keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Elokuva: Kaunotar ja Hirviö (2017)

Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Stephen Chbosky, Evan Spiliotopoulos
Musiikki: Alan Menken
Pääosissa: Emma Watson (Belle), Dan Stevens (Hirviö),  Luke Evans (Gaston), Kevin Kline (Maurice), Josh Gad (Le Fou, suom. Töppö), Ewan McGregor (Lumière), Ian McKellen (Könni)
Ensi-ilta Suomessa: 17.3.2017

Vuonna 1991 ilmestyneestä Kaunotar ja Hirviö -animaatiosta on nyt tehty live action -versio.
Belle on ranskalaisneito, joka asustaa isänsä kanssa pienessä mökissä. Lukevaa naista ei katsota kovin hyvällä pienessä kylässä, joten siksi Belle on kylän outolintu. Kaupungissa valitettavasti pyörii myös itserakas machomies Gaston, joka yrittää liehitellä vastahakoista Belleä vaimokseen, koska Belle on kylän kaunein ja siksi sopivin vaimoehdokas kylän komeimmalle miehelle.

Arkinen elämä pyörähtää ympäri, kun hätääntynyt hevonen palaakin takaisin markkinareissuilta ilman kärryjä ja Mauricea. Belle lähtee etsimään isäänsä, koska epäilee, että jotain vakavaa on sattunut. Hevonen vie Bellen Hirviön linnalle, josta Maurice löytyy vangittuna ja kylmissään. Saadakseen sairastuneen isänsä vapaaksi vaihtaa Belle tämän kanssa paikkaa ja jää itse linnaan vangiksi. Toisin kuin alkuperäisessä versiossa, niin nyt palvelusväki sijoittaa Bellen hienoon huoneeseen Hirviön tietämättä. Kun Hirvö saa asiasta tietää, pillastuu hän aika lailla. Höyryjen päästelyn jälkeen hän hyväksyy huoneiden vaihdon, koska onhan mahdollista, että tämä tyttö voi purkaa taian, jonka velho langetti turhamaisen prinssin ja tämän palvelusväen ylle.

Disneyn elokuvista on tehty jo useamman vuoden ajan live action -versioita, joista osa on ollut onnistuneempia kuin toiset. Kaunotar ja Hirviö on yksi suurimmista suosikeistani ja yksi ensimmäisistä Disneyn elokuvista, joka hankittiin meille VHS-hyllyyn, joten osaan animaatioversion etu- ja takaperin. Ehkä toisaalta se oli huono asia, koska elokuvan aikana ei voinut olla jatkuvasti vertailematta ja miettimättä, mitä repliikkejä ja kohtauksia oli jätetty kokonaan pois tai muutettu merkittävästi. Ajoittain tuo häiritsi täysin elokuvan maailmaan heittäytymistä.

Vuoden 2017 versio toki mukaili alkuperäistä, mutta yllättävän paljon yksityiskohtia ja juonenkäänteitä oli muutettu. Kamppailin kovasti sen kanssa, että miten noin useaan muutokseen tulisi suhtautua. En missään nimessä halunnut, että tämä uusi versio olisi täysin alkuperäisen kopio, koska mitä järkeä elokuvan tekemisessä silloin olisi ollut. Silti jotkin uudistukset tuntuivat oudoilta, koska ne toivat tuttuun tarinaan täysin erilaisia näkökulmia ja muuttivat jopa hahmoista syntynyttä alkuperäistä mielikuvaa. Elokuvan minulle merkittävimmät kohdat oli kuitenkin onneksi säästetty aika lailla sellaisinaan: elokuvan aloitus, länsisiipi, Bellen ja Hirviön ensimmäinen yhteinen tanssi ja kyläläisten hyökkääminen Hirviön linnaan. Täytyypä vielä erikseen mainita, että Hirviön linnan ilme oli toteutettu todella hyvin: se oli kutsuva, mutta vaarallinen ja oli kuin yksi elokuvan hahmoista.


