keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Jo Nesbø: Isänsä poika (2014)

Jo Nesbo ei syyttä ole Norjan johtava rikoskirjailija. Harry Hole -kirjat ponkaisivat omien suosikkieni kärkeen pelkästään yhden kirjan lukemisen jälkeen. Sen jälkeen onkin voinut varmuudella sanoa, että Jo Nesbo on tae laadusta, yllätyksellisyydestä, persoonallisuudesta ja tapahtumarikkaudesta.

Voi sitä onnen määrää, kun onnistuin saamaan Isänsä poika -teoksen (2014) käsiini. Kirjaston sivuilta katsottaessa varaustilanne on ollut jo pitkään aika epätoivoinen: kirjoja on vain muutama enemmän kuin jonossa olevia varauksia eikä ikinä ole kirjaston hyllyssä näkynyt sellaista opusta, jonka nopein hakija saa ilman varausta. Antikvariaateissakin Nesbon romaanit tuskin ehtivät hyllyyn asti, kun innokas ostaja on jo paikalla. Luulen, että tämä kirja oli juuri palautettu, kun äitini bongasi sen kirjaston hyllystä. Varausaika kirjassa on 14 vuorokautta, ja äitini luki sen neljässä. Sen jälkeen hän antoi kirjan minulle ja luin sen kuudessa päivässä. Vaikka kirjassa on yli viisisataa sivua, olisi tarinan imuvoiman voimin voinut lukea yhdellä istumalla.

Kirja ei ole osa Harry Hole -sarjaa vaan tässä on erillinen, omaa maailmansa, joskin edelleen seikkaillaan poliisien ja rosvojen maailmassa. Isänsä poika kertoo Sonny Lofthus -nimisestä heroiiniriippuvaisesta nuorukaisesta, joka on joutunut vankilaan 18-vuotiaana ja viettänyt siellä viimeiset 12 vuotta. Eräänä päivänä hänen korviinsa kantautuu jotain sellaista, joka sytyttää kipinän päästä vankilan porttien ulkopuolelle ja alkaa jakaa oman käden oikeutta. Kosto niille, jotka sen ansaitsevat. Hän saa peräänsä joukon rikollisia ja tietysti poliisitkin useammalta taholta. Pääosassa oleva poliisi on tässä romaanissa nimeltään Simon Kefas, joka jo odottelee pääsyä eläkepäiville ja viettämään laatuaikaa nuoremman vaimonsa kanssa, mutta enne eläkepäiviä pitää painaa vielä töitä niska limassa taistellen paremman yhteiskunnan puolesta. Hän alkaa yhdistellä juttuun liittyviä langanpätkiä, Sonnyn koittaessaan samalla sopeutua ja ymmärtää muuttunutta ja teknologisoitunutta yhteiskuntaa sekä toteuttaa tehtäväänsä. Mukaan mahtuu huumekuvioita, järjestätytynyttä rikollisuutta, romantiikkaa ja taistelua aikaa vastaan.

Vaikka juonikoukerot toki paikoitellen muistuttavat enemminkin amerikkalaisia toimintaelokuvia kuin arkista elämää, osaa Nesboo asettaa kaikki palikat niin hyvin kohdilleen, että tarinan realistisuus on viimeinen asia mielessä. Nesbon kirjoittamana lukisin varmasti vaikka kvanttifysiikkaa.

Olen lukenut tähän mennessä 10 Nesbon kirjaa (kaikki Harry Holet siis) ja kuvittelin Isänsä poika -kirjaa lukiessani, että nyt osaan ajatella, mitä reittejä kirjailija menee ja osaan keksiä syyllisen omilla aivoillani. Kuvittelin, että eräs hahmo, joka tuotiin esille ns. sopivan huomaamattomalla tavalla ja ei vaikuttanut minun mielestäni loogiselta syylliseltä, niin totta kai hänen täytyi siinä tapauksessa olla syyllinen. Naureskelin partaani ähäkuttia, että vihdoinkin olen oppinut ajattelemaan yhtä monimutkaisesti kuin Nesbo ja olen selvinnyt "taistelusta" voittajana. No, kuinkas sitten kävikään -jälleen kerran. Loppuratkaisu ei juolahtanut mieleenikään, vaikka muutamia vaihtoehtoja mielessäni pyöritinkin, ja jälleen piti haavi auki taivastella, kuinka nerokas Nesbo juonen rakentamisessa onkaan.

Nesbon jälkeen monet muut dekkarit tuntuvat todella laimeilta ja oikein harmittaa, jos (kun) loppuratkaisu on arvattavissa. Aina sitä odottaa, että no, koskas tulee se käänne, joka humpsauttaa kaiken päinvastoin, jossa johdetaan lukijaa harhaan useampaankin otteeseen ja uskotellaan, että nyt loppuratkaisu on lähellä, vaikkei maaliviivasta ole tietoakaan.

On kirjoja, joissa on parisataa sivua ja välillä niiden lukemiseen tuntuu menevän tuskastuttavan kauan aikaa. Sitten on kirjoja, joissa on yli viisisataa sivua ja jotka pystyy lukemaan alle viikossa, vaikka tuhlaa lukuaikaa töissäkäyntiin.

 Lukuhaasteen kohta 43.: kirja, jossa on yli 500 sivua.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Muistoja 90-luvulta: Mr. President

Mr. President oli kova nimi 90-luvulla, joka yritti jonkinlaista comebackia 2000-luvulla uudistuneella kokoonpanolla, ja nykyisin tekee jossain määrin keikkaa kaksihenkisenä yhtyeenä. Bändi julkaisi neljä albumia: Up'n'away (1994), We all see the same sun (1996), Night club (1997),  Space Gate (1999) ja comeback-albumi Forever and one day (2003).
Lisäksi vuonna 2009 on julkaistu digitaalinen albumi ennen julkaisemattomilla biiseillä: Unreleased, joka löytyy edelleen iTunenista.


Muistaakseni jo kahden ensimmäisen albumin julkaisun jälkeen bändin ympärillä alkoi pyöriä huhu, etteivät (nais)laulajat laulaneet itse eikä bändi tiettävästi tehnyt yhtään live-esiintymistä. Netistä löytyy jopa nimet, jotka olisivat olleet ne oikeat äänet: Anne Schroeder, Karen Mueller ja William King. Tuon mukaan Lazy Deekään ei olisi laulanut itse, mutta ainakin ysärifestareilla esiintyessään lauloi varmasti livenä ja ääni oli sama kuin levyillä. T-sevenin soolotuotanto puolestaan paljastaa sen, ettei hän laulanut Pressojen levyillä. (Kuuntele vaikkapa Passion tai How much is the fish.)

