keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni (2014)

Linnea Parkkonen kirjoittaa Lillistä, joka ajautuu syömishäiriön loukkuun koulukavereiden kesken heitetyn herkkulakkohaasteen myötä. Ensin hän vähentää roskaruokaa, mutta vähitellen jättää kokonaisia aterioita väliin ja lopulta ei syö juuri ollenkaan. Hän ei kerro totuutta kenellekään, koska ei koe, että olisi oikeasti sairas. Hänellä on vain tavoitteita. Ensin saada jalkaan pienimmät kaupasta löytyneet farkut siten, etteivät vyötäröläskit tursua yli, sen jälkeen kasvaa halu olla aina vain hoikempi ja parempi kuin ne tietyt koulun tytöt, joihin hän itseään vertaa. Ne toiset ovat kauniita, täydellisiä, parhaita urheilussa ja älykkäitä. Kaikessa parempia kuin Lilli.

Lilli ei muutu todellisuudessa yhtään onnellisemmaksi, vaikka kilot karisevat. Päässä takoo aina vain ajatus, että vielä muutama kilo ja sitten täydellisyys on saavutettu. Lillillä on läheiset välit siskoonsa, mutta myös heidän välinsä kiristyvät Lillin syömishäiriön takia. Sisko huomaa, että jotain on vialla, muttei tietenkään voi tietää, miten pahasti asiat ovat. Epätasainen suhde vanhempiin ja rauhattomat kotiolot vaikuttavat osaltaan siihen, ettei Lilliä auteta ajoissa vaan mennään siihen pisteeseen, että hän joutuu sairaalaan. Mutta tarina ei pääty siihen eikä taistelu. Onneksi paranemistaistelua ei ole kuvailtu helppona taipaleena, muutamalla lauseella, että nyt on kaikki hyvin kuin taikaiskusta vaan kerrotaan sen sijaan millaista se todella on: välillä tulee takapakkia, kun pitää opetella nauttimaan syömisestä uudelleen ja että pitää ohjelmoida aivot hyväksymään sen, että kiloja kertyy.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt eli 19-vuotias, kun 112 - vihaan itseäni julkaistiin. Iästään johtuen hän on osannut kirjoittaa kirjan realistisesti nuoren näkökulmasta, joka elää vaikeaa vaihetta koulun paineiden ja vääristyneen kehonkuvan kanssa. Kirjan kieli on sujuvaa ja koukuttavaa, joten siltä osin kirjaa lukee mielellään. Tekstin sisältö on kuitenkin erittäin ahdistavaa ja tulee hetkiä, kun ajattelee, että enkö voi tehdä mitään auttaakseni kirjan henkilöä. Tekisi mieli vain huutaa, että hei, olet hyvä juuri noin. Toki sen ymmärtää, että kyseessä on vain kirja, mutta niin lähelle tekstin henkilöt tulevat, että tuntee avuttomuutta, kun ei pysty mitään tekemään. Sen lisäksi kirja herättää myötätuntoa ja toisaalta pohjatonta surua.

Tiedän muutaman henkilön, jotka ovat kärsineet kyseisestä sairaudesta ja osittain siitä syystä kirjan lukeminen tuntui vielä raadollisemmalta ja jos nyt ei suoraan henkilökohtaiselta, niin jotain sinne päin. Vaikka paljon noista asioista on puhuttu, niin Parkkosen kirjan myötä tuntui, että sai todellisen kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkea syömishäiriöisen päässä voi liikkua, miten jokin ajatus voi juurtua alitajuntaan ja saada ihmisen kuvittelemaan itsestään jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Kirjan myötä tuntui, että pääsi suoraan niihin salaisiin ajatuksiin, joita ei haluta muille sanoa ääneen. Vaikka lopullinen paranemispäätös toki lähtee ihmisestä itsestään, on lähipiirinkin tekemisillä ja sanomisilla todella suuri merkitys. Senpä takia ihmisten pitäisi miettiä muutaman kerran ennen kuin kovin sanoin arvostelevat muiden ulkonäköä/painoa, joka ei loppupeleissä kenellekään muulle kuulu kuin henkilölle itselleen, ja no, lääkärille.

Jos omassa kehonkuvassa on häiriöitä, en tiedä, osaisiko tätä lukea varoittavana esimerkkinä vai jäisikö tästä vain mieleen ajatukset laihuuden ihannoinnista ja täydellisyyden tavoittelusta. Ihmisen mieli on niin kummallinen, ettei sitä tiedä, millaisia asioita se mistäkin poimii ja tallentaa. Koska kirja on sen verran rankkaa luettavaa, niin varauksella lähtisin tätä suosittelemaan. Mutta lukemisen arvoinen 112 - vihaan itseäni ehdottomasti on. Asiallinen kirja tärkeästä aiheesta, ja tarina taatusti pysyy mielessä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Lukuhaasteen kohta 34.: Kirja, jonka nimessä on numero

maanantai 28. joulukuuta 2015

Yhteenveto Kirjan vuodesta 2015

Kirjan vuosi 2015 lähenee loppuaan ja ajattelin hieman vetää yhteen omalta kohdaltani vuoden luku-urakkaa.

Helmet-kirjastot heittivät tammikuussa listan, jossa oli 50 eri kriteeriä, jonka mukaan piti valita uutta luettavaa. En ehtinyt ihan tammikuun alusta mukaan enkä viitsinyt huijata ottamalla mukaan vuoden 2014 joulukuun puolella lukemiani kirjoja.

Miten haasteen toteutuminen eteni?
Alkupuolivuosi lähti hyvin käyntiin, sain luettua kirjan viikossa, paitsi huhtikuussa, kun muutama viikko meni kokonaan lukematta. Sain kuitenkin kurottua kaulaa takaisin lukemalla seuraavien kahden viikon aikana kahdeksan kirjaa.

Kesälomalla en valitettavasti ehtinyt ihan niin paljon lukea kuin olisin halunnut, sillä oli niin paljon muuta kivaa tekemistä, että oli pakko hieman nipistää lukemisesta.

Lokakuusta alkaen on ollut lukijumi päällä (työkiireet harmittavasti vaikuttaneet myös asiaan) ja vaikka kovasti yritinkin, niin ei lukeminen sujunut kuten keväällä, vaan on ollut tahmeaa ja hidasta. Lopulta annoin itselleni luvan ottaa rennommin ja tarttua romaaniin vain silloin, kun se on tuntunut riittävän mielekkäältä. Muutamia kirjoja olen saanut luettua, mutta useampia lukenut sen parikymmentä sivua ja luovuttanut. Lukujumi on osaltaan aiheuttanut myös sen, että muutaman kirja-arvion kirjoittaminenkin on ollut jumissa luvattoman kauan.

Onneksi kyseessä on vain lukemiseen innostava ja leikkimielinen haaste, joten sitä voi toki jatkaa määräajan umpeuduttakin. Itseä tietysti hiertää, etten saanut kaikkia viittäkymmentä kohtaa täytettyä, koska siihen tavoitteeseen koko ajan yritin tähdätä. Enkä kuitenkaan halunnut lähteä siihen, että käyttäisin yhden kirjan moneen kohtaan, koska omalla kohdalla se olisi tuntunut huijaamiselta. Tappio täytyy siis vain niellä urheasti. Heh.

Tuliko lukutottumuksiin muutoksia?
Olen aina lukenut paljon ja olenkin ihmetellyt, kun olen törmännyt ihmisiin, jotka eivät lue kirjoja. LAINKAAN! Joka kerta tuo ajatus hämmentää, että miten voi olla sellaisia ihmisiä ja kehtaavat vielä tunnustaa ääneen, että eivät lumoudu kirjojen maailmasta. No, toivottavasti tämän kirjan juhlavuoden myötä edes joku sellainen on tarttunut kirjaan ja huomannut, mitä kaikkea kirjoilla on ihmisille tarjottavana. Joka tapauksessa itse en tarttunut haasteeseen sen takia, että lukisin enemmän vaan siksi, että toisinaan on ollut todella vaikea keksiä, mitä lukisi seuraavaksi. Olen kysellyt vinkkejä ystäviltä, työkavereilta ja joskus  vain mennyt kirjastoon ja ottanut hyllystä jonkun kirjan. On kuitenkin mielekkäämpää lähteä etsimään tiettyä kirjaa ja löytää se. Tuollaisesta löydöstä saa suuremman ahaa-elämyksen kuin vain satunnaisesti kirjoja selailemalla. Tulee sellainen olo kuin löytäisi arvokkaammankin aarteen.

Kirjan vuoden lukuhaaste innosti etsimään mahdollisimman erilaisia kirjoja ja tuntemattomammiltakin kirjailijoilta. Useammankin kirjan olisin taatusti jättänyt hyllyyn, mutta siinä kohti haaste nosti päätään ja potki eteenpäin, koska halusin kuitenkin täyttää mahdollisimman monta kohtaa listasta ja tarkoituksella mennä omien lukutottumuksien äärirajoille ja ulkopuolelle. Muutama takakansitekstin perusteella lupaava kirja päätyi lopulta palautukseen parin päivän päästä, koska ei vain napannut yhtään. Lukuhaasteesta sain myös hyvän kimmokeen tarttua sellaisiin kirjoihin, jotka ovat olleet lukujonossa jo jonkin aikaa, mutta sopivaa väliä ei vain ole löytynyt. Näistä esimerkkeinä Natascha Kampuschin 3096 päivää ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja.

Heikkojakin kirjoja on mahtunut matkan varrelle, kuten Jukka Jalkasen Amalgaami tai Anna Ricen Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan. Molemmat vaativat ylimääräistä ponnistelua, että sain luettua loppuun ja etten palauttanut takaisin saman tien. Mieli teki, mutta sisu ei antanut periksi.


Kirjan vuoden haasteesta on nyt suoritettu 34/50.
Tähän mennessä lukemani kirjat (ja tulevat lisäykset) löydät blogin Lukuhaaste 2015 -välilehdestä ja Facebookin kautta seuraavat löytävät ne Lukuhaaste 2015 -kuvakansiosta.

Vähän yli puolet sain luettua, joten (tavallaan) olen ihan tyytyväinen ottaen huomioon kaikki muuttuvat tekijät. Kunhan lukujumi tästä (toivottavasti pian) helpottaa, otan varmasti takapakkia takaisin ja yritän kevään aikana saada kaikki viisikymmentä kohtaa ruksittua. Tosin nyt juuri huomasin, että HelMet-kirjastot ovat julkaisseet uuden haasteen ensi vuodelle ja siinä jo moni kohta polttelisi kovastikin. Täytyypi tässä miettiä, miten tämän dilemman ratkaisee: voiko antaa itselleen luvan siirtyä uuteen haasteeseen, kun edellinenkin on kesken vai yrittää lukea molempia samaan aikaan. No, katsotaan.

Haasteella oli myös se vaikutus, että en ole tiennyt aiemmin, että vastaavanlaisia haasteita pyörii netissä ja kirjablogeissa enemmänkin erilaisin kriteerein. Olen aivan innoissani näistä erilaisista listoista, jotka oikein kutsuvat lukemisen pariin ja rohkaisevat etsimään miljoonien kirjojen parista aina vain uudenlaisia kokemuksia. Lukuhaasteen myötä on lisäksi tullut luettua huomattavasti enemmän kirjablogeja ja löydettyä sitäkin kautta aivan uusia ajatuksia, kirjoja ja maailmoja. Joten kaiken kaikkiaan todella positiivinen ja avartava vaikutus oli tällä Kirjan vuoden haasteella, ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin vuoteen 2016.

 Kiitos HelMet-kirjastot!

