torstai 31. lokakuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #29 Summer night city


Summer night city (1978) on klassisimpia kesäaiheisia biisejä, ja ABBAn tuotannosta löytyy esimerkiksi Voulez-vous-albumin vuoden 2001 painokselta. Biisin työnimenä oli Kalle Skändare.

Jos tästä kappaleesta ei saa täydellistä tunnelmaa kesäiseen aamuyöhön (tai yön tunteihin), niin ei sitten mistään. Kannattaa tsekata myös liveveto, joka antaa biisille kunnon lisäsvengiä.

Frida ja Agnetha laulavat aamunsarastuksen tunnelmassa, jossa laulunkertoja etsii ympärilleen samanmielisiä, vapaita sieluja. Tässäkin laulussa juuri tämä yö eroaa muista öistä, ja juuri nyt ollaan huolettomia ja eletään täysillä. Toisaalta aamun koitteessa ei ole enää tarve muistella, mitä on viime yönä tapahtunut tai tullut tehtyä.
Biisissä on hetkessä elämisen tunnelmaa, hieman levottomuutta ja arvostetusta sitä, että maailmassa on muita samanmielisiä, jotka ymmärtävät kertojan tunteet.


Musiikkivideoonkin on saatu diskon ja kesäisen hikisen aamuyön meininkiä.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani (2008)

Kirja: Enkeleitä hiuksissani
Kirjailija: Lorna Byrne
Vuosi: 2008

Kirja kertoo kirjailijan omakohtaisista kokemuksista siitä, miten on kyennyt näkemään enkeleitä lapsesta asti. Enkeleiden lisäksi hän näkee myös kuolleiden henkiä ja traagisiakin tapahtumia etukäteen. Enkelit ovat tuoneet hänelle viestejä, mutta yleensä hän ei ole saanut kertoa viesteistä tai kyvyistään muille ihmisille. Kirjailija on kokenut vaikean lapsuuden, kovaa köyhyyttä ja elänyt sen tiedon kanssa, että hänelle hyvin rakas ihminen tulee kuolemaan ennen aikojaan.

Kirja on ollut menestys Irlannissa, ja miksipä ei. Ihmisiä on aina kiehtonut selittämättömät asiat ja kirjan tarina on kiehtova. Uskoi enkeleihin tai ei, kirjassa on paljon sellasia ajatuksia, jotka ihmisen pitäisi muistaa jokapäiväisessä elämässään. Kirja tuo hyvin esille sen, miten pitäisi muistaa olla kiitollinen elämän pienistä iloista ja elää hetkessä. Samoin pidin kirjailijan muistutuksesta, että joskus on ihan oikein uskaltaa pyytää apua. Pyysi sitä sitten enkeliltään tai kanssaihmisiltään, mutta kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin.

Kuitenkin lukemista häiritsi huomattavasti se, että tässäkin suomennoksessa pilkut olivat välillä ihan missä sattui. Jos virheitä sattuu silloin tällöin, niin ei se haittaa, mutta pitemmän päälle se on todella ärsyttävää. Siinä vaiheessa alkaa kiinnittämään huomiota vain siihen, onko pilkut(tai muut välimerkit/lausejärjestys) kohdillaan, ja itse kirjan tarinaan keskittyminen häiriintyy.
Toinen asia, mikä kirjassa häiritsi, oli paikoittain liian yksityiskohtainen kuvaileminen esimerksiksi siitä, mihin aikaan ja mitä ruokaa perhe on syönyt. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kertoa elämästään, vaikeuksistaan ja jakaa kokemuksiaan, mutta karsimalla liian yksityiskohtaisia kuvauksia, joilla ei välttämättä ollut tapahtuman ymmärtämisen kannalta mitään merkitystä, kirjasta olisi saanut huomattavasti tiiviimmän ja selkeämmän kokonaisuuden. Toki arjestaankin voi tämmöisessä kirjassa kertoa, mutta itse olisin jättänyt kyseiset kuvaukset huomattavasti lyhyemmiksi enkä viljennyt niitä ihan niin usein kuin kirjailija tässä tekee.

Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta paikoittain pitkäveteinen. Enkeleitä hiuksissani ei kuulu siihen kategoriaan, jossa kirjaa ei malta laskea käsistään, mutta mielenkiintoinen tarina kuitenkin piti sen verran otteessaan, että kirjan halusi lukea loppuun.

Tähän loppuun vielä lainaus kirjan alkupuolelta, jossa mielestäni tuodaan esille hyviä ajatuksia:
"Uskomme voivamme tehdä kaiken itse. Uskomme vakaasti olevamme vain lihaa ja verta, sillä olemme unohtaneet, että meillä on sielu. Uskomme vain siihen, mitä näemme, emme kuoleman jälkeiseen elämään, emme Jumalaan, emme enkeleihin. Ei ole ihme, että meistä on tullut niin itsekeskeisiä ja materialistisia. Ihmiset ovat kuitenkin enemmän kuin pelkkää lihaa ja verta, ja kun tämän oivaltaa ja alkaa uskoa sielunsa olemassaoloon, voi yhteys omaan enkeliin kehittyä. -- Kannattaa kyseenalaistaa omat epäilynsä ja kyynisyytensä. Mitä menetettävää siinä on, että avautuu omalle henkisyydelleen ja oppii jotakin omasta sielustaan, ja antaa siten enkeleille mahdollisuuden?"

maanantai 28. lokakuuta 2013

PMMP:n jäähyväiset @ Helsingin Jäähalli

PMMP päätti menestyksekkään uransa kahteen (26.10. ja 27.10.) loppuunmyytyyn Helsingin Jäähallin keikkaan. Nyt on molemmat rutistukset takana ja PMMP:n ura paketissa. Tuntuu, etten oikein löydä yhtä tai edes viittä sanaa, millä voisin lyhyesti pistää kahden päivän fiilikset pakettiin. PMMP:n musiikilla on etenkin viimeisinä vuosina ollut itselleni suuri merkitys ja sunnuntaina huomasin, että se onkin ollut suurempi kuin olen tajunnutkaan.
Lisäksi kuvittelin, että olen ohi sen vaiheen, kun vetistellään jonkin bändin jäähyväiskeikalla. Enpä sitten olekaan. Sellaiset tunneskaalat tuli käytyä viikonloppuna läpi, että melkein tuntuu kuin koko sanavarasto olisi ehtynyt. Tulihan tuossa tietysti hypittyä, huudettua ja bailattua sen verran, joten ainakin energiavarastot on kyllä ehdottomasti kulutettu loppuun.
Rusketusraidat

Lauantain keikka oli mahtava, mutta jäi sunnuntain varjoon. Lauantaina jäi vähän sellanen fiilis, että energiaa säästeltiin seuraavalle päivälle, mikä on tietysti ihan hyvä ja fiksua, koska kerranhan sitä vain soitetaan se Viimeinen Keikka. Itseäni olisi kyllä harmittanut, jos olisi tuo toiseksiviimeinen keikka jäänyt näkemättä, sillä en päässyt jäähyväiskiertueen muille keikoille.

Jäähallissa nähtiin savua, tulta, ilotulitteita, sydämiä ja paperisilppua. Erikoistehosteissa ei tosiaan säästelty ja valotkin olivat viimeiseen asti suunniteltuja. Ainut, mitä jäin kaipaamaan, oli se Joutsenet-biisin lumisade. Sitä ei saatu, mutta toisaalta biisin valaistus oli jotain aivan mieletöntä, täydellistä tunnelmointia.
Joutsenet

Keikoilla edettiin kronologisessa järjestyksessä, eli mitä loogisimmin homma potkaisin käyntiin Rusketusraidoilla. Se oli takuuvarma veto saada jengi samantien mukaan ilman pikkuhiljaa etenevää lämmittelyä. Itsehän inhosin "Ruskiksia" todella paljon silloin, kun se ilmestyi. Ja bändikin oli mielestäni totaalisen turha ja odotin sen olevan yhden hitin ihme, mutta kuinkas sitten kävikään. Inhosta kokonaisvaltaiseen rakkauteen.
Homma alkoi sanoilla "helvetin hyvin menee" ja viimeinen keikka päättyi Miran spiikkaukseen "vittuun kaikki".