Kaikesta huolimatta bändi oli yksi suurimpia nimiä dance-musiikissa ja kuului ehdottomasti omalle suursuosikkilistalleni. 14-vuotiaan maailmaani totta kai järisytti tuo tieto, etteivät he itse laulaneet, mutta pääsin järjytyksestä aika nopeasti yli enkä loppupeleissä antanut sen vaivata kuuntelunautintoja. Olihan musiikki se pääosan esittäjä.



Tutustuin bändiin vuonna 1996, kun Coco Jamboo valtasi radioaallot. Biisi tuli jokaiselta radiokanavalta miljoona kertaa päivässä, mutta en kyllästynynt biisiin lainkaan. Se tuntui paranevan kuuntelukertojen myötä ja tietysti oli aina nauhoitettava se c-kasetille, kun se radiossa pärähti soimaan. Niin, ja  pahimillaan sama biisi oli samalla puolella kymmenen kertaa - ja joka kerta nahoitus alkanut eri kohdasta. Joskus kuunnellessani c-kasetteja läpi, kävi tuo nauhoitustyyli lievästi ilmaistuna ärsyttämään. Yhden kasetin a-puolella saattoi olla neljä biisiä useampaan kertaan, ja niin, että nauhoitus oli alkanut ja loppunut aina eri kohtaan. Unohtamatta tietenkään kaikkia radiomainoksia, jotka myös oli pakko nauhoittaa. Vieläkään en ole keksinyt mitään järkevää syytä noiden mainosten nauhottamiseen, koska eivät ne kuitenkaan mitään mestariteoksia olleet.

Radion kautta tulivat tutuksi myös muut Mr. Presidentin sinkkubiisit, kuten I give you my heart. Tuossa vaiheessa Coco Jamboo jo vähän kyllästytti, joten sitten oli vuorossa tuon biisin loppumaton luukuttaminen. Onneksi pian tulisi muutakin kuunneltavaa, kun lopulta sain albumin omakseni.
Muistan elävästi sen päivän, kun sain We all see the same sun -albumin. Olin ollut kesällä pitkään kipeänä ja äiti sanoi, että ostaa jonkun haluamani levyn piristämään sairastelua. Silloin minulla oli vihkossa kuva teipattuna ko. albumin kannesta ja näytin sen äidille. Saman päivän iltana sain asettaa levyn cd-soittimeeni, ja voi sitä fiiliksen määrää. Tanssimusiikkia, fiilistelyä, menoa ja meininkiä.

Soitin koulun levyraadissa Take me to the limit -biisin, jonka sanoista en tietenkään tuolloin tajunnut yhtään mitään, mutta rytmi ja svengi veivät mennessään. Pahalta kyllä tuntui, kun kukaan luokasta ei pitänyt biisistä. Tietysti, jos olisin soittanut Jojo Actionin, olisi se saanut enemmän pisteitä ja olisin niittänyt suosiota itsekin, heh. Muistankin jonkun luokkalaiseni kysyneen, miksi en soittanut kyseistä biisiä. Näin jälkeenpäin ajateltuna: miksi olisin soittanut biisin vain sillä perusteella, että enemmistö piti siitä ja halusi kuulla jo ennestään tutun kipaleen. Valitsin tosiaan tarkoituksella sellaisen biisin, jota kaikki eivät tunteneet, jotta saisin tuotua kuuluville uusiakin säveliä. Noudatin samaa ajatusta muutamissa muissakin koulussa järjestetyissä levyraadeissa ja joka kerta samalla tuloksella. Ihmiset eivät kai olleet riittävän avoimia tuntemattomille biiseille ja ihmettelivät sitten ääneen, että valitsin vaikkapa Michael Jacksoniltakin "tosi huonon biisin sen sijaan, että olisit voinut soittaa ´hyvän´ biisin".


Eniten muistoja liittyy Pressojen kahteen ensimmäiseen albumiin. Night club oli ihan kiva albumi, mutta ajattelin sen olevan liian erikoinen, vaikkakin siinä oli monta hyvääkin biisiä. Space Gate oli mielestäni täyttä kuraa, persoonaton ja väsähtänyt. Edelleen olen sitä mieltä, että kyseinen albumi yrittää ratsastaa menneillä hittibiisien aineksilla ja intohimoisin tekemisen ilo on jo hyytymässä.
Kaksi ensimmäistä albumia muistuttavat minua kovasti kesästä ja tuovat mieleen huolettomuuden, lämpimät kesäillat, pitkät lomat ja hengailut kavereiden kanssa. Kaksi seuraavaa albumia puolestaan (Night club, Space Gate) ovat selkeästi ns. talvialbumeita ja muistuttavat koleista päivistä, lumisateesta ja tähtitaivaasta.

Mr. President on ehdottomasti parhaimpia esimerkkejä 90-luvun loistavasta dance-musiikista. Monet biisit ovat hyväntuulisia ja meneviä, ja sanoitukset ovat sopivan keveitä ja helppoja ymmärtää. Bändillä on ollut selkeä oma linja jokaisessa levyssä, ja vaikka pientä kehitystä onkin havaittavissa, ei silti ole tapahtunut radikaaleja muutoksia ensimmäisen ja neljännen levyn välillä. Jokaisessa levyssä (jopa Space gatessa) on raikkautta, hyväntuulisuutta, tarttuvuutta ja tietynlaista musiikin iloa, jollaista ei monelta tämän päivän artistilta löydy. Sanojen syvällisyys ei päätä huimaa, mutta mielestäni tämmöisessä bailaus-/jammailumusiikissa se on hyväksyttävää ja omalla tavallaan jopa ihan hyvä niin. Täytyy sanoa, että minun on hyvin hankala lähteä albumeita kritisoimaan ainakaan kokonaisuutena, koska ainut, mitä näistä tulee mieleen, ovat nostalgiset fiilikset lapsuudesta. Silloin, kun ei vielä sanoja ymmärtänyt ja kiinnitti huomion vain musiikkiin, rytmiin, lauluääniin ja biisin meininkiin, oli Mr. President niin kova juttu, ettei tosikaan.

Ja mikä hauskinta, huomaan osaavani edelleen lähes kaikkien biisien sanat melkein kokonaan ulkoa. On vissiin tullut pikkuisen yhtyeen tuotantoa luukutettua. Monet biisit ovat edelleen sellaisia, että niiden mukana on pakko jammailla ja hyräillä, sillä melodiat ovat hyvin selkeitä, mieleenpainuvia ja hyvää tuulta tuovia.