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Die Hard 3 - koston enkeli (1995)

Ohjaus: John McTiernan
Käsikirjoitus: Roderick Thorp, Jonathan Hensleigh
Säveltäjä: Michael Kamen
Leikkaus: John Wright
Pääosissa: Bruce Willis (John McClane ), Jeremy Irons (Simon Gruber), Samuel L. Jackson (Zeus Carver), Graham Greene (Joe Lambert)
Ensi-ilta Suomessa: 30.6.1995

Die Hardin kolmososa Koston enkeli (Die Hard with a Vengeance) vie John McClanen tällä kertaa pommimiehen jäljille. New Yorkissa räjähtää pommi ja pian tämän jälkeen pommimies ilmoittaa poliiseille, että haluaa nimenomaan John McClanen arvoituksiaan ratkoamaan ja seuraamaan antamiaan vihjeitä siitä, missä seuraava pommi räjähtää ja miten räjähdyksen voi estää.

Poliiseilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa McClane kolostaan, jotta saataisiin säästettyä monien viattomien ihmisten henkiä. Sattuman kautta McClanen pariksi ajautuu harlemilainen kauppias Zeus Carver (Jackson), joka ei pääse irrotautumaan pommin metsästyksestä takaisin oman arkensa pariin vaikka haluaisi.

Pommimies ilmoittaa jättäneensä suuren pommin johonkin New Yorkin kouluista, antaa vihjeet arvoitusmuodossa ja kieltää, ettei kouluja saa evakuoida, sillä muuten posahtaa saman tien. Näin alkaa jälleen taistelu aikaa vastaan, jotta viattomat lapset saataisiin pelastettua.

Joko katson Die Hard -leffoja Bruce Willisin väristen lasien läpi ja se sokaisee arvostelukykyni, mutta hämmentävän toimiva ja hyvä leffa oli tämäkin, vaikka onkin jatko-osa ja vielä kolmas sellainen. Usein kolmososat tuppaavat herkemmin maistumaan pelkältä rahastukselta eikä juonikuvioihin ole jaksettu paneutua vaan toivotaan, että ensimmäisen osan katsojaluvut jaksavat siivittää kehnon kolmososankin menestykseen. Mutta mielestäni Koston enkeli voisi hyvin olla oma, erillinen elokuvansa, vaikkakin viitteitä ykkösosaan on. Kuitenkaan leffa ei ratsasta ykkösen tapahtumilla vaan kuviot ovat uudet ja pahiksellakin on erilaisen toimintatavat, vaikka jotain tuttua ykkösestä on mukaan napattu. Vaikka elokuvan luonteen huomioiden tietää, että toki poliisi pääsee pahisten jäljille ennemmin tai myöhemmin, niin pahikset olivat aika pitkään voitolla ja hetken jopa epäilinkin, että juokseeko päätähti-McClane ympäri kaupunkia rosvon pompottamana eikä muka saa sitä poliisin kuuluisaa ahaa-elämystä, kun rikoksen ratkaisussa tullaan käännekohtaan. Tulihan se sieltä, tietysti, ja vähän osasin epäilläkin, mihin suuntaan mentäisiin. Se ei haitannut vaan tuli vähän sama fiilis kuin jo kirjoissa pienen pohtimisen jälkeen keksii, että: "Hahaa, näinhän se menee". Ja kun se menee juuri tai melkein niin, niin kokee suurta voitonriemua.

Yleensä olen tottunut näkemään Samuel L. Jacksonin aktiivisempana ampujana ja räiskijänä, joten oli aika eksoottista katsella hänen roolityötään varovaisena ja jopa väkivaltaa jossain määrin välttelevänä, mutta samaan aikaan urheana ja kovasuisena kauppiaana. Alun varovaisuus saa väistyä, kun on pelastettavana liuta lapsia ja muita viattomia ihmisiä, ja hahmo osoittaa sankaruutta kiperissäkin paikoissa, joissa hengenlähtö on lähempänä kuin koskaan. Jackson on yksi suosikkinäyttelijöitäni ja roolista riippumatta tekee aina vakuuttavaa ja hienoa työtä. Die Hardin kolmososa sai Jacksonin ansiosta huomattavasti enemmän pisteitä kuin mitä olisin todennäköisesti antanut, jos Zeuksen roolissa olisi ollut joku muu.

Kyllä Die Hard -leffat ovat tehneet suuren vaikutuksen, vaikken aiemmin olekaan ollut kiinnostunut niitä katsomaan. Ehkä aika on nyt vasta ollut tarpeeksi kypsä. Nelososakin on jo katsottu ja toivottavasti vitosen saan katsottua vielä tämän vuoden puolella.


McClane: You don't know how to shoot a gun?
Zeus: Look, all brothers don't know how to shoot guns, you racist motherfucker.
McClane: Sue me.

 

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hauskaa joulua!

Toivottelen jo tässä vaiheessa kaikille mukavaa ja musiikintäyteistä joulua. Ensi viikon alkupuolella palailen takaisin sorvin ääreen.

Tästä joulutunnelmaa Jarkko Aholan jumalaisen äänen siivittämänä, kun hän tulkitsee Sylvian joululaulua voimalla ja sielukkaasti.

Vaikkei muita joululauluja ole juuri tullut kuunneltua, niin Jarkon nuorekas ja persoonallinen tulkinta takaavat sen, että ainakin hänen äänensä tulee raikumaan stereoistani joulunvieton taustalla.





tiistai 22. joulukuuta 2015

Spotifyn yhteenveto vuodesta 2015

Vuosi lähenee loppuaan ja Spotify tarjoaa taas mahdollisuuden nähdä tilastoja vuoden kuunteluista. Kaikenlaisia listoja huvikseen tekevänä olisin toivonut vielä vähän enemmän kohtia kuin mitä My year in music nyt tarjoaa, mutta ihan kiva yhteenveto näinkin. Windowsin Media playerissa on se parempi puoli, että siitä näkee, montako kertaa mitäkin biisiä on tullut kuunneltua. Nekin luvut kertovat vain puolet totuudesta, koska niitä tilastoja ei voi yhdistää Spotifyn kanssa. Jos osaisin, tekisin varmaan jonkun sellaisen ohjelman, jossa eri listauskategorioita ja laskureita olisi enemmän kuin olisi tarpeen, koska olisi vain kiva tarkastella kuuntelutottumuksia monelta eri kantilta. No joo, ehkä en jatka tätä tilastopohdiskelua enempää tällä kertaa vaan siirrytään Spotifyn tarjoamaan yhteenvetoon.

Kuunnelluimmat artistit
1. Rammstein
2. Agnetha Fältskog
3. Christina Aguilera
4. Leevi and the leavings
5.  ABBA

Vertailun vuoksi vuoden 2014 kuunnelluimat artistit olivat:
1. Christina Aguilera
2. Agnetha Fältskog
3. Leevi and the leavings
4. Abba
5. Justin Timberlake

Mielenkiintoista, että edelleen neljä samaa nimeä on kuunnelluimpien joukossa, vaikka olen ajatellut, että olisin kuunnellut vaikkapa ABBAa Spotifyn kautta vähemmän kuin viime vuonna. Nyt kun tarkemmin mietin, niin jokaista näitä artistia on melkein jokaisella soittolistallani ja lisäksi jokaiselle tähtiviisikon jäsenelle on vielä oma pelkästään kyseisen artistin musiikkia sisältävä soittolista, joten siinähän se selitys onkin.



*

Aika yksipuolista on myös levy- ja biisiosastolla. Vaikuttaisi, etten ole kuunnellut mitään muuta kuin Rammsteinia. Täytyy kuitenkin huomioida, että Paula Vesalan Tequilahan ilmestyi vasta lokakuun lopussa ja se on kuitenkin koko vuoden tilastojen mukaan toiseksi kuunnelluin biisi. Muutaman kerran on vissiin tullut sitä kuunneltua.  Spotify tarjoaa kyseistä biisiä myös korvamadokseni (ja erikoisimmaksi kappaleekseni, mitähän sekin sitten tarkoittaa...), parhaimillaan olen kuunnellut Tequilaa 19 kertaa päivässä. Oho!

Kuunnelluimmat levyt
1. Rammstein: Liebe is für alle da (kuunneltu 177 kertaa vuoden aikana)
2. Rammstein: Herzeleid
3. Agnetha Fältskog: Original album classics
4. Rammstein: Mutter
5. Rammstein: Sehnsucht

Kuunnelluimmat biisit
1. Rammstein: Du riechts so gut
2. Vesala: Tequila
3. Lindemann: Praise abort
4. Rammstein: Der Meister
5. Rammstein: Wollt ihr das Bett im Flammen sehen

Viime vuonna olin biisien osalta vähän monipuolisempi:

1. Michael Jackson: Blood on the dance floor
2. Club for five: Ostoskävelyllä
3. Justin Timberlake: True blood
4. Pitbull: Feel this moment
5. Justin Timberlake: Sexyback


 
*

Kesällä näköjään on Rammstein saanut väistyä Leevi and the leavingsin tieltä. Ehkä kesällä piti vaihtaa  kevyempään?

Vuodenaikakohtaiset artistit
Talvi ja kevät
Rammstein
Agnetha Fältskog
Christina Aguilera

Kesä:
Agnetha Fältskog
Christina Aguilera
Leevi and the leavings

Syksy:
Agnetha Fältskog
Rammstein
Christina Aguilera



*
Muutama muu Spotifyn tarjoama fakta vielä loppuun:

Vuonna 2015 kuuntelin Spotifyn kautta 46% enemmän musiikkia kuin vuonna 2014 ja yhteensä tullut kuunneltua 616 eri artista. Yksi enemmän tämän vuoden puolella soittoa saanut on ollut Floor Jansenin kokoonpanot: ReVamp ja After Forever, joiden levyjäkin tuossa hetki sitten ostelin useamman. Saa nähdä, nouseeko ensi vuonna After Forever näille listoille vai jatkavatko vanhat tutut edelleen voittokulkuaan.









sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Tenacious D: Classico (2006)

Tenacious D tuskin kaipaa paljoakaan esittelyjä. Jack Blackin ja Kyle Glassin huumorirock-bändi tekee musiikkia, joka on persoonallista ja jota kuunnellessa heikkohermoisemman korvia varmasti kuumottaa tai ärsyttää. Tällaisessa muodossa tuskin kovin moni on tottunut Beethovenia, Bachia tai Mozartia kuuntelemaan, heh.

Hävettää myöntää, mutta tämä biisi oli päässyt unohtumaan pitkäksi aikaa, kunnes viime perjantaina Radio Rockin iltapäivässä tämä pärähti aalloille, kun vielä istuin bussissa matkalla töistä kotiin. Kyllä harmaa ilma kummasti kirkastui, sillä nämä Tenacious D:n biisit ovat kunnon mielenpiristäjiä. Classicoa olenkin nyt soitellut tässä viikonlopun aikana kymmeniä kertoja ihan vaan siitä ilosta, jonka biisi tuo. Jack Black on lahjakas näyttelijä ja muusikko, ja todella hauska! Tutut sävelet takaavat sen, että biisi on helppo oppia ja tarpeeksi kun lisää fuck-sanaa eri muodoissa sopiviin väleihin, niin pystyykin aika hyvin parin kuuntelukerran jälkeen laulamaan mukana. Ei muuta kuin vielä kerran alusta!

 "He's going to kick your fucking ass..."

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (1990)

Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Walter Wager, Steven E. de Souza
Säveltäjä: Michael Kamen
Leikkaus: Stuart Baird, Robert A. Ferretti
Pääosissa: Bruce Willis (John McClane ), William Sadler (eversti Stuart), Wil
liam Atherton (Richard Thornberg), Bonnie Bedelia (Holly McClane), Dennis Franz (päällikkö Lorenzo), Franco Nero (kenraali Esperanza), Reginald VelJohnson (ylikonstaapeli Powell)
Ensi-ilta Suomessa: 17.8.1990


Die Hard 2 on Bruce Willisin tähdittämä toimintaelokuva, jossa tapahtumat sijoittuvat lentokentälle. John McClane (Willis) odottelee vaimoaan lentokentällä joulun alla, kun kone on jo lähellä laskeutumista. Matkaan tulee mutkia, kun McClane huomaa pari epäilyttävän näköistä miestä ja lähtee seuraamaan heitä saadakseen selville, mitä kieroa miehillä on mielessään. Toinen miehistä pääsee karkuun, mutta McClane pääsee lentokentän turvallisuusosaston juttusille, mutta yhteistyö ei oikein ota toimiakseen. Eri osapuolien on kuitenkin löydettävä jonkinlainen yhteinen sävel, kun paljastuu, että terroristit ovat ottaneet lentokentän haltuunsa ja jos heidän toiveitaan ei kuunnella, alkavat lentokentän yläpuolella laskeutumislupaa odottelevat matkustajakoneet pudota yksi kerrallaan. Aikaa ei ole loputtomiin, sillä muutamalla ilmassa olevalla koneella on polttoainetta niukasti, joten McClanen, poliisien, armeijan ja lentokentän turvallisuusyksikön on selvitettävä, miten terroristit pysäytetään ennen kuin viattomia ihmisiä alkaa kuolla.