Oma pitkäaikainen suosikkini on Matoja, joka onneksi kuultiin viimeiselläkin keikalla. Jäähalli antoi tuolle biisille arvoisensa puitteet. Vaikka Matoja on toiminut loistavasti myös klubikeikoilla, niin tämä jäähalliveto oli enemmän kuin käsittämättömän, mielettömän täydellinen. Vihertävät valot välkkyivät biisin tahdissa, P&M riehuivat savutykkien (hiilihappotykkien?) kanssa ja tunnelma oli kuin mielisairaalan käytäviltä tai helvetin suljettujen ovien takaa. Meinasi siinä itseltäkin lähteä järki totaalisesti! Tämä biisi tässä muodossaan olisi ollut jo 20 euron arvoinen kokemus. Tämä on aivan pakko saada DVD:lle. Ja hyvät mahdollisuudet varmasti onkin, koska ymmärtääkseni tuo sunnuntain keikka taltioitiin.

Matoja

Yksi etenkin sunnuntain kohokohdista oli aivan kiistämättä Matkalaulu (ja Kesäkaverit). Tuli sellainen fiilis, että siinä vaiheessa kaikille iski tajuntaan, että tässä ollaan nyt viimeistä kertaa.
                                        "Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä."
Täytyy sanoa, että en nyt heti keksi vastaavaa yhtä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta tai yhtä suurta hetkeä, kun koko jäähalli lauloi yhteislauluna täysin palkein koko Matkalaulun alusta loppuun. Kuulosti niin hienolta, niin mahtavalta. Nousi karvat pystyyn ja mietin siinä fiilistellessä, miten upea vaikutus musiikilla on. Miten musiikki yhdistää, parantaa ja itkettääkin.

Pariterapiaassa oli vielä sekopäisempi meno kuin klubikeikoilla ja tällä terapiaistunnolla kyllä kannatti olla mukana. Nyt harmittaa niin vietävästi, ettei tätäkään kuule enää livenä, koska kuuluu Veden varaan-albumin suurimpiin suosikkeihini. Tämä on vähän niinkuin Matoja, johon ei vaan voi kyllästyä ja joka paranee jokaisen livevedon myötä.

Matkalaulu-albumin sovituksina kuultiin ahdistavaakin ahdistavampi Kovemmat kädet, kaikkein hitain Oo siellä jossain mun ja Kiitos feat. Asa.
Kovemmat kädet
Kiitos

Korkesaari-biisissä mainittavat listat oli tehnyt eräs poika, joka oli Paulan sanojen mukaan sunnuntain keikalla paikalla. Kyseinen poika oli kuvannut videota biisiin ja eläinosiot oli kuvannut joku toinen henkilö (nimeä en harmikseni enää muista). Video esitettiin live-esityksen yhteydessä jäähallin näytöillä, ja se löytyy nyt myös Youtubesta.

Jäähyväisbiisi Valloittamaton sai nyt sunnuntaina juuri sen tunnelatauksen, jota jo odottelin, niin bändin kuin omaltakin osalta. Ei volloteta liikaa, mutta ollaan silti haikeina ja jättämässä jäähyväisiä. "Jos tyytyy kuuntelemaan merisään, ei tunne myrskyn vaaraa veneellään, ja eessä siellä on vain valloittamaton."

Lavalla nähtiin myös mm. lauluyhtye Viisi, viulusteja ja vetopasuunisteja.
PMMP päätti uransa Tytöt-biisiin. Lauantaina toivoin, että tuo ei olisi viimeinen biisi, mutta sunnuntaina jokin napsahti paikalleen ja tajusin, että Tytöt sopikin lopetusbiisiksi ihan yhtä hyvin kuin jokin muukin. Biisin ajaksi lavalle tulivat Mariska, joka veti räppiosuutensa Miran puolesta ja Jenni Vartiainen. Jos Mariska sai myrskyisät aplodit, niin Jennin astuessa lavalle, syntyi sellainen huutomyrsky, että onneksi oli korvatulpat. Kuitenkin ilta oli PMMP:n ja kaikki muut jäivät tämän viisikon varjoon.

Kun sunnuntaina astuin jäähallilta ulos, ei enää satanut juurikaan, mutta ratikkapysäkiltä kotiin kävellessä alkoi tihutella. Tuli mieleen, että täydellinen ilma tämän ajanjakson loppumisen kunniaksi. Myös Helsingin taivas eli mukana haikeissa (ja toisaalta hyvin riehakkaissa) lopettajaisissa. Pimeän illan vesitihkussa kävellessäni tuli elävästi mieleen jäähyväiskeikka toukokuulta 2003, jolloin satoi paljon rankemmin. Tuolloin oli Aikakoneen viimeinen keikka ja kyseinen bändi oli merkinnyt melkein kaikkea teinivuosinani. Silloin tuntui, että onko elämää enää sen päivän jälkeen, mutta nyt tietää, että elämää on, koska musiikki elää ja pysyy. Ja ehkä jossain jo on jokin bändi, joka on viittä vaille lyömässä itseään läpi ja etenkin odottamassa pääsyä omalla suosikkilistalleni. Ehkä tämän bändin jäähyväiskeikalla ollaan sitten vuonna 2023, jos mennään näin 10 vuoden välein.

Tämä oli mahtava viikonloppu, jonka taatusti muistaa vielä vuosien päästä. Musiikki säilyy, ja nyt biiseihin on saanut lisää muistoja.


Kiitos PMMP!


Niin, ja tässä vielä tuo Viimeisen keikan biisilista:

1. Rusketusraidat
2. Odotan
3. Joutsenet
4. Maria Magdaleena
5. Olkaa yksin ja juoskaa karkuun
6. Matoja
7. Kovemmat kädet
8. Päiväkoti
9. Oo siellä jossain mun
10. Joku raja
11. Kiitos
12. Tässä elämä on
13. Leskiäidin tyttäret
14. Kesäkaverit
15. Päät soittaa
16. Lautturi
17. Pariterapiaa
18. Merimiehen vaimo
19. Heliumpallo
20. Jeesus ei tule oletko valmis
21. Rakkaalleni
22. Korkeasaari
23. Koko show

**
24. Pikkuveli
25. Matkalaulu
26. Kohkausrock

**
27. Valloittamaton
28. Tytöt


perjantai 25. lokakuuta 2013

PMMP:n viikonloppu 26.-27.10.2013

Nyt se on lähempänä kuin koskaan, ja kohta ohi. Nimittäin PMMP:n kaksi (toistaiseksi) viimeistä keikkaa. Ehkä comeback joskus tapahtuu, mutta tänä viikonloppuna saatetaan yksi ajanjakso päätökseen.

En ole PMMP:tä seurannut uran alusta asti, mutta Leskiäidin tyttäristä asti olen ollut matkassa mukana. Keikkoja olisi voinut kertyä enemmänkin, mutta nyt olen ihan tyytyväinen tähänkin saldoon ja etenkin siihen, että elokuussa oli molemmilla Tavastian keikoilla ja nyt menossa molemmille Jäähallin keikoille.

Vaikka on tiennyt lopun olevan lähellä, ei sitä ole oikeastaan ajatellut. Mutta tänään, kun kertoivat Facebookissa, että julkaisevat (yllättäen) vielä oikeankin kokoelmalevyn live-DVD:neen ja jäähyväisbiisineen, niin ajatus iski kunnolla tajuntaan. Kuuntelin uuden Valloittamaton-biisin ja siinä samassa iski tietynlainen haikeus. Ei surua, ei itkua, mutta haikeus siitä, että nyt ei tosiaan voi suunnitella, milloin menisi PMMP:n keikalle seuraavaksi. Samalla mietin myös, miten monenlaisia tunteita täytyy PMMP:nkin päässä pyöriä tällä hetkellä, ja etenkin sunnuntaina ennen viimeisen keikan ensimmäisä sekunteja.
Tästä on tulossa mielenkiintoinen ja mieleenpainuva viikonloppu. Katsotaan, millaisessa hapessa sitä sitten maanantaina on, kun tämä viikonloppu on rutistettu ja seilailtu fiiliksestä toiseen.

"Jos oisin voinut nauraen jäähyväiset vaihtaa, mut joskus uusi huominen eilistään se kaihtaa."


torstai 24. lokakuuta 2013

Lopullinen hiljaisuus

Tämmöinen tekstinpätkä syntyi vuonna 2010:

Hiljaisuus. Viimeinkin.
Tätä olin todella odottanut. Kaikki se uskomaton teatraalisuus, pälpätys ja ylitse kaiken huutaminen kävi korvilleni. Mikä pistää sivistyneet ihmiset keskustelemaan siihen malliin? Eikö tässä huoneessa kenelläkään muulla ollut kuuloaistia? Tuntui kuin kaikki muut olisivat olleet kuuroja ja koettaneet silti huutaa omaa mielipidettäänn ylitse muiden. Käsittämätöntä.
Seisoin vain hiljaa hymy jäätyneenä kasvoilleni seuraten, miten typerästi ihmiset käyttäytyivät. Aivan kuin oltaisiin oltu keskellä teatterinäytöstä. Tämä paikka on kaukana teatterista, tämä on...Hetkinen. En voikaan paljastaa sitä. Silloin minut voitaisiin jäljittää. Joku saisi selville henkilöllisyyteni. Ja tällaisessa tilanteessa sitä on vältettävä kaikin puolin. Enhän toki halua poliisia perääni.

