keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Spotifyn musiikkivuosi 2016 (yhteenveto)

Viime vuosina Spotify on laatinut kuuntelukäyttäytymistä mielenkiintoisia tilastoja, joita on ollut kiva vertailla aiempaan vuoteen ja kavereiden kanssa. Tänä vuonna Spotify päätti uudistua eikä My Year in Music -tyyppistä yhteenvetoa ollut saatavilla samaan tapaan kuin viime vuonna. Tänä vuonna tilastot lähetetään sähköpostina (jos on muistanut ruksia omista asetuksistaan kohdan, jossa hyväksyy mainospostin vastaanottamisen). Sähköpostissa tulevat tilastot ovat paljon suppeampia ja kriteereitäkin on paljon vähemmän. En tykkään yhtään tällaisista uudistuksista ja mitä Spotifyn forumilta olen lukenut, niin eivät tykkää monet muutkaan. Toivottavasti tästä lähtee sen verran palautetta, että ensi vuonna palataan entiseen, koska juuri laajamittaisempi yhteenveto on mielestäni tehnyt Spotifysta mielenkiintoisemman kuin kilpailijoistaan. Himokuuntelijat kun haluavat dataa omista kuuntelukäyttäytymisistään ja tämän vuoden versio ei ole kovinkaan kummoinen.

Jäin kovasti kaipaamaan etenkin kuunnelluimpien albumien listausta tai musiikinkuunteluun käytetyn ajan vertausta viime vuoteen. Lisäksi olisin halunnut tiedon viime vuoden tapaan siitä, että montako kertaa olen biiseistä suosituinta/suosituimpia kuunnellut. Mutta no, mennään nyt näillä, mitä on tarjolla.


Vuoden 2016 tilastot antavat vain kolme kuunnelluinta biisiä.
1. Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa
2. Vesala: Tytöt ei soita kitaraa
3. Vesala: Rakkaus ja maailmanloppu




Viime vuonna TOP 5 puolestaa näytti tältä:
1. Rammstein: Du riechts so gut
2. Vesala: Tequila
3. Lindemann: Praise abort
4. Rammstein: Der Meister
5. Rammstein: Wollt ihr das Bett im Flammen sehen


Vuonna 2014 Spotify puolestaan antoi 10 (!) kuunnelluinta biisiä
1. Michael Jackson: Blood on the dance floor
2. Club for five: Ostoskävelyllä
3. Justin Timberlake: True blood
4. Pitbull: Feel this moment
5. Justin Timberlake: Sexyback
6. Michael Jackson: In the closet
7. Shaggy: It wasn't me
8. Inner Circle: Sweat
9. Juanes: La Luz
10. Christina Aguilera: Car wash


Aika paljon on tullut Vesalan biisejä kuunneltua, koska edes Rammstein ei ole päässyt kärkisijoille. Vaikka Vesala-albumia olenkin kuunnellut todella paljon, en ajatellut, että kolmen kärkeen ei muita mahtuisi. Ja ennen kaikkea olisin ajatellut, että Rakkaus ja maailmanloppu olisi ollut ykkönen, koska mielestäni sitä olisin kuunnellut eniten. Saa nähä, mitä tilastoille sitten tapahtuu, kun Vesala julkaisee seuraavan sooloalbuminsa.

Kun pari vuotta sitten Spotify on antanut käyttäjille 10 parasta biisiä ja nyt vain kolme, niin herää kysymys, että onko säästötalkoot yltäneet jo tällekin osastolle?


TOP 5 kuunnelluinta artistia v. 2016
1. Rammstein
2. Christina Aguilera
3. Vesala
4. Nightwish
5. Leevi and the Leavings


TOP 5 vuonna 2015 
1. Rammstein
2. Agnetha Fältskog
3. Christina Aguilera
4. Leevi and the leavings
5.  ABBA

TOP 5 vuonna 2014
1. Christina Aguilera
2. Agnetha Fältskog
3. Leevi and the leavings
4. ABBA
5. Justin Timberlake


Kuunnelluimpien artistien TOP 5:n lopputulos oli sekä odotettavissa että yllätys verrattuna viime vuoteen. Osasin arvata, että Rammstein on kuunnelluin ja muita tuloksia olisin epäillyt väärennetyiksi, mutta Agnetha Fältskogin ja ABBAn tipahtaminen listalta yllätti aidosti. Kuuntelen toki musiikkia muutakin kautta kuin Spotifysta, mutta kyllä tämä siltikin aika lähellä totuutta varmasti on.

Nähtävästi ihminen jaksaa yhtä albumia (Vesala) kuunnella ihmeen paljon vuoden aikana, koska se pärjää vertailuissa sellaisille artisteille, joilta tarjontaa on huomattavasti enemmän. Kertonee jotain siitä, että Vesalan debyytti on ollut aidosti laadukasta ja omaan makuun sopivaa musaa, joka kestää kulutusta eikä ole vain hetken huumaa, joka kestää vain hetken aikaa albumin ilmestymisen jälkeen.


Ja vielä suosituimmat genret tänä vuonna
1. Finnish pop
2. Dance pop
3. Pop
4. Euro pop (hahaa, ysäri?)
5. Pop rap (Whaat??)

En ollut itselleni laittanut ylös viime vuoden genrejä, jos ne nyt oli saatavilla, joten vertailua ei tämän osilta pääse tekemään. Koska kuitenkin kuunnelluimmat artistit olivat aika lailla samat, niin varmaan viime vuonna myös pop on ollut pääosassa genrelistassa. Ihmettelen kyllä, että huolimatta siitä, miten paljon Rammsteinia Spotifyn kautta kuuntelen, ei kyseinen genre muka pääse viiden parhaan joukkoon. Ja en kyllä oikeasti tajua, että mitä ihmettä on pop rap? En kuuntele rappia, en ole edes kaappifani, niin olisi ihan hauska tietää, mitkä artistit/biisit tuohon genreen kuuluvat.

Kokonaisuudessaan Spotifyn kautta tuli kuunneltua 658:a eri artistia (viime vuonna luku oli 616), eli jotain uutta olen onnistunut tänäkin vuonna löytämään. Yhteensä eri biisejä puolestaan tänä vuonna tuli kuunneltua 1 920 kappaletta.

Lisäksi yhteenvetoon kuuluu vuoden kuunnelluimmista biiseistä tehty soittolista (101 biisiä). Tämä on kyllä plussaa tämän vuoden datassa. Jos vielä jaksaisi tallentaa kyseisen soittolistan (tai pitää sen vuoden loppuun asti soittolistalistassa), niin ensi vuonna voisi sitten suorittaa vertailuja, että mitä biisejä on tullut lisää tai poistunut. Tietysti vielä parempi olisi, jos näkisi jokaisen kappaleen kohdalla, montako kertaa se on soinut.

Elän edelleen siinä toivossa, että ensi vuonna on jälleen tilastoja saatavilla ja toivottavasti jotain parempaa kuin tämän vuoden supistetut listaukset. Koska palvelu kuitenkin tilastoja kerää, niin saisi siitä käyttäjilleenkin jakaa sellaiset versiot, jotka tyydyttävät tilastoista diggailevia.

Jos jotain ennusteita tässä vaiheessa uskaltaisin heittää, niin sanoisin, että Jarkko Aholan Romanssi ainakin pääsee kovaan kuunteluun, jopa voisi olla tilastoissa ensi vuoden Vesala. Rammstein varmasti pysyy edelleen ykköspallilla, koska keikkakalenteriini on merkattuna kaksi konserttia (Vantaa ja Tallinna), ja niitä pitää toki fiilistellä puoli vuotta ennen ja puoli vuotta jälkeen. Mitä enemmän näitä tässä pohdin, niin sitä hienompaa kyllä olisi, jos Spotifysta saisi tilastoja muutenkin kuin kerran vuodessa.
No, ensi vuotta odotellessa. ;)




torstai 22. joulukuuta 2016

A Royal Christmas (2014)

Alkuperäinen nimi: A Royal Christmas (TV-elokuva)
Käsikirjoitus: Janeen Damian, Michael Damian, Neal H. Dobrofsky, Tippi Dobrofsky
Ohjaus: Alex Zamm
Musiikki: Chris Hajian
Pääosissa:  Lacey Chabert (Emily Taylor), Stephen Hagan (Leo James/Prince Leopold), Jane Seymour (Queen Isadora), Simon Dutton (Vicor)

Cordonian prinssi Leopold on naamioitunut tavalliseksi opiskelijaksi ja seurustelee tavallisen työläisperheen tytön, Emilyn, kanssa. Seurustelussa tullaan siihen pisteeseen, että prinssin täytyy paljastaa todellinen henkilöllisyytensä, ja Emily on tietysti hieman yllättynyt, mutta ottaa uutisen hyvin vastaan.

Prinssi haluaa viedä tyttöystävänsä näytille linnaansa, mutta kuningatar Isadora ei sitten ihastukaan poikansa tavanomaiseen tyttöystävään. Kuningatar haluaisi poikansa mielummin palaavan yhteen ex-tyttöystävänsä kanssa, joka sentään on siniverinen ja on muutenkin kelvollinen jatkamaan sukua.

Vierailu ei ole Emilylle helppo, sillä kuningatar on erityisen epäkohtelias ja kylmä nuorta tyttöä kohtaan, koska haluaa saada tahtonsa läpi. Vaikeuksien kautta edetään lopulta onnelliseen loppuun, jossa kaikilla on kivaa.

Netflixistä tämän bongasin ja koska pidän Jane Seymouresta ja kuninkaallisista elokuvista, niin ajattelin, että annan tälle mahdollisuuden. Vaikka välillä nämä Netflixin suositukset arvelluttavat, niin silti sieltä joukosta löytyy välillä hauskoja ja viihdyttäviä romanttisia elokuvia. A Royal Christmas valitettavasti tuotti pettymyksen. Jaksoin sen kyllä katsoa loppuun, vaikka muutaman kerran meinasin luovuttaa.

Leffan juoneen ei ole keksitty minkäänlaista yllättävää käännettä tai uutta hahmoa, jota ei olisi kuninkaallisaiheisissa elokuvissa jo käytetty. A Royal Christmas taitaa sisältää melkeinpä kaikki mahdolliset kliseet, joita tämäntyyppisessä elokuvassa vain voi olla. On orpoja, joita prinssi ja tyttöystävä auttavat avokätisesti ja on palvelusväkeä, jota kuningatar halveksii, mutta joiden kanssa Emily ystävystyy. Kun Emily ajetaan palatsista pois, "kaikki" jäävät hänen maanläheistä ja ystävällistä persoonaansa kaipaamaan ja prinssi puolestaan vihoittelee äidilleen, koska tämä on niin julma ja kylmä pojan elämän rakkautta kohtaan. Loppuratkaisun arvaa oikeastaan jo elokuvan ensimmäisten viiden minuutin aikana, ja mielestäni lopun käännekohta oli ärsyttävän epäuskottavasti kirjoitettu.

Pääsisin varmaan vähemmillä ärsytyksillä, kun suorilta jättäisin katsomatta tämäntyyppisiä elokuvia, mutta haluan löytää sieltä joukosta ne paremmat elokuvat. Tiedän nimittäin, että niitä kyllä on. A Royal Christmas on toki viihdyttävä ja ihan kiva (nuoremman väen) elokuva, mutta vaikka Seymour vetää homman kotiin siinä määrin kuin käsikirjoitus siihen antaa mahdollisuuksia, niin ei tästä joulumieltä saa. Lacey ja Hagan ovat ihan kiva nuoripari, vaikka Laceyn hahmon yli-innokuus vähän ärsyttääkin varsinkin elokuvan loppupuolella. Prinsessapäiväkirjoista ollaan varmasti myös montaa mieltä, mutta itse pidän niistä elokuvista todella paljon ja niihin verrattuna A Royal Christmas tuntuu vain halvalta Venäjän puolelta ostetulta kopiolta.











maanantai 19. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #7: Slaying the Dreamer (2002)

Century child -albumin (2002) viides biisi on Tuomaksen ja Empun yhdessä säveltämä mahtipontinen ja iskevä Slaying the dreamer.

Hakeuduin biisin pariin luettuani Nightwishista kertovan kirjan, jossa kerrottiin, että Tuomas teki "Dreamerin" purkaakseen ärsytystään ja turhautumistaan. Idean laukaisi muistaakseni nimenomaan ihmisten kaksinaamaisuus ja pinnallisuus sekä ymmärtämätön kritiikki Tuomasta/Nightwishia kohtaan, ja nimenomaan pääasiassa lehdistön ja kriitikoiden puolelta. Taiteilijahan sitten tietysti kuittailee nämä asiat takaisin musiikin muodossa. Kirja on tällä hetkellä muualla lainassa, joten en saa nyt tarkistettua tarkempia yksityiskohtia.

