tiistai 29. syyskuuta 2015

Jenni Vartiainen @ Circus (Helsinki, 19.9.2015)

Jenni Vartiainen päätti kahden vuoden Terra-kiertueen sinne, mistä se alkoikin: Helsingin Circukseen. Jennin keikalle mennessä kyllä jo tietää mitä tuleman pitää: mieletöntä bailausta, rauhallista tunnelmointia ja yhteislaulua, joka joka kerta tuntuu hienolta ja luo omanlaisensa yhteenkuuluvuuden tunteen keikkakansan kesken. Ihmisten edessä, En haluu kuolla tänä yönä ja Missä muruseni on sisältävät aina yhteislaulua ja tuskinpa osaisi enää kuvitella keikkaa, jossa ei koko yleisön voimin laulettaisi siitä, miten "ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan, joka harvoille luetaan". Se fiilis on jotain sanoinkuvaamatonta, rakkautta ja positiivisuutta.


Aika lailla mentiin normaalin keikkakaavan mukaan, mutta yllätyksiäkin oli. Mike Monroen vierailu aiheutti suunnattoman huutomyrskyn ja jengin meno muuttui totaalisen pähkinöiksi. Joillain vain on lavakarismaa enemmän kuin kokonaisessa jalkapallojoukkueessa, ja Mike on yksi niistä. Upea ura sekä rockhenkinen, sopivan velmu persoona ja erottuva staili takaavat sen, että hänet huomataan lavalla ja aika lailla missä vaan. Olishan Miken esiintymistä voinut pidempäänkin katsella, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Mukavana lisänä kuultiin myös harvemmin settilistassa oleva Eikö kukaan voi meitä pelastaa ja Sivullinen.

Vaikka välillä on väsynyt ja miettii, että josko sitä jäisi kotiin lepäilemään, ettei oikein huvita lähteä. Sitten joka kerta, kun tulee lähdettyä, muistaa, miksi lähteminen kannattaa. Vaikkapa nyt Jennin tapauksessa keikkojen kulku on aika lailla tuttua kauraa, mutta sillä ei ole väliä, koska yleisö on aina eri ja jokainen keikalla eletty hetki on parasta juuri siinä hetkessä. Eiköhän tämän keikan voimin jaksa odotella uutta levyä ja seuraavia keikkoja. Jos nyt vain malttaisi odotella uutta matskua ja ennen kaikkea sitä, millaiselta se kuulostaa livenä. Minä olen taatusti kärppänä paikalla, kun Jenni palaa takaisin estradeille.



Illan biisit (muistaakseni tässä järjestyksessä):
Muistan kirkkauden
Junat ja naiset
Mustaa kahvia
Duran Duran
Nettiin
Suru on kunniavieras
Minä sinua vaan
Kaukaa
Sivullinen
Susta enkelit pitävät huolta (feat. Mike Monroe)
Eikö kukaan voi meitä pelastaa
Eden
TYttövuodet
Minä ja hän
Ihmisten edessä
En haluu kuolla tänä yönä
*
Selvästi päihtynyt
Missä muruseni on
Malja (feat Mike Monroe)



 

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Levyhankintoja syksyltä ja blogille Facebook-sivut

Syksyn aikana on tullut saatua täydennystä levyhyllyyn (ja sen myötä tullut myös ongelma, että mihin kummaan kohta saan mahtumaan kaikki CD:t).

 Club for Fiven Ensi-ilta ja Uni löytyivät divarista täysin uudenveroisina. Näistä olin todella iloinen, sillä olen pitkään miettinyt levyjen hankkimista, mutta jostain syystä en vielä ollut saanut aikaiseksi. Ensi-ilta on sikäli tärkeä levy, että juuri sen biisit tutustuttivat minut yhtyeen musiikkiin.


 J. Karjalaisen Villejä lupiineja -albumin nappasin mukaani Anttilasta. Pikkuhiljaa olen alkanut myös Jiin levyjä keräilemään, kun tähän asti hyllyssä on ollut vain kokoelma ja kaksi pitkäsoittoa. Jiillä on ilmestynyt levyjä ihan kiitettävästi, joten hetken aikaa varmasti menee, että saan kaikki kerättyä.


