maanantai 31. joulukuuta 2018

Vesala: Mul ei oo lapsuudensankarii (2018)

Vesalan tuorein biisi kantaa nimeä Mul ei oo lapsuudensankarii, joka on tuttuun tapaan artistin itsensä sanoittama. Sävellyksessä ja tuotannossa Vesalan kaverina on ollut Eppu Kosonen.

Paula Vesala on aina ollut persoonallinen ja erilainen artisti, koska hänen tekstinsä eivät ole kerralta pureskeltuja ja hän uskaltaa kokeilla uusia asioita, ja luonnollisesti hänellä on upea ääni. Debyyttialbumin Rakkaus ja maailmanloppu oli mielenkiintoinen ja täysin uudenkuuloinen biisi, joka onkin yksi suosikeistani tuolta levyltä. Monta nimee edeltävänä sinkkuna oli elektronisempaa linjaa kuin aiempi materiaali, joten ajattelin, että Mul ei oo lapsuudensankarii jatkanee samaa linjaa. Tavallaan jatkaakin, mutta ei silti ole verrattavissa aiempiin artistin biiseihin. Tai oikeastaan mihinkään toiseen biisin. Sanat kappaleeseen julkaistiin Vesalan Facebook-sivuilla ennen sinkun julkaisua ja sanoja lukiessani jo mietin, että millaiselta voikaan kuulostaa laulu, jonka sanoitus ei rakenteeltaan vastaa sitä perinteistä biisirakennetta, eli jotakuinkin ABABCB -tyylistä järjestystä. Olin varma, että jotain ennenkuulematonta voisi olla luvassa.

Tästä sinkusta on turha kuvitella saavansa ensimmäisellä tai edes toisellakaan kuuntelukerralla kaikkea sitä irti, mitä se tarjoaa ja pitää sisällään. Olen kuunnellut biisin useamman kerran enkä vieläkään halua sanoa, että olen sisäistänyt kokonaisuuden täysin. Ja se juuri on Vesalan tuotoksissa parasta. Biisit eivät ole mitään yhden kerran sisään-ulos-kamaa vaan ne vaativat kuulijalta keskittymistä ja kärsivällisyyttä, ja halua palata biisin pariin uudestaan. Tämän päivän kiireisessä ja kertakäyttöisessä kulttuurissa se on mielestäni vain hieno asia.

Pop-biiseissä harvemmin on n. minuutin pituista introa ennen kuin laulaja päästetään ääneen, mutta tässä on, ja kyseinen alkuinstrumentaali tuo minulle mieleen vanhalta vinyyliltä (tai kaitafilmiltä) digitaaliseen muotoon siirretyn, hieman vioittuneen ääniraidan, jota on sitten nykytekniikalla käsitelty uuteen muotoon ja luotu siihen futuristia värähtelyitä, jotta se kuulostaisi tältä päivältä ja huomiselta. Vähän kuin noustaisiin veden alta pintaan. Tai biisin tunnelmaa ajatellen ehkä enemmänkin pysytään siellä veden alla katsellen pintaa kohti, kun miettii vetääkö seuraava hengenveto pinnan alla vai päällä.

Biisi alkaa karulla toteamuksella, miten laulun kertoja ei kelvannut isäpuolelleen ja miten lapsuus ei aina ole auvoista muutoinkaan. Tulkinta on selkeää, pelkistettyä ja riipaisevan realistista, joka luo todeksi sen painajaisen, josta lapsi tai nuori toivoisi heräävänsä, mutta saa toistuvasti huomata sen olevan elämää, josta ei voi nipistyksen avulla siirtyä parempaan maailmaan. Kipeä kasvutarina, jossa tulevaisuudennäkymänä ajatus, että jatkakaa jossakin, kun mä kuolen. Mitä enemmän biisiä kuuntelee, sitä synkempiin mielensopukoihin se saa kuulijan menemään ja omalla kiehtovalla tavallaan nuo synkät vedet imaisevat mukaansa.