Katsoin Die hardin ensimmäisen osan noin vuosi sitten ja yllätyin, miten hyvä leffa oli, vaikka yleensä amerikkalaisissa toimintaleffoissa mennään helposti överin puolelle, kun pistetään peltiä ruttuun, räjäytellään autoja ja pelastetaan maailmaa. Monesti onkin joutunut katselemisen keskeyttämään, koska on ruennut ärsyttämään se, että elokuvassa on juonen sijaan pelkkää kaahailua ja räjäytteleyä.

Die Hard 2:ssa räiskyy ja paukkuu enempi kuin ykkösessä, mutta edelleen mielestäni pysytään sellaisissa rajoissa, ettei se ärsytä. Toisin kuin Renny Harlinin ohjaama The long kiss goodnight, joka oli aika överi, vaikka siitäkin jollain asteella tykkäsin, kun sen ensi kertaa näin aika monta vuotta sitten. Toisella kerralla se olikin sitten vain puuduttava.

Mutta niin. Die Hard 2 on jatko-osaksi yllättävän hyvä. Siinä on onnistuttu luomaan mielenkiintoinen juoni, koska etenkin itse pidän kovasti lentokenttäympäristössä tapahtuvista elokuvista. Elokuvassa on, totta kai, pientä valtataistelua McClanen ja paikallisten viranomaisten kesken, sillä missäpä elokuvassa nyt avosylin otettaisiin vastaan ulkopuolista apua, kun kovasti ollaan sitä, että itse tiedetään ja tunnetaan rikolliset riittävän hyvin. Vaikka ajatus on aika käytetty, tuo se mielestäni aina pientä piristystä hahmojen välisiin suhteisiin, kun lopulta joutuvat taipumaan siihen, että ulkopuolinen apu todella on paikallaan.
Bruce Willis on siitä hieno näyttelijä, että vaikka käsikirjoituksessa olisi suvantovaiheita tai muuten elokuva ei ehkä olisi niin hyvä, niin hänen karismansa ja näyttelijänlahjansa kyllä pelastavat ja paikkaavat paljon. Die hard 2 -elokuvassa ei kuitenkaan ollut paikattavia kohtia juurikaan, vaan yllätyksekseni tykkäsin tästäkin. Eiköhän se kolmonenkin pidä katsoa aika pian perään eikä suotta odottaa vuotta.

Lorenzo:
Yeah, yeah. I know who you are. You're the asshole that's just broke seven FAA and five District of Columbia regulations, running around my airport with a gun, shooting at people. What do you call that shit?
McClane: Self-defense

maanantai 14. joulukuuta 2015

Aikakone @ Pressa (Helsinki, 12.12.2015)

Helsingin Pressassa oli ysäri-ilta, eli ensin DJ soitteli ysärimusaa ja sitten esiintyi Aikakone.
Yhtyeellä oli alusta asti hyvä draivi päällä, joka jatkui keikan loppuun asti. Vaikka hekään eivät talven flunssilta ole välttyneet, niin silti energiaa piisasi yleisön fiiliksen nostattamiseen.

Illan settilistassa oli niin vanhempaa kuin uutta materiaalia, ja tottahan sitä vanhempaa yleisö oli tullut kuuntelemaan. Mielestäni on kuitenkin hienoa, että soittavat uusiakin biisejä, niin saavat itse vaihtelua ja tietysti se osa yleisöstä, joka useampia keikkoja kiertänyt.

Nykyisin Veran tilalla vaikuttava Jazu on ottanut omaan repertuaariinsa Tulisitkon, ja tällä kertaa myös Aarresaaren säkeet, jotka tähän asti keikoilla, ja levylläkin, on laulanut Sani. Hauska variaatio tutulle ja menevälle biisille. Aarresaari on yksi suurimpia suosikkejani ja aivan ehdoton bilebiisi, joten tämä on livenä aivan omiaan. Ja tietysti omalta osaltaan biisin taianomaista tunnelmaa vahvistavat ne omat fiilikset vuoden 1997 kesältä.

Uudelta levyltä kuultiin ensiesityksessä Sirius ja ilmeisesti joskus jo aiemmin soitettu Lumotar (joka muuten on jo jonkin aikaa pyörinyt Radio Suomen top5:n soitetuimpien joukossa). Täytyy sanoa, että komeasti molemmat kajahtelivat Pressan alakerrassa. Kuten useiden muiden biisien kohdalla, on live-esitys usein se, joka nostaa biisin pari asteikkoa paremmaksi. Vaikka Sirius kuulosti jo levyllä hyvältä, oli nyt keikan aikana sen saundi vielä parempi. Live-esityksissä on aina se oma aitouden tunne, se hetki, kun yleisö ja artisti elävät yhdessä sitä biisiä ja niin biisi usein ainakin omalla kohdallani muuttaa muotoaan tavalla tai toisella.

Magiaa vetäisi porukan mukaansa ja olin kuulevinani hyvinkin voimakasta yhteislaulua kertosäkeissä. Totta kai vakiobiisit settilistassa olivat hittikappaleet kuten Nti Groove ja Odota, jotka tuskin jättävät ketään kylmäksi.

Odotetusti Keltainen kuultiin lopussa, joten kyllä sitä auringonvaloa vastaavia sävyjä voi näin joulukuussakin nähdä.

Illan settilista piti sisällään seuraavat biisit:
Tähtikaaren taa
Nirvana
Sirius
Alla vaahterapuun
Tulisitko
Liian vanha
Aarresaari
Lumotar
Mama mama
Magiaa
Neiti Groove
Anna mun baulaa
Odota
*
Keltainen

(Valaistus oli keikalla näin tavallisen pokkarikameran käyttäjän kannalta hermoja raastava, joten siksi kuvat ovat epätarkkoja.)








perjantai 11. joulukuuta 2015

Korvamatoja vol. 3

The Local Bandin Sunglasses at night -korvamadon innoittamana oli pakko kerätä uusi satsi ihastuttavia ja vihastuttiva biisejä, joista eroon päästäkseen tekisi mitä tahansa. Mikä se onkaan, mikä tekee melodiasta tarttuvan? Millaiset sanat ne ovat, jotka tarttuvat kuulijan korvaan helpommin kuin toiset? Muutama biisi esimerkiksi, ehkä näiden avulla saa jonkinlaisen vastauksen. Tsekkaa myös aiemmat: Korvamadot vol 1 ja Korvamadot vol 2.



Frederik: Titanic (1981) ja Tsingis Khan (1979)
Monet muutkin Reetun biisit ovat sellaisia, että ne jäävät päähän rullaamaan siihen asti, kunnes alkaa olla valmis hermoparantolaan, mutta nostan tällä kertaa esille vain nämä kaksi (ihan jo lukijoita säästääksenikin).
Titanicilla (säv. Jori Sivonen, san. Raul Reiman) Frederik osallistui Suomen Euroviisukarsinkarsintoihin vuonna 1981. Vaikkei jatkopaikkaa herunut, ottivat suomalaiset biisin omakseen.

Minulla oli yläasteella iskelmäjakso ja silloin kuuntelin paljon myös Frederikin biisejä. Varmaankin enemmän kuin yläasteen jälkeisinä vuosina yhteensä, joten omalla tavallaan noilla biiseillä on edelleen oma tärkeä paikkansa. Titanic on edelleen toimiva ja laadukas pop-iskelmä, jossa erityisesti taustalaulajien (mm. Kaija Koo) "Ti-Ti-Titanic" -rallatukset pureutuvat alitajuntaan ja tekevät siellä tuhojaan. Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä ilman Titanicin soimista taustalla ja jo saman tien nuo taustalaulut alkoivat junnaamaan päässä.


Tsingis Khanissa (suom.san. Junnu Vainio) on myös tarttuva kertosäe ja jonka "Tsing-Tsing-Tsingis Khan" -hokemasta ei kertakuuntelun jälkeen enää pääse eroon. Ei sitten millään. Tulee hetkiä, kun epätoivoisesti alkaa etsiä keinoa, jolla biisin saisi kaivettua aivojen syövereistä pois. Ainut vaihtoehto on luovuttaa ja laulella Tsingis Khania hamaan loppuun asti. Luonnollisesti puhumattakaan hu-hah -huudahduksista, joita kuullaan jopa Nightwishin Scaretalessa.


Raptori: Oi beibi (1990)
Ysärin alkupuolen Oi beibi (säv. Izmo, san. Jufo III) -tykitys kertoo värikästä tarinaa miestä ja beibistä, ja beibin isästä. En muuten juurikaan kuuntele Raptoria, mutta onhan tämä biisi jo klassikko ja omalla kierolla tavallaan hyvä. Sopii erityisesti bilesoittolistalle.




Hanna Ekola: Vieläkö on villihevosia (1990)
Ehkä yksi Suomi-iskelmän hirveimpiä biisejä. Mutta pienenä (ehkä 4-5-vuotiaana) tämä oli mielestäni niin siisti biisi, koska siinä lauletaan hevosista. Koko muu perheeni inhosi tätä ja syystä tai toisesta koin tarpeelliseksi ärsyttää vähän lisää. Niinpä laulelin tätä sydämeni kyllyydestä, kun muut rukoilivat lopettamaan. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän heidän vääntelehtimisensä enkä pysty biisiä ilman tuskanhikeä kuuntelemaan. Pahtinta koko biisissä on kohta: "Vieläkö on villihevosia, vieläkö jossain mustalainen, laulaa ja tanssii mustalaisnainen..." Sitäpä sitten perjantai-illan ratoksi laulelee samalla kun epätoivon musertamana hakkaa nyrkillä seinää, kun kyseinen lause pyörähtää päässä uudelle kierrokselle.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Walk of shame (2014)

Ohjaus: Steven Brill
Käsikirjoitus: Steven Brill
Musiikki: John Debney
Pääosissa: Elizabeth Banks (Meghan Miles), James Marsden (Gordon), Gillian Jacobs (Rose), Sarah Wright (Denise)
Julkaistu Yhdysvalloissa: 2.5.2014

Netflix jälleen suositteli, ja minä katsoin. Tällä kertaa kyseessä oli vuonna ilmestynyt Walk of shame -elokuva. Meghan Miles on menestyvä uutisankkuri, joka on saamaisillaan erittäin merkittävän ylennyksen. Ylennyksen saaminen kuitenkin edellyttää nuhteetonta tausta: ei hölmöjä kuvia Facebookissa tai kyseenalaista toimintaa Twitterissä tai muitakaan merkintöjä. Meghan on omien sanojensa mukaan kiltti tyttö ja aina hyvästelee katsojan robottimaisesti hymyillen.

Kun poikaystävä jättää, rientävät Meghanin parhaat ystävät avuksi taivuttelemalla tämän lähtemään baariin hukuttamaan murheensa ja koska vaatekaapista ei löydy mitään tarpeeksi paljastavaa, antaa toinen ystävistään Meghanille keltaisen mekkonsa. Tytöt lähtevät baariin, juovat päänsä täyteen ja Meghan lähtee komean baarimikon matkaan kesken illan.

