perjantai 30. lokakuuta 2015

Aikakone: 2.0 (2015)

Aikakone julkaisi useamman vuoden tauon jälkeen kokopitkän tupla-albumin, jossa mukana on studioalbumin lisäksi levyllinen vanhoja hittejä. Albumin nimi 2.0 viittaa Aikakoneen 20-vuotisjuhlavuoteen. Vuonna 1995 kaikki alkoi Tähtikaaren taa -sinkusta ja albumista. Kirjoittelin aiemmin fiiliksiäni debyyttialbumista, joka itselleni oli aikoinaan ensimmäisiä kosketuksia popmusiikin maailmaan. Niinpä tästä uusimmasta en pysty täysin puolueetonta levyarvostelua kirjoittamaan, koska nostalgiset fiilikset painavat niin vahvasti vaakakupin toisella puolella.

Monia albumin biisejä on jo kuultu keikoilla, mutta aikaisemmin promosinkkuina julkaistut Historiaan ja Nirvana jäivät levyltä pois.

Albumi alkaa Paljain jaloin -biisillä, jonka yhtye esitti taannoin Elämä lapselle -konsertissa, joka oli muistaakseni Veran paikanneen Jazun ensimmäinen julkinen esiintyminen yhtyeen riveissä. Biisi avaa hyvin albumin ja tarkempia fiiliksiäni voit lukea biisiarviostani. Hopeasiivet-sinkun ehdinkin jo arvioida aiemmin, samoin humoristisen Liian vanhan. Nyt koko albumin kuultuani Hopeasiivet löysi paikkansa, mutta on mielestäni edelleen albumin heikointa antia. Se kyllä sopii levyn kertomaan tarinaan, mutta silti siinä on vielä jotain, joka ei omalla kohdallani jaksa herättää suurempia tunteita.

Kakkosbiisi J LO ei herättänyt nimensä puolesta ihastusta. Suhtaudun aina vähän varauksella, kun jokin biisi nimetään jonkin tunnetun henkilön mukaan. Biisi on onneksi parempi kuin ennakkoon nimen perusteella ajattelin. Siinä on hyvä meininki ja tarttuvuutta on etenkin säkeissä, mutta kertosäkeet jäävät valitettavasti muun biisin varjoon. Ehkä laulun kertoja on J Lon stalkkeri, sillä muuten ei oikein selity erikoinen asetelma, että hän löytäisi Jenniferistä itselleen mätsäävän parin. Tämä biisi vaatii vähän sulattelua, sillä on mielestäni ajatusmaailmaltaan aika poikkeava Aikakoneen biisiksi. Katsotaan.

Mama mama -biisiä on soiteltu keikoilla jo muutaman vuoden ajan, ja sehän toimi jo ensimmäisen kuuntelukerran aikana. Tässä on hyvä rytmi, hauskat sanat ja mieleenjäävästi rullaava kertosäe, jota on helppo laulaa mukana. Tämä kuuluu albumin parhaimmistoon.

Arabia tuo albumin kokonaisuuteen piristävää arabialaista sointia, ja sanoissakin luodaan kauniin salaista maailmaa. Aika veikeä biisi, jota kuuntelee mielellään.

Galleriassa on vahva intro, joka lupailee mukaansatempaavaa biisiä. Vähän tulee Neiti Grooven tarina mieleen, mutta miellän kuitenkin, että tässä mainittu tanssigalleria kätkee sisäänsä muutakin kuin pelkkiä tanssiaskelia ja yökerhon tunnelmia. Yhteisiä hetkiä pimenevässä illassa kuutamon loisteessa. Kyllähän tämänkin biisin haluaa kuulla uudestaan.

Lumotar on mielestäni niin aikakonemainen biisi kuin vain voi olla. Voimakas kertosäe, huolella luodut sanat ja kokonaisuudessa pientä mystiikan tuntua. Hiekkaan kadonnutta taikaa, mustaa uhkaa, kiusaavia unia ja kiellettyjä lumouksia. Jotain, jota ei saa puettua sanoiksi. Hieno biisi.

Pidän sulle paikkaa -biisissä Jazukin pääsee enemmän ääneen. Ihan kiva näin. Jazulla on mukavaa väriä äänessään ja hän tulkitsee tässä biisissä hienosti. Teksti on synkempisävytteinen, mutta taustalla kuitenkin positiivinen vivahde, toive heitetty ilmoille siitä, että kyllä tämä tästä. Hyvin voimakas, vaikuttava ja kaunis biisi, joka on luo sanoillaan vahvoja visuaalisia mielikuvia. Tumma taivas, silta, jonka alla virtaa joki tai kulkee ruuhkainen tie. Tähtitaivas, märkänä kiiltelevät mustat kadut, askeleet kaikuen hiljentyneessä luonnossa. Hiljaisuus ja höyryävä hengitys, ystävän huudahdus: älä hyppää. Albumin parhaimmistoa ja olisi hienoa kuulla joskus livenä.

Albumin päättää kaunismelodinen Kohoan ilmaan, joka voisi olla vaikkapa jonkun elokuvan teemabiisi. Tässä biisissä on jotain pysäyttävää ja syvälle vaikuttavaa.