En siis voi sanoa, missä olen, mutta kerrottakoon paikan päällä olleista ihmisistä. Käsittämättömiä he olivat, sivistymättömiä. Jokainen.
Kaikki samassa huoneessa ja jokainen kuvitteli olevansa täydellinen.
Kuten nainen punaisessa jakkupuvussa. Muistan hänet tarkasti vuosien takaa. Hän sanoi minulle kymmenen vuotta sitten, että työpaikanvaihdos koituu turmiokseni. Kuinkas sitten kävikään? Aivan, hän erehtyi pahemman kerran.
Huoneessa oli myös vanha englannin opettajani. Hän, joka sanoi minulle, että lausumiseni kuulosti pahemmalta kuin Mika Häkkisen englanti ja että minun on turha edes kuvitella mitään tulevaisuutta englannin parissa. Tähän mennessä olen kääntänyt tunnettuja fantasiakirjoja englannista suomeksi. Hänkin oli väärässä.
Sitten oli se mies, se luihunnäköinen ja pitkä. Se, joka seurasi jokaista askeltani kuin koirapentu. Missä vain olin, mies ilmestyi sinne. Kaupan hyllyjen taakse, kantaravintolaani, kuntosalilleni ja teatterinäytöksiin. Lähestymiskieltokaan olisi häntä tuskin pidätellyt. Tosin, sitä ei tarvitse enää murehtia. Onneksi.

Ketä muita? Niin se pilalle lellitty kaksikymppinen, joka aina jaksoi selittää, miten minun elämäni on kurjaa ja hänen mahtavaa. Hänen, joka ei edes tiedä, mistä päästä pesukone täytetään.
Ja hänen siskonsa, joka on löytänyt uuden onnen - kai jo sadatta kertaa.


Kaikki nuo teeskentelijät, muka täydelliset ihmiset tulivat luokseni selittämään minun virheitäni. Miten olen valinnut elämässäni vääriä polkuja, miten en koskaan tule menestymään missään, miten olen vain ylimielinen ja heikko, ... Koska kaikki he ovat täydellisiä, vain he tietävät elämisen tuskan ja sen, miltä tuntuu, kun saa palkinnon uurtamisestaan. Vain he ymmärtävät elämää.
Lopulta en jaksanut enää kuunnella sitä hirveää meteliä. Sain tarpeekseni, ymmärrättehän? Joskus on saatava hiljaista hinnalla millä hyvänsä, joten sanoin meneväni tupakalle, mutta kävinkin naapurissa olevassa rautakaupassa. Ja kun palasin, sain lopulta kaikki hiljaiseksi.

Nyt kukaan ei tule enää väittämään, mitä minä olen ja mitä en ole.
Nyt on hiljaista. Lopultakin.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Elokuva: Mud (2012)

Elokuva: Mud
Vuosi: 2012
Ohjaaja: Jeff Nichols
Näyttelijät: Matthew McConaughey, Tye Sheridan, Jacob Lofland, Reese Witherspoon

Elokuva on valmistunut vuonna 2012, mutta tuli Suomessa ensi-iltaan syyskuussa 2013.
Elokuva kertaa Mudista (McConaughey), joka asuu yksinäisellä saarella paossa sivistystä ja tekemiään tekoja. Hänen rauhaansa saapuvat häiritsemään kaksi poikaa, Ellis ja Neckbone (Tye Sheridan ja Jacob Lofland). Mud odottaa saarella tyttöystäväänsä Juniperia (Reese Witherspoon), kun taas vastaavasti Juniper odottaa maissa viestiä Mudilta. Juniper ei siis tiedä, missä Mud piileskelee.

Elokuva oli monessa mielessä positiivinen yllätys. Mud oli osoitus siitä, että McConaughey osaa tehdä muutakin kuin romanttisia komedioita veijarimainen pilke silmäkulmassaan. Mud on draama, jossa myös lapsinäyttelijät osaavat asiansa. Ellisin ja Mudin välille kehittyy omnalaista välittämistä, ja Ellis niin taistelee Mudin pelastamisen puolesta kuin takoo järkeä tämän päähän. Muut näyttelijät jäävät hieman tämän kaksikon loistosuoritusten jalkoihin.

Yleensä en oikein innostu elokuvista, jossa lapset ovat pääosassa, sillä silloin tietyntyyppisissä elokuvissa alkaa miettimään, selviääkö lapsi roolistaan uskottavasti. Tässä moista ongelmaa ei ollut vaan Tye tekee Ellisinä vakuuttavan työn. Elokuvassa naiset saavat useampaan kertaan hyvin kyseenalaisen maineen, mutta toisaalta se ei kuitenkaan ole häiritsevän alleviivattua, ainakaan koko aikaa. Reese Witherspoonin rooli jää harmittavan pieneksi, joten siitä elokuvalle vähän miinusta. Hän kuitenkin hoitaa tämän pienenkin roolin hienosti.

Muuten kaikinpuolin laadukas elokuva, joka osoittaa McConaugheyn monipuolisuuden näyttelijänä. Elokuva kestää hieman yli kaksituntia, mutta sitä ei katsoessa huomaa, sillä juoni etenee sujuvasti pitäen katsojan mielenkiinnon yllä. Mud ei ole kovin ennalta-arvattava, vaikkakin siitä löytyy myös käänteitä, jotka eivät yllätä. Omalla tavallaan viihdyttävä elokuva, jota ehdottomasti suosittelen.


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #30 Andante, Andante

Kuulun siihen joukkoon, joka tykkää tehdä listauksia. Ja pitkään olen miettinyt jo erään haastavan listauksen tekoa. Nimittäin ABBA-yhtyeen 30 parhaan biisin valitsemista. Haastavakin on liian laimea adjektiivi kuvaamaan tehtävän mahdottomuutta. Siitä huolimatta päätin nyt tarttua härkää sarvista ja antaa biiseille paremmuusjärjestyksen.

Biisien karsiminen tuntui julmalta, ja melkein piti potea huonoa omaatuntoa niitä biisejä kohtaan, jotka eivät listalle päätyneet. Helppoa ei siis ollut, mutta TOP 30 on nyt valmis julkaistavaksi.
Aloitetaan siis.


ABBAn 30 parhaimman biisin listan sijalle 30 päätyi  Andante, Andante (1980)
"I'm your music, I'm your song, play me time and time again, and make me strong."

Andante, Andante löytyy ABBAn Super trouper-albumilta ja oli alunperin nimeltään Hold me close. Biisistä on tehty myös espanjankielinen versio.
Andante, Andante on kuulunut suosikkeihini aina siitä asti, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, sillä tunnelma ja tulkinta osuvat nappiin, kuten kaikissa ABBAn biiseissä. Tämä on Fridan soolosuorituksista ehdottomasti yksi parhaimmista. Hänen pehmeä tulkintansa antaa biisille juuri sen oikean tunnelman, koska jokainen sana on laulettu täydellä tunteella. Andante, Andante kehottaa ottamaan rauhallisesti, nauttimaan siitä, mitä aisteillaan voi kokea ja ennen kaikkea tuntemaan. Tässä kosketetaan pintaa, mutta mennään myös syvemmälle sieluun asti. Kaunista.
"Take it easy with me, please, touch me gently like a summer evening breeze..."



perjantai 18. lokakuuta 2013

Justin Timberlake: The 20/20 Experience 2 of 2 (2013)

Oli aikamoinen yllätys, kun kesällä kerrottiin, että Justin Timberlake julkaisee saman vuoden puolella vielä toisen albumin edellisen The 20/20 Experiencen perään. Kyseessä on samanniminen levyn kakkososa. Ensimmäinen versio ei ensikuulemalla vakuuttanut kokonaisuutena, mutta nyt kun sitä on jo useamman kuukauden kuluttanut, niin täytyy sanoa, että mieli on ehtinyt muuttua. Nyt tuntuu, että albumin kokonaisuus on auennut ja tajuaa biisien idean paremmin. Silti muutamien biisien pituus kyllä edelleen tökkii, kuten Let the groove get in-biisissä, joka edelleen tuntuisi toimivan paremmin radio edit-versiona. (Tästä voit lukea ensifiilikset ykköslevystä.)