Totta kai mukana täytyy olla myös pakollinen Christina Aguilera -levy. Tällä kertaa eBaysta löytyi Moves like Jagger -remix-sinkku, jonka ensimmäistä kertaa näin maksavan alle 10 euroa.


 Anttilasta löytyi myös Vain elämää -levyt. Nyt en ole enää riippuvainen Spotifysta vaan voin vihdoin siirtää vaikkapa Jennin, Paulan tai Samulin vedot mp3-soittimelleni.


 Vain elämää -levyihin liittyen nappasin itselleni huuto.netistä Sori-promon.


Vaikkei Nylon beattia enää tule kuunneltua tai fanitettua niin kuin joskus aikoinaan, niin edelleen sen verran "markkinoita" seurailen, että jos löytyy jokin levy, jota minulla ei ole. Tässä ollaan nyt juuri siinä, että kun on lähdetty ajatuksesta, että kaikki pitää hankkia, niin kaikki pitää hankkia, ettei kokoelma tunnu vajavaiselta tai tarkoituksettomalta. Sillä pitäähän kokoelman kartuttamisessa olla selkeä logiikka (ainakin omasta mielestä, jos ei muiden). Niinpä tämmöinen kummallisuus sattui eteeni jälleen eBayn puolella. Tai oikeastaan ensin näin se Discogsin myyntilistalla ja ajattelin katsoa, olisikohan se myös eBayssa. Olihan se. Kyseessä on espanjainen julkaisu Like a fool -biisistä, ja sinkku pitää sisällään kolme erilaista versiota biisistä.


Mr. Presidentin Forever & one day -albumin hankin puhtaasta mielenkiinnosta. Spotifyssa sitä ei ole, joten pakkohan se oli ostaa. En nyt niin kovasti diggaile tästä kokoonpanosta, mutta koska Pressat aikoinaan olivat itselleni todella kova juttu, niin kyllähän tämä tuonne levyhyllyyn kuuluu. Vielä en ole ehtinyt kuunnella ajatuksella tätä, mutta kunhan ehdin, niin laittelen sitten fiilikset tännekin puolelle levyarvostelun muodossa. Albumi on julkaistu vain Japanissa, joten jonkin aikaa sai nettikauppoja kahlata, että löysi tämän kohtuuhintaan. Nyt tärppäsi Amazon.co.uk:n puolella, kun löytyi kauppias, joka luopui tästä 15 euron hintaan (postikuluineen siis).

*

Syyskuun puolivälissä tuli kaksi vuotta bloggailua täyteen, joten ajattelin sen kunniaksi tehdä blogille myös Facebook-sivun. Tai no, onhan tuo ollut olemassa jo jonkun aikaa, mutta ajattelin, että aika voisi olla lopultakin kypsä sivun julkaisemiselle. Siellä olen tehnyt mm. kuvakansioita aihepiirien mukaan, joten esim. lukuhaasteen kirjat, levyarvostelut tai vaikkapa TOP-listaukset löytyvät kätevästi omista kansioistaan (järjestäjä-minä ja listojen tekijä -minä on niin elementissään näitä tehdessään). Myös keikkakuvia on sivulla vähän enemmän kuin itse blogissa. Nyt voi myös Facebookin kautta laittaa arvostelupyyntöjä tai muita kysymyksiä.




keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Modernistit feat. Mira Luoti: Olisit niin kiltti (2015)

On vähän hassua kuunnella Miraa biisillä, joka ei ole PMMP:n. Kyseessä on Modernistien biisi Olisit niin kiltti, jossa Mira on feattaamassa. Nimen ensivaikutelma luo hempeän ja anelevan biisin, mutta kyseessä onkin rouhea biisi, jossa -oi, niin nätisti- kehotetaan, että olepa kiltti ja painu helvettiin mun elämästä. Diggaan tällaisesta asetelmasta, kun esitetään pyyntö, muka ystävällisesti, vaikka toivotaan toisen painuvan kauemmaksi siitä kuuluisasta pippurin kasvupaikasta.