Monta vuotta on yhtyeen musiikkia tullut kuunneltua, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Yleensä hiljaisempienkin jaksojen jälkeen tulee jossain vaiheessa hetkiä, kun tarvitsee hakea voimaa Enemmän-biisistä, palata 90-luvun huolettomiin iltoihin Alla vaahterapuun juurelle tai bailata aamuun asti Anna mun bailaa -biisin tahtiin. Vaikkei tällä albumilla samanlaisia klassikkobiisejä tule olemaan kuin nuo 90-luvun hitit, niin kyllä itse pidän tästä kovasti. 2.0 on erilainen Aikakone-albumi, mutta kuitenkin edelleen tunnistettavaa ja omaleimaista musiikkia. Vahvat melodiat ovat yhä läsnä ja sanatkin luovat omia maailmoja, joista osa kurkottelee universumin reunoille. Laulut soivat kauniisti ja kokonaisuus on ammattitaitoinen ja todella huoliteltu. Ollaan vähän samanlaisissa tunnelmissa kuin Tähtikaaren takana: avaruudessa, unimaailmoissa, unelmissa, mutta välillä palaten takaisin maan pinnalle. Taika on tuotu musiikkiin takaisin.

Kuuntele: Lumotar, Pidän sulle paikkaa, Liian vanha
Skippaa: J Lo, Hopeasiivet

tiistai 27. lokakuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (2014)

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein kertoo yhden parin tarinan siitä, kun sanotaan, että kaikki suomalaiset haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja. Eevi Puttonen pelaa salaa mieheltään Kari Puttoselta lottoa, koska on kyllästynyt köyhän elämään ja vastoinkäymisiin. Kuten niin moni meistä, hänkin haluaa antaa itselleen edes hetkeksi epätodennäköistä toivoa siitä, että ehkä tällä kertaa lottovoitto osuu omalle kohdalle ja koko elämä muuttuu täydelliseksi. Kaikki ongelmathan tunnetusti katoavat, kun vain rahaa on riittävästi. Onni potkaisee Puttosia seitsemän oikein -rivin muodossa. Tunteet ailahtelevat onnesta epäuskoon ja epäilykseen siitä, uskaltaako sitä edes ajatella voittoa ennen kuin rahat ovat tilillä. Jos vaikka joku ottaa ne pois, kun liikaa intoilee etukäteen. "Joku" voi vielä rangaista siitä, että hehkuttaa onneaan liian aikaisin tai liian julkisesti. Esimerksiksi monet pettymykset ovat voineet opettaa liikaankin varovaisuuteen ja siksi yrittää mahdollisimman pitkään huijata aivoja, etteivät ne liikaa innostuisi, ettei mahdollinen pettymys olisi niin suuri.

Puttosen pariskunta käy Veikkauksessa ja tekninen puoli saadaan kuntoon, odotellaan vielä ja sitten rahat ovat tilillä valmiina käytettäväksi. Kuten muissakin kirjoissa, myös tässä Härkönen osuu asian ja ihmismielen ytimeen. Monta vuotta ollaan toivottu rahaa ja kun sitä on, ei maltti täysin pysy käsissä yrittämisestä huolimatta. Helppoahan se on köyhänä suunnitella, miten lottovoittorahan käyttää, mutta äkillinen rikastuminen pistää aivot sekaisin, niin hyvät suunnitelmat hukkuvat muiden ajatusten myllertäessä. Ei tarviste enää katsoa hintalappuja, ei miettiä, voiko jotain tehdä, koska se maksaa niin ja niin paljon. Tottahan rahan tuoma helppous tuo elämään uudenlaisia ongelmia ja pistää Puttosten parisuhteen koetukselle. Mikä menikään pieleen, eikö ongelmien pitänyt olla historiaa siinä vaiheessa, kun tilillä on rahaa vaikka takan sytykkeiksi?

Erityisesti Karin alkoholinkäyttö on ollut reipasta jo ennen voittoa, ja voiton myötä se lisääntyy. Täytyyhän sitä nyt juhlajuomaa olla vaikka joka päivälle. Kerranhan sitä vain voitetaan. Ja toisaalta, kun tulee vastoinkäymisiä, voi jälleen poiketa Alkon kautta.

Ihmisestä tulee lähes kuolematon, kun hän voittaa lotossa, koska maalliset huolet katoavat rahan myötä. Sen myötä myös kuolevaisuus ja tämä ilmenee erityisesti Karin, mutta myös Eevin, käytöksessä. Samaan aikaan, kun Eevi huomauttelee Karille tämän juomisesta, kallistuu Eevinkin lasi ihan kiitettävästi. Itselleni jäi sellainen kuva, että hänenkin alkoholinkäyttönsä alkoi lähennellä huolestuttavia rajoja, kun melkein joka tilanteessa oli lasi kourassa, oltiin sitten kotona tai ulkona. Sitä ei toki samaan tapaan korostettu kuin Karin juomista ja Eevin käyttäytyminen pysyi enemmän aisoissa, mutta eipä Eevinkään juominen normaalia huvijuomista ollut.

Kaikki oikein oli tuttua purevaa ja asian ytimeen osuvaa Härköstä. Pidän Härkösen tavasta kirjottaa toisaalta hyvin selkeästi, mutta äärimmäisen koukuttavasti. Hänen hahmonsa ovat aina persoonia, ja osa heistä osaa ärsyttääkin hyvällä tavalla. Hän kehittelee juonen sujuvasti ja mukana on riittävästi käänteitä, jolloinka ei sorruta liian realistisen arkipäiväiseen sepustukseen. Kaikki oikein on uskottava kuvaus siitä, mitä varmasti monelle pienituloiselle tulisi käymään lottovoiton yhteydessä. Toki joukkoon mahtuu varmasti järkeviä ja langat käsissään pitäviä ihmisiä, mutta olisihan se ihme, jos ei edes vähän menisi pää sekaisin. Vaikka sitä itsekin puhuu, mitä sitten tekee, kun tulee lottovoitto, niin enempi se on vain puhetta, koska voiton todennäköisyys tietysti on pieni (ja pitäisi toki aktiivisesti lototakin). Kirja herätteli ajattelemaan, että ei lottovoittoon voi koskaan täysin varautua. Vaikka on suunnitelmat ja kaikki, niin aina siinä hetkessä tapahtuu jotain sellaista, joka sekoittaa ihmisen pään ja hyvät suunnitelmat valuvat helposti unohduksiin.
Kaikki oikein oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos, jota olen pitkään harkinnut lukevani, kunhan saan sen käsiini. Kun sain, niin luin melkeinpä yhdellä istumalla.