Alan Menkenin luoma musiikki on ainutlaatuista ja niin kaunista, ettei monessakaan animaatioelokuvassa vastaavaa ole. Olen sitä mieltä, että tämä versiokin teki oikeutta musiikille, koska kohtaukset olivat tyylikkäitä ja laulu kaunista, eli ei onneksi tarvinnut myötähäpeän takia vääntelehtiä teatterin tuolissa. Kappaleita oli enemmän kuin animaatiossa ja se toi mielestäni mukavan lisäsäväyksen kokonaisuudelle. Ja juuri sitä jotain uutta, mitä toivoikin elokuvassa näkevänsä. Kyllähän siinä useampaan kertaan meni kylmät väreet, kun musiikkikohtaukset pääsivät täyteen vauhtiin, koska onhan elokuvateatterin äänentoisto on aina omaa luokkaansa tuoden sävellykset aivan kuulijan iholle. On vaikea valita, mikä kohtaus olisi tässä elokuvassa toteutettu ylitse muiden, mutta legendaarinen Bellen ja Hirviön tanssi oli kyllä yksi pysäyttävämpiä, lumoavimpia ja herkimpiä. Lisäksi Be our guest nousi uudenlaisiin korkeuksiin, kun jo animaatioversiossa ollut kohtaus päivitettiin 2010-luvulle. 3D-versiossa tuntui kuin itse olisi istunut pöydän ääressä esitystä katsomassa, ja lenteleviä esineitä tuli refleksinomaisesti väistettyä toistuvasti elokuvan aikana, kun ne syöksyivät suoraan päin näköä.

Kaunotar ja Hirviö -elokuvan uusi versio oli mielestäni yllättävänkin hyvä ja visuaalisesti vaikuttava. Näyttelijävalinnat osuivat nappiin, ja erityisesti Luke Evans teki hienosta oikeutta Gastonin hahmolle. Elokuva oli taianomaisen lumoava ja kyllä se katsojaa (minua) herkisti muutaman kerran. Sen verran muutosvastarinta kuitenkin kolkuttelee taka-alalta, etten vielä ole päättänyt olivat tietyt muutokset hyvä piristys elokuvan juoneen vai alkuperäisen tarinan pilaamista. Tietysti kaikkia piirroselokuvassa esiintyneitä vitsejä ei voi toteuttaa samalla tavoin live actionissa (tai ei haluttu?), joten se vähän harmittaa, että muutamat omat suosikkivitsit jäivät kuulematta. Ehkä nämä muutokset vain vaativat tottumista, koska alkuperäinen elokuva on kuitenkin niin mahtava, että pakostakin hieman varovaisesti suhtautuu mihin tahansa mikä siitä poikkeaa. Pääasiassa olen kuitenkin ehdottomasti enemmän positiivisen puolella ja menisin katsomaan elokuvan uudestaan. Ei ole Disney hukannut taitoaan luoda taikuutta.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Jarkko Ahola: Hauras-kiertue @ Savoy, Helsinki (18.3.2017)

Jarkko Ahola kiertää keväällä Hauras-kiertueen merkeissä ja nyt se rantautui Helsingin Savoy-teatteriin lauantaina 18.3.2017. Liput hankin heti, kun tulivat myyntiin, ettei vain kävisi huonosti ja jäisin oven taakse itkemään muiden mennessä kuuntelemaan upeaäänistä Jarkko Aholaa. (Nyt voisin siis itkeä ovien toisella puolella.)

Kun Jarkko Ahola ja kumppanit (koskettimet: Antti Hakulinen; basso, kontrabasso ja taustalaulu: Jari Laitinen; rummut, kitara ja taustalaulu: Antti Mäkelä ja poikkihuilu, nokkahuilu ja laulu: Maiju Felin) astelivat lavalle, olivat aplodit raikuvat. Oli selvää, että Savoyn salissa kaikki olivat innoissaan tästä illasta ja se haluttiin osoittaa esiintyjille saman tien. Eivätkä suosionosoitukset laantuneet illan mittaan vaan pariinkin otteeseen yleisö osoitti suosiotaan seisten ja taputtaen kuin horkassa. Jarkko Ahola -horkassa. 

Ilta oli niin tunnepitoinen ja huikea, että täytyy myöntää, etten enää tarkalleen muista biisien järjestystä. Joten toivottavasti en valehtele hirveästi, jos sanon, että illan aloitti Romanssi-albuminkin aloittava Pilvi taivaan peittää (edit. biisin nimi korjattu jälkikäteen oikeaksi kommenttien perusteella). Upea aloitus oli joka tapauksessa, ja vei yleisöltä pikkurillit käsineen päivineen. Tähtiartisti ja tähtisoittajat olivat saapuneet viihdyttämään ja kaikki olivat enemmän kuin valmiita musiikin vietäväksi.

