Coelhon Alkemisti herätti ajattelemaan asioita useammalta eri kantilta.

27. Yllättävin juonenkäänne tai kirjanlopetus
Tällä hetkellä vaikka Jo Nesbon Isänsä poika-kirjan loppuratkaisu.

28. Paras kirjannimi
Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi

29. Kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän
Oltiin Fifty shades of Grey-kirjoista mitä mieltä hyvänsä, niin itse kyllä pidin. Helppolukuista, viihdyttävää ja paikoitellen jopa yllättävääkin.

30. Kaikkien aikojen suosikkikirjani
Anni Polva: Otan sinut äkäpussi, Walt Disneyn elämäkerta

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Tuli

Keltainen liekki takassa, kynttilässä
palavan puun tuoksu, tässä hetkessä
Nuo kauniit savukuviot, kun hohde sammuu
Tuo hiilien hehku, kun tuli hiipuu

Se ihmeellinen tuoksu, joka huumaa
Se lumoava valo, joka hehkullaan
ihmisen kaunistaa

Koko universumi unohtuu,
kun liekkien leikkiä katselee
Hiljaa tunnelmoiden
Pieni hetki vain minulle, itselleni, yksin

Katselen kasvojasi tulen hohteessa, huoneessa pimeässä
Kuin muuta ei olisi olemassa tässä maailmassa

Kun liekkiä tuijotamme, katseemme kohtaavat
Ihana hetki vain meille, yhdessä, kaksin

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Queen: Don't stop me now (1978)

Queen on senlaatuinen yhtye, että biisit hakevat vertaisiaan. Don't stop me now -biisissä on kunnolla vauhtia, miellyttävä melodia ja Freddien upea ääni -tietysti. Saan tästä sopivasti positiivista lykkäystä harmaisiin päiviin, uskoa siihen, että kannattaa mennä positiivisella fiiliksellä eteenpäin, kun sellainen on päällä. Ajatelkoot muut mitä vaan, kunhan eivät ole tiellä hidastamassa, kun painetaan talla pohjassa, kipinät autonrenkaista tai kengänpohjista räiskyen, aina taivaisiin ja takaisin tullaan, jos viitsitään. Olkoon se vapautta, elämisen onnea ja sopivassa määrin muiden ihmisten mielipiteiden kuuntelematta jättämistä. Tässä biisissä ei ole surullista pohjavirettä vaan tuntuu, että nyt ollaan tunnelmissa kaikkein korkeimmalla eikä huomisesta välitetä.





Ja jos Queenin biisi ei ole tuttu, niin ehkä tämä yhden hitin ihme kuulostaa tutummalta:

perjantai 6. maaliskuuta 2015

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 1: Leijonakuningas (1994)

Käsikirjoitus: Irene Mecchi, Jonathan Roberts, Linda Woolverton
Ohjaus: Roger Allers, Rob Minkoff
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Simba (Jonathan Taylor Thomas (nuori) ja Matthew Broderick (aikuinen)/Christopher Romberg ja Paavo Kerosuo), Mufasa (James Earl Jones/Esa Saario), Scar (Jeremy Irons/Jukka-Pekka Palo), Timon (Nathan Lane/Pirkka-Pekka Petelius), Pumba (Ernie Sabella/Pekka Laiho), Nala (Niketa Calame ja Moira Kelly/Meri Holopainen ja Annimaria Rinne), Zazu (Rowan Atkinson/Veikko Honkanen), Shenzi (Whoopi Goldberg/Raija Jääskä), Banzai (Cheech Marin/Antti Pääkkönen), Ed (Jim Cummings/Jim Cummings)
Ensi-ilta Suomessa: joulukuussa 1994
Jatko-osat: Jylhäkallion ylpeys (1998), Hakuna matata (2004)

Leijonakuningas kertoo Simbasta, josta on jonain päivän tuleva Jylhämaan hallitsija isänsä Mufansan jälkeen. Mufasalla on kateellinen veli Scar, joka on kyllästynyt olemaan kakkosena ja punoo juonen sekä Simban että Mufasan päänmenoksi. Mufasa kuolee pelastaessaan poikaansa. Scar pelottelee Simban poistumaan Jylhämaasta taakseen katsomatta ja lähettää ilkeät hyeenat vielä perään varmistamaan, ettei leijonanpentu varmasti koskaan palaa.