Lukuhaasteen kohta 23.: kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä


lauantai 24. lokakuuta 2015

Vesala: Tequila (2015)

Paula Vesala julkaisi perjantain 23.10. soolouransa ensimmäisen singlen, Tequilan. Paula on biisin sanoittamisen ja säveltämisen lisäksi toiminut vastaavana tuottajana, toisena äänittäjänä ja yhtenä ohjelmoijista. Nyt musiikkiurallaan Paula käyttää taiteilijanimenä sukunimeään.

Olen odottanut Paulan soolotuotantoa PMMP:n lopettamisen jälkeen, ja Vain elämää -ohjelman myötä odotus kasvoi melkein sietämättömäksi. Mutta nyt, vihdoin, ensimmäinen maistiainen on saatu. Odotus on palkittu, ja olen niin onnellinen.

Tequila on raikas ja tunnelmoiva biisi. Ennen kaikkea biisissä kuuluu vapaus. Voidaan ajaa pitkin loputtomia valtateitä maan ääriin, päästä päähän, reunalta reunalle, rannalta metsään, peltojen välistä kaupunkiin. Ei tarvitse huolehtia mistään niin kauan, kun horisontti pysyy paikallaan ja on rakkautta. Yhdessä koetaan ne hetket, kun aurinko nousee ja laskee, maailma värjäytyy keltaisen ja punaisen eri sävyihin ja auringonsäteet halkovat taivasta. Välillä on pysähdyttävä motelliin yöksi ja siellä jatketaan elämisestä nauttimisesta, kun mukana on pullo tequilaa. Kun on tarpeeksi läheinen ihminen läsnä, ei tarvita puhettakaan, yhdessäolo ja elossa oleminen riittää. Voidaan olla vaiti, antaa tuulen tuivertaa tukkaa, kun nautitaan vauhdin hurmasta ja välillä istutaan korkeilla kalliolla katsellen taivaanrantaa. Kaksi epätoivottua ihmistä ovat löytäneet toisensa ja maailman, nyt voi olla onnellinen, kun menneisyyden voi jättää taakseen, kunhan ajetaan tarpeeksi lujaa.

Tämä on niin upea biisi, että olen kuunnellut sen jo varmaankin kymmeniä kertoja tämän päivän aikana. Ennen kaikkea biisin vapauden tunnelma on niin voimakas, että jotta sen tunteen voisi kokea uudestaan, on pakko kuunnella biisi vielä yhden kerran. Huikaiseva aloitus varmasti ja toivottavasti menestyksekkäälle soolouralle.

torstai 22. lokakuuta 2015

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Aamu alkaa usein sillä, kun herätyskello soi. Se saattaa olla vanhanaikainen ja rämisevä, radio tai digitaalinen, josta hälytysääneksi saa vaikka lintujen laulua. Keinotekoistahan sekin laulu on, mutta ajatus on hyvä.
Kun kellon äänet ovat vaienneet, saattaa mieheni avata television. Aamulähetyksestä pitää katsoa vähintään uutiset ja sää. Juontajat puhuvat ja välissä soitetaan juuri kyseistä ohjelmaa varten luotuja välisoittoja ja taustalurinaa. Joskus puhe ja tiulilailuit soivat päällekkäin.

Sitten on vuorossa veden kohina, kahvinkeittimen kytkimen napsautus ja sen jälkeen kahvi tiputtelee hiljalleen lasikannuun. Lorisee, korisee ja hurisee. Leivänpaahdin kliksahtaa, kun se ilmoittaa leipien paahtuneen rapsakoiksi. Jääkaapin oven tiivisteet päästävät pienen ilmavirran lävitseen hennon äänen saattelemana, kun oven avaa ja kaapista valitsee ruokatarpeet.
Asunnonkin ovet pitävät ääntä, kun mieheni kulkee vessaan, kamariin, eteiseen ja kännykkä muistuttaa, että apteekista pitää hakea lääkkeet. Pam, tiks, pam, tititititiiiii....

Eikä se siihen lopu. Lähden töihin. Vastaan iskevät tuhannet kaupungin äänet. Tie kohisee, autojen moottorit rullaavat, bussin jarrut pihahtelevat, liikennevalojen merkkiäänet piippaavat lyhyttä tai pitkää kertoen saako ylittää vaiko ei. Ihmiset huutelevat puhelimiinsa, jotkut kuuntelevat musiikkia niin, että se kuuluu nappikuulokkeista läpi. Lentokone rikkoo taivaan kannen taideteoksen humahtaessaan asuintalojen yli.

Työpaikalla soi puhelin, tietokone hurisee, kollegat huutelevat toisilleen, kahvikone lorahtelee ja piipittää, astianpesukone surraa, tuolit kitisevät, metalliset tuolinjalat riipivät korvia liikuessaan pitkin kivilattiaa, paperit kahisevat, tulostin jumittuu ja antaa kovan merkkiäänen, joka vihloo korvia. Pahemmaksi kaikki muuttuu työpaikkaruokalassa.

