perjantai 26. toukokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #11: Valehtelija (1999)

Nylon Beatin parhaimpien biisien sijalla 11 on Valehtelija-albumin nimikkobiisi.


Kun Valehtelija-albumi aikoinaan julkaistiin, niin albumin kolmas raita ei ampaissut heti suosikikseni, mutta kuuntelukertojen myötä biisin tarttuvuus teki tehtävänsä ja löysin siitä hitin omille soittolistoilleni.

Valehtelija on yksi albumin vahvimpia raitoja sen kitaroiden ja muiden soittimien tasapainon ja selkeän rakenteen takia. Biisi ehkä aluksi kuulosti vähän valjulta, mutta tarkemmin sitä kuunnellessa esiin tulee kivoja pieniä yksityiskohtia ja hyväntuulisuutta. Valehtelijassa ei ole ns. tasoeroa kertsin ja säkeistöjen välillä vaan lopputulos on tasainen persoonaa kuitenkaan kadottamatta ja tekstissä on mukana kivasti pilkettä silmäkulmassa.  Aikoinaan tykästyin Valehtelijassa erityisesti siihen, miten mielestäni juuri tässä biisissä huomasi sen, että Jonnan ja Erinin laulutyyleihin oli tullut jopa 13-vuotiaan korvin selvästi erotettavaa persoonaa mukaan. Vaikka ei sitä samalla tavoin kiinnittänyt asioihin tuolloin huomiota kuin nykyään (ehkä liikaakin), niin silti Valehtelija (niin biisi kuin albumi) kuulosti vahvemmalta ja jopa enemmän Nylon Beatilta kuin aiemmin.

Kuten jokaisessa yhtyeen albumissa on havaittavissa kehitystä edelliseen, niin Valehtelijalla tyttöjen laulun lisäksi oman sävynsä toki tuovat oikeat soittajat, jotka lähtivät sitten mukaan keikoillekin. Laadukkainkaan tekniikka kun ei millään korvaa sitä, millainen saundi syntyy oikeista soittimista, kun kunkin instrumentin käsittelijä tuo samalla mukaan myös oman persoonansa. Ehkä juuri tämä merkittävä muutos on syynä siihen, että Valehtelija on yhtyeen menestynein albumi ja kuulemani mukaan monen sellaisenkin suosikki, joka ei yhtyeen musiikista niin välitä. Minulla oli myös juuri tämän albumin julkaisun aikaan suurin fanitus meneillään, josta jotain kai kertonee sekin, että onnistuin ajan saatossa kuuntelemaan Valehtelija-albumin niin pahoille naarmuille, että vain osa biiseistä suostui soimaan nätisti. Ja siinä vaiheessa, kun kansipaperi teki tuttavuutta veden kanssa, niin ostin albumin uudestaan. Tosin onnistuin löytämään Huuto.netistä hyvässä kunnossa olevan version, joten ei onneksi tarvinnut ostaa kaupan hinnalla uudestaan. En ole enää vuosiin kuunnellut Valehtelijaa alusta loppuun, ja nyt tätä listaa tehdessäkin hyppäsin muutaman biisin ohi, mutta saattaapi tässä seuraavaksi olla edessä aloittaa Ainut jonka sain -biisistä ja lopettaa Mies (Deep Club) -remixiin.


"Kerron valheen: harhautan, kun rakastan.
Kaiken huijaan, jos en rakkauttasi voi mä ostaa."

 

torstai 25. toukokuuta 2017

Hans Zimmer @ Hartwall-areena (16.5.2017)

Elokuvasäveltäjänä tunnettu Hans Zimmer toi vihdoin konserttinsa myös Suomeen Hartwall-areenalle, joten oli ehdottomasti kuultava omin korvin. Onhan Zimmer yksi tunnetuimpia säveltäjiä ja ihmettelen suuresti, jos nimi on jollekin enemmän elokuvia seuraavalle tuntematon. Zimmerin meriittilistalle lukeutuu sellaisiakin vaatimattomasti menestyneitä elokuvia kuten Pirates of the Caribbean, Leijonakuningas,. Da Vinci -koodi ja vaikkapa viimeisimmät Batman-leffat.