Omin biisin suosikkeihin samantien, koska kertojan tuntemukset ovat varsin osuvasti kuvailtuja ja samaistuttavia, sillä johtui kyllästyminen ja turhautuminen typeriin ihmisiin sitten mistä syystä tahansa, niin Slaying the dreamer kiteyttää tunnetilat täydellisesti. Joskus on itselläkin vaikkapa niitä hetkiä, kun tekisi mieli todeta (huutaa): "I truly hate you all".  Vaikka oikeasti ei vihaakaan ketään (viha on kovin voimakas sana), mutta se, miten Marco tuo karjaisussaan esille kaikki lauseeseen sisältyvät patoutumat ja räjähdysalttiit ajatukset, on napakymppi. Tuntuu, että juuri tuossa kohtaa päästetään viimeisetkin ajatukset vapaaksi, sylkäistään halveksunta ilmoille, ja sitten voidaankin hengähtää, rauhoittua ja unohtaa.

Kokonaisuudessaan alusta loppuun jatkuva tykitys, runollisten sanan säilien harkittu heittely ja jopa marttyyrivivahteet korostavat biisin puhdistavaa vaikutusta ja ennen kaikkea ovat tyylikäs tapa näyttää keskisormea ja sen jälkeen jatkaa oman tiensä kulkemista.


"Put a stake through my heart!
And drag me into sunlight
So awake for your greed
As you’re slaying the dreamer
"


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #8: Ghost Love Score (2004)

Ghost love score on 10-minuuttinen järkälebiisi ja Once-albumin (2004) yhdeksäs raita. Samalla se on listaukseni 8. paras Nightwishin biisi.

Biisi tuli tutuksi siinä vaiheessa, kun Once-albumi oli jo päätynyt hyllyyni. Biisin vaivattomana soljuva melodia teki ensikuulemalta vaikutuksen ja myös jo alussa kuultavat kuoro-osuudet olivat iskeviä ja tukivat hyvin Tarjan koskettavaa tulkintaa; kuin taivaankannen hahmoista koostuva kuoro laulaisi tämän metallienkelin taustalla pilvien ja avaruuden välitilassa. Mielenkiintoni herätti myös se, että biisissä mainitaan the Child, joka syntyy taas uudelleen, ja olin tuolloin innoissani, koska tajusin, että sen on pakko merkitä Century Childia. Eli jälleen uusi löydetty linkki eri biisien välillä. Olisikohan ollut tässä vaiheessa, kun hiffasin, että Tuomas tekee näin useamminkin ja silloin tuntui, että olin löytänyt jonkin piilotetun avaimen yhtyeen musiikin salaoveen.

Biisi kulkee rauhallisemmista tunnelmista massiivisiin sfääreihin, palaa hetkeksi tasaisemmaksi, ilmassa leijuvaksi sointupilveksi ja lopulta levittäytyy hallitsemaan koko maailmankaikkeutta. Joskus maailmassa oli onnellisia sinisiä hetkiä, kun muu maailma vielä nukkui, mutta nyt jäljellä on sydänsurut ja muistot epäonnistumisista, ja ehkä vain uudelleensyntymisen avulla voidaan aloittaa alusta. Mutta miten se tapahtuu ja kuka johtaakaan laulun kertojaa?


"Bring me home or leave me be
My love in the dark heart of the night
I have lost the path before me
The one behind will lead me"



torstai 15. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #9: Beauty of the Beast (2002)

9. paras Nightwishin biisi on Century child -albumin (2002) päättävä jättibiisi Beauty of the beast. Biisi jakautuu kolmeen osaan (Long lost love, One more night to live ja Christabel) ja sävellystyössä on mukana ollut Tuomaksen lisäksi Marco ja Emppu.

Pedon kauneudessa on kolme osaa, mutta ne sulautuvat toisiinsa niin saumattomasti, että vaikka kyseessä voisikin olla kolme eri biisiä, ovat ne silti samaa kokonaisuutta. Sama kyllä pätee kaikissa Nightwishin jättibiiseissä, jotka koostuvat useammasta osasta. Tuomaksella on selittämätön kyky luoda vaikkapa 30 minuutin biisi ilman, että se tuntuu liian pitkältä. Beauty of the beast on "vain" kymmenisen minuuttia pitkä, mutta sitä voisi kuunnella paljon pidempäänkin. "All this beauty is killing me."

Biisin koukuttavin tekijä on tietysti monimuotoiset melodiat, jotka kertovat omaa tarinaansa, mutta ovat silti osa suurempaa kokonaisuutta täydessä harmoniassa. On vaikea sanoa, mikä kolmesta osasta olisi suosikkini, mutta jos pitäisi valita, niin ehkäpä One more night to live nousisi astetta korkeammalle tässä hyvin tasaväkisessä kisassa. Siihen sisältyy eniten tekstiä, eniten kerrontaa siitä, millainen tämä peto on, joka tuntee kipua ja surua, epäilee omaa tarkoitustaan, mutta kaipaa silti hyväksyntää ja rakkautta. Minkälaatuista se rakkaus sitten on, se jääkin kuulijan tulkittavaksi.

Christabel-osuus ei paljoakaan tarjoa toivoa biisin alussa kerrotulle tarinalle vaan aika syvässä suossa tunnutaan tarpovan edelleen, kun sävelet hiljalleen vaikenevat ja katoavat maailmankaikkeuteen. Kuulijan jää hämmentyneeksi taas yhdestä upeasta matkasta, jonka yhtyeen musiikki on onnistunut tarjoamaan.


"All of my songs can only be composed of the greatest of pains
Every single verse can only be born of the greatest of wishes
I wish I had one more night to live
"


maanantai 12. joulukuuta 2016

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016)

Alkuperäinen nimi: Fantastic Beasts and Where to Find Them
Käsikirjoitus: J.K. Rowling (perustuu J.K. Rowlingin kirjaan)
Ohjaus: David Yates
Musiikki: James Newton Howard
Pääosissa: Eddie Redmayne (Lisko Scamander), Katherine Waterston (Porpentina ”Tina” Goldstein), Dan Fogler (Jacob Kowalski), Alison Sudol (Queenie Goldstein ), Colin Farrell (Percival Vaka) , Carmen Ejogo (presidentti Picquery)
Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2016

Englantilainen noita Lisko Scamander saapuu New Yorkiin tarkoituksenaan jatkaa matkaa Arizonaan suorittamaan eräs tehtävä loppuun. Mukanaan hänellä on matkalaukku, jonka sisältö on enemmän kuin päälle päin näyttää. Pohjattomassa matkalaukussa on ihmeotus poikineen, joista osa pääsee New Yorkin päässä karkuun. Näin matka Arizonaan tyssää, koska otukset täytyy saada kiinni ennen kuin ne ehtivät aiheuttaa hämmennystä, ja pahaksi onneksi myös ihminen (ei-taik/jästi) sattuu kaiken härdellin keskelle. Scamander kadottaa tämän ei-taikin (Kowalski) ennen kuin ehtii pyyhkiä tämän muistia, ja tilannetta todistanut entinen aurori Tina Goldstein pidättää Scamanderin ja vie taikakongressin päämajaan presidentin pakeille.

Samaan aikaan New Yorkissa riehuu musta sumupilvi, joka tuhoaa kaiken, mihin se osuu. Taikakongressin päämajassa koitetaan kovasti selvitellä, miten sumupilvi saataisiin asioihin. Ei-taikien joukossa on epäselvyyttä siitä, mikä tai kuka on aiheuttaja, mutta jotain ihmistä suurempaa sen täytyy olla. Ihmisten joukosta löytyy taikuuden puolestapuhujia sekä vastustajia. 

New Yorkissa on samanaikaisesti siis kaksi suurempaa taikapainotteista ongelmaa, joista molemmat voivat aiheuttaa yhtälailla haittaa ei-taikeille sekä taikamaailmalle. 

En ole lukenut kirjaa, joten olen varmasti suopeampi elokuvaa kohtaan kuin sellaiset, jotka ovat lukeneet kirjan ensin. Odotuksia leffaa kohtaan ei ollut, koska en ehtinyt edes traileria katsoa. Minulla oli vanhaksi meneviä lippuja, joten oli pakko vain valita joku riittävän hyvältä kuulostava sen kummempia miettimättä ja Ihmeotukset täytti kriteerit. 

Elokuvan kantava elementti oli ehdottomasti erikoistehosteet. Taikamaailmaan sijoittuvassa tarinassa on hienoa, että käytetään viimeisintä teknologiaa ja tehdään huolellista jälkeä. Kävin katsomassa elokuvan 3D:nä, joten välillä tuntui, että täytyisi siirtää päätä sivuun ilmassa lentävien sirpaleiden tieltä tai tarttua kiinni leijaleviin hiutaleisiin/höyheniin/otuksiin. 3D-toteutus sopii mielestäni parhaiten animaatioihin, mutta yllätyin siitä, miten hyvin se sopi Ihmeotuksiin. Olen joskus aiemminkin käynyt katsomassa live action -leffan 3D:nä (en nyt muista minkä. Olisikohan voinut olla Karibian merirosvojen viimeisin?) ja silloin ajattelin, ettei ollut järin kummoinen kokemus. Vaikka Ihmeotuksiin tämä sopikin, taidan kyllä edelleen käydä katsomassa live action -leffat ihan normaaleina 2D-versioina. 

Vaikka erikoistehosteet sopivat elokuvaan, niin tarinan loppupuolella pelkkiä mustan savun etenemisiä olisi voinut lyhentää, sillä muutamaan kertaan ehti tulla vähän hohhoijaa-fiilis. Ei niin, että se olisi häirinnyt kokonaisuutta, mutten sen verran, että ehti ajatella, että ehkä lyhyemmätkin kohtaukset olisivat riittäneet.


Elokuva veti mukaansa heti alkumetreillä, kun ensimmäiset otukset pääsivät karkuun ja yksi niistä lähti varastelemaan kaikkea, mikä kiiltää. Tykkäsin kyseisestä otuksesta kyllä kaikista eniten. Nuo otukset ja hullunkuriset tilanteet saivat aikaan sen, että leffassa sai nauraa ja muutaman kerran ei naurusta meinannut tulla loppua. 

Loppupuolen erikoistehosteiden ylikäytön lisäksi minua hiersi Katherine Waterstonin näytteleminen. Mielestäni se oli töksähtelevää ja tuntui, että tunnetilasta riippumatta naama pysyi samanlaisena pienestä huulen väpätyksestä tai hymynkareesta huolimatta. Koska elokuva muuten oli positiivinen yllätys ja erityisesti ei-taikia näytellyt Dan Fogler veti kaikki pisteet kotiin, niin yritin sivuuttaa Waterstonin aiheuttamat ärsytykset parhaani mukaan. Vähän tietysti hämmensi se, kun en tunne tätä "velhosanastoa", mutta muutaman Harry Potter -elokuvan katsoneena hyväksyin tietämättömyyteni eikä sanaston tuntemattomuus oikeastaan häirinnyt elokuvasta nauttimista. Kokonaisuus olisi tietysti selkeämpi, jos heti tietäisi, mikä on vaikkapa aurori. 

Elokuvan loppupuolella oli hauska yllätys, joka sai minut hihkumaan innosta (mielessäni) ja nosti kokonaispistesaldoa pari pykälää. Ei muuten kannata lukea IMDB.com-sivuston käyttäjien arvosteluita ennen elokuvan katsomista. Hämmenyksekseni jo ensimmäisissä arvioissa paljastetaan tämä itseäni ilahduttanut yllätys ja jos olisin ylläristä etukäteen tiennyt, olisi harmittanut vietävästi. Onneksi en yleensä koskaan lue arvosteluja etukäteen ja nytkin varovaisesti vain silmäilin muutamaa ensimmäistä samalla, kun tarkistin näyttelijöiden nimiä. Ainoastaan tähtien määrän saatan etukäteen vilkaista, mutta pyrin siihen, että luen arvosteluja vasta, kun olen itse leffan katsonut ja saanut oman arvioini kirjoitettua.



Jos fantasia, Harry Potter tai taikuus kiinnostaa, uskoisin, että Ihmeotuksista jää hyvä fiilis, koska siinä saa nauraa monta kertaa, ihailla hienoja erikoistehosteita ja ennen kaikkea pääsee matkustamaan maailmaan, joka on mahdollisimman kaukana omasta arjesta.



Kävin nyt tämän elokuvan puitteissa ensimmäistä kertaa Tennispalatsin Scape-salissa. Entinen Tennari 1 remontoitiin uudenkarheaksi ja nykypäiväiseksi saliksi, ja tänä kesänä se avautui yleisölle. Liput maksavat huimat 18,50, kun "normisaleihin" pääsee keskimäärin 10-14,50 eurolla. Sali on hieno ja erityisesti ylimääräisesti penkkirivistöstä ropisee plussapisteitä. Äänentoiston osilta olin huomaavinani, että äänet tulevat laajemmalta alueelta, mutta ero ei kuitenkaan ollut niin merkittävä, että saman tien huomaisi muiden salien äänentoiston olevan huonompaa. Näin tavallisena elokuvakävijänä sali oli toki vaikuttava ja valaistus tyylikäs, mutta ei kuitenkaan niin merkittävän erilainen, että haluaisin jatkossa maksaa kolme euroa enemmän vain Scapeen päästäkseni. Kyllä tavalliset salit ajavat edelleen loistavasti asiansa eikä minulle ainakaan tullut suurempaa hinkua päästä Scapeen aina kun mahdollista. (Ennen remonttia, kun sali vielä oli "vain" ykkössali, halusin useasti mieluiten lipun sinne, koska ykkössali oli aina ykkössali.)


lauantai 10. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #10: Ever Dream (2002)

Vihdoinkin olen päässyt kymmenen parhaan joukkoon, ja sen joukkion jonossa kymmenentenä on Ever Dream Century child -albumilta (2002).