Ja tämä oli vain murto-osa siitä, mitä kaikkea korvat joutuvat kestämään päivän mittaan. Niinpä minä todella voin paremmpin aina, kun voin olla paikassa, jossa ei kuulu mitään ääniä. Paras paikka on metsä. Suon linnuille heidän yksittäiset laulukonserttinsa tai heinäsirkoille sirityksensä. Mutta niissä ei olekaan mitään keinotekoista. Metsän hiljaisuudessa, joka on monen kymmenen kilometrin päässä niin kutsutusta sivistyksestä, voin paremmin. Migreenini on vain kuin eilisöinen painajainen, vatsahaavani kuin muisto viime viikon ummetuksesta ja koko kehoni on levossa. Jos voisin valita, en koskaan poistuisi metsästä. Sinne ei tunkeudu mikään ääni, joka ei sinne kuulu. Jos saisin valita, poistettaisiin kaikki äänet maailmasta. Näin kaikki ihmiset voisivat paremmin. Hiljaisuudessa. Tyhjiössä. Metsässä tai keinotekoisessa kammiossa. Aivan sama, mitä tehdään, kunhan äänet eristetään maailmasta eikä niille anneta lupaa palata.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Waltteri Torikka: Sydän (2015)

Waltteri Torikan Sydän-albumi julkaistiin 16.10.2015.

Josh Grobanin You raise me up on upea biisi, klassikko, joskin jopa kyllästymiseen asti coveroitu. Waltteri laulaa biisin suomenkielisenä: Kuin taivaisiin. Olen ollut aika kyllästynyt biisiin, mutta aina välillä jostain pulpahtaa joku, joka herättää biisin uuteen eloon. Yksi näistä artisteista oli Chris Mann. Ja nyt Waltteri. Etenkin kahden ja puolen minuutin kohdilla alkava biisin nostatus todella meni syvälle sisimpään. Oli pakko sulkea silmät ja lipua Waltterin äänen saattelemana korkealle vuorelle kurkottelemaan kohti valkoisena lipuvia pilviä ja maailmankaikkeutta.

Albumilla on myös tulkinta Erinin Vanha sydän -kappaleesta. Vaikken Erinin musiikkia jaksa kuunnella aktiivisesti, hänen molemmilta levyiltään löytyy todella raikkaita ja upeita biisejä. Vanha sydän on ehdottomasti yksi niistä. Nyt Waltteri ottaa biisin täysin omakseen todella vahvalla ja sielukkaalla tavalla.

Seuraavana vuorossa on Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta. Inhoan Ultra Brata melkein yhtä paljon kuin Antti Tuiskua tai Chisua. Waltterin kyvyistä tulkita ei ole mitään epäilystä eikä taustalla soittavien soittajien taidoista, mutta kun en ikinä ole päässyt sisälle UB:n biisien sanoihin, niin en vain saa tästä nytkään mitään irti. (Mainittakoon, että n. kohdassa 2:33 alkava instrumentaaliosuus on huikea.)

Elokuun 16. on Waltterin itsensä sanoittama ja säveltämä. Miten kauniit ja koskettavat sanat. Upea, klassikkoaineista oleva melodia. Mikä tunnelma. Nyt viimeistään saa pyyhkiä kosteutta silmäkulmistaan. Seuraavaksi Waltteri voisi tehdä koko albumillisen omia biisejä. Elokuun 16. todella vetää kuulijan sanattomaksi ja pistää kuvittelemaan, miten tämä biisi soisi vaikkapa kirkossa tai Finlandia-talon salissa.

Waltteri laulaa Myrskyluodon Maijan (Stormskärs Maja) osittain ruotsiksi ja osittain suomeksi Maria Ylipään kanssa. Tässä vaiheessa albumia olen kyllä jo niin liikuttuneessa tilassa, että on melkein epäreilua vetää jonon jatkoksi Myrskyluodon Maija. Lasse Mårtensonin sävellys on ehdottomaksi yksi hienoimpia teoksia Suomen musiikkihistoriassa. Sävellys ei tarvitse edes sanoja saadakseen kuulijan liikuttumaan ja elämään sävelien kertoman tarinan jokaisella solullaan. Mutta kyllä Waltterin ja Marian yhteistulkinta tekee biisille oikeutta, aivan ehdottomasti.

Toinen duetto on Andrew Lloyd Webberin Phantom of the Opera -musikaalin All I ask of you ja duettokumppanina Saara Aalto. Nyt ei tosissaan pelata ollenkaan reilua peliä. Phantom of the Opera on yksi suurimpia suosikkejani musikaalien maailmasta ja biisit ovat jotain sellaista, joille en löydä sanoja.Tutustuin musikaaliin ensin Nighwishin Phantom of the Opera -coverin ja myöhemmin elokuvaversion kautta, ja sitten olinkin täysin menettänyt sydämeni jokaiselle musikaalin biisille ja hetkelle. Saara Aallon laulua en ole aiemmin kuullut ja hämmennyin täysin. Miten kaunis, pehmeä ja voimakas ääni hänellä onkaan. Soi upeasti yksinään ja täydentää Waltterin ääntä heidän laulaessa samaan aikaan. Äärimmäisen upea duetto klassikkobiisistä, jota niin monet ovat yrittäneet coveroida siinä juurikaan onnistumatta.

O sole mio on tehty vuonna 1898 ja sitä on muutaman kerran ehditty muutaman artistin toimesta laulaa. Olen joskus kuunnellut kappaletta Luciano Pavarottin laulamana, vaikken juuri tämäntyylistä musiikkia usein kuuntelekaan. Nyt on Waltterin vuoro ottaa kappale haltuunsa, ja sen hän totisesti tekee. Huikea tulkinta, jälleen kerran.