Alkutietojen mukaan luvassa olisi kolmen tunnin spektaakkeli, joten rahoille saisi taatusti vastinetta. Liputhan menivät aikamoisessa hujauksessa ja toisin kuin yleensä, en nyt ottanut etualalta permantopaikkaa. Olin kentän laidalla sivukatsomossa ja yllätyin, miten hyvin siitä lopulta näki. Ei ollut pitkiä ihmisiä edessä ja lavan tapahtumista sai hyvän kokonaiskuvan, joten positiivinen yllätys ehdottomasti. Ja olipa ihan virkistävää olla vaihteeksi istumakatsomossa, niin ei tarvinnut huolehtia missä kunnossa jalat olisivat kolmen tunnin keikan jälkeen eikä toisaalta tarvinnut lähteä kamalan ajoissa paikalle, jotta saisi hyvän paikan lavan läheisyydestä. Sikäli se hyvä puoli istumapaikoissa on, että paikka salissa on taattu, vaikka paikalle saapuisi vain hieman ennen konsertin alkua.

Huolimatta siitä, miten paljon Hans Zimmer jutteli biisien välissä, niin keikka alkoi tasan kahdeksalta ja loppui saksalaisella täsmällisyydellä tasan klo 23. Ja tuo vajaa kolmetuntinen (väliaika taisi olla n. 20 min) oli niin upea ja uudenlainen kokemus, etten tiedä osaanko sanoin tehdä sille oikeutta. Mutta yritetään.

Illan aikana kuulluista biiseistä melkein jokaisen tunnistin, vaikka kaikkia en toki osannut heti nimetä tai sanoa, mistä leffasta mikäkin oli. Oli kyllä todella häiritsevää, kun biisiä kuunnellessaan tietää tasan tarkkaan miten kappale etenee, mutta elokuvan nimi ei vain tule mieleen - eikä edes illan päätteeksi tullut. No, onneksi on Google, niin sieltähän löytyi sitten settilistaa tämän vuoden kiertueelle, ja mieli sai rauhan.

Konsertissa ei ollut yhtään suvantovaihetta, jolloin ajatuksilla olisi ollut aikaa vaellella omiaan tai olisi tehnyt mieli katsella kelloa, että paljonko tässä on vielä aikaa jäljellä. Vain istumalihasten puutumisesta ja niskan jumittelusta huomasi, että nyt on istuttu hieman pidempään hieman hankalassa asennossa. Kuitenkin kaikki tuo ja seuraavan yön neljän tunnin yöunet olivat pieni hinta siitä elämyksestä, jonka loppuunmyydyllä Hartwallilla pääsi kokemaan. Ammattimuusikot ottivat niin hienosti lavan, tilan ja yleisön haltuunsa, että tuntui kuin meidät olisi imaistu suureen elokuvauniversumiin, jossa sävelten viemänä sai ihailla maailman upeinta elokuvaa. Vaikka olenkin keikoilla jonkin verran kiertänyt, niin tämä oli ensimmäinen kerta, kun settilista koostui pääasiassa musiikista ilman laulajan kertomaa tarinaa. Sävellyksiin ja orkesterin soittoon keskittyi aivan uudenlaisella tavalla ja toivoinkin, ettei Zimmerin luomia mestariteoksia ole pilattu sovittamalla niiden päälle laulua, jota niissä ei alunperin ole ollut. Näitäkin tilanteita joskus on, että hyvä instrumentaali on pilattu laululla ja epäsopivilla sanoilla, ja se kyllä ärsyttää.

Salissa soiva musiikki oli aluksi hieman hiljaisempaa ja pehmeämpää, mutta toisella puoliskolla volyymit jo nousivat ja mukaan tuli metallista, elektronista vivahdetta. Koko ajan salissa vallitsi samanlainen taianomainen, väreilevä tunnelma, johon mielellään uppoutui. Soittajien luodessa kauneutta maailmaan melkein näin, miten jokainen salin tolppa ja oven saranakin otti sen kaiken vastaan ja miten areenan ympärille muodostui sävelten muodostama ainutlaatuinen kupla.

Gladiaattori ei leffana oikein jaksa säväyttää, mutta musiikki on aivan omaa luokkaansa. Soundtrackia olenkin kuunnellut ahkerasti, mutta elokuvan sain katsottua juuri ja juuri sen yhden kerran. Konsertin alkupuolella kuultiinkin näitä tuttuja säveliä, ja musiikin eloon herääminen oli niin kaunista, että henki melkein salpautui.


