sunnuntai 30. marraskuuta 2014

TOP 15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 8: Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937)

Käsikirjoitus: Dorothy Ann Blank, Richard Creedon, Otto Englander, Merrill de Maris, Earl Hurd, Ted Sears, Dick Rickard. Webb Smith
Ohjaus: William Cottrell, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce, Ben Sharpsteen
Säveltäjät: Frank Churchill, Paul Smith, Leigh Harline
Rooleissa: Lumikki (Adriana Caselotti/Eeva-Kaarina Volanen), Kuningatar/noita (Lucille La Verne/Rauni Luoma), Viisas (Roy Atwell/Pentti Irjala), Jörö (Pinto Colvig/Risto Mäkelä), Unelias (Pinto Colvig/Jukka Sipilä), Lystikäs (Otis Harlan/Matti Tschokkinen), Ujo (Scotty Mattraw/Pentti Riuttu), Nuhanenä (Billy Gilbert/Heikki Savolainen), Vilkas (Eddie Collins/Eddie Collins), Prinssi (Harry Stockwell/Rauno Ketonen)
  Wikipedian mukaan leffasta on tehty kolme suomidubbausta, joten tässä mainitut nimet ovat vuoden 1962 versiosta.
Ensi-ilta Suomessa: lokakuussa 1938



Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow white and seven dwarfs) on Disneyn ensimmäinen pitkä, värillinen animaatioelokuva. Elokuvan tarina pohjautuu jonkin verran Grimmin veljesten tarinaan, mutta taiteellisia vapauksia on toki otettu reilustikin. (Grimmin versiothan ovat usein aika raakoja/julmia, mutta samalla mielenkiintoisia, jotka eivät kuitenkaan ihan perheen pienimmille sovi. Tosin kyllä sitä tuli ala-asteikäisenä luettua noita, olihan ne niin jänniä.)

Enpä muuten tiennytkään, että Lumikissakin on tehty useampi kuin yksi dubbaus. Harmi, ettei mulla ole tällä hetkellä VHS-soitinta, että voisin katsoa sen dubbauksen ja verrata DVD-dubbaukseen, että onko ero millainen. Ainakin Pienessä merenneidossa oli suomennosta muutettu. Huolimatta Lumikin suuresta vaikutuksesta piiroselokuvien historiaan ja tarttuvista lauluista, ei elokuva silti omalla listauksellani aivan ansaitse ykkössijaa. Toisaalta, kuten biiseissäkin, myös elokuvien kohdalla paremmuusjärestys vaihtelee ihan omien sen hetkisten fiilisten mukaan, joten Lumikinkin tarina innostaa välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Kun paha kuningatar kysyy taikapeililtään kuuluisan kysymyksensä: "Ken on maassa kaunein" ja peili vastaa Lumikin olevan kaunein, suivaantuu kuningatar tästä ja haluaa Lumikin pois päiviltä. Hän palkkaa metsästäjän asialle, mutta tämä ei henno tappaa nuorta tyttöä vaan valehtelee kuningattarelle ja vie näytille sian sydämen. Samaan aikaan Lumikki juoksee läpi pimeän metsän ja päätyy lopulta seitsemän kääpiön mökille, johon kääpiöiden suostumuksella jää asumaan.

Seitsemästä kääpiöstä oma suosikkini on Jörö. Hänessä oli särmää ja luonnetta eikä hän hössötä kuten Lystikäs tai ole hajamielinen kuten Viisas. Toisaalta Viisas on myös varsin hupaisa hahmo -kuten muutkin kääpiöt. Suosikkikohtauksiani elokuvasta on pesuhetki, kun muut kääpiöt pakottavat Jörönkin pesulle, jotta saisivat Lumikin keittämää herkullista ruokaa. Jollain tapaa Jörön "jörömäisyys" korostuu tuossa ja muiden kääpiöiden huolettomuus ja avoimuus myös pesumahdollisuudelle, kun ruokaa on luvassa palkinnoksi. Hauskana lisänä myös kärpänenkin käy saippuakuplassa pesulla.


Jonkin verran huomaa etenkin näissä vanhemmissa Disneyn piirretyissä, että samoja kohtauksia kierrätetään jonkin verran. Esimerkiksi tässä nähtävä Lumikin ja kääpiöiden hauskapitokohtaus nähdään myöhemmin lähes identtisenä Robin Hoodissa. Vaikka yleensä olenkin allerginen kaikenlaiselle kierrättämiselle, niin näissä tapauksissa miellän nuo pikemminkin hauskoiksi yhtenäisyyksiksi elokuvien välillä (ja veikkaanpa, että syy kierrätykselle on piillyt paljolti kustannuksissa eikä suinkaan johdu käsikirjoittajien mielikuvituksen puutteesta).



Suosikkibiisini koko elokuvassa on ehdottomasti Someday my prince will come (san. Larry Morey, säv. Frank Churchill). Siinä mielestäni kiteytyy elokuvan tunnelma, rakkauslaulun kaiho ja Disneyn taika täydellisesti. Netin ihmeellinen maailma tietää kertoa, että kyseinen biisi on AFIn 100 years... -sarjan 100 songs -listan (Amerikkalaisten elokuvien top100 parasta kappaletta vuonna 2004) sijalla 19, Piirretyistä ylemmällä listasijalla on vain Pinocchion When you wish upon a star (sijalla 7), joka näin sivukommenttina on mielestäni paras hetki koko elokuvassa.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Tänään aamulla mietin asukokonaisuuteni tarkkaan. Olin miettinyt sitä jo pitkään ja myös koko päivän kulkua. Kaiken piti olla juuri oikein, sillä virheet voisivat pilata kaiken. Olin lainannut veljeltäni Armanin puvun, ja keskusten kenkäliikkeestä puolestaan lainasin mustat kengät, joiden kolminumeroisen hintalapun raaputin huolellisesti veitsenkärjellä pois. Puku oli syvän tummansininen, kauluspaita perinteisesti valkoinen ja kravatiksi hillitty, hitusen vaaleampi tummansininen. Tukan laitoin huolella niin, ettei yksikään suortuva ollut väärässä kohdassa. Olalle otin business-salkun ja toiseen käteen läppärilaukun. Tyhjiähän molemmat laukut olivat, muttei sitä päälle päin voinut päätellä. Asetin vielä tummasankaiset lasit silmilleni, vaikkei näössäni vikaa olekaan, noin niinkuin pisteeksi iin päälle.