Illan yllätysbiisivalinta oli J. Karjalaisen Keihäänkärki. Hetken ajattelin, että "jaaha, sitä lähdetään sitten Karjalaista versioimaan". Kunnes muistin, kuka on lavalla äänessä ja huoleni hävisi. Oli oikeastaan veikeänkuuloista, kun Ahola versioi Karjalaista. Kaksi suurta Jiitä kohtasivat, ja näen Jarkon versioinnin suurena kunnianosoituksena kokeneempaa Jiitä kohtaan. Karjalainen on mestari ja legenda omalla sarallaan eikä hänen biisejään varmasti kovin helppo ole lähteä coveroimaan, sillä ovathan ne suomalaisille alkuperäisissä muodoissaan niin rakkaita. Jarkko onnistui tekemään oikeutta alkuperäiselle ja tuomaan mukaan myös oman äänensä.


Teräsbetonin biisit toivat iltaan vauhtia muutaman sikermän muodossa, joista Metalliolut nostatti kyllä sellaiset fiilikset, että naapuriyökerhoissa ei mikään biisi yllä samaan. Oli tykitystä kerrakseen, muttei lainkaan tarpeeksi, sillä janohan kasvaa juodessa. Vaikka olenkin Orjattaren vannoutunut kannattaja, oli piristävää, että mukaan oli valittu uudet vanhat biisit. "Metallioluen nostan huulilleni, elinvoima palaa suoniini!"

AHOLA-yhtyeen I walk alone ei vain voi paremmaksi enää muuttua kuin mitä se oli tänä lauantai-iltana. Edelleenkään en voi ymmärtää, ettei AHOLAn biisejä ole suuri yleisö tuntunut löytävän. Ne eivät selvästi ymmärrä musiikista mitään. 


Jos sanoin Romanssin levyarvostelussani, että albumin nimibiisi sai polvet veteläksi ja sydämen lyömään ylimääräistä, niin se ei kyllä ollut mitään verrattuna siihen, miten biisin livevetoon reagoin. Heikotus oli koko kropan kattava tuntemus: kylmät väreet kulkivat sormenpäistä varpaisiin, kun biisi kietoutui suloisen pehmeänä kuulijan ympärille, hengitys tuntui salpautuvan, jonka jälkeen kehon jokainen sopukka tuntui sulautuvan yhdeksi lämpimäksi aalloksi, ja koko muu maailma (ja yleisö) katosi hetkessä pois. Upeaa ajattoman rakkauslaulun tulkintaa.

Minä olen muistanut kosketti syvälle ja tuntui seisauttavan lumollaan myös Savoy-teatterin seinät kuuntelemaan tätä nuorta ja lahjakasta laulajaa. Kuin ne eivät olisi aiemmin kuulleet niin harmonisen voimakasta ja herkkää tulkintaa.

En välitä oopperasta enkä osaa italiaa, mutta kun Ahola kajauttaa Nessun Dornan ilmoille, niin enempiä kyselemättä ostaisin lipun mihin tahansa, missä tällaista voisi kuunnella viikon putkeen ilman taukoja.

Queenin Under pressure toi iltaan rytmikästä fiilistelyä, ja nyt jo Jarkon keikoille mennessään toivookin Queenia kuulevansa. Ehkäpä joskus saadaan levyllisen verran pelkkää Queenia ja Jarkkoa.

Myös Antti Hakulinen pääsi sooloilemaan instrumentaalibiisillä. Biisin nimeä en tiedä, mutta upea hetki se oli vihreän sävysine tunnelmavaloineen. Tuntui kuin olisin leijaillut kosketinten soiton tahdissa uuteen maailmaan, jossa ei ole muuta kuin ilmassa tanssivia nuotteja, meren aaltoja ja auringonsäteitä.

Mukava lisä oli Maiju Felin, joka lauloi niin taustoja ja sooloja Jarkon ohella. Hienosti sopivat heidän äänensä yhteen, ja naisääni toi mukavaa lisäväriä kokonaisuuteen. Mainitsematta ei suinkaan voi jättää Antti Mäkelää ja Jari Laitista, jotka tuntuivat hekin olevan tulessa ja erityisesti Laitisen kontrabasson käsittely oli upeaa kuultavaa. Kymppi plusplus!


Illan päätti Lady in Black. Ja mikä päätös se olikaan! Niin paljon kuin alkuperäisestä biisistä pidänkin, kyllä Jarkon versio sai aikaan aivan uudenlaiset sävärit ja mietin, että tämä pitäisi aivan ehdottomasti saada levylle. Sanoinkuvaamattoman upea, niin kuin vain Jarkko osaa, versiointi kaikille tutusta biisistä. Kun artisti ottaa biisin täysin omakseen ja saa alkuperäisen unohtumaan, ei sitä pysty sanoin selittämään vaan se on kuultava itse.

