lauantai 28. toukokuuta 2016

Justin Timberlake: Can't stop the feeling (2016)

Justin Timberlake julkaisi uutta materiaalia tämän kuun alussa. Can't stop the feeling on DreamWorksin Trolls-animattioelokuvan tunnuskappale. Biisissä on kaikki ne ainekset, jota hyvänmielen biisiin kuuluukin. Miellyttävä ja tarttuva melodia, kevyen iloiset sanat ja totta kai hyvä meno.

Sen jälkeen, kun opin Justin Timberlakesta diggaamaan, olen lähes poikkeuksetta tykännyt melkein jokaisesta biisistä. Can't stop the feeling ei tee poikkeusta, vaikka siinä onkin jonkin verran vivahteita semmoisista radiossa soivista biiseistä, joista en erityisesti tykkää. Enemmän kuitenkin on positiivisia asioita, tekeehän Justinin persoona biisistä mielenkiintoisemman (totta kai) ja biisi todella nostaa hymyn huulille ja pistää tanssimaan, joten kyllä tätä kuuntelee oikein mielellään. Can't stop the feeling sopii niin klubien tanssilattioille, parkkipaikkabileisiin, rannalle kuin lenkkipolullekin. Kiva, iloinen, kevyt poppisbiisi kesälle 2016!

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kuulas: Kuupuutarha (2016)

Electro-folk-poppia soittavan Kuulas-yhtyeen debyyttialbumi Kuupuutarha julkaistaan 27.5., mutta Levyikkuna.fi-nettikaupasta levy oli tilattavissa jo viime viikon perjantaina. Itse olin tietysti kärppänä tilaamassa levyä heti, kun siihen tuli mahdollisuus. Olenhan odottanut Aikakoneesta tutun Veran eli Kuulas-yhtyeessä omalla nimellään esiintyvän Heidi Puurulan sooloalbumia ehkäpä jo vuodesta 2003, kun Aikakone ilmoitti pistävänsä pillit pussiin. Kauan on aikaa kulunut ja vettä Vantaanjoessakin virrannut, ja Aikakonekin tehnyt uutta materiaalia pariinkin kertaan tässä välissä. Mutta nyt se on vihdoin totta: Kuupuutarha-albumi on käsissäni.

Albumin avaa Sananvalaja, jossa on vahvasti läsnä kalevalainen tunnelma. Samaan aikaan, kun biisi voisi olla runo modernista Kalevalasta, on mukana myös mystistä tunnelmaa Lapin jänkhiltä: kansanparantaja soitin kädessään, kun revontulet loimuavat, värikäs ja hiljainen luonto väreilee odottavana ja taustalla tuoksuu suo ja hillat.

Nimikkoraita maalailee usvaisen kaunista tunnelmaa kuupuutarhasta, jossa on unelmia ja rohkeutta rakastaa. Biisi on raikkaan tunnelmallinen, jossa erityisesti Susanna Jyllinmaan sello lumoaa kuulijan. Pelkästään biisin (ja albumin) nimi Kuupuutarha luo mielikuvan taianomaisesta paikasta, jonne onneksi tämän albumin biisit päästävät kuulijan matkustamaan.

Sanat, melodiat ja sävel ovat siitä mielenkiintoisia asioita, että tietyllä tavalla yhdistettynä ne vaikuttavat meihin eri tavoin, joskus jopa lähes yliluonnolliselta tuntuvalla tavalla. Selitystä sille, miksi jokin biisi, säe tai kitarasoolo osuu ja uppoaa johonkin  toiseen ihmiseen syvemmälle kuin toiseen, on mahdotonta selittää, kun ei sitä aina ymmärrä itsekään. Keväät kultaiset -biisissä ovat kohdat: "Se on kuin uni tai joku hyvä ääni, joka sanoo, ja ikuisesti sisälläsi kauneutta anoo" ja "Se on kuin uni tai joku hyvä ääni, joka sanoo, et sammuttaa saa ikinä sä elämäsi janoo".  Sanat, melodia ja taustojen luoma maailma saavat ajan siksi ajaksi pysähtymään ja miettimään, ovatkohan nämä fiilikset kenties jäänteitä jostain entisestä elämästä vai millä sen selittäisi, että jokin pieni hetki biisissä vaikuttaa niin syvälle. Toki biisi kokonaisuutena on lumoava, mutta mainitsemani kohdat tekevät biisistä vielä astetta hienomman ja mieleenjäävän.