Perhoset vatsassani lepatellen seisoin ison punatiilisen rakennuksen edessä. Kaikki oli valmiina. Autoksi valitsin punaisen Fordin, sillä olin tehnyt tilastoja ja huomannut, että henkilökunta suosi punaisia autoja. Fordeja oli myös paljon ja eri väreissä.
Astelin aulaan, tervehdin huolettomasti siellä seisovia ihmisiä ja menin massan mukana hissille, jossa tervehdin kaikkia nyökkäyksellä, joka kertoi, että kuulun taloon, mutta että ajatukseni ovat jo päivän palavereissa.

Toinen kerros, kolmas kerros, neljäs kerros. Lopulta viidennessä jäin pois, menin pitkän tummaihoisen miehen perässä sisälle ja käännyin vastapäiseen suuntaan kuin mihin hän meni. Suuntasin askeleeni osaston sisäisiin neuvottelutiloihin, vilkaisin sivusilmällä käytävän molempiin suuntiin ja pujahdin ovesta neuvottelutila 5577:n. Valkoiselle pöydälle oli aseteltu kyniä, lehtiöitä ja vesipulloja. Sivupöydällä oli neljä kannettavaa tietokonetta, joita henkilökunta käyttäisi kolmen tunnin päästä alkavassa kokouksessa. Tai luulisi käyttävänsä. Toimin ripeästi pakatessani neljä läppäriä kahteen laukkuuni, siinä meni ehkä seitsemän minuuttia. Sitten lähdin muina miehinä ulos, hissillä alas ja autolleni. Heitin laukut takakonttiini ja otin uudet samanlaiset tilalle. Palasin takaisin, päivittelin aulassa äskenkin jo seisseelle miehelle, miten unohdin tärkeät paperit työpistelle, menin tuttuun tapaan henkilökunnan kanssa hissillä viidenteen ja siellä suuntasin toiseen huoneeseen, jossa tiesin niin ikään olevan kalliita läppäreitä.

Kenenkään edes kiinnittämättä minuun huomiota, palasin autolleni, heitin laukut takakonttiin ja ajoin pois paikalta monen sadan euron arvoiset tietokoneet mukanani. Niiden puuttuminen huoneista huomattaisiin ehkä parin tunnin päästä ja koko talosta ehkä vasta lounasaikaan mennessä. Siinä vaiheessa, kun miettisivät, ovatko nähneet mitään tavallista poikkeavaa, eivät muistaisi mitään. Vain pukumiehiä ja -naisia tavallisissa työtehtävissään ja aamukiireissään. Ei poikkeavaa tukkatyyliä, ei outoja asuvalintoja, vain kalleinta ja parasta. Kuten tietokoneetkin, joiden jälleenmyyntiarvo on vielä huipussaan, sillä ovathan ne uusinta uutta, eli siis kalleinta ja parasta.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Jonas Jonasson: Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi (2012)

Jonas Jonassonin vuonna 2012 julkaistu Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi -romaani kertoo ruostalaisesta Allan Karlssonista, joka satavuotispäivänään karkaa vanhainkodin ikkunasta ja pohdittuaan tilannetta hetken, lähtee kohti bussiasemaa. Siellä hän anastaa tuntemattoman ihmisen matkalaukun ja lähtee bussilla eteenpäin pyytäen kuskilta lippua niin pitkälle kuin taskustaan löytyvillä rahoilla pääsee. Matka ei ole kovin pitkä ja Allan jää keskelle korpea, josta yllättäen löytyykin hänelle ystävä, jonka kanssa joutuvat yllätäviinkin tilanteisiin. Seikkailu jäisi muuten liian tylsäksi, jollei Allanin ja hänen uusien ystävystensä perään hengittäisi niin moottoripyöräjengi kuin poliisikin.

Seikkailun ohella kerrotaan tapahtumia Allanin nuoruudesta aina siihen päivään, kun hän päätyi vanhainkotiinkotiin. Monen moista onkin Allan kokenut, sillä on ryypännyt mm. Francon, Stalinin ja presidentti Trumanin kanssa, ja siinä ohessa tehnyt itse kullekin palveluksia ja hallaakin. Allanilla on merkittävä osa historian tapahtumien kulussa, vaikka onkin ajautunut moniin tilanteisiin osittain vahingossa tai suostunut johonkin vain sen takia, että saisi ryypyn.

Vaikka tarina polkaistiin jo alussa kunnolla vauhtiin, oli kirjan maailmaan pääseminen silti jokseenkin hankalaa. Voi toki olla, että itsellä oli ns. väärät fiilikset kirjaa aloittaessa, ja siksi ei oikein päässyt kertalaakista hommaan sisään. Kuitenkin kun jutun juonesta sitten sai kunnon otteen, vei tarina mukanaan ja hämmästytti monimuotoisuudellaan. Vaikkei kirja ole järin paksu (439 sivua), mahtui yhteenkin kappaleeseen paljon tapahtumia ja osaksi juuri siksi lukemista piti tauottaa enemmän eikä jaksanut ahmia kerralla kovin suuria määriä. Vaikuttavaa oli, miten kirjailija pystyi pitämään noinkin laajan tarinan uskottavana ja hyvin kasassa. Ajatus ei harhaillut ja Allanin ajautuminen milloin mihinkin paikkaan/tapahtumaan tuntui etenevän hyvin vaivattomasti. Huumoria kirjassa riitti sopivasti ja paikoittelen lausutut itsestäänselvyydet oli muotoiltu niin hauskasti, että ääneen nauramiselta ei voinut välttyä. Esimerkiksi toteamus "norsuna Sonja söi kuin norsu" oli yksinkertaisuudessaan huvittava toteamus ottaen huomioon kirjan muun kielellisen ilmaisun (ja jopa suomennoksessa oli onnistuttu!).