Albumina Century child oli minulle yhtyeen musiikkiin tutustumisen alkutaipaleella merkityksellisin, koskettavin ja läheisin,ja siitä johtuen CC:llä on aina erityinen paikka sydämessäni, vaikka muillakin albumeilla on lukuisia ainutlaatuisia hetkiä.

Yksi CC:n pysäyttävimpiä biisejä on Ever dream. Ehkä monien mielestä loppuunajettu, mutta minä en ole tähän koskaan kyllästynyt enkä varmasti koskaan kyllästy. Biisi on täydellinen ilmentymä rakkautta, siihen liittyvää kaipausta ja etsimistä. Ja voiko kauniimmin enää sanoa toiselle kuin pyytää tätä parantamaan haavat ja muuttamaan tähtien paikkaa yhdessä.

Ja vaikka kaikki etsiminen tapahtuisikin vain unelmissa, toivoa on silti ilmassa: kaikkea ei ole menetetty.


"Would you do it with me
Heal the scars and change the stars
Would you do it for me
Turn loose the heaven within
"


perjantai 9. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #11: Dead Boy's Poem (2000)

Nyt ollaan jo lähellä kymmentä parasta biisiä, ja sijalle 11 päätyi "mother of all Nightwish-songs" Dead boy's poem Wishmaster-albumilta. Sen lisäksi, että kuolleella pojalla on oma biisi, käy se myös näyttäytymässä myöhemmässäkin tuotannossa. Kuten tässäkin biisissä esiintyvä Ocean Soul on nähty useammin kuin kerran.

Muutama tuttu Nightwish-diggari kyllä antaisi minulle huutia, että DBP on näin kaukana ykkössijasta. Tämä kun on monen mielestä eeppisin, mahtavin ja hienoin ikinä sävelletty ja laulettu NW-kipale. Onhan se, mutta niin on moni muukin. Pitkän pyörittelyn ja veivaamisen tuloksena päädyin kuitenkin lopulta siihen, että muutama biisi menee edelle enkä voi enää tässä vaiheessa muuttaa TOP10:n järjestystä.

Dead boy's poem tuli minulle tutuksi, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin Wishmaster-albumia. Harvinaista kyllä, Nightwishin kohdalla en ensin lainannut levyjä kirjastosta vaan ostin ne suoraan omaan hyllyyn. Olisinko sitten jo muutaman kuullun biisin perusteella osannut alitajuisesti arvata, että kyllä näitä levyjä tulee kuunneltua, vaikka niitä ei ennakkokuuntelisi. DBP ei kuitenkaan vakuuttanut ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Biisi oli mielestäni pitkäveteinen ja mitäänsanomaton, täysin ilman tarttumapintaa. En suoranaisesti inhonnut biisiä, mutta en tuolloin olisi sen puolesta liputtanutkaan. Mieli kyllä muuttui muutaman vuoden sisällä ja sieltä se hiljalleen nousi yhdeksi suurimmaksi suosikikseni.

Nimensä mukaisesti biisi kokonaisuudessaan on koskettava ja sydäntäsärkevä runo, mestariteos. Se alkaa hiljaa kuiskaten, mutta kasvaa hetki hetkeltä tätä maailmaa suuremmaksi kappaleeksi. Yksistään toteamus"My loveletter to nobody" kuvastaa epätoivoa, menetettyä lämpöä ja luovuttamista, joten kuulija pannaan todella koville biisin jokaisena hetkenä. Miksi hän sitten kirjeen kirjoittaa, kun aavistaa, ettei kukaan sitä saa tai kuule? Surullisen sielun viimeinen henkäys vai kuitenkin pieni toive siitä, että joku jossain sen näkisi ja maailma muuttuisi?


"Never sigh for better world
It’s already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night
"


torstai 8. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #12: Dead to the World (2002)

Dead to the world (2002) löytyy Century child -albumilta ja on minun listauksellani 12. paras Nightwishin biisi.

Dead to the world päästää Tarjan lisäksi ääneen myös Marcon, ja voimakaksikon duetointi tekee biisistä eläväisemmän. Biisi vakuuttaa jo introllaan eikä sitä seuraavat minuutit suinkaan huonompia ole. Sävellys ei tarvitsisi sanoja tuekseen, mutta sanoitukset toki luovat kerrotun tarinan ja luodun maailman helpommaksi hahmottaa.  Toisaalta instrumentaaliversio antaa kyllä mahdollisuuden luoda täysin omat videot, joka sekään ei ole huono vaihtoehto.

Tarja ja Marco ovat tasavertaisen hyviä tulkinnassaan, niin silti hippasen enemmän tykkään Marcon revittelyistä tämän biisin kohdalla. Niissä on sitä omaa sävyä, joka jää mieleen ja joka erottaa Marcon muista heviäijistä. Erityisesti "heaven queen" -kohdat saavat kylmät väreet aikaa koko kropassa, vaikka kyllä Tarjakin pisteet kotiin vetää vaikkapa aivan biisin lopussa. Upeaa äänenkäyttöä ja tunnelmanluontia kokonaisuudessaan.

Dead to the world vie mukanaan runoilijan ajatuksiin ja maailman tarkkailuun. Hetki, jossa maailmamme on unohtanut viattomuuden puhtauden ja kauneus on jäämässä pelon jalkoihin, ja yksilöt ovat kokonaisuutta ajatellen yhdentekeviä. Mutta toivo ei ole maan päältä kokonaan kadonnut vaan se on tuolla odottamassa uudelleensyntymistä ja siihen uskojaa.

"As he died, he will return to die in me again
Weaving the cloth, giving birth to the Century Child
Who gave his life not for the world but for me
Innocence reborn once more"



perjantai 2. joulukuuta 2016

Suuri puhallus (2013)

Alkuperäinen nimi: Now you see me
Käsikirjoitus: Ed Solomon, Boaz Yakin, Edward Ricourt
Ohjaus: Louis Leterrier
Musiikki: Brian Tyler
Pääosissa: Mark Ruffalo (Dylan Rhodes), Jesse Eisenberg (J. Daniel Atlas), Woody Harrelson (Merritt McKinney), Isla Fisher (Henley Reeves), Dave Franco (Jack Wilder), Morgan Freeman (Thaddeus Bradley), Michael Cane (Arthur Tressler), Mélanie Laurent (Alma Dray)
Ensi-ilta Suomessa:  19.7.2013

Suuri puhallus -elokuvassa neljä omia esityksiään pyörittävää illusionistia saavat kukin Tarot-kortin, johon on painettu osoite ja aika, jolloin osoitteeseen pitää saapua. Mystisestä kortista kiinnostuneina he saapuvat paikalle ja tapaamisen tuloksena alkavat tehdä yhteisiä esityksiä.

Jo ensimmäinen esitys herättää mielenkiintoa niin yleisössä kuin FBI:n puolellakin, sillä illuusiossa käytetty pankki ryöstetäänkin oikeasti ja paikalta löytyy esityksessä käytetty pelikortti. Miten todistaa, että nelikko (Four Horsemen) on syyllinen, kun he ovat kuitenkin koko ajan olleet suljettujen ovien takana lavalla yleisön edessä?

Pankin ryöstö ei jää ainoaksi, joten FBI:n agentti Rhodesilla riittää pähkäiltävää. Koska kyseessä ei ole mikään paikallinen pikkurikos, niin mukaan tapausta tutkimaan liitetään myös Interpolista Alma Dray.

Yhdet häät ja kolme anoppia -elokuva arvostelussa harmittelin sitä, kun mukana on useampia isompia nimiä, niin elokuva on juonellisesti usein aika tönkkö. Suuressa puhalluksessa isoja nimiä on toki vähempi, mutta kuitenkin sen verran, että lopputulosta voisi hyvin epäillä (pelätä) etukäteen.

Arvio sisältää muutamia juonipaljastuksia, joten jos et halua tietää mitään ennakkoon, kannattaa lukeminen pysäyttää nyt.

Ajattelin aluksi, että Suuri puhallus olisi uudelleenfilmatisointi vuoden 1973 Puhallus-elokuvasta. Muutamia samoja ajatuksia elokuvissa on, mutta sama elokuva ne eivät ole. Ihan tarkkaan en Puhalluksen yksityiskohtia enää muista (pitäisikin katsoa uudestaan), joten en osaa tarkemmin nyt eritellä, miten paljon elokuvissa olisi samaa.

Suuri puhallus oli todella viihdyttävä leffa, jonka loppuratkaisu ei mennyt täysin niin kuin olin ajatellut. Yllätyin viimeisimmästä paljastuksesta, joka onnistui nostamaan elokuvan yleisarvosanaa. Muuten leffa ei ollut aivan niin nokkela kuin olisin halunnut ja kuin mitä ehkä haettiin. Juonta yritettiin solmia monenmoisille kiemuroille ja sutturoille, mutta sellaista kokonaisvaltaista imuunsa vetävää kokonaisuutta ei oltu saatu toteutettua täydellisesti vaan elokuvan loputtua jäi kyllä kaipaamaan hitusen enemmän toimintaa, taikuutta tai silmänkääntötemppuja.

Elokuvassa tapahtuvan kolmannen illuusion oli tarkoitus olla ennennäkemätön spektaakkeli, mutta toteutus jäi piirun verran latteaksi, vaikka olisi ollut mahdollisuuksia toteuttaa vaikka millaista pyöritystä, koska oikeaa, liveyleisöä ei ole silmä kovana vahtaamassa mihin taikurin käsi seuraavaksi sujahtaa. Ihan hieno se kolmas esitys oli, mutta itse odotin alun pohjustuksen perusteella jotain vielä suurempaa, jotain, joka olisi räjäyttänyt tajunnan kertalaakista.


Olen tottunut näkemään Mark Ruffalon romanttisissa komedioissa, joten tunnustan, että oli aika hassua katsoa häntä näyttelemässä FBI:n agentti Rhodesia. Tykkään Ruffalosta näyttelijänä ja ihan kivasti hän suoriutui agentin roolista, vaikka jäinkin kaipaamaan astetta särmikkäämpää esitystä. Esimerkiksi kun hän taistelussa aikaa vastaan huutelee lisäapuja/vaatii nopeita toimia kaiken kokeneena agenttina, niin lopputulos vaikutti ehkä enemmänkin uuden, aloittelevan agentin tokaisulta. Rhodesin ja Interpolin Drayn välille kehkeytyvä "jännitekin" jää kaiken muun jalkoihin eikä katsojalle synny aidosti vatsanpohjassa kutittelevaa fiilistä, että pussaako ne nyt vai ei. Ehkä tässä tapauksessa olisi ollut parempi vain jättää tuo pakollinen "pariutuminen" muihin elokuviin, koska nyt sitä ei oikein oltu saatu luontevasti istutettua kokonaisuuteen vaan mielenkiintoisempaa oli odottaa, milloin Morgan Freeman näkyy jälleen ruudussa.

Woody Harrelson olen myös aina nähnyt vetävän suunnilleen sen saman juntin jampan roolin, mutta nyt hänen hahmonsa ei onneksi ollut aivan täysin aivoton, vaikkei kyllä kirkkainkaan. Plussaa siitä, että tämänkertainen hahmo, McKinney, ei ärsyttänyt.

Suuri puhallus ei ollut kaikkein mullistavin illuusio-/huijariaiheinen elokuva, mutta pystyi kuitenkin yllättämään ja loppufiilis jäi plussan puolelle. Vaikka olisinkin toivonut enemmän mahtavuutta ja yllätyksiä, niin niiden puutteista huolimatta elokuvassa oli kiitettävästi juonenkäänteitä ja hyviä näyttelijäsuorituksia. Morgan Freeman on mielestäni niin elementissään tässä(kin) roolissa, että hänen kohdallaan aina nenä täristen odotin, mitä tulee seuraavaksi. Hän toi elokuvaan kyllä paljon positiivista ja suurin syy, miksi voisin kuvitella palaavani Suuren puhalluksen pariin joskus uudestaan. Tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan aion kyllä katsoa, eli kyllä tämä ykkösosa siinä mielessä oli riittävän hyvä mielenkiintoa herättämään.

tiistai 29. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #13: Sleeping sun (1999)

13. paras Nightwishin biisi on tällä kertaa Sleeping Sun (1999), joka julkaistiin ensin maksisinglenä auringonpimennyksen kunniaksi, ja myöhemmin Oceanbornin uusintapainoksilla.

