sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Kuulas: Perhonen (2015)

Kuulas-yhtye julkaisi 28.5. Perhonen-kesäsinglen (säv., san. Heidi Puurula), joka tarjoilee maistiaisia syksyllä julkaistavalta Kuupuutarha-albumilta. Aiemmin yhtyeeltä kuultiin Kirje Marialle -joulusinkku.

Kesäsingle tämä todella on. Kevyesti eteenpäin rullaava, huoleton ja onnellinen biisi. Nyt ei ole kiire mihinkään vaan tunnelmoidaan lumoavan kauniisti soivan sellon ja solisevan pianon tahdissa, katsellaan kesäiseen taivaanrantaan rakkauden ollessa vahvasti läsnä. Heidi (Aikakoneessa Vera-nimellä vaikuttanut) on aina ollut todella vahva ja persoonallinen tekstin kirjoittaja ja Perhonen sopii muiden upeiden sanoitusten joukkoon. Tässä melkein maistaa kielellään hunajaisen liköörin, aistii perhosen siipien aiheuttaman ilmavirran poskellaan, kuulee koivunlehtien vienoisen kahinan tuulessa ja tuntee vajoavansa jonnekin luonnon taikamaailmaan, joka on piilossa katseilta ja jonne pääsee vain luvan kanssa. Biisi on ihanan puhdas ja raikas, joka jää mukavasti soimaan päässä ja jonka haluaa kuulla vielä uudestaan, jotta voisi palata tuohon maailmaan.

"Kuin perhonen, mä lentelen, sun olkapääsi päälle puhallan salaa suudelman."


perjantai 29. toukokuuta 2015

Päivä 19: Kaduttaa

Kaduttaa? Kadunko jotain? Olen ihminen, joten totta kai kadun jotain. Kadun kaikkea, mitä en tehnyt. Kadun kaikkea, mitä tein. Kadun ihmisiä, joita tapasin. Kadun ihmisiä, joita en tavannut. Kadun sitäkin, etten saanut suutani auki oikeaan aikaan. Kadun, etten ollut tarpeeksi rohkea. Kadun, kun olin rohkea ja hyppäsin laivasta mereen. Selvinpäin. Nolona jouduin sitä selvittelemään ja selittelemään, ettei minulla ole itsetuhoisia ajatuksia. Olisi voinut ollakin ja myöhemmin tulikin, mutta sillon ei ollut.

Kadun, että join venäläistä vodkaa. Kadun, että sammuin exän porttikonkiin ja minut ryöstettiin. Kadun, että eivät ryöstäneet kaikkea vaan ainoastaan kirjastokortin. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa. Kadun, etten kuolettanut korttia heti enkä edes kuukauden päästä. Sitten minua muistettiin kirjaston toimesta kahdellakymmenellä sähköpostiviestillä, joissa runoiltiin lainaamani aineiston erääntyvän kahden päivän päästä.

Kaduttaa, että suutuspäissäni vingutin visaa. Kun lasku tuli, mietin millä maksan sen. Viikkoa myöhemmin exä soitti. Arvaatte varmaan? Kaduttaa, että vastasin puhelimeen. Se, mitä ei tiedä, ei ole olemassa tai voi vahingoittaa. Kaduttaa, että join sitä vodkaa, että menin surkeassa mielentilassani sekopäisen naisen luokse etsimään elämäni tarkoitusta ja päädyin tekemään sen, mikä tulee luonnostaan. Arviolta kuuden kuukauden päästä mikään ei palaa entiselleen. Mietin, millä maksan kaiken sen.

Kaksi viikkoa myöhemmin keksin suostua veljeni apuriksi. En kysellyt mitään, suostuin vain viemään paketteja, kasseja, salkkuja ja pusseja paikasta A paikkaan B, ja paikan C kautta paikkaan D. Kaduttaako, etten kysellyt tarkemmin? Ei, sitä en kadu. Kaduttaa vain, että päätin kuriiripalkan lisäksi vetäistä välistä. Kyllähän ne tyypit ovat tarkkasilmäisiä ja läpäisivät pitkän matematiikan kirjoitukset koska hyvänsä, mutta ajattelin saada helpotusta ahdistukseeni ja arvelin, että kuljetuksieni sisältö voisi auttaa. Auttoihan se. Tavallaan. Kuukauden sain vedettyä välistä leikkimällä tietämätöntä. Olen vain kuriiri. Sitten erään kerran minua varjostettiin ja nähtiin, kun poikkesin reitiltä kulman taakse, sujautin ainetta suuhuni ja jatkoin matkaa. Ilmeisesti liian hyväntuulisena. Kaduttaa, etten pyytänyt erästä kaveriani esittämään ryöstäjää, joka olisi pöllinyt kamat minulta. Oltaisiin saatu kunnon satsit, ei mitään rippeitä. Ja minä olisin pysynyt hyvien kirjoissa.

Kaduttaa, että monesti ajattelin pahinta maailmassa olevan sen, jos joutuisin poliisien etsintäkuuluttamaksi. Enpä tajunnut, että pahempaa on olla jonkin toisen porukan listalla. Siltä listalta ei nimeä pyyhitä vuoden tai kymmenen vuoden lomailulla, josta on karsittu etuudet, kuten vapaus kulkea paikasta A paikkaan H. Ymmärsin onneksi, että oli parempi lähteä karkuun kuin jäädä odottamaan, että ovikello soi. 


Tallinnan laivan kahvilan pöydässä istuessani kaduin sitä, että mukanani oli vain reppu täynnä seteleitä. Sellaisia seteleitä, joilla ei kehdannut maksaa kahvia ja toast skagenia, joiden yhteishinta oli kymmenen euroa viisitoista senttiä. Olisipa ollut kolikoita!

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #15: Rusketusraidat

PMMP:n Kuulkaas enot! -esikoisalbumin (2003) ensimmäinen single oli Rusketusraidat (san. Paula ja Mira). Biisistä on julkaistu myös demoversio Saunalaulu 2000-luku -kokoelmaboksilla. Ruskiksien "piti" olla vain yhden kesän renkutus, joka haihtuisi pian ihmisten mielistä ja PMMP:n nimen hävitä kansan huulilta samassa yhteydessä. Toisin kävi. 

Paula teki Jenni Vartiaisen ohella lähtemättömän vaikutuksen jo Popstars-ohjelmassa. Paulan persoonassa oli jotain mielenkiintoista ja lauluääni oli kaunis, vaikkei päässyt kyseisessä ohjelmassa niin paljon esille kuin varaa olisi ollut. Harmittelin vielä tuolloin, kun Paula ei päässyt bändiin. Näin jälkikäteen ajatellen se oli tietysti hyvä. Olisi Paulan luovuus kyllä kärsinyt rankasti Gimmelissä.