Leijonakuninkaasta kuultiin leffan alkupuoliskon Circle of life (prelude), jota mukaan lavalle esittämään asteli itse alkuperäisääni Lebo M. Kun tutut zulunkieliset huudahdukset kajahtivat ilmoille, puhkesi yleisö raikuviin suosionosoituksiin. Siinä hetkessä oli mukavaa huomata, etten suinkaan ollut ainut (no, en kyllä oikeasti niin kuvitellutkaan), jolle Leijonakuningas on merkittävä elokuva niin tarinan kuin musiikin puolesta. Circle of lifeen sulautui mukavasti This Land ja medleyn päätti King of Pride Rock/Circle of Life. Vaikka biisin nimet pitikin tarkistaa jälkeenpäin, niin soitanta kyllä alkoi pyörittämään elokuvaa mielessäni. Ja tunteisiinhan se meni aika tavalla, mutta en onneksi ollut ainut herkistelijä yleisössä. Kun Leijonakuningas-osuus oli ohi, yleisö osoitti suosiotaan taputtamalla, vislaamalla ja osa nousi seisomaankin. Kaikista illan aikana kuulluista aplodeista sai tämä esitys ehdottomasti yhdet suurimmista. Eikä lainkaan syyttä.


Leijonakuninkaan lisäksi itse odotin toiseksi eniten tietysti Pirates of the Caribbean -sävellyksien kuulemista. Ja niitähän saatiin samanlaisen medleyn muodossa. Se, miten upealta elokuvan musiikki kuulostaa leffateatterin äänentoistolaitteissa, ei ole mitään verrattuna siihen, millaisiin korkeuksiin noustiin Hartwallilla orkesterin soittaessa täydellä intohimolla. Se oli jotain niin uskomatonta, että tuntuu kuin en oikein olisi aiemmin edes ymmärtänyt mihin kaikkeen lahjakkaat ihmiset oikeasti pystyvätkään. Tajunnanräjäyttävää!

Elokuvabiisien lisäksi Hans Zimmer orkestereineen soitti myös Auroran, jonka hän sävelsi aikoinaan Colorandon ampumavälikohtaun uhrien muistolle. Hän kertoi  konsetissa sävellyksen syntytarinan ja samalla mainitsi, ettei maailman meno ole paljon paremmaksi muuttunut, mutta se, että musiikki on tuonut meidät yhteen tähän hetkeen ja saliin, auttaa jaksamaan ja antamaan toivoa. Toisin kuin joskus näissä "maailmanparannuspuheissa", niin Zimmer vakuutti aitoudellaan ja vilpittömyydellään. Tämän konsertin perusteella hänestä syntyi mielikuva, että hän on tavallinen ja sympaattinen saksalainen mies, joka sattuu olemaan pirun lahjakas musiikintekijä, joka haluaa taiteellaan luoda kanavan välittää tunteita yleisölle. Tuskinpa hänen sävellyksensä olisivat nousseet niin suureen suosioon ja arvostukseen, jos hän tekisi musiikkia eurot mielessään. Musiikki pysyy puhtaana ja ennen kaikkea aitona, kun sitä luo innosta ja rakkaudesta lajiin.
"We don't have a job, we play."


Illan päätti Inceptionin Time, ja vaikka leffaa en olekaan nähnyt (juu, tiedetään...), niin biisiä on kyllä tullut kuunneltua. Toimiihan se loistavasti ilman elokuvaa pysäyttävän tunnelmansa ansiosta. Simppelin kuuloinen sävellys, jossa kuulija pääsee osaksi poikkeuksellista kauneutta. Ja vaikka toki Karibian merirosvojen tunnari olisi voinut olla loistava päätös illalle, niin aivan yhtä täydellinen oli tämäkin. Upeaa, kerrassaan.