Ajatuksena oli ottaa TOP 25:n mukaan vain albumien alkuperäisillä painoksilla olleita biisejä, mutta en voinut millään jättää Sleeping sunia ulkopuolelle, joten oli pakko rikkoa sääntöjä. Ja sitä paitsi, voiko oikeasti olla sellaista Nightwishin parhaiden biisien listaa, jolta Sleeping sun ei löydy?

Toisinaan tilaustyönä tehdyistä biiseistä kuulee, että ne ovat hätiköiden tehtyjä ja sanat väkisin väännettyjä, mutta SS on osoitus siitä, että Tuomas Holopainen pystyy tekemään laadukkaan Nightwish-biisin, kun aihe on inspiroiva.  Auringonpimennyksessä on mielestäni juuri yhtyeelle sopivaa mystiikkaa ja luonnon voimakkuutta, jotta biisistä saa muuhun tuotantoon istuvan mahtiballadin.

"For my dreams I hold my life" on aina ollut pysäyttävä hetki biisissä lauseeseen sisältyvän hienon ajatuksen takia. Se ei ehkä ole kaikkein eeppisintä, mitä Holopaisen kynästä on lähtenyt, mutta jotain koukkua siinä on, koska tuota lausetta on tullut aikoinaan pyöriteltyä enemmänkin.

Sleeping sunin yksi hienoja piirteitä on myös se, että mielestäni Tarja, Anette ja Floor ovat jokainen onnistuneet tekemään biisistä omannäköisensä. Tarja on alkuperäinen ääni, joka loi biisin sanomaan auringonpimennyksen tuomaa viileyttä ja avaruuden mahtipontisuutta, Anette toi biisin lähemmäs maata ja auringon synnyttämä lämpö hiveli kuulijaa, ja Floorin ääni saa tekstiin valon kirkasta voimaa ennen pimeyttä ja vallitsevaan pimeyteen herkkyyttä.

Kuulin/luulin pitkään, että kohdassa "wistful oceans calm and red" olisi wistfulin sijaan laulettu wishful. Eihän tuo noinkaan mahdoton ole, sillä ajatus on lähelle samaa, joskin sävy hieman erilainen.

"Sorrow has a human heart
From my god it will depart
I’d sail before a thousand moons
Never finding where to go"




maanantai 28. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #14: Planet Hell (2004)

Jatketaan Nightwishin parhaiden biisien listausta Once-albumin (2004) parissa, jossa neljäntenä biisinä on Planet Hell ja tällä listalla kappale on puolestaan sijalla 14.

Planet Hell on moniulotteinen kuvaelma siitä, kun planeetalla on moni asia rempallaan, lapset kärsivät ja paremmasta huomisesta on turha haaveilla, sillä aitoa toivoa ei ole mainittavasti jäljellä. Ihmiskunta tuhoaa itse itseään eikä tunnu suuremmin siitä välittävän. Pyhimys toivotetaan tervetulleeksi helvettiin ja sotilas paratiisiin. Ainut, mitä kannattaa tehdä, on säästää muutama pennonen lautturille, joka vie joko manan maille tai jonnekin tuntemattomaan, josta ei ole tietoa, onko se parempi kuin nykyinen helvetti vai vielä jotain huonompaa. Biisi on värikäs ja mahtipontinen, mutta siinä on samaan aikaan synkkää harmautta ja luovuttamista. Planet Hell on mieleenjäävä ja omalaatuinen matka sanojen syövereissä ja musiikin aalloissa.

Planet Hell -biisissä erityisesti Marco pääsee loistamaan äänensä kanssa, vaikka koko bändi toki tekee osansa loistavasti - kuten aina. Muistelisin, että biisi on ollut alusta asti suurimpia suosikkejani, ja kun kuulin sen ensimmäistä kertaa livenä (Anetten aikaan), en voinut uskoa hetkeä todeksi. Lava muuttui savuavaksi liekkimereksi, pyrot grillasivat eturiviä (jossa itsekin hikoilin) ja tunnelma oli todellakin kuin pirullisimmasta helvetistä, kun Marco mulkoili silmillään vainoavasti kuin etsien sopivaa sielua uhrikseen. Vaikka albumiversio loistava onkin, niin tämän biisin kohdalla liveversio tekee biisistä yhden Once-albumin suurimmista tähtihetkistä.

"My 1st cry neverending
All life is to fear for life
You fool, you wanderer
You challenged the gods and lost
"



sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Erin: SeliSeli (2016)

11.11.2016 Eriniltä ilmestyi kolmas soololevy, SeliSeli. Tähän mennessä albumilta on julkaistu kolme singleä: Sydäntä särkee, Kohta hänen ja Gangsta.

Sydäntä särkee oli biisinä ihan ok, muttei vahvimpaa puolta Erinin tuotannosta, kun taas Kohta hänen kolahti jo paremmin.

Aloitusraita, SeliSeli, on pirtsakka aloitus albumille ja tarttuva biisi, jonka mukaansatempaavan kertosäe pakottaa nopeasti laulamaan mukana. Sanoitus on tässä Erinin biisissä täysi kymppi, johon varmasti monet pystyvät samaistumaan. Varmasti yksi jos toinenkin saa itsensä kiinni siitä, että selittelee tekemisiään, vaikka oikeasti ei tarvitsisi. Aito, elämänmakuinen biisi. Hienoa. "En mä oikein ehdi ees rakastaa."

Gangsta oli alkuun vähän ärsyttävä, mutta kun jätin sen taustalle soimaan ja annoin sen hiljalleen avautua, niin huomaisinkin toistuvasti ajattelevani, että onpas tämä sittenkin mielettömän hyvä svengailubiisi. Erin osoittaa tällä biisillä olevansa monipuolinen artisti, joka voi kokeilla ja laittaa biiseihinsä erilaisia elementtejä, ja saada ne toimimaan. Gangsta on kuin hyvällä tavalla mielipuolinen sekoitus suomirappia, humppaa ja folkia.  "Älä tule hyvä tyttö, paha ämmä tarvitaan."

Kaikki eroaa -biisi on mielestäni jännä, sillä samaan aikaan kun se on hyvin Erinin näköinen biisi, on siinä yllättävästi myös kansainvälistä vivahdetta. Upean syvä biisi, jossa korva keskittyy kuuntelemaan erityisen tarkasti taustoja, jossa on paljon hienoja yksityiskohtia ja soljuvaa tunnelmaa. Hieno kokonaisuus, joka on SeliSeli-albumin parhaimmistoa.

Muijalauma feat. Sofa on Erinin tuotantoon hauska lisä, mutta biisi itsessään edustaa sellaista tyyliä, jolle korvani eivät lämpene. Vaikka biisissä viitataan hauskasti myös Naikkareihin, niin kokonaisuus on liian sekava. Tämän olisi kyllä voinut jättää pois albumilta.

Miten tätä ollaan? erottui heti muista biiseistä smurffipinniensä ansiosta. Vahva kertsi pitää otteessaan ja jokaista biisin seuraavaa sekuntia odottaa, että mitähän sieltä seuraavaksi tulee. Biisiä kuunnellessa alkaa pyöriä mielessä musiikkivideo: tytöt ja pojat pelaavat palloa kerrostalojen vieressä olevalla hiekkakentällä, ja myöhemmin osa samasta porukasta istuu baarissa, kun yksi tekee nolon itsestään. Laulun kertoja istuu sivussa muista ja miettii elämää, ihmissuhteita ja maailmaa. Hienoa pohtimista, jossa jälleen koskettavaa aitoutta.

Jo ensimmäisen kuuntelukerran perusteella huomasin, että SeliSelissä oli enemmän omaan korvaani sopivampia biisejä kuin Sä osaat! -albumissa. Nyt korvaa hiertäviä asioita oli huomattavasti vähemmän, jos ollenkaan, kuin mitä aiemmin. Kakkosalbumi jäi mielestäni debyytin varjoon eikä siltä oikein löytynyt yhtään omalle soittolistalle lisättävää biisiä. Nyt vaikuttaisi, että kolmoselta voisi löytyä useampikin biisi, joita kuunnella myös jatkossa. SeliSeli on sopivalla tavalla kypsempi kokonaisuus, sillä se ei ärsytä, mutta ei kuitenkaan ole tylsä tai kaavoihinsa kangistunut. Erinin ääni on kehittynyt huimasti ja mielestäni siinä on enemmän syvyyttä ja värejä kuin mitä aiemmilla albumeilla. Albumin saundit ovat raikkaita ja uudenlaisia, joten Erin ei onneksi ole yhteen biisikaavaan kangistunut artisti vaan kokeilunhaluinen. On aina hienoa seurata, kun artisti menee eteenpäin eikä tee samaa levyä aina uudestaan kahdenkymmenen vuoden ajan. Onhan sellainen tuttua ja turvallista, mutta tylsää ja kunnianhimotonta. Kun musiikkiin ottaa mukaan uusia elementtejä, on toki aina olemassa se riski, että osa vanhoista kuulijoista tipahtaa pois matkasta, koska uusi musa "ei sovi artistin tyyliin". Mutta mielestäni ns. oikeanlaisia riskejä on aina hyvä ottaa, sillä silloin syntyy uutta ja mielenkiintoista materiaalia, ja ehkäpä mukaan tarttuu niitä uusia kuulijoitakin.

Erin on kehittynyt niin tulkitsijana kuin biisinkirjoittajana, ja jos inspiraatiota vain hänellä riittää, tulemme varmasti kuulemaan jatkossakin Erinin mietteitä biisien muodossa. Mielenkiintoista olisi nähdä, millaisia biisejä Erin mahdollisesti tekisi muille artisteille. Ehkäpä sekin päivä joskus tulee. Sitä odotellessa voi hyvin aikaa kuluttaa kuuntelemalla Erinin itse itselleen tekemiä biisejä, sillä ne ovat oman tiensä kulkijoita ja piristävät tämän päivän pop-musiikkia.

Kuuntele: SeliSeli, Sä et oo enää mun, Kaikki eroaa
SkippaaSydäntä särkee, Muijalauma

perjantai 25. marraskuuta 2016

Yhdet häät ja kolme anoppia (2013)

Alkuperäinen nimi: The Big Wedding
Käsikirjoitus: Justin Zackham, Jean-Stéphane Bron, Karine Sudan
Ohjaus: Justin Zackham
Musiikki: Nathan Barr
Pääosissa: Robert de Niro (Don), Katherine Heigl (Lyla), Diane Keaton (Ellie), Amanda Seyfried (Missy), Topher Grace (Jared), Susan Sarandon (Bebe), Robin Williams (Father Moinighan), Ben Barnes (Alejandro), Patricia Rae (Madonna), Ana Ayora (Nuria)
Ensi-ilta Suomessa: 7.6.2013

Yhdet häät ja kolme anoppia kertoo hetkistä ennen Missyn ja Alejandron häitä. Koska Alejandron biologiselle äidille halutaan antaa kuva siitä, että adoptioperheessä on asiat loistavasti, esittävät Don ja Ellie olevansa edelleen pari. Tästähän Donin nykyinen, Bebe, ei erityisemmin pidä, mutta hyväksyy suunnitelman pitkin hampain ja vetäytyy taka-alalle ennen kuin biologinen äiti saapuu vieraisille.

 Asiat eivät tietenkään mene kuten on suunniteltu. Kun ex-pariskunta esittää jälleen avioparia, ei se aina suju mutkattomasti, onhan hampaankolossa yhtä sun toista. Samaan aikaan n. 30-vuotias Jared painiskelee poikuutensa kanssa, kun sisko Lyla puolestaan ei tiedä, onko hänen nykyisellä suhteellaan tulevaisuutta. Aikamoinen Kauniit ja rohkeat -meininki vallitsee elokuvassa alusta loppuun: on sekavia sukulaissuhteita, vähän hämmennystä herättää, että kuka on ollut kenenkin kanssa sängyssä ja toki matkalla selvitellään tarkemmin lasten ja vanhempien välisiä suhteitakin.

Usein elokuvat, joissa on liuta nimekkäitä näyttelijöitä, ovat juonellisesti todella köykäisiä ja harvoin jaksavat pitää mielenkiintoa pidempään yllä. Välillä tuntuu, että kun käsikirjoittajia on laiskotuttanut, he ajattelevat, että isot nimet sitten peittävät alleen lattean juonen. Olenkin nähnyt liian monta tähdillä täytettyä huonoa elokuvaa, joten nytkin pohdin, että onko Yhdet häät ja kolme anoppia -elokuvalla mitään tarjottavaa.