Yks vallankumous tuo välittömästi mieleeni Tapio Rautavaaran Anttilan kevähuumauksen. Biisin tahdit, keväisen kesäinen tunnelma, vapaus ja molemmissa läsnä huumaus ja lumous ainakin toimivat yhdistävinä tekjiöinä, ja olisko taustan sointukuluissakin jotain samaa. Hienoja biisejä molemmat, joissa tunnelma on täysi kymppi.

Kuilu on levyn tummasävytteisin biisi ja siihen on todella saatu luotua tunnelma pohjattomasta kuilusta, kivenharmaista seinistä, josta ei saa otetta ja synkästä taivaasta. Upeasti luotu kokonaisuus, jota ei vain voi millään sivuuttaa. Kuilu saa etsimään jostain toivon pilkahdusta ja miettimään, mikä oli se asia, mikä muutti tarinan henkilön maailman. Hieno ja ennen kaikkea hyvin taiteellinen biisi.

"Olet kuilussa kaukana jossain, etkä suojassa kainaloissain: vaikka oisin sun luonasi, et mua lainkaa nää."

Luen valitettavan vähän suomalaisuutta runoutta, vaikka haluaisin kyllä lukea enemmän. Mutta tällä pienelläkin tuntemuksella tuo Aikojen virta -runo mieleeni välittömästi Tommy Tabermannin. En osaa tarkalleen sanoa, miksi tai mikä kohta tuon mielikuvan tuo, mutta vaikka olen kuunnellut tätä useammankin kerran, on ajatus yhä läsnä. Kaunis ja tyylikäs runo Emilia Takayaman soittamalla herkällä kosketintaustalla on oiva lopetus levylle, ja osaltaan myös korostaa sitä, miten vahva tekstintekijä Heidi Puurula on. Ehkä joskus saamme runokokoelman? Vaikka onhan tämä albumi jo itsessään runokokoelma, ja hieno sellainen!

Sormuksesta ja Perhosesta olenkin kirjoitellut jo aiemmin.

Kuupuutarha on ennen kaikkea puhdasta, perinteistä suomalaisuutta ja rakkautta. Siinä on kesän tuoksua ja lämmön väreilyä, mutta vienoja syystuuliakin on jo havaittavissa kuiskimassa taustalla.  Kokonaisuus pitää sisällään vivahteita Tommy Tabermannista, Tapio Rautavaarasta ja Kalevalasta. Levy tuoksuu koivulle, syreenille, järven tummansiniselle vedelle ja mansikkaisille suudelmille.

Mistä erityisesti pidän levyssä sen raikkauden ja luonnonläheisyyden ohella, ovat (totta kai) tekstit. Ne kertovat kertomuksensa selkeästi jo ensikuulemalla, mutta huomaankin, että sanojen takana on useampia kuvia, joita uudelleen järjestelemällä voikin saada biisistä vielä toisenlaisenkin tarinan irti.

Albumi on kolmen lahjakkaan naisen ensimmäinen yhteinen runolevy, joka lumoaa ja vakuuttaa kuulijan siitä, että yhteinen sävel on vahva ja persoonallinen. Toivottavasti Kuulas-levyjä saadaan vielä jatkossakin, koska Kuupuutarha nostatti välittömän tarpeen saada kuulla lisää tämäntyylistä ammatitaitoista ja ennen kaikkea kaunista musiikkia. 


Kuuntele: Keväät kultaiset, Kuilu, Kuupuutarha
Skippaa: -
 


keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Rammstein TOP 20, #11: Pussy (2009)

Liebe ist für alle da -albumilta (2009) julkaistiin ensimmäisenä singlenä Pussy.
Rammstein ei toimi yhtä hyvin englanniksi kuin saksaksi, mutta toisaalta tässäkin biisissä on puolet saksaa. Lisäksi Pussyn kohdalla kielten vuorottelu toimii (toisin kuin vaikka Amerikan englanninkielinen versio ei ole läheskään yhtä hyvä kuin saksankielinen).