Biisissä on mielestäni sellaista fiilistä, että rämistellään kitaraa autotallissa ja esiinnytään Helsingin (Kallion) alternative-klubeilla. En osaa kuvitella biisiä radioiden aalloille, koska tässä on enemmänkin sellaista soittamisen ilon fiilistä eikä niinkään tarvetta saada luotua maailmanlaajuista höttöistä läpimurtohittiä. Kertosäe rullailee kivasti ja sen mukana on helppo hyräillä, ja palautuupa se uudestaan mieleen biisin päätyttyäkin. Biisi toimii omalla demomaisen raa'alla toteutuksellaan ja voisin hyvin kuvitella, että jossain Alppipuiston kesäfestareilla tämä voisi kerätä kiinnostunutta porukkaa lavan läheisyyteen kuuntelemaan, että mikäs meininki täällä on.

"Beibi, mitäpä jos kuitenkin, olisit niin kiltti, painu helvettiin, pilaamasta siitä maisemaa mun tulevaisuuteen..."


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Dingon biisit uudessa valossa

Nykyisin tehdään vanhoista klassikoista ja vähemmän vanhoista vähemmän klassikoista covereita aika tiuhaan tahtiin, varsinkin tuttuja joululauluja lauletaan uudestaan ja uudestaan eri artistien toimesta. Enimmäkseen olen sitä mieltä, että cover on cover eikä koskaan voita alkuperäistä. Omien suosikkiartistien biisien covereita kohtaan olen erityisen ennakkoluuloinen. Mutta joskus sitä kuulee siedettäviä covereita ja joskus jopa alkuperäistä parempia.

Yleisesti ottaen en pidä Dingon biiseistä enkä varsinkaan Neumannin äänestä, joka on mielestäni bliisu ja välillä laulaminen kuulostaa todella vaivalloiselta, joten Dingon kohdalla biisit pääsevät paremmin edukseen, jos ne laulaakin joku toinen. En ollut edes kuullut Dingon biisiä Jokainen Aamu ennen kuin Spotifyssä etsin Jenni Vartiaisen biisejä. Kertakuulemalta tuo biisi kolahti (nimenomaan Jennin takia). Sanoissa kyllä on sitä jotain ja Jennin käheä tulkinta antaa niille enemmän oikeutta, syvyyttä ja sielukuutta kuin mitä Neumannin. Jenni tulkitsee biisin uskottavasti ja biisistä jää hieman salaperäinen olo, että kaikkea ei olekaan kerrottu.
  

Nahkatakkinen tyttö on ollut sellainen kipale, jonka on jaksanut radiosta kuunnella, mutta Marco Hietala vie biisin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ei tietenkään sellaista, mitä Marco suomeksi laulaisi, jos oma esityskielensä olisi suomi. Onhan tässä sellaista kieli poskessa -meininkiä ja toisaalta itse koen hauskaksi jutuksi sen, että Marco on lähtenyt tällaiseen mukaan. Onpahan tässä vedossa sata kertaa enemmän asennetta ja lauluäänen voimakkuutta kuin mitä alkuperäisessä. Marcokin kyllä on aika lailla siinä osastossa, että voisi laulaa vaikka veroilmoitusta, niin olisin varmasti täysin fiiliksissä.



Nimeni on Dingo on puolestaan sellainen biisi, jota en ole aiemmin juuri rekisteröinyt, vaikka olenkin joskous kuullut. Mutta mutta. :) Eihän sille mitään mahda, että Jonna Geagealla on yksi vahvimmista naisäänistä popmusiikissa (harmi vain, ettei Jonna tällä hetkellä ole aktiivisena musiikkipuolella). Jonnan suuhun myös sopii tällainen teksti:  "joku huutaa: dingo, painu helvettiin!" Ja sitten kun revitellään äänellä niin, että tuntuu. Nyt kun tarkemmin jaksaa sanoihinkin jaksaa paneutua, on niissä ajatusta. Lempikohtani ehdottomasti on: "On yksi ruoskanjälki kasvoissani, toista kuka vain voi yrittää." (Tästä ei valitettavasti ole kuuntelunäytettä linkattavaksi.)

