perjantai 30. tammikuuta 2015

J. Karjalainen: Blueskaava (1982)

J. Karjalainen on laulutekijänä omaa luokkaansa. Lauluissa on aina tarina ja Jii kertoo ne aina yhtä elävästi, jotta kuulijan on helppo antautua laulun vietäväksi. Tälle perjantaille valitsin lukuisten helmien joukosta J. Karjalainen ja Mustat lasit -yhtyeen Yö kun saapuu Helsinkiin -albumin Blueskaava-aloitusraidan. Biisi on sanoituksiltaan hyvin simppeli, joskin osuva, joten korva keskittyy taustoihin, melodiaan ja mielettömään svengiin. Yksinkertaisuudessaan mielestäni erittäin onnistunut, jopa nerokas kipale. Ei välttämättä sellainen biisi, jota kuuntelee viisitoista kertaa putkeen, mutta ehdottomasti sellainen, jonka pariin täytyy aina tasaisin väliajoin palata ja joka on suotta jäänyt muun tuotannon varjoon. Je!

 

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 4: Tuhkimo

Käsikirjoitus: Ken Anderson, Perce Pearce, Homer Brightman, Winston Hibler, Bill Peet, Erdman Penner, Harry Reeves, Joe Rinaldi, Ted Sears
Ohjaus: Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Clyde Geronimi
Musiikki: Joseph S. Dubin, Paul J. Smith
Pääosissa (Suomen vuoden 1967) dubbauksessa: Tuhkimo (Ilene Woods/Ritva Lehtelä), suurherttua (Luis Van Rooten/Reino Bäckman), äitipuoli (Eleanor Audley/Ritva Lehtelä), Vili ja Huli (James MacDonald/Reino Bäckman), Anastasia (Lucille Bliss/Irin
a Milan), Druzella (Rhoda Williams/Irina Milan), haltiatar (Verna Felton/Irina Milan), prinssi (Mike Douglas/Reino Bäckman), kuningas (Luis Van Rooten/Reino Bäckman)
Ensi-ilta Suomessa: joulukuussa 1950
Jatko-osat: Tuhkimo II: Unelmien prinsessa (2002), Tuhkimo III: Taikansa kutakin (2007)

Onkohan maailmassa ketään, joka ei tuntisi Tuhkimon tarinaa?
Siltä varalta, että on, niin kerrottakoon juoni lyhyesti.
Tuhkimon isä on viisas ja lämmin mies, joka menee uusiin naimisiin ilkeän naisen kanssa. Isä kuolee, jonka jälkeen äitipuoli voi sortaa Tuhkimoa mielensä mukaan ja nostaa omia tyttäriään jalustalle. Niinpä Tuhkimo joutuu olemaan palvelija omassa kotonaan ja tekemään kaiken, mitä sisarpuolet tai äitipuoli käskee. Vastaan on turha väittää, sillä kukaan ei kuuntele.
Valtakunnan kuninkaanlinnassa järjestetään tanssiaiset, jonne kutsutaan kaikki naimaikäiset. Tuhkimo on lähtemäisillään juhliin, mutta Druzella ja Anastasia repivät tämän juhlamekon kappaleiksi, koska siihen on käytetty toisen rusettinauhaa ja helmikaulakorua. Tuhkimo menee takapihalle itkemään, jolloin hyvä haltijatarkummi ilmestyy paikalle ja täyttää Tuhkimon unelmat. Tuhkimo pääsee linnaan, tanssii prinssin kanssa, mutta joutuu lähtemään kellon lyödessä keskiyötä. Prinssille ei jää kuin lasikenkä ja kengät avulla suurherttua lähtee metsästämään oikeaa neitoa valtakunnasta.

Tuhkimo on ehdottomaksi lapsuusaikani suurimpia suosikkielokuvia. Muistan, että tämä käytiin joskus ihan elokuvateatterissa katsomassa, kun olin ihan pieni. Oli varmaankin joku lastenviikko tai mitä noita tuolloin 90-luvun alussa olisi ollut. Silloin Tuhkimo teki lähtemättömän vaikutuksen. Tarina kaltoinkohdellusta kauniista naisesta, joka lopulta saa prinssin ja puolivaltakuntaa, on aina toimiva ja upposi pikkutyttönä kuin häkä. Tuhkimo on superkaunis, älykäs, ystävällinen, haaveilija, sympaattinen ja kotonaan sorrettu. Mitä ihanin hahmo siis.

Tuhkimossa on monia ihania kohtia, joista musiikkinumerot tietysti ovat iso osa. Elokuvahistorian yksi kauneimpia biisejä on aivan ehdottomasti A dream is a wish your heart makes. Sanat, sävel, kaihoisuus ja toivo, täydellinen kokonaisuus. Toimii elokuvassa ja irrallisena biisinäänkin. Kunnon korvamatobiisi on haltijatarkummin laulama Bibbidi-bobbidi-boo. Muistan, miten se on joskus jäänyt toistolla päähän soimaan ja on päästy joskus ärsytyspisteeseenkin asti, kun biisi vain aina pyörähtää päässä alusta (tai jostain sopivasta kohtaa). Hienosti rakennettu biisi kohtaukseen sopivaksi, mutta vaarana tosiaan se, ettei sitä kovin helpolla pääse eroon.
Rakkauslaulujen aatelia on myös herkkä ja siirappinen So this is love. Tuhkimo ja prinssi laulavat sitä tanssiessaan iltahämärässä ja kohtauksessa ja biisissä on aitoa 50-luvun tunnelmaa.



sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Birds of Passage: Birds of Passage (2015)

Birds of Passage -niminen yhtye on hiljattain julkaissut samaa nimeä kantavan akustista poppia sisältävän debyyttialbuminsa.

Silent clouds avaa kuuntelutuokion kertomalla kuulijalle, millaisella matkalle ollaan lähdössä. Luvassa on tunnelmointia raikkaan haikeasti soivan laulun ja selkeiden taustojen siivittämänä. Miellyttävän pehmeää, äänien harmoniaa.

Kokonaisuus on hyvin yhtenäinen ja biisit kertovat kukin oman tarinansa. Suosikiksini nousi In between your eternity and mine. Eteerisen kaunis biisi, ikuisuuksien välissä.