Mr. President oli myös ensimmäisiä kosketuksiani ABBAn musiikkiin, joten senkin puolesta yhtyeellä on erityinen paikka levyhyllyssäni. Up'n'away -albumiltahan  löytyy tuo ABBA-medley, jota aluksi luulin yhtyeen omiksi biiseiksi. Äitini sitten valaisi, mistä on kyse. Tuolloin tykkäsin kovasti Pressojen versioinnista ja onhan se edelleen ihan hauskasti ja persoonallisesti toteutettu kunnianosoitus ABBAlle. Nythän tuolla Unreleased-albumilla on coveri myös Thank you for the music -biisistä. Nyt on pakko sanoa, että toivon, etten tätä olisi koskaan kuullut. "T-sevenin" ääni on toki kaunis eikä versio ole kaikista pahinta maan päällä, mutta silti -voi apua. Pahinta lienevät nuo Lazy Deen "uh, yeah, alright" -ääntelyt. Ei näin, ei missään nimessä. Biisistä puuttuu kokonaan aitous, ja muutamista lisämausteista huolimatta, on pysytty liian lähellä alkuperäistä.

Myöhempi kokoonpano, jossa T Sevenin tilalla Myra.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Fifty Shades of Grey (2015)

Ohjaus: Sam Taylor-Johnson
Käsikirjoitus: Kelly Marcel, Patrick Marber, Mark Bomback
Sävellys: Danny Elfman
Pääosissa: Dakota Johnson (Anastasia Steele), Jamie Dornan (Christian Grey), Eloise Mumford (Kate), Luke Grimes (Elliot)
Ensi-ilta Suomessa: 13.2.2015
Kirjan ilmestysmivuosi: 2011 (trilogian ensimmäinen osa: Fifty Shades - Sidottu)


Fifty Shades of Grey-elokuva pohjautuu samannimiseen kirjaan, jossa Anastasia Steele ihastuu vaikutusvaltaiseen Christian Grey -nimiseen liikemieheen. Anastasia tapaa miehen ensimmäistä kertaa, kun hän menee haastattelemaan miestä sairastuneen kämppiksensä puolesta. Tapaaminen tekee molempiin lähtemättömän vaikutuksen, jonka jälkeen Christian ei pysty pysymään erossa Anastasiasta.

Heidän välillään on kipinöivää vetovoimaa, mutta Christian on monimutkainen mies, joka ei harrasta tyttöystäviä ja makuuhuoneen puolellakin hänen kiinnostuksen kohteensa ovat poikkeuksellisia. Hän haluaa Anastasian osaksi maailmaansa, jotta voi opettaa hänelle, kuinka nautinto ja kipu kulkevat käsi kädessä. Anastasia epäröi, sillä Christianin tarjoama suhde ei ole sitä, mistä hän on haaveillut ja jota runsaat säännöt rajoittavat.

Luin kirjat viime kesänä. Ensimmäisen osan viikossa, toisen alle viikossa ja kolmannen alle kahdessa päivässä. Pidin kirjoista, joskin etenkin viimeinen osa oli paikoitellen liian ennalta-arvattava. Kirjoissa Christian oli synkkä, vaikeaselkoinen, ahdistunut ja intensiivinen hahmo. Anastasia oli herkkä, ujo, vähän ärsyttävä ja epävarma. Kirjailija sai luotua intensiivisen maailman, sähköä hahmojen välille ja uskottavaa vuorovaikutusta. Christianin tarinassa oli enemmänkin syvyyttä kuin yleensä harlekiini-tyyppisissä kirjoissa. Mielenkiinto todella heräsi, että mitä hänen historiassaan on tapahtunut, miksi hän ei halua, että häntä kosketetaan. Suhde, joka Anastasian ja Christianin välille kehittyy, hämmentää molempia -joskin eri tavoin.

Nyt menestyskirjasta on tehty elokuva, totta kai. Ja kuten aina, elokuva on vain yhden työryhmän näkemys kirjasta. Elokuvasta pitää saada ytimekäs kokonaisuus, joten aina osa kirjan tapahtumista on jätettävä ulkopuolelle. Aina on oiottava kulmissa, sillä elokuvassa kaikki ei ole samalla tavoin mahdollista kuin kirjoissa. Ja koska elokuva on aina karsitumpi versio kirjasta, mennään liiankin usein elokuvatoteutuksessa metikköön - ja kovalla vauhdilla niin, että puoli metsää kaatuu samalla.  Fifty shades of Grey ei ole poikkeus.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi siihen, ettei päänäyttelijöiden välillä ole minkäänlaista kemiaa. Ei kerrassaan pienintäkään vuorovaikutusta. Tuntuu kuin Anastasia ja Christian olisi kuvattu eri aikaan ja tietokoneella liitetty heidät samaan kohtaukseen. Vaikka ovat samassa huoneessa, etäisyys heidän välillään on hämmentävän etäinen, ja kirjassa ei näin ollut. Lähikuvilla ja nopeilla leikkauksilla henkilöstä toiseen on ilmeisesti yritetty luoda jännitettä ja kiihottavaa odotuksen tunnetta, mutta lopputulos on vain "blaah". Pikemminkin kokonaisuus vaikuttaa rikkinäiseltä, epäsopivilta paloilta, joita on yritetty saada sopimaan yhteen, joskin tuo yrityskin vaikuttaa laimealta. Tai ehkei ole edes yritetty vaan on ajateltu, että ennakkohypetys sumentaa katsojien arviointikyvyn ja että riittää, kun näytetään tarpeeksi paljasta pintaa.

Elokuvassa ei tuntunut olevan mitään juonta, ei mitään loogista tarinaa, joka olisi kehittynyt elokuvan alusta sen loppuun. Jos en olisi lukenut kirjoja, luulen, etten olisi ollenkaan tajunnut, missä mentiin. Hahmojen suhteen "kehittymistä" ei tuotu esille luontevasti, hypittiin vain tilanteesta toiseen. Oli erinäisiä ja erillisiä tapahtumia, jotka oli ilmeisesti arvan perusteella valittu elokuvaan ja liitetty löyhästi kiinni toisiinsa. Kuin kangas, joka on leikattu osiin, muttei ole varmaa, millä paloilla pitäisi olla yhteinen sauma. Yhtäkkiä riideltiin, itkettiin tai naitiin, mutta elokuvan perusteella ei oikein päässyt sisälle siihen, että mitä oli tapahtunut aiemmin, miksi hahmot käyttäytyivät kuten käyttäytyivät. Vaikka kirjat ovatkin viihdyttävää kirjallisuutta, etupäässä naisille suunnattuja, on hahmoihin, etenkin Christianiin, onnistuttu luomaan historiaa, monimutkaisuutta ja syvyyttä. Motiiveja käyttäytymiselle, persoonan kasvua.