Illan aikana havahduin huomaamaan, miten moneen elokuvaan Zimmer on oikeasti ehtinyt sävellyskynineen mukaan. Toki sen on aiemmin jo tiennyt, mutta konsertin aikana se konkretisoitui ja samalla huomasi, että monet niistä elokuvista ovat oikeasti juonellisestikin hyviä. Koko kolmetuntinen oli käsittämättömän hieno ja erilainen kokemus, jonka jokaisesti biisistä ja minuutista voisin kirjoittaa sivun verran kehuja ja kuvata, miten upeaa oli saada olla mukana. Tuntuu, että jos joitain hetkiä jätän mainitsematta, niin aivan kuin ne eivät olisi olleet yhtä hienoja kuin ne, jotka erikseen mainitsin. Vaikka haluaisinkin hehkuttaa ummet ja lammet alkaen siitä hetkestä, kun salin valaistus pimeni aina siihen hetkeen, kun yleisö vielä seisoi taputtamassa orkesterin poistuttua lavalta, niin pakko vain on yrittää pitää tämä postaus jossain määrin järkevän pituisena. Jos Zimmer ikinä tekee uutta kiertuetta Suomeen, niin taatusti menen paikalle, sillä eihän hänen kohdallaan tällainen yhden illan konsertti raapaise kuin pikkuisen pintaa hänen koko tuotannostaan. Upea kokemus ja tällä jaksaa taas painaa arkea ja odottaa kesälomaa.

Illan biisilista kokonaisuudessaan löytyy Setlist.fm-sivuilta.

perjantai 19. toukokuuta 2017

TOP15 Nylon Beatin parhaat biisit, #12: Satasen laina (1997)

Nylon Beatin viidentoista parhaimman biisin listauksellani sijalle 12 sijoitin Satasen laina -albumin nimibiisin ja ensimmäisen sinkkujulkaisun.

Niinhän siinä sitten kävi, että lista oli jo tehty ja sijalle 12 olin jo laittanut toisen kappaleen, mutta kirjoittaessani näitä biisikohtaisia tekstejä, aloin epäilemään haluaisinko sittenkään jättää Satasen lainaa listan ulkopuolelle. Alkuperäisessä listassa se ei nimittään ollut ollenkaan mukana, koska pyrin aina listoja tehdessäni, etten ota mukaan liikaa sinkkubiisejä. Ensinnäkään sinkkubiisit eivät mielestäni aina edusta albumin todellista parhaimmistoa ja toisekseen sinkkujen "ongelma" on se, että ne ovat valmiiksi tunnettuja/puhkisoitettuja ja tuntuisi hölmöltä listata vain eniten radiosuosiota saaneita kappaleita. Näiden tekemieni listojen tarkoitus kun on nimenomaan painottua omiin fiiliksiini kyseisistä biiseistä eikä yleiseen suosioon. Ehkä siten siinä samalla joku blogiin eksynyt lukija onnistuu löytämään itselleen uusia biisejä, vaikka vanhoja olisivatkin. Eli siksi käyn aina pientä "kamppailua" itseni kanssa sinkkubiisien kohdalla, että onko tämä nyt oikeasti niin hyvä, että haluan sen kuvastavan tämänhetkistä fiilistäni tietyn artistin parhaimmista kappaleista. No joo, eksyinpä taas vähän jaarittelemaan.

Satasen laina päätyi listalleni lopulta siitä syystä, että se on yksi niitä biisejä, joiden kautta ajauduin syvemmälle yhtyeen musiikkiin. Ensimmäisen albumin radiossa soitetut biisit lähinnä ärsyttivät tai eivät herättääneet mielenkiintoa, mutta Satasen lainan ostin kasettina silkasta uteliaisuudesta ja sen enempää sinkkubiiseistä tietämättä, ja se olikin sitten siinä. Nylon Beatin kohdalla kävi oikeastaan samoin kuin myöhemmin PMMP:n kanssa: aluksi en voinut sietää, sitten siirryin kaikessa hiljaisuudessa kaappifaniksi ja seuraavaksi uskalsikin jo sanoa, että diggaa kympillä.

"Satku" on jo ehtinyt muodostua 90-luvun biisiklassikoksi eikä syyttä. Jonna ja Erin ovat  kakkosalbumilla varmempia laulajia ja tulkitsijoita kuin debyytillä, ja stemmatkin tuntuvat soivan astetta paremmin. Lisäksi Satasen laina -ja toki muutkin albumin biisit- on kokonaisuutena raikkaampia ja hiotumpia, joten tämä materiaali uppoaa kuulijaankin nopeammin (tai puhun tietysti vain omasta puolestani). Satasen laina on jälleen hyvin selkeää, tasapainoista ja korvaystävällistä poppia, jossa on päähän soimaan jäävä kertosäe hauskoine ajatusleikkeineen.