Luulen, että olin tämän kakkososan kanssa vastaanottavaisempi, koska olin jo ehtinyt totutella ykkösversioon useamman kuukauden. Ehkä siksi tämä albumi kuulosti alusta asti todella hyvältä, vaikka tässäkin melkein kaikki biisit ylittävät ns. normaalin pituuden.

Aloitusraita Gimme what I don't know (I want) koukuttaa heti ensisekunneista. Tässä on toisaalta jotain futuristista meininkiä ja toisaalta taas tunnelmia 1900-luvun alkupuolelta.

True blood. Nyt ollaan asian ytimessä! Tässä on kaikki palat kohdallaan, tarttuva melodia ja tanssittava tempo. Alamaailman meininkiä pimeissä käytävissä epämääräisten hahmojen liikkuessa varjoissa. Rakastuin tähän biisiin ensimmäisestä kuuntelukerrasta ja jos tämä olisi c-kasetilla, olisi nauha kulunut tämän biisin kohdalta jo poikki. (Toive: tämä livenä toukokuun Suomen keikalla? )

TKO-biisissä on mielestäni mukana häivähdyksiä Justinin aiemmasta Future Sex/ Love Sounds-albumista. Tykkään tässä erityisesti Justinin laulutavasta eikä oikeastaan missään muussakaan moitittavaa ole.

Not a bad thing on levyn pisin raita, yli 11-minuuttinen. Biisi alkaa kesäisen aamupäivän tunnelmoinnilta kuulostavalla soittelulla ja laulukin lupaa kaunista ja herkkää: "Said all I want from you is see you tomorrow." Biisi kuulostaa juuri siltä, miten bändi fiilistelisi uutta rakkauslauluaan kuitenkaan odottamatta, että siitä tulee suuri hitti. Pituudestaan huolimatta tässä on albumin yksi kauneimmistä biiseistä. Tätä kyllä jaksaa kuunnella vaikka toisetkin 11 minuuttia lisää.

Blindess on erikoinen biisi, joka tällä albumilla vaatii eniten keskittymistä ja kuuntelukertoja. Sitä mukaa, kun biisiin pääsee sisään, huomaa, että tässä etenkin taustat ovat mielestäni hyvinkin nerokkaat.

Tällä albumilla biisien nimet ja biisien järjestys herätti mielenkiintoa jo ennen kuin levyä oli kuullut. Etenkin yhdistelmä Take back the night - Murder - Drink you away - You got it on - Amnesia sai mielessäni aikaan aika mielenkiintoisen tapahtumaketjun, että mihinhän tällä levyllä ollaan oikein menossa. Jänniin paikkoihin sitä sitten päästiinkin. Jokainen biisi kertoo oman tarinansa ja kaikista löytyy nerokkaitakin ratkaisuja, joilla kuulija koukutetaan viimeistään tässä vaiheessa lopullisesti.

Kakkoslevy jatkaa ykköslevyn jalanjäljissä samoilla mausteilla höystettynä. Ykköslevy leijailee lähempänä avaruutta, kun taas kakkosesta saa alamaailman tunnelmia: pimeitä katuja, yksinäisinä palavia katuvaloja ja kuppiloita sellaisissa paikoissa, joissa niitä ei olettaisi olevan.
 Näistä kahdesta 2 of 2 on mielestäni mielenkiintoisempi ja melodiat vahvempia. Ehkä ykkösversio ehti tehdä sopivat ennakkovalmistelut, jotta kakkonen pääsi kriittisen puoleni läpi helpommalla. Tämän levyn aikana ei ehdi tulla haukotuksia ja jokaisen biisin kohdalla alkaa odottamaan jo sitä, mitä seuraava tuo tullessaan. Tässä on levyllinen laadukasta, tanssittavaa ja mieleenjumittuvaa musiikkia, joka on ehdottomasti edukseen muiden viime vuosina julkaistujen aika tasaisten radiosaastealbumien joukossa.

Kuuntele: True blood, Not a bad thing, Take back the night 
Skippaa: You got it on

torstai 17. lokakuuta 2013

Justin Timberlake: The 20/20 Experience (part 1) (2013)


Tässä huhtikuussa kirjoittamani ensifiilikset Justin Timberlaken The 20/20 Experience-albumin ensimmäisestä osasta.

*
Pitkän tauon jälkeen Justin Timberlakelta tuli uusi albumi, The 20/20 Experience. Kun katsoin biisien pituuksia, säikähdin hieman, sillä levyllä on 12 biisiä, joista seitsemän on yli seitsemän minuutin mittaisia. Pieni epäilys heräsi, että nyt on tehty laadun sijaan vain pituutta.

Biisissä täytyy olla sopivasti vaihtelevuutta ja koukkuja, jotta sitä jaksaa kuunnella yli viisi minuttia. Yleensä kevyen musiikin puolella levyiltä löytyy harvoin yli viiden minuuutin biisejä, normaalistihan painottuvat sinne 3-4 minuuttiin.

Levy tosiaan pyöräytetään käyntiin heti kahdeksan minuutin raidalla, Pusher love girl. Biisin introssa on sävyjä 1900-luvun alkupuoliskolta. Biisi toimii hyvin aloitusbiisinä ja jää mukavasti päähän pyörimään. Ehdottomasti levyn vahvempaa puolta.

Suit and tie oli ensi kuulemalla hieman outo biisi, mutta on kuitenkin parantanut asemaansa kuuntelukertojen myötä. Biisissä on svengiä ja sen erottaa muista radiossa soivista biiseistä.

Don't hold the wall toimii mukavasti, etenkin kun Justin laulaa tässä enempi matalammaltakin. Biisissä on hyvä rytmi ja on muutenkin sellainen, että väistämättä alkaa tanssittamaan.

Strawberry bubblegum oli sellainen biisi, jonka kuulemista odotin ihan pelkästään nimen perusteella. Nostin siksi odotukset huomaamattani aika korkealle. Biisi on ihan kiva, mutta siitä puuttuu se viimeinen jippo, joka tekisi siitä mieleenpainuvamman.

Tunnel vision on yksi levyn paremman puolen biisejä. Jostain syystä tämä erottuu omaan korvaan positiivisesti, ja tästä voisi saada aika hienoja remixejä aikaiseksi.

Spaceship coupe aiheutti jo ensimmäisellä kerralla sen, että odotin jo, milloin biisi loppuu. Joka kerta, kun luulin lopun lähenevän, niin biisi jatkuikin aina vielä vähän aikaa. Eikä tässä biisissä oikein nuo sanatkaan jaksa herättää suurempaa mielenkiintoa.

That girl vie taas jonnekin 1920-luvun hämyiseen klubiin. Biisissä on kuitenkin sopivasti nykypäivän soundia ja tempaa kivasti mukaansa. Tähän mennessä levyn tarttuvin biisi.

Let the groove get in olisi puolet lyhyempänä hyvinkin toimiva ja svengaava biisi. Mutta nyt pituus puuduttaa koko biisin, ja tuo "Are you confortable, let the groove get in" alkaa aika nopeasti hiertämään, jolloin toivoisi enempi vaihtelua hokeman joukkoon.

Mirrors iski kertakuulemalta ja kuuluu aivan ehdottomasti levyn kärkipaikoille. Tässä laulu pääsee mielestäni hieman paremmin esillä ja erottuu taustoista kuin muutamassa aiemmassa biisissä. Lisäksi sanoihinkin jaksaa paneutua ihan eri tavalla kuin edellisessä biisissä.

Blue ocean floor on kaunis ja tässä hitaus ei ollenkaan haittaa. Tässä on tunnelmaa ja tästä tulee heti omia mielikuvia ja kuvitelmia siitä, millaisien musiikkivideon tästä saisi. Melkein kaikissa muissa biiseissä nämä oman mielen kuvat ovat loistaneet poissaolollaan.

Dress onissa on vähän sellaista vanhaa Justinia, eli kunnon menoa, svengiä ja pilkettä silmäkulmassa. Tästä tykkään.

Body count jatkaa samaa menevää fiilistä kuin Dress on. Tässä tanssijalka vipattaa eniten ja varmaan levyn paras biisi.