En yleensä pidä näin elektronispainotteisesta musiikista, mutta tuntuu, että Vesala ei voi tehdä mitään väärin vaan hän onnistuu saamaan minutkin rakastumaan tähän outoon biisikokonaisuuteen. Mul ei oo lapsuudensankarii on karun koskettava ja upea teos. Se on jotain täysin uutta ja rohkeaa, jollaista ei kovin moni tämänpäivän artisti varmasti uskaltaisi (tai osaisi) tehdä. Vaatii ihailtavaa uskallusta pläjäyttää ilmoille yli kuuden minuutin biisi, jossa ei ole perinteisesti tarttuvaa kertosäettä ja huttuista sanoitusta. Ja juurikin sanoituspuolessa on monia loistavia yksittäisiä oivalluksia, jotka yhteennivottuna puolestaan luovat unohtumattoman tarinan, josta mielellään kuulisi vielä lisää. Toisaalta, kun tekstiin pääsee kunnolla uppoutumaan, on se niin lähelle tulevaa ja sielua repivää, että pohtii samalla, pystyykö tätä kuuntelemaan uudestaan. Mutta juuri siitä syystä, miksi kappaleen jättäisi kuuntelematta, on se kuunneltava uudestaan.


"Sit ku ei kestä todellisuutta
nukahdan vaatekaappiin
Oon siel keksimäs maailmaa uutta
sielt herään aamul ääniin"

"Mä oon uskonu Jumalaan
ja pannu mun serkkuu
Molempien kaa sovittiin
et tää tästä tuskin jatkuu"


sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Last.fm:n (ja Spotifyn) musiikkiyhteenveto vuodesta 2018

Olen edelleen vähän jumissa blogin kanssa, mutta ajattelin tämän yhteenvedon kuitenkin kirjoitella. Jos ei muuten, niin vertailun vuoksi ensi vuotta ajatellen.

Spotifyn vuoden 2018 yhteenveto kuunteluhistoriasta on täällä taas. Löytyy osoitteesta https://spotifywrapped.com, jos toimii. Minulla ei kyseinen sivu auennut tietokoneella Firefoxilla eikä Chromella (ei edes private-ikkunassa) vaan lopulta kännykän kautta sain sivuston auki. Samaa ongelmaa näkyy olleen jonkin verran muillakin, joten tästä ensimmäinen miinus Spotifylle.
Muitakin miinuksia on toki jaossa.

Kuten viime vuoden karsittujen tilastojen myötä epäilin, niin vuoden 2018 yhteenveto on vielä huonompi kuin edeltäjänsä eikä edes paikkansapitävä, kun tekee vertailuja Last.fm-sivuston tarjoamaan dataan.

Ihan kiva uudistus viime vuoteen verrattuna oli se, että nyt sain tietää, että tänä vuonna ensimmäinen kuuntelemani biisi on ollut Solid Basen Mirror mirror, eli ysärillä on aloitettu. Ja ensimmäinen löytämäni artisti on ollut Gabry Ponte, eli Eiffel 65, jonka biisi mm. Blue on eli ysäriä sekin.




Toinen uusi juttu tänä vuonna on se, että nyt saamme tietää, mikä horoskooppimerkki on ollut eniten edustettuna omassa kuunteluhistoriassa. Minulle sattui jousimies, ja nähtävästi Christina Aguilera ja Britney Spears ovat jousimiehiä. Muita ei kerrottu, pitäisi vissiinkin itse googlettaa, jos kiinnostaisi. Vaikka tykkäänkin listoista ja turhista yksityiskohdista, niin täytyy sanoa, että tämä sai haukottelemaan. Eikö oikeasti mitään parempaa kriteeriä löytynyt tilalle? Enkä oikein jaksa nähdä tätä mitenkään hauskana lisänä, koska saatava data on muutoin kovin suppeaa. Minulle jää tästä sellainen fiilis, että kovasti yritetään uusiutua ja olla yllättäviä, mutta mielenkiintoisemman datan kustannuksella. Edelleen ottaisin mielummin takaisin ne kuunnelluimmat albumit kuin horoskoopit.

Spotify tarjoaa seuraavaksi iältään vanhimman biisin, jota olen kuunnellut. Tai siis ilmeisesti yhden esimerkin eikä kai oikeasti sitä kuunnelluinta. Omassa listassani kyseinen biisi on Ray Charlesin vuoden 1957 biisi I got a woman. Olisihan se ollut ihan kiva tässäkin tietää, että kuinka monta kertaa biisiä olen kuunnellut.



Tänä vuonna ainakin minulla näkyi myös, että olen kuunnellut podcasteja Spotifyn kautta. Suosituin on ollut We hate movies.

Tänä vuonna olen kuunnellut musiikkia Spotifyn kautta 30 418 minuuttia (~507 tuntia), kun viime vuonna tunteja oli n. 705. Olen toki kuunnellut aika paljon muutakin kautta, mutta olen tänä vuonna myös viettänyt aika paljon hiljaisiakin päiviä.