"En tarvii asuntoo vaan satasen lainan/En tahdo duuniikaan vaan satasen lainan/En lemmenkuutamoo vaan satasen lainan/Jos sulta pyytää saan, sen lainan vaan."


tiistai 16. toukokuuta 2017

Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä (1994)

Ohjaus: Chris Columbus
Käsikirjoitus: Anne Fine, Randi Mayem Singer, Leslie Dixon
Musiikki: Howard Shore
Pääosissa: Robin Williams (Daniel Hillard/Euphegenia Doubtfire), Sally Field (Miranda Hillard), Pierce Brosnan (Stuart Dunmeyer), Lisa Jakub (Lydia), Matthew Lawrence (Chris), Mara Wilson (Natalie), Anne Haney (rva Sellner)
Ensi-ilta Suomessa: 18.2.1994


Netflixiin oli tullut 90-luvulta tuttu Mrs. Doubtfire -elokuva, jossa Robin Williams näyttelee pääosaa. Daniel Hillard (Williams) on naimisissa uranaisen, Mirandan, kanssa ja heillä on kolme lasta. Avioliitto on kuitenkin ajautunut siihen tilaan, ettei sitä voi enää pelastaa vaan Miranda haluaa ottaa eron Danielista. Daniel muuttaa päätöksen myötä omilleen, ja jotta saisi nähdä lapsiaan säännöllisesti myös jatkossa, on hänen osoitettava, että pystyy pitämään kotinsa siistinä ja saamaan vakituisen työpaikan. Kumpikaan ei ole avioliiton aikana ollut Danielin vahvuuksia.

Koska Miranda ei työkiireidensä ohella ehdi tehdä kaikkea, aikoo hän palkata lastenhoitajan, joka hoitaisi myös kotia. Miranda mainitsee asiata Danielille, joten Daniel saa laitettua lusikkansa soppaan ja sekoittaa pakkaa niin, että Mirandan ainoaksi vaihtoehdoksi jää palkata Euphegenia Doubtfire, joka on Daniel valeasussa. Niinpä Daniel saa olla lähellä lapsiaan, vaikkeivät nämä tiedä, kuka isokokoinen lastenhoitaja todellisuudessa on. 

Naapurillani oli elokuva VHS-kasetilla, joten 90-luvun puolella aina tasaisin väliajoin lainasin sitä, koska pidin elokuvasta kovasti. Robin Williams oli naamana (ja nimenä) tullut jonkin verran tuolloin tutuksi, joten hänen elokuviaan mielellään katseli, ja mikäs sen hassumpaa kuin mies pukeutuneena naiseksi. Monet parjasivat leffaa silloin ja myöhemminkin, mutta minä en koskaan ymmärtänyt, mikä leffassa oli muka niin luokattoman huonoa. 

En ole katsonut Mrs Doubtfirea vuosiin (en edes muista milloin viimeeksi), joten oli kiva huomata leffa Netflixissä. Vaikka elokuvan kulku olikin edelleen hyvin muistissa, niin halusin silti testata itseälläni vieläkö leffa toimii vai onko aika ajanut ohi.
Esimerkiksi Will Smithin Wild Wild West oli 90-luvulla kovin länkkärileffa, jonka tiesin, mutta katsoessani -yrittäessäni katsoa- sitä uudestaan vuonna 2009 tunsin suurta pettymystä, sillä hohtoa ei enää ollut tippaakaan jäljellä. Mrs Doubtfire ei kuitenkaan toistanut Wild Wild Westin pettymystä vaan jaksoi naurattaa ja viihdyttää edelleen. Williamsin lahjakasta näyttelemistä on ilo seurata ja vaikka monia elokuvia on nähtykin, joissa mies pukeutuu naiseksi, on Mrs Doubtfire herttaisuudessaan, "ysäriydessään" ja sekopäisyydessään ykkösluokkaa. Tarinaa on helppo seurata ja vaikka lapsilla on tarinassa merkittävä osa, ei kokonaisuus ole silti liian "lapsellinen" vaan siitä voi todella nauttia kaikenikäiset, joihin tämäntyyppinen kevyt ja harmiton huumori uppoaa.

