torstai 20. heinäkuuta 2017

Ostoksia: Rammstein, Lindemann, Leevi and the Leavings, Dreamtale (Jarkko Ahola)

Vuoden 2017 ensimmäinen puolisko on ollut suhteellisen hiljaista levyjen hankintojen suhteen, sillä ei ole oikein sattunut eteen mitään hyviä löytöjä järkevällä hinnalla. Mutta muutamia kivoja juttuja on silti onneksi osunut eteen, joten tässäpä niitä olisi.

Svart records on aloittanut julkaisemaan Leevi and the Leavingsin albumeita vinyyleiden uusintapainoksina. Alkuun ajattelin, että en lähde vinyyleitä ostelemaan, kun ei ole sitä soitintakaan vielä. Sitten tulin toisiin aatoksiin ja päätin hommata levyt hyllyyn odottamaan, että jonain päivänä saan hankittua soittimen ja vielä raivaamaan yksiöstäni tilaa sille. Olenkin monesti tässä CD-kokoelman karttuessa miettinyt, että pitäisi olla oma huone pelkästään niille. No, ehkä sitten sen Eurojackpot-voiton jälkeen voi kartanossa olla ihan oma siipi musiikille ja kirjoille.

Eli ensimmäiset hankinnat olivat albumit Suuteleminen kielletty ja Mies, joka toi rock'n'rollin Suomeen. 



Kuinka taas ollakaan, niin eteeni sattui yksi Jarkko Aholan projekti, josta minulla ei ole ollut mitään käsitystä. Nimittäin Dreamtale-yhtyeen nimissä tehty albumi Difference. Vaikka hetken ehdin jo kuvitella, että olen suunnilleen ajantasalla näistä Aholan aiemmista jutuista, niin en näköjään olekaan vaan mies tuntuu olleen mukana vähän joka suunnalla. En ihan tarkkaan muista, mitä kautta tämä Dreamtalen albumi osui silmiini, mutta jossain päin nettiä pyöriessäni huomasin, että ennen Teräsbetonin uran nousua Jarkko on käynyt yhden levyllisen verran laulelemassa lauluja englanniksi. Joten pitihän tuo levy hankkia heti omaksi ja irtosikin alle 20 eurolla Discogsista, vaikka Amazonissa kyseinen levy oli parhaimmillaan satasen luokkaa. Nyt vain jään odottelemaan sitä seuraavaa jo aikoja sitten julkaistua Aholan levyä, josta en vielä tiedä mitään ja johon sattumalta tulen törmäämään, ja ihmettelen sitten taas, etten ole siitäkään mitään tiennyt.



Tässä olen hiljalleen huomannut, että Rammstein-fanitukseni on ottanut ihan uusia suuntia enkä uskonut, että johonkin yhtyeeseen voisin vielä hurahtaa edes osittain samalla tavoin kuin mitä 90-luvulla tuli vaikkapa Spice Girlsiä, Nylon Beatia, Aikakonetta, Michael Jacksonia tai Backstreet boysia fanitettua. Huomasin nimittäin emp.fi-sivustolla Rammstein-aiheiset lakanat ja luettuani positiivisia arvioita niistä, niin ajatus lähti kytemään. Kyseisellä sivustolla kyseinen setti maksaa kuitenkin 50 euroa ja siihen päälle tulisi postikuluja n. 8 euroa, joten tuo tuntui vähän kovalta hinnalta yhdestä tuotteesta. Sitten muistin, että minulla on vielä voimassa LIFAD-jäsenyys Rammsteinin omaan nettikauppaan, joten sitä kautta ostettuna lakanapaketti oli 5 euroa halvempi, mutta postikulut olivat 10 euroa, joten oli sitten ihan pakko tilata jotain muuta samaan pakettiin, koska kerran Saksasta asti tilataan ja jäsenhintaan kaikki verkkokaupan tuotteet saa vähän halvemmalla. Niinpä mukaan klikkailin äärimmäisen tuikitarpeellisen tarra-arkin ja oikeasti vähän tarpeellisemman avainkaulanauhan. Vähän tämä huvittaa itseänikin, että vain hieman -köhköh- yli teini-iän ylittäneenä tuli sitten hankittua ensimmäistä kertaa bändilakanat. Mutta tosiaalta merkittävä hyvä puoli on se, ettei näissä ole kenenkään lärviä. Vaikka Till Lindemann kuinka mahtava onkin, niin en ihan välttämättä halua hänen naamaansa öisin kietoutua vaan tällainen naamaton ja ihmisetön toteutus sopii oikein hyvin. Ja juu, muutaman euron halvemmalla olisin todellakin päässyt tilaamalla vain pelkän lakanapaketin, mutta toisaalta kivana yllärinä virallisten sivujen kautta tilaamassani paketissa oli lisäksi pussillinen Rammstein-karkkeja. Heh. Veikkaan, että varastolla on tarve päästä noista eroon, koska parasta ennen -päiväys on jo syyskuussa, mutta toisaalta pienikin ilmainen bonus saa aina hyvälle mielelle, joten yllätys oli mieluinen. En tosin ole vielä ehtinyt noista maistaa, joten saa nähdä millaisia makuelämyksiä on luvassa. Mutta hei, ei sitä ihan joka päivä Rammstein-karkkeja tule syötyä. 