Simba harhailee tiensä autiomaahan, josta Timon ja Pumba löytävät hänet. Omalla tavallaan kaksikko auttaa Simbaa elämään sen syyllisyyden kanssa, johon Scar hänet sai uskomaan: että hän on syyllinen Mufasan kuolemaan.
Simba elelee aika huoletonta elämää paratiisissa, kunnes lapsuudenystävä Nala ruokaa etsiessään löytää kuolleeksi luullun Simban.

Disneyn klassikoiden paremmuusjärjestystä miettiessäni ensimmäinen sija ei suinkaan ollut läpihuutojuttu. Pohdin pitkään, miltä kantilta asiaa lähestyisin ja millä perustein pitäisi valita se, joka olisi paras kaikista. Mieluusti olisin jakanut ykkössijan viiden elokuvan kanssa, mutta koska ykkösiä on vain yksi, päädyin lopulta antamaan sen Leijonakuninkaalle. Koska vaikka kovasti kaikista prinsessasaduista tykkäänkin, niin Leijonakuninkaassa on jotain vielä vähän enemmän. Ja hei, leijonia, jotka ovat kissaeläimistä ehkä upeimpia.

Mistäköhän aloittaisin kehua elokuvaa?
Simba on toki ykkönen, niin pentuna kuin aikuisena. Mahtava hahmo, joka on utelias, itsekäs, tyhmänrohkea, pelkuri ja lopulta fiksu ja vastuuntuntoinen. Hahmon luonne ja persoona kehittyy elokuvan aikana ja on sankaritarina vailla vertaa. Ja jos näin nyt voi sanoa, on Simban aikuispiirros erittäin komea leijona.

Lisäksi koko elokuvan värimaailma on huikaiseva, Kunhan kruunun saan kuninkaan-musiikkikohtaus on hauska ja mielestäni erittäin kekseliäästi toteutettu. Musikaalityyliä, mutta eläimillä. Lisäksi Simban ja Nalan Zazun vähätteleminen osoittavat omalla tavallaan sen, miten nuoret eivät jaksa suhtautua auktoriteetteihin vakavasti, kun kyseessä on vain vähäpätöinen neuvonantaja eikä isä-kuningas.

Lapsena erityisesti Tunnetko tään rakkauden -kohtaus oli ylisöpö, elokuvan yksi huippukohtia, kun Simba ja Nala jälleen kohtaavat. Tulipa itsekin tuota yksi jos toinen kerta leikittyä, välillä niin, että pehmolelut piti asettaa esittämään muita hahmoja, kun itse kuvittelin olevani Nala.

Mufasan kuolema lienee yksi elokuvahistorian surullisimpia kohtauksia. Olen nimittäin kuullut monien sanovan, että kohtaus ajaa monien ns. oikeiden elokuvien draamakohtausten ohi. Ja onhan tuo. Ei ole mitään merkitystä sillä, kuinka monta kertaa elokuvan on katsonut, koska kyseinen kohtaus itkettää melkein joka kerta. Yhdessä vaiheessa oli pakko jopa kelata sen ohi, koska ei kyennyt tuota katsomaan. Onhan se aika lohdutonta, kun Simba autiossa solassa huutelee apua ja huomatessaan, ettei kukaan ole kuulemassa huutelee onnettomana: "Hei, joku, kuka tahansa, apua". Ja se musiikki siellä taustalla...Nyyh. Mielestäni edes Bambin äidin kuolema ei ole lähelläkään tuon kohtauksen intensiteettiä. Toisaalta en kyllä muutenkaan välitä Bambista juurikaan.

Timon ja Pumba ovat hauskoja -totta kai, mutta kaiken komiikan taustalla piilee heidänkin kohdillaan elämän kiviset tiet. Hölmöjen juttujen, vitsailun ja toisaalta ikävien asioiden välttelyn ohella, kaksikolle ystävyys on kaikki kaikessa ja otettuaan Simban jengiinsä, tekisivät he hänen puolestaan mitä vain.

Ihana, ihana elokuva, jossa on symboliikkaa, ystävyyssuhteita, huumoria, monenlaisia persoonia ja elämän nurjiakin puolia.

 


Tässä vielä yhteenvetona oma listani viidestätoista parhaasta Disneyn klassikkoelokuvasta:

1. Leijonakuningas
2. Pieni merenneito
3. Aladdin


tiistai 3. maaliskuuta 2015

Unzyme: Override (2015)

Jyväskyläläinen Unzyme-yhtye on julkaissut biomekaanista poppia sisältävän Override-nimisen albumin.