Mikä onni, että Waltteri osallistui Tähdet, tähdet -ohjelmaan ja sai siitä pontta julkaista tämän albumin. En oikeastaan seuraa oopperatähtien tekemisiä, mutta uskaltaisin väittää, että kovin usein he eivät albumeita julkaise. Korjatkaa, jos olen väärässä. Näin vahvaa tulkintaa kuunnellessa miettii, että tällaista voisi kuunnella useammankin, etenkin, kun albumille on valittu monipuolinen kattaus erityylisiä biisejä sen sijaan, että oltaisiin laulettu vain ja ainoastaan oopperaa. On nautinto kuunnella musiikkia, jossa laulaja oikeasti osaa laulaa. Waltterilla on voimakas, persoonallinen ja kauniisti soiva ääni, jota kuuntelee enemmän kuin mielellään. Hän luo kappaleisiin sielun, joka koskettaa kuulijan sisintä. Taustoja soittaa lahjakas Jyväskylän Sinfonia -orkesteri kapellimestari Ville Matvejeffin johdolla. He tuovat soitollaan kappaleisiin lumoavana soivaa mahtipontisuutta ja sinfoniaorkestereiden soittoa on aina ilo kuunnella, kun se tehdään huolella. Sydän-levyn jokainen hetki ja yksityiskohta tuntuu tulevan suoraan sydämestä. Puhdasta, kaunista musiikkia. Olen lumoutunut.

Kuuntele: Elokuun 16., All I ask of you, Myskyluodon Maija
Skippaa: Minä suojelen sinua kaikelta

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Niin kaunis on maa (2015)

Niin kaunis on maa on tehty biisi turvallisempia suojateitä muistuttavaa kampanjaa varten. Muistutellaan jälleen, että ratin takana (tai ohjaustangon, menopelistä riippuen) ei pitäisi olla niin kiire, etteikö ehtisi antaa suojatiellä kulkevalle tietä. Mukana laulamassa ovat Jenni Vartiainen, Paula Vesala, Anna Puu, Elastinen, Robin ja Samu Haber. Tyylikäs, pelkistetty ja kaunis kappale tärkeän asian puolesta. Eturivien laulajien äänet soivat upeasti yhteen ja tuloksena on hyvin koskettava minuutti, jonka toivoisi mahdollisimman monen kuulevan. Lyhyestä virsi kaunis, joten tässä #suojatie-hashtagia mukanaan kantava biisi.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Baby Jane (2005)

Sofi Oksasen Baby Jane -teoksen minäkertoja rakastuu Piki-nimiseen naiseen. Piki on siilitukkainen, räväkkä, masentunut ja karismaattinen nainen. Hänen äänensä lumoaa kenet tahansa ja hän onkin hyvin ihailtu ja haluttu lesbojen keskuudessa. Piki on vakavasti masentunut ja paniikkihäiriöinen, joka ei juurikaan hoida
itse omia asioitaan. Siihen hän pystyy, että illan hämärtyessä hyppää taksiin ja suhauttaa ravintolaan, jossa on bileet ja tuttuja kasvoja. Alkoholi auttaa turruttamaan ahdistumisen tunnetta ja juomisella Piki lääkitseekin itseään usein. Kuten monet tekevät.

Minäkertoja on kokemattomampi, hiljaisempi ja naisellisempi nainen. Pikin persoona on lumonnut naisen ja suhde alkaa täynnä lupauksia. Voidaan mennä Korkeasaareen, Linnanmäelle, tehdä romanttisia kävelyretkiä ensilumella ja kaikkea ihanaa yhdessäoloa, romantiikkaa. Kuten arvata saattaa eivät suunnitelmat sujukaan aivan mutkattomasti ja ensilumikin ehtii sulaa viemäreihin. Rahaongelmiltakaan ei voida välttyä ja siihen rakastavaiset keksivät ratkaisun: Susanna Päiväperhon, joka kauppaa vaikkapa käytettyjä alusvaatteita tarpeessa oleville. Kertoja hoitaa hankintapuolen ja tuotteiden "valmistelun" sopiviksi, kun Piki puolestaan lumoaa langan toisessa päässä olijat puron lailla solisevan äänensä avulla. Rakastavaisilla on yhteinen harrastus ja rahaongelmatkin on ratkaistu. Nythän masennuksen pitäisi lentää ikkunasta ulos ja elämän muuttua vaaleanpunaiseksi, eikö niin?


Baby Jane oli tunteita ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Sofi Oksanen käyttää kieltä rikkaasti ja persoonallisesti. Kun hän kuvailee Pikin ääntä, saa siitä todella sen kuvan, ettei maan päällä ole vastaavanlaista sointia kuultu. Ääni ei vain ole vaan se luo uutta, kuvailee, rapisee, rakastaa...
Oksasen kirjoittama rakkaustarina on uskottava kertomus ihmiselon ja -suhteiden mutkista ja kivisistä teistä. Kirjassa esiintyvä masennus tuodaan niin lähelle lukijaa, että tuntuu lähes epätoivoiselta, kun ei pysty tekemään mitään auttaakseen. Vaikka kirja on synkkä mustasukkaisuuksineen ja alkoholin ja lääkkeiden käyttöineen, on siinä silti jotain hyvin lumoavaa. Aihe ei ole mitenkään uusi, mutta henkilöt, jotka kirjassa esiintyvät ovat mielenkiintoisia persoonia ja tarinoiden kulku etenee siinä määrin sujuvasti, että tämä on ehdottomasti yksi hyvä kirjoitus siitä, mitä masennus ja alkoholi voivat saada aikaan, kun tekevät yhteistyötä.
Tykkäsin kirjasta ja yritinkin ahmia sen mahdollisimman nopeasti. En ole aiemmin Oksasen kirjoja lukenut, joten saa nähdä, josko jossain vaiheessa tarttuisin johonkin toiseenkin. Tämän perusteella kyllä voisinkin.