CD-puolelle puolestaan löysin huuto.netistä Mutter-albumin tour edition -painoksen. Nyt on kolme eri versiota Mutterista hyllystä, ja pahasti näyttää, että ei tämä varmaan tähän jää. Eihän tässä tosiaan mitään järkeä ole, mutta no, se juna meni jo ajat sitten.

Jonkinlaisen harkinnan (?) jälkeen päädyin hankkimaan Lindemannin Fish on -sinkun eBaysta. Sinkulla on G-Spot Michael -biisi, jota ei Skills in Pills -albumilta löydy ja siltä varalta, että tuo bonusbiisi katoaa jossain vaiheessa Spotifysta, niin halusin varmistaa, että minulla on edelleen mahdollisuus kuunnella sitä. Onhan biisi ihan pirun hyvä ja sitä tuleekin välillä luukutettua monta kertaa päivässä. Seuraavaksi täytyy etsiä hyllyyn toki myös Praise abort- single, niin sitten olisi Lindemann-paketti kasassa lukuunottamatta tietysti albumin eri versioita. Nooh, ehkä nekin sitten ajallaan.

Tällaista tällä kertaa ja katsotaan millaisia hankintoja sitten syksyn ja loppuvuoden puolella osuu eteen. Ainakin siellä olisi tulossa Jonna Geagean uutta albumia (ei tosin vielä tilattavissa), kirjat Gösta Sundqvistista ja Marco Hietalasta, joten on tässä ainakin muutamia syitä odotella taas postiluukun kolinaa.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #5: Seksi vie ja taksi tuo (1999)

Nylon Beatin viidenneksi parhaaksi biisiksi valitsin hittisinkku Seksi vie ja taksi tuon, joka on lohkaisu vuonna 1999 julkaistulta Valehtelija-albumilta.

Kun uran alussa rakastuttiin nallekarkkiin, niin nyt ollaan aikuistuttu ja lasissa kuplii siideri ja suhaillaan taksilla bileistä toiseen. Seksi vie ja taksi tuo onkin ehdottomasti 90-luvun kotimaisen musiikin suurimpia kesäisiä bilebiisejä, sillä siiderin lisäksi tunnelmaa luovat poikien tiirailu ja Suomen kesässä liiankin toistuvasti nähdyt vesisateet. Tähän biisiin on oikeastaan saatu aseteltua kaikki, mitä hyvää mieltä nostattavaan ja letkeällä tempolla svengaavaan biisiin tarvitseekin. Ei mitään monimutkaista pyörittelyä vaan selkeää ja kivaa poppia, jota ei tietenkään voi jättää ysärisoittolistoilta (tai karaokeilloista) pois.