Kun Rusketusraidat pyörähti radioaalloille, en muistaakseni osannut yhdistää yhtyettä Popstarsiin. Muistan vain sen, miten syvästi inhosin biisiä, sitä rääkymistä ja meuhkaamista. Missään vaiheessa en ollut edes ns. kaappi-diggari vaan rehellisesti inhosin koko PMMP-touhua. Ruskikset soi radiossa jatkuvasti ja ajattelin useasti, että kohta tulee onneksi syksy ja sitten ei tarvitse enää tämän poppoon biisejä kuunnella.

Siinä vaiheessa, kun enempi aloin diggailla PMMP:tä, en silti edelleenkään lämmennyt tälle biisille. Harmikseni en pysty palauttamaan mieleeni, koska lopulta käänsin kelkkani ja hyväksyin biisin. Sen verran onnistuin muistini lokeroista kaivelemaan, että katselin kyseistä musiikkivideota useammankin kerran ja ehkä siinä hiljalleen tapahtui jonkinasteinen aivopesu ja otin lopulta Rusketusraidat avosylin vastaan. Sen jälkeen tämä on -etenkin keikoilla -ollut aivan hillittömän hauska revittelybiisi. Parasta ovat etenkin "helvetin hyvin menee" -kohdat, joissa voi helvettiä venyttää niin pitkään kuin palkeita riittää.

Hämmentävää kyllä, sellaista päivää en ole vielä nähnyt, että olisin biisiin kyllästynyt. Tässä on omanlaisensa tunnelma sieltä PMMP:n ajanlaskun alusta, sopivasti sekoilua, viileitä nurmikenttiä ja valoisia kesäöitä.

"Mun perhe oli himovanhoillinen
Ne kielsi multa seksivalistuksen
Mä mietin usein että missä sen teen
Valitsen junan taikka lentokoneen"




"Viedään meidän kaapeista kiulut ja kannut saunan lauteille,
sä et varmaan koskaan ole saunassa pannut, et kuse kiukaalle
."


tiistai 26. toukokuuta 2015

Spider-Man - hämähäkkimies (2002)

Käsikirjoitus: David Koepp
*Perustuu Marvel Comicsin sarjakuviin
Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, Willem Dafoe, James Franco, Rosemary Harris, Cliff Robertson
Sävellys: Danny Elfman
Ensi-ilta Suomessa: kesäkuussa 2002
Jatko-osat: Spider-Man 2 (2004), Spider-Man 3 (2007)


Spider-Man - hämähäkkimies kertoo Peter Parkerista, jota puree geenimanipuloitu hämähäkki ja sen seurauksena kömpelöstä, huononäköisestä nörttipojasta kuoriutuu notkea hämähäkkimies. Supersankari, jonka sankaruudesta ja tarpeellisuudesta ihmiset ovat montaa mieltä. Peter Parker kamppailee pitääkseen oman siviilielämänsä kasassa eikä hämiksenä oleminen suinkaan helpota Peterin arkea. Hän on korviaan myöten ihastunut Mary Janeen, muttei uskalla sitä paljastaa ennen hämikseksi muutumista eikä sen jälkeenkään. Ystävyys Harry Osbornin kanssa ei sekään täysin valheetonta ole, sillä parhaimmalle ystävällekään ei kaikkea voi kertoa.

Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa DVD:ltä, eli varmaankin vuoden 2003 puolella. Silloin diggasin leffasta erittäin paljon, kaikki palat tuntuivat olevan kohdillaan. Supersankareita, yliluonnollisuutta ja visuaalinen ilme miellyttävä. Monen vuoden tauon jälkeen tuli mieleeni, että katson leffan uudestaan.


Leffa on edelleen kiva, juoni toimii hyvin ja loppuratkaisu on mielestäni tarinaan sopiva ja jättää, totta kai, odotuksia jatko-osalle. Vaikka tykkään edelleen kovasti supersankarileffoista ja painovoimia uhmaavista erikoistehosteista, on Spider-manin kirkkain hohde himmennyt. Huomasin kyllästyväni Toby Maguiren tapaan seistä ja toljottaa paikallaan tyhjä katse silmissään kuin ei ymmärtäisi mitään, mistä vastapuoli puhuu. Ehkä tämä on tarkoituksella tehty, että hänestä jää mielikuva, että ei ole sosiaalisesti lahjakas, kun joutuu olemaan ihmisten edessä Peter Parkerina. Mielestäni hän ei kuitenkaan osoita erityisen vahvaa eroa muuttuessaan nörttipojasta hämikseksi tai edes loppukohtauksessa ei näy kovinkaan selkeää muutosta/kasvua henkilönä verrattuna elokuvan alkupuoleen. Ei sinänsä huono valinta Peter Parkerin rooliin, sillä enimmäkseen hoitaa homman kotiin, mutta ei kuitenkaan tule mitään wau-fiiliksiä, että kylläpä tekikin sen ja sen todella hienosti.

MJ on Peterin naapuri ja ihastus, herkkä koulutyttö, joka haaveilee näyttelemisestä, mutta joutuukin pikaruokalan tarjoilijaksi. (Samassa Moondance-lafkassa myös Frendien Monica oli töissä. Bloggarin huom. Kirsten Dunst on mielestäni ihan hyvä näyttelijä ja voin katsoa hänen elokuviaan, mutta jostain syystä hänen versionsa MJ:n hahmosta kiinnitti huomiotani tässä leffassa, ehkä persoonallisuuden yksiulotteisuuden vuoksi. Mary Jane on kantava hahmo hämähäkkimiehen elämässä, mutta tällä katselukerralla tuntui, että hän on vain taka-alalla hääräävä sivuhenkilö. Tai sitten aika on omalla kohdallani vain ajanut tämän leffan ohi.

Spider-Man on mielestäni edelleen vahvoilla siinä, että se on hienosti kuvattu elokuva; etenkin kohtaukset, jossa supersankari kiitää rakennusten välissä seittejään ampuen. Kyllä tämä kokonaisuudessaan silti edelleen toimii, mutta ei enää yhtä kirkkaasti onnistu lumoamaan ja luomaan rinnakkaista todellisuutta, johon paeta arkea.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Peter Hägerstrand: Solsystem (2015)

Ahvenanmaalainen Peter Hägerstrand on julkaissut Solsystem-kappaleen. Biisi alkaa rauhallisen tunnelmoivasti kauniin kitaran soidessa taustalla, johon sitten mukaan sulautuu alttoviulu ja sello. Solsystem kasvaa alun tunnelmoinnin jälkeen vahvaksi sanomaksi, jonka tarkoitus on levittäytyä laajalle ja tulla kuulluksi. Laulajalla on vahva ja miellyttävän miehekäs ääni. Hän tuntuu elävän biisin jokaista sanaa juuri siinä hetkessä, kun ne lausutaan. Hän on läsnä ja pitää huolen, että hänet kuullaan. Biisi vaatii kuulijan luokseen ja kiemurtelee sen jälkeen suoraan ihon alle. Muutaman kuuntelukerran jälkeen huomaan laulevani kertosäkeessä mukana ja sitä kautta yrittäväni päästä vielä lähemmäs biisin sisintä, aurinkokunnan keskiötä. Ensin vain minä olen aurinkokunta, siellä vähän sivummalla, josta kuitenkin nähdään kokonaisuus selkeänä ja sitten päästään siihen tilaan, jossa voidaan sanoa, että me olemme aurinkokunta. Kaikki olemme tärkeitä, me kaikki muodostamme tämän kokonaisuuden. Yhdessä toisiamme auttaen. Hieno biisi, jossa on sopivasti särmää, jotta se jää mieleen ja sitä tekee mieli kuunnella toisenkin kerran.