Aamuyöstä Meghan on lähdössä kohtia kohti, mutta tulee ongelma vastaan: auto on parkkeerattu luvattomasti, joten hinauspalvelu on ottanut sen hoiviinsa. Meghanilla ei ole puhelinta eikä rahaa, koska ne ovat käsilaukussa, joka on autossa, joten ainut vaihtoehto on lähteä auton perään sinne, mihin väärinpysäköidyt autot on hinattu. Kuten arvata saattaa, ei matka suju ongelmitta. Varsinkin silloin, kun pitäisi pitää puhtoinen imago yllä, tulee eteen taatusti niin huumediilereitä, epäuskoisia poliiseja ja muuta pientä kivaa, joka luonnollisesti voi tahrata tulevan ylennyksen.
Leffa oli viihdyttävä ja parempi kuin trailerin perusteella voisi odottaa. Vastoinkäymiset, joita Meghan kohtaa koittaessaan löytää autonsa luokse, olivat yllätyksellisiä enkä uskonut hänen niin moneen soppaan ehtivän päivän aikana. Paikoitellen tuli kyllä fiiliksiä, että tämä ja tämä juttu on aika nähty, mutta enimmäkseen dialogien kohdalla eikä niinkään tapahtumien.

Pidän Elizabeth Banksista ja hän hoitaa hyvin tämäntyylisen komediaroolin kotiin: hahmo on hieman sekaisin, mutta ihastuttava ja samaan aikaan uskottava. Vaikka paikoitellen oli hauskojakin kohtia, niin ei tämän leffan aikana silti juurikaan ääneen tarvinnut nauraa.

Pituus on sopiva, sillä tapahtumat etenevät sopivan rivakasti eikä loppuratkaisua jäädä liiaksi jauhamaan. Mukavaa ajanvietettä, jos haluaa takuuvarmasti onnellisesti päättyvän elokuvan ja nollata aivojansa työviikon jälkeen. Ei herätä suuria tunteita puolesta eikä vastaan, joten tämä oli sellain kiva keskitienkulkijaleffa.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ostoksia: Ahola, Torikka, PMMP, Rammstein...

Aloitellaan nyt näin itsenäisyyspäivän kunniaksi uusimmat levyhankinnat kotimaisen musiikin osilta.
Hakiessani J. Karjalaisen Sinulle, Sofia -albumin Anttilasta, ostin samalla Waltteri Torikan Sydän-levyn. Arvion kirjoittelin aiemmin Spotifyn avustuksella, mutta nyt on kaikki paremmin, kun voi ihailla fyysistä kopiota.



Samalla reissulla löytyi alehyllystä myös J. Karjalaisen Electric sauna, jota ei onneksi kokoelmista vielä löytynyt, joten saipa senkin pois Anttilan hyllyistä pyörimästä. Paljon on vielä Karjalaisen tuotantoa hankittavana, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

PMMP:n 2000-luku -boksia olen katsellut jo pidemmän aikaa, mutta en ole kokenut mielekkääksi maksaa siitä täyttä hintaa, koska siinä on vain muutama biisi, joita ei albumien normipainoksilla ole. Tämä löytyi huuto.netistä alle 10 eurolla, joten mukaanhan se tarttui. Tykkään siitä, että albumien kansikuvat on pantu täysin uusiksi, joten myös alkuperäisten painosten omistajille tässä on jotain spesiaalia.

Mulla on ollut Teräsbetonia poltetulla levyllä, muttei koskaan alkuperäisenä. Nyt Tähdet, tähdet -konsertissa tapahtui ehkä uusi herääminen, tai miksi sitä nyt sanoisikin, mutta joka tapauksessa tuli tarve hankkia Jarkko Aholaa levyhyllyyn. Vaikkei Teräsbetonin kaikki biisit ihan sitä ominta musaa ole, niin pahimpaan Jarkon puutteeseen nämä toki kelpaavat. Metallitotuus-albumilta löytyy kyllä muutama niin kova biisi, että ihan jo niiden takia täytyy olla aito, fyysinen levy hyllyssä. Olkoonkin "kokoelma", mutta kuitenkin. 

Ja voi. Tästä olen niin fiiliksissä, ettei mitään rajaa! Jarkko Aholan Ahola-kokoonpanon Tug of war! Tunnustan, että levyn ilmestyminen oli mennyt täysin ohi, mutta epätoivoisesti Aholan tuotantoa  netin syövereistä etsiessäni, törmäsin tähän albumiin. Elämä muuttui hetken päästä paremmaksi, kun huomasin, että tätäkin albumia myydään yhä! Välillä kun on käynyt niinkin, että on joutunut toteamaan, ettei jotain albumia mistään saa, ei välttämättä edes huuto.netistä. Kunhan tästä ehdin istua alas kuuntelemaan, niin julkaisen Tug of waristakin oman ylistyslaulunsa.

Vielä muutama ulkomainen hankinta.
Pirates of the Caribbean -leffojen kolmososan (At world's end) soundtrack. Ykkönen hyllystä jo löytyikin, mutta näiden hankkimisessa en ole pitänyt kiirettä vaan ostanut sitä mukaa, kun olen muistanut/osuu kohdalle. Tämä löytyi Amazon.co.uk:sta vitosella.
 
Vihdoin sain hankittua myös Rammsteinin Reise, reise -albumin niin ikään Amazonista. Ehkä tässä ennen Provinssirockia tulee hankittua myös muut puuttuvat albumit, mutta kyllä nyt jo hyllystä löytyvillä (Mutter, Liebe ist für alle da ja Herzeleid) pääsee oikein mukavasti fiilikseen. Toisaalta löytyyhän Spotifysta nykyisin Rammsteinin koko tuontanto, joten sitä kautta saa vielä kuunneltua omista kokoelmista puuttuvia biisejä. Ja on kyllä kuunneltukin. Kun Provinssi julkaisi tiedon, että Rammstein on festareilla lauantain pääesiintyjänä, en meinannut pysyä paikallani. Oli kyllä niin hieno uutinen, että alkuun epäilin paikkansapitävyyttä. Siitä asti, kun yhtye esiintyi Rock the beachissa olen miettinyt ja harmitellut sitä, etten aiemmin ole heidän keikoillaan käynyt. Sitten joku väitti, että Rammstein lopettaa (ei pitäisi ikinä uskoa ilman virallista vahvistusta) ja hetken mietinkin, että ei kai tämä nyt näin voi mennä, että näin vain yhden keikan. Onneksi ei. Heti artistisjulkistuksen aloin miettimään, että nyt pitää heinäkuussa järjestää itsensä Seinäjoelle ja kaikki muut menot saavat väistyä. On Rammsteinin keikat niin timanttista, että sen kerran, kun Suomeen tulevat, niin enää en aio niitä tapahtumia missata. Ensi vuoden puolella luvassa voikin olla vähän enempi Rammsteinin hehkutusta täällä bloginkin puolella. Niin, ja sittenhän ilmoitettiin, että myös Paula Vesala esiintyy samana päivänä Provinsissa. Aloin jo epäillä, että onko tämä tottakaan: Rammstein ja Vesala samaan aikaan samassa paikassa! Se alkoi kuulostaa jo liian hyvältä. Mutta totta se on, ja jos ei muuten jo odottaisi kesää, niin nyt alkaa tuntua mahdottomalta jaksaa malttaa heinäkuuhun asti.


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Frozen - huurteinen seikkailu (2013)

Ohjaus: Chris Buck, Jennifer Lee
Käsikirjoitus: Chris Buck, Jennifer Lee, Shane Morris
   Idea lähtöisin H.C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta.

Tuottajat: Peter Del Vecho, John Lasseter
Sävellys: Christophe Beck
Pääosissa: Anna (aikuisena: Kristen Bell/Saara Aalto), Elsa (aikuisena: Idina Menzel/Katja Sirkiä), Hans (Santiano Fontana/Tuukka Leppänen), Kristoff (aikuisena: Jonathan Groff/Axl Smith), lumiukko Olaf (Josh Gad/Tero Koponen)
Ensi-ilta Suomessa: 20.12.2013

Frozen - huurteinen seikkailu on Disneyn 53. animaatioelokuva, jonka idea on lähtöisin H.C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta.

Arendellen kuningattarella ja kuninkaalla on kaksi tytärtä: Elsa ja Anna. Elsa on heistä vanhempi ja hänellä on syntyjään taikavoimia, joilla hän saa luotua, muokattua ja hallittua lunta ja jäätä. Elsan vahingoitettua leikkien ohessa siskoaan, päättävät vanhemmat salata Elsan kyvyt kaikilta - myös Annalta. Niinpä Elsa joutuu elämään valheessa, salaamaan oman todellisen minänsä, kun Annan elämä on huolettomampaa. Annasta kasvaa iloisempi ja avoimempi, kun Elsa taas on hyvin varautunut.

Elsan tullessa täysi-ikäiseksi, hänet kruunataan Arendellen kuningattareksi, koska kuningaspari menehtyi aiemmin, ja maalla pitää olla hallitsija, totta kai. Kruunajaisjuhlissa Anna ihastuu prinssi Hansiin, jonka kanssa kihlautuvat. Elsa ei hyväksy kyyhkyläisten äkkirakastumista ja pikaista kihlausta, joten sisarukset riitautuvat, ja samassa yhteydessä paljastuu Elsan kauan varjelema salaisuus. Elsa pakenee häpeissään vuorille tietämättä, että jättää taakseen ikitalven valtaan joutuneen valtakunnan. Anna ei suostu luovuttamaan sisarensa suhteen ja lähteekin etsimään tätä toivoen, että saa tämän vakuuttuneeksi siitä, että kaiken voi korjata ja elämä voi palata takaisin raiteilleen.

Disneyn leffat ovat lähes poikkeuksetta laadukasta viihdettä ja jos ei tiedä, mitä katsoisi, niin Disneyn kanssa harvoin menee metsään. Samoin on Frozenin kohdalla. Elokuvan visuaalinen toteutus ja värimaailma on upea. Lumoavan talvinen tunnelma elokuvaan on luotu juuri vain kuten Disney sen osaa. Erityisen ihastunut olin Elsan luomaan jää-/lumilinnaan. Sellaisen kun näkisi oikeassa elämässä! Myös hetki, jolloin Elsa muuntuu arkikuningattaresta lumikuningattareksi on, jos nyt ei Tuhkimon muutoksen veroinen, niin lähellä sitä. Vaikka Anna on sympaattinen, voimakastahtoinen ja ihana hahmo, mutta kyllä Elsa silti on elokuvan tähti.

Elokuvan petturi paljastui hieman yllättävästä hahmosta ja pikaisella muistilokeroiden kaivelulla en muista, että vastaavaa kuviota olisi Disneyn animaatioissa ennen käytetty. Petturitkin saavat ansionsa mukaan ja kuningatar valtakuntansa.

Sivuhahmo, hölmö, Elsan luoma lumiukko Olaf oli elokuvan ainut miinuspuoli. Ainakin näin kertakatselun jälkeen kyseinen hahmo oli enemmän ärsyttävä kuin söpö. Melkeinpä tqarina olisi toiminut paremmin ilman Olafia, sillä kivipeikot ajoivat sivuhahmoroolinsa huomattavasti paremmin ja heitä olisi mielellään katsellut enemmänkin. Olivat sen verran veikeitä veijareita.


Olen katsonut Olipa kerran (Once upon a time) -sarjaa ennen Frozenia, joten nyt muutamat sarjan yksityiskohdat aukenivat paremmin, koska valkeni, mikä on ollut alkuperäinen tarina. Täytyy sanoa, että kuten muutkin hahmot, myös Frozen ujutettiin tyylikkäästi tv-sarjan muihin kuvioihin. Tuntuu, että sarja on niin täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, että uusia ahaa-elämyksiä tulee tämän tästä. Kunhan vain käsikirjoittajat eivät pilaa vielä toistaiseksi edelleen loistavasti toimivaa konseptia.