Muita onnistuneita vetoja on myös Lordin coverointi Autiotalosta englanniksi. Paljon parempi kuin se loppuunajettu suomenkielinen, jota soitetaan ihan liikaa radioissa. Tässä versiossa on sopivasti hirviömäistä asennetta ja hevimpää piristysruisketta.



Diggailen Hanna Pakarisen ääntä, mutta musiikki, jota hän pääsääntöisesti laulaa ei ihan ole sellaista, jonka pariin pitäisi palata uudestaan ja uudestaan. Myös Hanna laulaa Dingon Kirjoitan-biisin (Tell me now) kuin omansa, alkuperäinen esittäjä unohtuu biisiä kuunnellessa. Vaikka biisiä mielummin Hannan laulaman kuunteleekin, ei tämä silti niin loistavaksi nouse, että tarvitsisi biisiä kummemmin korvamerkitä.



Dingo-fanit eivät todennäköisesti innostu näistä covereista juurikaan, mutta itselleni tosiaan toimivat alkuperäisiä paremmin, koska monien laulajien ääni ja tulkinta on voimakkaampaa ja lauluäänet jaksavat biisin alusta loppuun väsymättä, vuotamatta. Rokimmissa vedoissa rouhea meno, varpaista hiuslatvoihin asti tuntuva meininki ja tulkinnasta paistava asenne nostavat biisit aivan uudelle tasolle. Tuntuu, että nämä artistit todella ovat ottaneet biisit omakseen ja saanet sanoihin uutta eloa, joka alkuperäisistä puuttuu.

(Levyltä Melkein Vieraissa: Nimemme on Dingo)

tiistai 15. syyskuuta 2015

Eija Jansson: Kielletyt huoneet (2012)

Eija Janssonin Kielletyt huoneet on suomalainen kummitustarina, josta mystiikkaa ja selittämättömiä tilanteita ei puutu. Jenni saa perintöntä tätinsä talon, ja jotta tämä siirtyy suuren rahallisen omaisuuden lisäksi Jennin nimiin, tulee Jennin asua talossa vuoden ajan. Talossa on kaksi ovea, joita Jenni ei ole lapsuudessaan koskaan saanut avata ja nytkin hän saa kirjeen muodossa tädiltä tiukat ohjeet, milloin ovia saa pitää auki. Jenni hyväksyy tämän ja alkaa miettiä, miten saisi talosta omannäköisensänsä ja mihin voisi laittaa maalausvehkeensä. Muutaman päivän päästä Jennin kaverit tulevat yllätysvierailulle ja nämä kaverit eivät tiedä kielletyistä huoneista mitään, joten illan mittaan avaavat nekin ovet. Soppa on valmis. Kummitukset pääsevät valloilleen, kauhu valtaa talon ja ulospääsystä on turha edes haaveilla.

Jansson osaa kuvailla etenkin maisemaa ja huoneiden sistusta erinomaisesti. Kieli on persoonallisen värikästä. Alkupuolella oli kyllä hieman uuvuttavaa, että kuvailtiin niin monta huonetta niin yksityiskohtaisesti. Väliin olisi voinut lisätä muuta kerrotaa, jottei kaikki info olisi tullut kerralla. Minulle tuli sellainen olo, että koska kirjailija kuvailee ympäristöä niin lahjakkaasti, verotti se osansa hahmojen persoonien syvyydestä. Tuntuu, että tapahtumat ja tapahtumapaikat ovat pääosassa eivätkä kirjan henkilöt. Päähenkilönä Jenni jäi etäiseksi, kun tuntui, ettei hänesta kerrottu riittävästi asioita, jotka olisivat auttaneet muodostamaan selkeän kuvan siitä, millainen henkilö on kyseessä.