Biisi on tehty myös englanniksi nimellä Sex while a taxi ride, joka on hyvä vaihtoehto silloin, kun alkuperäisversio kyllästyttää. Enkkuversio on astetta hikisempi ja enemmän K-18-kamaa, joten vaikka sanoma onkin sama, niin silti on saatu luotua pientä muutosta ja piristettä biisiin. Kyllä olisin uskonut, että Naikkareilla olisi voinut olla hyvinkin saumaa ulkomailla, jos heitä sinne tosissaan olisi alettu ajamaan.

En oikeastaan välitä musiikkivideoiden kohdalla siitä sopiiko videon tarina itse biisiin ja mielestäni onkin hauska nähdä jotain muuta kuin kirjaimellista tulkintaa ja erityisesti tykkään musiikkivideoista, joissa on hyvä juoni tai tehdään muutakin kuin seistään mikin edessä. Livevideot ovat toki sitten asia erikseen. Esimerkiksi Viimeisen video on loistavan kekseliäs, samoin Anna mulle kuuluu suosikkeihin. SVJTT-biisin ei videona ole huono, mutta mielestäni tämän biisin visuaaliseksi ilmaisuksi se on tylsä ja idea tuntuu jääneen vähän levälleen sen sijaan, että ajatus olisi mietitty loppuun asti. Onhan videossa toki käsikirjoitus ja jopa aika perverssi sellainen, mutta en ole koskaan lämmennyt toteutukselle vaan olen aina ajatellut tämän olevan yhtyeen musiikkivideoista sitä heikompaa osastoa. Jopa Teflon love kaikessa köykäisyydessään on sympaattinen ja hauska oman aikansa tuote neonväreineen ja kouluympäristöineen. Onneksi biisiin eivät omaan makuun huonot ratkaisut vaikuta, eli Seksi vie onkin pysynyt suosikkilistallani aina videosta ja suuresta radiosoitosta huolimatta.

"Seksi vie ja taksi tuo
sun seurastasi humaltuu
Rakkauttani lisää juo
Ja sitä ei saa maistaa kukaan muu"




maanantai 10. heinäkuuta 2017

Jenni Vartiainen: Se oikea (2017)

Jenni Vartiaisen tulevan albumin ensimmäinen single oli Turvasana ja nyt saadaan toinen maistiainen Se oikea -biisin muodossa. Jenni kertoi biisin taustoja sen verran, että polttariporukka oli lähestynyt häntä rakkausneuvojen toivossa ja Jenni oli saman tien tullut ajatelleeksi, että tässä on hyvä aihe biisiin. Eli sanat ovat Jennin käsialaa, sävellyksestä vastaa Jenni, Jukka Immonen ja Jurek.

Se oikea on kivan kevyt ja raikas popbiisi, joka koukuttaa kesäisellä tunnelmallaan ja johon on helppo samaistua. Neuvoja on aina helpompi olla monessakin asiassa antamassa, mutta sitten se, että toimisi itse niiden neuvojen mukaan, ei vain aina onnistu. "Älä tee niin kuin mä teen vaan niin kuin mä sanon", eikös niin? Tykkään biisissä juurikin ilmaisusta "olen ryssinyt kaiken", vaikka ilmeisesti ryssiminenkin on sellaisten sanojen listalla, joita ei saisi enää käyttää, koska siitä voi joku niin mielensä pahoittaa. Muistaakseni jonkun tuotteen mainokset jouduttiin kadunvarsilta poistamaan, koska niissä oli juurikin käytetty tuota ryssiä-verbiä. En nyt taas oikein ymmärrä tätä kouhkaamista, mutta toivottavasti tämä ei nyt biiseihin ylettyisi.