"Ja Pikin suunnitelma oli kuin olikin parempi:
Hänen äänensä, minun jalkani.
Hänen kehräyksensä, minun tuoksuni.
Hänen naurunsa, minun rintani.
Ei kasvoja, ei liveä.
Ei kotiosoitetta, ei omaa nimeä.
Ei oikeaa ikää.
Ei edes horoskooppia.
Se on Susa tässä, moi.
Se ei ole edes minun ääneni, vaan tyttöystäväni.
Eikä tyttöystäväni ole edes hetero.
Eikä tyttöystäväni ole koskaan maannut yhdenkään miehen kanssa.
Mutta hänellä on jumalainen ääni. Ja minulla on jumalainen vartalao. Ja yhdessä olemme se jumalainen Susanna Päiväperho, jonka nimi tulee Buñuelin elokuvasta ja pikkuhousut Seppälästä. 'Mies. 25-vuotias. Kiihkeä nainen on ottanut itsestään kuvia pelkät stringit päällä. Jos kiinnostaa, ota yhteyttä.' "

Lukuhaasteen kohta 19.: kirja, joka kertaa seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä

lauantai 10. lokakuuta 2015

J. Karjalainen: Stindebinde (2015)

8.10. J. Karjalainen julkaisi uuden singlen, Stindebinden. Stindebinden tunnistaa taatusti J. Karjalaisen biisiksi, mutta ei pelkästään Jukan äänen vuoksi. Kuten monissa aiemmissakin biiseissä, kertovat biisin sanat vahvan ja mielenkiintoisen tarinan, jonka maailmaan kuulija mielellään uppoutuu, vaikka biisin letkeästi soivan yleistunnelman takana on astetta surullisempi tarina. Stindebinde on sekaisin, kamoista tai/ja viinasta, ja elämä niin rappiolla, että laulun minää alkaa omassa elämässä tapahtuneet hyvät ja menestyksekkäät asiat hävettämään. Kuinka kertoa, miten hyvin itsellä menee, kun toisella ei menekään.

Kun ammattimuusikot ovat asialla, on lopputulos tyylikkään huoliteltu, korvaa hivelevä ja raikas neljäminuuttinen matka laulun henkilöiden elämään. Kertosäe sopii yhteneväisesti muuhun biisiin, ei sooloile liikaa omiaan, ja saa hyräilemään mukanaan. Kun rasvatukkainen Stindebinde surumielisenä ja teeskennellen aitoa toisen puolesta iloitsemista onnittelee laulun minää, kuristaa suru kuulijan kurkkua ja pakottaa nieleskemään kyyneleitä, koska elämä ei jaa onnea tasaisesti. Tuon hetken, kertosäkeen tilanteen, pystyy näkemään edessään kuin se olisi juuri tapahtunut itselle ja tuntemaan suurta myötätuntoa Stindebindeä kohtaan.

Biisi kuulostaa vaivattomalta ja voisi siksi erheellisesti saada kuvittelemaan, että laadukas popbiisi syntyy tuosta vain. Usein se selkeämpi biisi (tai mikä tahansa muu asia) vaatii enemmän lahjakkuutta ja ammattiataitoa kuin joku ylitsepursuava, räiskyvä ja mahtipontinen biisi. Niin nytkin. Ei riitä, että osaa soittaa kitaraa ja kirjoittaa tekstejä, pitää osata paljon muutakin, pitää osata maalata maisema ja osata kutsua kuulija sinne mukaan. Onneksi J. Karjaisella riittää edelleen sanottavaa musiikin ja sanojen muodostaman kokonaisuuden muodossa.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Hanna Pakarinen: Paperimiehen tytär (2010)

Kun Hanna voitti ensimmäisen Idolsin vuonna 2004, olin jo tykästynyt hänen karismaansa ja lauluääneensä. Jännitin idolsin finaalia ja riemu oli mitä suurin, kun Hanna päihitti Jani Wikholmin. Sieltä on tultu pitkä matka ja monta julkaistua levyä. Ensimmäisen levyä en jaksanut kovin montaa kertaa kuunnella enkä seuraavia levyjä edes ostanut. Kuuntelin Hannaa lähinnä radiosta ja seurasin aina muistaessani hänen tekemisiään ja kulkemisiaan. Jostain syystä vain en jaksanut kokonaista levyä kuunnella alusta loppuun, vaikkei biiseissä mitään vikaa varsinaisesti ole. Olin aikoinaan yllättynyt, kun kuulin, että Hanna julkaisi suomenkielisen albumin.
 
Paperimiehen tytär
ekana sinkkuna toi mieleen aika epäileviä ajatuksia. Biisi kuulosti enemmän iskelmältä ja oli todella kaukana siitä rockista, jota Hanna lauloi englanniksi. Eikä se tietenkään ole huono asia, vaikka musiikkityyli vaihtuisikin kokonaan, mutta tässä tapauksessa olin todella pettynyt niin sanoihin kuin melodiaankin. Tämäntyyppinen veisu sopisi paremmin vaikka Anne Mattilalle kuin rouheaääniselle ja särmikkäälle Hannalle. Olisin toivonut tästä vähän rohkeampaa vetoa.  

Prinsessa Armaada antoi nimensä perusteella odottaa jotakin mielenkiintoista, ehkä Lappeenrantaan viittaavaa tekstiä. Sen sijaan tulikin melkein liiankin tyypillistä rakkauslaulutekstitystä, mistä ei jää mitään mieleen.  