Mennäänpä seuraavaksi varsinaisiin listoihin. :)

Spotifyn mukaan kuunnelluimmat artistit ovat olleet seuraavat:
Rammstein
Jenni Vartiainen
Nylon Beat
Christina Aguilera
ABBA

Kun hypätään Last.fm:n tilaistoihin, niin lista näyttääkin tältä:
Jenni Vartiainen (739 kuuntelukertaa)
Rammstein (635)
Christina Aguilera (554)
Nylon Beat (485)
Home Free (376)

ABBA (352)
Leevi and the leavings (344)
Justin Timberlake (238)
Michael Jackson (227)
Nightwish (219)

Olisi mielenkiintoista tietää, mistä listojen välinen ero johtuu, koska kaiken järjen mukaan järjestys pitäisi olla sama. Koska seuraan Last.fm:n tilastoja pitkin vuotta, niin pidän sen tarjoamaa tilastoa luotettavampana. Olen tänä vuonna kuunnellut Jenni Vartiaista nähtävästi melkein tuplasti enemmän kuin viime vuonna, mielenkiintoista. Kuuntelukertojen kärjessä ei kuitenkaan paistattele uusin albumi vaan olen pikemminkin palannut vanhemman materiaalin pariin enemmän kuin aiemmin.
 

Nylon Beat nousi listalle comeback-keikkojen innoittamana, koska kuuntelin nostalgiahöyryissäni heidän musiikkiaan pitkin kevättä ja kesälläkin todella paljon. Onpa tässä syksynkin mittaan tullut joitakin päiviä, kun on tehnyt mieli kuunnella muutamia yhtyeen biisejä, mutta tällä kertaa kesän keikkojen muistoja fiilistellessä.



Home Free -country-yhtyeen löysin muistaakseni alkuvuodesta ja olenkin ihastunut heidän äänimaailmaansa täysin, ja se näkyy merkittävästi myös tilastoissa. Kaiken tanssimusiikin, hevimätön ja listajumputuksen ohella on mukava kuunnella harmonista acappella-laulantaakin välillä.

Vaikka Rammstein onkin hyvin lähellä Vartiaisen lukemia, niin tällä kertaa heltisi "vain" kakkossija. Pakko sanoa, että olin kyllä yllättynyt, että jokin artisti pystyy ajamaan Rammsteinin ohi. No, katsotaan kuinka tilanne taas muuttuu ensi vuoden Tampereen keikan myötä.

Vuonna 2017 artistien TOP-lista näytti tältä:
1. Rammstein (soittokertoja 943)
2. Nightwish (631)
3. ABBA (550)
4. Jenni Vartiainen (380)
5. Agnetha Fältskog (363)
6. Leevi and the Leavings (327)
7. Michael Jackson (274)
8. Jarkko Ahola(264)
9. Vesala (268)
10. Christina Aguilera (243)



 
Seuraavaksi kuunnelluimmat biisit vuonna 2018.

Vähän menee tässä kohdin luotto Spotifyn tilastoihin, koska listat eroavat aika paljon toisistaan.

Spotifyn TOP 5
Vesala: Nyt on lähtö
Justin Timberlake: Filthy
Lindemann: G-spot Michael
Christina Aguilera: Twice
Christina Aguilera: Right moves

Last.fm:n TOP 10
Justin Timberlake: Filty (53 soittokertaa)
Vesala: Nyt  on lähtö (45)
Christina Aguilera: Twice (34)
Robin Thicke: Blurred lines (33)
Pitbull: I know you want me (30)

Lindemann: G-spot Michael (29)
Jenni Vartiainen: Turvasana (26)
Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa (25)
Christina Aguilera: Right moves (24)
SAARA: Temple (23)


Vertailun vuoksi viime vuoden viisi soitetuinta olivat:
1. Jenni Vartiainen: Turvasana (75 soittokertaa)
2. Lindemann: G-Spot Michael (58)
3. Robin Thicke: Blurred lines (52)
4. Vesala: Muitaki ihmisii (46)
5. Jonna Geagea: Pumppaa (40)



Albumien parissa on tapahtunut hämmentäviä muutoksia viime vuoteen verrattuna. Nimittäin vuonna 2017 kymmenen parhaan joukossa oli viisi Rammstein-albumia, niin nyt niitä ei ole yhtään. Hyvin hämmentävää ajatella, että olen todella kuunnellut Rammsteinia niin paljon vähemmän verrattuna muihin artisteihin, että yhtye ei päässyt listalle ollenkaan. En ehkä toivu tästä järkytyksestä ihan heti. Heh. Jenni Vartiainen on tosiaankin tänä vuonna selättänyt Lindemannin porukoineen, koska häneltä puolestaan on kolme albumia kärkikahinoissa. Tietysti on hauskaa, että kuuntelutavat eivät ole vuodesta toiseen samat ja siksi onkin hauska verrata näitä listoja vuosittain toisiinsa. Ja jos ei muuten, niin itselleen saa ainakin paljon ajateltavaa, että jaahas, näin tänä vuonna, missähän ollaan vuoden päästä.