Juoni on toki hyvinkin absurdi ja lennokas, mutta kerronta on niin laadukasta ja kokonaisuus on sen verran huolella rakennettu, että kirjan tapahtumat on saatu omalla tavallaan kuulostamaan täysin mahdollisilta. Tapahtumien kulkua ei lukijana pysty ennustamaan vaan kirja pystyy yllättämään aina loppuratkaisuun saakka. Täytyy sanoa, että juurikin loppuratkaisun tietyt kohdat olivat erittäin hupaisan kekseliäitä. Jos siis kaipaa viihdyttävää ja tapahtumarikasta kirjaa, kannattaa tarttua tähän.

"Toisaalta Espanja oli ulkomailla, kuten kaikki muutkin maat paitsi Ruotsi, ja kun kerran oli lukenut ulkomaista koko ikänsä, ei olisi hullumpaa päästä näkemään niitä joskus oikeastikin. Ja matkallahan saattaisin jopa tulla vastaan neekeri tai pari?"

"Älä yritä juoda ruotsalaista pöydän alle ellet satu olemaan suomalainen tai vähintään venäläinen."

lauantai 22. marraskuuta 2014

Vain elämää 3: Elastisen, Samulin ja Paula Koivuniemen päivät

Harmi kyllä, en ehtinyt katsomaan jaksoja silloin, kun ne olivat "tuoreimmillaan", niin täytyy vetää loppukausi näin yhtenä yhteenvetona.

Elastisen jakso oli positiivinen yllätys: poissa oli nyyhkytys ja surulliset muistot. Niiden tilalla nähtiin naurua, heittäytymistä ja ennen kaikkea hienoja covereita. En tuntenut Elastisen jaksoista kuin kaksi biisiä (Anna soida ja Mikä boogie), joten sikäli ei ollut mitään odotuksia/vertailukohtaa.
Kokonaisuudessaan ihan kiva meininki, ja jopa Veskun vedossakin oli yksi positiivinen asia, kun hän Nasse-setänä sanoi, että olisi hyvin vihainen, jos ei musiikin annettaisi soida. Odotetusti Paula V. veti jälleen omanlaisensa, kokeilevan ja aiemmasta poikkeavan vedon, kun pamautti ilmoille sopivan haistattavalla asenteella Sori-biisin. Ehdottomasti yksi koko kauden parhaimpia ja persoonallisimpia vetoja, ja erinomainen osoitus siitä, että Paula uskaltaa ottaa riskejä ja lähestyä musiikkia eri tavoilla. Ja nyt kun tätä kirjoittelen, niin tuo on jo ehditty äänestää koko Vain elämää -ohjelman parhaimmaksi versioinniksi.


Jennin Heruuks? oli hauskasti flirttaileva ja siitähän sainkin jo Tavastian keikalla ensimakua, ja sanottava kyllä on, että liveveto peittosi tuon telkkarissa nähdyn.
Tonille sopi Syljen-biisi kuin nyrkki silmään ja asenteella tulkitusta biisistä tulikin paremmat fibat kuin alkuperäisestä, jonka jälkeenpäin sitten myös kuuntelin.
Koivuniemi veti tyylilleen uskollisena, mutta itse en tästä versiosta juuri saanut suurempia säväyksiä.


Samulin jakso oli mukavan tunnelmallinen ja biisit saivat jälleen uudenlaisen elämän. Toni teki melkein pelottavan riipaisevan version Ei mitään hätää -biisistä ja avasi kyllä kuuntelemaan alkuperäistäkin uudelta kantilta. Elastinen antoi Peggylle kyytiä ja vähän nuorennusleikkausta, ja täytyy sanoa, että hyvinpä tämäkin versio rullasi eteenpäin. Elastisen plussaksi on kyllä sanottava, että hän saa hyvin nostettua fiilikset kattoon.
Koivuniemen versio Sinisestä soinnusta oli aivan kuin biisi olisi alunperin ollutkin Paulan. Ei ehkä suuria yllätyksiä, mutta ihan kiva veto tämäkin.
Jennin eduksi puolestaan sanottava, että on ollut kiva huomata, ettei ole kaikista biiseistä tehnyt eteerisen kauniita ja haikeita tunnelmointeja vaan mukaan on mahtunut erilaisempiakin versioita. (Sinä olet) Aurinko -biisi oli piristävän aurinkoinen, josta sai vähän kesän tunnelmaa näin syksyisille päiville. Vesalan yllätti tulkitsemalla Miten ja miksi -biisin, sillä jostain syystä ajattelin, että tätä ei anakaan kuulla. Biisi ei ole suurimpia suosikkejani, mutta täytyy sanoa, että jälleen Paulan persoonallinen lähetysmistapa antoi biisille uutta potkua ja tällaisena versiona taidankin kuunnella tätä vastedes.

Koivuniemen päivänä Vesku yllätti pukeutumalla Tyyneksi ja vetäisi Aikuisen naisen huumoripohjalta. Pointsit roolivaatteista, mutta tällä kertaa ei tämä huumoripläjäys jaksanut naurattaa.

Paula V. oli valinnut Sua vasten aina painautuisin ja veto oli tunnelmaltaan täysi kymppi: herkkä ja kaipaava, ja Paula ääni soi niin upean kirkkaana, että oksat pois.


Jenni puolestaan lauloi Luotan sydämen ääneen, joka oli hauskan leikittelevästi ja hyvällä fiiliksellä vedetty. Tämmöistä Jenniä voisi mielellään katsoa useamminkin. Olisipa hauska, jos seuraavalla levyllä vaikka olisikin muutama kunnon jammailubiisi, joissa on vähän eteläeurooppalaista tunnelmaa.

Jennin ja Paulan soittaessa Aikuista naista, koetti Toni tanssia taustalla heräkästi. Hauska kevennys ohjelman puolivälissä ja osoitus siitä, että lahjakkaat artistit voivat keksiä mitä vain. kun sille päälle sattuvat.