Alkupuolisko elokuvasta oli aikamoista mudassa talsimista eikä Diane Keatonin tai Susan Sarandonin valovoimaisuus onnistunut tarinaa kannattelemaan. Ja vaikka kuinka tykkään Amanda Seyfriedistä, oli hänen hahmonsa liiankin tavallinen. Toki Amanda hoiti homman kotiin, mutta lahjoja hänellä olisi enempäänkin. Leffan toinen puolisko onnistui silti yllättämään. Useampaankin kertaan nauroin ääneen, joten elokuva onnistui vetäisemään mukaansa ainakin osittain. Tuli siinä hahmojen koheltamisen keskellä vastaan muutama hieman ennalta-arvaamatonkin "paljastus", vaikka pääasiassa jokaisen hahmon kohdalla kykeni arvaamaan, mihin ollaan menossa.

Elokuva ei ollut niin huono kuin odotin, mutta ei silti yltänyt niin korkealle kuin näiden näyttelijöiden turvin olisi ollut mahdollista, ja mitä olisin toivonut. Jokainen suuri, ja pienempikin, nimi hoitaa kyllä tonttinsa hienosti, eli näyttelemisen puolesta ei tarvitse pyöriä tuolissaan myötähäpeän kourissa. Juonen ajatus oli mielestäni ihan kelvollinen, mutta lopulliseen toteutukseen olisi kyllä vaatinut enemmän elämää ravisuttavia käänteitä ja hahmoille olisi voinut lisätä poikkeavia piirteitä, jotta heitä ei olisi voinut suorilta laittaa tiettyihin lokeroihin. Pienillä muutoksilla leffasta olisi voinut saada oikein viihdyttävän hyvänmielen elokuvan. Nyt lopputulos on ehkä enemmänkin tv-elokuvaksi sopiva, mutta ei kuitenkaan sellainen, että tuntuisi, että elokuvan katselemiseen käytetyn ajan olisi voinut käyttää paremmin. Kerran katsottavaksi voisin tätä toki suositella, kunhan ei näyttelijäkaartin perusteella odota elämää suurempaa kokemusta.



maanantai 21. marraskuuta 2016

Jarkko Ahola: Romanssi (2016)

Jarkko Ahola julkaisi Romanssi-nimeä kantavan cover-albumin 18.11.2016.

Aikamoista hemmottelua on tässä syksyn aikana uuden musiikin suhteen ollut, koska ensin tuli Waltteri Torikan Rakkaus ja samanlaisissa tunnelmissa jatketaan Aholan Romanssissa. Kaksi täysin erilaista tulkitsijaa, mutta loistavia ja syvälle koskettavia molemmat.

Jos joku on aikaisempia tekstejäni blogistani lukenut, niin tietää jo, että vaikka Jarkko Ahola laulaisi veroilmoitusta, niin minä taatusti kehuisin sitä poikkeuksellisen koskettavaksi tulkinnaksi elämän syvimmästä tarkoituksesta. Joten tällä kertaa ei ehkä voi puhua levyarvostelusta vaan ehkäpä enemminkin levyesittelystä (tai ylistyslaulusta, you name it).

Pilvi taivaan peittää on voimakas ja vakuuttava aloitus, jossa on jokaisen vuodenajan kattavaa tunnelmaa. Usein iskelmälaulajista sanotaan, että heillä on sinivalkoinen ääni, mutta tämän aloitusraidan perusteella antaisin sen leiman myös Jarkolle, sinivalkoinen metallijumala. Hän tulkitsee tarinan henkeäsalpaavan mahtipontisesti, mutta samaan aikaan äärimäisen herkästi. Täytyi heti tämän biisin puolivälissä selata levyn kansilehtisen loppuun ja tarkistaa, mikä orkesteri oikein soittaakaan taustoja. Niin tahdikasta ja kaunista tulkinnan vahvistamista tämän Bratislavan sinfoniaorkesterin (Bratislava Symphony Orchestra) puolelta, että Jarkon äänen ohella se vangitsee kuulijan alle minuutissa.

Kim Lönnholm on tehnyt tunnetuksi, ja klassikoksi, Minä olen muistanut -haikailun. Olen aina pitänyt biisistä kovasti, joten jo etukäteen pelkäsin, että Jarkon käsittelyssä biisiä tuskin saattaa kuivin silmin kuunnella. Nyyhkyttelyksihän se arvattavasti menikin, ja kuunnelkaapa biisissä soivia jousia! Kun kuuntelin tätä ensimmäistä kertaa, aiheutti jousien ja Aholan yhteistyö kropassa kokonaisvaltaiset väristykset aina varpaista käsivarsiin ja selkärankaan. Biisi todella otti vallan koko kehosta ja sielusta. Niin huikeasti toteutettu ja versioitu biisi, että melkein alkuperäinenkin kalpenee. Ja se on jo paljon se.

Jarkko Ahola on niitä harvoja artisteja, joille minä olen antanut luvan tulkita Queenia. Levylle on nyt valikoitunut Love of my life. Freddie Mercury on ilmiömäinen tulkitsija ja tämän matoisen maan päältä ei oikeasti kovin montaa toista löydy, joka pääsisi tulkintojen koskettavuudessa edes lähelle. Edelleenkään en sano Jarkon olevan parempi, mutta hän ehdottomasti osaa tehdä oikeutta biisin sanomalle luoden siitä omanlaisensa tarinan, jolloin ei juurikaan tule tarvetta verrata alkuperäiseen. Jarkon ääniala riittää loistavasti kattamaan Love of my lifen ja se, miten hän kertoo tekstin tarinaa kuulijalle, on ilmiömäistä. Kun Jarkko laulaa, on ainut tapa kunnioittaa metallijumalan sanomaa vaikenemalla itse ja hengittämällä vain ihan hiljaa, ettei hengityksen ääni vahingossakaan peittäisi tavuakaan Jarkon tulkinnasta.

Laulu Oravasta on Aleksis Kiven sanoittama ja vaikka se mielletäänkin enemmän lastenlauluksi, niin kyllä tästä aikuisellekin paljon irtoaa. Tämä biisi on minulle erityisen tärkeä muutamastakin syystä, joten tässä kohtaa voisin sanoa, että on vähän epäreilua laittaa tämä biisi albumille Jarkon tulkitsemana.  Ei anneta mitään mahdollisuuksia selvitä albumista pelkästään kevyesti liikuttuneena vaan pakkohan sitä on koota itseään tämän biisin jälkeen hyvä tovi ennen kuin pystyy siirtymään seuraavaan kappaleeseen.

Romanssi Jarkon käsittelyssä ei ole imelä rakkauslaulu vaan puhtainta kauneutta musiikin muodossa. Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että kun Jarkko laulaa: "Oi, sallithan, että mä suutelen sinisilmiäs, armahain", niin tuskinpa tämän tulkinnan lumoissa löytyisi montaakaan naista (tai miksei miestäkin), joka vastaisi Jarkolle kieltävästi. Ainakin allekirjoittaneella on polvet aika vetelinä ja sydän puolestaan lyö ylimääräisiä lyöntejä.

Muisto vain jää päättää tunteikkaan albumin. Juha "Junnu" Vainio on tehnyt biisiin tyylikkäät sanat, ja ne sopivat Jarkon suuhun täydellisesti. Arvostan suuresti Junnun tekstejä, joten onkin hienoa kuulla niitä myös Jarkon tulkitsemana. Teksti tuskin kaipaa enempää avaamista; se lienee aika monelle iskelmää kuuntelevalle tuttu ja viimeistään nyt tulee tutuksi. Biisissä käytetty lapsikuoro (Kaisaniemen ala-asteen 5C) oli yllättävä, mutta upea ja biisin sanomaan sopiva lisä. Se toi biisiin sen kuuluisan viimesilauksen, joka teki biisistä enemmän kuin täydellisen. Kenen idea tuo on ollutkin, niin hieno ja raikas mauste ehdottomasti. Olen jälleen lumoutunut.

Romanssi on pitkään odotettu levy ja odotus on epäilemättä palkittu. Vaikka Jarkon joululauluversiot ovat omaa luokkaansa, on niissä se harmittava puoli, ettei joululauluja voi kuunnella ympäri vuoden. Jarkko Aholaa puolestaan todellakin kuuntelisi ympäri vuoden ja nyt siihen on annettu mahdollisuus tämän uuden albumin muodossa. (Unohtamatta tietenkään AHOLA-levyjä.)

Jarkko käsittelee tunnettuja klassikoita omaleimaisella tyylillään, jossa ääntä ei onneksi säästellä ja sovituksissa on toki ripaus metallia mukana, vaikka kevyen musiikin klassikoiden parissa paljon pyöritäänkin. Romanssi-albumin tulkinnoissa on herkkyyttä ja voimaa, joilla biisit saavat uuden elämän ja jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella, että biisit on tehty nimenomaan Jarkkoa ajatellen. Biisi kuin biisi, Jarkko ottaa sen poikkeuksetta nimiinsä.

Merkittävässä asemassa on myös taustoja soittava Bratislavan sinfoniaorkesteri, jonka soitto vangitsee samoin kuin Jarkon ääni. Sovitukset ovat omaa luokkaansa, ja on huikeaa kuunneltavaa, miten lahjakkaat muusikot soittavat todella mahtipontisesti, mutta samaan aikaan hyvin herkästi ja syvälle koskettaen. Tämän albumin perusteella voisin aivan hyvin mennä kuuntelemaan pelkästään tuota sinfoniaorkesteriakin.

Musiikki on siitä mahtavaa, että kun se tavoittaa aidosti, käy kuulija läpi aikamoisen tunneskaalan. Romanssi itketti, värisytti, kosketti ja ilahdutti. Albumi on musiikkia suurella sydämellä, sillä se tuntui konkreettisesti ottavan minusta otteen ja vievän täysin mukanaan kauneuteen pois tästä ankeasta marraskuusta. Kuten joka kerta Jarkko Aholaa kuunnellessani, niin nytkin vain toistuvasti mietin, miten voi miehellä olla näin huikea ääni. Kansa vaatii lisää Aholaa ja pian!

Kuuntele: Minä olen muistanut, Laulu oravasta, Muisto vain jää, Love of my life,...
Skippaa: -

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Evie Blake: Valentina (2013)

Evie Blaken Valentina kertoo samanaikaisesti 2010-luvulla elävästä valokuvaajasta, Valentinasta, ja 1920-luvulla eläneestä sovinistisen miehen vaimosta, Louisesta/Bellestä.

Valentina on ollut pitkään yhdessä Theon kanssa, mutta ahdistuu kuitenkin, kun mies useamman kuukauden tapailun jälkeen ehdottaa, että Valentina olisi hänen tyttöystävänsä. Valentina ei ole hyvä vakavissa ihmissuhteissa ja hänen äitinsä on iskostanut hänelle ajatuksen, että miehet haluavat vain rajoittaa naisia eikä yksiavioisuus sopinut hänelle, joten ei se sovi Valentinallekaan. Kun Theo lähtee työmatkalle, ja vaikka aikaisemmin Valentina ei ole ollut kiinnostunut, mitä mies tekee työkseen, iskeekin nyt yllättäen suuri ikävä ja halu tietää myös työkuvioista enemmän. Theo jättää jälkeensä arvoituksen: valokuvakansion, jossa on kehitettyjen kuvien sijaan vain negatiiveja. Valentina kehittää ne ja kuva kerrallaan ne luovat mielenkiintoisen tarinan, joka pitää Valentinan pauloissaan.

Vuonna 1929 elänyt Louise on saanut tarpeekseen sovinistimiehestään, joka hakkaa naista aina tilaisuuden tullen -oli siihen "oikeaa" syytä tai ei. Niin Louise ajautuu etsimään lohtua Venetsian kaduilta ja huomaa, että prostituoituna saa päästää salaisen minänsä valloilleen ja muuttua mystiseksi Belleksi. Maksullisena naisena työskentely on samaan aikaan myös pieni näpäytys Louisen rikasta miestä kohtaan; eipäs tiedä mies, mitä siveettömyyksiä vaimo vapaa-ajallaan puuhaa.

Poimin kirjan kirjaston hyllystä pienenä kevennyksenä muille lainaamilleni kirjoille (mm. Pohjois-Koreaa ja Auschwitzia käsitteleviä teoksia). Luin pikaisesti takakansitekstin ja sen perusteella ajattelin, että tämä on juuri sopivaa viihdettä lukaista nopeasti.

Kirja tempaa mukaansa, mutta paikoitellen henkilöiden käyttäytyminen häiritsee. Etenkin kirjan päähenkilöiden persoonat jäävät minulle hieman vajaiksi, joten siksi jotkut hahmojen tekemät teot tuntuvat jäävän vaille ymmärrettävää syytä. Vaikkapa Theon ympärille rakennettu mystisyys tekee hahmosta melkein mielenkiintoisen, mutta koska muutamia tekoja ei selitetä erityisen järkevästi/uskottavaksi, niin loppumaku on lattea. Mystisyys rapisee, kun sitä ei ole osattu viedä kunnolla loppuun asti.