Top-albumit (Last.fm)
Jenni Vartiainen: Terra (178 soittokertaa)
Justin Timberlake: Man of the woods (167)
Jarkko Ahola: Mä tuun sun luo (196)
Home Free: Timeless(146)
Christina Aguilera: Liberation (131)
Home Free: Country evolution(126)
Jenni Vartiainen: Seili (125)
Jenni Vartiainen: Ihmisten edessä (119)
Kuulas: Kuupuutarha (114)
W.A.S.P: The Crimson Idol (111)


TOP-albumit vuonna 2017
1. Jarkko Ahola: Romanssi (229 soittokertaa)
2. Rammstein: Liebe is für alle da (176)
3. Vesala: Vesala (144)
4. Rammstein: Mutter (119)
5. Rammstein: Rare tracks (104)
6. Agnetha Fältskog: Original album classics (99)
7. Rammstein Herzeleid (96)
8. Michael Jackson: HIStory (93)
9. Rammstein: Reise, Reise (89)
10. Antonio Vivaldi: Four Seasons, Rammstein: Made in Germany (82)


Myös ensi vuodelle on julkaistu HelMetin musahaaste, joten saa nähdä löytyykö sen kautta uusia tuttavuuksia ja millaiseksi ensi vuoden tilastot sen myötä muuttuvat.


Tässä vielä viimeiseltä seitsemältä päivältä kuunnelluimmat biisit.






keskiviikko 3. lokakuuta 2018

SAARA: Almost Acoustic (2018)

Artisti: SAARA
Albumi: Almost Acoustic (EP)
Biisejä albumilla: 5
Julkaisuajankohta: 5/2018
Levy-yhtiö: Universal Music Oy & YRC Finland Oy
Koukuttavin biisi: Sever
Heikoin hetki: Blood


SAARA julkaisi tänä vuonna uutta musiikkia Almost Acoustic -EP:n muodossa. EP:ltä löytyy neljä uutta biisiä ja remix Temple-biisistä.

Olen pitänyt monista SAARAn viimeisimmistä julkaisuista, joten odotan aina mielenkiinnolla hänen uusimpia tuotoksiaan. Aiemmista biiseistä vaikkapa California on kerrassaan upea kappale, ja esittäjänsä suuhun sopiva. Kyseinen biisi löytyy Hello I'm SAARA -EP:ltä, mutta sitä ei näköjään enää löydykään Spotifysta. EP:n jälkeen SAARA on tiputellut satunnaisia biisejä silloin tällöin, kuten Permission to love, Superpowers ja All that love, joissa kaikissa on ollut paljon hyvää, vaikka viimeiseksi mainittu ei ole jäänyt omalle soittolistalleni enää ensikuunteluiden jälkeen. Mutta toisin on käynyt tämän viimeisimmän EP:n kanssa, joka on epäilemättä SAARAn tähän asti vahvin, mielenkiintoisin ja ammattitaitoisimman kuuloinen kokonaisuus. Olenkin kuunnellut tätä huomattavasti enemmän kuin aiempia biisejä (ja toki siksi, että EP on Spotifyssa) ja sanat ovat alkaneet jäämään mieleen. Harvinaista tässä neljän kappaleen kokonaisuudessa on se, että kaikki biisit ovat lähes tasavertaisesti toimivia ja varsinkin kolme ensimmäistä ovat alusta loppuun onnistuneita tuotoksia.

Temple on lattarivaikutteinen avausbiisi, jossa on iloa, etelän lämpöä ja ihastumista. Etenkin kertosäe imaisee nopeasti mukaansa ja ennen kuin ehtii huomata, on itsekin laulamassa mukana. "I will follow you, wherever you wanna go, 'cause your body is my temple."

I do on rauhallisempitempoinen, jossa alkuihastus on taaksejäänytttä elämää ja ollaan jo arjessa siinä myrskyisässä suhteessa, johon ei muiden kuin tietyn henkilön kanssa lähtisi. Selkeänä pidetyt taustat nostavat esille SAARAn upean tulkinnan, joka tuo tekstin aidoksi, elämän tarinaksi. Taustoissa on positiivista virettä, jotka kertovat, että vielä ei olla dramaattisimmissa vesissä.