Frozen oli ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta pidän kuitenkin Olipa kerran -sarjan juonikuvioista enemmän. Omalla kohdallani veikkailen, että Frozen kuuluu siihen kategoriaan, joka vaatii useamman katselukerran, jotta elokuva paranee/siihen tottuu. Vanhoista piirretyistä esim. Aristokatit oli tämmöinen. Katsoin sen varmaankin viitisen kertaa ennen kuin aloin tykkäämään siitä oikeasti. Ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta ensimmäisiä kertoja sitä katsoessani, se oli mielestäni aika tylsä leffa. Frozen ei tosiaankaan ollut tylsä, mutta se suurin taian roihu jäi vielä kipinäasteelle, mutta uskon, että se vielä suurenee, kunhan aikani loitsin.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sanasinfonia (2015)

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama Sanasinfonia on kokoelma novelleja kahdeksalta eri kirjoittajilta. Aihe on yhtenäinen: Jean Sibelius. Teos on koottu Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Kukin novellin kirjoittanut on ottanut erilaisen näkökulman Sibeliuksen persoonaan, tämän työhön ja rooliin Suomen musiikkihistoriassa. Kirja alkaa novellilla, jossa Sibeliuksen ajatuksen pyörivät hänen tukkansa ympärillä. Se oli aika hauska teksti, kevyempi ja huumoripitoisempi aloitus. Sibelius heitetään heti sellaisiin ympyröihin, joihin häntä ei mieltäisi. Virkistävää ja erilaista.

Jokainen lähestyy Sibeliusta omalla tavallaan ja hänet nähdäänkin mitä monipuolisimmissa ympäristöissä, kahdeksassa eri tarinassa. Novellikokoelmaa kannattaa lukea avoimin mielin ja ajatella tämä kunnianosoituksena suurta säveltäjää kohtaan. Jos tuntuu, että säveltäjää häväistään vaikkapa laittamalla hänet jumiin ikkunaan, niin ehkä silloin kannattaa jättää tämä teos lukeamatta.

Pidän ajatuksesta, että annetaan mielikuvitukselle siivet ja sijoitetaan kaikille tuttu henkilö mitä kummallisempiin paikkoihin ja kehitellään hänen persoonastaan oma näkemys, fan fictionin tyyliin.

Pidin erityisesti Jyrki Vainosen Lintu-novellista. Tuonelan joutsen saa tarinan myötä aivan uuden merkityksen ja loppuhuipennus oli yllättävä. Tämäntyyppistä tekstiä ja ajatusmaailmaa olisin voinut lukea pidemmältikin. Myös Miina Supisen teksti kahdeksannesta sinfoniasta oli mielenkiintoista luettavaa ja erottui edukseen.

Luin aiemmin tänä vuonna Emmi Itärannan Teemestarin kirjan enkä oikein lämmennyt sille samalla tavoin kuin melkein kaikki muut -ainakin netin syövereissä. Tämä Emmin lyhyempi novelli toimi paremmin kuin laimeahkoksi jäänyt romaani, mutta en kyllä vielä tämänkään perusteella kirjailijan puolesta suuremmin liputa.

Jarkko Martikaisen Jossain ruohon on vihreämpää pohti luovan työn ristiriitoja mielenkiintoisella tavalla ja tykästyin tekstiin kovasti. Ehkä täytyy joskus ottaa asiakseen keskittyä Martikaisen sanoituksiinkin, jotka tähän asti ovat enempi kuuluneet vain taustamölinä-osastolle.

Kirja oli monimuotoinen ja uusia tuulia puhaltava kokonaisuus yhdestä merkittävimmästä suomalaisesta säveltäjästä. Kirja teki tehtävänsä: sen luettuaan oli pakko kaivaa Sibeliuksen tuotantoa kuuluville ja pohtia, mistä suunnista kyseisiä sävelmiä voisi vielä lähestyä. Kuuntelen klassista harvoin, mutta kun kausi sattuu päälle niin silloin kuunnellaan senkin edestä. Sibelius on tuttu -totta kai, mutta tämän kirjan myötä tuli ajatelleeksi, miten Sibeliuksen luomista teoksista voi saada monenlaisia tunteita irti ja miten hienoa on, että suurta taiteilijaa kunnioitetaan yhä monin eri tavoin.

Miinusta kirjassa tulee oikeastaan ainoastaan siitä, etten oikein pitänyt ajatuksesta, kun kirjassa käytettiin st- ja it-ligatuureja. Ne hyppäsivät inhottavasti esille ja lukeminen etenkin alkuun aina "nytkähteli" niiden kohdalla ennen kuin silmä tottui fonttiin.

Kirjan lukee nopeasti, joten sen voi ottaa mukaan vaikka lyhyellä bussimatkalle tai halutessaan lukea jotain viihdyttävää. 

Lukuhaasteen kohta 7: Novellikokoelma

"Väki osoitti, miten Helsingissä elettiin. Heti kun oli yhteistuumin todettu, että läsnä oli suuri säveltäjä, häntä vaadittiin laulamaan teoksiaan.
- Hei, laula se Öinen ratsastus! Se on niin hyvä!
Kannustus oli äänekästä, mutta siitä huolimatta säveltäjä pysyi mykkänä, tuijotti vain katua kuin vahapatsas. 
- Mikä sitä vaivaa, kysyi virkapukuinen nainen, ja jatkoi: - Miksei se laula? Onko se sairas?
- Ei se tietenkään laula, kun se pianolla säveltää, keksi ravintoloitsija.
- Piano paikalle ja heti, vaati virkapukuinen nainen.
Muutamat lähtivät etsimään sellaista. Silloin nainen livahti säveltäjän viereen kysymään, kirjoittaako tämä signeerauksen hänen rintoihinsa. Säveltäjä alkoi karjua niin että kaikki muutkin astuivat askeleen taaksepäin. Virkanainen meni ylioppilaan luo ja alkoi juoda pullostaan. Odotettiin pianoa."

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

SAARA: California (2015)

SAARAn ensimmäinen sinkku Ur cool ei herättänyt minussa ihastusta, pikemminkin pettymystä. Eikä biisiä ole juurikaan tarvinnut uudelleen kaivaa esille, kun sen olin muutaman kerran kuunnellut. Liiallisella autotunella oli pilattu Saaran hieno ääni ja sanat olivat, no, keskinkertaiset. Mutta nyt uudella California-biisillä ollaan onneksi jo eri maailmassa. Toistaiseksi saatavilla on vain akustisia vetoja, joten saa nähdä muuttuuko biisi millaiseksi, kun saa studiokäsittelyn.

Nyt Saaran monipuolinen ja voimakas ääni pääsee esille, ja biisin sanat antavat artistille mahdollisuuden aitoon tulkintaan ja tuomaan tekstin tunnelmaa esille äänen väreillään. Tässä on nyt sellainen biisi, jota ei voi kuka tahansa luritella nauhalle vaan jotta tästä saa toimivan ja ainutlaatuisen biisin, vaatii se tulkitsijaltaan jo enemmän rahkeita. Ja Saaralla niitä kyllä on. Kertosäe on vahva ja kokonaisuudessaankin sanat pyyhkivät Ur coolin rallatuksilla lattiat ja ikkunatkin. Etenkin tässä akustisessa vedossa tunnelma luo sen utuisen hämyisen hetken juuri auringon noustessa raikkaan yön jälkeen tai silloin, kun eteläisen iltataivaan tummuus syleilee kaupunkia, jonka laidalla sijaitsevalla vuorella laulaja istuu katsellen alas kaupunkiin, jossa elämä pyörii omia raiteitaan ympäri vuorokauden. Tätä kelpaa kuunnella useamman kerran putkeenkin, joten voikin sanoa, että California palautti uskoni Saaran tulevaan materiaaliin.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

J. Karjalainen: Sinulle, Sofia (2015)

J. Karjalaisen Sinulle, Sofia julkaistiin perjantaina 20.11.2015.

Albumi alkaa nimikkobiisillä, jossa pääosassa ovat akustinen kitara, Karjalaisen tarina ja tulkinta. Pelkistetty biisi, jostaa voisi kuvitella, että Jukka on saanut luotua sen yhdellä istumalla. Illanvietossa kavereiden kanssa tai iltanuotion ääressä istuessa. Ja kaikki ympärilläolijat olisivat lumoutuneita, miten hienolta kolme minuuttia voikaan kuulostaa. Korvat höröllä he kuuntelisivat, mikä sointu kitarasta räpsähtää seuraavaksi ja mitä laulajan karismaattinen ääni seuraavaksi runoilee.

Voikukkia-biisissä on menneen muistelemista, kellastuneita valokuvia ja huolettomuutta. On mainittu maailman ongelmista, joihin jonkun mielestä pitäisi kaikki toivomukset ja rukoukset suunnata, jotta maailma olisi parempi paikka. Mutta jos ajatus on vain elää hetkessä, nauttia pienistä hetkistä, miksi turhaan toivoa, kun puhalteleminen on niin paljon kivempaa ja huolettomampaa. "Saa toivoa, toivoa saa, toivoa saa ihan mitä vaan, mut eihän mitään osattu toivoakaan, me haluttiin vaan puhaltaa."

 Kaksi lusikkaa on jollain tapaa hypnoottinen biisi. Se imee syvyyksinsä, tahtien mukana täytyy huojua, kun musiikki vaivuttaa täysin vastaanottavaiseksi ja transsissa ollessaan biisin kertoja kuiskii korvaasi tätä tarinaa. Lumoaa kuulijan kuin käärmeenlumooja.

Hänen vasen kätensä on svengaava biisi. Todella svengaava. Bassokuviot, kitarasoolot, rummun tahdit... Kädet ylös ja kaikki huutaa: "Jee!"

Se mies oli Tommy Ramone jatkaa edellisen biisin tuomaa rytmikästä menoa, jossa on mukana hitunen tanssilatojen vintillä raapaistavien polkkien ja country-baarien yhteistanssien meininkiä. Helposti mieleenjäävä biisi, jota on pakko tanssia hameenhelmat hulmuten, kun pelimanni kiskaisee haitaristaan vielä yhden kierroksen.

Koska taas nähdä sut saan? on ajatuksissaan odottava, toiveikas ja lumoava biisi. On syksy, haistellaan talven tuloa, ihmetellään huomista, odotellaan pihlajanmarjoja syöviä lintuja ja sitä ihanaa ihmistä, joka jo ikuisuus sitten lähti. Biisin luomaan maailmaan voisi upota ikuisuuksiksi, keinua huuliharpun sävelien mukana kuin taivaalla leijailevat pilvet tai syksyinen tuulonen pakastuvassa aamussa. Voi että.

Ainut biisi, jolle en albumilla oikein lämpene on Kitara ja viini. Omaan korvaani se kuulostaa  vanhanaikaiselta, jopa vähän tylsän arvattavalta. Juodaan, matkustellaan, joudutaan poliisiin haaviin ja soitellaan sinitaivaan alla. Vaikka tarina tässäkin on vahvoilla, olisin toivonut tähän jotain yllätystä tai ehkä toisenlaisia sanavalintoja. Välissä kuultava pianosoolo antaa kivaa piristysruisketta, mutta oikein muuta en tästä biisistä sitten irti saakaan.

Levyn päättää Sinulle, Sofia (jälkikirjoitus), joka on täysin instrumentaalinen biisi. Todella pysäyttävän kaunis hetki levyllä ja aivan ehdottomasti paras mahdollinen lopetus tälle musiikilliselle matkalle, jonka parissa tunti vierähti kuin siivillä.

Teki J. Karjalainen ihan mitä tahansa, niin kyllä sen aina Karjalaisen tuotannoksi tunnistaa. Vahvat tekstit kertovat mielenkiintoisia tarinoita, joita säestävät ammatitaitoiset muusikot. J. Karjalaisen tuotannossa on aina se omanlainen fiilis. Se on aitoa intoa tehdä musiikkia, jossa kaivetaan teksteihin tarinat jostain tuolta sfääreistä ja luodaan niistä sellaisia paloja, kokonaisuuksia, joiden kuuntelemisesta ihmiset nauttivat ja jota haluavat lisää. Kokonaisuus on yhteneväinen olematta itseään toistava. Sinulle, Sofia on vahvasti tunteva albumi, jossa välillä nostetaan tempoa, mutta ei silti mennä kovin suuriin lukemiin. Jos pitäisi valita vain yksi sana kuvaamaan tätä levyä, sanoisin, että se on aito. Tulee kuulijan lähelle, ei teeskentele, ei riehu, ei isottele vaan on reilusti sitä, mitä on. On persoonallinen ja päästää lähelleen ne, jotka malttavat istua alas kuuntelemaan, todella kuuntelemaan.