Ilta oli enemmän kuin odotusten mukainen. Vaikka tietää Jarkon ja bändin olevan todella kovia, niin oli jälleen hienoa huomata, että tunnelma on vielä korkeammalla kuin mitä illan aluksi edes osaa toivoa. Kun olin selviytynyt ulos Savoysta ja kävelin Espan puiston läpi Lady in Blackia hyräillen, piti oikein palauttaa mieleen, että nyt on maaliskuu ja lauantai-ilta, koska käsitys todellisuudesta ja ajasta oli unohtunut Jarkon konsertissa.

Kiitos Jarkko Ahola!



perjantai 17. maaliskuuta 2017

A. Juhana Keronen: Midnight Club: elämää ilotalon isäntänä (2003)

A. Juhana Kerosen Midnight Club: elämää ilotalon isäntänä -kirja tarttui käteeni kirjaston hyllystä. Kävelin hyllyjen välissä ja tarkoituksena oli koettaa löytää ohkaisempia kirjoja luettavaksi, jotta olisi vähän paremmat mahdollisuudet saada luettua enemmän kuin viime vuonna. Minulla tuppaa olemaan taipumus valita niitä paksuimpia kirjoja, joten lukuhaastetta kai se on tämäkin, että yrittää löytää välillä jotain vähän lyhyempääkin.

Midnight Club kertoo tositapahtumiin pohjautuvaa tarinaa suomalaisesta "Mr. Gizmosta", joka on jo aiemmin hankkinut elantoaan kyseenalaisin keinoin ja siitä syystä hänet nyt palkataan nostamaan Espanjassa sijaitseva ilotalo uuteen uskoon. Ilotalon omistaa suomalainen verohallinnon kaveri, jota kutsutaan kirjassa Teittiseksi, koska kirjan julkaisuun on saatu asianomaisilta lupa vain jos tunnistaminen tehdään mahdottomaksi. Rahaa bordellin kassassa on jonkin verran, mutta suurin osa varoista on mennyt ihmisten henkilökohtaisiin käyttötarkoituksiin kiinteistön huoltamisen ja bisneksen ylläpidon sijaan. Sen lisäksi, että sisustus on kulahtanutta, niin myös huoratkin ovat väsähtäneitä ja rupsahtaneita. Tarvitaan siis monenlaista uutta kalustoa, jotta rikkaalle alueelle sijoitettu ilotalo olisi bisneksenä kannattava ja kilpailukykyinen.

Mr. Gizmo ottaa ensitöikseen hoitaakseen raha-asiat, viinaostokset ja uusien huorien hankinnat. Hän saa tilannetta kohennettua, mutta ei mene aikaakaan, kun ovesta astelee muutama venäläinen korsto bisneksiä hankaloittamaan. Toki paikallinen poliisikin pyörähtää paikalla, mutta ei venäläisten takia.

Kirjan juoni ei ole erityisen yllättävä vaan mielestäni monet käänteet ja tapahtumat ovat aika ennaltaodotettavaa peruskauraa, vaikken toki ilotalon pitämisestä mitään tiedäkään. Keronen kirjoittaa sujuvasti, joten kirjaa lukee mielellään, vaikka tekstissä ei esiinnykään poikkeuksellisen kekseliäitä kielikuvia tai jännittäviä hahmoja. Huoratkin ovat mielestäni liian tyypillisiä huoria ilman suurempia persoonallisuuksia. Keronen ei käytä ronskia rekkamiehen kieltä, vaikka sellaista olisi ehkä voinut ilotalon työntekijältä odottaa, joten päähenkilöstä jää mielikuva, että hän on aika tavallinen suomalainen mies, joka tekee hämärähommia, koska muut hommat eivät jaksa innostaa. Jos ilotalon isäntä onkin kokenut suurta stressiä tai pelkoa bisnestä pyörittäessään, niin kirjallisesta ilmaisusta se ei välity vaan yleistunnelma kirjassa on leppoinen ja vaisuhko. Tilanteiden kuvaaminen on latteaa eikä jännitettä oikein ole osattu luoda, vaikka bisneksen kyseenalaisuus antaisi olettaa, että kirjailija nimenomaan haluaisi tuoda esille, miten jännittävää elämä ilotaloympäristössä voi olla. Itse olisin tämäntyyppiseltä kirjalta toivonut huomattavasti vauhdikkaampaa kuvailua ja intensiivisyyttä. Ja vaikka puhutaankin tositapahtumiin perustuvasta kirjasta, olisi värityskynää voinut käyttää hieman rohkeammin, jotta tuntuisi siltä, että nyt ollaan oikeasti jännissä paikoissa.