Ehkä suurin epäkohta elokuvassa on kuitenkin näyttelijävalinnat. Anastasiaa näytellyt Dakota Johnson oli näyttelijöistä eniten kirjan hahmoon sopiva, mutta ei riittävästi nostaakseen elokuvaa suosta, johon se on uponnut.


Christian Greytä näytellyt Jamie Dornan oli kyllä vihonviimeinen valinta tähän rooliin. Hahmosta puuttui kokonaan vaikean lapsuuden aiheuttama tuska, suurliikemiehen itsevarmuus ja ennen kaikkea karismaattisuus. Kasvoiltaan hän oli aivan liian "baby-face", joka Christianin hahmoksi hymyili aivan liikaa, aivan liian lämpimästi ja pehmeästi kuin ihminen, jonka elämä on aina ollut helppoa. Jamien Christianista puuttui kokonaan salaperäisyys, mukana jatkuvasti kulkeva ahdistus ja silmät olivat aivan liian elottomat. Ei mitään intensiivisyyttä, pikkupöksyt tuleen sytyttäviä katseita, ei taikaa. Eikä hän mielestäni osannut tuoda hahmoon sitä polttavaa kontrolloimisen ja omistamisen tarvetta, joka tekee Christianista mielenkiintoisen. Jamie on rooliin liian siloposkinen ja viattoman oloinen, sillä hahmo vaatisi sellaisen näyttelijän, jossa on särmää, salaisuuksia ja uskottavuutta esittää vaarallista viettelijää. Itse olisin kuvitellut rooliin paremmin sopivaksi ehdottomasti Cam Gigandetin (ne silmät!!) tai vaikkapa Bradley Cooperin. Ei kyllä vastannut missään mielessä elokuva tai näyttelijät omia mielikuviani, vaikka halusin kovasti uskoa ja pitää tästä.
Kaikenkaikkiaan hyvin vaisu, epälooginen ja huonosti toteutettu paketti. Jos tykkäsit kirjoista, ei tosiaankaan kannata mennä katsomaan elokuvaa.

perjantai 20. helmikuuta 2015

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 2: Pieni merenneito (1989)


Käsikirjoitus: Ron Clements, John Musker
Ohjaus: Ron Clements, John Musker
Musiikki: Alan Menken
Pääosissa (suomalainen alkuperäinen dubbaus v. 1990): Ariel (Jodi Benson, Sierra Bogges/Johanna Nurmimaa), Pärsky (Jason Marin/Arto Koskelo), Sebastian (Samuel E. Wright/Tom Wentzel), Joonas (Buddy Hackett/Mikko Kivinen), Ursula (Pat Carroll/Ulla Tapaninen), Erik (Christopher Daniel Barnes/Matti Olavi Ranin), Triton (Kenneth Mars/Esa Saario), Kristian Ben Wright/Aarre Karén)
Ensi-ilta USAssa: marraskuussa 1989 (Suomessa ensimmäinen dubbaus v. 1990)
Jatko-osat: Pieni merennetio II: Atlantiksen salaisuus (2000), Pieni merenneito: Arielin tarina (2008)

Tarina pohjautuu H.C. Andersenin Pieni merenneito -satuun (1937).

Pieni merenneito-animaatio kertoo nuoresta Arielista, jolla on suuri hinku päästä ihmisten ilmoille: pinnalle, kuivalle maalle ja tutustumaan ihmisten tapoihin. Meren kuningas ja merenneidon isä, Triton, ei kuitenkaan katsele hyvällä tyttärensä kiinnostusta "barbaareja" kohtaan vaan pistää Arielin arestiin, josta tämä saa lopullisen kimmokkeen ottaa hatkat meren valtakunnasta. Merennoita Ursula antaa Arielille jalat ja maksuna toimii Arielin ihastuttava ääni. Arielilla on kolme päivää aikaa saada prinssi suutelemaan itseään, jotta voi jäädä ihmiseksi ja saada äänensä takaisin.

Arielissa ihastusta herättivät hänen äärimmäisen ihanat punaiset hiuksensa ja muutenkin Ariel oli alle kouluikäiselle erittäin rakastettava hahmo. Ja on edelleen. Vaikka jossain vaiheessa piti vähätellä piirrettyjä ja vetää noita dialogeja oikein överiksi, niin siitä huolimatta elokuvan todellinen lumo ei ole koskaan himmennyt.
Elokuvan musiikki ansaitsee ehdottomasti myös erityismaininnan, sillä kappaleet ovat todella huolella tehtyjä, korostavat elokuvan tunnelmaa ja omalla tavallaan ovat hyvinkin ajattomia  -ja varsinaisia korvamatoja. Erityisesti Arielin soolonumerot ovat todellisia helmiä (ja varsinkin haikean unelmoiva Under the sea), myös Sebastianin johtama "soidinlaulu" Kiss the girl on kohtauksena hauska ja nerokkaasti rakennettu.

Pieneen merenneitoon liittyy muistoja ehkä eniten kaikista Disneyn piirretyistä. Muistaakseni näin tämän kaverin luona ensimmäistä kertaa ja olin silloin 5- tai 6-vuotias. Jokin aika elokuvan näkemisen jälkeen perustimme tarhan leikkikaluvaraston taakse "Ariel-kerhon". Jokainen sai siis vuorollaan laulaa Arielin laulun kohtauksesta, jossa hän antaa äänensä merinoita Ursulalle. Kuka sitten veti parhaiten, sai kunniamaininnan olla Ariel. Tästä ei seurannut mitään jatkoleikkejä, ainoastaan mainetta ja kunniaa meidän pienessä piirissämme. Itsellänihän tuo "koelaulu" meni metsään siksi, että yskäisin aluksi enkä muistanut mainita, että tämä ei kuulu vielä varsinaiseen esitykseeni. Damn. Ei siis herunut minulle mainetta saati kunniaa. Tämä yksi monista muistoistani elokuvaan liittyen. Tokihan lauluja lauleltiin paljon tuon jälkeen milloin keidenkin kanssa ja joskus jopa käytiin elokuvan dialogeja läpi niin pitkään kuin huvitti, sillä koko elokuva oli lähes täydellisesti päänsisäiselle kovalevylle ajettu.