Ja sitten Toni, voi Toni! Sata kesää, tuhat yötä -kipaleen taustoihin oli kehitelty Rammstein-fiboja (kuuntelepa vaikka Du hast -biisi vertailun vuoksi). Iskelmähitistä muotoutuikin raskaampi industriaalinen metalliversio.Voi jumantsukka mikä meno, kunnon mättöä ja asennetta, ja huh! Tämä on Paulan Sorin ohella paras versio ikinä! Ja tosiaan, miten tuo taustabändi taipuukin ihan kaikkeen, mielettömän lahjakkaita miehiä hekin! Vau!

Elastisen Kun kuuntelen Tomppaa oli totta kai hyvänmielen biisi. Loistavat sanat oli tehty tähän biisiin, tämähän toimii ja svengaa.
Samuli oli valinnut Kuuleeko yö -biisin ja veti sen tyylilleen uskollisena: tunnelmoiden ja vahvasti tulkiten. Kaunis ja tyylikäs versio tämäkin ja päätti Paulan päivän hienoihin tunnelmiin.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Showhat @ Aleksanterin teatteri, Helsinki (20.11.2014)

Monien kehuttua Showhat-esitystä, ostinpa minäkin sinne lipun, jotta voisin omin silmin todeta, millaista viihdettä on tarjolla. Olen pitkään halunnut käydä katsomassa jonkun drag queen -esityksen, muttei vielä ollut osunut sopivaa hetkeä tai esitystä. Ei ennen ennen kuin nyt. Onhan Showhat pyörinyt jo useamman vuoden, mutta en aikaisemmin ole kiinnittänyt asiaan huomiota sillä silmällä. Nyt kuitenkin osui suositukset, oma kiinnostus ja aikataulutkin kohdilleen.


Ennen varsinaista show´ta Osku Heiskanen tuli vähän jutustelemaan yleisön kanssa. Ei tarvittu sen kummempia lämppäreitä, kun yleisö oli jo valmiiksi sopivasti lämpimänä, joten Osku sai mukavasti fiilikset nousemaan. Poseerasipa hän vielä innokkaimmillekin kunnon missihymyllä.

Esityksessä nähtiin niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin tähtiä ja sellaisella tykityksellä, ettei kaksituntiseen mahtunut suvantovaiheita. Koko ajan mentiin täysillä, asuja ja peruukkeja vaihdettiin lennosta, mutta esityksen kulku ei takkuillut tai häiriintynyt kertaakaan. Hyvinkin pienillä muutoksilla esiintyjä vaihtui toiseksi ja ero oli huomattavissa helposti, mutta ei pelkästään taustanauhojen takia vaan lisäksi siksi, että Osku ja Jarkko olivat opetelleen hyvin monien maailmantähtienkin maneerit ja esimerksi Withney Houston oli aivan nappisuoritus. Niin, ja näin ABBA-fanina myös illan ABBA-osuus oli aivan mahtava lisä. Toisaalta on hyvin vaikea nostaa vain yhtä kohtaa esityksessä ylitse muiden, sillä koko kokonaisuus oli hiottu niin toimivaksi ja hämmästyttävän viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, että rahalleen sai vastinetta, ja oikeastaan enemmänkin.

Yleisökin oli juuri oikealla fiiliksellä hommassa mukana, sillä jo nopeatempoisemmista ensitahdeista alkaen suurin osa salista liittyi rytmiin taputtamalla ja taputteluhan jatkui tasaisesti läpi koko show'n aina silloin kun se vain edes jotenkin oli mahdollista. (Puhumatta tietenkään raikuvan myrskyisistä loppuaplodeista, jolloin tuntui, että koko teatteri tärisee suosionosoituksien voimasta.) Sopivat yllätysmomentit ja Jarkon ja Oskun luomat persoonalliset hahmot huumoreineen takasivat sen, että vähän väliä sai nauraa vatsa kippurassa. Olipa esityksessä muutama sellainenkin kohta, kun ei naurua meinannut saada loppumaan.

En voi kehua toteutusta, Step up dancers -tanssiryhmää, puvustusta, valaistusta saati äänisuunnittelua ollenkaan liikaa. Show on kaikkien saamiensa kehujen arvoinen ja itse aion korvamerkitä tämän tapahtuman, jotta saan ensi vuonnakin lipun. Tämä show todella vetää mukaansa siihen malliin, että koko teatterin ulkoinen maailma unohtuu täysin. Oli huolia mitä hyvänsä, niin tämä kaksituntinen pitää ajatukset takuulla vain itse esityksessä, sillä omille ajatuksille ei jää aikaa.

Kun Osku ennen esitystä haastatteli yleisöä ja kysyi 8-vuotiaalta tytöltä, että onkos tämä ennen nähnytkään hänenlaistaan tätiä, niin tyttö sai koko salin nauramaan vastatessaan kysymykseen kirkkaalla lapsen äänellä: "Sä olet mies." Miten sitä nyt hieno nainen tuollaisen kommentin ottaakaan vastaan?

maanantai 17. marraskuuta 2014

Mamma mia! @ Svenska teatern, Helsinki (15.11.2014)

Kävin katsomassa Mamma mia! -musikaalin Svenska teatterissa viime viikolla. Musikaali on aiemmin ollut Suomessa Hartwall areenalla vuonna 2007. Tuolloin toteutus tapahtui kansainvälisesti kiertäneen työryhmän voimin englanniksi, mutta nyt musikaali toteutettiin ensimmäistä kertaa niin, että mukana oli suomalaista osaamista. Musikaali sai ensi-iltansa Lontoossa 6.4.1999, joten monta vuotta on saatu odottaa, että vihdoin saatiin Suomeenkin oma versio.
Pääsylippu Hartwallin tapahtumaan ja samasta tilaisuudesta ostettu avainkaulanauha, jossa roikkui tuo metallilaatta (kaulanauha on sellaisella kunnossa, ettei siitä enää näe, että siinä on lukenut Mamma mia!).