Midnight Club ei mielestäni ole huono kirja, sillä nautin kyllä lukemisesta, vaikka puutteita olikin.  Jos jotain uutta odottaa tai salaisuuksia pimeältä puolelta, niin niitä ei valitettavasti tästä teoksesta saanut. Onhan toki ihmiskauppaa ja sen sellaista, mutta kertomatyyli on sen verran neutraalia, että en lukijana tuntenut kaupattavia ja itseään myyviä naisia kohtaan suurta sympatiaa. Toisaalta kaikki naiset kyllä olivat itse halukkaita lähtemään bisnekseen mukaan, eli varsinaista pakottamista ei kirjassa esiintynyt. Juonessa ei siis ole juurikaan aidonoloisen tuntuista draamaa ja vaarallisia tilanteita vaan esiintyvät haasteet ovat nopeasti ohi ja se siitä, seuraava. Yleistunnelma on vähän liian arkipäiväinen suhteessa siihen, että Gizmosta saatu vaikutelma on kaikkea muuta kuin kovaksi keitetty konna, jota mikään ei hetkauttaisi.

Midnight Club on ihan hyvä yhden lukukerran kirja muiden joukossa, mutta en näe syytä palata siihen uudestaan.


Kerosen kirja kuittaa vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 48.: Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän eli ilotalon pitämisestä.


torstai 16. maaliskuuta 2017

Harry Potter ja Azkabanin vanki (1999)

Harry Potter ja Azkabanin vanki on J. K. Rowlingin Potter-saagan kolmas osa (alkuperäinen julkaistiin vuonna 1999, suomennos 2000).

Harry Potter on nyt 13-vuotias, ja joutunut jälleen viettämään kesälomaa Dursleyn perheessä. Kaiken muun ikävän lisäksi inhottava Marge-täti saapuu vierailulle. Täti on epäkohtelias ja tyly Harrya kohtaan ja saakin Harryn oikein vihaiseksi illallisen aikana. Niinpä täti alkaa paisua paisumistaan kuin taikaiskusta. Harry pelästyy aiheuttamaansa tilannetta, koska velhojen ei ole luvallista taikoa jästien nähden ja väärässä paikassa tehdystä loitsimisesta aiheutuu aina seurauksia, jos Taikaministeriö saa vihiä (ja yleensä aina saavatkin). Niinpä Harry pakkaa tavaransa ja karkaa, vaikkei hänellä olekaan yhtään jästirahaa tai tietoa minne voisi mennä. Hän ei onneksi jää tyhjän päälle, sillä Poimittaislinjan bussi ottaa Harryn mukaansa ja vie Viistokujalle majataloon asumaan siiheksi, että Tylypahkan kolmas lukuvuosi alkaa.

Ennen Tylypahkaan siirtymistä Harry saa kuulla, että Voldemortin kannattaja Sirius Musta on onnistunut pakenemaan Azkabanin vankilasta, josta kenenkään ei pitäisi pystyä pakenemaan. On myös syytä epäillä, että Sirius haluaa kostaa Harrylle Voldemortin kohtalon, joten vaaran uhka on jälleen ilmassa. Harrya ja muita oppilaita suojellakseen on Dumbledore suostunut siihen, että Ankeuttajat (Azkabanin vartijat) asettuvat Tylypahkan ympärille vartioimaan, ettei Sirius Musta pääse kouluun sisälle. Ankeuttajien ohitse kun ei pääse näkymättömyysviitalla eivätkä mitkään muutkaan valepuvut tehoa. Harryn pitäisi siis olla täysin turvassa.

Kuten arvata saattaa, niin elämä Tylypahkassa olisi liian sujuvaa ja mukavaa, jos Sirius jäisi noin helposti porttien ulkopuolelle ja Ankeuttajat olisivat vain leppoisia vartijoita, jotka haluaisivat saaliikseen vain Siriuksen.