Valentina puolestaan saa kuvauskeikan eroottiselle klubille, mutta kuvaaminen keskeytyy, koska hän liittyy mukaan kuvaamansa parin leikkeihin. Mielestäni Valentinan siirtyminen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle tulee aika puskista ja vaikka tämän tyyppisen eroottisen kirjallisuuden puitteissa itsetarkoitus onkin vain panna hahmot kokeilemaan seksuaalisuutensa rajoja, voisi pohjustusta rakentaa uskottavammin edes kuvailemalla hahmon ajatuksia hieman pidempään. Nyt tilanne meni aika lailla niin, että Valentina kuvaa tositoimissa olevaa paria ja kun kaksikko katsoo häntä hetken kutsuvasti, on Valentina hetkessä valmis liittymään kimppakivaan. Hieman hän oli aamulla hämillään tapahtuneesta, mutta vaikuttaa, että sekin on kirjoitettu vain siksi, että Valentinalle saataisiin joitakin asiaan kuuluvia ajatuksia seuraavalle päivälle.

En toki odota, että viihdekirjallisuus maailmaa mullistavia luonneanalyyseja tai päätähuimaavia seikkailuja tarjoaisi, mutta kirjan takakansi ja alkupuolisko antoivat vaikutelman siitä, että Valentinan ja Louisen yhteydessä voisi olla jotain suurempaakin mysteeriä. Aika pian arvasin suurin piirtein minkälaisesta yhteydestä on kyse. Alun pohjustuksen perusteella juoni vaikutti lupaavalta ja mielessäni jopa kehitin ajatuksen, että ehkä kirjassa olisi mukana aikamatkusteluakin. No, tavallaan onkin, mutta ei konkreettisesti eikä siten kuin itse olisin halunnut. Ehkä omat odotukset lähtivät liian nopeasti vauhdikkaaseen lentoon, joten siksi kirja tuntui latteahkolta.

Kirja ajoi asiansa genrensä edustajana ja viihdykkeenä, mutta Valentina oli hahmona huomattavasti tylsempi kuin Louise. Jos kirja olisi kertonut pelkästään Louisesta, olisin varmasti antanut kokonaisuudelle enemmän pisteitä. Hieman enemmän tapahtumia Valentinalle  ja muutama lisärivi hahmon persoonaan syventymiselle olisivat jo auttaneet nostamaan kirjan plussan puolelle. Ehkä keskinkertaisuuden vaikutelman olisi voinut pelastaa sekin, että hahmojen väliset dialogit olisivat olleet värikkäämpiä (roisimpaa huumoria vaikkapa) ja hahmojen persoonia korostavia. Vähän valju jälkimaku kirjasta jäi, vaikka yritinkin siirtää sivuun pettymykseni siitä, ettei kirjassa ollutkaan aikamatkailua. Tämän tyylinen viihdekirjallisuus voi hyvin olla koukuttavaa ja aidosti humoristista, jos soppaan on osattu laittaa omanlaisiaan aineita riittävästi. Esimerkkinä täysin vältytä, mutta kun kirjan kokonaisuus on muuten luotu toimivaksi (ja mukana on oikeasti pientä jännitystäkin), ei pieni ennalta-arvattavuus haittaa.

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 30.: Viihteellinen kirja

maanantai 14. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #15: Dark Chest of Wonders (2004)

Once-menestyslevyllä on 11 hienoa biisiä, joista Dark chest of wonders pääsi listaukseni sijalle 15.

Biisi on Oncen avausraita ja koen, että biisin ensimmäiset sanat kiteyttävät albumin kokonaistunnelman: "Once I had a dream and this is it". Tuon toteamuksen jälkeen biisi lähtee räjähtämällä käyntiin ja pitää tiukasti otteessaan. Tykkään siitä melkein huomaamattomasta yksityiskohdasta, että albumin nimi lausutaan ensimmäisenä sanana koko levyllä. Kuulemma kaikki eivät ole tätä haivanneet, vaikka ovat albumia kymmeniäkin kertoja kuunnelleet. Once todella on rakennelma erilaisista oudoista unelmista, monisävyisistä unista ja maailmoista, jotka kattavat taivaan ja helvetin, ja jotain niiden väliltä ja ulkopuolelta.  Dark chest of wonders toimii näin oivallisena avausraitana, jonka instrumentaaliversio voisi hyvin olla albumiversion pikkusisko, jolla on vielä omiakin salaisuuksia.

DCoW:ssa on viittauksia vanhoihin satuihin ja tarinoihin, kun kello lyö keskiyön merkiksi tai opitaan lentämään. Biisi vetää kuulijan pois todellisuudesta ja jos todellisuus yrittäisikin saada kiinni, lennetään sitä pakoon niin lujaa kuin mielikuvituksen voimin vain on mahdollista. Biisi ei kuitenkaan ole pelkkä höyhenenkevyttä haaveilua vaan soittimien raskaampi saundi tuo biisiin jännitystä ja ripauksen tietoisuutta siitä, että myös unimaailmassa on pimeitä kulmia, joiden takaa voi tulla mitä vain. Uteliaisuus on herätetty ja kulman taakse haluaisi kurkistaa saman tien.

"Once I wished for this night
Faith brought me here
It’s time to cut the rope and fly
"


perjantai 11. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #16: Swanheart (1998)

Oceanbornin (1998) Swanheart on listauksellani 16. paras Nightwishin biisi.

Swanheart ei ole sinkkubiisi, joten se ei ole suuremmalle yleisölle tuttu ja itsekin tutustuin biisiin Nightwish-faniystäväni kautta. Hän soitti tätä pianolla, joten ensimmäiseksi kuulin biisin ilman sanoja. Jo silloin ihastelin sointujen luomaa tunnelmaa ja tiesin, että kun mukaan vielä lisätään sanat, vähän rumpukomppia ja bassoa, niin Swanheart olisi uusi Nightwishi-suosikkini. Biisin sävellys tuntuu ilmaakin kevyemmältä ja etenee pehmeästi kuin järven pinnalla uiva joutsen. Yhtyeen monissa kappaleissa on poikkeuksellinen musiikillinen sulavuus ja kauneus voimakkaasti läsnä, ja Swanheart yksistään voisi olla kauneuden määritelmä.

Biisin tulkinta on mielestäni yksi Tarjan parhaimpia. Tarjan äänessä on pehmeyttä ja kaipausta, mutta samalla riipaisevan voimakasta tulkintaa, joka herättää tekstin henkiin.
Swanheartissa tulkinta ja sävellys tekevät niin saumatonta yhteistyötä alusta loppuun, että varsinaista biisin huippuhetkeä on vaikea valita. Kirjojen kohdalla tietää lukevansa hyvää kirjaa, kun ensimmäiset 20 sivua tempaavat täysin mukaansa, niin samoin jo Swanheartin ensimmäinen minuutti kutsuu kuulijan lumoihinsa.

"All those beautiful people
I want to have them all
All those porcelain models
If only I could make them fall"


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Levyostoksilla: Christina Aguilera ja Vesala

Olen kartoittanut levykokoelmaani syksyn aikana ja eteen on sattunut muutamia todellisia helmiä, joista useamman kohdalla olen jo ajatellut, että en ehkä onnistu niitä hankkimaan. Mielelläänhän sitä haluamansa levyt hankkisi heti hyllyyn, kun on keksinyt, että ne haluaa. Toisaalta kuitenkin odottelu ja metsästäminen lisäävät levyn arvostusta, kun sen lopulta onnistuu hankkimaan.

Jälleen oli näiden hankintojen kohdilla hyötyä siitä, että olen naputellut cd-kokoelmani Discogsiin. Ei vain enää yli 500 levyn kanssa ole mahdollista muistaa, mitä hyllyssä jo on. Varsinkin niissä tapauksissa, kun ostelee saman levyn erilaisia painoksia, on tuo sivusto ollut korvaamaton apu. Muutamista tuplaostoista aika äkkiä opin, että levyt on selkeyden kannalta paras olla jollain tapaa listattuna. Haastetta tulee kyllä edelleen siinä vaiheessa, jos nettiä ei ole saatavilla eikä pysty mitenkään tarkistamaan, onko levy jo hyllyssä vai ei, ja ostopäätös pitäisi saman tien tehdä. Siinähän sitä sitten miettii ja korvantaustaansa raapii, että ostaako vaiko ei.

Christina Aguileran sinkut hankin nykyisin pääosin ulkomaisista nettikaupoista, koska kotimaisilla sivustoilla/kirppiksillä harvoin on tarjolla sellaisia painoksia, joita minulla ei jo olisi. Niinpä oli suuri ihme törmätä Huuto.netissä useampaan sinkkuun, jotka minulta puuttuivat.

I turn to you on promopainos, jota edes Discogsin sivuilla ei ollut vaan jouduin itse sen sinne näpytelemään. Christinan levyjen kohdalla en ole vastaavaan vielä törmännyt, ettei Discogsista sitä löytyisi.


Fighter (Eurooppa), Dirrty (Eurooppa/Britit) ja Come on over, baby (Eurooppa) eivät ole mielestäni mitenkään supererikoisia painoksia, mutta ovatpahan sellaisia, joita minulla ei vielä ollut.





Sokerina pohjalla oli uskomattomin löytö: Slow down baby! Olen seurannut eBayn, Amazonin ja Discogsin myyntipalstoja, mutta kyseisen sinkun hinta on ollut aina kaksinumeroinen ja alkanut vähintään vitosella. Huuto.netistä sain nyt huudettua kyseisen sinkun alle neljällä eurolla ja vielä huippukuntoisena! Liioittelematta voin sanoa, että en uskaltanut tuulettaa ennen ennen kuin postipoika (tai -tyttö) oli pudottanut sinkun postiluukusta. Vaikken ole taikauskoinen, niin jonkin verran sitä varoo etukäteen liikaa fiilistelemästä, ettei vain käy ohraisesti. Nyt ei käynyt vaan onni oli myötä, ja Slow down baby pääsi turvallisesti levyhyllyni suojiin. Sinkku sijoittuukin ehdottomasti yhdeksi Aguilera-kokoelman suosikikseni.



Vesalankin sinkut ovat sellaisia, ettei niitä aivan mahdottoman usein ns. vapailla markkinoilla näe. Joten hämmentävää tuuria on ollut myös näiden sinkkujen hankinnassa, vaikka Tequila menikin sivu suun. Elastinen feat. -sinkun sain Discogsin kautta, Tytöt ei soita kitaraa- ja Älä tuu droppaa mun tunnelmaa -sinkuista eräs käytettyjen levyjen myyjä puolestaan oli minuun suoraan yhteydessä. Nyt vielä pitäisi löytää se Tequila jostain (jääkaapissani sitä toki on nestemäisessä muodossa, muttei se oikein kuunneltavaksi kelpaa). Nythän neljäs julkaistava sinkku Vesala-albumilta oli Ei pystynyt hengittää, joten jos(kun) siitäkin promolevy painetaan, niin pakkohan sekin on yrittää tavalla tai toisella kokoelmiin saada.



maanantai 7. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #17: Scaretale (2011)

Imagianerum-albumin seitsemäs raita, Scaretale (2011), on listauksellani 17. paras Nightwishin biisi.

Scaretale on varmasti yksi niistä biiseistä, jotka ovat eniten jakaneet faneja. Se ei ole "tyypillinen" Nightwish-biisi vaan rikkoo rajoja musikaalimaisella teatraalisuudellaan ja reetumaisilla huh-hah-huudoilla. Jollain foorumilla (en muista, oliko virallinen vai joku muu) aika moni veti useamman herneen kerralla nenään tästä biisistä, koska "tämä biisi ei sovi yhtyeen imagoon/aiempaan tuotantoon/tyyliin." Huvittuneena lueskelin mielensäpahoittajien avautumisia ja olisi tehnyt mieli heittää heille, että eikös se ole yhtye itse, joka määrittelee, millainen musiikki heille sopii ja millä tavoin haluavat itseään toteuttaa. Eikö enemmän häiritsisi se, jos bändi tekisi saman levyn tai biisin kerta toisensa jälkeen? Ymmärrän kritisoinnin musiikkia kohtaan huomattavasti paremmin, kun sanotaan, ettei se toimi omalla kohdalla tai vaikka, että tämä ei ole samalla tasolla kuin yhtyeen aiempi tuotanto. Kuitenkin se, että sanotaan, että artistin ei saisi rikkoa rajojaan on mielestäni kovin ahdasmielistä (ja veikkaisinpa, että valittamista löytyisi myös siinä tapauksessa, että biisi olisi liian turvallinen valinta).

Kuunnellessani ensimmäistä kertaa Scaretalea (vuonna 2011 sen jälkeen, kun olimme kaverin kanssa ensin käyneet keskiyöllä jonottamassa yhtyeen nimmarit Helsingin Anttilasta) en oikein ymmärtänyt, mitä olin kuuntelemassa. Alun hitaan miellyttävästi etenevä intro, Anetten tulkinta, joka yhdisteli mielipuolisuutta ja dramatiikkaa, ja kaiken mausteeksi vielä vähän Frederikiä, niin ihmeteltävää ja sulateltavaa riitti. Muistan olleeni välillä suu auki ja välillä nauraneeni biisin humoristiselle otteelle, vaikkei se huumorimusiikkia edustakaan. Biisin hienoutta ei silti tarvinnut epäillä, sillä yhteensulautuvien elementtiensä ansiosta se otti saman tien paikkani yhtenä suosikkibiisinäni. Scaretale on vinksahtaneeseen mielikuvitusmaailmaan uppoutumista, jossa mielipuoliset ajatukset saavat vallan, eläimet ja ihmiset juoksentelevat ympäriinsä tietämättä ovatko uhreja vai metsästäjiä, ja taustalla kohoaa hypnoottisen kutsuva, mutta pelottava ja tummanpuhuva sirkusteltta, jonka tirehtöörinä hääräilee kaiken näkevine silmineen Marco Hietala. Kukaan muu yhtye ei voisi näin tyylikästä ja hullua biisiä tehdä kuin Nightwish.