Kokonaisuutena tämä on aika hengästyttävän pitkä albumi. Normaalisti sitä aina valittaa, kun biisejä on liian vähän ja ovat liian lyhyitä, kun haluaisi kuunnella omaa lempimusiikkiaan pidempään, mutta täytyy nyt sanoa, että ei se näinkään päin oikein toimi. Ainakaan tällä hetkellä tämän levyn kohdalla. Albumin alkupuoli lähti todella hitaasti käyntiin, mutta biisit ehdottomasti paranivat loppua kohden. Eli tavallaan tästä albumista herää aika ristiriitaisia fiiliksiä. Toisaalta taustalta kuulee sen, että biisit ovat todella kovia, mutta silti allekirjoittanut ainakin olisi kaivannut hitusen enempi menoa ja meininkiä.

Hyvin tuotettuhan tämä albumi on ja jokainen sekunti on hiottu viimeiseen asti kohdilleen. Biiseissä on edelleen tyypillistä, rytmikästä ja mukaansa tempaavaa Justinia, mutta tempo on kokonaisuudessaan jäänyt muutaman pykälän liian hitaaksi. Ehkä vähän sellainen fiilis jää, että jalka olisi jumittunut mansikkaiseen purukumiin eikä lähde irti, vaikka kuinka yrittäisi repiä irti.

Pakko myöntää, että kokonaisuutena albumi ei ihan yltänyt sinne korkeimpiin sfääreihin, vaikka yksittäisiä hienoja biisejä löytyykin. Odotin todella kovaa albumia alkuminuuteista viimeisiin sekunteihin, koska FutureSex/LoveSounds oli aivan mieletön tajunnanräjäyttäjä. Siihen verrattuna tämä on hitaampitempoisempi ja mielestäni jää aika valjuksi. Harmittaa kyllä, koska olisin kovasti halunnut tykätä tästä albumista todella paljon. Albumi ei ole huono, mutta omaan makuuni tämä jää hitusen liian kesyksi eikä ainakaan vielä sovi tunnelmointimusiikki-osastoonkaan.

Kuuntele: That girl, Mirrors, Dress on, Body count, Suit & Tie
Skippaa: Space coupe, Let the groove get in

tiistai 15. lokakuuta 2013

Hanna Pakarinen: Olipa kerran elämä (2013)

Hanna Pakarisen toinen suomenkielinen albumi on nimeltään Olipa kerran elämä. Edellinen albumi, Paperimiehen tytär, ilmestyi kolme vuotta sitten.

Albumin nimiraita polkaisee albumin käyntiin. Ihan kiva aloitus, jonka kertosäe on jäänyt mieleen radiosoiton ansiosta, mutta ei siitä oikeastaan muuta sanottavaa enää tässä vaiheessa ole.

Laitetaan kuolema polvilleen on idealtaan hyvä ja sanatkin toimivat kivasti. Kertosäkeen taustoihin olisin toivonut hieman enemmän potkua, jotta sanat saisivat ansaitsemansa painon.

  Anna minut takaisin-biisissä Hanna laulaa todella hienosti. Hieno balladi Hannalta ja varmasti vannoutuneille Hanna-faneille mieletön fiilispläjäys. Itse en oikein tiedä, miten tätä pitäisi kuunnella. Toisaalta hyvinkin kaunis biisi, mutta toisaalta paikoitellen ajatukset irtoaa biisistä vaikkapa tiskattaviin astioihin. Melkein jaksaa pitää otteessaan, mutta ei ihan sataprosenttisesti.


Menen kaljalle on mielenkiintoinen biisi, koska toisaalta kalja yhdistetään vahvasti miehiin, mutta silti tarina kerrotaan naisen näkökulmasta ja puhutaan korkokengistä ja huulipunasta. C-osa toimii tässä parhaiten ja kertosäe jää helposti päähän soimaan, mutta alussa oleva "tukka isolle" ärsyttää sanavalintana. Ymmärrän kyllä, mitä siinä haetaan, mutta ilmaisu kuulostaa liian teinimäiseltä ja hakemalla haetulta.

Selät vastakkain on duetto Teleksistä tutun Pepe Johanssonin kanssa. Heidän äänet sopivat kivasti yhteen, ja biisi on mukava yllätys erottuen muista.

  Sammuttakaa koko kaupunki-biisissä olisi aineksia kunnon fiilistelyyn, mutta säkeet ovat makuuni hitusen liian aavekaupunkimaisesti toteutettu ja biisi sammuu parin kuuntelukerran jälkeen.

Sydän tuli vastaan on aika perinteinen "kyllä me tästä selvitään"-biisi. Nätti ja sympaattinen, mutta ei juuri enempää.

Pieni prinsessa voisi toimia paremmin erilaisten biisien seurassa. Tykkään biisin taustoista, mutta tempo voisi olla pikkuisen nopeampi tai hitaampi, nyt jäädään ikävään välimaastoon. Kiva satubiisi ja varmasti omalla tavallaan voisi olla pikkutyttöjen suosikki. Kukapa ei prinsessoista tykkäisi?

Meikit päällä nukkumaan aiheutti nimensä perusteella vähän allergista reaktiota. Eikä biisin kuuntelu allergiaa juurikaan paranna. Tämä sopisi tuudituslauluksi, jos on univaikeuksia. Albumin turhin biisi ja harmittavan tylsä lopetus.

Kokonaisuutena albumi on ihan kiva, rauhallinen ja hyvin tutun oloinen. Helposti sulatettavaa musiikkia, jolle varmasti löytyy kuulijoita. Suuremmat sävärit jää kuitenkin saamatta. Vaikka yritän, en oikein saa tästä levystä kiinni vaan se tuntuu liukuvan irti otteesta ja valuvan jonnekin piiloon. Tulee vähän sellainen unelias olo, ja biisit tuntuvat välillä liiankin yhtenäisiltä, vaikka monissa kertosäkeet ovat mieleenjääviä ja antaisivat aineksia vahvempaankin menoon. En tiedä, mikä se puuttuvat juttu on, että vaikka Hannalla on kivan persoonallinen ääni (ja persoona) ja musa on huolella tehtyä, niin silti en jaksa tätä materiaalia toiseen kertaan kuunnella. Harmi toisaalta, koska haluaisin kovasti tykätä Hannan musiikista. Tämä albumi sai lähinnä huokailemaan ja miettimään, mitä kuuntelisi seuraavaksi. Kyllä eka sinkku, Jokapäiväinen, on tämän albumin paras ja vahvin biisi.

 Kuuntele: Pikku prinsessa, Jokapäiväinen
Skippaa: Meikit päällä nukkumaan, Menen kaljalle

lauantai 12. lokakuuta 2013

Rammstein @ Rock the beach, Helsinki (29.6.2013)

Rammstein kävi kesällä Helsingissä ja tässäpä heti keikan jälkeen kirjoitettuja fiiliksiä (teksti julkaistu ensimmäisen kerran edellisessä blogissani):

Se oli sitten ensimmäinen Rammsteinin keikkani Rock the beachissa. Alkuperäisestä infosta poiketen keikka ei kestänytkään kahta tuntia, joten se vähän harmitti, sillä olisi Rammsteinia voinut pidempäänkin kuunnella. Jos on heikot hermot tai tiukka pipo, niin ei kannata tämän yhtyeen keikalle lähteä.



 Olin vähän kipeänä aamulla, joten lähteminen vaati ylimääräistä tahdonvoimaa, mutta onneksi sitä löytyi. En odottanut pääseväni kovin hyvälle paikalla, koska menin paikalle vasta 45 minuuttia ennen Rammsteinin keikan alkua. Yllättäen tilaa olikin vielä siinä vaiheessa ja pääsin ihan sopivalle paikalle, josta ajoittain näki suoraan lavalle. Yleisö oli jo hurmiossa mitä lähemmäs H-hetki tuli. Kun esirippu heilahti muutaman kerran, ihmiset alkoivat taputtaa ja huutaa aivan innoisaan. Kohta, kohta! Ja niin Rammstein polkaisi show'n käyntiin ilotulitteilla. Siitä eteenpäin keikkaa tehostivat mahtavat pyrot: lisää ilotulitteita, tulta, savua ja vaahtoa. Rammsteinin keikan visuaalinen ilme on todella vakuuttava, jossa kaikki on kohdallaan: valot, tehosteet ja yhtyeen stailaus.


Lavalla tapahtui koko keikan ajan ja näin ensikertalaisena muutaman kerran sai ihmetellä, että mitä yhtye vielä voi keksiä, mutta heillä on niin mahtava karisma ja asenne, että voivat tehdä keikalla mitä vain. Yhtyeen energinen esitys sai yleisön pauloihinsa ja hyvää fiilistä tuntui riittävän.