En ihan tarkkaan muista, milloin kuulin Pussyn ensimmäistä kertaa, mutta radiosta se muistaakseni tuli. En silloin vielä ollut kovinkaan suuresti perehtynyt Rammsteinin musiikkiin, joten alkuun vähän naureskelin, että jaaha, tällainen biisi ja taisin sivuuttaa sen samantien. Kuitenkin se kieroutunut puoli minussa kiinnostui ja jonkin aikaa kaappifanitin tätä biisiä. Kun sitten aloin kuunnella laajemmin yhtyeen tuotantoa, tulin Pussyn kohdalla kaapista ulos ja avoimesti olen siitä asti tykännyt biisistä. Kuten Rammsteinin biiseissä aina, sanat saavat haukkomaan henkeä, ahdistumaan ja miettimään sitäkin, että mitä kaikkea kannattaa ääneen lauleskella paikoissa, joissa voi tulla ihmisiä vastaan. Pussy on ollut useammassa Rammsteinin konsertissa päätösbiisi (netin ihmeellinen maailma tiesi tämän kertoa) ja niin se oli Rock the beach -konsertissakin. Muistan vielä tilanteen, kun tajusin, että tässä on nyt viimeinen biisi ja on enää hetken aikaa fiilistellä tätä upeaa keikkaa. Niinpä sitten otin ilon irti ja fiilistelin biisiä yhdessä muun yleisön kanssa, ja nuo viimeiset minuutitkin onnistuivat siten olemaan osaltaan illan kohokohta. Nyt tietysti vähän jo jänskättää, että onko Provinssirockin keikalla vikana biisinä tämä vai joku muu. Kuultavaksi jää.

"Mercedes-Benz und Autobahn
Alleine in das Ausland fahren
Reise, Reise! Fahrvergnügen
Ich will nur Spaß, mich nicht verlieben"



maanantai 16. toukokuuta 2016

Erin: Sydäntä särkee (2016)

Erinin ensimmäinen sinkku hänen kolmannelta sooloalbumiltaan on nimeltään Sydäntä särkee. Biisi on herkkä balladi eikä samaan tapaan huumoripitoinen kuten kahden aiemmin albumin ensisinkut.

Suhtaudun hyvin kaksijakoisesti Erinin musiikkiin. Olen vahvasti sitä mieltä, että biisit ovat taidokkaita, persoonallisia ja mieleenjääviä, mutta samaan aikaan jokin tekijä niissä on sellainen, etten pysty niitä kovin monta kertaa kuuntelemaan. Seurailen Erinin tekemisiä ja aina jonkin aikaa diggailen uusia biisejä, mutta ainakaan toistaiseksi en pystynyt tähän junaan nousemaan ja pysymään matkassa pidempään kuin muutaman pysäkin välin.

Sydäntä särkee on jälleen raikasta poppia, joka osoittaa sen, että Erinistä on muotoutunut omanlaisensa biisintekijä. Biisi on kauniin haikea, joka menee tunteisiin sen neliminuuttisen ajan, kun se soi, mutta mitään maata mullistavia kiksejä en tästä saa pidemmäksi aikaa. Balladi ei ole debyyttialbumin Vanha sydän -biisin veroinen, joka on mielestäni Erinin koko soolotuotannon yksi vahvimpia biisejä. Sydäntä särkee on ihan kiva biisi ja hyvin rakennettu kokonaisuus, mutta ilman suurempia yllätyksiä. Varmasti tulen kuuntelemaan Erinin kolmannenkin albumin, mutta tämän ensisinkun perusteella veikkaan, että vieläkään ei ole löytynyt biiseihin sitä lisämaustetta, joka muuttaisi minut aktiiviseksi kuuntelijaksi ja keikkakävijäksi.

"Mun sydäntä, sydäntä särkee, vedin jo kaikki lääkkeet, et se paranee."

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Jarkko Ahola: My Way @ Kulttuuritalo (Helsinki 4.5.2016)

Jarkko Ahola esiintyi viime viikolla Kulttuuritalolla My Way -konsertin puitteissa. Jarkko Ahola on siitä loistava artisti, että hän pystyy monipuolisesti ja sujuvasti vetämään erilaisia biisejä ja tekemään niistä silti omanlaisensa. Sen lisäksi, että miehen ääni tuntuu taipuvan rajattomasti korkeisiin ja mataliin ääniin, heitti hän myös sopivasti huumoria välispiikeissään. Sali ei ollut aivan täysi, mitä vähän ihmettelin, koska kun oman lippuni ostin, oli permannollakin vain muutamia vapaita hajapaikkoja. Toisaalta ei yleisömäärän vajavuus omasta mielestäni meininkiä yhtään hidastanut vaan tunnelma oli katossa ensisekunneista alkaen ja ilta päättyi aivan liian nopeasti.