Se oikea on helposti mieleenjäävä biisi, joka ei vaadi sen kummempaa sulattelua, jotta siitä voisi pitää nopeasti. Se jää kivasti pyörimään päässä, ja pidän tämän biisin tunnelmasta enemmän kuin Turvasanasta, vaikka hyviä biisejä toki ovat molemmat. Mitään uutta ja mullistavaa Se oikea ei varsinaisesti tarjoa, mutta toisaalta joskus biisi voi toimia hyvin kaikessa simppeliydessään, kunhan vain albumilta löytyy enemmäkin variaatiota. Olen hyvin odottavaisin mielin liikenteessä Jennin uuden albumin suhteen, sillä nämä ensimmäiset sinkut ovat molemmat toimivia ja tanssittavia biisejä.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #6: Veit multa frendin (1997)

Nylon Beatin kuudenneksi paras biisi on Satasen laina -albumilta löytyvä Veit multa frendin. Biisi on levytetty myös englanniksi nimellä Don't dissapoint me.

Veit multa frendin iskostui suosikkilistalleni jo vuonna 1997, kun Satasen laina -kasettia pyörittelin soittimessani. Biisissä viehättää eniten Jonnan ja Erin vuorottelevat laulut ja iskevä meininki. Kun aikoinaan näiden biisien jokaista hengähdystäkin kuuntelin, jotta saisin paperille eroteltua Jonnan ja Erinin osuudet (lauloimme siis kaverini kanssa näitä biisejä), niin Veit multa frendin oli yksi niistä biiseistä, joka tuotti eniten tuskaa. Tytöt laulavat todella samankaltaisesti, ja varsinkin nuo taustalla kuuluvat erinäköiset äännähdykset vaativat kunnolla aikaa, jotta erottaminen onnistui, ja muutamalla ensimmäisellä kerralla ei edes mennyt täysin kohilleen. Välillä tyttöjen stemmatkin menevät niin hyvin yhtenäiseksi, että tuntuu joidenkin biisien kohdalla, että joka toisen sanan laulaa Jonna ja toisen Erin. Extreme-albumin Sanoja-biisi on mielestäni yksi hyvä esimerkki tällaisesta biisistä.

Ihastuin aikoinaan Veit multa frendin -kappaleessa myös siihen, että siinä esiintyy englannin lainasanoja ja se oli coolia ja uutta, sillä en muista sellaista huomanneeni muissa kotimaisissa biiseissä, joita silloin aktiivisemmin kuuntelin. Ehkä paras kohta kuitenkin koko biisissä on Jonnan matalalla äänellä ja melkein kuin hampaita nirskuttaen todettu "pirun kylmää".  Jonna on erityisesti tuohon kohtaan saanut mielestäni juuri oikean tunnelatauksen, joka kertoo, miten inhottavalta hänelle tehty temppu laulun kertojasta tuntuu. Muutenkin tulkinnassa molemmat tytöt osuvat suoraan tekstin ytimeen, mikä on hienoa, kun ottaa huomioon, että kyseessä on vasta toinen albumi.

Veit multa frendin on turhaan jäänyt muiden biisien varjoon, sillä tarttuvuutensa, sanoitusten tarinan ja melodiansa puolesta se olisi sopinut hyvin Viimeisen, Teflon loven ja Psykedeliaan joukkoon.

"Ikävää, mun elämä on upside down
Nyt alointan kai uuden kundifrendin haun
Veit multa frendin"

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #7: Naparengas (1996)

Debyyttialbumilta löytyvät Naparengas on seitsemänneksi paras Nylon Beatin biisi.

Naparenkaan sijoituksesta kävin ehkä suurinta taistelua itseni kanssa, sillä se on yksi loistavimpia yhtyeen biisejä, joka kyllä hyvin sopisi korkeammallekin sijalle, mutta kuten aina, vaikeitakin päätöksiä on ihmisen tehtävä. Ja onneksi voin aina perustella valintojani sillä, että paremmuus vaihtelee aina sen hetkisen fiiliksen mukaan, mikä toki totta onkin. Mitä olen ymmärtänyt, niin Naparengas on sekä fanien että monien ei-fanien yksi suosikki, mikä on mielestäni sikäli mielenkiintoista, koska Naparengasta ei jostain hämmentävästä syystä koskaan julkaistu sinkkuna. Tai ehkä syy onkin juuri siinä: radio ei ole tätä biisiä onnistunut pilaamaan.