Olin etukäteen kuullut paljon ylistystä Rammsteinin keikoista ja siksi odotukseni olivat hyvin korkealla ja yritinkin toppuutella itseäni, etten sitten pettyisi. Pettyä ei tarvinnut vaan yllättyä. Jokainen biisi toimii livenä todella loistavasti eikä tylsiä vaiheita ollut ollenkaan vaan keikka loppui aivan liian nopeasti. Kun soittivat toiseksiviimeisenä Sonnen, iski tajuntaan vain ajatus, että: "Eihän tää voi totta olla, vastahan tänne tultiin."


Erikseen täytyy vielä muutamasta biisistä mainita pari sanaa. Links 2-3-4 nostatti yleisön fiilistä (niinkuin se alhaalla olisi muka jossain vaiheessa ollut) taas aivan omalle tasolleen.

Du Hast-biisin aikana yleisö lauloi biisistä suurimman osan ja oli mieleenpainuvimpia hetkiä keikalla. Varmasti lämmittää myös Rammsteinin miehiä nuo hetket. Muutenkin kyseisen biisin aikana rätisi, paukkui ja välkkyi. Ja Till sai yleisön totaalisen sekaisin sanomalla suomeksi: "Uudestaan."





Itselleni aiemmin tuntematon biisi Wiener Blut iski suoraan tajuntaan ja yhtye hakkasi soittimiaan siihen malliin, että ei tiennyt miten päin olisi ollut, jotta olisi saanut fiilisteltyä jokaista sekuntia täysillä. Tokihan biisin sanat ovat pikkuisen kyseenalaiset, mutta Rammsteinille se on salittua, eikä se jostain syystä kaiverra samoin kuin ehkä jonkun muun yhtyeen kohdalla voisi.


Niin ja sitten oli tietysti Bück dich, joka tietysti tarjosi aivan omanlaatuisensa shown. Tylsää ei keikalla ehtinyt olemaan, kun tässäkin biisissä Till ja kosketinsoittaja nostettiin lavalla ylemmäs "hissin" avulla, jotta kaikki varmasti näkivät, miten Till alisti toista miestä. Eihän siinä voinut kuin nauraa ja miettiä, että nyt varmaan joku kukkahattutäti saisi ikuiset traumat, jos sellainen jostain käsittämättömästä syystä olisi Rammsteinin keikalle eksynyt.


Ich will tarjoili taas yleisölle mahdollisuutta huutaa keuhkojensa voimalla "ICH WILL!". Mieletöntä menoa!

Mein Hertz brennt esitettiin pianon säestyksellä. Voi sentään, miten herkkää, niin herkkää. Sonne lukeutuu yhtyeen tunnetuimpiin biiseihin ja vaikka nyt toistakin itseäni, niin se oli livenä hurmioon johtava kokemus.


Viimeisenä yhtye esitti Pussyn, jonka lopussa syöksettiin valkoista vaahtoa kansan päälle. Loppuhurmio kunnolla visualisoituna. Itse olen ihan alusta asti digannut tästä biisistä kieroutunut kun olen ja olihan keikka lopuillaan, joten kaikki piti ottaa irti, mitä vielä oli jäljellä.


Yleisö käyttäytyi todella asiallisesti ainakin niillä kulmilla, missä itse olin. Kukaan ei ryysinyt eikä tullut kyynerpäästä. Kaikin puolin mieletön kokemus ja jos joskus tulevat uudestaan Suomeen, niin paikalle on pakko päästä. Danke schön!


Seuraaavat biisit kuultiin Helsingissä:
1. Ich tu dir weh
2. Wollt ihr das Bett im Flammen sehen
3. Keine Lust
4. Sehsucht
5. Asche zu Asche
6. Feuer frei
7. Mein Teil
8. Ohne dich
9. Wiener Blut
10. Du riechts so gut
11. Benzin
12. Links 2-3-4
13. Du hast
14. Bück dich
15. Ich will

Encore:
16. Mein Hertz brennt 
17. Sonne
18. Pussy


torstai 10. lokakuuta 2013

Yksinäisen ihmisen mietteitä

Suljin huoneistoni oven, sillä seinät alkoivat kaatua päälleni. Ne samat seinät, joita olen tuijottanut joka ikinen ilta toivoen, että jokin joskus muuttuisi. Mutta tuskin, kunhan elän unelmissani. Tosin en enää usko unelmiinkaan, sillä eivät ne koskaan toteudu. Tai ehkä olen vain valinnut vääränlaisia unelmia.

Astuin ulos ja taivas vihmoi vettä. Taas. Niin synkkää. Taivas on musta, kadut ovat mustia, puista on lehdet pudonneet ja ihmisiltäkin taitaa olla hymy kadonnut auringonpaisteen myötä.
Lähdin verkalleen kävelemään märkää asfalttia. Katselin ympärilleni tyhjillä kaduilla ja pohdin, oliko kaikilla muilla seuraa, ystäviä. Kai. Tai vähintää kaikilla heillä, joita päivittäin näin. Hymyileviä lapsia, toisilleen rakastuneita katseita luovia pariskuntia ja elämänilossaan säteileviä vanhuksia, jotka kuitenkin tietävät, että vähemmän päiviä on edessä kuin takana.
Miksi minusta, nuoresta ihmisestä, sitten tuntuu kuin olisin elämäni jo elänyt ja nähnyt sen jo filmille painettuna? Kuin tietäisi, miltä elämäni tulee näyttämään, mitkä vaiheet seuraavat toisiaan ja kuinka en parempaan voi kyetä. Surullista, tiedän. Toisilla ihmisillä on toivoa ja uskoa huomiseen. Ei minulla. Tiesin 18-vuotiaana, että vietän elämäni yksin yksinäisenä. 22-vuotiaana olin jo menettänyt uskoni unelmiin ja haudannut ne. Ihaillen silti seurasin ihmisiä, jotka toteuttivat unelmiaan ja jaksoivat aina kehottaa kaikkia uskomaan omiinsa.

Pysähdyin liikennevaloihin odottamaan, vaikka ajokaistalla ei ollutkaan autoja. Samalla nostin kasvoni taivasta kohti ja annoin vesipisaroiden viilentää ihoani. Vaikka vesipisarat olivat yksilöitä, satoivat maahan erillisinä, niin silti nekin liittyivät lopulta yhteiseksi puroksi. Yhdistivät voimansa ja antoivat elämän kuljettaa niin pitkälle kuin tietä riitti. Tuskinpa olisi niin pientä pinta-alaa, että sille mahtuisi vain yksi pisara. Aina perästä tuli toinen, ne eivät koskaan jääneet yksin. Toisin kuin ihmiset.

Havahduin ja huomasin, että vihreä valo paloi jo. Kiiruhdin ripeästi suojatien yli vesilätäköitä väistellen. Näin taksin kaartavan risteyksestä pois ja sen jälkeen oli taas autiota. Missä kaikki olivat? Koiranulkoiluttajatkin tuntuivat kadonneen kuin maan nieleminä, vaikka heitä riitti säälle kuin säälle.
Samapa tuo, en minä heille kuitenkaan uskaltaisi puhua. Ja mistäpä puhuisin, kun ei minulla ole koiraa.

Katsellessani korkeiden kerrostalojen ikkunarivistöjä, joissa osassa paloi valo, mietin, mahtoiko joku muu tuntea samoin kuin minä. Vaikka ihmisiä oliskin työpaikalla ja joka puolella ympärillä kymmenittäin, ei se silti tarkoittanut, että kaikki olisi hyvin. Saatoin seistä väkijoukon keskellä tuntien olevani palapeliin sopimaton palanen. Se palanen siitä toisesta palapelistä, jonka kaikki muut palat olivat kadonneet. Ehkä imuri oli nielaissut tai koiranpentu pureskellut.
Jopa naapurini. Kaikki tuntuvat kuuluvan, sopivan, tähän kuvaan. Kaikilla on tieto siitä, mihin ovat matkalla ja miksi. Mutta ei minulla. Minä en tiedä. Minusta tuntuu kuin joku olisi vahingossa ohjelmoinut minulle väärän elämän tai väärän ympäristön elää elämääni.

Kiersin kaulaliinan niin, että se suojaisi myös korviani. Olin unohtanut pipon kotiin ja nyt tuo koveneva tuuli tuntui hyvin ilkeältä paljaiden korvieni herkällä iholla. Millaista olisikaan, jos joku ihminen voisi kietoa kätensä ympärilleni ja lämmittää koko kehoani? Tuntuisiko se yhtä ihanalta kuin tuo villan hyväilevän pehmeä ja suojaa antava kosketus? Tai miltä tuntuisi nauraa ystävien kanssa lämpimässä asunnossa silloin, kun talvi paukkui ulkona? Lämmittäisikö nauru vaikka patterit olisivat epäkunnossa?