Suuria yllätyksiä juonenkulussa ei tapahdu, mutta hyvänmielen komedioissa se on toisaalta juuri se juju. Jos haluaa takuuvarmasti katsoa leffan, jossa suosikkihahmo ei kuole tai jossa ei ryvetä eron jälkeisessä itsesäälissä sohvan pohjalla, niin silloin Mrs Doubtfire on paikallaan. Sanokoon siis kuka mitä tahansa, niin sitä ei käy kieltäminen, etteikö Robin Williams loistaisi tässäkin rainassa ja koknaiskuva leffasta olisi taatusti vähintäänkin puolet tylsempi, jos pääroolissa olisi joku muu. Paitsi ehkä Jack Nicholson voisi olla myös hyvä valinta, jos haluttaisiin kallistua enemmän tuonne mielipuolisuuden rajalle. Ja toisaalta: onhan se aina mukava katsella leffaa, missä seikkailee karismaattinen Pierce Brosnan.

Joten kyllä, Mrs Doubtfire on näin 23 vuotta myöhemminkin laadukas komedia, jonka pariin tulen varmasti vielä myöhemminkin palaamaan. 




perjantai 12. toukokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #13: Pieni taivas (1996)


Debyyttialbumilta valikoin Pieni taivas -nimisen balladin sijalle 13. Suurelle yleisölle biisi ei ole tullut kovinkaan tutuksi, mutta aikoinaan olen monen fanin kuullut nimeävän tämän suosikkilistalleen.

Pieni taivas kuulosti korviini aluksi mitäänsanomattomalta muiden parempien kappaleiden joukossa, mutta suunnilleen Valehtelija-levyn julkaisun jälkeen biisin herkkyys teki vaikutuksen, ja hiljalleen kappale olikin yksi ensimmäisen albumin suosikeistani.

Risto Asikainen ja Ile Vainio ovat tehneet hyvää työtä jo Nylon Beatin debyyttialbumilla, sillä Pieni taivas on selkeää ja miellyttävää poppia, joka sopii laulajiensa suuhun hienosti. Vaikka biisi ehkä enemmän on kohdistettu nuoremmalle yleisölle, niin miksipä tämä ei toimisi rakkauslauluna minkäikäiselle vain, sillä teksti sinänsä on merkitykseltään ajaton. Aina voi olla yksinkertaisista ja pienistä asioista onnellinen. Sanat luovat hienon sanoman siitä, että tärkeintä maailmassa ei pitäisi olla monimutkaiset ja energiaa vievät asiat kuten rahan haaliminen  tai överiksi menevä kunninanhimo vaan selkeät asiat kuten rakkaus (vaikka monimutkaista sekin toki voi olla).

Pienen taivaan sävellyksessä on mielestäni löydetty juuri sopivat elementit korostamaan sanojen luomaa kuvaa: ajatus on toisaalta hyvin simppeli, mutta ei kuitenkaan jää tylsäksi. Kokonaisuudessaan kappaleeseen on saatu oikeanlainen tasapaino, jotta se kuulostaa (ainakin näin entisen Nylon Beat -fanin mielestä) raikkaalta ja koskettavalta, ja joka sopisi kyllä hyvin Greatest hits -tyyppiselle kokoelmalevyllekin, jos itse saisin sellaiseen biisilistan päättää.

Pieni taivas on kääntynyt Nylon Moon -albumilla muotoon All right. Ennen kuin tykästyin suomenkieliseen biisiin, niin pidin hyvin pitkään enemmän enkkuversiosta. Toki tyttöjen laulu oli luonnollisesti kehittynyt huomattavasti kolmannelle levylle, mutta toisaalta biisin sanoissa oli mielestäni enemmän merkitystä kuin alkuperäisessä. Myöhemmin molemmat versiot muuttuivatkin yhtä hyviksi, ja jos toiseen kyllästyi, niin toista jaksoi kuunnella sitten enemmän.

"Sä koetat aina esittää vähän enemmän, mut mulle riittää, kun sain ystävän."

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Päivä 27: Suosikkipaikkani

Viime viikon tiistaina siellä oli hiljaista. Seinät olivat  vaaleanharmaat ja siellä täällä roikkui tauluja Euroopan pääkaupunkien merkittävimmistä nähtävyyksistä. Pimeys laskeutui ympärilleni, kun aurinko oli jo hävinnyt puiden taakse eikä ikkunoista tulvinut enää vähäisintäkään valoa. Olin astunut kynnyksen yli, seisoin vain ja kuuntelin. Hiljaisuus, ei pienintäkään kolahdusta tai hengähdystä. Ei edes edellisellä viikolla kuuluneita pehmeitä kissan tassujen askeleita. Töps, töps. Olikohan kissa karannut? Tai ehkä se oli annettu pois, koska joulukuussa se sähisi nurkassa kuin mielipuoli. En osaa varmasti sanoa sen kohtalosta, sillä en ole puhunut Cecilian kanssa. Pitäisi kyllä.