Sinut kokonaan -biisissä on hyvä rumpukomppi ja kitarat, ja tarttuva kertosäe. Biisissä on jo enemmän  fiilistä, mutta edelleen jotain puuttuu, joka nostaisi biisin astetta korkeammalle.  

Miehet
-biisi on sellainen, että täytyy ihmetellä, miksi se on tehty. Sanat ovat todella hölmöt enkä saa ajatuksesta kiinni, että mikä kappaleen sanoma on. Kerrotaan vain, millaisia miehet ovat, mutta tuntuu, että kertojan tunteista ei sanota mitään tai ei kerrota edes tarinaa. Kerrotaan vain faktat ja siinä se oikeastaan aika lailla on.

Muut biisit hukkuvat aika lailla massaan, eivät aiheuta juuri hurraa-huutoja tai muitakaan mainittavia reaktioita. Kuvaa aika paljon fiiliksiäni koko levystä. Yleisesti ottaen levy on minun makuuni hieman liian iskelmäinen, biisit tuntuvat toistavan toisiaan eikä mikään niistä oikein erotu joukosta. Liian monissa biiseissä sanoitukset ovat kömpelöitä ja hengettömiä. Myös melodiat ovat yllättävän tasapaksuja ja levy sopisikin paremmin kävelymusiikiksi kuin rauhalliseen tunnelmoitiin. Akustiset levyt voivat olla hyviä ja hyvin tuotettuina niistä saa mitä parhaimpia fiilistelylevyjä, kun uppoudutaan sielujen syvimpiin tunteisiin ja tuodaan teksti suoraan kuulijan kosketeltavaksi, mutta valitettavasti Hannan levy unohtuu melkein heti, kun sen on kuunnellut läpi. Sanoituksetkin ovat nähtävästi jysähtäneet siihen samaan mielikuvituksettomaan tusinaiskelmään, joissa ei ole oikeasti mitään sanomaa, kerrotaan vain faktoja vaikkapa siitä, mitä päivällä tehdään. En ole ikinä sellaisia sanoituksia ymmärtänyt, joissa kerrotaan, montako askelta on otettu ja mitä on syöty. Tosin minulle ovatkin sanat yhtä tärkeät, ellei tärkeämmätkin, kuin melodia ja taustat. Omalla kohdallani tämä levy ei toimi millään asteella ja harmittaakin, että Hannan ensimmäinen suomenkielinen oli näinkin tasaisen väritöntä. Näissä tilanteissa aina harmittaa kovasti, kun artistista haluaisi niin kovin tykätä, mutta kun musiikki ei natsaa niin se ei natsaa.

Kuuntele: Sinut kokonaan  
Skippaa: Miehet, Nyt on mun vuoro, Hetken pieni liekki

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Minulla on perhe, kuten tässä iässä kuuluukin. Kolme lasta, eli enemmän kuin on suomalainen keskiarvo. Kultaistanoutajaa ei ole, mutta neljä kultakalaa kyllä. Koiralla on neljä tassua, joten universumi on kutakuinkin tasapainossa. Lapset kaloja joillain nimillä kutsuvat, mutten muista millä. Pitäisi muistaa lelujen, kultakalojen ja mielikuvituskavereiden nimet, niin vähemmästäkin menee sekaisin. Niin, ja pitäisikin ottaa kaloista ja lapsista kuva ja laittaa se Facebookiin tai Instagramiin. Voisivat muut katsella ja ihmetellä, miten idyllistä elämämme on. Ei mitään rahvaanomaisia "puurot pitkin poskia" -kuvia, sillä täytyyhän jaetuissa kuvissa olla jotain, joka saa katsojan huokailemaan. Kuvissa pitää olla jotain, joka ei kuvaile tavallista arkea, sitä harmaata tylsyyttä, jota tässä yhteiskunnassa pakotetaan elämään. Valokuvaus luo kauneutta ja valokuvien avulla voi välittää eteenpäin elämänsä kohokohdat. Ehkeivät nuo kalat nyt ykkösenä ole, mutta ovat ne toki aina enemmän kuin kuvat pyykkivuorista, mustista silmänalusista tai rikkoutuneesta kukkamaljakosta.

Mieheni on kirurgi, korkeastikoulutettu, älykäs ja edustavannäköinen. Jotkut veikkailivat, ettei liittomme kestä. Olivat väärässä, sillä mies tarvitsee minua. Minä en varsinaisesti tarvitse häntä, en ainakaan hänen mielipiteitään, mutta onhan hänestä hyötyä. Hän käy kaupassa, vaikka ei osaakaan joka kerta tuoda sitä, mitä olen pyytänyt ja hän on myös oiva väline, jolla voi iskeä sinkkuystävieni vyön alle. Kun he pauhaavat sinkkuden hyvistä puolista, menoistaan ja vapaudesta, voin iskeä pöytään kirurgikortin. Toimii joka kerta, sen voin paljastaa.