Kuuntele: Hänen vasen kätensä, Sinulle, Sofia, Koska taas nähdä sut saan?
Skippaa: Kitara ja viini


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Shaggy: Joy you bring (2000)

Hot Shot oli ensimmäinen Shaggyn albumi, jonka ostin ja jota olen varmasti eniten kuunnellut kaikista Shaggyn albumeista. Albumin jokainen biisi on loistava, ja aina niitä kuunnellessani palaan niihin hetkiin, kun albumia ensimmäisiä kertoja kuuntelin. Uudestaan ja uudestaan niihin hyvän mielen hetkiin. Kyseiseltä levyltä löytyy Joy you bring -niminen kappale, joka on ollut omalla kohdallani yksi voimaannuttavimpia biisejä. Ei ole merkitystä, miten surkea päivä tai viikko on ollut, tästä biisistä saa aina lisäenergiaa, tulee hyvälle tuulelle ja tekee mieli alkaa jammailla. Jo biisin nimi lupaa iloa elämään, mutta rytmi pakottaa mukaansa vaikka aamutuimaan, kun kävelee töihin vesisateessa, pimeydessä, maanantaiaamussa. Joy you bring -biisissä on auringonvaloa, sateenkaaria, hymyjä ja huolettomuutta. Kun tulee tarve sille, että tämä biisi pitää kaivaa esille, kuuntelen usein useamman kerran peräkkäin, jolloin joka kerrasta saa nostettua fiilistä asteen verran ylemmäs.Joy you bring on yksi niitä biisejä, joihin on mahdoton kyllästyä.

"For every day and every moment
For every smile and every dream
I'll paint you a rainbow, for all the joy you bring
I'll buy you a mountain and I'll cry you a stream
I'll give you a river

To show what you mean to me"


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Natascha Kampusch: 3096 päivää (2011)

Natascha Kampuschin kirja 3096 päivää kertoo siitä, miten tuntematon mies nappasi 10-vuotiaan Nataschan koulumatkalla. Mies (Wolfgang Priklopil) vangitsi Nataschan kellariin rakentamaansa pieneen muutaman neliön kokoiseen "huoneeseen". Aluksi huoneessa oli vain wc ja nukkumapaikka, mutta myöhemmin sieppaaja toi sinne mm. radion, television, kirjoja ja alkeelliset keittiövälineet, jotka antoivat mahdollisuuden valmistaa helppoja säilykeaterioita. Ajan myötä Natascha pääsi myös yläkertaan, mut
ta vapaudeksi sitä ei oikein voi sanoa, koska hän joutui
aina siivoamaan ja auttamaan sieppaajaa talon remontoinnissa. Lopulta Nataschalle tuli mahdollisuus pakoon, hän tarttui siihen ja pelastui. Samana päivänä sieppaaja tappoi itsensä, joten sieppaajan versiota tarinasta ei ole koskaan kuultu. Päästään sekaisinhan mies on ollut eikä sekopäisiä ihmisiä koskaan pysty täysin ymmärtämään. Ei heidän valintojaan eikä sitä, millä he ovat itselleen perustelleen omien tekojensa järjellisyyden. Toisaalta kaikki eivät varmasti edes tarvitse selityksiä vaan riittää, että elämä sujuu ja tuntuu "normaalilta". Vangittuaan Nataschan miehelle iski päälle tietysti myös pelko kiinnijäämisestä, joten senkään takia ei tytön vapauttaminen tullut kuuloonkaan ja elämän oli vain jatkuttava kuten siihenkin asti. Ehkä Wolfgang jossain nörtin mielensä sopukoissa toivoi, että Nataschasta tulisi hänelle vaimo ja he voisivat perustaa perheen.

Muistan kyllä, kun tapauksesta uutisoitiin ja katsoinkin aikoinaan Kampuschin ensimmäistä haastattelua joitakin pätkiä. Kun kirja ilmestyi, mietin pitkään, että haluan lukea sen, mutta aihe tuntui sen verran rankalta, etten pitänyt kiirettä. Nyt lukuhaasteeseen kirjoja etsiessäni kirja oli kirjaston hyllyssä, joten päätin, että on aika tarttua siihen. Luinkin sen sitten muutamassa päivässä.

Karua tekstiä, jota lukiessa moneen kertaan mietti sitä, miten julmia ihmisiä tämän matoisen maan päällä on. No tokihan se on tiedossa ollut jo pitkään, mutta aina näitä tarinoita lukiessaan jollain tapaa havahtuu aina uudelleen ihmismielen julmuuteen ja siihen, ettei se tunne rajoja. Kun sieppaaja pisti Nataschan tekemään sellaisia remonttihommia, jotka olisivat kuuluneet vahvalle aikuiselle eikä teinitytölle, teki ajatus todella pahaa, miten koville nuoren tytön ruumis onkaan joutunut. Puhumattakaan silmittömästä väkivallasta ja henkisestä yliotteesta. Äärimmäisen surullista oli lukea, miten Natascha ei uskaltanut paeta, vaikka pääsi sieppaajan mukana käymään kaupassa. Tai kun pysähtyivät poliisin ratsiaan, mutta tyttö ei peloltaan saanut sanaa suustaan. Siinä on sieppaaja luonut niin suuren henkisen vankilan, ettei tavallinen ihminen sitä mitenkään kykene ymmärtämään. Kirjaa lukiessa tuntee voimakasta vihaa sekä avuttomuutta, että tavallisten talojen ovien ja seinien takana voi periaatteessa olla meneillään mitä tahansa.

Natascha kertoo ja pohtii kokemuksiaan järkevästi ja vaikuttaa, että on jo lapsena pystynyt hämmentävän hyvin tilanteen tasalla. Epävakaisesta perhetaustasta ja elämänkokemuksen puutteesta huolimatta hän on onnistunut luomaan itselleen jonkinlaisen suojakuoren sitä silmitöntä pahuutta vastaan, jota joutui kokemaan. Juuri se kuori on pitänyt hänet hengissä ja järjissään. Surullinen ja vihaa herättävä, mutta samaan aikaan myös toivoa valava selviytymistarina, joka jälleen kerran pistää miettimään, miten pienistä asioista ihmiset toisinaan valittavat ja miten pitäisi olla onnellinen, että elämän perusasiat ovat hyvin. Kaikkea ei voi koskaan saada eikä sellaista tulisi kuvitellakaan. Jokaisen olisi hyvä välillä muistuttaa itseään, että nauttii vapaudestaan, pienistä hetkistä ja siitä, että elämässä saa tehdä valintoja. Joskus vain pieniä valintoja, mutta pienetkin asiat positiivisesti ajateltuina parantavat elämänlaatua ja ennen kaikkea omaa hyvinvointia. Aika paljon samoja fiiliksiä ja ajatuksia tuli tästä kirjasta kuin silloin, kun luin kirjan Pako Pohjois-Koreasta. Rankkaa tekstiä, mutta toisaalta sellaista, joka tuntuu siltä, että on vain "pakko" lukea.

"Kuin transsissa raahauduin liikkeen läpi. Ohi, ohi. Olin menettänyt tilaisuuteni. Ehkä sitä ei koskaan ollutkaan. Tunsin olevani läpinäkyvässä kuplassa. Voisin heiluttaa käsivarsiani ja sääriäni, vaipua hyytömäiseksi massaksi, mutta en pystyisi puhkaisemaan kuplaa. Horjuin käytävien läpi ja näin kaikkialla ihmisiä, mutta minä en kuulunut enää heidän joukkoonsa. Minulla ei enää ollut minkäänlaisia oikeuksia. Olin näkymätön."

 Lukuhaasteen kohta 4: Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin



torstai 12. marraskuuta 2015

The Local Band: Sunglasses at night (2015)

The Local Band on tehnyt oman versionsa Corey Hartin vuonna 1984 julkaistusta Sunglasses at night -kipaleesta. En ole koskaan aiemmin kuullut kyseistä biisiä, mutta nyt se pisti korvaan radio Rockin Rautaa vai roskaa -äänestyksessä. Eilen mietin, että biisi on selvästi roskaa. Tänään, kun kuulin biisin uudelleen ja siinä oli jo tuttuutta, huomasinkin ajattelevani, ettei se täysin roskaa olekaan. Kertosäe on todella tarttuva ja rummut lyövät tahtia, johon pakostakin yhtyy koko kroppa. On kyllä niin kasaribiisi kuin vain voi olla. The Local Band ei ole tehnyt suuria muutoksia verrattuna alkuperäiseen, joka sekin on yllättävän kuunneltavaa kamaa. Jollakin jännittävällä tavalla biisi on todella koukuttava ja oikeastaan voisikin sanoa korvamadoksi. Sen verran hyvin tuo kertsin hokema "I wear my sunglasses at night" jää päähän soimaan, että alkaa toivoa, ettei biisiä olisi koskaan kuulutkaan. Maailmaa mullistavia kiksejä biisistä ei saa, mutta kyllä tämä  taitaa kuitenkin soittolistalle jäädä, koska biisistä tulee hyvä fiilis.


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kuulas: Sormus (2015)

Kuulas-yhtyeen kolmas sinkku kantaa nimeä Sormus. Biisi on vahvasti tunteva ja tunnelmoiva, joka on  erilainen kuin edeltäjänsä Perhonen. Kun Perhonen oli keveä, rakkaudentäyteinen ja video romanttisensävyinen, on Sormus vakavampi, kaihoisa, ja videonkin visuaalinen toteutus on tumma eikä hymyillä samaan tapaan. Kuka sitä sydänjuuria myöten kalvavassa ikävässä hymyilisikään. Mielenkiintoisesti rakennettu teksti, joka saa miettimään erityisesti sitä, millainen lopulta onkaan näiden kahden ihmisen yhteisen kohtalon loppuratkaisu. Hyvin surumielinen teksti siitä, miten kerran on kohdannut sielunkumppaninsa, mutta koska tämä on ollut jo varattu, ovat molemmat osapuolet joutuneet jatkamaan elämää tahoillaan. Ja kuitenkin toinen on ollut mielessä aina, koska lyhytkin aika yhdessä on ollut merkittävämpi kuin monilla muilla vuosia kestänyt suhde. Ehkä sitten aika on kypsä, kun liiton sinetöineen sormuksen kiilto on hävinnyt? Teksti alkoi aueta muutaman kuuntelukerran jälkeen, jonka jälkeen sen syvyyksiin koetti päästä parhaansa mukaan, koitti löytää jonkin kuulematta jääneen sanan, jonkun soinnun, joka paljastaisi tarinasta enemmän.

Erittäin hieno ja mieleenjäävä biisi Kuulas-yhtyeeltä jälleen kerran. Huolella tehtyä tekstiä, raikasta soittoa ja voimakkaita tunteita, jotka pysäyttävät kuulijan todella keskittymään laulun keinoin kerrottuun tarinaan.

"Surun pohjaan sukellan, ei kai murhe mua pure. Mutta toista samanlaista ei enää ole, ei enää tule."

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Tähtien tähdet @ Finlandia-talo (Helsinki, 2.11.2015)

Tähtien tähdet eli Tähdet tähdet -ohjelmasta tutut Waltteri Torikka, Jarkko Ahola ja Laura Voutialainen esiintyivät Vantaan viihdeorkesterin säestyksellä 2.11. Helsingin Finlandia-talolla.