Video sopii hienosti biisiin ja luo omanlaisensa maailman sen ympärille. Videon teossa on käytetty tekniikkaa, jossa käytettään vettä, öljyä, väripigmenttejä ja tietysti ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä.
Videosta voisin kertoa että se on tehty animaatiotyylinä jonka vaati vettä, öljya, väripigmenttejä ja paljon paljon kärsivällissyyttä. Videon takana ovat Sandra Wahlbeck ja Jonas Fogelström.

"Vi är kroppens minsta ben, men om vi går av, följer resten med."


Artistin kotisivut.


 


Peter Hägerstrand released a song called Solsystem. The beginning is quite smooth, nice and creating the perfect feeling with soft quitar playing in the background. What really sounds beautiful and makes the song even more ear-friendly, is when the violin and cello join the guitar. To me that is a perfect combination. Solsystem grows bigger, like wanting to make sure that it's message will be heard and understood. First it just says that "I am Solsystem", but it also gets to the point, where can be said that "We are the Solsystem". We together are strong and important, and everybody has a meaning in their lives. Everyone has the right to be heard. I like the singers voice: it is strong and very easy to listen to. There is charm in there and I do believe that he is not just singing the lyrics, but he is living them. And he needs you to listen to the song very carefully.
This song insists you to come closer, so you could see the very core of it, and then it wraps its melodies around you and makes you think what would it be like in solar system. Very strong song that has the right amount of edge to make it interesting and also makes you want to listen to it one more time.

I think the video is nice and it fits to the song and it creates a different and unique world for the melodies and words. They have used technic, which includes water, oil, colours and of course a lot of patience and skills. Sandra Wahlbeck and Jonas Fogelström are the ones behind this beautiful creation.

perjantai 22. toukokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #16: Matkalaulu

PMMP:n Kovemmat kädet -albumilta (2005) julkaistiin promosinkkuna Matkalaulu (san. Paula ja Mira).
Muistaakseni se taisi olla juuri tämä biisi, jonka tekivät huumorilla ja enemmän omaksi ilokseen, mutta keikalla porukka diggaili siitä niin paljon, että julkaisivat sitten sinkkuna.

Huomaamattani valitsin peräkkäin kaksi kesä- ja matkailuaiheista biisiä, ensin Päät soittaa vie festareille ja nyt Matkalaulu ympäri Suomen, mutta nyt liikutaan enempi artistin (tai jonkun muun kovasti matkailevan) arjessa päämäärien välillä. Millaista on, kun maisemat vaihtuvat, kun huoltoasemien ruokatarjonta tulee tutuksi, koti on jossain kaukana eikä sitä kehtaa liikaa miettiä, jottei iskisi aivan kamala koti-ikävä. Samalla, kun matkanteosta nauttii, se väsyttää ja toisaalta perillepääseminen ei välttämättä olekaan se pääasia.

PMMP on tuttuun tapaan saanut biisiin vangittua täydellisen tunnelman. On lähdön fiilistä, pientä sinkoilua, kun tapellaan parhaasta paikasta ja mietitään, kuka ajaa. Matkamusana tietysti C-kasetteja.
Tuostapa tulikin mieleeni se aika, kun piti ennen lähtöä kaivella kasettilaatikkoa ja miettiä, mitä seuraavat tunnit haluaisi kuunnella. Aika nopeasti tietysti kyllästyi samoihin kasetteihin, joten toisinaan piti sitten hyvissä ajoin ennen matkaa nauhoitella uudet biisit, uudet sekalaiset kokoelmakasetit. Ja olipa muuten supersiistiä, kun oli uusi kasetti ekaa kertaa soimassa eikä muistanut, missä järjestyksessä ja mitä biisejä oli tulossa.

Tarttuva ja svengaava hyvänmielen biisi, jossa auringonpaiste ja lämpimät kesäillat, ja myös kesän loppumisen haikeus, ovat vangittuina sanoihin ja sävellykseen. Matkalaulu-kokoelmalle tehty versio pyöräyttää biisin iloisen sanoman melkein täysin päälaelleen. Siinä on enempi kaipuuta, ikävää ja ehkä jopa enempi arkipäiväisempää suhtautumista matkantekoon.


Avaan ikkunan hengitän sisään maisemaa
niin täydellistä, että pelottaa
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen, mitä sitten teen?
Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin
että meillä kaikilla on kotikin
Toisilla on joku, joka siellä odottaa
Nyt ei kukaan muista, eikä tahdokaan 



maanantai 18. toukokuuta 2015

Mötley Crüe: Kickstart my heart (1989)

Mötley Crüen Kickstart my heart -biisi (1989, tekijä: Nikki Sixx ) vedetään tuhatprosenttisella fiiliksellä ja meno on sen mukainen. On vauhtia, draivia ja revittelyä, kun hypätään alasti koneesta ja odotellaan, koska räjähtää. Mitäpä muutakaan voi odottaa, kun biisi on saanut inspiraationsa huumeiden yliannostuksesta. Biisi on sopivan rouhea, joka jää päähän soimaan ja joka kitarasooloineen vie mennessään sen enempää lupia kyselemättä. Tämän tahtiin on pakko aina fiilistellä aina sen mukaan kuin on mahdollista. Jos ei ole ulkopuolelta tulevia rajotteita (lue: ihmisiä), niin biisiä täytyy revitellä ja kuvitella olevansa rock-laulaja, sillä niin tarttuva melodia ja tulkinta tässä on. Ja vielä lopussa tuo Okay boys, let's rock the house -kohta. Yeah!

Are you ready girls, are you ready now?