Myös Heart restartin tarinassa on sellaista ajatusta, joka pakostakin pysäyttää kuulijan pohtimaan niitä elämän pieniä hetkiä, sydämen sykähdyksiä.

Ainut, mihin olisin toivonut lisäkoukkua, yllätysmomenttia tai enemmän särmää olisi ollut Darker shades. Se olisi voinut olla levyn hyväntahtoinen "musta lammas", yllättäjä ja kaavan rikkoja. Nyt jää muiden biisien varjoon.

Harbor lights on albumin viimeinen biisi, joka vei allekirjoittaneen saman tien yölliseen satamaan, tummana laineilevan veden äärelle sähkövalojen rikkoessa muuten yhtenäisen mustaa maisemaa. Jossain siellä sataman penkillä istuu kaksi ihmistä, joista toisella on kädessään kitara, ja kun heidän ohi on jo kävellyt, havahtuu heidän soittamiinsa ilmassa ja laineiden pinnalla väreileviin melodioihin.

Biisit kuulostavat viimeiseen asti hiotuilta, ja myös sopivan ilmavilta, jotta tähän musiikkityyliin sopiva tunnelmoinnin ja hetkessä elämisen -fiilis säilyy. Yhtyeen musiikista tulee mieleen Colbie Caillat, mutta siinä missä kuvittelen Colbien laulamaan laulujaan savuisessa klubissa tai vaikkapa puiston hälinässä ihmisten pyöriessä ympärillä kukin suuntaansa, Birds of Passagen näen tunnelmoimassa korkealla syksyisellä kalliolla, jolloin sävelet lähtevät tuulen siivillä tavoittelemaan ulkona kulkevien ihmisten korvia. Molemmissa tilanteissa on kuulijan itsensä päätettävissä höristääkö korviaan musiikin taialle vai jatkaako päämäärätöntä matkaansa.

Mielestäni vastavaa konseptia ei Suomen musiikkimarkkoinoilla ole (akustinen mies-nais-duo), joten voisin kuvitella, että tälle löytyisi tilausta ja kuulijoita. Ihmiset kaipaavat aina jotain uutta, mihin tarttua, ehkä tässä olisi tämän vuoden uusi juttu?


Yhtyeen kotisivut.

torstai 22. tammikuuta 2015

Kuvia CD-kokoelmasta: Christina Aguilera

Järkkäilin pitkästä aikaa levyhyllyä, kun hankin tuossa taannoin pari sinkku Christina Aguilera -kokoelmaani, ja ajattelinpa siinä samalla vetää pienen yhteenvedon siitä, millaiselta CA-kokoelma nyt näyttää. Aloitin keräilemään Christinaa ahkerammin noin neljä vuotta sitten ja aika paljon on tullut eteen hyviä diilejä. Levyjä olen onnistunut löytämään niin kirpputoreilta, divareista, huuto.netistä, Amazonista kuin eBaystakin. (Niin no, kahdesta jälkimmäisestä ei se löytäminen tietysti ole vaikeaa...)

Christina kuuluu siihen kategoriaan, josta yritän kerätä mahdollisimman täydellisen kokoelman. Tosin julkaisuja on kyllä niin tuhottomasti, että täytyy varmaan jossain vaiheessa kehitellä jokin logiikka (joopajoo), jonka perusteella valitsen hankittavat levyt. Tällä hetkellä olen vain hankkinut näitä edullisen hinnan perusteella. 

Normaalisti (no, normaalisti ja normaalisti) en osta kokoelma-albumeita, jos artistin varsinaiset albumit jo hyllystä löytyvät ja albumilla ei ole mitään ylimääräistä herkkua. Joidenkin artistien kohdalla pelkkä kokoelmalevy puolestaan riittää (musa on hyvää, mutta ei vielä niin hyvää, että tarvitsisi kaikki biisit myös fyysisinä versioina). Mutta sitten on niitä artisteja, joita kerään enempi tosissani ja niiden kohdalla tulee ostettua nekin (turhat) versiot, jotka eroavat keskenään vaikka vain takakansitekstin perusteella ja joita ei nyt varsinaisesti tarvitsisi. Toisaalta siinä se oma viehätys juuri onkin. Vaikka ero onkin pieni, on siitä jotain erityisyyden tuntua, jos vaikka samaa singleä on hyllyssä kolme eri versiota. Niitä on sitten kiva hypistellä ja ihmetellä. Eikä sitä koskaan tiedä, milloin minkäkin arvo nousee - jos ei muuten, niin ainakin omissa silmissä. 

Tarkempia tietoja levyistä voit tsekata Discogs-sivultani (ja muutenkin tuo sivusto on erittäin mielenkiintoinen paikka, jonne helposti jumittuu pidemmäksikin aikaa), jonne aina ehtiessäni päivitän levyhyllyni tilannetta. Christinan osilta kaikki sellaiset omasta hyllystä löytyvät levyt olen omalle sivulleni jo lisännyt, jotka on jo sivuston tietokannassakin. Muutama omasta hyllystä löytyvä levy tuolta näköjään edelleen puuttuu, joten niitä odotellessa.

Viimeisimmät hankinnat: Just be free ja The Christmas song, molemmat Amazon.co.uk:sta.


Debyyttialbumista kaksi versiota, joista toinen normi ja toinen tuplalevy. Strippedistä normaalin Eurooppa-painoksen lisäksi Taiwanin painos. Keeps gettin' better-levystä normiversion lisäksi DVD-painos, ja Bionicista normi ja deluxe. Kuvaan sattui mukaan myös itse poltettu ja nimetty But...I am a good girl, joka sisältää mm. Burleski-leffan Christinan biisit. 

Tässä Genie in a bottle- ja What a girl wants -sinkuista selkeästi eri versioita. 

Fighter- ja The voice within -sinkuista jokainen on erilainen versio (vähän eri remixit/biisijärjestykset). 


Oikeassa alalaidassa Back to basics -levyn aussipainoksen DVD. Tilasin aikoinaan netistä koko setin (albumi+bonus-DVD), mutta jostain syystä sain pelkän DVD:n, ja sain pitää sen hyvityksenä siitä, että eivät voineet toimittaa edes jälkikäteen koko settiä.