Kohokohtia oli tietysti monia, tai oikeastaan koko ilta, mutta toki sieltä joukosta muutama biisi nousi ylitse muiden. Johnny Cashin Hurt on ollut pitkään oma kestosuosikkini sen syvän tulkinnan ja koskettavan tekstin vuoksi. Kuten arvata saattaa, teki Ahola biisille täysin oikeutta ja jopa sai toivomaan, että tämä joskus tulisi levyllekin. Hurt oli ihokarvoja nostattavaa, täydellistä tekstin tulkintaa jarkkoaholamaisella otteella.

Aiemminkin olen sanonut, että Queen on yksi niistä artisteista, joita kukaan ei saisi tulkita ja jos tulkitsee, pitäisi siitä määrätä sakkorangaistus. Mutta ensimmäisen kerran, kun kuulin Jarkko Aholan vetävän Queenia aloin muuttaa mieltäni ja tämän My Way -konsertin jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että Jarkko on yksi niistä hyvin harvoista, joilla rahkeet riittävät tulkitsemaan näitä ajattomia klassikoita. Alkuperäistä on mahdoton voittaa, mutta kyllä tässä äärimmäisen lähellä ollaan samoja sfäärejä, kun Jarkko veti I want it all - ja Show must go on -kappaleet.

Nat King Colen Nature boyn kuulin ensimmäistä kertaa Moulin rouge -elokuvassa ja biisi teki koskettavan ja lähtemättömän vaikutuksen. Sen jälkeen alkuperäisversio lumoaa toistuvasti ja saa miettimään, miten hieno biisi voikaan olla. Kun tajusin Kulttuuritalon keikalla, mitä biisiä bändi alkoi soittaa, en oikein tiennyt, miten päin penkilläni olisin istunut. Kyllä siinä oli pakko hieman silmäkulmia pyyhkiä, niin upeasti Jarkko Ahola otti tämänkin biisin haltuunsa.

Upeaa oli seurata pitkin konserttia myös soittajien ammattitaitoa ja sitä, miten hyvin koko porukka tuntuu olevan hitsautunut yhteen. Lavalla nähtiin soittamisen ja esiintymisen iloa, ja se positiivinen energia välittyi myös katsomoon. Keikka oli jälleen upea kokemus ja osoitus siitä, ettei Suomesta ihan heti löydy vastaavanlaista artistia, jolla äänessä on huikeita sävyjä ja se ääni todella riittää loputtomiin ja lisäksi karismaakin on vaikka naapurin Jormallekin jaettavaksi. Harmi, ettei näitä keikkoja ole useammin, mutta toisaalta, onneksi, niistä saatu hyvä fiilis kantaa pitkään. Toivottavasti seuraava keikka olisi kuitenkin jo tänä vuonna, ehkä sitten jouluna. Katsotaan.




perjantai 13. toukokuuta 2016

NIINA: Dopamine (2016)

Indiepop-artisti NIINA on julkaissut Dopamine-singlen, joka on tunnelmointia miellyttävien synasaundien soidessa taustalla. Ensikuulemalla biisi ei täysin vakuuttanut, mutta jättäessäni sen soimaan toistolla taustalle, huomasin pian lauleskelevani kertosäkeen mukana ja fiilisteleväni biisin loppupuolen kitarointia. Laulu soi kauniisti, vaivattomasti ja biisin teemaan sopivan kevyesti. Uskoisin NIINAn äänen taipuvan hyvin vaikkapa akustisiin balladeihinkin, jolloin soittimet eivät pääsisi paikoin hukuttamaan artistin ääntä taustalle. Dopamine tuo mieleen maailman, jossa askel on kevyt, mieli tekee laulaa ja ihastella sinitaivaalla ajelehtivia harsomaisia valkopilviä. Toisaalta biisi on vahvasti kesäinen, kun ihaillaan sen erityisen henkilön hymyä ja pidetään kädestä, mutta samaan aikaan biisin raikkaus tuo mieleen syksyiset aamut ja ensi kertaa kesän jälkeen höyryävän hengityksen. En tiedä, onko mielessäni jo liikaa kesän festarit ja siksi useampikin viimeaikoina kuultu biisi sopisi mielestäni festareille. Dopaminestakin tulee nimittäin mieleen, että NIINA voisi esiintyä vaikka Maailma kylässä -festareilla tai vaikka Tammerfestien pre-festareilla. Jengi istuisi nurmikoilla hyvässä seurassa ja nauttisi musiikista ja vapaudesta. Miksei.
Dopamine luo onnellisen ja hyvällä tavalla leijuvan fiiliksen, vaikka ei aivan dopamiinin tavoin pureudu syvälle sisuksiin. Biisi tarjoilee kuitenkin mielenkiintoa herättävää esimakua ja on lupaava ensiaskel kohti pitkäsoittoa.



