sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Erin @ Alasti-klubi 16.9.2017 (Kulttuuritalo, Helsinki)

Erin esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla lauantaina 16.9.2017 Alasti-klubin tunnelmissa. Alasti-konseptissa artistia haastatellaan ensin ja sen jälkeen kuultava keikka vedetään riisuttuna "ylimääräisistä" soittimista/tehosteista. Valot olivat keikan ajan samat ja lava oli rakennettu salin keskelle, ja paikkoja yleisöllekin oli rajoitetusti. Näin iltaan saatiin luotua intiimimpää tunnelmaa ja tuntui siltä kuin olisi kuulunut sisäpiiriin, kun artistikin istui lavalla rennosti jutustellen. Elias Kaskinen oli tehnyt taustatyönsä ja ottanut selvää haastattelemastaan artistista, joten vältyttiin kiusallisilta hiljaisuuksilta ja epämukavilta hetkiltä. Hieno ja mielenkiintoinen haastattelu, jossa ei kysytty niitä kaikkein yleisimpiä kysymyksiä vaan vähän jotain sieltä sivustakin. Kuuntelin nimittäin hiljattain erästä ohjelmaa radiosta, josta välittyi sellainen kuva, että juuri mitään ennakkoselvityksiä henkilön historiasta ei oltu tehty. Oli todella kiusallista kuunnella ohjelmaa, jossa haastattelija toistuvasti takertelee ohjelman eteenpäin viemisessä.

Kulttuuritalon Alasti-keikat tulevat aikanaan myös televisiosta, joten kaikki muutkin pääsevät nauttimaan näistä illoista, mikä on kyllä hienoa ja aion itsekin katsoa myös ne keikat, joille en nyt päässyt. Tykkään Alasti-klubien ideasta, sillä se tarjoaa jotain uutta yleisölle ja artistille, kun tutut biisivät näyttäytyvät uudessa valossa. En kuuntele Eriniä aktiivisesti, mutta halusin nähdä, millaisena hän on Alasti-klubilla, ja hän oli tyylilleen uskollisen aitona ja ihanana. Biisit kuulostivat elävimmiltä ja raikkaimmila kuin studioversioissa, ja illan intiimiys loi kokonaisuuteen uutta tunnelmaa. Jos tällaisia keikkoja olisi useammin, niin se olisi hienoa, sillä kuluneimmatkin listahitit tuntuivat jälleen mielenkiintoisia. Tietysti se huono puoli tässä on, että nyt levyversiot kuulostavat huomattavasti laimeimmilta, koska niissä ei ole Kultsalla syntynyttä tunnelmaa mukana. Tykkään kovasti akustisestakin musiikista, joten nämä pelkistetyt keikat ovat upeita kokemuksia ja ainutlaatuisia hetkiä. Toivottavasti Alasti-formaatti ottaa tästä enemmän tuulta alleen ja yleisö kiinnostuu niin, että näitä tulisi vaikkapa kerran vuodessa eri artistikattauksilla. Minulla olisi kyllä jo mielessä pitkä lista artisteja, joita voisi pyytää mukaan.


Lauantai-ilta Erinin keikalla ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto, sillä musiikin avulla sai taas stressit hetkeksi unohtumaan. Erinillä on hienoja tekstejä, joissa on sisältöä ja syvyyttä, ja joihin monen on varmasti helppo samaistua. Illan aikana kuultiin muistaakseni ainakin seuraavat biisit Kohta hänen, Sydäntä särkee, Sä et enää oo mun, Miten tätä ollaan, Älä tule hyvä tyttö, Ei taida tietää tyttö, Laura tietää sen, Vanha nainen hunningolla, Vanha sydän, On elämä laina ja Onko se oikein. 

Tämän illan osilta yhdeksi suosikkihetkekseni muodostui yllättäen Kohta hänen, joka tuntui vievän koko Kultsan biisin kertojan hääpäivään ja jossa yleisö oli kirkonpenkeissä istuvia vieraita. Melkein pystyi näkemään ilmassa leijuvat valkoiset ruusunterälehdet ja silmänurkkiaan pyyhkivät kaasot. Koskettava ja kaunis hetki.