Keeps gettin' better, You lost me, Not myself tonight
Your bodysta yhden biisin promo ja dance remixes. Let there be love-sinkusta niin ikään dance remixes.


Hello-sinkku Mercedez Benzin promosinkku, vieressä Too beautiful for words. Seuraavassa rivissä espanjalaiset sinkut, jotka kaikki sain hyvällä diilillä eikä tarvinnut suinkaan maksaa itseään kipeäksi. Make some noise -levyllä Christinan huikea Mother-coveri. 


tiistai 20. tammikuuta 2015

Tommy Tabermann: Rakkauskirja (2008)

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että voisi lukea enemmän runoja ja tutustua myös Tommy Tabermannin tuotantoon, sillä monet ovat häntä kehuneet. Nyt tämän vuoden lukuhaasteen "pakottamana" sain viimein lainattua kirjastosta Rakkauskirjan (2008).

Rakkauskirja on kokoelma intensiivisiäkin kertomuksia, osa vain muutaman sanan mittaisia, osa pidempiä. Kirjan läpi esiintyy toistuvasti mystinen Rakkauden Soturi, joka kertoo vastaantulijoilleen rakkaudesta ja sen vivahteista.

En saanut kirjasta suurta valaistumista tai ahaa-elämystä, mutta kyllä joukossa oli useampiakin kauniita runoja. Sellaisia, jotka herättävät ajattelemaan elämää ja rakkautta, ja jotka todella osuivat napakymppiin. Mukaan mahtui myös sellaisia runoja, joiden ajatuksesta en saanut kiinni tai sanoma jäi omaan makuuni liian avonaiseksi. Tabermannilla on tässä kirjassa selkeä persoonallinen tyyli ja omanlaisensa lähestymistapa, joten voisin kuvitella tutustuvani hänen tuotantoonsa uudestaankin. En ehkä kovin pian, mutta portti ajatukselle on ehdottomasti auki.

Kirja on kuvitettu Mirka Johanssonin mustavalkoisilla piirustuksilla, jotka toisaalta kyllä sopivat kirjan tunnelmiin ja erityisesti lyhyempiin runoihin. Omaan silmääni ne ovat kuitenkin sen verran kömpelöitä, että suurin autuuden tunne jää saamatta.

Kokonaisuudessaan Rakkauskirjasta jää positiivinen fiilis ja se onnistui herättämään kiinnostuksen Tommy Tabermannin tuotantoa kohtaan, joten tämä kannatti lukea. Ehkä tämän pariin täytyy palata vielä uudestaan hieman myöhemmin ja lukea uudenlaisella ajatuksella kirjan kertomukset läpi. Varsinkin runoissa omalla kohdallani vaikuttaa hyvin paljon sen hetkinen mielentila, miten runot kokee ja millainen jälkifiilis niistä jää. Romaanit ovat siinä suhteessa erilaisia, että niiden tarinan sisään pääsee runoja helpommin, vaikka lukumieliala toki vaikuttaa niidenkin kohdalla. Aina ei jaksa tarttua viisisataasivuiseen tiiliskiveen ja välillä tulee tarve lukea vaikkapa elämäkertoja useampi putkeen. Jääköön ajatus korvan taakse hautumaan ja siirrytään lukuhaasteessa eteenpäin.

"Kuinka lohdutan häntä joka murehtii
että rakkaus on lähtenyt, kuin säikky lintu,
eikä löydä luo, etsii suotta kuin sokea lähdettä?
Mestari mietti hetken, ojensi ruukkunsa Soturille;
viini on raikasta, kuivaa ja makeaa, vanhaa tammea
ja nuorta oksaa, tyynyn alle asetettuja yrttejä.
Kerro hänelle, ettei rakkaus koskaan
jätä eikä jätä tulematta.
Rakkaus nukkuu sikeää unta
eikä muuta odota
kuin että joku herättäisi"

Lukuhaasteen kohta 36.: Runokirja


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 5: Kaunotar ja Hirviö (1991)

Käsikirjoitus: Linda Woolverton, Roger Allers, Kelly Asbury
Ohjaus: Gary Trousdale, Kirk Wise
Sävellys: Alank Menken
Pääosissa: Belle (Paige O'Hara/Mervi Hiltunen), Hirviö (Robby Benson/Matti Olavi Ranin), Gaston (Richard White/Esa Ruuttunen), Lumiere (Jerry Orbach/Juha Muje), Könni (David Ogden Stiers/Tom Wentzel), rouva Pannu (Angela Lansbury/Anneli Saaristo), Kippo (Bradley Pierce/Mika Ranin), Maurice (Rex Everhart/Matti Ranin)
Ensi-ilta Suomessa: joulukuussa 1992
Jatko-osat: Kaunotar ja hirviö - lumottu joulu (1997), Kaunotar ja hirviö - Bellen lumottu maailma (1998)

Elokuva pohjautuu samannimiseen ranskankieliseen teokseen, jonka on kirjoittanut Jeanne-Marie Leprince de Beaumont.

Kaunotar ja hirviö -elokuvassa pikkukylässä asuva Belle on kyllästynyt omaan arkeensa, kylän kauppoihin ja samoihin ihmisiin. Hänen isänsä, keksijä-Maurice, lähtee markkinoille ja sillä aikaa Belle ottaa yhteen Gastonin kanssa. Kun sitten Mauricen hevonen palaa vauhkoontuneena takaisin, Belle huolestuu ja lähtee etsimään isäänsä. Hän löytää tiensä Hirviön lumotulle linnalle ja astelee sisään sadesuojan toivossa. Vastassa on Könni (kello) ja Lumiere (kynttelikkö), jotka auliisti tarjoavat vieraalle ruokaa ja show'n. Hirviö raivostuu, tekee kuitenkin vaihtokaupat antamalla vankinaan olevan Mauricen poistua ja ottaa Bellen tilalle. Hiljalleen Belle pehmittää Hirviön, ja lopulta huomaa, että karskin ulkokuoren alla onkin lämmin sydän.