Kasarihevirokkia parhaimmillaan!


sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Hernan Rivera Letelier: Elokuvankertoja (2012)


Elokuvankertoja on kertomus Chilen pampalla asuvasta María Margaritasta, jolla on ilmiömäinen lahja kertoa elokuvia. Kun hänen kylänsä elokuvateatteriin saapuu jonkin merkittävä elokuva, kerätään Marían perheessa rahat kasaan, jotta yksi perheenjäsenistä pääsisi katsomaan elokuvan. Kisan päätteeksi María on perheestä aina se, joka käy elokuvissa, sillä hän osaa kertoa elokuvat paremmin kuin kukaan muu. Se piristää niin Marían omaa perhettä, jossa isä on halvaantunut ja masentunut ja äiti lähtenyt matkoihinsa kuin muitakin kyläläisiä.

Pian Marían luokse jonotetaan ja kaikki puhuvat tytön ihmeellisestä lahjasta kertoa elokuvia paremmin kuin miltä elokuvat näyttävät valkokankaalla.

Kirja on lyhyt (133 sivua), joten sen lukaisee hetkessä. Tarina tempaa mukaansa ja kirja on kunnianosoitus elokuville, esittävälle taiteelle ja ihmisten väliselle kommunikoinnille. Ympäristö on karua ja kylä köyhä, mutta ihmiset onnistuvat silti löytämään ilon hetkiä, joilla selvitä elämässä eteenpäin. Kirjan kansi ja takakansiteksti antavat kuvan keveästä, iloisesta, aurinkoisesta ja jopa romanttisesta tarinasta. Juonesta yllättäen löytyykin erittäin synkkiä kohtia ja María kamppailu äidin lähdön jättämän surun ja tyhjiön kanssa on paikoitellen erittäin lohdutonta. Näinkin lyhyeen kirjaan mahtuu hämmästyttävä määrä iloa, surua, kateutta, vihaa ja oikeastaan koko elämän kirjo. Kirja on lumoava pieni suuri kertomus, joka lyhyydestään huolimatta kätkee sisälleen erilaisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä ja mielenkiintoisia käänteitä.
Kiehtova kirja kerrassaan, joka kannatti lukea.


Lukuhaasteen kohta 33.: kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta (Hernan Rivera Letelier on kotoisin Chilestä.)

perjantai 15. toukokuuta 2015

ENKEL @ Musiikkitalo, Helsinki (13.5.2015)

ENKEL-niminen luomufolk-kokoonpano esiintyi Musiikkitalolla 13.5. Konsertti oli osa Sibelius-akatemian kansanmusiikin aineryhmän vuosittaista Toukotaigaa-festaria. Esitys kulki nimellä #nofilter, eli käsitteellä, joka on tuttu sosiaalisesta mediasta, kun julkaistaan kuva ilman kuvankäsittelyä, sellaisena kuin se on otettu. Aitona, luomuna. Yhtye määritteli esityksensä teemaksi minuuden ja itsetunnon, joita tulkittiin kansanmusiikillisin keinoin. Mukana ohjelmistossa oli niin perinteisiä sävelmiä kuin yhtyeen jäsenten itsensä tekemiä kappaleita, ja kaikki oli luonnollisesti sovitettu yhtyeen toimesta heidän näköisiksiin.

Yhtye koostuu neljästä naisesta: Leila Lautamaja (2,5-rivinen haitari), Miia Palomäki (2,5-rivinen haitari), Maija Pokela (kantele) ja Iida Savolainen (alttoviulu). Soittamisen lisäksi jokainen heistä laulaa.


Ennen konserttia en osannut yhtään arvailla, mitä on luvassa. Oikeastaan pyrinkin siihen, etten luo mitään odotuksia. Täytyisikin useammin tehdä niin, että vain ottaa ja lähtee eikä ota etukäteen selvää siitä, mihin on menossa. Olisi vain aistit valppaina ja katsoisi, mihin matkataan. Marsiin, Kuuhun vai täysin toiseen maailmaan.

Aloitusnumero Tänäänkään ei satanut (säv. Leija Lautamaja) oli kuin raikkaan tihkusateen hyppelyä keskikesän vihertämillä lehdillä. Hetki, joka saman tien vetäisi mukaansa. Ja se jo vakuutti, että nyt on kyseessä lahjakas ryhmä. Totesimme avecini kanssa kappaleen aikana, että naiset soittivat (ja myöhemmin myös lauloivat) saumattomasti yhteen.

Esitys oli monivivahteinen ja viihdyttävä kokonaisuus. Huumoripuolta tarjoili nelikymppinen Pirre, joka tiesi kuinka juhlia ja se välitettiin soiton kautta oivaltavasti. Pappilan hääyö (Häämarssi: säv. trad., Pappilan pellolla: säv. trad, soittanut Aapeli Hautanen) puolestaan oli pysäyttävä, jopa taianomainen kokemus. Se tarina, minkä musiikki kertoi, oli ihmeellinen ja siinä hetkessä tuntui kuin oltaisiin hetkellisesti oltu sävelien syntysijoilla, jossain vuosien takaisessa Suomessa, toisaalta vaatimattomien olojen ympäröimänä, mutta henkisesti rikkaina, luonnon kauneudesta nauttien ja sitä ymmärtäen. Mentiin kyllä niin monenlaisissa fiiliksissä, että kovin vaikea lähteä kaikkea tähän erittelemään. Tämä nousi omalla kohdallani illan kohokohdaksi.

Kokonaisuudessaan hienosti mietitty ja toteutettu esitys. joka pisti jalan tapsuttamaan rytmiä ja jonka ainut miinuspuoli oli se, että se loppui liian nopeasti. Jäi sellainen fiilis, että olisihan tässä voinut vielä muutaman kappaleen kuunnella. Tämän kokoonpanon nimi kannattaa painaa mieleen tulevaa ajatellen, sillä ENKEL on mielestäni onnistunut ottamaan mukaan sopivasti nykyaikaa ja nuorekasta otetta, jotka sulautuvat saumattomasti yhteen perinteisten sävelien lomaan. Seuralaiseni kanssa olimme yhtä mieltä siitä, että jos yhtye alkaa tekemään enemmänkin keikkaa lähistöllä, olemme varmasti paikalla.

http://www.enkelband.com/
 

tiistai 12. toukokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #17: Päät soittaa

Leskiäidin tyttäret -albumilta löytyy kuutosraitana Päät soittaa, jonka ovat sanoittaneet Paula ja Mira.

Ihmettelin monesti, mitä ihmettä biisin nimi tarkoittaa. Mitkä Päät?
Ensiksi ajattelin, että Päät viittaavat PMMP:hen, kiertonimityksenä vain. Toinen vaihtoehto oli myös se, että Päät on keksitty nimitys kaikille artisteille ja yhtyeille, jotka festareilla soittavat.
Ehkä n. vuosi kuultuani biisin kaverini mainitsi, että on ollut olemassa sellainen yhtye kuin "Päät". Wikipedian mukaan se oli kasassa 1987-1992 ja yhtye julkaisi neljä albumia. Itse en ole heidän musiikkiaan koskaan kuunnellut, joten en osaa sanoa, onko PMMP:n biisissä lainauksia Päiden biiseistä. Mutta niin, tämän yhtyeen keikalle ollaan rynnimässä. Ja ilmeisesti päästään myös Zen Cafen keikkabussiin.