Näin musikaalin ensimmäistä kertaa vuonna 2004, kun olin lomailemassa Madridissa ja aivan sattumalta kuljimme teatterin ohi, jossa musikaalia esitettiin. Huomioni kiinnittyi jättimäiseen Mamma mia -lakanaan rakennuksen seinässä ja pyysinkin siskoltani, että mentäisiin selvittämään, miten näytökset menevät ja onko lippuja, ja mitä maksaa. Kuin ihmeen kaupalla lippuja oli saatavilla ja muistaakseni seuraavalle päivälle otimme liput. Vähän jänskätti, kun sitten lähdimme matkaan, että millainenhan juttu tämä musikaali oikein olisikaan. Muistaakseni en ollut tuota ennen käynyt katsomassa mitään "oikeaa" musikaalia, jotain lastenjuttuja ainoastaan joskus ala-asteella. ABBAn musiikin maailmassa olin puolestaan ehtinyt elää jo useamman vuoden, joten olinkin päättänyt, ettei olisi mitään väliä vaikken mitään ymmärtäisi (musikaalin esityskieli oli tietenkin espanja), sillä kyllä musiikki riittäisi fiiliksen nostatukseen. Sain yllättyä positiivisesti, sillä ymmärsin juonen pääpiirteittäin, vaikka toki Espanjan kulttuuriin sopivaksi muokatut vitsit menivät ohi. Se ei kuitenkaan tahtia haitannut. Muistan vielä, miten musikaalin alussa soitettu instrumentaalinen medley nosti ihokarvat pystyyn ja samassa hetkessä tuntui siltä, että nyt tapahtuu jotain upeaa.
Upeaa todella oli koko seuraava kaksituntinen. Biisit toimivat hyvin espanjaksi ja meininki oli katossa huolimatta paikoista, jotka olivat hitusen liian etäällä lavasta. Kun lähdimme ulos, sanoin siskolleni, että tämä on ehdottomasti koko loman kohokohta. Hehkutin musikaalia hehkuttamasta päästyäni, mutta siskoni ei ihan päässyt samoihin sfääreihin tuosta kokemuksesta kuin minä.


Musikaali teki lähtemättömän vaikutuksen ja tuskin tarvitsee edes sanoa, miten fiiliksissä olin kolme vuotta myöhemmin, kun Mamma mia! tuli Hartwall areenalle. Kuten edellisellä kerrallakin, niin jo ensisävelet nostivat käsikarvat pystyyn ja fiilikset kulkivat koko kehon läpi. Nyt musikaali oli suurempi elämys, sillä ymmärsin vitsitkin täydellisesti.
Käsiohjelmat: sininen Espanjasta ja valkoinen Helsingistä vuodelta 2007.

Elokuvakin ilmestyi niin ikään vuonna 2008, ja mielestäni elokuvaversioksi erinomainen. Vaikka kaikkien näyttelijöiden laulusuoritukset eivät yltäneet musikaalitähtien tasolle, paikkaisvat he sen karismallaan. Amanda Seyfried ja Meryl Streep olivat kiistatta elokuvan suurimmat tähdet ja yllättivät molemmat laulutaidoillaan. Aivan ihana, positiivinen ja kaikin puolin hyvää mieltä tuova elokuva, jonka olenkin katsonut jo monen monta kertaa.

Kun vihdoin tuli tieto, että musikaali tulee Svenska teatteriin, ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö menisi sitä katsomaan. Tämä ajaton musikaali toimii kielellä kuin kielellä eikä ole merkitystä, montako kertaa sen on jo nähnyt. Ymmärrän ruotsia huomattavasti paremmin kuin mitä puhun, joten ihan vain muutamat kohdat tästä versiosta menivät ohi. Mielestäni oli hienoa, että musikaalin käsikirjoitusta oli hieman räätälöity Helsinkiin/Suomen kulttuuriin sopivaksi, joten muutamassa kohdassa tuntui, että yleisö olisi voinut nauraa paljon pidempäänkin. Taitavasti, huolella ja intohimolla tehty tämäkin versio, josta jälleen näkee, miten paljon näyttelijät nauttivat. Musiikki vie mukanaan ja tunnelma nostattaa taatusti hymyn huulille. Sivuhahmoista suosikkini on aina ollut Tanja ja pakko on kehua tässäkin, miten upeasti Veera Railio oli saanut hahmosta luotua juuri oikeanlaisen persoonan ja miten Tanjan ainoa soolosuoritus (Does your mother know) oli jälleen yksi hauskempia ja menevimpiä kohtauksia koko iltana. Oli hauska huomata, että muu yleisö huomasi saman ja tämä numero sai osakseen yhdet illan raikuvimmista aplodeista. (Aplodit kyllä muuttuivat aina vain kovemmiksi toisen näytöksen alusta loppuun.) Kaikki tekivät loistavaa työtä, mutta mainittakoon vielä Lineah Svärdin huikaiseva suoritus Sofiena (upean puhdas ja kirkas ääni), Vallu Lukka Samina (mieletön karisma ja asenteessa vähän rockia) sekä Mia Hafrén Donnana (täytti odotukset erinomaisesti ja sopii Donnan saappaisiin siinä missä Meryl Streepkin). Tuntuu väärältä jättää ketään pois, sillä oli upea huomata, että myös sivurooleista löytyi henkilöitä, jotka ovat selkeästi tanssineet aikaisemminkin, eli näin koko paketti on tosiaan ollut pienintä yksityiskohtaa myöten kasassa eikä heikkoja lenkkejä ole.