Sain tämän elokuvan VHS:nä joululahjaksi, varmaankin vuonna -93, koska ensi-ilta oli Suomessa vuoden -92 lopussa. Tämäkin elokuva lumosi heti ensimmäisellä kerralla ja tuossa vaiheessa olin juuri prinsessaiässä, joten Bellen upea kultainen mekko teki lähtemättömän vaikutuksen. Se oli kerrassaan lumoava ja muistelen, miten ajattelin sen olevan sulaa kultaa, ai että. Vaikutuksen teki myös hurjan iso kirjasto, joka vieläkin on sellainen, minkä mielellään itsekin omaan palatsiinsa haluaisi. Seinät vuorattuna kirjoilla aina kattoon asti, wau.

Bellen persoona on yksi elokuvan kantavimpia voimia: hän on kaunis, älykäs ja rohkea. Hän ei jää odottelemaan, että hänet pelastetaan vaan rohkeasti yrittää taistella vaikkapa susia vastaan ja tulee toimeen jopa ailahtelevaisen Hirviön kanssa.

Etenkin tässä elokuvassa musiikkinumerot tekivät jo alussa lähtemättömän vaikutuksen. Musiikillisestikin aivan ehdottomasti viiden parhaan joukossa. Eikä syyttä ole biisit kuulostaneet hienoilta, sillä onhan elokuva saanut mm. Oscarin parhaasta sävellyksestä ja parhaasta laulusta, Grammyn parhaasta lastenalbumista, parhaasta elokuvan instrumentaalikappaleesta ja parhaasta biisistä, joka on tehty vain elokuvaa varten.

Muutamia suosikkejani mainitakseni. Bellen ensimmäinen soolonumero kaupunkiin mennessään ja toinen, jonka hän laulaa pääosin niityllä saatuaan Gastonin mahtailusta tarpeekseen, olivat sellaisia, että pentuna opettelin ne huolella ja omassa huoneessani sitten "näyttelin" ne. Vaikkapa jälkimmäisessä jokin rätti päähän toimittamaan huivin virkaa, mutta voikukkaa ei valitettavasti aina ollut saatavilla, joten silloin piti improvisoida jotain sellaista, mikä nyt sattui suunnilleen käymään kukasta. Gastonin soolosuoritus kapakassa on myös omiaan: mahtaileva ja ylimielinen. Vaikka Gaston on ärsyttävä hahmo, on hän hyvällä tavalla ärsyttävä, juuri sellainen, jonka toivoo jättävän Bellen rauhaan, jotta tämä saa aidon rakkautensa.

Yksi monista elokuvan kohokohdista on hetki, jolloin Belle ja Hirviö ottavat suhteessaan askeleen eteenpäin, pukeutuvat juhlatamineisiins ja tanssivat linnan juhlasalin kiiltävällä lattialla. Samalla rouva Pannu laulaa äärimmäisen kaunista Tyttö sekä hän -biisiä, joka on erityisesti melodialtaan lumoava. Muistelisin, että tuossa kohdin tuli aina kohtauksen lopussa kelattua sen alkuun ja katsottua uudestaan -välillä useammankin kerran putkeen.

Kerrassaan ihana elokuva, jonka lumous on säilynyt ja jossa ei löydy yhtään tylsää tai turhaa kohtaa.




torstai 15. tammikuuta 2015

Tony Succar & Jean Rodriguez: Smooth Criminal (2015)

Tony Succar ja Jean Rodriguez ovat tehneet lattariversion Michael Jacksonin Smooth Criminal -biisistä (1987). Kovana MJ-fanina tietysti alkuun suhtaudun vähän epäluuloisesti kaikkien muihin yrityksiin tehdä omia versioitaan klassikoiksikin muodostuneista biiseistä. Tämä versio yllättikin erittäin positiivisesti. Biisiin tulee aivan uudenlaista svengiä, vähän brasilialaista henkeä ja etelän lämpöä. Alkuperäistä biisiä ei ole kopioitu orjallisesti vaan on rohkeasti revitty biisi kappaleiksi ja koottu sitten uudestaan lisäpalikoin. Aina ei tuollakaan kaavalla onnistuta tekemään miellyttävällä tavalla persoonallista jälkeä, mutta tämä on tunnelmaltaan ja sovitukseltaan erinomainen ja mieleenjäävä. Ei nyt toki alkuperäistä voita, mutta omassa sarjassaan ykkönen ja kikkoja juuri sopivasti, että tekee mieli alkaa seurata, mitä tältä saralta on muuta tulossa.




Vertailun vuoksi vielä alkuperäinen, jossa tuttuun Michaelin tapaan henkeäsalpaavan upea musavideo.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Timo Kanniainen: Langennut enkeli (2006)

Vastasin Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen ja valitsin kirjaston hyllystä summanmutikassa kirjan, joka sopisi listan kohtaan 32: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi.
Langennut enkeli löytyi Kallion kirjaston Kallio-hyllystä, eli tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin/Kallioon. En ole Timo Kanniaisesta kuullut keneltäkään aiempia kokemuksia, joten mitään ennakko-odotuksia ei kirjan suhteen ollut. 


Takakansitekstin perusteella kirjasta sai kuvan, että tarjolla olisi mielenkiintoinen tarina Kallion kaduilla ja vähän jännitystäkin, eli sopivasti lupauksia, jotta teos lähti mukaani. 

"Alistamisleikkeihin erikoistunut prostituoitu murhataan Kalliossa, eikä väkivallalle tunnu löytyvän järjellistä selitystä. Kun tutkinnan edetessä törmätään korkea-arvoiseen virkamieheen, on soppa valmis. Raimo Korpi palaa tutkimaan tapausta toivuttuaan edellisen jutun dramaattisista tapahtumista, mutta tapahtunut ei jätä miestä rauhaan. Korpi huomaa ajautuvansa yhä lähemmäs kuilun reunaa, kun menneisyys, nykyisyys ja tuleva kohtaavat..."

Nyt on pakko sanoa, että petyin pahimman kerran, vaikka ajattelin, etten odottanut mitään. Kirja on jatko-osa kirjailijan esikoisteokselle Lammas, paimen ja susi (2004). Ja kun tajusin, että kyseessä on jatko-osa, olisi tämä kirja voinut ehkä aueta paremmin, jos olisi tuon ensimmäisen osan lukenut. 
Näinhän se usein jatko-osissa menee, mutta silti kakkososankin pitäisi pystyä toimimaan itsenäisenä teoksena ja kirjailijan kertoa sen verran riittävästi aiemmista tapahtumista, että lukija saa kokonaisuudesta yhtenäisen kuvan. 