Kummitustarinoissa ei logiikkaa tarvitse olla eikä itseäni haittaa, vaikka mentäisiin miten hurjilla kierroksilla. Kun kummitukset ottavat talon valtaansa, se kuvataan uskottavasti ja ilman viilenemisen ja merkillisten olentojen läsnäolon voi melkein tuntea. Silti olisin vielä kaivannut monipuolisempaa pelon kuvailua kuin toistuvasti käytettyä ilmaisua siitä kuinka peloissaan kukin milloinkin oli. Toki paikoitellen kerrottiin vähän enemmänkin pelon aiheuttamia tuntemuksia, mutta kokonaisuudessaan hahmojen tunnetilojen kuvauksiin olisi voinut käyttää samaa luovuutta kuin ympäristön kuvailuun. Lähemmäs loppua päästäessä alkoi jokseenkin ärsyttää, miten toistuvasti muistutettiin, että kyllä kaikki hahmot ovat edelleen niin kovin peloissaan.

Hahmojen puheesta olisi mielestäni voinut jättää sattumanvaraiset ja yksittäiset murresanat pois, koska kukaan hahmo ei puhunut läpi kirjan selkeää ja erottuvaa murretta. Pelkkä esim. mie-sanan lisääminen yhteen tai kahteen väliin ei luo riittävää säväystä, että ollaan murteen äärellä. Itse olen sitä mieltä, että joko kirjotetaan reilusti hahmon X kaikki puheet murteella (paitsi jos henkilö on sellainen, että esim. virallisessa tilanteessa puhuu yleiskieltä) tai sitten kirjoitetaan pelkkää yleiskieltä. Tuollaisesti satunnaisesta murresanojen viljelystä jää vähän sellainen fiilis, että kirjailija ei ole osannut päättää, miten hahmo puhuu. Varsinkin, kun kyseessä oli sen tyyppiset henkilöt, että olisivat varmasti puhuneet vahvaa murretta eikä sellaisia, että muualla asumisen takia olisi murre hiljalleen hävinnyt ja vain osa sanoista jäänyt puheeseen.

Elokuvissa ja kirjoissa karmivuus lisääntyy moninkertaiseksi, kun mukana on lapsia. Yleensä "lapselliset" kauhuleffat ovat kaikkein pahimpia, jotka tuntuvat riivaavan enemmän kuin muut. Vaikkei Kielletyt huoneet ollut erityisen hiuksia nostattava, plussaa tuli kuitenkin siitä, että mukana oli lapsi ja erityisen merkittävässä roolissa. Kirjan idea on kiinnostava ja paljon oli hyviä ajatuksia, mutta lopullinen kokonaisuus jäi laimeahkoksi ja etenemisestä oli vähän töksähtelevää eikä mukavasti eteenpäin soljuvaa.

Tiedän, että tämä on ihan todella pieni asia eikä varmaan edes pitäisi kiinnittää huomiota (varmaan turhaa nilittämistä), mutta pakko myöntää, että ikävästi jäi mieleen, miten kirjassa GPS-laite kirjoitettiin GBS.

Vähän ristiriitaiset fiilikset jäi tästä kirjasta. Tykkään kummitusjutuista (ja haluan aina antaa kotimaiselle kirjallisuudelle mahdollisuuden) ja tässä oli paljon hyviä yksityiskohtia. Harmittavaa kyllä, silti oli monta asiaa (aiemmin mainittujen lisäksi myös kirjan loppuratkaisussa oli muutama kohta, joihin olisi toivonut toisenlaista vaihtoehtoa), jotka itseäni lukijana ärsyttivät, joten lopullinen fiilis taitaa painua pakkasen puolelle. Ehkä pitäisi lukea jokin toinen kirjailjan kirja, niin saisi paremman kuvan, millainen kirjoittaja on kyseessä. Näin yhden kirjan perusteella en kuitenkaan vielä huuda hurraa-huutoja.