Cecilian oikea nimi ei ole Cecilia. Mutta Cecilia on eksoottisempi kuin Liisa ja minä tunnen hänet Ceciliana. Cecilia on ripeä, hymyilevä ja sympaattinen nainen. Hän on kissaihminen, mutta tykkää silti enemmän pehmoisista lampaista. Lampaat vaatisivat maatilan, ja sellaista Cecilialla ei ole. Hänellä on vain valkoisessa kerrostalossa huoneisto ja lisäksi siirtolapuutarhan mökki. Luulen, että mökin seinät ovat punaiset tai keltaiset, koska molemmat ovat voimakkaita värejä, ja Cecilia pukeutuu voikkaisiin ja persoonallisiin väreihin. Liisan persoona on harmaa ja vaatteet mustia, enimmäkseen. Haluankin tutustua paremmin Ceciliaan, koska hänestä saan voimaa. En tiedä, miten hän sen tekee, mutta on uskomatonta olla hänen seurassaan, kun hän kertoo tarinoitaan vuosikymmeniä jatkuneesta elämästään ja kaivaa esille valokuva-albumin, jossa on hymyileviä kasvoja, haalistuneita maisemia ja juhannusruusuja. Kun uppoudun valokuviin, tunnen rauhaa ja onnellisuutta ja uskallan antaa naurun purkautua huuliltani.

Joulukuussa, kun kissa vielä oli paikalla, vaaleanharmaat seinät olivat kirjavat, mutta taulut olivat samat, joskin osa niistä roikkui vinossa. Mattokin oli tahrainen ja tiesin katsomattakin, että vaatehuone oli sekaisin.  Tuosta kaikesta tuli pää kovin kipeäksi, koska kokonaisuudessa ei ollut tasapainoa. En pidä epätasapainosta, sillä se saa levottomaksi ja levottomuus saa mielen pyörimään pahemmin kuin lavuaarista viemäriin hitaan tuskallisesti valuva vesi. Ja kun mieli on pyörinyt lavuaarin pohjalle, aika seisahtuu ja sitten tulee pimeys. Erilainen pimeys kuin auringonlaskun jälkeen. En pidä siitä, koska silloin seinät katoavat sumuksi, äänet mykistyvät ja Cecilia vilkuttaa sympaattisesti, mutta surumielinen ilme kasvoillaan. Tuntuu siltä kuin hän hyvästelisi, mutta silti hän on aina palannut takaisin. Ehkä hänkään ei saa elämästä kaikkea irti ilman minua. Ehkä hän siksi vaihtelee seiniensä värejä niin harmittavan usein.


Nyt liian pitkältä tuntuneen tauon jälkeen yritän jälleen tavata tuota punatukkaista naista, jolla vielä joulukuun aikaan oli sähisevä kissa ja keittiön radiossa soi Matin ja Tepon Kulkuset. Ovi on tiukemmassa lukossa kuin aiemmin, mutta lopulta se naksahtaa auki kuin itsestään. Taulut lojuvat rikkinäisinä lattialla, sillä seinät ovat poissa. Kirkkaat auringonsäteet melkein sokaisevat minut, kun ne paistavat ympärilläni ja melu särkee korviani. En yleensä huutanut Cecilian luona, mutta nyt en voinut muutakaan. Suosikkipaikkani on pistetty säpäleiksi enkä enää ollut varma tulenko näkemään Ceciliaa enää koskaan.

Huutavat äänet muodostuvat yhtenäiseksi kuoroksi ja sanovat, että Cecilia on mennyt ja siksi on aika tuoda Liisa takaisin. Mutta Liisa on tylsä, yksinkertainen ja hän inhoaa Mattia ja Teppoa enkä minä viihdy Liisan seurassa. Suljen silmäni valolta ja toivon seinien palaavan entiselleen. Avaan varovasti ensin vasemman silmäni ja sitten oikean. Ilokseni huomaan, että huone on jälleen ehyt ja kauniit taulut ovat suorassa omilla paikoillaan. Seinien väri on rauhoittavan sininen ja keittiön suljetun oven takaa kuuluu naisen ääni, joka hyräilee Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -kappaletta.


.