Aivan huikea konsertti. Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka ovat mielettömiä. Menihän se Laura Voutilainenkin siinä heidän siivellään. Lauloi hienosti, mutta edelleen hän on omaan makuuni esiintyjänä turhankin kova ja esityksien jälkeen jää kylmä fiilis. Hän tietysti esiintyy vuosien tuomalla itsevarmuudella ja ääni taipui myös oopperapainotteisiin tulkintoihin (tästä todella yllätyin), mutta samanlaista lämpöä, aitoa iloa ja sielukkuutta hänestä ei välity kuin illan miestähdistä. Pointsit kyllä täytyy antaa siitä, että veti hienosti Waltterin kanssa duettona All I ask of you -biisin. Se soi hienosti Finlandia-talon salissa. Sitten voidaankin siirtyä Torikan ja Aholan ylistämiseen.

Kohokohtia oli konsertissa monia. Tottahan Waltteri oli elementissään esittäessään oopperaa (mm. O sole mio) tai klassikkobiisejä (Hopeinen kuu), mutta mainittakoon erikseen hänen esittämä Nightwishin Sleeping sun. Esitys oli äärimmäisen syvälle vaikuttava tulkinta. Nyt on taas todistettu, että kun laulajalla on voimakas ääni, vahva persoona ja oma näkemys, pystyy hän ottamaan omakseen vaativimpiakin biisejä ilman, että tekee kuulijana mieli pyöriä hätääntyneenä ympyrää ja hokea tuskissaan: "miksi, oi miksi". Omat suosikkiyhtyeet ovat pyhiä, totta kai, eikä omiin suosikkikappaleisiin kajoamista katso kovinkaan suopeasti. Allergisia reaktioita tulee kovin helposti, välillä mennään jo anafylaktisen shokin puolelle. Mutta Torikan Sleeping sun ei tullut anovasti tai varovaisesti kyselemään, että sopiiko tulla. Se vain tuli ja valloitti, hurmasi ja toi tunteet pintaan. Pitipä jo biisin alussa hieman kuivailla silmäkulmia ja samalla hämmästellä, miten niin tuttu biisi voi vieläkin osua niin syvälle. Jollain tapaa miehen tulkinta vei biisin aivan toiselle tasolle, uuteen universumiin, joka on täynnä selvittämättömiä, löytämättömiä ja taianomaisia hetkiä.


Myös Queen kuuluu bändinä siihen kategoriaan, että lähtökohtaisesti kenenkään on aivan turha edes unimaailmansa sankarina yrittää päästä Freddie Mercuryn tasolle. Mainittakoon näin sivukommenttina, että viikonloppuna osui (no, hyvä on, hain tarkoituksella) Youtubesta eteeni Kanye Westin "tulkinta" Queenin Bohemian Rhapsodysta. En tiedä, miksi pitää itseään ehdoin tahdoin kiduttaa, kun kyseisen version kuunteleminen oli pahempaa kuin suolan kaataminen avohaavaan. No, tämän alustuksen jälkeen palaataanpa takaisin Tähdet tähdet -konserttiin. Jarkko "keksi ja lisää tähän joku sopiva ylistävä lempinimi" Ahola tulkitsi herkän voimakkaasti dramaattisen Who wants to live forever -kappaleen. Voi Jarkko, Jarkko. Olin täysin sanaton, melkein piti haukkoa henkeä, mutta ei voinut, kun piti pidättää sitä kuunnellessaan, miten upeasti Jarkon ääni väreilee ja luo koko Finlandia-talon pysäyttävän tunnelman. Jarkko saa puolestani laulaa niin paljon Queenia kuin huvittaa. (Harmi, että hänen My Way -konsertti jäi muiden menojeni alle ja jouduin sen missaamaan. Voihan vietävä!)


Koko konsertin eri tavalla yllättävin hetki oli Waltterin You raise me up. Kuten Sydän-levyn arviossani mainitsin, kyseinen biisi on aika kulunut, mutta aina välillä tulee joku, joka onnistuu. Levyllä Waltteri lauloi äärimmäisen koskettavasti, mutta se ei ollut mitään siihen verrattuna, millaiset sävärit biisistä tuli livenä. Koittaessani pitää itseäni kasassa biisin aikana, mietin, että tämä alkaa olla ihmisen sietokyvylle liikaa. Se tunne, millä herra Torikka tulkitsi... Kuin hän olisi avannut jonkin salaisen luukun, josta pöllähti vähintäänkin jotain keijupölyä, joka hypnotisoi ihmiset pauloihinsa. Tuli mieleen ABBAn Thank you for the music -biisistä se tietty pätkä: "And I've often wondered, who did it all start, who found out that nothing can capture a heart like a melody can. Well, whoever it was, I'm a fan." Lisätään siihen ääni, tulkinta, karisma ja kaikki, mitä kokonaisuus pitää sisällään, niin ei voi kuin ihmetellä, miten jokin pieni hetki oikeassa paikassa ja ajassa voikaan tehdä vaikutuksen. You raise me up todella nosti ylös, nimittäin ihmiset, kun taputtivat seisaaltaan Waltterille esityksen jälkeen.


Oli konsertti toki muutakin kuin vetistelyä. Jarkko veti hauskan ja metallisella asenteella Teräsbetoni-medleyn, jossa kuultiin Metallisydän, Taivas lyö tulta ja Orjatar (ja joku neljäs, jonka nimeä en muista). Orjattareen liittyy itselläni huimasi muistoja, ja biisi oli julkaisuvuotensa kevään/kesän ehdottomasti kovin fiilistelybiisi. Kuunneltiin sitä kaverin kanssa varmaankin miljoonia kertoja ja laulettiin mukana. Nyt kuulin sen ensimmäistä kertaa livenä, ja voi pojat ja tytöt, mikä veto! En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta tässä yhteydessä voisin sanoa, että Jarkko on metallijumala. Tai tietysti muidenkin genrejen.

Vantaan viihdeorkesteri taitavan kapellimestarin (Heikki Elo) johdolla ansaitsee myös ylistystä. Tyylikästä, miellyttävää ja ammattitaitoista soittoa. Herkkää, dramaattista ja lumoavaa. On hienoa, kun ei tarvitse yleisössä ollessaan jännittää, että mitenköhän soitto oikein onnistuu.

Moneen kertaan tuli illan aikana mietittyä, miten upeaa, että Suomesta löytyy näin upeaäänisiä ihmisiä. Eipä aina ole kaikki muualla paremmin, vaikka kovasti niin toitotellaankin. Nyt yritän olla skarppina kärppänä, että missä Torikka tai Ahola, niin sinne yritän järjestää itseni paikalle, jos vain suinkin mahdollista.

Blogin Facebook-sivuilta löytyy lisää kuvia.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Musiikin tahdittamia lyijykynän jälkiä

Multa on välillä kyselty, millaisia juttuja piirtelen. Kävin viikonloppuna piirustuskansiotani läpi, kun etsiskelin kuvia, joita voisin näyttää. Samalla innostuin piirtämään uudelleen muutamaa sellaista kuvaa, jotka ensimmäisen kerran piirsin vuosia sitten. Jossain päin nettiä oli tällainen haaste, että pitää piirtää(tai maalta jne) jokin aiemmin piirtämänsä kuva, jotta voi verrata, millaista kehitystä on tapahtunut. Muutamat omat piirustukset tuntuivat huutavan tarvetta tulla piirretyksi uudelleen (useampikin, jos rehellisiä ollaan). Yksi näistä kuvista on Spice Girlsien Geristä ja kunhan saan sen valmiiksi, niin laitan siitä varmaan tännekin kuvaa.

Piirtämisessä (kuten kirjoittamisessakin) on vaan aina se sama juttu, että mitä vanhempi tuotos, sitä kriittisemmin sitä katsoo. Näkee enemmän virheitä kuin juuri valmiissa työssä ja pohtii, että miten ei ole voinut jotain juttua aikoinaan huomata.Tiettyyn pisteeseen asti piirtäminen on hyvin rentouttavaa, mutta itselläni nykyisin tulee toisinaan hetkiä, kun ahdistaa, kun ei ymmärrä, miten jonkin virheen saa korjattua. Sitten sitä kumittaa ja piirtää, kumittaa ja piirtää, ja välillä on vain annettava periksi ja annettava olla. Ärsyttävintä on tietenkin ymmärtää virheensä siinä vaiheessa, kun on saanut piirustuksen valmiiksi eikä oikein kehtaa enää alkaa muokkailemaan. Ja sitten sen pirullisen virheen kanssa on vain elettävä.

Poimin nyt joukosta muutaman musiikkiaiheisen tekeleen tänne bloginkin puolelle näytille. Jos keksin jonkun hyvän sivuston, niin varmasti laitan sitten enemmänkin piirustuksia esille. DeviantArtia joskus kokeilin, mutta tuntui, ettei se silloin ollut se itselle sopivin juttu, joten poistin tunnukset. Katsotaan, jos nyt keksisi jonkun uuden paikan. Mutta sillä aikaa tässä hieman esimerkkejä raapusteluistani, jotka kaikki on tehty lyijykynillä.

*
Tässä muistaakseni ensimmäinen piirrokseni ABBAn Agnetha Fältskogista vuodelta 2011. Paperi oli jonkin b-luokan vihkon sivu, joten kynä ei liikkunut erityisen sulavasti paperilla ja sen mielestäni näkee, ettei jälki ole erityisen pehmeää. Niin tai näin, olen suht tyytyväinen tähän edelleen, vaikka hiuksiin olisi voinut panostaa enemmän.
*
Christina Aguilera Bionic-teemalla (vuodelta 2011 tai 2012). Tämä oli toinen piirustukseni Christinasta ja edelleen mielestäni yksi parhaimpia onnistumisen hetkiäni, vaikka tietysti muutaman vian tästäkin löydän.

 

*
Niin ikään vuonna 2011 raapustelin Jennifer Lopezin parikin kertaa. Ylemmässä kuvassa loppui mielenkiinto vaatteiden kohdalla kesken, mutta erityisesti kasvot onnistuivat. Tämä, kuten Christinakin, on tehty laadukkaammalle paperille ja sen mielestäni huomaa.




perjantai 30. lokakuuta 2015

Aikakone: 2.0 (2015)

Aikakone julkaisi useamman vuoden tauon jälkeen kokopitkän tupla-albumin, jossa mukana on studioalbumin lisäksi levyllinen vanhoja hittejä. Albumin nimi 2.0 viittaa Aikakoneen 20-vuotisjuhlavuoteen. Vuonna 1995 kaikki alkoi Tähtikaaren taa -sinkusta ja albumista. Kirjoittelin aiemmin fiiliksiäni debyyttialbumista, joka itselleni oli aikoinaan ensimmäisiä kosketuksia popmusiikin maailmaan. Niinpä tästä uusimmasta en pysty täysin puolueetonta levyarvostelua kirjoittamaan, koska nostalgiset fiilikset painavat niin vahvasti vaakakupin toisella puolella.

Monia albumin biisejä on jo kuultu keikoilla, mutta aikaisemmin promosinkkuina julkaistut Historiaan ja Nirvana jäivät levyltä pois.

Albumi alkaa Paljain jaloin -biisillä, jonka yhtye esitti taannoin Elämä lapselle -konsertissa, joka oli muistaakseni Veran paikanneen Jazun ensimmäinen julkinen esiintyminen yhtyeen riveissä. Biisi avaa hyvin albumin ja tarkempia fiiliksiäni voit lukea biisiarviostani. Hopeasiivet-sinkun ehdinkin jo arvioida aiemmin, samoin humoristisen Liian vanhan. Nyt koko albumin kuultuani Hopeasiivet löysi paikkansa, mutta on mielestäni edelleen albumin heikointa antia. Se kyllä sopii levyn kertomaan tarinaan, mutta silti siinä on vielä jotain, joka ei omalla kohdallani jaksa herättää suurempia tunteita.