Päät soittaa kertoo hauskan, eläväisen ja iloisen tarinan. Kesäfiilis ei oikeastaan tämän paremmaksi voi mennä. Sanat kertovat hyvin simppelin ja arkisten tarinan, mutta mukaan on on saatu ujutettua hauskoja yksityiskohtia, joilla biisistä muodostuu elokuva, elämys, jonka voi nähdä pyörimässä silmiensä edessä.

Biisi on juurikin sitä, mitä festarielämä monelle on: järjetöntä ja hauskaa, jopa satunnaisesti morkkiksiakin. Omat sekoitteet mehupurkkiin, liftaillaan ja (koko kesän) festareihin menee palkkapussi poikineen. Eturiviinhän on aina päästävä, hinnalla millä hyvänsä, sillä siellä on parhaat bileet. Herätään ties kenen teltasta, kun on juotu omia ja naapureiden juomasekoituksia pitkin iltaa (ja viikonloppua).

"Älä rupea itkemään, ota ote, nyt rynnitään. Eturiviin on päästävä: Päät soittaa!"  Tuo juuri tiivistää sen, että ei silloin rueta araksi, kun taistellaan parhaimmista paikoista. Silloin mennään läpi ihmismeren pienellä pakollakin. On muuten todella ärsyttävää, jos tulija tulee huomattavasti myöhemmin ja ryysii kyynerpäitä käyttäen eturiviin. Eräälläkin keikalla yksi nainen konttasi takarivistä eturiviin ja nousi pystyyn vasta, kun oli kiinni aidassa. Kekseliästä toki, mutta samaan aikaan ärsyttävää muiden kauemmin paikalla jonottaineiden/olleiden kannalta.

"Herään vieraasta teltasta, mihin jäänyt minun reppu?"
-kohta kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi koko tarinan. Miten tyyppi herää tukka pystyssä vieraiden ihmisten välistä, katselee ihmetellen, että missä ihmeessä sitä ollaan ja krapulaisessa pöhnässä kunnon lauseen muodostaminenkaan ei onnistu vaan melkein itkua vääntäen ihmetellään, missä reppu.

"Mutaisessa mehukattitonkassa selvästi on joku jekku". Tämänkin kohdan voi mielestäni tulkita useammalla tavalla. Reissun alusta asti mukana ollut mehukattitonkka pyörii nyt sateenkastelemassa mudassa ja sisältönä on joko jokin astetta erikoisempi sekoitus jäljelle jääneistä alkoholijuomista tai sitten pelkkää Jägermeisteria (jekkua).

Niin tai näin, hauskaa on aina, jos muistetaan, mitä on tapahtunut. Vaikkei muistettaisikaan, niin voihan sekin olla hauskaa. "Eilen oli ehkä hauskaa. Hukkasin kympin, muistan hämärästi, että suutelin."

Huippubiisi, joka kuuluu aina kesän soittolistoille.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Jo Nesbø: Verta lumella (2015)

Niin kovasti sitä ilahtuu, kun kirjastosta on tullut sähköpostia, joka ilmoittaa, että "varaamasi aineisto on noudettavissa". Kyseessä oli tietenkin Jo Nesbon tänä vuonna julkaistu Verta lumella. Poikkeuksellisen lyhyt Nesbo-kirjaksi, sillä siinä oli vain 195 sivua normaalin reilun 400:n sijaan.

Liikutaan jälleen Oslon turmeltuneilla kaduilla huumeiden, huorien ja murhien ympäröimässä maailmassa. Olav on rikollispomo Daniel Hoffmanin asianhoitaja, joka hoitelee pyynnöstä ihmisiä pois päiviltä nopeasti ja huomaamattomasti, taitavasti. Hänestä ei ole diileriksi, parittajaksi eikä rikosauton kuskiksi, mutta murhaajana hän on löytänyt oman äänensä.

Pakka sekoittuu, kun Olavin tehtäväksi tulee tehdä pahaa naiselle. Ja jos mies jotain inhoaa ja syvästi paheksuu, niin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja solvaamista.

Olisikohan jotain sanoja, joilla en vielä olisi Jo Nesbon kirjoja kehunut?
Aloitetaan vaikka sillä, että verrattuna muihin kirjailijan teoksiin, tässä murhaaja on hyväsydäminen ja hyvin sympaattinen hahmo. Häntä kohtaa tuntee aitoa välittämistä, huolta ja toivoa siitä, että kunpa mitään pahaa ei tapahtuisi. Murhatkoon vaikka sata ihmistä, kunhan ei vain jäisi poliisiin haaviin ja joutuisi kolkkoon vankilaan.


Olavin hahmo ei toista aiempia hahmoja vaan hän erottuu joukosta omalla persoonallisuudellaan ja toisaalta inhimillisyydellään, vaikka murhaakin ihmisiä. Erityisesti minua kirjassa viehätti, miten hahmo kertoo, että ei hän juuri mistään mitään tiedä, on vain lukenut näin jostakin ja kuitenkin osaa soveltaa lukemiaan tietoja omassa elämässään ihmisiin ja tapahtumiin. Olav ei ole niin hölmö kuin itse kuvittelee olevansa. Hän ei ole yksiselitteinen hahmo, sillä samaan aikaan, kun häntä inhottaa naisiin kohdistuva väkivalta ja nimittely, ymmärtää hän sen, että omaa henkeään suojellakseen voi joutua uhraamaan jonkun toisen ihmisen hengen.

Kirjassa esiintyy tuttua ajojahtia, jossa ei ole lainkaan selvää, kuka selviää hengissä. Vauhti ei ole yhtä huima kuin vaikkapa Harry Hole -romaaneissa, mutta jännitys on silti käsinkoskeltetavissa. Voisi jopa sanoa, että Verta lumella etenee vakaasti ja rauhallisesti, selkeästi kohti päämääräänsä ilman turhia lisärönsyjä ja piiri pysyy suhteellisen pienenä, joten kirjan henkilöt eivät mene sekaisin missään vaiheessa. Tapa tai tule tapetuksia -jahdissa toki on aikaraja häämöttämässä, niin ehkä juuri hahmojen vähäisyyden takia kilpajuoksu ei hengästytä lukijaa äärimmilleen. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä jännitettä hahmojen välisissa suhteissa tai poista epäilyksiä siitä, tuleeko kulman takaa joku, joka pistäisikin kaikki mustaan muovisäkkiin ruumiit useampiin eri kappaleisiin paloiteltuina. Ruumiiden määrä pysyy pienenä ja poliisit ovat vain sivuosassa. Ja vaikka paikoitellen esiintyy aika raakaakin kuvausta murhista, Nesbon tapa kertoa ei kuitenkaan ole liiallista mässäilyä vaan pysytään hyvän maun rajoissa.