Mielestäni suurin vääryys, joka tämän elokuvan kohdalla on tehty, on toinen dubbaus, joka tehtiin vuonna 1997. Miksi, oi miksi? Katsoimme yhdessä kavereiden kanssa tätä elokuvaa suurella hartaudella ja tietysti vierotusoireita torjuakseni pyysin kasettia vähän väliä lainaan, koska tätä ei meillä omassa hyllyssä ollut. Koska saatavuus leffan osilta oli heikompi, tuntui tämä suuremmalta aarteelta kuin mikään muu. Tosiaan tuon alkuperäisen dubbauksen osasimme etu- ja takaperin. Kerran löysin VHS-kasetin kirpparilta, avain fiiliksissä himaan ja kasetti nauhuriin. Ja voi kurjuuden kurjuus, mikä pettymys, kun dubbaus olikin aivan jotain muuta. (Valitettavasti DVD:llä on käytetty tätä myöhempää dubbausta, joten ei tätä enää voi suomeksi katsoa!) Arielin käyttämä haarukka ei enää ollutkaan tinkeliharava vaan tingeltangeli, Joonaksen persoona meni täysin pilalle, kun Mikko Kivinen ei ole rääkymässä ja Sebastian ei kuulosta, no, Sebastianilta. Pöh.



maanantai 16. helmikuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Emmi Itärannan esikoisteos, Teemestarin kirja, sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa ihminen on kuluttanut makea veden jo lähes loppuun. Veden käyttöä rajoitetaan armeijan voimin ja väärinkäytöistä kuten laittomista vesiputkista seuraa aina rangaistus. Armeijan silmätikuksi joutuu myös 18-vuotiaan Noria perheineen, onhan vähintään epäilyttävää, että sellaiseen turhuuteen kuin teen valmistamiseen riittää vettä ja että puutarha on kukkeampi kuin monilla muilla.

Kirja on yllättävän uskottava kuvaus siitä, mihin suuntaan ihmiskunnan tulevaisuus voi olla matkalla. Luonnonvaroja käytetään tuhlailevasti, teknologiasta tehdään lyhytikäistä, jolloin sitä käytetään enemmän lyhyessä ajassa ja vaikka osa jätteestä saadaan kiertoon, jää siitäkin aina jokin osa luonnon kuormaksi. Kaikki on pakattuina muoviin ja vielä muovipaketin sisällä on muovia. Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja käyvät "aarrejahdissa" paikallisella muovihaudalla, josta löytyy mm. VHS-kasetteja, CD-levyjä ja C-kasetteja. Kaikki ovat säilyneet lähes entisellään.

Teemestarin kirjaa on hehkutettu joka puolella kovin paljon ja se on saanut myös Kalevi Jäntin palkinnon. Kirjailija käyttää kieltä hyvin rikkaasti, kuvailee elävästi luontoa ja erityisesti tunteita, ja esikoisromaani on johdonmukainen teos. Lisämausteen tuovat teemestarin perinteiden mukana tuodut japanilaiset sävyt, jotka johdattavat lukijan Japanin maisemiin, vaikka tapahtumat mitä ilmeisimmin sijoittuvat lähemmäs Suomea. Ilmastonmuutoksen takia maiden ja merien rajat ovat muuttaneet muotojaan, maat kutistuneet ja osittain paikat ovat saaneet uusia nimiä.

Kaikesta hienoudestaan ja ennakkohehkutuksistaan huolimatta, en lumoutunut kirjasta ja lopputunnelmiksi jäi laimeahko jälkifiilis. En oikeastaan osaa sanoa, mikä kirjassa hiersi, koska suoranaista vikaa siinä ei ole, periaatteessa ihan hyvä esikoisteos. Lukukokemus ei vain noussut erityisen korkealle eikä sellaista autuuden tasoa löytynyt, minkä koukuttavat kirjat normaalisti synnyttävät. Paikoitellen Teemestarin kirja onnistui vetämään imuunsa niin, että piti ahmia useampia sivuja kerralla, mutta kun kirjan sulki ja laittoi hetkeksi sivuun, imu katosi ja saattoi unohtua pariksi päiväksi.

Lukuhaasteen kohta 40.: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Nightwish: Élan (2015)

Nightwish julkaisi tänään ensimmäisen biisin tulevalta Endless forms most beautiful -albumiltaan. Olen kuunnellut Élania nyt useamman kerran enkä oikein osaa päättää, mille kannalle kallistuisin. Biisi on hidastempoinen eikä Floor pääse laulullisesti kunnolla revittelemään, mutta koska kyseessä on Nightwish, haluan yrittää kuunnella tätä vielä toisella korvalla ja löytää sieltä sen jujun, miksi tämä on valittu sinkkubiisiksi herättelemään mielenkiintoa tulevaa albumia kohtaan. Ja eritoten, miksi tämä on ollut paras vaihtoehto ensimmäiseksi sinkuksi. Myönnän, että kuvittelin Floorin tapauksessa, että toki sinkku on nopeatempoisempi, jossa laulu kaikuu korkealta ja täysin palkein. Ehkä se vaikuttaa vielä suhtautumiseeni tähän biisiin, vaikka toisaalta kyllä pidin esimerkiksi Eva-biisistä, mutta en kylläkään sinkkuvalintana.

Jos tämä tulisi radiosta, en ehkä kiinnittäisi suurempaa huomiota, koska jokin palanen tuntuu jäävän varjoihin piiloon. Jollain tapaa tämä jää Nightwishin tasoisen bändin kohdalla turhan vaatimattoman kuuloiseksi. Toivon, että biisi löytää viimeistään sitten paremmin paikkansa, kun pääsen kuulemaan albumin kokonaisuudessaan. Biisi ei suinkaan ole huono, mutta se odotettu tajunnanräjäytys, jonka olin ajatellut ensisinkusta saavani, jäi vielä toistaiseksi kokematta. Instrumentaaliosuudet ovat vahvoja, tunnistettavaa Nightwishia ja tuovat samanlaista pehmeämpää tunnelmaa kuin laulukin. Ehkä biisi olisi kaivannut enemmän kontrastia, särmää? Video on visuaalisesti kaunis, tykkään tuosta värimaailmasta kovasti. Hyvin ristiriitainen biisi, joka ilmeisesti vaatii vielä lisää kuuntelukertoja.

Toisaalta, kun tietää yhtyeen taustan, että osaavat uusiutua, yllättää, eivätkä toista samoja kaavoja kuin aiemmissa levyissä, niin tahto ymmärtää Élania on kova. En halua pistää bändiä mihinkään tiettyy lokeroon, koska Nightwishin upeus on juuri siinä, että levylle voi tulla melkein mitä tahansa. Aina lopputulos on kuitenkin ollut kaunista, yllättävää, erilaista ja laadukasta. Taidetta, elämyksiä.


 

tiistai 10. helmikuuta 2015

Juhani Aho: Yksin (1890)

Juhani Ahon pienoisromaani Yksin kertoo miehestä, joka matkaa Pariisiin. Suomeen jää nuori neito, johon romaanin huomattavasti vanhempi päähenkilö on rakastunut, mutta yhteinen tulevaisuus ei näytä todennäköiseltä, joten ehkä matka muualle tarjoaa ratkaisuja: mies saa muuta ajateltavaa, vaikka lähtö tekee kipeää ja ehkä neito huomaisi, kuinka paljon miestä ikävöikään.