Musikaalin lopussa Donna and the Dynamos vetivät "keikan" teatteriyleisölle ja jos Dancing queenin aikana suurin osa vielä istui aloillaan, niin viimeistään Waterloon ensitahdeista enemmistö salista seisoi, taputti ja jammaili. Tätähän kulttuuri ja musikaalit voivat parhaimmillaan olla, kun yleisökin yhtyy yhteiseen riemuun. Se, ettei peppu pysy penkissä, kertoo jälleen kerran biisien voimasta saada ihmiset pauloihinsa aina uudestaan ja uudestaan. Itse olisin tietysti hypännyt jammailemaan jo aivan ensitahdeista alkaen, joten tuskin voin sanoa, miten paljon poltteli nousta seisomaan varsinkin väliajan jälkeen, mutta koska istuin eturivissä, oli pakko malttaa mieli ja jammailla istualteen sen verran, mikä oli mahdollista. Ihan mahtava ilta ja piti vielä bussipysäkille kävellessäkin hyräillä Dancing queenia.

Jos olet yhtään kahden vaiheilla, että pitäisikö musikaali mennä katsomaan, niin suosittelen aivan ehdottomasti, sillä jos ABBAn musiikissa on mitään, mikä nappaa, saa tästä musikaalista niin paljon posiitivista energiaa, etteivät sanat riitä sitä kuvailemaan.



Ehkä jotain kertoo musikaalin tekemästä vaikutuksesta myös sekin, että olen yrittänyt metsästää käsiini Mamma mia!:n erikielisiä soundtrackeja. Toistaiseksi haaviin on sattunut vain saksan-, ruotsin- ja englanninkieliset cd:t elokuvaversion lisäksi, mutta vähintään espanjankielinen versio täytyy vielä jossain vaiheessa löytää. Tyhmä kun olin, niin en tajunnut tuota levyä ostaa silloin, kun Espanjassa tuon musikaalin aikoihin olin.

Mamma mia! -sountrackit: alkuperäinen, Saksan painos, Ruotsin painos ja elokuvaversio.

torstai 13. marraskuuta 2014

TOP 15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 9: Karhuveljeni Koda (2003)

Ohjaus: Aaron braise, Robert Walker
Käsikirjoitus: Tab Murphy, Lorne Cameron
Tuottaja: Chuck Williams
Sävellys: Mark Mancina, Phil Collins
Rooleissa: Kenai (Joaquin Phoenix/Paavo Kerosuo), Koda (Jeremy Suarez/Johannes Tervo), Denahi (Jason Raize/Kari Hietalahti), Sitka (D. B. Sweeney/Martti Mäkelä), Tsoukki (Dave Thomas/Petteri Summanen), Taukki (Rick Moranis/Jukka Rasila)
Ensi-ilta Suomessa: helmikuussa 2004
Jatko-osa: Karhuveljeni Koda 2


Prinsessaelokuvien lisäksi Disney on kunnostautunut hienojen eläinaiheisten elokuvien tekijänä, joista Karhuveljeni Koda (Brother Bear) on loistava esimerkki. Elokuva kertoo tarinan miehestä, joka muuttuu karhuksi ja ystävystyy karhunpennun kanssa. Kenai elää heimossa, jossa uskotaan henkiin ja toteemeihin. Kenain toteemiksi henget ovat valinneet karhu, joka symboloi rakkautta. Kenai ei ole tähän tyytyväinen, sillä hän ei arvosta karhuja ja olisi mielummin halunnut veljensä tavoin suden, joka edustaa viisautta.

Sitka uhraa henkensä veljesten jahdatessa kylästä kaloja napannutta karhua, ja tästä suivaantuneena Kenai onnistuu lopulta tappamaan kyseisen karhun. Samassa Sitkan henki muuttaa Kenain karhuksi. Jotta Kenai voisi palautua takaisin ihmiseksi, tulee hänen matkata henkivuorelle. Oppaaksi Kenai saa söpön karhunpennun, Kodan.

Karhuveljeni Kodaan tykästyin jo ensimmäisellä katselukerralla ja tuli vielä sellainen fiilis, että pitäisikö tämä katsoa saman tien uudestaan. Koda on hauska, sympaattinen ja puhelias persoona, joka tuon tuostakin käy Kenain hermoille, joka haluaa vain muuttua takaisin ihmiseksi. Kenai on alkuun kunnon junttura, mutta pikkuhiljaa ympärillä olevat positiiviset eläimet saavat hänen rentoutumaan. Suosikkejani ovat hirviveljeksen Tsoukki ja Taukki, jotka ovat keskinäisessä sanailussaan lyömättömän hauskoja. Suomenkielisessä versiossa veljekset haastelevat Turun murteella, joka sopii hirvien olemukseen ja eleisiin kuin nyrkki silmään. Loistava lisämauste elokuvan hahmokavalkadiin.

Tarina poikkeaa hieman useimmista Disneyn piiretyistä siinä, että juonii kertoo veljellisestä rakkaudesta eikä romanttisesta rakkaudesta. Juoni etenee sujuvasti, mukaan mahtuu vaaroja ja hauskoja hetkiä muiden karhujen kanssa, ja kaiken tapahtuman ohella Kenai ja Koda ystävystyvät. Elokuvan loppu ei oikeastaan yllätä, mutta oli kuitenkin toteutettu toisin kuin mitä itse odotin. Ja kyllähän se niin kaunis kohtaus oli, että vieläkin täytyy vähän nieleskellä normaalia enemmän. Lopun (ja koko elokuvan) värimaailma on hyvin silmää miellyttävä ja lämminhenkinen, joten elokuvaa on erittäin miellyttävä katsella (no, eipä sillä, niin nyt on melkein kaikkia Disneyn klassikoita).

Musiikkipuolella on häärännyt mm. Phil Collins, joka on kunnostautunut muulloinkin Disney-musiikin teossa (Tarzan). Soundtrackin suomenkielisessä versiossa on mielestäni menty metsään Matkaa teen (On my way) -biisissä. En lämpene ajatukselle, että biisin alkuun on laitettu lapsi laulamaan ja vielä niin, että se kuulostaa erittäin epävireiseltä. Raastaa korvia tuo ratkaisu. Disneyn soundtrackit on kielestä riippumatta lähes poikkeuksetta erittäin laadukkaita, joten ihmettelen, miten tuollainen on päässyt läpi. Toinen miinus tulee Kikka Laitisen kiekumisesta Suuret henget -kipaleessa, kun tuossa biisissä laulutyyli jostain syystä kuulostaa siltä kuin hänellä ei olisi mitään hajua laulutekniikasta. Muuten ihan ok soundtrack, alkuperäisenä parempi, mutta ei ihan klassikkoainesta.