Naparenkaassa on nuoruuden ihastumista, rakkautta ja kaipuuta, kun ei välttämättä ole tarve saada oikeaa kihlasormusta vaan mikä tahansa rengas riittää, kunhan se käy merkkinä suhteen vakavuudesta. Oli se sitten avainrengas tai naparengas. Söpö ja sympaattinen biisi, jossa on eniten kesän ja syksyn tunnelmaa, ja jonka tempo jeejee-välihuutoineen imaisee mukaansa. Naparengas jää päähän pyörimään, joten korvamadon aineksia on tässäkin, ja kuuluuhan biisi aina ehdottomasti ysärisoittolistoille. En muista sen tarkempaa historiaa biisiin tutustumisesssa tai ensikuuntelusta, mutta ikinä se ei ole ärsyttänyt ja aina sen olen albumia kuunnellessani kuunnellut, joten kaipa tämän voisi luokitella tietynlaiseksi kestosuosikiksikin.

Biisihän pääsi uusintakäsittelyyn myös 2000-luvun puolen keikoille ja silloin mukaan otettiin vähän rouhempaa soundia, kun bändikin oli mukana ja lauluosuuksiakin pistettiin uuteen uskoon, jolla biisiin saatiin mielestäni enemmän elävyyttä. Myös tämä myöhempi versio toimii erittäin hyvin ja on iskevämpi kuin alkuperäinen. (Samoin Kreisi oon -biisin uusintakäsittely oli erittäin onnistunut.)

P.S. Egotrippihän on tehnyt Naparenkaasta yllättävän hyvin toimivan coverin, joskaan se ei tietenkään päihitä alkuperäistä.


"Naparengas vain 
on nyt susta mulla muistonain
sen annoin vuokses sun kerran ihoon lävistää."

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Elokuva: Robinson Crusoe (1997)

Ohjaus: Rod Hardy, George T. Miller
Käsikirjoitus: Christopher Lofton, perustuu Daniel Defoen novelliin
Musiikki: Jennie Muskett
Pääosissa: Pierce Brosnan (Robinson Crusoe), William Takaku (Perjantai), Polly Walker (Mary McGregor)
Julkaisuvuosi: 1997

Pierce Brosnan näyttelee skotlantilaista Robinson Crusoeta, joka vahingossa tappaa ystävänsä ja päättää lähtee pois maasta siksi aikaa, että pahin kostonhimo kuolleen miehen lähipiirissä laantuu. Rakastamalleen naiselle hän lupaa palata vuoden päästä, ja sitten he voivat mennä naimisiin.

Crusoe lähtee kauppalaivan kyytiin seilatakseen pois Skotlannista, mutta matkaan tulee mutkia rajuilman muodossa. Laiva haaksirikkoutuu eikä eloon jää muita kuin Crusoe ja koira Skipper. Koska saarelta, jonne Crusoe ajatui, ei ole pääsyä pois ilman ehjää laivaa eikä hän tiedä sijaintiaan, ei miehelle jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää opetella elämään saaren antimia ja joitakin laivan hylystä pelastamiaan työkaluja apuna käyttäen.

Myöhemmin Crusoe huomaa, että ei olekaan saarella yksin vaan viidakossa asustelee myös alkuasukasheimo. Pelastettuaan toisen heimon alkuasukkaan sotaisten saaren alkuasukkaiden kynsistä ystävystyy Crusoe tämän Perjantaiksi nimeämänsä mustan miehen kanssa. Saarella elosta tulee peloista huolimatta hieman mielekkäämpää, kun on toinen ihminen seurana, jolle Crusoe on vielä opettanut englantia, jotta haasteleminen on helpompaa. Tästä uudesta ystävyydestä huolimatta Crusoe silti toivoo jonain päivänä pääsevänsä pois saarelta.