Kirjassa kuvataan onnistuneesti epätietoisuudessa elävän miehen ajatuksia: sopiiko hänen rakastaa nuorempaa naista, rakastaako ja voisiko tuo nainen koskaan rakastaa päähenkilöä.

Kirjan päähenkilön persoona tuodaan hyvin esille ja hänen istuessaan vaikkapa miettimässä syntyjä syviä, voi melkein nähdä, millä tavoin mies kurtistaa kulmiaan. Kirjan esipuheessa sanotaan, että Yksin-romaanissa esiintyvä hahmo on paljon kirjailijansa kaltainen ja että Sibelius suuttui kirjan luettuaan, koska henkilöt olivat tunnistettavissa tosimaailman henkilöiksi. Täytyy myöntää, että tuon taustatiedon varjolla kirjaa luki hieman erilailla ja väistämättä pohti, kuinka paljon yksinäisen miehen tunteissa ja ajatuksissa oli Juhani Ahon omia, aitoja tunteita.

Juhani Aho käyttää kieltä ihailtavan monipuolisesti, jopa runollisesti. Hänellä on persoonallinen tyyli kirjoittaa, joka imaiseen mukaan jo ensimmäisillä riveillä. Vaikka luinkin kirjaa sivumäärään nähden verrattain pitkään, ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi halunnut lukea nopeammin. Uskon, että tämän olisin helposti voinut laittaa myös kohtaan "Kirja, jonka luit päivässä", jos muita esteitä ei matkan varrella olisi ollut lukemista hidastamassa. Aho taivuttelee kieltä mitä mielenkiintoisimmille mutkille, ja syystä kuuluu merkittävimpiin suomalaisiin kirjailijoihin. Olen lukenut Juhan joskus kauan sitten, mutta alan epäillä, luinkohan sitä kokonaan/ajatuksella, koska olisin varmasti kiinnittänyt jo aiemmin huomiota näin lahjakkaaseen tekstinluojaan. Kun Aho kuvailee laivan lähtöä Helsingin satamasta, Pariisin katuja tai ympärillä olevia ihmisiä, kaiken pystyy näkemään täydellisinä kuvina silmiensä edessä. Kuin katselisi elokuvaa kirjan sijaan. Lumoavaa kerrassaan.


"Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen. Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen saaristolaisen purje ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä kauvan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajottavat sen pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta."

Lukuhaasteen kohta 18.: Yli sata vuotta vanha kirja


lauantai 7. helmikuuta 2015

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 3: Aladdin

Käsikirjoitus: John Musker, Ron Clements, Ted Elliott, Terry Rossio
Ohjaus: John Musker, Ron Clements
Musiikki: Alan Menken
Pääosissa: Aladdin ( Scott Weinger/Sami Arva), Henki (Robin Williams/Vesa-Matti Loiri), Jasmine (Linda Larkin/Ulla Hakola), Jafar (Jonathan Freeman/Jarkko Rantanen), Jago (Frank Welker/Seppo Pääkkönen), sulttaani (Douglas Seale/Veikko Honkanen)
Ensi-ilta Suomessa: joulukuussa 1993
Jatko-osat: Jafarin paluu (1994), Aladdin ja varkaiden kuningas (1996)

Elokuva kertoo köyhästä Aladddin-nuorukaisesta, joka asuu vaatimattomasti Abu-apinansa kanssa. He varastelevat ruokaa henkensä pitimiksi ja pitävät vartijoita pilkkanaan. Samaan aikaan prinsessa Jasmine on kyllästynyt eloonsa palatsissa, kietotuuu ruskeaan "taviskaapuun" ja karkaa markkinoille. Prinsessa ei tietenkään ole tottunut siihen, että ruoasta pitää itse maksaa, joten hän antaa nälkäiselle pojalle omenan ja suututtaa kauppiaan, kun rahaa omenan maksuun ei löydy. Rohkea Aladdin rientää paikalle, pelastaa prinsessan ja esittelee hänet kauppiaalle kajahtaneena siskonaan. Tämä kohtaaminen tekee molempiin, luonnollisesti, lähtemättömän vaikutuksen.

Yrittäessään tavoitella prinsessaa ja puolta valtakuntaa, joutuu Aladdin vankilaan, hiekkaluolaan, törmää yliaktiiviseen Henkeen, saa kolme toivetta, saa ylleen prinssin vaateparren, valehtelee vähän oikealle ja vasemmalle, ja saa osakseen Jafarin vihat. Lopussa sankarin epäitsekkyys mitataan ja valtakunnan pelastaminen pahan kynsistä on vielä mahdollista.

Aladdinin ilmestymisen muistan edelleen hyvin elävästi. Ei käyty sitä elokuvissa katsomassa, mutta VHS-nauha tuli joululahjaksi.
Ja se nauha tuli kulutettua siihen kuntoon, että olisi mielenkiintoista kokeilla, vieläkö se kestäisi katsomista.

Elokuvassa on paljon kivoja yksityiskohtia, vahvoja hahmoja ja lumoavaa musiikkia. Sulttaani on hauska ja sympaattinen höperä, Jasmin äärimmäisen kaunis prinsessa, joka haluaa itse tehdä omat valintansa. Oma lisänsä ovat jälleen sivustalla hääräävät eläinhahmot, Jago ja Abu. Tykkään erityisesti Jagon persoonallisen värikkäästä hahmosta, joka ehdottomasti kuuluu pahispuolueen parhaimpiin sivuhahmoihin.

Aladdin on pohjimmiltaan rehellinen ja avulias, mutta saadessaan käsiinsä lampun ja sen myötä valtaa, myös itsekkyys nostaa hetkeksi päätään. Onneksi hän lopulta huomaa, ettei teeskentelemällä saa sitä, mitä haluaa vaan Hän ei ole täydellinen prinssi, eikä edes syntymältään sellainen, joten tuo mukavaa vaihtelua perinteisten siloposkien joukkoon.

Vaikka en välitä Vesku Loirin laulamisesta tai näyttelemisestä juurikaan, on hänen ääninäyttelemisensä Henkenä omaa luokkaansa. Tässä tapauksessa jopa laulukin toimii eikä nostata ärsytyskynnystä alle sekunnissa. Ehkä syynä ovat biisien nopeatempoisuudet ja sanat, jotka eivät anna sijaa jollottamiselle ja hartaalle ylitulkinnalle. Niin tai näin, tähän rooliin Vesku ei ole lainkaan huono valinta. Alkuperäinen on toki aina alkuperäinen, ja Robin Williams vetää ehdottomasti pisteet kotiin Hengen alkuperäisäänenä.