Sever vie vakavempiin tunnelmiin, kun suhde rakoilee merkittävästi. Biisissä on pysäyttävä tunnelma, joka saa kuulijan pohtimaan mitä laulun kertoja on joutunut käymään läpi ja miten lohduttomalta tilanne vaikuttaa. Todella hienosti toteutettu biisi, josta on riisuttu kaikki turha ja keskitytty vain tekstin korostamiseen. Tässä on raakaa, aito tunnetta tarttuvan biisin muodossa.

EP:n viimeinen biisi Blood kertookin jo suhteen lopusta. Kappaleella on mukana räppäri Kirko Bangz, joka pilaa muuten koskettavan biisin. Äänen ulostulon perusteella kuulostaa, että kaveri kärsii kovemmistakin suolisto-oireista oman osuutensa aikana, sillä niin tuskallista tuo äänen tuottaminen tuntuu hänellä olevan. Muutoin biisi toimisi hyvin tarinan päätöskappaleena, mutta valitettavasti räppiosuus tekee tästä EP:n heikoimman hetken. 


Näiden neljän (tai no, kolmen onnistuneemman) biisin myötä on varmaa, että SAARAlla on biisinteko hallussa ja luovuutta niiden toteuttamiseen. Suunta on lupaava ja toivottavasti jonain päivänä tulee kokopitkä albumikin, kunhan se on SAARAn itsensä näköinen eikä jonkun muun näkemys. Hiljaa hyvä tulee, joten eiköhän albumikin vielä jonain päivänä nähdä.


maanantai 1. lokakuuta 2018

Jarkko Ahola: Mä tuun sun luo (2018)

Artisti: Jarkko Ahola
Albumi: Mä tuun sun luo
Biisejä albumilla: 12
Julkaisuajankohta: 5/2018
Levy-yhtiö:Warner Music Finland
Koukuttavin biisi: Huono ihminen
Heikoin hetki: Mä tuun sun luo


Jarkko Ahola julkaisi Mä tuun sun luo -albumin, joka edeltäjästään Romanssista poiketen sisältää täysin uutta musiikkia, jota Jarkko itse ollut tekemässä. Tutkaillaanpa hieman, millainen pitkäsoitto tämä uutuus on.

Albumin ensimmäinen single ja myös aloitusraita on Mä tuun sun luo. Ensimmäistä kertaa biisin kuullessani  olin pettynyt. Pettynyt siksi, että mielestäni biisi ei ollut riittävän persoonallinen Jarkon loistavalle äänelle. Taustat ovat aika perinteisen kuuloiset Suomi-iskelmäbiisiin, jossa on hieman rock-vivahteita, mutta eniten harmitti biisin tekstit. Näitä maanteitä mittaavia ja kaipausta sisältäviä biisejä jo jokunen löytyy ja olikin harmi, että heti albumin alkuun oli pistetty turhankin käytetyt elementit: pitkät ajomatkat, kaipaus, tähdet ja taivas. Ymmärrän toki sen fiiliksen, joka siellä maantiellä tähtitaivasta katsellessa syntyy, mutta olisin kovasti toivonut tekstiin jonkinlaista uudenlaista lähestymis- ja ilmaisutapaa, joiden avulla Mä tuun sun luo olisi voinut olla tajunnanräjäyttävä ja omaa tietään kulkeva biisi. Nyt se jää yhdeksi monien joukkoon, vaikka tekninen toteutus onkin laadukas ja kertoo biisintekijöiden ammattitaidon olevan kohdillaan.

Albumin seuraava biisi on rauhallisempi Kauas, jonka sävellys on Jarkon kertoman mukaan  mahdollisesti jo vuodelta 2011. Hieman pidempään hautoutunut biisiraakile siis. Biisissä on herkkyyttä ja kuulijaa lähemmäs tulevaa tulkintaa, joka vangitsee mukaansa. Oikein kiva kappale, joka kestää useammankin kuuntelukerran.

Mahdollisuus on Mä tuun sun luo-albumin kolmas raita, josta välittyy vanhemman Suomi-iskelmän fiboja kommentoivan naispainotteisenkuoron avustamana.  Biisissä on silti tätäkin päivää, ja mielestäni paljon vahvempi ja mielenkiintoisempi neliminuuttinen kuin aloitusraita. Teksti ei toki tarjoile suuria yllätyksiä, mutta sisältö toimii ja siihen on helppo samaistua. Ja jäähän tämä pyörimään päähän pidemmäksikin aikaa. Tämän biisin myötä tuntuu, että albumi alkaa hiljalleen lämpenemään ja aletaan päästä kohti musiikillisen matkan ydintä.