Mutta niin. Turha on sellaista edes ajatella. Voin kai vain tarkkailla, millaista muiden onni on ja miten läheisyys heihin vaikuttaa. Olen jo tottunut siihen, sillä olenhan tehnyt sitä jo melkein koko elämäni ajan. Tai korjataan, en melkein vaan koko elämäni. Sillä niin kauan kuin muistan ovat ihmiset sivuuttaneet minut. Vaikka en lapsuudestani paljoa juuri muista, niin uskoisin, että niin on täytynyt tapahtua myös silloin. Vai onko?

Seuraan ohiajavan auton valokeiloja tien pinnalla. Mietin samalla, miltä niistä ihmisistä on tuntunut, jotka ovat noiden valokeilojen eteen hypänneet. Mietin myös, olisiko minusta siihen. Joskus olisi ollut, pari kertaa oli lähellä. Sillä sillalla, silloin vuosia sitten. Silloin oli ollut talvi. Lähes kolmekymmentä astetta pakkasta ja kuulas yö. Olin melkein hyppäämässä, mutta sitten ajattelin uudestaan. Ajattelin, että vaikka elämä toisi varmasti lisää tuskaa jatkossakin, voisi välissä tapahtua jotain, mikä olisi elämisen arvoista.

Istuuduin alas märälle puiston penkille ja suljin silmäni. Odotan yhä sitä, mikä voisi olla elämisen arvoista.


tiistai 8. lokakuuta 2013

Katri Manninen: Loma Losissa

Kirja: Loma Losissa
Kirjailija: Katri Manninen
Vuosi: 2008

Otin kirjaston hyllystä sattumanvaraisesti kirjan ja käteen osui Katri Mannisen Loma Losissa. Halusin jotain viihdyttävää luettavaa ja takakannen perusteella Loma Losissa vaikutti sopivalta. Kirja kertoo kiltistä Marikasta, joka pelaa aina varman päälle. Kun poikaystävä kosii, Marika vastaakin ei ja lähtee rempseän serkkunsa, Annikan, luo Los Angelesiin. Perille päästyään Marikalle alkaa sattua ja tapahtua aivan erilaisia asioita kuin koti-Suomessa. Matkasta tulee ennen kaikkea jännittävä.

Annikasta ja Marikasta saa aika hyvän tuntuman, millaisia he ovat. Molemmat hahmot ovat kuitenkin vähän liian stereotyyppisiä. Toinen on villi ja vapaa ja toinen rauhallinen ja vakaa. Sivuhenkilöistä ei oikein jää mieleen mitään, ja tuntuvatkin olevan vain lavasteina, jotka tuodaan paikalle vain siksi, että saadaan erotettua kohtaukset toisistaan.

Kirja on viihdyttävä ja etenee sujuvasti. Loppuratkaisu piristää varsinaista juonenkulkua, joka muuten on aika ennalta-arvattava. Kirjasta tulee itselleni sellainen fiilis, että siinä on otettu vähän liikaa mausteita amerikkalaisesta viihdekirjallisuudesta ja siksi tietyt juonenkäänteet tuntuvat vähän liian tekemällä tehdyiltä. 
Kirjasta ei oikein jää käteen suurempia ajatuksia, vaan se unohtuu saman tien, kun on viimeisen sivun lukenut. Niinhän se on amerikkalaisissakin hömppäkirjoissa. Tosin tästä puuttuu se perinteinen poika haluaa tytön, tyttö ei poikaa, sitten tyttö haluaa pojan, tulee väärinkäsitys ja kaikki on menetetty, kunnes sitten prinssi ratsastaa vaativana prinsessan luokse eikä hyväksy kieltävää vastausta, ja sitten ollaan onnellisia. 

Loma Losissa on nopealukuinen, ihan kiva hömppäromaani, joka ei kuitenkaan synnytä suurempia ajatuksia tai tarvetta puhua kirjasta jälkikäteen. Ei tämä huono kirja ole ja kyllähän tämmöisen aina silloin tällöin voi lukaista, mutta ei tätä toista kertaa enää jaksaisi lukea.
Lopullinen tuomio: Ihan kiva. 



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Egotrippi: Matkustaja (2004)

Egotrippi ei oikeastaan koskaan ole kuulunut soittolistalleni, mutta Matkustaja kolahti kerrasta.

Jokunen vuosi sitten kävin mökillä aina silloin, kun sattui olemaan useampi vapaapäivä putkeen. Lähdin töistä suoraan, jolloinka matkustin monesti illan viimeisellä bussilla, joka oli perillä puolen yön jälkeen. Yleensä matkustin vielä muulloin kuin viikonloppuna, joten menijöitä oli senkin puolesta vähemmän kuin olisi ollut vaikkapa perjantai-iltana. Normaalisti neljän tunnin matkasta kaksi viimeistä tuntia olin joko ainut matkustaja tai joskus seuranani oli kourallinen muita. Eräänä pimeänä syksyn iltana istuin lähes tyhjässä bussissa ja jossain vaiheessa matkaa bussin kaiuttimista alkoi soida Egotripin Matkustaja. Keskityin sanoihin tuijottaessani samalla bussin ikkunasta mustina viliseviin maisemiin. Istumapaikan valo heijaistui ikkunalasiin eikä maisemista juurikaan saanut selvää. Bussissa oli muuten täysin hiljaista, radion rahinaa lukuunottamatta.
 Matkustajassa kaikki elementit ovat juuri oikeita tuomaan esiin sen tunnelman, joka syntyy hiljaisilla asemalaitureilla odottaessa tai pitkiä tunteja bussissa matkustaessa. Biisi ei ole mikään hilpeä matkalaulu vaan melankolissävytteinen kertomus siitä, miten kilometrien mittaaminen voi joskus tuntua loputtomalta. Itsestäkin välillä tuntui, että "nouse kyytiin kerran, oot kyydissä aina."
Tykkään myös kohdasta "laskee vastaantulijat, pysäkit kun ohi vilahtavat, tietäen niistä mikä tahansa oisi voinut olla se oikea." Vaikka "mikä" viittaakin bussipysäkkeihin, itse joskus ajattelen tuon kohdan myös niin, että siinä viitattaisiinkiin ihmisiin, vastaantulijoihin, joiden joukossa ehkä olisi ollut Se Oikea. Sitä kuitenkaan voi tietää, koska on aina matkalla jonnekin ja katselee maailman menoa bussin ikkunan läpi.

Matkustaminen voi tuoda ratkaisun ongelmiin tai stressiin, mutta joskus pois lähteminen ja tien päällä oleminen ei ratkaise mitään vaan jopa pahentaa tilannetta. Asiat saattavat helposti jäädä vain puolitiehen ja ainut pysyvä asia elämässä on alla pyörivät neljä pyörää.

Hieno biisi ja tunnelmaltaan täysi kymppi.



lauantai 5. lokakuuta 2013

Jenni Vartiainen: Terra (2013)

Muutaman vuoden tauon jälkeen Jenni Vartiaiselta kuullaan uutta materiaalia Terra-albumin muodossa.

Ensin oli Ihmisten edessä, joka oli raikas levy, joka ei onneksi muistuttanut yhtään Gimmelin materiaalia. Sitten tuli Seili, joka iski allekirjoittaneen tajuntaan kuin nyrkki silmään. Seili kuulosti täydelliseltä, biisit olivat toinen toistaan hienompia ja tunnelma oli katossa. Olin varma, että mikään ei voi olla parempi kuin Seili tai edes lähelläkään sen tasoa. Tunnustan siksi suhtautuneeni pienellä epäilyksellä Jennin uudelle tulemiselle. Junat ja naiset ensisinkkuna ei vakuuttanut sataprosenttisesti, vaikka ihan hyvä biisi onkin. Se ei kuitenkaan vetänyt vertoja edellisen levyn ensisinkulle, En haluu kuolla tänä yönä. 

Nyt tuli Terra ja siirtyi soittimeeni. Albumi on laadukkaan tunnistettavaa Vartiaista, jossa mielestäni on kuitenkin onnistuttu ottamaan askel eteenpäin. En sano, että tämä Seiliä voittaa, mutta samoilla viivoilla aika tarkkaan ollaan. Terra on hyvin viimeistelty ja tuotettu kokonaisuus, jossa jokainen biisi tarjoaa jotakin mielenkiintoista kuultavaa. Kannen sisällä kerrotaan, että albumiin on haettu ja saatu ideoita ympäri maailmaa. Sen kyllä huomaa, kun albumia kuuntelee. Löytyy tunnelmia vaikkapa Ranskasta, Islannista ja tietysti Suomesta.