Aladdinissa itämaisvaikutteinen musiikki on suuressa roolissa elokuvan tunnelman luonnissa. Elokuvan aloittava Arabian yöt johdattelee saman tien Agraban pölyisille kaduille, Askelta edellä on vauhdikas menobiisi ihmisvilinän joukossa, Hengen Ei kaveria parempaa oli 90-luvulla radiossa lastentoivekonserteissa vähän väliä yksi toivotuimpia ja Se on kuin yö tunnelmallisen kaunis, öisessä seikkailussa laulettu rakkauslaulu. (Joka on muuten ainut Disneyn biisi, joka on saavuttanut ensimmäisen sijan singlelistalla USAssa.)

"Don't you dare close your eyes."




keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Gladiaattori (2000)

Alkuperäinen nimi: Gladiator
Ohjaus: Ridley Scott
Käsikirjoitus: David Franzoni, John Logan, William Nicholson
Sävellys: Hans Zimmer, Lisa Gerrard. Klaus Badelt
Pääosissa: Russel Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen, Oliver Reed
Ensi-ilta Suomessa: toukokuussa 2000


Elokuva kertoo roomalaisesta Maximus Decimus Meridius-kenraalista, joka johtaa armeijansa voittoon ja ansaitsee sillä vanhan keisari Marcus Aureliuksen kunnioituksen. Aurelius kokee Maximuksen paremmaksi vallanperijäksi kuin virallisen kruununperijän, Commoduksen. Aurelius toivoisi Maximuksen voivan palauttaa vallan takaisin Rooman senaatille. Commodus pistää kapuloita rattaisiin murhaamalla isänsä, julistaa itsensä keisariksi ja koska Maximus ei suostu lähtemään tämän kelkkaan, käskee miehen teloitettavaksi. Maximuksen onnistuu paeta ja matkata kotiinsa, jossa häntä kohtaa lohduton näky. Nuunnuttuaan väsymyksestä, Maximus herää siihen, kun orjakauppiaat löytävät hänet, ottavat mukaansa ja myyvät edelleen Proximolle, joka huolehtii gladiaattorien valmentamisesta tuleviin viihdearvollisiin taisteluihin. Maximus pärjää sodassa kehittämänsä taistelukokemuksen perusteella ja lopulta matka vie kohti suuria areenoita, joissa yleisön joukossa on odotettavissa myös petollinen Commodus.

Pidin elokuvan juonesta, joka vaikka sijoittuukin kauas menneisyyteen, käsittelee toki nykyisinkin ajankohtaisia aiheita. Uskollisuutta, kunniaa ja periaatteita. Russell Crowe tekee vahvan ja mieleenpainuvan roolisuorituksen Maximuksena, ja se juuri piti mielenkiintoa yllä, jotta elokuvan jaksoi katsoa loppuun asti. Vaikkei loppu mennyt kuten odotin, oli se mielestäni erittäin sopiva päätös elokuvan kokonaisuuden kannalta. Elokuva oli erikoistehosteiltaan vakuuttava ja muutenkin visuaalinen ilme oli hienosti toteutettu. Vaikka elokuvassa oli paljon hyvää, veti kokemusta alaspäin liika verellä läträäminen. En oikein välitä jatkuvasta silpomisesta ja veren lennättämisen näyttämistä hidastettuna (tai muutenkaan). Kauhuelokuvissa se vielä menee, mutta pidän niidenkin kohdalla enemmän sellaisista, joissa luodaan jännitys muilla keinoin.

Musiikki on itse elokuvaa parempi ja Zimmerin kädenjäljen tunnistin ennen ennen kuin edes katsoin, kuka taustalla on häärinyt. Vaikea sanoa yhtä, joka olisi noussut muiden ylitse, mutta vaikkapa Now we are free on todellinen mestariteos, jota voisi kuunnella monen monta kertaa putkeen. Myös vaikkapa Slaves to Rome, Sorrow ja Barbarian horde ovat myös mainitsemisen arvoisia. Elokuvamusiikkia parhaimmillaan.

Tavallaan hyvä elokuva, mutta liian pitkät ja veriset taistelukohtaukset kyllästyttivät siinä määrin, että en usko tätä toista kertaa katsovani.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Forwardman: This Ain't No Rocket Science (2015)

Forwardman julkaisi viime vuonna kaksi sinkkua (Twenty-six ja Houses) ja nyt on pitkäsoiton vuoro, joka kantaa nimeä This ain't no rocket science.

Albumia kuunnellessa tuli muutama oho-fiilis. Kahden ensimmäisen sinkun perusteella olin mielessäni luonut tietyt puitteet, joiden rajoissa kuvittelin albumin kulkevan. Selkeän kokonaisuuden joukkoon mahtui myös biisejä, jotka yllättivät tarjoamalla jotain, mitä en tämäntyyppistä musiikkityyliä edustavalta albumilta odottanut.

Ensimmäinen oli Feel like dancing, joka vetäisi maton alta täysin puskan takaa. Biisin taustoissa ja rytmeissä on svengiä ja groovea, jopa hitunen kepeyden tunnetta, mutta sanoihin keskittyessään huomaa, että ei kannata ensivaikutelman hämätä, sillä ei tässä mikään perjantai-illan kevyt tanssilattian ylistysbiisi ole kyseessä. Liikutaan astetta vakavammalla osastolla, jopa kyllästyneenä. Vastakohtien asettelut toimivat (iloisempi tausta + melankolisemmat sanat), kun ne tehdään oikein, ja tässä on mielestäni onnistuttu. Plus, että kertosäe jää päähän soimaan eikä siitä pääse yrittämälläkään eroon.

Driven oli toinen todella yllättävä veto keskellä levyä. Aika erikoinen biisi, sillä vaikken ole tiennyt, että on olemassa käsite kuin "psykedeelinen rock", olivat ne kuitenkin ensimmäiset sanat, jotka biisin kuuleminen toi mieleen. Pikaisen nettihaun mukaan biisi ei ihan täyttäisi määritteitä, mutta siitä huolimatta oma korvani mieltäisi tämän psykedeelisen ja vaihtoehtoehtoisen rockin sulautumaksi, jossa mukana myös hitusia progea. Ensimmäinen mielikuva, joka tästä syntyi, oli juuri albumin kannen tavoin spiraalimaisesti pyörivät psykedeeliset värit muuten lähes valottomassa, suljetussa huoneessa elektronisten sähkövirtojen ritistessä taustalla. Melkein painoton tila, jossa mistään ei saa kiinni vaan leijutaan siellä spiraalien ja sähköiskujen seassa toisaalta avuttomana, toisaalta jopa vihaisena.
"On my path in my youth in a dawning of a dream, my hands are bruised from breaking walls to clear this air I breath"

Albumin päättää Two suns-kappale, joka on astetta tunnelmoivampi, jossa jälleen taustojen puolesta voitaisiin loikkia leijaillen pilvien päällä pienessä pilvessä kuvitellen, että elämä on täydellistä ja mutkatonta. Mutta sanat lisäävät matkalle pienen jipon, perässä kulkevan ahdistuksen, sen tumman tuulen, puhtoisen pilven pimeän puolen. Tämän olen kuunnellut jo useamman kerran, mutta vieläkin tuntuu, että biisi kiusaa kuulijaa tahallaan, ettei kerralla paljasteta kaikkea vaan annetaan vain sen verran myöten, että mielenkiinto herää ja pysyy yllä.