Kakkosbiisi J LO ei herättänyt nimensä puolesta ihastusta. Suhtaudun aina vähän varauksella, kun jokin biisi nimetään jonkin tunnetun henkilön mukaan. Biisi on onneksi parempi kuin ennakkoon nimen perusteella ajattelin. Siinä on hyvä meininki ja tarttuvuutta on etenkin säkeissä, mutta kertosäkeet jäävät valitettavasti muun biisin varjoon. Ehkä laulun kertoja on J Lon stalkkeri, sillä muuten ei oikein selity erikoinen asetelma, että hän löytäisi Jenniferistä itselleen mätsäävän parin. Tämä biisi vaatii vähän sulattelua, sillä on mielestäni ajatusmaailmaltaan aika poikkeava Aikakoneen biisiksi. Katsotaan.

Mama mama -biisiä on soiteltu keikoilla jo muutaman vuoden ajan, ja sehän toimi jo ensimmäisen kuuntelukerran aikana. Tässä on hyvä rytmi, hauskat sanat ja mieleenjäävästi rullaava kertosäe, jota on helppo laulaa mukana. Tämä kuuluu albumin parhaimmistoon.

Arabia tuo albumin kokonaisuuteen piristävää arabialaista sointia, ja sanoissakin luodaan kauniin salaista maailmaa. Aika veikeä biisi, jota kuuntelee mielellään.

Galleriassa on vahva intro, joka lupailee mukaansatempaavaa biisiä. Vähän tulee Neiti Grooven tarina mieleen, mutta miellän kuitenkin, että tässä mainittu tanssigalleria kätkee sisäänsä muutakin kuin pelkkiä tanssiaskelia ja yökerhon tunnelmia. Yhteisiä hetkiä pimenevässä illassa kuutamon loisteessa. Kyllähän tämänkin biisin haluaa kuulla uudestaan.

Lumotar on mielestäni niin aikakonemainen biisi kuin vain voi olla. Voimakas kertosäe, huolella luodut sanat ja kokonaisuudessa pientä mystiikan tuntua. Hiekkaan kadonnutta taikaa, mustaa uhkaa, kiusaavia unia ja kiellettyjä lumouksia. Jotain, jota ei saa puettua sanoiksi. Hieno biisi.

Pidän sulle paikkaa -biisissä Jazukin pääsee enemmän ääneen. Ihan kiva näin. Jazulla on mukavaa väriä äänessään ja hän tulkitsee tässä biisissä hienosti. Teksti on synkempisävytteinen, mutta taustalla kuitenkin positiivinen vivahde, toive heitetty ilmoille siitä, että kyllä tämä tästä. Hyvin voimakas, vaikuttava ja kaunis biisi, joka on luo sanoillaan vahvoja visuaalisia mielikuvia. Tumma taivas, silta, jonka alla virtaa joki tai kulkee ruuhkainen tie. Tähtitaivas, märkänä kiiltelevät mustat kadut, askeleet kaikuen hiljentyneessä luonnossa. Hiljaisuus ja höyryävä hengitys, ystävän huudahdus: älä hyppää. Albumin parhaimmistoa ja olisi hienoa kuulla joskus livenä.

Albumin päättää kaunismelodinen Kohoan ilmaan, joka voisi olla vaikkapa jonkun elokuvan teemabiisi. Tässä biisissä on jotain pysäyttävää ja syvälle vaikuttavaa.

Monta vuotta on yhtyeen musiikkia tullut kuunneltua, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Yleensä hiljaisempienkin jaksojen jälkeen tulee jossain vaiheessa hetkiä, kun tarvitsee hakea voimaa Enemmän-biisistä, palata 90-luvun huolettomiin iltoihin Alla vaahterapuun juurelle tai bailata aamuun asti Anna mun bailaa -biisin tahtiin. Vaikkei tällä albumilla samanlaisia klassikkobiisejä tule olemaan kuin nuo 90-luvun hitit, niin kyllä itse pidän tästä kovasti. 2.0 on erilainen Aikakone-albumi, mutta kuitenkin edelleen tunnistettavaa ja omaleimaista musiikkia. Vahvat melodiat ovat yhä läsnä ja sanatkin luovat omia maailmoja, joista osa kurkottelee universumin reunoille. Laulut soivat kauniisti ja kokonaisuus on ammattitaitoinen ja todella huoliteltu. Ollaan vähän samanlaisissa tunnelmissa kuin Tähtikaaren takana: avaruudessa, unimaailmoissa, unelmissa, mutta välillä palaten takaisin maan pinnalle. Taika on tuotu musiikkiin takaisin.

Kuuntele: Lumotar, Pidän sulle paikkaa, Liian vanha
Skippaa: J Lo, Hopeasiivet

tiistai 27. lokakuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (2014)

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein kertoo yhden parin tarinan siitä, kun sanotaan, että kaikki suomalaiset haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja. Eevi Puttonen pelaa salaa mieheltään Kari Puttoselta lottoa, koska on kyllästynyt köyhän elämään ja vastoinkäymisiin. Kuten niin moni meistä, hänkin haluaa antaa itselleen edes hetkeksi epätodennäköistä toivoa siitä, että ehkä tällä kertaa lottovoitto osuu omalle kohdalle ja koko elämä muuttuu täydelliseksi. Kaikki ongelmathan tunnetusti katoavat, kun vain rahaa on riittävästi. Onni potkaisee Puttosia seitsemän oikein -rivin muodossa. Tunteet ailahtelevat onnesta epäuskoon ja epäilykseen siitä, uskaltaako sitä edes ajatella voittoa ennen kuin rahat ovat tilillä. Jos vaikka joku ottaa ne pois, kun liikaa intoilee etukäteen. "Joku" voi vielä rangaista siitä, että hehkuttaa onneaan liian aikaisin tai liian julkisesti. Esimerksiksi monet pettymykset ovat voineet opettaa liikaankin varovaisuuteen ja siksi yrittää mahdollisimman pitkään huijata aivoja, etteivät ne liikaa innostuisi, ettei mahdollinen pettymys olisi niin suuri.

Puttosen pariskunta käy Veikkauksessa ja tekninen puoli saadaan kuntoon, odotellaan vielä ja sitten rahat ovat tilillä valmiina käytettäväksi. Kuten muissakin kirjoissa, myös tässä Härkönen osuu asian ja ihmismielen ytimeen. Monta vuotta ollaan toivottu rahaa ja kun sitä on, ei maltti täysin pysy käsissä yrittämisestä huolimatta. Helppoahan se on köyhänä suunnitella, miten lottovoittorahan käyttää, mutta äkillinen rikastuminen pistää aivot sekaisin, niin hyvät suunnitelmat hukkuvat muiden ajatusten myllertäessä. Ei tarviste enää katsoa hintalappuja, ei miettiä, voiko jotain tehdä, koska se maksaa niin ja niin paljon. Tottahan rahan tuoma helppous tuo elämään uudenlaisia ongelmia ja pistää Puttosten parisuhteen koetukselle. Mikä menikään pieleen, eikö ongelmien pitänyt olla historiaa siinä vaiheessa, kun tilillä on rahaa vaikka takan sytykkeiksi?

Erityisesti Karin alkoholinkäyttö on ollut reipasta jo ennen voittoa, ja voiton myötä se lisääntyy. Täytyyhän sitä nyt juhlajuomaa olla vaikka joka päivälle. Kerranhan sitä vain voitetaan. Ja toisaalta, kun tulee vastoinkäymisiä, voi jälleen poiketa Alkon kautta.

Ihmisestä tulee lähes kuolematon, kun hän voittaa lotossa, koska maalliset huolet katoavat rahan myötä. Sen myötä myös kuolevaisuus ja tämä ilmenee erityisesti Karin, mutta myös Eevin, käytöksessä. Samaan aikaan, kun Eevi huomauttelee Karille tämän juomisesta, kallistuu Eevinkin lasi ihan kiitettävästi. Itselleni jäi sellainen kuva, että hänenkin alkoholinkäyttönsä alkoi lähennellä huolestuttavia rajoja, kun melkein joka tilanteessa oli lasi kourassa, oltiin sitten kotona tai ulkona. Sitä ei toki samaan tapaan korostettu kuin Karin juomista ja Eevin käyttäytyminen pysyi enemmän aisoissa, mutta eipä Eevinkään juominen normaalia huvijuomista ollut.

Kaikki oikein oli tuttua purevaa ja asian ytimeen osuvaa Härköstä. Pidän Härkösen tavasta kirjottaa toisaalta hyvin selkeästi, mutta äärimmäisen koukuttavasti. Hänen hahmonsa ovat aina persoonia, ja osa heistä osaa ärsyttääkin hyvällä tavalla. Hän kehittelee juonen sujuvasti ja mukana on riittävästi käänteitä, jolloinka ei sorruta liian realistisen arkipäiväiseen sepustukseen. Kaikki oikein on uskottava kuvaus siitä, mitä varmasti monelle pienituloiselle tulisi käymään lottovoiton yhteydessä. Toki joukkoon mahtuu varmasti järkeviä ja langat käsissään pitäviä ihmisiä, mutta olisihan se ihme, jos ei edes vähän menisi pää sekaisin. Vaikka sitä itsekin puhuu, mitä sitten tekee, kun tulee lottovoitto, niin enempi se on vain puhetta, koska voiton todennäköisyys tietysti on pieni (ja pitäisi toki aktiivisesti lototakin). Kirja herätteli ajattelemaan, että ei lottovoittoon voi koskaan täysin varautua. Vaikka on suunnitelmat ja kaikki, niin aina siinä hetkessä tapahtuu jotain sellaista, joka sekoittaa ihmisen pään ja hyvät suunnitelmat valuvat helposti unohduksiin.
Kaikki oikein oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos, jota olen pitkään harkinnut lukevani, kunhan saan sen käsiini. Kun sain, niin luin melkeinpä yhdellä istumalla.

Lukuhaasteen kohta 23.: kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä


lauantai 24. lokakuuta 2015

Vesala: Tequila (2015)

Paula Vesala julkaisi perjantain 23.10. soolouransa ensimmäisen singlen, Tequilan. Paula on biisin sanoittamisen ja säveltämisen lisäksi toiminut vastaavana tuottajana, toisena äänittäjänä ja yhtenä ohjelmoijista. Nyt musiikkiurallaan Paula käyttää taiteilijanimenä sukunimeään.

Olen odottanut Paulan soolotuotantoa PMMP:n lopettamisen jälkeen, ja Vain elämää -ohjelman myötä odotus kasvoi melkein sietämättömäksi. Mutta nyt, vihdoin, ensimmäinen maistiainen on saatu. Odotus on palkittu, ja olen niin onnellinen.

Tequila on raikas ja tunnelmoiva biisi. Ennen kaikkea biisissä kuuluu vapaus. Voidaan ajaa pitkin loputtomia valtateitä maan ääriin, päästä päähän, reunalta reunalle, rannalta metsään, peltojen välistä kaupunkiin. Ei tarvitse huolehtia mistään niin kauan, kun horisontti pysyy paikallaan ja on rakkautta. Yhdessä koetaan ne hetket, kun aurinko nousee ja laskee, maailma värjäytyy keltaisen ja punaisen eri sävyihin ja auringonsäteet halkovat taivasta. Välillä on pysähdyttävä motelliin yöksi ja siellä jatketaan elämisestä nauttimisesta, kun mukana on pullo tequilaa. Kun on tarpeeksi läheinen ihminen läsnä, ei tarvita puhettakaan, yhdessäolo ja elossa oleminen riittää. Voidaan olla vaiti, antaa tuulen tuivertaa tukkaa, kun nautitaan vauhdin hurmasta ja välillä istutaan korkeilla kalliolla katsellen taivaanrantaa. Kaksi epätoivottua ihmistä ovat löytäneet toisensa ja maailman, nyt voi olla onnellinen, kun menneisyyden voi jättää taakseen, kunhan ajetaan tarpeeksi lujaa.

Tämä on niin upea biisi, että olen kuunnellut sen jo varmaankin kymmeniä kertoja tämän päivän aikana. Ennen kaikkea biisin vapauden tunnelma on niin voimakas, että jotta sen tunteen voisi kokea uudestaan, on pakko kuunnella biisi vielä yhden kerran. Huikaiseva aloitus varmasti ja toivottavasti menestyksekkäälle soolouralle.

.