Nostalgiaa-biisissä painetaan kaasua jo reippaammin ja mennään eteenpäin rennommalla ja pilke silmäkulmassa -meiningillä. Biisi alkaa hyvin ajankohtaisella toteamuksella: "Hei, loukkaannutaan tänään kukin vuorollaan, toisaalta löytyy jälleen kaikkeen se syyllinen."  Sanos muuta! Nostalgiaa on ehdottomasti albumin parhaimmistoa ja sujahtikin nopeasti yhdeksi suosikikseni. Tekstissä on jo omaleimaisempi ote ja laulun kertojasta välittyy värikäs persoona, jonka kanssa olisi mukava hengailla: lähteä oluselle ja vaikka Mansesteriinkin. Rock-vivahteet ovat biisin ehdoton suola, ja vaikka Jarkko tulkitsee loistavasti rauhallisempia iskelmäklassikoitakin, niin on tämä mukava piristysruiske albumin ensimmäiselle puoliskolle. "En halua ajankuvaan mä mukautua." Jep, juurikin näin. Hyviä pointteja koko teksti täynnä.

Mennyt oot -kappale alkaa Jarkon matalan äänen hivelevällä tulkinnalla, ja kietoo kuulijan samantien samettisten sävelien lumoihin. Jarkko voisikin vetää jonkin biisin kokonaan matalalta, vain sanojen syviä merkityksiä tulkiten pelkkä akustinen kitara taustalla. Kuunnelkaapa matalia ääniä vaikkapa kohdassa: "Et enää istu viereeni, kun ilta vihdoin saa, et laita kättäs käteeni, kun arki ahdistaa"; on muuten aika huikeaa. Nousee ihan käsikarvat pystyyn. Perinteisissä kaipaustunnelmissa ollaan tässäkin biisissä, mutta nyt nähdään Jarkon tulkinnan vahvuus, sillä se saa biisin tuntumaan ainutlaatuiselta ja unohtumattomalta.

Viimeinen askel -biisistä ensin esiin nousee kivasti soljuva melodia, jonka kanssa yhteistyössä soivat mukavasti rouheammat kitarat. Biisi jää mielestäni hieman Mennyt oon -tunnelmoinnin jälkimaininkien varjoon, mutta kelpo kipale tämäkin on. Sopii hyvin levyn tunnelmaan.

Kultaa hain, kultaa sain - biisissä on alkupuolella simppelit taustat, joihin kappaleen edetessä lisätään elementtejä nostattamaan kokonaisuutta suuremmaksi, ja se onkin tämän kappaleen hienous. Vähän kuin lähdettäisiin ruohonjuurien tasalta ja loppupuolella leijaillaa pilvien yläpuolella. Biisin nimi nyt on vähän, noh, kömpelö, mutta muutoin biisi on mieleenjäävä ja kivasti rullaava.

On hienoa, että albumi on muutakin kuin tunnelmointia ja kaipausta, ja Ikuista on rock'n'roll vie kuulijan menevämpiin ja rouheampiin tunnelmiin. Ei ehdi nukahtaa, kun välissä saa taputtaa jalkaa lattiaan ja veivata menemään. Biisissä on tarttuva kitarasoolo, jota olisi voinut kuunnella pidempäänkin.

Tienhaara on selkeä kummarrus ja kunnianosoitus vanhoille pop/rockiskelmäklassikoille. Biisissä on havaittavissa vaikutteita ainakin The Plattersin vuoden 1955 Only You- ja Paul Ankan vuoden 1958 Put your head on my shoulder -biiseistä. Tienhaara tuntuu jollain tapaa kiteytyvän albumin perusajatuksen aika hyvin, eli aloitellaan perusrautalankamusiikin palikoista, muokataan ne uudestaan omasta näkökulmasta katsottuna, pidetään tekstit selkeinä ja melodiat tarttuvina.

Viimeiseen suudelmaan on selkeärakenteinen rakkauslaulu, joka voisi alkuperältään olla vanhempaakin tuotantoa. Aika perusvarma biisi, joka ei tällä kertaa aiheuta suurempia fiilistelyjä.