Kun murha tapahtuu, poliisi Raimo Korpi heittää ilmoille yhden epäillyn nimen minun mielestäni aika oudosti, ilman johdonmukaista tai perustelua päättelemistä. Jää fiilis, että hän vain nyt "tietää", että syyllinen on tämä henkilö, että siitä lähdetään tutkimaan. Tietysti tuota epäilyvalintaa hieman perustellaan myöhemmin, mutta nuo perustelut eivät ainakaan minua lukijana erityisemmin vakuuta vaan tarina/Korven "päättelykyky" jää oudosti vajaaksi/epäselväksi. 

Mielestäni Korven hahmo ei ole erityisen uskottava poliisi ja tuntuu ihan kuin hahmo olisi vain hatusta heitetty ja katsottu, mitä tulee ja mihin sen kanssa pääsee. Korpea kutsutaan hymypojaksi, koska tämä ei juurikaan hymyile, mutta luonteenpiirre jää mielestäni vain sanoiksi paperille, vaikka sen ilmeisesti olisikin tarkoitus olla sellainen piirre, joka erottaa hänet muista. Vaikka yritin, en millään saanut muodostettua kokonaiskuvaa Raimo Korvesta enkä kirjan luettuani muista hänestä juuri mitään.

Juonesta ja sen hahmoista jää siis aika persoonaton fiilis, koska mistään ei oikeen tuntunut saavan otetta ja kokonaisuus on hattaramaista häilymistä paikasta toiseen. Valjuksi jääneen juonen rinnalla, minua häiritsi aika paljon se, että kirja eteni pääasiassa dialogien varassa. Se ei välttämättä ole huono asia ja sen voi tehdä koukuttavasti ja omalla omaleimaisella tyylillään, mutta tähän tarinaan olisi toivonut enempi kerrontaa, kuvausta ihmisistä ja tapahtumista, pureutumista pintaa syvemmälle. Monet noista dialogeista sisälsivät paljon turhia toteamuksia, jotka eivät tuntuneet tukevan puhujan persoonaakaan kummemmin (esim. että joku olisi ollut lyhytsanainen/juro/tms). Lisäksi keskustelut kulkivat eteenpäin hyvin usein ilman suurempaa kuvausta siitä, mitä samaan aikaan tapahtui tai millä sävyllä puhuja puhui. Ihan kuin keskustelu käytäisiin jossain ilmatilassa, jossa sanat ja lauseet leijailevat siellä täällä vailla yhtenäistä määränpäätä. 

Vähän väkinäiseltä ja mielikuvituksettomalta tuntui myös tuo poliitikkojen vetäminen tarinaan. Huoria, poliitikkoja, huumeita, murhia... Uskoisin, että tuohonkin asetelmaan voi vielä löytää omanlaisensa näkökulman, mutta nyt tuli enempikin hohhoijaa-olo, että onhan näitä nähty liikaakin, viisitoista tusinassa. Pitkään aikaan ei ole tullut näin uuvuttavaa kirjaa vastaan, joten johan melkein tilastotkin vaativat, että täytyy jossain tulla eteen kirja, joka ei jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Loppuun asti luin (155 sivua) ja pakko oli vähän rivejä hyppiä, että pääsi äkkiä eroon tästä.
Ehkä ensimmäiseen kirjaan oli sisällytetty kaikki intohimo, ja tähän kirjaan jäi jäljelle vain loputtomat keskustelut?

"Et siis koskenut mihinkään kylpyhuoneessa?"
"En kai..."
"Oliko teillä riitoja?" 
Pirkko nosti katseensa ja ärtymys muokkasi hänen kasvojaan.
"Luuletko, että mä tein sen?"
"Teitkö?"
"Haista paska! Oltiin frendit ja työkaverit. Mitä järkeä ois ollu...", Pirkon ääni petti ja hän pyyhkäisi silmäkulmiaan. 
"Oliko Päivillä hankalia asiakkaita?"
"Ei me niitä harrastettu. Raakattiin sekopäät pois."
"Sekopäät? Eikö kaikki ole niitä?"
Pirkko katsoi Korpea uudelleen. "Et uskois ikinä, ketä meillä käy."
"Kuka kävi päivällä asiakkaana?"
"En tiiä."
"Hän saattoi olla juuri se sekopää, jolta pääsi homma käsistä."
"En tiiä."
"En usko sitä! Tiedät kuka se oli!"
"En tiiä. Meillä oli omat pokat, eikä niistä oikeilla nimillä puhuttu. Jos toinen tuuras, ni kerrottii vaa mimmonen se on ja mitä nimiä se totteli. Oikeita nimi ei tarttinu. Ne selvis joskus, joskus ei."



maanantai 12. tammikuuta 2015

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 6: Kaunotar ja kulkuri (1955)

Käsikirjoitus: Ward Greene, Erdman Penner, Joe Rinaldi, Ralph Wright, Don DaGradi, Joe Grant
Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson, Hamilton Luske
Musiikki: Oliver Wallace
Pääosissa: Kaunotar (Barbara Luddy/Karin Pacius), Kulkuri (Larry Roberts/Matti Olavi Ranin), Tupsu (Bill Thompson/Esa Saario), Jalo (Bill Baucom/Kauko Helovirta), Tony (George Givot/Keijo Komppa)
Ensi-ilta Suomessa: joulukuussa 1955
Jatko-osa: Kaunotar ja Kulkuri 2: Pepin seikkailut (2001)

Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp) kertoo Kaunotar-nimisestä spanielista, joka saa pitkään elää huoletonta elämää perheen koirana ja silmäteränä. Onnen kruunaa naapurustossa asuvat koirakaverit: Jalo ja Tupsu. Kun Kaunottaren ihmisperhe alkaa odottaa vauvaa, ei koira olekaan enää perheen keskipiste ja tämä hämmentää Kaunotarta.