"Ladies and gentlemen
Be heartlessly welcome!
To Cirque De Morgue
And what a show we have for you tonight!"




sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Waltteri Torikka: Rakkaus (2016)

Waltteri Torikalta ilmestyi 28.10.2016 jatkoa viime vuonna julkaistulle Sydän-debyytille Rakkaus-albumin muodossa. Nimensä mukaisesti albumi koostuu kymmenestä rakkauslaulusta, joista osa on alkuperäisessä asussaan ja osa sellaisia, joihin Waltteri on tehnyt suomenkielisen tekstin.

Vain rakkaus on alun perin Mari Rantasilan levyttämä, ja se kuultiin Raid-televisiosarjassa. Nyt Torikka on ottanut sen käsittelyynsä ja koska en erityisemmin Rantasilan äänestä perusta, kuulostaa tämä versio omaan korvaani huomattavasti miellyttävämmältä ja aidommalta. Biisi itsessään on niin hyvin tehty, että voisi hyvin kuvitella sen olevan vaikkapa italialaista alkuperää, mutta tekstin ja sävellyksen takaa löytyy suomalaista verta (säv. Pekka Marjanen, san. Tapio Piirainen).

Puhu hiljaa rakkaudesta (Speak softly, love) on tietysti tuttu Kummisetä-elokuvien tunnussävelmänä. Ikivihreä klassikko, jota on varmasti versioitu enemmän kuin mihin osaan laskea.Waltteri ottaa biisin omakseen osuvalla dramaattisuudella ja Jyväskylän sinfoniaorkesteri soittaa mahtipontista sävelmää sulavalinjaisesti ja alkuperäistä kunnioittaen.

Lupaus on Torikan suomentama Lara Fabianin Broken Vow -biisi. En tunne alkuperäistä, mutta sen kuunneltuani en saanut samanlaista kokonaisvaltaista tunnetta kuin Waltterin suomennoksesta. Todennäköisesti fiiliksiin vaikuttaa se, että kuulin tämän ensimmäisen kerran Kulttuuritalon keikalla ja kun biisin sävelet virtasivat salin hämyssä, uppouduin Torikan tulkintaan tekstistä, joka on ajaton ja kuvailee rakkaudessa esiintyviä haasteita sydäntäsärkevästi. "Sut päästän pois, pois lentämään, miks tänne aina yksin jään. Sut päästän pois, ymmärrä en, kuinka voin löytää sen, kadotetun onnen."

Covereiden lisäksi albumilta löytyy Waltterin säveltämä ja sanoittama Kaikki on kaunista. Viisiminuuttinen biisi todella maalaa maailman kauneuden huoneen seinille ja tuo rakkauden kylmäänkin talvipäivään. Paljon on kiinni ihmisen ajattelutavoista, myös ympäristössä vallitseva ja aito -joskus hetkittäinen- kauneus. Voi avata mielensä ja nähdä kauneuden pimeydessä ja kylmyydessäkin tai sulkeutua maailmasta ja vain unelmoida paremmasta, kun elämä menee ohi. Biisistä löytyy läheisyyttä, haikeahkoa positiivisuutta ja elämän elämisen tärkeyttä. Jälleen on mainittava, miten sävellys js sinfoniaorkesterin toteutus luovat biisiin pysäyttäviä hetkiä, taustalle jääpuikkoja, tummaa taivasta, raollaan olevia ovia ja horisonttiin asti jatkuvaa monimuotoista kauneutta.

Laulu kuolleesta rakastetusta -biisin kuulin ensimmäistä kertaa Waltterin versioimana Kultsalla. Liveveto tuo aina biisiin omanlaisensa sävyn ja parhaimmillaan avaa biisin sanoman aivan uudella tavalla. LKR aiheutti poikkeuksellisen voimakkaan reaktion, joten nyt albumia kuunnellessani siirryn takaisin siihen hetkeen hämärässä katsomossa ja niihin tunteisiin, jotka mielessä pyörivät biisin ajan. Levyversiokin saa siks herkistymään voimakkaasti.

 Tuo poikanen on alun perin Nat King Colen tutuksi tekemä Nature Boy (v. 1948). Kuten Kultsan keikkaraportissani totesin, on alkuperäisversio ainutlaatuinen ja jopa mestariteos, joten siihen ei mielellään soisi kajottavan. (Tosin Moulin Rouge -elokuvasta löytyvät versio on hieno myös ja osuu elokuvan tarinaan.) Waltteri oli ottanut askeleen eteenpäin ja tehnyt itse suomennoksen biisiin. Täytyy tunnustaa, että alun ennakkoluuloni vesittyivät, kun huomasin, että suomennos on toimiva ja noudattelee sopivasti alkuperäistä tarinaa. Sinfonisuus sopii biisin haikeaan tunnelmaan loistavasti ja suomenkielisen tekstin ansiosta biisi tuntuukin muuttuvan täysin suomalaiseksi tarinaksi. Talvisessa maisemassa tai loppukesän koivikossa soivat suuret sävelet, jotka kuiskivat elämän salaisuuksia. Laulussa esiintyvä poikanen voisi hyvin olla luonnon henki, jonka muistuttaa ihmiselle, mikä elämässä on tärkeintä.

Rakkaus on sujuva ja luonnollinen jatko debyyttialbumille. Tunnelma ja sovitukset noudattavat tuttua linjaa, sillä onhan taustoja soittamassa jälleen Jyväskylän sinfoniaorkesteri. Tämä yhteistyö tuntuu sujuvan varsin mallikkaasti lopputuloksista päätellen.

Albumilla on otettu askel eteenpäin, koska useammassa biisissä on Waltteri käynyt sanoituskynineen kirjoittelemassa ja ne ovat osoitus siitä, että Waltteri ei ole ainoastaan tulkitsija vaan saa tuotettua myös omia tarinoita. Lisäksi mielestäni Waltterin äänenkäyttö on monipuolistunut. Kulttuuritalon konsertissakin oli jo huomattavissa, että vaikka oopperan/klasarin maneerit ovat vahvasti läsnä, on Waltterin ääneen löytynyt enemmän uusia sävyjä. Toki ne olivat jo itämässä esikoisalbumilla, mutta korvin erotettavaa kehitystä on tapahtunut. Todella upeaa kuunnella, miten loistava artisti on vielä loistavampi kuin aiemmin. Erittäin suurin odotuksin seuraan, mihin kaikkeen Waltterin rahkeet vuosien mittaan tulevatkaan riittämään, koska pitkä ura musiikin parissa on epäilemättä taattu. 

Kuuntele: Laulu kuolleesta rakastetusta, Kaikki on kaunista, Ilman sua
Skippaa: Italian yössä

torstai 3. marraskuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #18: Kuolema tekee taiteilijan (2004)

Kuolema tekee taiteilijan on yksi harvoista suomenkielisistä Nightwish-biiseistä ja se on Once-albumin toiseksi viimeinen biisi ja samalla Nightwishin 18. paras biisi. Kuolema tekee taiteilijan julkaistiin Suomessa ja Japanissa singlenä marraskuussa 2004.

Usein mietin, mistä johtuu, että joillakin biiseillä on niin suuri ensivaikutus, että vaikkapa kahdeksan vuotta myöhemmin muistaa tarkalleen, missä ja millaisessa tilanteessa biisin on kuullut. Toisia biisejä kun ei muista enää seuraavana päivänä. Se on se jokin määrittelemätön, mystinen tekijä, joka osaa kaivaa tiensä milloin kenenkin ihmisen mieleen ja jäädä sinne.

Kaverini oli ostanut Once-albumin ja kun olin hänen luonaan käymässä, hän halusi aivan välttämättä kuunnelluttaa Nightwishia minulla. Sitä en muista, olimmeko mahdollisesti jo aiemmin asiasta puhuneet, että haluaisin levyä kuunnella. Niin tai näin, hän alkoi soittaa biisejä satunnaisessa järjestyksessä ja kehui jokaista hieman eri sanoin.

Kuolema tekee taiteilijan oli vaikuttavaa kuultavaa, koska muiden englanninkielisten joukossa olikin biisi suomeksi. Ja millainen biisi! Täydellinen todiste siitä, että Tuomas kirjoittaa koskettavasti myös suomeksi. Yhtyeellä toki on herkkiä ja koskettavia biisejä monia, mutta "Taiteilija" on yksi takuuvarmimpia itketysbiisejä. Tämä, jos mikä, on syvimmälle pinnan alle koskettavinta ja tyylikkäästi soljuvaa nuottien taidetta. Biisi on talvimaisemissa seilaava hengityksen viimeinen höyry ja kaipaava huokaus toivosta, vapaudesta ja sielun rauhasta.

"Luojani, luoksesi, anna minun tulla siksi miksi lapseni minua luulee" l


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Itä-Hollolan Installaatio: Tyttöystävä (2016)

Itä-Hollolan Installaatio on julkaissut rokahtavan Tyttöystävä -nimeä kantavan sinkun.
Biisi on hyvin pelkistetty rakenteeltaan ja taustojen soitot rullaavat tasaisen siististi ilman suurempia nostatuksia. Bändin jäsenten ikää en huomannut mainittavan missään, mutta sanoituksen sisällön ja biisin rakenteen perusteella veikkaisin, että ovat ehkäpä n. 18-vuotiaita aloittelevia biisintekijöitä. Eihän iällä musiikin tekemisessä ole merkitystä, mutta se voisi nyt selittää biisin sanoituksen sisältöä/rakennetta.

Sanoituksessa kerrotaan ennalta-arvattavasti etenevä tarina (ensimmäisestä?) tyttöystävästä, ikävästä ja etteivät suukot riitä lahjoiksi. Olen aina huomattavasti kriittisempi sanoituksia kohtaan kuin muita biisin elementtejä, joten olisin mielelläni kuullut tekstissä jonkin yllättävän juonenkäänteen tai yksityiskohdan vaikka C-osan muodossa. Tällöin tarinasta ei jäisi niin keskeneräinen fiilis kuin mitä nyt jää. Omaan korvani odottelee kakkossäkeen jälkeen *jotakin* ja kun mitään ns. loppuratkaisua ei ole tarjolla, on biisin loputtua hieman hölmistynyt olo. Kuin olisi laulettuja sanoja ilmoille ja tuuli varastanut niistä viimeisimmät. Lisäksi Tyttöystävässä käytetyistä sanoista ja sisällön kokonaiskuvasta mieleeni tulee, että tämä olisi enemmänkin päiväkirjaan tehty luonnos kuin biisiksi hiottu sanoitus. Ollaan lähtökuopissa kovasti kopsuttelemassa, mutta lähteissä koneisto ei ole aivan päässyt käynnistymään täyteen höyryyn, joten osa osista on jäänyt matkalle, kun osa on painanut menemään.

Tyttöystävä ei osu yksiin omien mieltymysteni kanssa, joten biisi jää minulle etäiseksi. Aineksia ja yritystä Tyttöystävästä löytyy, mutta lopputuloksesta huokuva keskeneräisyys saa biisin vaikuttamaan sen olevan lähempänä demoa kuin valmista tuotosta. Jos artistit ovat niin nuoria kuin arvioin, niin uskon, että elämänkokemuksen ja keikkailun tuoman ammattitaidon myötä biiseihinkin saa tarttumapintaa ja lopputuloksesta hioutuu tyylilajilleen sopivalla tavalla viimeistelty kokonaisuus mielenkiintoisine teksteineen, jotka sitten yhdessä vetävät kuulijan toistuvasti mukaansa.



maanantai 31. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #19: The Crow, The Owl & The Dove (2011)

Nightwishin 19. paras biisi on Imagianerum-albumin (2011) The Crow, The Owl & The Dove julkaistiin sinkkuna maaliskuussa 2012. Samaisella sinkulla on The heart asks for pleasure first, jota ei löydy miltään muulta julkaisulta. Juuri jälkimmäisen biisin takia ostin tämän sinkun hyllyyni ja se onkin ensimmäinen NW-sinkku, jonka olen hankkinut. Se osaltaan herätti minussa ajatuksen, josko yhtyeen sinkkuja pitäisi alkaa enemmänkin keräilemään. Ja onhan niitä nyt jonkin verran levyhyllyyn eksynyt tässä muutaman vuoden sisällä.