Niin ja se lopetus. Kun tietää, että Nesbon romaaneissa on aina tulossa yllätysmomentti viimeistään kirjan viimeisillä sivuilla, osaa jo odottaa kieli pitkällä ja valmiina hämmästymään, mihin kirjailja lukijansa viekään. Ja kyllä, yllätys löytyy tästäkin. Ja kyllä, se saa jälleen ihailemaan Nesbon taituruutta rakentaa mitä loistavampia tarinoita. Koko kirja puolestaan saa jälleen ihailemaan Nesbon monipuolisuutta ja kykyä luoda toisistaan poikkeavia pää- ja sivuhenkilöitä.

Nyt julkaistu kirja on tarinan ensimmäinen osa ja loppu jättää todella pohtimaan, että miten tästä tullaan jatkamaan, mihin suuntaan tarinassa vielä voidaan mennä. Ihanaa, mutta toisaalta ärsyttävää, että tässä joutuu nyt pureskelemaan kynsiään uutta Nesbota odotellessa.

"Minusta ei ole ryöstäjäksi. Olen lukenut, että yli puolet ryöstön kokeneista pankkivirkailijoista kärsii myöhemmin mielenterveyden häiriöistä, jotkut kärsivät niistä koko loppuikänsä. Enhän minä tiedä, mutta se vanhus, joka istui postitoimiston luukulla, kun me ryntäsimme sisään, sai ainakin mielenterveudellisiä ongelmia alta aikayksikön. Hän näytti heittäytyvän maahan ihan vain koska haulikkoni piippu osoitti vähän sinne päin. Seuraavana päivänä luin lehdestä, että hän kärsi mielenterveyden häiriöitä. Piti käydä sairaalassa katsomassa häntä. Hän ei tietenkään tunnistanut minua, koska olin naaimoitunut ryöstössä joulupukiksi. (Valeasu oli täydellinen, kadulla kukaan ei reagoinut kolmeen säkki selässä postista ulos juoksevaan joulupukkiin keskellä kiireisintä joulunalusaikaa.) Seisoin huoneessa ja tuijotin vanhusta, joka makasi keskimmäisessä sängyssä ja luki Klassekampenia, kommunistilehteä. Ei niin, että minulla olisi jotain kommunisteja vastaan yksilöinä. Tai no, oikeastaan on. Mutta en haluaisi, että minulla on mitään heitä vastaan yksilöinä, olen vain sitä mieltä, että he ovat väärässä. "

Lukuhaasteen kohta 3: vuonna 2015 julkaistu kirja.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Aikakone: Liian vanha (2015)

Aikakone on julkaissut Reumaliiton kanssa yhteistyössä uuden Liian vanha -singlen ja musavideon. Biisi on osa kampanjaa, jossa muistutetaan, että koskaan ei ole liian vanha liikkumaan. Samalla single on ensimakua syksyllä 2015 julkaistavalta Aikakone 2.0 -tupla-albumilta, joka uuden studioalbumin lisäksi sisältää toisen levyn verran vanhoja hittejä.

Vähän epäreilua kyllä aloittaa biisi espanjaksi puhutulla introlla. Isketään saman tien vyön alle, koska eihän sellaiselle biisille voi millään sanoa ei! Liian vanha on tehty sopivalla huumorilla, joka osoittaa, ettei Aikakone ota itseään liian vakavasti. Voidaan kysellä, että ollaanko tässä liian vanhoja tähän touhuun ja naureskella päälle. Varmasti yhdessä jos toisessakin tilanteessa kukin saa vastaavaa kommenttia, ja oikeasti vain ihminen itse määrittelee sen, mitä voi tehdä ja kuinka pitkään. Biisissä ollaan rennolla fiiliksellä liikkeellä, jammaillaan ja laulellaan, ja nautitaan elämästä. Biisissä on tärkeä sanoma, totta kai, yhtyeelle ominainen positiivinen meininki ja kivana lisämausteena valittu Alex solistiksi. Taitaapa sanoissa mainittu stetsonin käyttö viitata Maa-albumilla olleeseen Onnencowboy-biisiin, jossa Alex heitti keikoilla stetsonin päähänsä. Sani ja Jazu vastaavat raikkaista taustalauluista, tunnelma on rennon kesäinen ja biisi ehdottomasti koukuttaa uu-uuillaan ja rytmillään ja saa hymyilemään. Kun loppuun on päässyt, niin on pakko kuunnella vielä pari kertaa uudestaan.





keskiviikko 6. toukokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #18: Korkeasaari

Korkeasaari löytyy PMMP:n vuonna 2012 julkaistulta Rakkaudesta-albumilta. Sanat biisiin on tehnyt Paula, ja kuten hän kertoi, on biisin sanojen taustalla oikea ihminen ja tämän kokemukset -toki lauluun sopivasti värikyniä käyttäen.

Korkeasaari on albumin parhaimmistoa, vahvaa ja omaleimaista PMMP:tä. Biisi on herkkä, kaunis ja onnellinen, mutta jälleen taustalla on ripaus synkkyyttä, elämän varjopuolia. Sanoja kuuntelematta tätä voisi pitää iloisena kappaleena. Selkeä, puhdas ja soljuva melodia, ja ajan kanssa kerrotaan tarinaa eteenpäin.

Paljosta voi ilahtua, ihan pienistä asioistakin. Tietokonepeleistä, sarjakuva-albumeista, mahdollisesti taloyhtiön tarjoamasta ilmaisesta punttisalista tai siitä, että saa Kelalta rahaa ja voi taas ostaa ruokaa. Vaikka ei sillä Kelan tuella koko kuukautta elä, koska ehtii aina laskea päiviä seuraavaan tukipäivään.

Laulun kertoja elää vaatimattomasti omissa ympyröissään, jotka ovat aika suppeita. Sosiaalisia kontakteja ei juurikaan tunnu olevan, jos ilahdutaan edes siitä, jos kadulla tuntematon kysyy sytkäriä. Edes joku ihminen maailmassa huomaa, että kertoja on elävä ihminen, olemassa omana persoonanaan ja haluaisi olla muutakin kuin oman elämänsä vanki. Erokin on tullut ja ex-puoliso kyselee varmaankin aika kyllästyneeseen sävyyn, että onko miehellä nyt mitään, mistä tämä ilahtuisi elämässä. Yhteiset kohtaamiset ovat todennäköisesti jo pitkään olleet sellaisia, että mies on aloittanut valittamalla ja lopettanut valittamiseen, koska elämä on niin kurjaa. Pariskunnan yhteinen lapsi asuu naisen kanssa, mutta välillä käyvät koko perhe Korkeasaaressa, että jää kuva siitä, että vanhemmat tulevat toimeen. Keväisin, kun luonto uudistuu, karhut heräävät ja ihmiset löytävät uutta tarmoa. Ainakin jotkut.