Lukuhaasteen kohta 29.: kirja, jossa on taikuutta



sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Aikakone: Hopeasiivet (2015)

Aikakone julkaisi 11.9.2015 uuden Hopeasiivet-singlen, joka ennakoi 15.10. julkaistavaa 2.0-albumia.
Hopeasiivet on rauhallinen, tunnelmoiva, vähän tuutulaulumainen. Lauletaan tytöstä, joka matkaa unimaailmaan, turvaan lastenhuoneen varjoja ja suurta maailmaa. Tarina kerrotaan äidin (vanhemman) näkökulmasta, kun hän katselee lapsensa kasvamista ja kun lopulta koittaa hetki, että lapsi muuttaa omilleen, toivotaan onnea sille matkalle. Teksti on Sanin käsialaa, joten varmasti oma lapsi ollut paljon mielessä biisiä tehdessä.

Taustoissa soi kitara, joka tuo biisiin leirinuotiomaista tunnelmaa. Sinne tai takkatulen ääreen tämän biisin juuri mieltääkin. Ympäristö on hiljennyt ja laulun kertoja miettii elämän reittejä tuleen tuijotellen. Kaunis balladi, jonka tulkinnassa tunnetta ei puutu. Muutaman kuuntelukerran jälkeen tämä ei kuitenkaan tarjoa enää uutta kuultavaa tai uusia fiiliksiä. Vaikka onkin huolella ja ammattitaidolla työstetty (kuten Aikakoneen biisit aina), ei tämä tee niin suurta vaikutusta kuin vaikkapa Liian vanha. Myönnän, että hieman petyin biisiin, mutta toisaalta yhtye osaa tehdä upeita balladeita esim. Pikkulintu. En oikein osaa sanoa, mikä on se puuttuva elementti, mutta oma korvani kaipaisi johonkin väliin jotain, joka rikkoisi biisin tasaisen menon. Sanon aina singlen aiheuttaman valjumman reaktion jälkeen, että katsotaan, miltä albumi kuulostaa ja ehkä biisi löytää paikkansa kokonaisuudessa. Näin on joskus käynytkin (mm. Nightwishin Élan), joten katsotaan, jos tämä tästä vielä löytäisi paikkansa.

Singlen kansi on huikean tyylikäs. Hauskasti ensimmäistä kertaa käytetty AK-lyhennettä. Vahvaa avaruusteemaa, joka viittaa myös sinne, mistä yhtyeen ura alkoi 20 vuotta sitten: Tähtikaaren takaa. Sinkun kannen tie johtaa kohti tähtisumua, tähtitaivasta.


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Sashida Fumiya: Parallel (指田郁也 - パラレル=(フルver.)) (2012)

Olen ollut Postcrossingin ihmeellisessä maailmassa vasta kuukauden verran ja täytyy sanoa, että huikea idea. Parasta siinä on se, että korteissa ei puhuta maailman politiikasta tai muista kriiseistä. Postcrossingin ajatuksena on tuoda pieniä positiivisia asioita tähän sekavaan maailmaan. Ne ovat kortteja, joita harvat nykyisin enää saavat, koska postiluukusta tipahtelee vain mainoksia.

Olen jo saanut kortin muutamalta ABBA-fanilta maailman laidalta. Omanlaistaan  yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun on jokin yhteinen asia, joka ilahduttaa. Ja ilahduttaa paljon.

Kun korttini saapui perille Malasiaan, oli kiitosviestissä biisisuositus, japanilainen biisi. Harvemmin tulee kuunneltua musiikkia, jonka esityskieli on sellainen, mistä ei ymmärrä sanaakaan. Mutta koska itse pyysin biisisuosituksia esittelytekstissäni, niin pistin suositellun biisin soimaan. (Rakkaudesta biisi kaiketi kertoo?)