Kaiken kaikkiaan monipuolinen elokuva, jossa on niin iloa, surua, huumoria ja jännittäviä tilanteita, ja joka aivan ehdottomasti ansaitsee paikkansa Disneyn parhaimpien leffojen joukossa.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Päivä 13: Tällä viikolla

Sumuinen maanantai, synkkänä pysyttelevä taivas.
Ihmiset työhönsä kyllästyneitä, ympäriinsä poukkoilivat.
Yrittivät löytää työpaikalleen harmaudessa, näytti meno kovin sekavalta.
Mietti ratkaisua oloonsa, eloonsa, yksi sielu toivoton.
Keksi sen, soitti töihin, soitti lääkäriin. Vatsakipua valitti, tuo onneton.
Oli viettänyt öitä unettomia, ei antanut rauhaa vatsa levoton.
Tuskaa silmät täynnä, melkein itkua tihrustaen. Sai lääkärin puolelleen, tuo lohduton.
Sairaslomaa sai, soitti töihin, itsesääliä äänessään.
Torstaihin asti, sanoi hymytön, saattoi olla tarttuvaakin ja vakavaa.
Esimiehen sympatiat sai, pikaista paranemista, totta kai. Sulki puhelimen, kodin ovenkin.
Neljä päivää sairastaa saa, kolme päivää vapaana muuten vaan.
Levisi hymy huulille, tuon hiljaisen.
Oli taivas avoinna, maantiekin. Minne vain mieli mielisi, sinne matka pian kävisi.
Lappiinko kenties, sivuteille pohjoiseen. Italian hiekoille, viinitarhoille etelään.
Katosi vatsasta vaivat, tuon iloisen.
Syttyi silmiin pilke, tanssiksi aivan pisti.
Tällä viikolla vapautta juhlistetaan, ehkä lasiin löytyy jotain kuplivaa.
Jääköön työt, vastuut, velvollisuudet. Uuteen nousuun, nousevaan kiitoon.
Vapauteen suuntaa, tuo suruton.



maanantai 10. marraskuuta 2014

Muistoja 90-luvulta: Lou Bega: Mambo no. 5 (1999)

Yksi monista 90-luvun suosikkibiiseistäni oli saksalaisen Lou Began versio Mambo no. 5 -biisistä. Biisinhän on alkujaan levyttänyt ja säveltänyt kuubalainen Dámaso Pérez Prado vuonna 1949. Lou Began versio julkaistiin vuonna 1999, ja se valtasi listojen kärkisijat svengaavalla rytmillään.

90-luvulla biisi jäi mieleen hauskalla rytmillään ja hyväntuulisuudellaan. Tykkään myös Lou Began äänen soinnista, ja kyllähän hän aikas kivasti hymyilee tuossa videolla (aikamoinen yhdennäköisyys alkuperäisen esittäjän kanssa muuten). Tämän tahtiin on aivan mahtava tanssia, sillä tämä vetää väkisinkin mukaansa ja tuo hymyn huulille.

Pian tämän biisin jälkeen muistan kuulleeni I got a girl -biisin radiossa ja vaikka diggailinkin siitä, niin samalla silti häiritsi, että biisi kuulosti niin paljon Mambo no. 5:lta. (Luulin, että Lou Bega julkaisi vain yhden levyn, mutta näköjään niitä on tullutkin neljä, joista viimeisin vuonna 2013!)

Ei tätä nykyään kovin usein kuuntele, mutta ysärilistalle ysärifiilistelyyn kuuluu aivan ehdottomasti. Sanat ovat muuten edelleen jollain pään sisäisellä kovalevyllä tallessa, mutta eipä mikään ihmekään, koska kyllähän tätä silloin soitettiin.







Lisäksi Lou Began versiosta on tehty myös Disney-versio. Aika hauskaa!

tiistai 4. marraskuuta 2014

Blake Shelton: Get some (ja äänestys)

Tämän viikon säätiedotukset eivät juuri tarjoa lohtua marraskuun harmauteen, joten siksi valitsin viikon biisiksi hauskasti keimailevan ja svengaavan Blake Sheltonin Get some -kappaleen (albumilta Red river blue, 2011). Biisi on takuuvarma hyvänmielenbiisi, joka keinahtelee mukavasti countryn tahdeissa. Blakella on miellyttävä ääni ja tulkinnasta kuulee, että biisi on tehty pilke silmäkulmassa. Kunnon korvamato, jossa on hauska tarina ja kiva melodia. Tämän kohdalla ei yksi kuuntelukerta millään riitä vaan pakko kuunnella pari kertaa vielä uudestaan.

"You get lost, you get saved, you get waxed, you get shaved,
you get hight, real hight,
Forget your next line, you get drive-thru, dollar menu"



Tein nyt tuohon sivupalkkiin pienen äänestyksen, johon vastaamalla voi vaikuttaa blogin tuleviin julkaisuihin. Koska pidän listojen tekemisestä ja itseni haastamisesta, päätin jatkaa aloittamallani tiellä ja pistää taas biisejä paremmuusjärjestykseen sen jälkeen, kun olen saanut tällä hetkellä pyörivän Disneyn klassikot -sarjan päätökseen. Koko hommahan lähti käyntiin ABBAn parhaimpien biisien TOP30:stä, ja koska sitä tehdessä piti ahdistua ja tuntea syyllisyyttä siitä, ettei kaikkia biisejä voinut laittaa jaetulle ykkössijalle, niin mikäpäs olisi mukavampaa kuin tehdä se uudestaan. Kun valitsin artistiehdokkaat mukaan äänestykseen, niin pystyn jo sieluni silmin näkemään, miten vaikeita päätöksiä on edessä, mutta toisaalta vastakohtana pääsen jälleen sukeltamaan biisien maailmaan eri tavalla. Lisäksi en ole aiemmin ajatuksella miettinyt, mikä olisi jonkun artistin paras biisi (okei, tehtävä on oikeasti mahdoton ja biisin parhaus riippuu täysin senhetkisistä fiiliksistä), joten näissä listauksissa tulee aina tutustuttua vanhoihin ja tuttuihin biiseihin uudestaan ja ehkä löytää jotain, mitä ei olekaan aiemmin kuullut. Äänestysaikaa on joulukuun alkuun asti

maanantai 3. marraskuuta 2014

Milla Rumi: Ilot, halut ja valheet (2014)