Samoihin aikoihin Kaunotar tutustuu Kulkuri-nimiseen perheettömään ja onnelliseen koiraan, joka esittelee myös sen toisen puolen elämästä, jossa koira voi olla vapaa ja tehdä mitä mieli haluaa. Ei aitoja, ei rajoituksia ja koko maailma täynnä mahdollisuuksia.

Kaunottaren ja Kulkurin tutustuessa toisiinsa, nähdään ehkä piirretyn elokuvahistorian klassisin ja tunnetuin kohtaus: nimittäin se kuuluisa spagetin syöminen samalta lautaselta. Mikähän toinen kohtaus olisi yhtä tunnettu?

Elokuva kuuluu ehdottomasti koiraihmisen suosikkilistalle ja mielestäni hakkaa 101 dalmatialaista -elokuvan mennen tullen. Itse en koskaan saanut kyseisestä elokuvasta juurikaan mitään irti ja tähän verrattuna se on jäänyt kakkoseksi niin koirahahmojen persoonallisuuden osilta kuin piirrojäljeltäänkin. Se on yksi niistä harvoista Disneyn piirretyistä, joita en ole jaksanut katsoa kuin vain muutaman kerran ja sitten ne ovat aika lailla unohtuneet.

Kaunotar on hahmona välillä vähän ärsyttävän naiivi, mutta toisaalta samaan aikaan hyvin vahva omanlaisensa persoona, joka koirana vasta opettelee maailman uusia asioita. Eniten elokuvassa olen kuitenkin aina tykännyt Kulkurin rämäpäisyydestä ja vapaaasta elämästä. Lisäksi Kulkurilla on sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja "kulkurimaista" karismaa.

Ainut suvantovaihe ja miinuspuoli elokuvassa on kohtaus, jossa Kaunotar ihmettelee, mikä asia on lapsi. "Mikä lapsi oikein on" - laulu on tylsä ja kyseinen kohtaus olisi mielestäni huomattavasti siedettävämpi ilman tuota unettavaa jollotusta.

Vain pikaisen näyttäytymisen koiratarhan puolella tekevä Peg-koira vetää huikean soolosuorituksen (He's a tramp) Kulkuria muistellessaan. Tämä on aina kuulunut omiin suosikkikohtauksiini ja musiikkinumerona piristävä.

Kaunotar ja kulkuri -elokuvaan mahtuu niin iloja, pettymyksiä, jännitystä kuin suruakin.
Jalosta on saatu luotua hyvin sympaattinen hahmo, joka sopii elokuvan tarinaan ja naapurustoon vahvasti, joten kun se jää vaunujen alle ja Tupsu ulvoo suruaan ystävänsä vierellä, on se melkein yhtä sydäntäriipivää kuin Leijonakuninkaassa Mufasan kuolema. Pienempänä itkin ihan tosissani, kun harmitti tuo Jalon oletettu kohtalo niin kovasti. Onneksi mitään lopullista ei sitten kuitenkaan tapahtunut. Yhteinen joulunvietto kaikkien koirien (ja ihmisten) kesken on yksi kauneimmista kohtauksista koko elokuvassa.

Toisin kuin monissa muissa Disneyn piirretyissä, ei tämän kohdalla musiikki nouse erityisen vahvaan saati huomattavaan asemaan. Musiikkinumerot ovat pääasiassa ihan ok -luokkaa, mutta mitään suurempia kiksejä niistä en saa. Koirien persoonat ja heidän tarinansa pyyhkivät musiikkinumerot aika lailla unholaan. Vahvan juonen ohella elokuvan visuaalinen ilme on miellyttävä ja piirtojälki sulavan kaunista. Kaikenkaikkiaan elokuvasta jää kokonaisuudessaan hyvin sympaattinen ja lämmin tunnelma. Täydellinen koiraelokuva.


perjantai 9. tammikuuta 2015

Bon Jovi:You give love a bad name (1986)

Tällä viikolla viikonloppu käynnistyy Bon Jovin You give love a bad name -kasarihelmellä. Silloin, kun MTV vielä oli tae laadusta, oli kanava meillä kotona vähän väliä auki. Ja muistan tämän biisin soineen siellä sekä systerin mankassa. You give love a bad name on iskostunut alitajuntaan jo alle kouluikäisenä, joten pakkohan siitä on edelleenkin diggailla. Muutenkin nämän Bon Jovin 80- ja 90- lukujen biisit ovat huomattavasti parempia kuin nämä uudemmat. Eihän tässä mitään ihmeellisiä kikkailuja ole, mutta toisaalta juuri selkeydessään ja meiningissään omaa luokkaansa. Ja tässä videossa vedetään niin tunteella tukka heiluen, että pakostakin alkaa menojalka vipattamaan muuallakin. Kunnon kasariklassikko!


tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva: Rakasta minua hiukan (1945)

Etsiessäni ideoita Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen, törmäsin Kirjavuosi-sivustolla Anni Polva 100v -muisteloaiheeseen. Tarkoituksena on kertoa muistojaan Polvasta ja lukea hänen kirjansa, jos ei vielä ole lukenut (tai lukea vaikka uudestaankin), ja esitellä sitten ajatuksiaan muille. Linkit muiden haasteeseen vastanneiden kirjoituksiin löytyy kootusti Kulttuuri kukoistaa -blogista.

Rakasta minua hiukan on Polvan esikoisteos vuodelta 1945, joka sopivalla kepeydellään ja viihdyttävyydellään oli piristävä julkaisu Suomessa sotien laannuttua. Kariston sivujen mukaan teos vakuutti lukijat kerrasta ja ensimmäinen painos myytiin joulumarkkinoilla loppuun. 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kirjasta on otettu 16. painos, joka julkaistaan alkuperäiskannella.

Miettiessäni sopivaa kirjaa tähän muisteloon, oli toisena ehdokkaana Otan sinut äkäpussi. Vaikka lähes jokainen Polvan aikuisille suunnattu kirja kuuluu suosikkeihini (ja kaikki olen lukenut useammin kuin kerran), on näillä kahdella minulle eniten merkitystä ja siksi halusin tuoda esille jomman kumman. (Tai ehkä vähän molempia.)