Kielimuurin takia biisin sanomasta ei ole hajuakaan, joten tulee keskityttyä muihin asioihin. Ensin tykkäsin videosta: selkeän puhtaasta visuaalisesta ilmeestä ja siitä, että kaveri soittaa ilmaflyygeliä. Biisin kertosäe on vähän vaisu, mutta tarttuva. Suhtaudun yleensä vähän ristiriitaisesti pianopainotteisiin biiseihin, mutta tässä se mielestäni kulkee harmonisesti käsikädessä biisin rauhallisuuden ja selkeyden kanssa. Tämä on rauhoittava ja tasapainoinen biisi, jossa erityisesti instumentaaliosuudessa kuultava saksofoni soi kauniisti. Tämä voisi sopia vaikkapa sunnuntaiaamun herätysbiisiksi. Ei mitään liian räväkkää vaan sellaista, joka antaa hiljalleen palata unimaailmasta todellisuuteen.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Pertti Jarla: Fingerporin näytelmäkirja (2012)

Pertti Jarlan Fingerporin näytelmäkirja on näytelmän muotoon kirjoitettua Fingerpori-huumoria, ja mukana on paljon tuttuja sarjakuvissakin esintyneitä hahmoja, mm. Hitler, Mustanaamio, Heimo Vesa, Rivo Riitta, Ajatuspoliisi...

Fingerporissa on avoimien ovien päivät ja siinä ohessa pidetään mitä kummallisempia tapaamisia ja käydään keskusteluja mm. tulevaisuudesta. Kirja etenee sketsistä ja vitseistä toiseen, sillä varsinaista yhteneväistä juonta ei ole. Hamot ja heidän persoonansa ovat pääosassa ja paljon on otettu vaikutteita ajankohtaisista tapahtumista. Hitlerhän on aina ajankohtainen, Mustanaamiosta puhumattakaan.

Kirja on hauska, koska Fingerporin vitsit toimivat aina. Muutamassa kohdassa pitikin laittaa kirja hetkeksi alas, koska nauramiselta ei kyennyt jatkamaan lukemista. Kuitenkin olen edelleen enempi kallellani varsinaisten sarjakuvien puoleen. Fingerporeissa puhekuplien kertoma osuus vitsistä on vain puolet ja joskus vähemmän, sillä usein vitsin ydin piilee juuri piirroksessa itsessään. "Tulin Mieleen" ei ehkä yksinään toimisi, mutta kun lisätään irstaannäköinen mies ja Miele-imuri viereen, niin kertomus on täydellinen. Puhumattakaan muista suosikeistani kuten Suvisaariston munaa tai mitkä tahansa Rivo-Riitan lotkautukset.

Kirjassa esiintyi Jarlan tekemiä biisien sanoituksia, joista mm. parodioitiin Anssi Kelan biisejä. Pitäähän näytelmässä toki laulaakin välillä, sehän kuuluu ideaan. Paikoitellen niissä oli hauskoja oivalluksia, mutta yleisfiilis jäi huomattavan laimeaksi ja tuntui, että biisit eivät olleet tasoltaan sitä luokkaa, mihin sarjakuvissa päästään.

Takuuvarmasti naurattava näytelmäkirja, joka kannattaa lukea, jos Fingerpori nappaa, mutta ei tästä sarjakuvien haastajaksi ole.
Lukuhaasteen kohta  47.: hauska kirja

Eija Suoro
(Naurahtaa.)
Heimo, jos saan sanoa niin sepä oli varsinainen insinöörin kommentti.

Heimo Vesa
Mihinkän neekeri raidoistaan pääsisi.
(Pelästyy.)
Korjaan, tiikeri.

Eija Suoro
(Harkitsee hetken, hoitaa sitten tilanteen tahdikkaasti.)
Kiitos, Heimo, sinulla on varmaanki jo kiirettä muualla.