Korkesaaressa voi ihminen olla onnellinen, kun näkee upeita eläimiä, mutta samaan aikaan ne eläimet ovat tietyllä tapaa elämän vankeja -kuten laulun kertojakin pyörii oman asuntonsa seinien sisäpuolella.

Toisen kertosäkeen jälkeen tulee muutos, kun sävellyksessäkin kuullaan jännityksen tiivistymishetken musiikkia noin muutaman sekunnin ajan ja siitä siirrytään tummemmin sävelin c-osaan ja biisin loppuun.

Laulun loppuratkaisu jää avoimeksi. Selkeästi siinä viitataan halukkuuteen päättää tämä kurja elämä oman käden kautta. Koska ei uskalla suoraan pyytää apua, on laulun kertoja puhunut ex-vaimolleen hankkeestaan etukäteen ja vielä kuin viimeisenä toivona herättää kuulija huomaamaan, miten syvällä ollaan, laulun kertoja sanoo, että sinä et tästä tiennyt mitään, jos sukulaiset kysyy. Ei "kun" vaan "jos". Sanavalinta osaltaan osoittaa, että usko oman itsensä tärkeyteen ei ole kovin korkealla. Hyvin epätoivoinen ja tuskallinen keino pyytää epäsuorasti, että joku huomaisi ja auttaisi, sillä onhan elämässä kuitenkin jäjellä asioita, joista ilahtua.

Aivan sattumalta oli tämän biisin vuoro pyöriä levysoittimessa ja tuoda mieleen mielikuvia samaan aikaan, kun luin juuri Sofi Oksasen Baby Janen. Samanlaisia ihmiskohtaloita, masennusta ja epätoivoa. Molemmat antavat ehdottomasti ajattelemisen aihetta.


tiistai 5. toukokuuta 2015

Erik Axl Sund: Varistyttö (2014)

Varistyttö on kahden ruotsalaisen kirjailijan, Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundquistin, Erik Axl Sund -nimellä kirjoittama trilleri. Metroaseman läheltä löytyy julmalla tavalla pahoinpidelty ja murhattu poika, jonka henkilöllisyydestä ei ole tietoa.
Rikospoliisi Jeannette Kihlberg kollegoineen alkaa tutkia tapausta. Apua tutkintaan kaivataan lisäksi psykoterapeutti Sofia Zetterbergiltä, joka on erikoistunut traumatisoituneiden lasten hoitamiseen ja tuntee myös lapsisotilaiden taustoja.

Aihe on hyvin rankka ja pitikin miettiä, pystyykö (haluaako) kirjan lukemista jatkaa. Kun olin vajaa sata sivua lukenut, pistin kirjan sivuun ja pidin viikon tuumintatauon. Olin jo melkein päättänyt jättää kirjan lukematta, kunnes eräs kaverini sanoi, että rankkuudestaan huolimatta kirjan juoni on sen verran kekseliäs, että kannattaa lukea. Tartuin kirjaan uudestaan, yritin lukea rankimmat kohdat nopeasti ja ajattelematta.

Juonta on todella mietitty ja se yltää hämmästyttävän monelle tasolle, lonkeroita riittää joka suuntaan. Kehittelin matkan varrella useampiakin teorioita tarinan ratkaisuksi ja kuka syyllinen voisi olla. Yllätyksiä riitti ja välillä piti olla suu auki hämmästyksestä, mutta muutamat kohdat kirjan loppupuolelta osasin arvata. Loppuratkaisu tarjoaa vastauksia moniin heränneisiin kysymyksiin, mutta yhtälailla herättää uusia ja jättää kuitenkin sen verran tapahtumia auki, että vaikka ei tietäisi kakkososan olemassaolosta, arvaisi tarinan kyllä jatkuvan ainakin toisen kirjan verran. Kirjan loppu ei jää häiritsemään minua niin paljon, että olisi pakko päästä lukemaan heti tarinaa eteenpäin vaan se antaa mielestäni riittävän päätöksen ykkösosalle. En tiedä, vaikuttaako kirjan aihealue vai mikä, mutta normaalisti kyllä suuttuisin tällaisesta loppuratkaisusta. Olisin sitä mieltä, ettei kirjaa saa päättää näin. Mutta nyt hyväksyin tämän yllättävän helposti. Ja samaan aikaan olin hyvilläni, että olin saanut viimeisen sivun viimein luettua.

Lukukokemus ei ollut miellyttävä, mutta juoni oli rakennettu hyvin ja siinä oli riittävästi tapahtumia, jotta mielenkiinto pysyi yllä. Paikoitellen henkilöitä oli hieman liikaa ja piti kaivaa muistilokeroitaan ja kelata sivuja taaksepäin, että kuka oli kuka.

Ymmärrän tarinan kekseliäisyyden ja vaivannäön vaatiman ajan, jotta kirjaan on saatu noinkin paljon tapahtumia ja henkilöistä luotu selkeitä omia persooniaan. Kuitenkin samaan aikaan Jeanneten hahmon kokonaiskuvassa jokin jäi kaivelemaan. Ehkä se, että vaikka hänestä paljon kerrottiinkin, jäi hän ainakin minulle etäiseksi eikä häntä kohtaan tuntenut sympatiaa tai jännittänyt hänen puolestaan, saako hän rikokset ratkaistua.

Kirja oli uuvuttavakin, joten uskon pitäväni useamman viikon tauon ennen kuin tartun kakkososaan. Jos tartun. Vaikka Varistyttö oli kokonaisuudessaan hyvin tehty, aihe ajankohtainen ja keskusteluaherättävä, ja suomennoksestakin kävi ilmi persoonallinen kirjoitustyyli, ei tästä tullut uutta suosikkikirjaani. Lukemisen jälkeiset fiilikset jäivät silti vaisuiksi. Ahmin kyllä sivuja, mutta pääosin sen takia, että halusin päästä tuosta karmeasta tarinasta eroon ja syyllisen selville ja kaltereiden taakse. Hyvin ristiriitaiset fiilikset tästä tosiaan jäi ja yritän ainakin lukea kakkososan, sillä etenkin muutamalle avoimeksi jääneelle tilanteelle kovasti haluaisi tietää ratkaisut.