Pierce Brosnanin elokuvia katselen aina mielelläni, vaikkakin joskus hänen leffoissaan mennään myös metrien päästä ohi napakympin. Brosnan on mielettömän karismaattinen näyttelijä, mutta sekään ei pelasta tämänkertaista valjua ja sekavaa elokuvaa.

Vaikken elokuvien teosta paljoakaan tiedä, niin monessa kohtaa pisti häiritsemään miten kohtauksia oli silpottu ja jätetty liian lyhyeksi. Tarina eteni turhankin rivakasti, kun siirryttiin turhankin yllättäen kohtauksessa toiseen ilman sopivia johdantoja. Mielestäni Crusoen ja Perjantain ystävystyminen tapahtui katsojilta pimennossa, koska sellaiset tarinaa eteenpäin vievät "hiljaiset" kohtaukset olivat oikeastaan kokonaan jätetty pois ja siirryttiin suunnilleen vihamiehistä seuraavaksi siihen tilanteeseen, kun Perjantai jo puhui englantia. Samoin jotkin taistelukohtaukset tuntuivat pysähtyvän kuin seinään, puhumattakaan siitä, miten nopeasti ja töksähtelevästi elokuvan loppuratkaisukin oli toteutettu.

En oikein lämmennyt Crusoen ja Maryn suhteelle, koska sekin tuntui olevan mukana ainoastaan siksi, että saadaan tarinaan pakollinen romanttinen vivahde. Marya näytellyt Polly Walker ei toki saanut kovinkaan paljon ruutuaikaa, mutta se vähänkin sai haukottelemaan, sillä näyttelemisestä ei oikein hänen kohdallaan voinut puhua eikä hänen ja Brosnanin välillä ollut kemiaa nimeksikään.

Enkä toki kaikkia eri skotlannin murteiden vivahteita tunne, mutta omaan korvaani Brosnanin aksetti kuulostaa luonnottomalta ja väkinäiseltä, ja välillä tuli fiilis, että Brosnan unohti esittävänsä skottia eikä ohjaajakaan ollut sen enempää hereillä virhettä korjatakseen. Crusoen hahmo jää muutenkin todella latteaksi ja persoonattomaksi, vaikka hänestä pitäisi huokua arvovaltaisuutta ja villissä luonnossa elämisen aiheuttama tietynlaista kovuutta ja valppautta. Enempi minulle tuli fiilis, että tässä on näyttelijä heitetty lavasteisiin eikä niin, että haaksirikkoutunut herrasmies on joutunut villin luonnon armoille. Brosnanin näyttelemä "valppaus" ja epätoivo vaikuttivat enemmänkin vain päämäärättömältä pyörimiseltä ja siltä, ettei ole kokonaiskuvaa esittämästään hahmosta. Ei Brosnan näin kujalla ole Bondeissa vaan näytteleminen on niissä aivan eri luokkaa ja tasokkaampaa.

Hämmentävän ja harmittavan sekava elokuva käsikirjoituksesta näyttelemiseen ja leikkaukseen asti. En saanut leffasta oikein mitään irti ja katsoinkin sen kolmessa osassa, koska en ehtinyt enkä olisi jaksanut sitä yhdellä istumalla katsoakaan. Tom Hanksin tähdittämä Tuuliajolla (Cast away) on modernimpi versio Crusoen tarinasta, ja on niin paljon paremmin tehty, ettei näistä kahdesta elokuvasta oikeastaan voisi edes puhua samassa lauseessa. Hanksin elokuvan olen katsonut ehkä kymmenen kertaa ja sanon kyllä, että jos siitä tykkää, niin Robinson Crusoe tulee taatusti tarjoamaan vain pettymyksiä. Ja jopa Wilson-jalkapallossa oli enemmän mielenkiintoa kuin tämän elokuvan Perjantai-alkuasukkaassa. Onneksi Brosnan on tehnyt laadukkaampiakin elokuvia, sillä tätä en lähtisi suosittelemaan kovinkaan mielelläni.


.