Heimo Vesa
(Nolona, kiitollisena, että pääsee lähtemään.)
Niinpä todella onkin.

torstai 3. syyskuuta 2015

Elina Tiilikka: Punainen mekko (2010)

Tositapahtumiin perustuva Elina Tiilikan Punainen mekko kertoo nuoresta Noorasta, joka ajautuu prostituoiduksi. Noora ei saa pidettyä työpaikkaa, kaveri- ja ihmissuhteidenkin pysyvyys on vähän niin ja näin. Lisäksi hän riitelee äitinsä kanssa toistuvasti. Raha ei ole riittävästi ja Nooralle selviää, että kroppaansa myymällä saa helppoa
rahaa. Noora kokeilee ensin strippaamista, mutta jättää pian ilmoituksen nettiin, jossa tarjoaa seksipalveluita, ja niinhän puhelin alkaa piristä. Noora kärsii masennuksesta ja kiukuttelee kaikille. Hän saa itkupotkuraivaireita kuin keskenkasvuinen kakara ja purkaa mielipahaansa ostelemalla turhuuksia kuin pilalle hemmoteltu teini. Kirjan juoneksi voisi ehkä sanoa Nooran käymän tien prostituution parissa ja käy hän ihmisenäkin tietynlaisen elämänvaiheen läpi. Pääasiassa liikutaan kuitenkin asiakkaasta toiseen ja masennusvaiheesta toiseen.

Kirja oli nopea lukea ja mielellään sen lukikin muutamalla istumalla. Kirja käsittelee ajankohtaista ja keskustelua herättävää aihetta, mutta mielestäni harmittavan pintapuolisesti. Pettymys oli se, ettei Noora erityisen merkittävästi kehity ihmisenä (tai huorana). Hän on yhtä kylmäkiskoinen ja töykeä ensimmäisille kuin viimeisille asiakkaille. Jokainen asiakastapaaminen tuntuu Noorasta samalta eikä ns. ammattitaidon kehitys oikein tule esille niin, että huomaisi Nooran selkeästi muuttuneen vakuuttavaksi ammattilaiseksi. Lukijalle jää vähän puuduttava fiilis, että sama pyörä pyörii aika paljolti samaa rataa koko kirjan ajan.
Olisin myös toivonut vähän enemmän perusteluita prostitutioon päätymisestä ja syvempää pohdintaa siitä, miltä itsensä myyminen tuntuu ja vaikuttaa ihmiseen. Vähänhän sitä tuossa ohella tuli, mutta pääpaino tuntui olevan aktien kuvaamisessa ja elämään kyllästymisessä. Ei menty ihan niin syvälle päähenkilön mieleen kuin olisi aiheen puitteissa voinut olla mahdollista.

Omaa sietokykyäni koeteltiin erityisesti siinä vaiheessa, kun Noora purki omaa pahaa oloaan viattomaan kissaan. Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja, mutta mielestäni oli hyvin hämmentävää, että Nooran hahmo oli sillä tavoin häiriintynyt, että tekee tuollaisia tekoja. Ei mielestäni oikein sopinut kuvioon. Ja toisaalta, jos henkilö todella tekisi toistuvasti sekopäisiä tekoja olisi sitä ajatusta voinut jatkaa pidemmälle, perustella, tuoda taustoja enemmän esille. Tehdä hahmosta uskottavasti täysin ailahtelevainen sekopää eikä valju ja epäselvä.

Puhekielinen kirjoitustyyli sopii kirjan teemaan (vaikka puhekielestä voinkin joissain tapauksissa saada helposti näppylöitä) ja kirjan aihe on mielestäni hyvä( antaisi kyllä aineksia vielä enempäänkin), joten kyllä kirjan lukee ajanvietteenä. Juonen koukuttavuus tai koko kirjan kokonaisuus ei kuitenkaan ole viimeiseen asti kohdallaan. Kirjassa jää se sukellus syvemmän pinnan alle tekemättä ja kirja jää vajaan tuntuiseksi, kun loppuratkaisukaan ei tuota perinteistä hyvän kirjan mielihyvää tai dekkarin "ei voi olla totta" -fiilistä.
Ei tästä suurempia kiksejä saa, joten vaikea sanoa, tuleeko mielihalua tarttua kirjailijan muihin teoksiin.

Lukuhaasteen kohta 28.: kirja, jonka nimessä on väri




.