”Minun mielestäni se, mitä tein, ei ole väärin”, Lundström oli sanonut. ”Vika on vain nyky-yhteiskunnassa. Teidän moraalinne on saastunut. Vietti on ikiaikainen. Jumalan sanassa ei kielletä sukurutsaa. Kaikilla miehillä on sama halu kuin minulla, ikivanha halu, joka johtuu sukupuolesta. Niin sanottiin jo Mooseksen kirjoissa. Olen Jumalan luoma ja toimin häneltä saamassani tehtävässä.”


Lukuhaasteen kohta 1: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut. (Siirrän kirjan sitten tuonne trilogia-kohtaan, jos tunnen mielenkiintoa lukea jatko-osat.)

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Mieleisin syntymäpäiväni oli silloin, kun täytin kolmekymmentä. Mielestäni elin aina täysillä, mutta kuten kuulin olevan tapana, panostin tuohon nimenomaiseen kesäkuun kuudenteeen kaiken mahdollisen. Kaksi viikkoa ennen kaivoin esille listan, johon olin kerännyt asioita, jotka halusin tehdä ennen tuota maagista rajapyykkiä. Kaikki siihen panostavat enkä halunnut olla erilainen. Jopa Frendeissä oli erikoisjakso kolmekymppisille, joten ei se mikään turha luku ole. Välietappi. Rajapyykki. Kolmaskymmenes nasta elämän kartalla.

Kauhistuin. Kolmekymmentä saavutettavaa asiaa. Enemmän kuin muistin. Luulin eläneeni elämääni, mutta yllättäen minulla oli kolmekymmentä saavuttamatonta asiaa. Aloin käydä läpi listaani ja helpotuksekseni huomasin, että sain supistettua määrän viiteentoista. Olin huolimattomuuttani jättänyt listan tarkistamatta. Ei ole minun tapaistani tuollainen, hui sentään. Nyt lasi oli puoliksi tyhjä, olin puoliksi täydellinen ihminen, olin täyttänyt 50-prosenttisesti minulle luodut odotukset. Tuijotin käsialani vaihteluita ja paine kasvoi. Minun oli ruksittava nuo kaikki kohdat neljässätoista päivässä. Ei vaihtoehtoja, koska en halunnut jäädä häviäjäksi. Sellaista vaihtoehtoa ei ole eikä tule.

Tarvitsen suunnitelman. Hyvän, tarkan, kunkin päivän kattavan aikataulun. Otin kirjoituspöytäni laatikosta valkoista, A4-kokoista paperia. Ensimmäinen päivä on sunnuntai. Lyijykynällä hahmottelin kellonajat ja ruokatauot. Sitten suunnittelin, milloin voisin tehdä mitäkin. Jouduin välillä kumittamaan, koska huomasin, että suunnitelmani ei vain toiminut. Täytyi vaihtaa tehtäviä toisesta päivästä toiseen, kalaa ei voinut syödä kolmena päivänä peräkkäin. Uusi ruokasuunnitelma. Lisäksi olin unohtanut merkata kaupassakäynnit. Pakko nekin oli laittaa, sillä muuten voisi käydä hassusti.

Tuntien uurastamisen jälkeen suunnitelma oli valmis. Seuraavaksi siirsin tiedot tietokoneen omaan suunnittelupäivyri-ohjelmaan, tein hienosäädöt ja tulostin. Hyvä, tulostusjälki oli siistiä, ei sotkuja tai viiruja. Paperi oli sileää, ei ryyppyjä tai taittuneita kulmia.

Seuraavaksi laminoin kaikki neljätoista sivua. Säästyin kupruilta. Elämä hymyili.

Kaikki meni täysin suunnitelmieni mukaisesti. Sää vaihteli, mutta sille en voi mitään. Se vain piti hyväksyä. Synttäreitäni edeltävänä päivänä sain viimeiset ruksit paikoilleen. Loistavaa. Huomenna voisin juhlia surutta ja murheetta.

Syntymäpäiväni tuli. Olin vuokrannut ison tilan. Oli ruokaa, juomaa, musiikkia, naurua. Kerroin ystävilleni saavutuksistani. Olin ostanut kissan pikkusiskolleni, juossut kymmenen kilometrin lenkin, ostanut keltaiset korkokengät, laulanut karaoketaksissa, käynyt kirjastossa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen (mutta en lainannut mitään), ostanut kirjan ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen ja jättänyt luuseripoikaystäväni. Ja ykköskohtana listallani oli se tärkein. Myin omaisuuteni, asuntoni, irtisanouduin työpaikastani ja ostin pelkän menolipun Hollywoodiin. Se oli mieleisin syntymäpäiväni, kun nousin illalla koneeseen ja katsoin Suomen metsien, järvien ja ihmisten jäävän alleni.

lauantai 2. toukokuuta 2015

Jenni Vartiainen @ Nosturi, Helsinki (30.4.2015)

Aika samoilla aineksilla meni vappukeikka kuin viime vuonnakin. Paikkana Nosturi, artistina Jenni Vartiainen, aloituaika n. 15 min ilmoitetusta myöhässä ja lippuja olisi saanut vielä oveltakin.

Tänä vuonna Jenni oli pukeutunut torakaksi (oikein arvannut sain Jenniltä banaanin) ja bändiläiset Jenni Vartiaisiksi. Puolessa välissä keikkaa torakasta kuoriutui tutumpi Jenni ja meno jatkettiin talla pohjassa välillä vähän rauhoittuen. Biisilistassa ei ollut ylläreitä: aloitettiin Muistan kirkkauden -biisillä ja lopetettiin Maljaan. En haluu kuolla tänä yönä tuli ennen encorea ja yleisö osasi hyvin oman osuutensa, kun jäimme laulelemaan biisin oo-oo-kohtia siiheksi, että bändi palasi lavalle.

Ihmisten edessä kuulostaa aina yhtä hienolta yhteislauluna, samoin Muruseni. Mustaa kahvia toimii mielestäni aina paremmin livenä kuin levyllä, koska se on energisempi ja valojen myötä tulee enemmän tunnelmaa.

Upea keikka jälleen kerran, vaikkei suurempia yllätyksiä ollutkaan. Paitsi pieni muutos bändissä, kun alkuperäinen basisti on lähtenyt ja nyt tilalla soitti PMMP:nkin riveissä soitellut Juho Vehmanen.

Jenni ja bändiläiset ovat rautaa, ja vappufiilis oli Nosturissa parempi kuin sen seinien ulkopuolella.






Muistan kirkkauden
Junat ja naiset
Duran duran
Mustaa kahvia
Susta enkelit pitävät huolta
Suru on kunniavieras
Minä sinua vaan
Nettiin
Eden
Selvästi päihtynyt
Ihmisten edessä
En haluu kuolla tänä yönä
*
Missä muruseni on
Malja

.