Muistan kirkkauden on hyvin vahva aloitus, joka jää helposti mieleen pyörimään. Sitä seuraa ensisinkku Junat ja naiset, joka mielestäni jää aloitusraidan jalkoihin.

Selvästi päihtynyt-biisissä on hyvä tempo ja mieleenjäävä melodia, jonka mukana ihan huomaamattaan alkaa hyräilemään. Erittäin puhdas ja toimiva popbiisi.

Tyttövuodet on ihan söpö biisi, mutta jokin siinä ei oikein jaksa säväyttää. Tässä sanat ovat sellaiset, etten ainakaan vielä oikein jaksa ymmärtää niitä. Melodia on hyvä, mutta ainakin nyt tämä on levyn kylmimmäksi jättävin biisi.

Suru on kunniavieras onneksi pelastaa Tyttövuosien aiheuttaman notkahduksen. Aivan mieletön tunnelma, ja voimakas kertosäe soi hienosti.

Minä sinua vaan on hyvin kaunis kipale ja hieno lähestysmistapa rakkauslauluun. Levyn parhaimmistoa, vaikka niin on melkein kaikki muutkin biisit.

Albumin yllätys on viimeisenä oleva joululaulu, Tule meille jouluksi. Myönnän, että toisaalta on vähän hölmöä, että albumilta löytyy yksi joululaulu muiden ei-joululaulujen joukosta. Se yleensä aiheuttaa sen, että kesäaikaan on aina pakko hypätä sen viimeisen biisin ohi. Hyvin harvoin pystyy kuuntelemaan joululauluja muulloin kuin juuri jouluna. Toisaalta ainakin Aikakone teki saman vuonna 1998 Maa-albumillaan, ja siihen viimeisen laulun hyppäämiseen tottui aika nopeasti eikä se juurikaan häirinnyt. Kyseessä kyllä oli niin upea joulubiisi, että se oli kesäisin skippaamisen arvoinen. Kuulostipa hassulta noin sanottuna, mutta ymmärrätte pointin. Tämä Jennin joululaulu kuulostaa jo näin lokakuussa hienolta ja hieman erilaiselta kuin muut radiossa pyörivät laulut. Ja pisteet siitä, että kyseessä on täysin oma biisi eikä jälleen sadas tulkinta vanhoista, tutuista joululauluista. Kyllä tätä biisiä voisi soittolistalla jouluna pitää.

Terra on hyvin mielenkiintoinen albumi, joka sopii hyvin Jennin muun tuotannon jatkoksi. Biisit pystyy erottamaan toisistaan sekä aiemmasta tuotannosta ja albumin haluaa kuunnella uudestaan, kun on loppuun päässyt. Huolimatta siitä, että olen hyvin allerginen Mariskalle, niin hienoja sanoituksia hän on onnistunut Jennille luomaan, ja kun kirjoittaja itse ei niitä tulkitse, niin pienet hiertymät soljuvat ohi korvien Jennin äänen voimin. Tykkään kyllä kovasti  tästä albumista ja oli aivan ehdottomasti odottamisen arvoinen. Mielenkiintoista nähdä, miten biisit toimivat keikoilla.

Kuuntele: Muistan kirkkauden, Selvästi päihtynyt, Suru on kunniavieras
Skippaa. Tyttövuodet, Junat ja naiset


torstai 3. lokakuuta 2013

Rakkauskirjeitä Julialle (2010)

Elokuva: Rakkauskirjeitä Julialle (Letters to Juliet)
Vuosi: 2010
Ohjaaja: Gary Winick
Näyttelijät: mm. Amanda Seyfried, Christopher Egan, Vanessa Redgrave

Rakkauskirjeitä Julialle-leffan inspiraationa on käytetty tarinaa Romeosta ja Juliasta, mutta silti elokuvan juoni ei toista tuota klassista tragediaa vaan on onnellinen elokuva. Valitsin leffan katsottavaksi siksi, että pidän Amanda Seyfriedistä hyvin paljon. Hän on hyvin lahjakas ja kaunis näyttelijä. Romanttisista elokuvista ei ikinä tiedä, kumpaan suuntaan niiden kohdalla mennään. Voidaan onnistua tai mennä metsään pahemman kerran. Karkeasti arvioiden suunnilleen puolet katsomistani romanttisista elokuvista ovat tasaisen
paksuja ja jo sataan kertaan nähtyjä. Joskus tulee yllätyksiä ja joskus näyttelijät pelastavat huonommankin elokuvan. Saattaa olla, että en olisi pitänyt tästä elokuvasta yhtä paljon, jos naisnäyttelijänä olisi ollut joku muu kuin Amanda.

Kuten yleensä tämän tyyppisissä elokuvissa, juonen kulku oli ennalta-arvattavissa, vaikka toki yllätyksiäkin matkalle mahtui, mutta ei kuitenkaan mitään maata mullistavaa. Tarinan kaava on aika perinteinen, mutta silti elokuva on mielestäni erittäin onnistunut. Se on viihdyttävä, hyväntuulinen ja ennenkaikkea romanttinen. Ja kyllähän sitä mielellään Italian maisemia vajaan pari tuntia katsoo.
Suosittelen tätä elokuvaa, jos kaipaa jotain kevyttä viihdettä irrottamaan ajatukset arjesta. Elokuva valaa uskoa rakkauteen ja muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä rakkautta elämään.

Juonesta vielä lyhyesti:
Amanda esittää Sophieta, joka matkustaa poikaystävänsä kanssa Veronaan. Siellä Sophie liittyy naisporukkaan, "Julioihin", jotka vastaavat ihmisten jättämiin rakkaushuolia käsitteleviin kirjeisiin. Sophie löytää kirjeseinästä kirjeen 50-luvulta ja vastaa siihen. Kuinka ollakaan kirjeen kirjoittanut nainen (Claire) saapuu Italiaan ja yhdessä se lähteävät etsimään tämän "Romeota".


Vinkki: Elokuvan traileri paljastaa elokuvasta aivan liikaa, joten ei kannata katsoa sitä ennen elokuvaa.

tiistai 1. lokakuuta 2013

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Kirja: Romeo ja Julia
Kirjailija: William Shakespeare
Vuosi: 1500-luvun loppupuoli

Päätin syksyn kunniaksi alkaa lukemaan useammin klassikoita. Aloitin projektin Shakespearen Romeo ja Julia-näytelmällä. Näytelmien lukeminen on aina ollut mielestäni mielenkiintoista, koska se poikkeaa niin huomattavasti proosasta. Luin kirjan suomeksi, mutta jossain vaiheessa olisi mielenkiintoista lukea (=yrittää lukea) teos englanniksi. Siitä varmasti saisi irti vielä enemmän, luulen.

Teoshan kertoo traagisen rakkaustarinan kahdesta nuoresta: 14-vuotiaasta Juliasta ja muutaman vuoden vanhemmasta Romeosta. Tarinan loppu lienee tunnetumpi kuin tapahtumat sillä välillä. Rakastavaisten yhteinen itsemurha. 
En kuitenkaan lähde analysoimaan näytelmää saati kertomaan sen synnyn historiaa, sillä tekstejä tuosta aiheesta on jo maailma pullollaan. Lukukokemuksestani voin sanoa, että näytelmä on suhteellisen nopealukuinen, jollei halua jatkuvasti pysähtyä analysoimaan tapahtumia. Lähdin liikenteeseen avoimin mielin ja ajattelin, että luen teoksen vain yleissivistyksen vuoksi. Ehkä jokin pieni ääni sisälläni kuitenkin epäili, että kerrottu tarina ei ole niin hyvä kuin on maailmanlaajuisesti väitetty. Aika nopeasti huomasin uppoutuvani täysin kirjan maailmaan ja vaikka tiesin, miten kirja loppuu, alkoi lopun lähetessä jopa ahdistamaan. Nuorilla oli uskoa huomiseen, mutta kaikki meneekin pilalle kurjien sattumusten takia. 
Suomennoskin on hyvin rikasta kieltä eikä mikään sanavalintakaan hiertänyt. Voin vain kuvitella, miten vaikea alkuperäisteosta on ollut suomentaa. 
Tämä oli hyvin miellyttävä lukukokemus enkä nyt yhtään ihmettele, että tarinaa versioidaan yhä uudelleen ja sen inspiroimana tehdään lauluja ja tauluja. Ja vaikka mitä muuta. Hyvin mielenkiintoinen teos kaiken kaikkiaan. Kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka vain sen yleissivistyksen vuoksi.

.