Huono ihminen -kappale vie kuulijan (tai minut ainakin) tummaan viskibaariin, jonka hämärästi valaistulla lavalla laulun kertoja istuu usvan keskellä mikrofoni kädessään ja ottaa läpitunkevaa katsekontaktia salissa istuviin ihmisiin. Kappaleella on vahva oma persoona eikä se yritä maalata siloiteltua kuvaa itsestään, ja ennen kaikkea mukana on jälleen Jarkolle ominaista pientä humoristista pilkettä silmäkulmassa. Levyn parhaimmistoa ehdottomasti.

Illan viimeinen päättää Mä tuun sun luo -albumin. Keinahteleva rytmi vie mukanaan tumman hiljaiseen elokuun iltaan, jossa ollaan vain kahden. Jälleen upeat alaäänet Jarkolta, jotka sopivat kappaleen yleistunnelmaan. Melodiaa on helppo lähteä tapailemaan mukana ja biisiä kuuntelee hyvin mielelellään, ja onpa sen tunnelmassa jotain hypnoottistakin. Illan viimeinen etenee vaivattomasti ja on sopiva lopetus albumille.


Mä tuun sun luo on rock-vivahteisen iskelmän perusteita kunnioittava albumi, jossa muutamissa biiseissä ollaan jopa liiankin turvallisella ja tutulla maaperällä. Tuntuu, että vaikka Jarkko on vahva biisintekijä, niin silti joitakin notkahduskohtia on albumille päätynyt. Toisaalta olisi tylsää, jos albumi olisi liian täydellinen, joten katson asiaa siltä kantilta, että tästä on hyvä jatkaa. Biiseissä on paljon hyvää ja sanoituksissa mielenkiintoisia oivalluksia, jotka vahvistavat sen, että kyllä Jarkko tekstejä tehdä osaa. Vaikka tämänkertainen arvioni ei olekaan pelkkää ylistyslaulua kuten yleensä Jarkon kohdalla, niin silti Mä tuun sun luo on upea kokonaisuus. Albumista paistaa läpi se, että kovan luokan ammattilaiset ovat sitä olleet tekemässä ja biiseihin on käytetty aikaa. Se on huolella mietitty ja tuotettu, jossa kuuluu Jarkon persoonallisuus ja ennen kaikkea Jarkon mahtavaa ääntä ei ole yritetty supistaa mihinkään yhteen nuottiin. Albumissa on selkeä linja, joten kuunnellessa ei tarvitse miettiä, että mitähän tätäkin biisiä tehdessä on ajateltu. Jokaisella kappaleella on tarina kerrottavana, joista toiset ovat mielenkiintoisempia kuin toiset.





sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Onnenonkija (2016)

Nimi: Onnenonkija
Genre: komedia
Kesto: 88 min
Ohjaus: Ville Jankeri
Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
Musiikki: Marko Nyberg
Pääosissa: Minka Kuustonen (Marja Aurora), Olavi Reipas (Olavi Uusivirta), Aino Ryynänen, (Pamela Tola), Esa Ryynänen (Taneli Mäkelä), Satu Silvo (Kristiina Reipas)
Ensi-ilta: 25.3.2016


Onnenonkija kertoo Marjasta, joka on lifestyle-bloggari, jolla on rahavaikeuksia ja Olavista, joka on maan rikkaimpia miehiä, mutta ei elä kuin rikkaan miehen odottaisi elävän. Näiden kahden tiet kohtaavat, ja Marja arvelee voivansa pelastaa bloginsa ja elämänsä, jos deittailee tämän kuuluisan ja rikkaan poikamiehen kanssa. Vaarana tietysti on, että mieheen ei saa mennä oikeasti rakastumaan. 

Onnenonkija tuli telkkarista taannoin ja paremman tekemisen puutteessa päätin katsoa sen. Kuten leffan alkupuolella jo arvelinkin, niin olisi tuon 88 minuuttia voinut paremminkin käyttää. Onnenonkija vetää hyvin yhteen syyt, miksi suomalaisia elokuvia tulee katsottua kovin harvoin. Katson paljon romanttisia komedioita ja pidänkin niistä, mutta Suomessa on laskettavissa yhdellä kädellä oikeasti onnistuneet kyseisen genren elokuvat. Onnenonkija ei todellakaan kuulu niihin. Se on kliseinen henkilöhahmojen "persoonista" ja käyttäytymisestä aina tarinan kulkuun, ja jos sen on tarkoitus parodioida lifestyle-bloggareita, niin ei se kovin hyvin siitä suoriudu vaan jää todella latteaksi. Muuten leffaa voisi sanoa sekavaksi, mutta kun ei siinä oikein tapahdu mitään kummempaa, niin ei se ole edes sitä.