Kolmososan taustalla häärii jälleen pelko Voldemortista, mutta varsinainen päävihollinen on kuitenkin uusi hahmo, Sirius Musta, jonka seuraavaa liikettä ei kukaan tunnu osaavan arvata. Päähahmojen ystävyyssuhteet kokevat pieniä kolauksia, Harry jatkaa huispauksen parissa ja Hagridilläkin on omat ongelmansa, joten mielenkiintoa ja tapahtumia kyllä riittää läpi kirjan. Lukijan ei tarvitse huolestua, että kolmas kirja olisi tylsempi kuin aiemmat, koska kirjailijan ideavarasto ei tämän kirjan perusteella osoita lainkaan ehtymisen merkkejä. Tarina koukuttaa kuten aiemmatkin ja kirja loppuu liian nopeasti, mutta kuitenkin juuri oikeaan aikaan juonen kannalta.

Azkabanin vangin loppuhuipennuksessa oli yllättäviä käänteitä eikä tarinan synnyttämiä kysymyksiä kuitattu onneksi simppelisti vain yhdellä vastauksella, joka olisi täysin lätsäyttänyt syntyneen jännityksen. Kirjailija oli onnistunut saamaan ratkaisuun mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista muodostui monimuotoinen ja lukijaa tyydyttävä loppu. joka kuitenkin jättää tarinan sopivasti auki jatko-osaa ajatellen.

Pottereista jo ensimmäinen osa tempaisi nopeasti mukaansa, mutta nyt kolmanteen osaan päästyäni alan ymmärtää, miksi kirjoissa esiintyvä mielikuvitusmaailma on levinnyt niin laajalle. Kirjojen persoonalliset hahmot, uudenlainen ympäristö ja mitä hauskemmat sanat ja loitsut ovat omaa luokkaansa, joiden pariin on mukava palata ja joihin mielellään tutustuu tarkemmin. Kirjoissa todella on taikaa monellakin tapaa.



Harry Potter ja Azkabanin vanki täyttää vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 31: fantasiakirja


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (2005)

Anna-Leena Härkösen romaani Loppuunkäsitelty (2005) kertoo perheen ja läheisten elämästä Härkösen siskon, Killin, itsemurhan jälkeen. Elämä muuttuu yhdessä illassa, kun poliisit ilmestyvät oven taakse kertomaan, että nuori ihminen on poistunut tästä maailmasta oman käden kautta.

Härkönen kuvailee osuvasti tuntemuksia epätoivosta suuttumukseen ja syyllistämisestä pohjattomaan ikävään, kun oma perheenjäsen ei olekaan soiton päässä eikä häntä voi enää koskettaa. Killin elämässä oli epävarmuutta ja masennusta, mutta toisaalta hän ei Härkösen mukaan sopinut siihen perinteiseen kaavaan, jonka mukaan ihmisen masentumisaste määritellään. Killi nauroi ja eli hyvässä parisuhteessa, vaikka olikin myös etäinen ja synkkyyteen taipuva. Itsemurhan hyväksyminen ja sisäistäminen on vaikeampaa silloin, kun ihminen ei sovikaan valmiisiin lokeroihin. Olisi luonnollisesti helpompi ajatella, että jos ihminen on niin pohjalla, että harkitsee itsemurhaa, siitä olisi selkeät, lokeroitavissa olevat merkit - ja toisaalta, ehkä teon voisi tällöin jopa estää. Mutta kuten Härkönen kirjoittaa, loppupeleissä päätös on aina henkilön itsensä, jos pahasta olosta ei tunnu olevan mitään keinoa päästä irti. Toki avun saaminen ajoissa voisi auttaa ohjaamaan ajatuksille uuden suunnan. Härkönen tekee oivia huomioita siitä, miten hoitoa pitäisi saada ennen kuin ollaan täysin pohjalla, jolloin sillä voisi olla ennaltaehkäisevä vaikutus ja toki jälkihoitojen kustannuksetkin olisivat pienemmät, kun asiaan puuttaisiin ajoissa. Olen kuullut aiemminkin vastaavaa, että henkilö on käännytetty hoitojonosta, koska ei ole riittävän sekaisin. Eiköhän pitäisi mielummin ajatella niin, että henkilö on siinä vaiheessa riittävän sekaisin, kun ymmärtää tarvitsevansa ulkopuolista apua.