Milla Rumi-niminen laulaja-lauluntekijä on hiljattain julkaissut Ilot, halut ja valheet -debyyttialbumin. Albumi on selkeä ja raikas kokonaisuus, jonka biisejä ei pysty pistämään mihinkään tiettyyn lokeroon eikä voi valita vain yhtä sanaa kuvaamaan kokonaisuutta. Biisit kuulostavat toisaalta hyvin simppeleiltä, mutta kun tarkkaan kuuntelee, huomaa, että taustoissa kuplii aivan oma maailmansa, joka kuitenkaan ei vie huomiota laulusta. Biiseistä löytyy monenlaista soitinta ja tuontanto on hyvällä tavalla hieman raa'an kuuloista. Näin albumista ei tule liian siloiteltua fiilistä, sillä se ei puolestaan sopisi laulajan äänen kanssa yksiin.

Rumilla on persoonallinen ääni, joka taipuu niin herkempään kuin rouheampaankin tulkintaan, ja joka varmasti herättää mielipiteitä ja tunteita laidasta laitaan. Laulutavasta ja tekstien tyylistä tulee useammassakin biisissä mieleen Zen Café ja Samuli Putro. Samanlaista rytmikästä ja toetavaa tulkintaa arjen pienistä ja yksinkertaisista hetkistä, esimerkiksi Luulaulu voisi aivan hyvin kuulua Zen Cafén tuotantoon. Rumin teksteissä asiat kerrotaan juuri niin kuin ne tunnetaan ja nähdään, suoraan ja selkeillä sanoilla ilman kummempia kikkailuja. Tekstit kulkevat käsikkäin hänen laulutyyliinsä kanssa ja sopivat niin ikään ikäisensä laulajan suuhun.

Albumia kuunnellessa oli hankala löytää sanoja, joilla voisi kuvailla lyhyesti ja tyhjentävästi, mistä tässä on kyse. Juuri, kun sain mieleeni sopivan lauseen, tuli seuraava biisi ja pyyhki edelliset ajatukset pois; ei albumia voinutkaan tiivistää mitenkään. Ilot, halut ja valheet on niin aamukasteen raikas, hämyisän tunnelmallinen, valkoiselle taulukankaalle heitelty räiskyvien värien iloinen sekamelska kuin myös taustamusiikkia, joka aamuyön tunteina kaikuu hiljaisilla asemalaitureilla. 

Kelpo debyytti, josta on hyvä ponnistaa eteenpäin. Albumi kuulostaa siltä, että tässä ilmoitellaan, että tulossa ollaan, jonka jälkeen mennään niin, että metsä rytisee. Musiikki on erittäin persoonallista ja potentiaalia löytyy vaikka naapurillekin jaettavaksi, joten uskaltaisinpa väittää, että Milla Rumilla on sopivasti rahkeita kasvaa vahvaksi tulkitsijaksi, josta kuullaan vielä jatkossakin.

Näin sivuhuomiona täytyy vielä mainita, että Sellainen on koti -biisissä on aivan mielettömän veikeät taustat, Luulaulussa on helppo jammailla mukana ja Maalarissa Millan laulu soi todella kauniisti.

Kuuntele: Minulla on sateenvarjo, Luulaulu, Maalari, Sellainen on koti
Skippaa: Linnanmäen laitteeseen

Artistin Facebook-sivut




lauantai 1. marraskuuta 2014

Fury (2014, trailer)

31.10. sai ensi-iltansa Brad Pittin tähdittämä ja David Ayerin käsikirjoittama ja ohjaama sotaelokuva Fury, jossa Brad Pittin hahmon Wardaddyn johtaman joukon tehtävänä on tappaa saksalaisia Saksassa. Brad Pitt on kokenut sotilas, joka suhtautuu sotaan kylmän realistisesti ja tietää, etteivät sodat koskaan pääty rauhallisesti. Mukaan porukkaan tulee nuorempi kaveri, joka pelästyy jo ensimmäisiä paukkeita ja ei ole edes koskaan nähnyt panssarivaunua sisältä päin. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä näin mukaan oletettavasti saadaan näkökulmaa kokemuksen lisäksi myös kokemattomuuden puolelta. Tämän perusteella leffa vaikuttaa siltä, että siinä ei ole turhaan siloiteltu sodan vaikutuksia, sillä pelkästään trailerin pätkien perusteella on aistittavissa epätoivoa, ahdistusta ja pakkoa elää hetkessä, sillä huomisen tulo tai lopputulos ei ole varmaa. Mukana on teemaan sopien myös mustaa huumoria, kun miehet vitsailevat lähtiessään tappamaan vihollisia.
Sillä, kuten tiedetään, mitä rankempi ammatti, sitä tärkeämpää on säilyttää huumori selviytymiskeinona.

Brad Pitt kuuluu suosikkinäyttelijöihini ja on tehnyt monia mielenkiintoisia ja erilaisia rooleja, mm. Seitsemän vuotta Tiibetissä ja Meet Joe Black. Täytyisi vielä katsoa koko elokuva ennen ennen kuin voi tehdä lopullisia analyyseja Wardaddyn hahmosta, mutta tämä perusteella Brad olisi tehnyt elokuvaan sopivan, vahvan persoonan, josta huokuu oikeanlaista elämänkokemusta ja jolla sodan julmuudesta huolimatta on huumorintaju edelleen tallella.

"Best job I ever had."

.