Kuunnellessani Overridea, alitajuntani jakoi albumin kahteen osaan.  Ensimmäinen osa muodostuu neljästä ensimmäisestä biisistä, jotka tuntuivat kokeilevilta huuteluilta naapuripöytiin, pieneltä vinkkaisulta, että täällä on muuten tämmöistä musiikkia tarjolla, muttei vielä anneta kaikkea, anneta palaa talla pohjassa.

Don't accept your fate aloitti levyn "kakkososan" vetämällä kaiken huomion itseensä jo ensimmäisten sekuntien aikana. Tuntui siltä, että nyt ajatus on löytynyt, ja musiikin sävyyn on luotu dramatiikan ja mahtipontisuuden tuntua, vaikka Mother of all bombs toisaalta siihen suuntaan jo viittailikin. Taustalle luotu musiikki luo vahvasti mielikuvat siitä, miten vaikkapa Amsterdamin elektro-techno-musiikkibileissä bilekansan veri virtaa rytmin johtamana, ihmismieleen ei mahdu kuin tämä ilta, ja strobo- ja laservalot valaisevat senhetkisen maailman. Voin melkein nähdä järjettömän kokoisen hallin täynnä ihmisiä, monivärisiä valoja ja dj:n/yhtyeen soittamassa korkealla lavalla hien ja savukoneiden keinotekoisen savun hajun sekoittuessa toisiinsa.

I can't stand this silence on melodisempi, keskustelevampi biisi, jossa isoa yleisöä kosiskeleva mahtipontisuus pannaan hetkeksi syrjään ja tuodaan sanomaa lähemmäs kuulijaa. Kuin varmistaen, että kuuntelethan nyt, mitä haluan sanoa. Ollaan toisaalta edelleen samassa maailmassa, mutta ympäristö ja ihmiset ovat vaihtuneet tai ohjelmoineet itsensä toisenlaiselle ohjelmalle.

Faces I knew -biisissä diggailen erityisesti siitä, miten laulajan (Joona Nuutisen) ääni soi, aika miellyttäviä värejä kuuluu löytyvän. Erityisesti alaäänissä on sellainen sävy, joka miellyttää ainakin allekirjoittaneen korvaa.

Jostain syystä Bad old times -biisin taustamusiikki vie ajatukseni autioituneen mielisairaalan karuille käytäville, joilla kävellessään voi melkein aistia siellä asuneiden henkilöiden haamut. Omalla ahdistavalla tavallaan hyvin mielenkiintoinenkin mielikuva, ja toisaalta tekee biisistä itselleni vielä sellaisen, että on melkein pakko kuunnella vielä kerran kuin selvittääkseen, mistä mielikuva tulikaan.

Which way tarjoilee dancenpaa menoa, vahvaa rytmitystä ja tempaa mukaansa viimeistään kahden minutin kohdille luotujen rumpupaukuttelujen kohdalla.

Ensimmäisenä Unzymen musiikista tulivat mieleen Prodigy ja Darude, ja vaikken kumpaakaan kovin aktiivisesti kuuntele, tuntuu Unzyme yhdistelevän elementtejä sikäli sopivasti, että yllätyin positiivisesti siitä, miten vaivattomasti albumin levyarvostelun pystyi kirjoittamaan ja musiikkiin pääsemään mukaan. Musiikkityyli vaatii vastaanottavaisen mielentilan ja keskittymistä, sillä biisien taustoissa on paljon yksityiskohtia, tapahtumia ja pieniä kikkoja, joista jokaisen haluaisi mielellään huomioida. Puolella korvalla ei tätä albumia siis kannata kuunnella, jos haluaa oikeasti päästä musiikin tarjoamaan maailmaan. Albumissa on yhteneväinen linja, mutta millään ei voi sanoa, että sama biisi olisi tehty kymmenen kertaa. Jokainen erottuu joukosta, ja vaikken alkupään biiseille lämmennyt yhtä paljon kuin viimeisille, ovat nekin ehdottomasti linjakkaita yksilöitä ja puolustavat paikkaansa levyllä.

Kuuntele: Don't accept your fate, Faces I knew, Thought of decay
Skippaa: Step outside, Relay

Yhtyeen kotisivut.


.