Rakasta minua hiukan kertoo toimistossa työskentelevästä Lulusta, jolla on kirkuvanpunainen tukka ja tempperamenttia enemmän kuin moni tyttölapselle soisi. Lauluääntä ei ole nimeksikään, mutta se ei estä Lulua lurauttamasta laulua, kun siltä tuntuu. Lulu ihastuu komeaan Antti-luutnanttiin heti ensisilmäyksellä nähtyään tämän työpaikallaan johtajansa huoneessa. Valloitussuunnitelmia näyttää ikävästi sotkevan etukäteen sovittu työpalveluloma maaseudulla Kerttu-ystävän kanssa, mutta onneksi kohtalo kuitenkin antaa Lululle mahdollisuuden kokeilla valloitustaan. Pitkä komistus sattuu olemaan saman maatalon emännän veli, johon Lulu menee apulaiseksi. Lulu ottaa kaikki keinot käyttöönsä koittaessaan valloittaa Anttia eikä hullunkurisemmiltakaan kommelluksilta voida välttyä.

"Avoimesta kamarinovesta astui pitkä mies paitahihasillaan tupaan, ja Lulu huomasi tuijottavansa toisen kerran samana iltapäivänä 'suuren rakkautensa' silmiin. Tulijakin huomasi, kuka puhuja oli, ja ääni muuttui jäätäväksi.
- Tekö siinä jälleen olette? Ja kenen hymy teidät nyt on noin mykäksi hurmannut?
- Ei teidän ainakaan, siitä voitte olla varma.
- Sitä en ole epäillytkään. Kohteliaisuus kai sentään vaatii, että esittelen itseni, niin vihaisia kuin olemmekin toinen toisemme persoonaa kohtaan. Antti Koski.
- Lulu Lehto.
- Nimi ei vastaa kantajaansa. Luluhan kuvaa jotakin leikkisän ja veitikkamaisen herttaista. Jotakin lämmintä ja pehmeää.
- Eikä teidän paremmin, Antti Koski nimisen miehen pitäisi minun mielestäni olla reiluuden huippu.
- Kiitos nimeeni kohdistuneesta kohteliaisuudesta.
- Samoin. "

Lulu (ja myöhemmin monet muutkin Polvan naishahmot) vetää puoleensa jos minkämoisia sattumuksia ja ne tekevät hahmosta mielenkiintoisen, hupaisan ja sympaattisen. Tarinaa lukee mielellään, sillä vaikka se on helppolukuista, on se äärimmäisen viihdyttävää ja laadukasta samaan aikaan. Näissä kirjoissa on se hyvä puoli, että tietää kaiken lopulta päättyvän hyvin ja komellukset matkalla tuovat sopivaa piristettä ja toisaalta ovat hyvä esimerkki siitä, että monilla matkoilla on aina mutkia.

Kirjaa seurasivat jatko-osat Anna suukko, kultaseni (1946), Minäkö muka mustasukkainen (1953), Mieheni on uskoton (1956), Vanha suola janottaa (1970) ja Isoa miestä lapsettaa (1971).


Otan sinut äkäpussi 4. painos ja Rakasta minua hiukan 13.painos 
Muistan vielä, kun manguin kotona luettavaa (veikkaan, että olin n. 11-12-vuotias) ja vanhempani iskivät käteeni Otan sinut äkäpussi -kirjan. Sanoivat sen olevan helppolukuinen ja viihdyttävä kirja, että kokeile sitä. En ollut lukenut Tiina-kirjoja, sillä ne eivät omalla kohdallani koskaan herättäneet suurempia ahaa-elämyksiä, joten Polva ei tuossa vaiheessa ollut vielä tullut tutuksi. Epäilemättä tartuin kirjaan ja lumouduin.

Otan sinut äkäpussi teki vaikutuksen eikä mennyt kauaakaan, kun luin sen uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen. Mitään muuta kirjaa en ole lukenut yhtä montaa kertaa kuin tuota (tämänhetkinen lukukertojen veikkaus heiluu jossain parinkympin tienoilla ja jouduinkin ostamaan kirjasta uuden kopion, koska edellisessä ei ollut kansia (ei ollut alunperinkään, kun kirjan sain) ja sivutkin pysyivät kasassa vain ajatuksen voimalla.).

Silti valitsin tällä kertaa "pääkirjaksi" Rakasta minua hiukan -teoksen, toisen lukemani Polvan kirjan. Tämä kirja oli se lopullinen sysäys siihen, että halusin lukea enemmän (Polvaa ja muutakin), osata kirjoittaa yhtä hyvin ja mielenkiintoisia tekstejä, ja päätin, että jonain päivänä julkaisen kirjoittamani kirjan jossain muodossa. Aloitin aktiivisen kirjoittamisen n. kymmenenvuotiaana ja naispäähenkilöilleni apinoin luonteenpiirteitä Anni Polvan sisukkaista ja itsepäisistä naisista, jotka tuittupäisen ulkokuorensa alla kuitenkin kaipasivat (välillä tietämättäänkin) miestä vierelleen. Mies ei tietenkään saanut olla liian nysväke, vaan vahva persoona, joka jaksaa panna kovan kovaa vasten, kuten Rakasta minua hiukan -teoksen Antti-luutnantti. (Inhosin muuten sydämeni pohjasta Äkäpussin Olli-kirjatoukkaa. Hänestä sai niin kuivan vaikutelman, että alusta asti toivoi kyseisen herran lähtevän lätkimään.)

Vaikka Polva toistaakin aikalailla samaa kaavaa naishahmoissaan (ja miehissä ja toisinaan työpaikoissakin), niin jostain syystä tuo ei ikinä minua häirinnyt. Ehkä kirjallisen ilmaisun rikkaus ja hauskat tapahtumat tasapainottivat kokonaisuutta niin, että jokainen kirja tuntui omanlaiseltaan. Ehkä se tunnelman luonnin taidokkuus ja oma "kaipuuni" pois arjesta hoitivat hommasta puolet. Ja todennäköisesti juuri tuo omasta arjesta irtipääseminen kirjojen maailman avulla on suurin syy sille, miksi Polvan kirjat menestyivät jo julkaisuajankohtinaan. (Tai ylipäänsä, miksi ihmiset kirjoja lukevat edelleen.)