Loppuunkäsitelty ei ole leppoisa hyvänmielen kirja, mutta ehkä se auttaa ihmisiä ymmärtämään, millaista elämä on niillä, jotka jäävät jäljelle, kun joku on päättänyt tappaa itsensä. Ehkä kirja voisi tarjota masennuksen ja itsesyytösten parissa painivalle henkilölle pienen toivonkipinän siitä, että kyllä  joku jää kaipaamaan ja toisaalta tiedon siitä, ettei itsemurha koskaan koske vain yhtä ihmistä - etenkään silloin, jos on työkavereita, perhettä ja ystäviä. Anna-Leena Härkösen läpikäymät tunteet tulevat niin lähelle lukijaa, että melkein toivoisi voivansa tehdä jotain surun kanssa painivia auttaakseen. Kirjaa lukiessa heräsi myös ajatus siitä, että toivottavasti itse ei koskaan joutuisi siihen tilanteeseen, jossa joutuisi käsittelemään läheisen itsemurhaa. Tuttavapiiriini kuuluu kyllä muutama henkilö, jotka ovat aikoinaan sanoneet, että tällaista on tullut mietittyä, mutta onneksi eivät lopulliseen ratkaisuun koskaan päätyneet. Niiden kokemusten ja tämän kirjan pohjalta tuskin voi tarpeeksi korostaa, että jos ihminen sanoo ääneen harkitsevansa itsemurhaa, tulee ne puheet ottaa tosissaan ja pyrkiä toimimaan siten kuin itse parhaiten taitaa. Luonnonllinen kuolema kun on aina selkeämpi käsitellä kuin itse tehty. Kuten kirjassa mainitaankin, niin jopa murha olisi helpompi prosessoida, koska silloin on joku, jota syyttää ja johon kohdistaa vihansa, kun taas itsemurhan tehneeseen henkilöön vihan kohdistaminen ei tunnu samalla tavalla oikeutetulta.

Kun aikoinaan koulussa jouduimme pakollisena lukemaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen, aloin inhota Härköstä, koska kirja oli mielestäni tylsä. Mielipiteeseen varmasti vaikutti myös se, että  pakolliset kirjat olivat aina pakollisia, vaikka lukemisesta olenkin aina pitänyt. Joitakin vuosia sitten alkoi tuntua siltä, että ehkä Härköselle voisi antaa uuden mahdollisuuden, koska olin kuitenkin kuullut paljon kehuja hänen kirjoistaan. Yhtäkkiä huomasin, että hänellä on hyvä ja iskevä kirjoitustyyli, osuvaa huumoria ja elämänmakuisia tarinoita. Loppuunkäsitelty on yksi näistä. Se on aitoa ja raakaa kuvaa ihmisen surusta ja tuskasta, mutta silti se ei ole loputtoman epätoivoinen. Jollain tapaa sieltä kaiken alta nousee ajatus, että tästä voi selvitä ja surun kanssa oppia elämään, vaikka helppoa se ei toki tule olemaan.

Loppuunkäsitelty oli nopealukuinen, koska tarina veti mukaansa kaikessa rankkuudessaan. Kirja synnyttää paljon ajatuksia niin yhteiskunnan reagoinnista ihmisen huonoon oloon, ihmisten eri tavoista suhtautua kuolemaan kuin toisaalta siihen, että koskaan toista henkilöä tai tämän oikeita tunnetiloja ei voi tietää täydellisesti kukaan muu kuin henkilö itse. Kirja ei ole loppuun asti hiottu ja viimeistelty vaan siitä huokuu se, että teksti on syntynyt tunnetilojen pohjalta. Siinä mennään eteenpäin ja otetaan takapakkia useammin kuin kerran, mutta juuri tuo tietynlainen rosoisuus ja viimeistelemättömyys tekevät kirjasta koskettavan ja aidon tarinan. Härkönen on Loppuunkäsitellyn myötä jälleen vahvistanut sen, että hänen kirjojaan tulen lukemaan jatkossakin.


"Poliisit jättävät korttinsa ja erilaisia monisteita. Yhden yläkulmassa lukee: 'Tietoja vainajan omaisille'. Vainajan. Omaisille. Nyt antakaa minulle vähän lisäaikaa. Älkää lähtekö vielä. Jos te lähdette, tästä tulee totta. Mutta he lähtevät. Sanovat palaavansa asiaan. Ottavansa osaa."