NIINAn Facebook-sivut löytyvät täältä.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Sami Garam: Snögeli ja seittemän snadii starbuu (2001)

Sami Garamin Snögeli ja seittemän snadii starbuu -kirja sisältää kaksikymmentä tuttua satua slanginnetuna ja hieman nykyaikaistettuna. Esimerkiksi Jaakko ja herneenvarsi on muutettu muotoon Jaska ja lifteri, ja tarinassa Jaska nousee ylös nostimessa ja yläilmoissa hän saa vision lottonumeroista, jotka saattavat muuttaa hänen elämänsä. Bremenin kaupungin soittoniekat ovat kirjassa Stadiin reissaavat rock-starat, Tuhkimo on Tuitsu ja Ruma ankanpoikanen on Hämärän näköinen ankkakersa.

Jos on vaikea keskittyä yhteen tarinaan ja paksuun kirjaan, on tämä kirja oiva vaihtoehto, jos haluaa kuitenkin lukea jotain. Sadut ovat lyhyitä ja niitä on hauska verrata alkuperäisiin. Tykkään lukea aina tilaisuuden tullen kirjoja eri murteilla, koska niissä on oma värinsä ja välillä joutuu joidenkin sanojen kohdalla arvuuttelemaan, että mitähän se tarkoittaa, kun aina ei asiayhteyskään paljasta koko totuutta. Ymmärtämisen helpottamiseksi on tähänkin kirjaa lisätty lyhyt suomi-slangi -sanakirjaosuus. Slangiksi kirjoitetuissa kirjoissa on minulle vähemmän epäselviä sanoja kuin vaikka raumaksi kirjoitetussa Asterixissa. Toisaalta Asterix savoksi taasen oli helppoa luettavaa. Täytyisikin varmaan kaivaa taas nuo sarjakuvat hyllystä ja lukaista jälleen läpi, koska ovat ne sen verran kielipäätä jumppaavaa luettavaa, että niihin jää koukkuun.

Sami Garam suoriutuu hyvin slangiksi kääntämisestä, ja satujen lukeminen on hauskaa ja viihdyttävää. Kirjan lukee päivässä, koska sivuja on vajaa sata. Kirja osui eteenki, kun lähdin etsimään netistä Huhtalan ja Manderin Punis-kirjaa, jota olin kuullut kehuttavan. Kun huomasin Snögelin ja että siinäkin on lyhyt versio Puniksesta, ajattelin, että ehkä onkin parempi ostaa ensin tämä ja Punis hieman myöhemmin. Kirjoja ostaessani koitan valikoida vain sellaisia, joita oikeasti haluan lukea uudestaan, koska hyllytilaa ei ole loputtomiin (valitettavasti). Olenkin tyytyväinen tähän hankintaan ja varmasti taas jossain vaiheessa on kyllä pakko hankkia enemmänkin murteellisia kirjoja hyllyyn.

"Tölikänlätäkkö on aina kevääl just makeimmillaan. Siel herää luonto talven goisaamisen jälkee ihan ku mis vaa korves. Kaikki makeet jutut, mitä kevääl voi skutsiski nähä, tapahtuu tääl, iha Stadin keskustas: lehdet alkaa kasvaa puihin, skönest lähtee jäät, nurtsit rupee vihertää, sjungaavat fögelit duunaa pesii mestoillee, ja tietysti jengi alkaa pitää piknikkei ja tollast. Tää stoori kertoo niist fögeleist ja varsinki yhest anakkaperheest."
 - Hämärän näkönen ankkakersa

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 48.: kirjassa on alle 150 sivua

.