Otan sinut äkäpussi oli ainut Polvan kirja, joka meillä oli kotona ja alkuun lainailinkin muita kirjoja kirjastosta. Jonkin verran myöhemmin iski ajatus siitä, että kirjat pitää saada omaksi, koska oli kovin työlästä rampata kirjastossa lainaamassa samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen, ja kun saatavuus ei aina ollut taattu. Niinpä aloin kiertämään kirpputoreja normaalia tiuhemmin. Ja voi sitä onnen määrää, kun löytyi kirja, jota ei hyllyssä vielä ollut. (Keräsin vain aikuisten kirjoja, en Tiinoja.) Toukokuussa 2011 olin saanut haalittua kasaan kaikki haluamani kirjat (yhteensä 37 kirjaa) ja laskelmieni mukaan kymmenisen vuotta tuossa keräämisessä meni.
Mutta nyt kun katselin tuota Polvan kirjalistaa, huomaan, että muutaman kirjan voisikin vielä hankkia (mm. Hyvästi lapsuus ja Ota minut mukaasi).




Täytyy sanoa, että mieletön sattuma, että huomasin tämän "haasteen", ja ihanaa, että tällainen keksittiin. Nimittäin niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on Anni Polva kirjailijoista suurin vaikuttaja ja inspiroija omalla kohdallani. Tätä muisteloa kirjoittaessani mietin moneen otteeseen, miten erilailla kaikki olisi voinut mennä, jos vanhempani eivät olisi tuota ensimmäistä kirjaa minulle antaneet. Polvan käyttämä rikas kieli inspiroi ja motivoi minua käyttämään kieltä monipuolisesti ja yrittämään välttämään sataan kertaan toistettuja lauseita/fraaseja teksteissäni. Hänen kirjoistaan sain kipinän tutustua vanhoihin suomalaisiin tapoihin, maalaistaloihin ja toisinaan haavemaailmassa eläessäni jopa toivomaan, että olisin syntynyt paljon aikaisemmin. Mikään palstatila ei riitä kertomaan, kuinka suuri asia Anni Polva minulle on. Tein koulussa esitelmän hänestä ja tehtävänantoon liittyen kirjoitin kirjailijalle kirjeen, jonka äikänmaikkani kehotti lähettämään eteenpäin. Valitettavasti en ehtinyt, sillä kirjailija kuoli pian esitelmäni jälkeen, ja se harmittaa minua vieläkin, vaikken fanikirjeitä koskaan ole lähettänyt. Tuon olisin halunnut lähettää.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950/2010)

Sain joululahjaksi Tove Janssonin Muumipapan urotyöt -kirjan, jossa Muumipappa muistelee nuoruuttaan, kirjoittaa niitä ylös ja lukee lapsille. Muumipappa kertoo niin sen, miten joutui Hemuli-tädin hoiviin, sai tarpeekseen kurista ja järjestyksestä, karkasi omille teilleen seikkailun toivossa kuin tietysti siitä, millaisiin seikkailuihin hän lopulta päätyi ja miten tapasi Muumimamman. Mukaan mahtui niin drontteja, hosuleita, tahmatassuja kuin hattivatteja ja kummituksiakin. Toven muumitarinat ovat omaa luokkaansa, joista ei mielikuvitusta puutu. Tapahtumat etenevät hyvin jouhevasti, välillä jännitetään ja välillä nauretaan. Ja vaikka kaikki tapahtuu täysin keksityssä ympäristössä, on tarinoissa sisältöä ja sopivasti filosofiaa.

"Joka tapauksessa päivä päättyi kauniisti ja suosittelen jokaiselle sydämen levottomuudesta kärsivälle, että istuisi katselemaan hyvin tehtyä vesimyllyä, joka pyörii purossa."

Pienenä tapitin muumeja telkkarista aina vanhempien kyllästymiseen asti, joten olikin hauska huomata, että kirjaa lukiessani muistin edelleen melko yksityiskohtaisesti, miten Muumipapan nuoruus eteni piirrettynä versiona. Ehkä siitä syystä tuntui, että kirjan tilanteet olisivat tapahtuneet "naapurissa". Jostain syystä en lapsena jaksanut näitä kirjoja lukea, sillä koin nämä jostain syystä tyyliltään liian erikoisiksi. Mitä lie sitten tuollakin aikoinaan olen tarkoittanut, en enää muista. Mutta nyt lukeminen eteni helposti ja oli myös hauska päästä paremmin sisälle tuttujen hahmojen elämään. En esimerkiksi muistanut, että Nuuskamuikkusen isä oli Juksu tai että Nipsun isä Hosuli meni naimisiin Sosulin kanssa.

Muumipappa on loistava hahmo (vaikkei olekaan oma suosikkini) ja kirjoissa muumit viettävät vähän paheellista elämää: juovat kahvia, ja rommitoteja, ja polttavat piippua. Aikamoista. Ihan mahtavia tarinoita kerrassaan, ja juuri kesällä mietin, että täytyy ottaa asiakseen lukea kaikki muumikirjat muutenkin kuin vain sivuja selailemalla. Kaivoin nimittäin kesälomallani mökiltä äitini vanhan Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan, ja se seuraavana vuorossa, kun haluan tarttua taas muumikirjaan.

Näin sivunmennen täytyy mainita, että Helmet-kirjastot ovat heittäneet kirjan vuoden kunniaksi lukuhaasteen, jossa on 50 erilaista kohtaa, jonka perusteella voi valita luettavaa tälle vuodelle. Huomaan yleensä kaikenmaailman haasteet liian myöhään, mutta nyt kerrankin, kun olen ajantasalla, niin yritän parhaani mukaan täyttää niin monta kohtaa kuin mahdollista. Herkullisia ideoita tuossa nimittäin on, esim. kirja, jonka muistat lapsuudestasi (heti tuli mieleen Hirmuhiirten luola. Jos se vielä jossain on tallessa, niin tuo täytyy lukea nyt. Se oli pentuna niin jännä. ), kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla tai vaikkapa yli 100 vuotta vanha kirja.
Koska alotin tämän kirja viime vuonna, niin en laske sitä haasteeseen mukaan vaan aloitan ns. puhtaalta pöydältä.

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan toinen painos vuodelta 1956.

.