Nightwishin luomat biisit kuulostavat sulavilta ja tietyllä tavalla selkeiltä (ei siis tylsiltä tai yksinkertaisilta) ensi kuulemalta, mutta mitä tarkemmin kuuntelee, niin rivien ja sointujen välistä paljastuukin monenlaisia kerroksia eikä kokonaisuus olekaan sellainen, jonka kuka tahansa pystyisi lonkalta vetämään. The Crow, the owl & the dove on tunteikas ja mielenkiintoista symboliikkaa sisältävä biisi, jonka Anette ja Marco vetävät upeana ja sydämiin käyvänä duettona. Koska biisin teksti on niin kiehtova ja monimuotoinen, niin en halua lähteä sen enempää sitä tässä ruotimaan.

TCTOTD-biisin kertoja käy läpi helposti samaistuttavan ja syvän tunnepitoisen matkan, joka on surumielinen ja jopa toivoton. Väistämättä tulee mieleeni biisin tunnelmaan vajotessani, että kunpa voisin tehdä jotain laulun kertojaa auttaakseni. "Lintubiisi" on tunnistettavaa Nightwishia, mutta kuitenkin omanlaisensa kokonaisuus, joka kuin huomaamatta koukuttaa ja lumoaa kuulijan pauloihinsa.

"A swan of white she came to me
The lake mirrored her beauty sweet
I kissed her neck, adored her grace
But needed nothing she could give"




sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Waltteri Torikka @ Kulttuuritalo (Helsinki, 28.10.2016)

Waltteri Torikka esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla perjantaina 28.10.2016 esittäen rakkausaiheisia lauluja.

Aiemmin olen nähnyt Torikan Tähtien tähdet -konsertissa Finlandia-talolla. Seuraavaksi kävin kuuntelemassa häntä Musiikkitalolla viime vuoden joulukuussa, kun mukana oli myös Brittien X-Factorissakin mainetta nykyisin niittävä Saara Aalto. Konsertti oli kerrassaan upea kokemus ja muistaakseni loppuunmyyty. Huolimatta siitä, että menin keikalle huonokuntoisena, oli kokemus jälleen koskettava ja mieltä piristävä. Aalto ja Torikka loivat tyylikkään ja ammattitaitoisen illan, jossa oli mukana myös yllätyksiä (sirkustaiteilijoita). Tarkempi keikkaraportti illasta jäi kirjoittamatta, koska kunto ei riittänyt saman tien fiilisten puhtaaksi kirjoittamiseen.

Tämän vuoden kesällä satuin aivan sattumalta paikalle, kun Waltteri esiintyi Stadikan kupeessa jossakin ilmaisessa autotapahtumassa. Olin kävelemässä kisahallin suuntaan, kun korviini kantautui tutunkuuloinen ääni. Onneksi minulla ei ollut kiire, joten ehdin juuri sen reilun vartin ajaksi pysähtyä kuulemaan, miten Torikan ääni raikasi kesäisessä Helsingissä. Hän esitti mm. biisit Elokuun 16 sekä You raise me up, ja jopa kirkkaassa auringonpaisteessa ne saivat taas pienen liikutuksen valtaan.


Nyt oli vuorossa Kulttuuritalon keikka, ja samana päivänä ilmestyi Waltterin kakkosalbumi, Rakkaus. Solistivieraana konsertissa nähtiin Jennie von Storbacka. (Pahoitteluni huonoista kuvista: olin aika kaukana lavasta ja kameran zoomi ei riittänyt lavalle asti.)

Illan ensimmäiset biisit olivat Rakkaus-albuminkin aloittava kaksikko: Vain rakkaus ja Puhu hiljaa rakkaudesta. Molemmat ovat klassikkoja ja sellaisia, joita yksi jos toinenkin haluaa versioida. Erityisesti jälkimmäisessä biisissä on jousien soittaman melodia kauniin mahtipontinen, ja siksi minusta laulajalta täytyy löytyä tietynlaista draaman tajua, että osaa oikeasti tuoda tekstin voimakkaiden taustojen vertaiseksi. Ja sanotaan nyt itsestäänselvyys: Waltteri tämän todella hallitsee. Miehen baritonin ääni saavutti jokaisen nurkan Kulttuuritalossa ja otti kappaleen haltuunsa epäröimättä. Aplodit olivat sen mukaiset.

Torikka esitti myös biisejä, joita albumeilla ei ole. Markku Aron Hyvännäköinen oli muokattu uuteen uskoon, mutta menevyys ja hyvänmielen svengi oli edelleen läsnä. Oli hauska huomata, että Waltterin laulutyyli tuntuu mukautuvan aiempaa helpommin myös nopeatempoisiin biiseihin, joissa ooppera-/klassistyylisille nuotin venytyksille ei jää niin paljon aikaa. Hyvännäköinen on biisivalintana senkin puolesta oikein sopiva, että eläessäni yläasteella iskelmävaihetta, oli juurikin tämä biisi yksi suurimpia suosikkejani Dirlandaan ohella. Olinkin aika täpinöissäni tämän biisin aikana ja Kultsan penkki tuntui käyvän pieneksi jorailufiiliksilleni.

Hyvännäköisen lisäksi jammailtiin Elviksen tahtiin ja steppailtiin myös countryn puolelle, kun Torikka sai salin syttymään ja ainakin mielessään tanssimaan countrytanssia Johnny Cashin Ring of firen tahtiin. Uskomattoman hauska, letkeä ja mukaansatempaava veto, joka osoitti, että Torikka ei todellakaan ole vain oopperatähti vaan monipuolinen tulkitsija, jonka ääni taipuu monenlaisille mutkille.

Keikalla oli siis menoa, meininkiä, hyviä rytmejä ja hauskoja puujalkavitsejä.
Ja sitten oli se toinen puoli.

Kun Waltteri Torikka ja illan artistivieras Jenni von Storbacka aloittivat laulamaan Oopperan kummitus -musikaalista tuttua All I ask of you -mahtiballadia, niin siinä vaiheessa pieni niiskuttelu muuttui useamman minuutin poskien kuivailuksi. Olen aiemminkin maininnut, että Oopperan kummitus on yksi suosikkimusikaalejani ja biisien kauneus on lähes käsittämätöntä, kun jokainen niistä tuntuu uppoavan suoraan sieluun. Niinpä jo All I ask of youn ensitahdit Kulttuuritalolla saivat aikaan sen, että tiesin, ettei tästä kuivin silmin selvitä. Laulajien äänet sointuivat virheettömästi yhteen, jota salin upea akustiikka korosti, ja taustamusiikki oli juuri sopivan mahtipontinen ja teki oikeutta biisin sanomalle. On vaikea sanoin kuvailla sitä, miten tuo perjantai-illan tulkinta sekä täytti musikaalisuudellaan koko kropan ja toisaalta biisin haikea sanoma tuntui samanaikaisesti särkevän sydäntä pala kerrallaan. Vieressäni istuvan naisen kanssa pyyhimme molemmat silmäkulmiamme ja me, toisillemme tuntemattomat suomalaiset, hymyilimme vettynein silmin toisillemme ja ylistimme lahjakkaiden, nuorten tulkitsijoiden kykyä tuoda tunteet pintaan. Muutama penkkirivi minun edessäni olin näkevinäni, että eräällä miehelläkin kävi käsi poskilla muutamankin kerran peräkkäin. Täysin uskomaton toteutus ikivihreästä kappaleesta!


 Kaikille lienee selvää, miten upea on Balladi elokuvasta Klaani, joten en sitä sen enempää lähde ylistelemään vaan siirryn sanomaan muutaman sanasen Laulu kuolleesta rakastetusta -biisistä. Waltteri kertoi ennen biisiä, että hänen ei ollut tarkoitus sitä alunperin sisällyttää illan ohjelmaan. Mutta hän oli edellisenä päivänä ollut isomumminsa hautajaisissa, joten halusi omistaa tämän hetken tälle. Ilman tätä taustatarinaakin biisi on hyvin sanoitettu ja sävelletty kokonaisuus menetetystä rakkaudesta. Tosin tieto Waltterin henkilökohtaisista kokemuksista kylläkin lisäsi tuskaa. Kulttuuritalon valot tummuivat, ja vain lavalla seisovia soittajia ja Torikkaa valaisivat valkoiset valot. Kun ensimmäiset soinnut kajahtivat kuuntelemaan hiljenneessä salissa, olimme taas naapuripenkin rouvan kanssa tunteidemme vallassa. Sanat, joita Torikan sielukas ääni kantoi kuultavaksemme, osuivat taatusti jokaisen sellaisen ytimeen, joka on joskus jonkun menettänyt. Ensimmäisen minuutin jälkeen epäilin, että en selviä tämän biisin loppuun asti. Laulu kuolleesta rakastetusta itketti enemmän kuin Vain elämää ja biisin jälkeen taputtaminen tapahtui kuin horkassa. En muista, mikä biisi tuli seuraavaksi ja tuntuu, että vasta sitä seuraavassa biisissä pääsin taas takaisin tilanteen tasalle. Melkeinpä väliajan olisi voinut laittaa tämän biisin jälkeen.


Nat King Colen vuonna 1948 tulkitsema Nature boy on Waltterin suomentamana nimeltään Tuo poikanen. En tiedä, miten Torikka onnistuu valitsemaan levyilleen näitä minulle pyhiä biisejä (vai onko minulla sitten vain liikaa niitä), mutta Nature boy kuuluu sille osastolle, jonka uudelleenversiointiin suhtautuu epäileväisesti. Onhan biisissä yksi ikonisimpia lauseita: "The greatest thing you'll ever learn, is just to love and be loved in return". Waltteri tekee suomennoksessaan ja tulkinannassaan hyvää ja laadukasta työtä, joten moittimista ei löydy. Niin, ja ei tämänkään biisin livevedosta kuivin silmin selvitty. Eikä naapuripenkissäkään.

Ilta osoitti jälleen, miten huikea lahjakkuus Waltteri on ja miten paljon hänessä on potentiaalia. Waltteri Torikka tulee takuuvarmasti menemään todella pitkälle. Olen niin iloinen, että olen lähtenyt hänen luotsaamaansa junaan mukaan jo ensimmäiseltä asemalta, niin ei tarvitse vuosien päästä harmitella, että alkupään konsertit ovat jääneet näkemättä. 

Waltteri Torikka oli karismaattinen esiintyjä jo Tähdet, tähdet -konsertissa, mutta nyt Kulttuuritalolla hän oli vielä enemmän läsnä ja tuntui, että esiintymisen varmuus oli kehittynyt huimasti lyhyessä ajassa. Tähän asti nähdyistä keikoista tämä oli ehdottomasti paras! Koska olen nähnyt Torikan kolme kertaa aiemmin, ajattelin, että nyt ei tarvitse enää vetistellä, koska "tiedän", mitä on luvassa. Kuinka väärässä olinkaan. Ei se tulkinnan syvyys ja koskettavuus katoa mihinkään kuuntelukertojen myötä. Oikeastaan jopa pelkäsin sitä hetkeä, kun Waltteri laulaa You raise me up -biisin, koska se on hänen tulkitsemanaan aina vaikuttanut syvästi. Niin nytkin. Toisaalta, kun puolet konsertista oli jo mennyt liikuttuneessa tilassa, ei illan loppupuolella enää ollut muita vaihtoehtoja. Kun musiikki on puhdasta ja tulkinta aitoa, se koskettaa ihmisiä, ja se juuri on taiteen upeimpia puolia.

Myös levy-yhtiön edustajat pääsivät lavalla hetkeksi, kun luovuttivat Torikalle platinalevyt Sydän-albumista. Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin ja Torikka vaikutti hämmentyneeltä saamastaan tunnustuksesta. Oli  mahtavaa olla todistamassa tilannetta, kun artisti sai konkreettisen palkinnon upeista tulkinnoistaan. Mielestäni on hienoa, kun näitä palkintolevyjä toisinaan luovutetaan artisteille keikkojen yhteydessä; onhan silloin paikalla juurikin niitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaan auttaneet siinä, että kyseinen tunnustus luovutetaan.

Kaiken kaikkiaan siis upea ilta vaihtelevine tunnetiloineen, joita ei oikein sanoin saata kuvailla vaan parhaiten ne tuntee ja aistii menemällä paikan päälle.

Muita illan aikana kuultuja biisejä: Se tunne saa mut lentämään, Lupaus, O sole mio, Iltalian yössä,  Stormskärs Maja (Myrskyluodon Maija) ja illan päätti muistaakseni Hopeinen kuu (tai You raise me up). (Saattaa olla, että jokin vielä unohdin.)


 Levykauppa Äx toimitti minulle Waltteri Torikan Rakkaus-albumin perjantaiksi, mutta en ehtinyt sitä kuunnella ennen konserttia, joten vasta tänään olen päässyt siihen tarkemmin paneutumaan, joten ensi viikon puolella tulee siitä tarkempi levyarvostelu. Sitä odotellessa voi lukea kirjoittamani Sydän-debyyttialbumin levyarvostelun.

.