Täytän tällä kirjalla vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45.: suomalaisesta naisesta kertova kirja.







torstai 9. maaliskuuta 2017

Elokuva: Tom of Finland (2017)

Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy
Musiikki: Hildur Guðnadóttir, Lasse Enersen
Pääosissa: Pekka Strang (Touko "Tom of Finland" Laaksonen), Jessica Grabowsky (Kaija),  Lauri Tilkanen (Veli Mäkinen)
Ensi-ilta: 24.2.2017

Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland kertoo taiteilija Touko Laaksosesta, joka tulee tunnetuksi homoeroottisten kuvien piirtäjänä. Alkuun hän yrittää saada piirroksiaan esille ja kaupaksi Suomessa, mutta koska homous nähdään sairautena ja rikoksena, ei kuville löydy julkaisijaa. Yrittäessään löytää kanavaa piirrostensa esilletuomiseksi Laaksonen ajautuu ongelmiin niin kotimaan kuin Saksan virkavallankin kanssa.

Monien mutkien kautta Laaksonen saa töitään esille Kaliforniassa, jossa ollaan avoimempia ja suvaitsevaisempia homoja kohtaan. Touko Laaksonenkin yllättyy, miten vapaasti hän voi olla oma itsensä, kun aikaisemmin siitä on aiheutunut vain vaikeuksia. Vaikka poliisit tulevat käymään pihassa, jossa homojen allasbileet ovat täydessä vauhdissa, eivät virkavallanedustajat korvaansa lotkauta, kun etsivät oikeita rikollisia. Elokuvan Laaksoselle tämä on ensimmäinen hetki, kun häntä ei samantien tuomita siitä, millainen hän on. Kun pyörä on lähtenyt pyörimään, saa Laaksonen julkisuutta laajemmaltikin ja sen myötä hänestä kasvaa merkittävä henkilö monille homoutensa kanssa enemmän tai vähemmän kamppaileville.

Taiteilija Laaksosen tarina kiinnosti minua sen verran paljon, että huolimatta ennakkoluuloistani kotimaisten elokuvien oletettavaa tasoa kohtaan, oli tämä leffa käytävä katsomassa. Yllättäen elokuva olikin hienosti ja hyvällä maulla tehty tarina Touko Laaksosen elämästä. Tom of Finland kertoi karulla tavalla, toivoa kuitenkaan unohtamatta, millaista on myöntää itselleen ja muille, ettei olekaan hetero ja samalla toivoa, että tulisi sellaisenaan hyväksytyksi. Elokuvaa katsoessa katsoja koki tunteita laidasta laitaan seuratessaan päähenkilön kamppailua sodassa, yhteiskunnassa ja yksityiselämän koukeroissa.

Jälleen nousi pintaan suututtava ajatus siitä, että edelleen jotkut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, että ajattelevat homouden olevan vika ja sairaus, josta voi parantua. Puhumattakaan siitä, miten outoa on ajatella, etteivät kaikki ymmärrä sitä, että homous ei ole valinta vaan sellaiseksi synnytään.

Sitten ajatus siitä, että ihminen ei voi pelkäämättä olla oma itsensä vaan joutuu muuttamaan omaa persoonallisuuttaan paremmin yhteiskuntaan sopivaksi sillä hinnalla, että oma onnellisuus kärsii, sai surulliseksi. Miksi kenenkään pitäisi mennä johonkin sellaiseen muottiin, johon ei yksinkertaisesti sovi?

Kuitenkin epäoikeudenmukaisuuden takaa nousi myös onnellisuuden tunne. Sinä hetkenä, kun Touko Laaksonen sai arvostusta ja kiitosta taidokkaista piirroksistaan, oli pysäyttävä. Kun hän lopultakin löysi ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä, joiden joukossa sai olla rennosti oma itsensä ja häntä ymmärrettiin. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen on kuitenkin toivoa paremmasta huomisesta ja se kuuluisa pilkahdus valosta tunnelin päässä.

Niin, ja Tom of Finlandissa enemmän jännitettä hahmojen välillä ja vauhdikkaampaa "äksöniä" kuin Fifty Shades Darkerissa, joten siksi ToF ei voinut olla samantasoinen rimanalitus.

Tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan 1.3. ja sitähän yritettiin ahdasmielisimpien kansalaisten puolesta kumota. Kävin katsomassa elokuvan 28.2. ja oli hienoa ajatella, miten pitkälle ollaan tultu historian pimeimmistä päivistä, vaikka paljon on vielä tehtävää. Samalla mietin, että millä tavoin avioliittolain muutos muka muuttaisi ihmisten tavallista elämää, kun sen toteutuminen on haluttu niin suureen ääneen estää. Ehkä aamun Juhla Mokka maistuu erilaiselta? Kenties kotikatuun oli tullut pari ylimääräistä töyssyä? Tai ehkä mahdollisesti omaan arkeen ei aiheudu mitään muutoksia?



.