Inhoan sanaa arki. Sinkkuystäväni sitä käyttävät parisuhteista ja elämästä puhuessaan, ovat sitä mieltä, että kaikkia se joskus kohtelee kaltoin. Arki on rahvaanomainen sana enkä suostu ajattelemaan, että se voisi tunkeutua pysyvästi elämääni. En ymmärrä, kuinka ihmiset väittävät olevansa onnellisia, kun eivät käy kulttuuritapahtumissa, ulkomailla tai harrasta valokuvausta. Valokuvaus on taidetta, mutta moni muu taiteeksi nimitetty asia ei ole sitä aitoa ja oikeaa, kulturellia, hienostunutta visuaalista ilmaisua. Saven valaminen on typerää, se on sotkuista ja savi on ruman väristä. Naapurini muovailee savea intohimoisesti ja yrittää siitä minullekin puhua, mutta toisaalta, mitäpä voi odottaa ihmiseltä, jonka naamakin on kuin ylijäämäsavesta kasattu. Minua järkyttää, että kyseinen ihminen voi asua samassa talossa kuin minä. Tämä ei ole halpaa seutua, koska sellaisella en voisi asua. Minä tarvitsen elämälleni arvoiseni puitteet: meren lähelle (tai vähintään suuren järven), vehreät lenkkeilymaastot ja hyvät kulkuyhteydet keskustaan. En halua asua liian keskustassa, koska se olisi mielikuvituksetonta. Eikä keskustalla ole statusta niin kuin on arvoalueella. Mietitäänpä vaikka sanaa Westend. Kuulostaa tyylikkäältä, ainutlaatuiselta ja sellaiselta, jossa asuakseen täytyy pankkitilllä olla suurempi kuin nelinumeroinen summa. Sana kertoo heti kuka olet ja mikä on paikkasi maailmassa. Olet ainutlaatuinen kuin Ullanlinnan ullakkohuoneisto tai kuin Eiran eliittien kivijalkakahvila.

Monet ihmiset ymmärtävät, etten ole kuka tahansa perheenäiti. Monet osaavat kohdella minua arvoni mukaisesti ja arvostaa mielipiteitäni. Minua kuitenkin järkyttää syvästi, että on ihmisiä, jotka yrittävät lyödä minua maan rakoon. Kuin olisin joku Rekolan 70-luvun kerrostalossa asuva lähiöäiti. Ajatuskin nostattaa niskakarvat pystyyn, sillä minä olen ainutlaatuinen, persoonallinen ja monen ihmisen kadehtima korkeasti koulutettu, elämässään jo enemmän saavuttanut ja tärkeille asioille omistatutunut yksilö

lauantai 3. lokakuuta 2015

Oskari Salama: Päiväkirjat (2015)

Oskari Salama -niminen akustista pop/rockia soittava yhtye on julkaissut kuusibiisisen Päiväkirjat-EP:n. EP pitää sisällään selkeälinjaisia biisejä, jotka ovat vahvasti suomalaisia ja muutamassa kohdassa tuli jollain tapaa vähän mieleen Suurlähettiläät.

Tiedän, että kuulostaa todelta tylsältä sanoa, että biisit eivät ensikuuntelemalla tarttuneet korvaan juurikaan, mutta kun jätin ne soimaan taustalle muuta puuhatessani, huomasinkin yhtäkkiä, että niiden tarinat tulivat esille ja istuuduin sitten alas kuuntelemaan tarkemmin, mitä kaiuttimista kuuluikaan.

Akustinen musiikki on aina siitä mielenkiintoista, että siinä biiseissä on pakko olla jotain pointtia, koska ei ole kaikenmoista pimpelipompelia, jonka suojiin voisi piilottaa merkityksettömät sanat tai "sävelettömän melodian". Täytyy rakentaa biisi, jota kuulija jaksaa kuunnella muutakin kuin salilla pumpatessaan ja biisin täytyy pystyä vetämään mukaansa simppeleillä aineksilla. Kuten monissa muissakin tilanteissa, myös nyt vähemmän on enemmän. Parasta Oskari Salaman musiikissa on juuri kitaroiden luoma tunnelma ja niiden keskinäinen yhteistyö. Vaikkapa Possanovan pelkästä kitaroinnista saisi luotua mielenkiintoisen instrumentaalibiisinkin. Diggailen yleisesti ottaen todella paljon kitarapainotteisesta musiikista, joten näissä kuudessa biisissä on mieltä mukavasti hellivää kitaran soittoa, joka toisaalta tuo mieleen kesäillat, mutta yhtälailla sopii syksyn iltoihin. Voisin kuvitella yhtyeen istumassa korkealla kalliolla ystäväpiirin keskellä soittelemassa biisejään samalla, kun koko porukka katselee laskevan auringon punaiseksi värjäämää horisonttia.

Biiseissä on hetkessä elämisen fiilistä, aitoutta ja tarinankerronta on jo nyt vahvoissa kantimissa, joten varmasti seuraavalla EP:llä/albumilla saadaan tuotua vielä vahvemmin oma ääni esille ja tarinat saavat lisää syvyyttä.

Päiväkirjat on kuunneltavissa esim. SoundCloudissa.

Näistä kuudesta biisistä valikoitui Sininen suosikikseni.

torstai 1. lokakuuta 2015

Bye Mandu: Walk Alone (2015)

Indie rock -yhtye Bye Mandun Southern girl -biisi teki selvää jälkeä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla: tarttuva hyvänmielen biisi nousi heti suosikiksi. Nyt jatkoa tarjoillaan Walk alone -singlen muodossa. Ensimmäinen ajatus oli, että vihdoin. Tätä on odotettu. Walk alone ei tuota Southern girl -biisin synnyttämien ennakko-odotusten suhteen pettymystä. Walk alone kävelee omilla jaloillaan, omaa ja persoonallista tietään. Biisistä kuulee, että se on tehty huolella: ei ole yritetty laittaa liikaa kaikkea neljän minuutin sisään vaan luotetaan laulajan vahvaan ääneen, taidokkaisiin soittajiin, rakenteeltaan selkeään ja toteutukseltaan miellyttävään biisiin. Walk alone pakottaa jammailemaan mukanaan ja imemään biisin tunnelmaa joka solullaan. Bye Mandulla on kyllä kasassa sen verran loistava konsepti, että jos ennustajan lahjoja olisi, povaisin yhtyeelle pitkää ja menestyksekästä uraa.



.