Henkilöhahmot ovat ärsyttävän ennalta-arvattavia ja miljoonaan kertaan nähtyjä, ja näyttelijöiden suoritukset saavat aikaan vain myötähäpeän tunteita, kun mikään ei tunnu tulevan luonnostaan vaan kaikki puhuminen ja kanssakäyminen on todella pakotetun ja epämukavan oloista. Koko elokuva käsikirjoituksesta alkaen on kuin massatuontannosta repäisty 80 sivun Harlekiini-kirja, josta on yritetty tehdä oivaltava ja viihdyttävä elokuva. Toisaalta eipä elokuvassa tunnu olevan edes yrittämistä. Dialogit ovat usein kotimaisissa elokuvissa todella tönkköjä ja luonnottomia, ja samalla linjalla mennään myös Onnenonkijassa. Jopa ihmiset kadulla käyvät värikkäämpiä ja mielenkiintoisempia vuoropuheluita kuin mitä tähän käsikirjoitukseen on saatu aikaiseksi. Onnenonkijasta jää ainoastaan fiilis, että väkisin on yritetty tehdä nykyaikainen bloggariaiheinen elokuva, mutta ei ole viitsitty miettiä edes tarinan hahmoille taustoja tai massasta erottuvia luonteenpiirteitä.

Ainut onnistunut asia elokuvassa oli Satu Silvon roolisuoritus. Ja Pamela Tolakin on ihan kelpo siskon roolissa, mutta siinäpä ne hyvät puolet sitten ovatkin. Niin ja olihan toki poikkeuksellista, että Mikko Leppilampi puuttui elokuvasta kokonaan. Siitä saa jo pari pistettä plussaa. Mutta muutoin Onnenonkija oli vain taas muistutus itselle, että harvassa pysyvät edelleen ne hyvät, kotimaiset (romanttiset) komediat.

maanantai 24. syyskuuta 2018

AQUA: Rookie (2018)

Artisti: AQUA
Biisi: Rookie
Julkaisuajankohta: 6/2018
Albumilta: -
Levy-yhtiö: Universal Music Oy

AQUA teki yllätysvedon julkaisemalla kesällä uuden sinkun, jota oletettavasti seuraa albuminkin jossain vaiheessa. Yhtye on tänä kesänä kiertänyt Tanskaa, Eurooppaa ja Kanadaa, mutta uuden musiikin tuleminen ei ainakaan minulla käynyt mielessä realistisena ajatuksena. Näin kuitenkin kävi.

 AQUA on mielestäni aina osannut tehdä omaperäisiä sanoituksia: ne voivat olla huumoripitoisia, syvemmälle koskettavia tai härskejä. Tylsistä teksteistä yhtyettä pääsee harvoin syyttämään, mutta valitettavasti Rookie kuulostaa hämmentävän väsyneeltä ja pikemminkin täytebiisiltä. Lene laulaa edelleen kivasti, mutta biisi on silti kävelytahtia etenevä aika perinteisen oloinen rakkausaiheinen biisi. Renelle olisi voinut antaa tähän comeback-singleen enemmän lauluosuuksia, jolloin biisi olisi saattanut ottaa paremmin tuulta alleen, mutta toisaalta eipä lauluvuorojen vaihteleminenkaan tylsää peruslähtöasetelmaa pelasta. Rookie ei tarjoa biisinä mitään sellaista, joka maksaisi vaivan kuunnella sitä useammankin kerran. Kertosäkeessä toki on rullaavat la-la-lat, joilla on haettu epäilemättä jonkinlaista korvamatoa ja yhteislauluhetkeä, mutta nyt ne onnistuvat vain latistamaan biisiä entisestään. Riippuu usein biisin kokonaisrakenteesta toimiiko lalalan, nananan tai jeejeen hokeminen kertosäkeessä. Usein hokemien käyttö on mielestäni vain tapa mennä kertsissä helpomman kautta, mutta jos biisi muuten on kunnossa, niin tuo ratkaisu voi kyllä toimiakin.

Harmillista, että ensimmäinen single on näin köyhä, mutta jos se albumi on tulossa, niin eiköhän sieltä uudenkuuloisia ja menevämpiäkin biisejä löydy. Olihan edellisen albumin, Megalomanian, kohdallakin ensisinkku How R U Doin'? suuri pettymys, mutta muut albumin biisit olivat enimmäkseen todella hyviä. Toivoa ei vielä menetetä.

"Come and take the world, if you mean it baby
Only lovers would put the loving in it
Feel we're getting high with us, fuck it
I'll go, baby, down with us"


.