Kokonaisuutena samaan aikaan sekä yhtenäinen että monipuolinen. Forwardmanilla on persoonallinen ja omaleimainen saundi, ja musiikin tuottamisessa yhdistyvät erilaiset elementit. Biisejä ei mielestäni voi kertakuulemalta niputtaa tiettyyn lokeroon vaan useamman kuuntelukerran myötä tuntuu löytyvän jokin uusi ajatus, erilainen tapa lähestyä tai kitarariffi, joita ei aiemmin huomannut ja saa näin vaihtamaan kappaleen edellisestä lokerosta toiseen. Tälle albumille pitää ja kannattaa antaa aikaa, sillä se ehdottomasti palkitsee. Se ei ole sitä, mitä kertakuulemalta kuvittelisi vaan pinnan alla muhivat erilaiset tarinat, jotka vain odottavat pääsyä vapauteen. Hieno debyyttilevy, joka toivottavasti löytää kuulijansa.

Kuuntele: Feel like dancing, Twenty-six, Two suns, Driven
Skippaa: Cure

Albumi saatavilla mm. Spotifysta ja iTunesista. Artistin nettisivut löytyvät täältä.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Päivä 16 – Eka suudelmani

Toisin kuin ystäväni, serkkuni tai työkaverini, minun ensisuudelmani ei tapahtunut ruosteisen keinun takana tai keltaisista tiilistä rakennetun kerrostalon ensimmäisen kerroksen parvekkeen alla. Eikä se tapahtunut kuten luokkatovereilleni seiskaluokan diskossa sokerihumalassa, jonka kykeni aiheuttamaan pelkästään illan viimeinen hidas biisi, johon oli kaadettu koko vuoden siirappituotanto.
Rippileirillä puolestaan oli samoja apinoita, joita olin katsellut jo koulussa ja iltapäiväkerhoissa, ja joiden osilta olin varma, että he olivat joko avaruudesta tai sen takaa. Ei paljon tehnyt mieli olla lähikontaktissa sellaisten kanssa, koska ei voinut tietää, minne galaksiin sitä tulisi kidnapatuksi.

Lukioon mennessäni olin koukussa Kauniisiin ja rohkeisiin, ja melkein tunsin Ridgen huulet omillani. Tai Thornen. Tai ketä muita niitä nyt oli. Tuntui vain, että siinä vaiheessa olisin suudellut niitä rippikoulun apinoitakin tai naapurin ongelmatapausta, joka harrasti karjumista ja puiden halailua, mutta ei perinteisellä harmoniaa etsivällä tavalla. Tarhassa pusuhippa oli pelottavaa ja hauskaa välituntitekemistä, mutta lukiossa se oli täysin out. Juuri, kun itse olisin ollut valmis moiseen höpsöttelyyn, olikin se muuttunut typeräksi. Kuulemma aikuiset sitä saattoivat harrastaa, mutta useamman viinilasillisen jälkeen. No, kuusitoistavuotiaana oli turha kuvitellakaan pääsevänsä niihin pippaloihin saati olevansa humasssa, joten se siitä. Ja kuka haluaisi ensisuudelmansa jotain ikälopulta, jonka puheessa vilisivät sellaisetkin termit kuin markka, VHS ja lankapuhelin. Pelottavaa.

Lukio alkoi, siellä homehduin ja lukio loppui. Penkkaripäivänä rekan lavalla oli tiivis tunnelma, mutta katsettani kääntäessä kaikki olivat vain naisia. Illat ja viikonloput katselin Kaunareita ja muita ulkomaisia sarjoja, joissa suudelmat tuntuivat korvanneen tervehdykset. Luin netistä suuteluoppaita, luin lehtiä, katsoin ohjelmia ja kuivaharjottelin peilin kanssa.

Lukion jälkeisenä välivuotena menin kaverini luokse kevätriehaan, joka oli vain lyhyempi ilmaisu perskänneille, roskaruokaa notkuvalle pöydälle, epävireiselle Sing Star-laulannalle ja lattialle sammumiselle. Siellä silmäni osuivat vaaleahiuksiseen mieheen, joka omalla tavallaan oli komea. Istuimme sohvalla kaksistaan, kun muut räpelsivät jonkin tanssipelin kimpussa. Hän alkoi nojautua minua kohti ja tiesin, että tässä se tulee. Tässä kohti muuttuu elämäni, kohta räiskyvät ilotulitteet, solisevat pikkulintujen rakkauslaulut, taivaanranta kiepsahtaa ympäri ja sateenkaaren kimaltelevat värit kietoutuvat ympärillemme. Tunsin ensin hänen hengityksensä, sitten hän huuliensa hipaisun. Olin jo näköalavaunussa menossa kohti taivaanrantaa, melkein kykenin kurottamaan käteni pilvien untuvaista reunaa kohti. Huulia seurasi kieli, limainen sellainen. Pystytukka nuoli huuliani kuin sulavaa pehmistötteröä kesäkuumalla. Sitten tunsin kielen liikkeet hampaillani, kieleni alla ja lopulta melkein kurkussa asti. Meinasin oksentaa. Työnsin sinisilmän pikaisella liikkeellä kauemmas, nousin IKEAn viimevuotiselta sohvalta ja lähdin parvekkeelle imemään keuhkoni täyteen puhdistavaa ilmaa. En saattanut uskoa, että joku saattoi suudella noin. Kaukana olivat ne haavekuvat sähköiskumaista kevyistä hipaisuista tai autuuden tunne siitä, että olen päässyt osaksi salaista maailmaa. Hyvästelin ystäväni ja poistuin kesäiltaan, joka hohti kauniimpana kuin koskaan. Linnut lauloivat sulosäveliään, taivas oli pilvetön ja ilmassa tuoksui rakkaus, kesäsade ja tuuli hyväili vienosti kaduilla harvakseltaan kulkevia ihmisiä. Katselin ympärilleni, tunsin oloni petetyksi ja nyrpistin nenääni. Huijausta kaikki tyynni.

.