On elämä laina on aina ollut mielestäni yksi hienoimpia Erinin biisejä ja oli todella mukava kuulla se tässä syyskuisessa illassa. Pysäyttävä biisi, joka on mielestäni jopa parempi kuin monet varsinaiset sinkkubiisit.

Vanha nainen hunningolla -biisissä Erin sai yleisönkin osallistumaan, vaikka vähän nihkeältä aluksi näyttikin. Kiinnitin muutamassa muussakin menevämmässä tai muuten rytmikkäämmässä biisissä huomiota siihen, että yllättävän moni istui aivan paikallaan. Joissain muissakin konserttisalikonserteissa olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset voivat kuunnella meneviä biisejä täysin paikallaan istuen ilman, että edes pää vähän heiluu musiikin tahtiin. Ääripääesimerkkinä ovat ne tietyntyyppiset miehet, jotka istuvat kädet puuskassa ja suu nurinpäin aivan kuin heidät olisi aseella uhattuna pakotettu paikalle. Minä kun en vain mahda sille mitään, että sopivan rytmin kohdalla alkaa pää vähän nykiä, sormi taputtaa polvea tai jalka tampata lattiaa. En sano, että pitää hyppiä aropupuna, mutta välillä olisi hauska nähdä pientä liikettä ja osoitusta siitä, että musiikki vie mukanaan. Kun ei se kuitenkaan ole rangaistava teko vähän jammailla keikalla. Ajattelen sen myös niin, että varmasti myös istumapaikallisissa keikoissa artistista on mukava nähdä, että yleisö on hereillä eikä istu vain ilmeettöminä suolapatsaina. Onneksi nyt kuitenkin yleisö osoitti suosiotaan aplodeilla, joista kyllä kuuli, että viihdytty ja nautittu oli.

Hieno ilta, jossa todella jokaiseen biisiin löysi uuden yhteyden. Erin on todella symppis tyyppi ja on kehittynyt artistina ja biisintekijänä hienosti. Ilta meni turhankin nopeasti, sillä encoren tullessa tuntui, että Erin oli vetänyt vain pari biisiä ja pitikin kellosta tarkistaa, että onko tässä istuttu todella yli 2 tuntia vai vain 20 minuuttia. Voin suositella käymään Alasti-keikoilla, jos (kun) niitä jatkossakin tulee, sillä tämä porukkaa osaa hommansa.







maanantai 11. syyskuuta 2017

We love the 90s @ Suvilahti (Helsinki, 25.8.2017)

We love the 90s -ysärifestarit rantautuivat jälleen kerran helsingin Suvilahteen. Kuten aikaisempinakin vuosina, niin nytkin perjantain artistikattaus oli mielenkiintoisempi kuin lauantain, joten lippu tuli hankittua vain perjantaille. Alunperin oli tarkoitus mennä paikalle viiden tienoilla, mutta matkalle sattui pieniä hidasteita ja olinkin paikalla vasta hieman seitsemän jälkeen. Se ei toisaalta haitannut, koska monet aiemmin esiintyneet artistit oli jo nähnyt aiemmin ja osa oli sellaisia, joiden näkeminen ei ollut välttämätöntä. Tärkein oli kuitenkin AQUA, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Illan aikana selvisi, että he ovat olleet kerran aiemmin Suomessa, mutta tämä on varmaankin tapahtunut 90-luvun puolella eikä silloin alaikäisenä ole oikein päässyt kiertämään keikoilla ja festareilla juurikaan.

Oma iltani alkoi siis Solid Basella, joka veti hyvän setin, vaikka ei mitään tajunnanräjäyttävää. Mirror, mirror on kyllä pirun kova ja sillä pääsi hyvin starttailemaan fiilistä ennen E-typea. E-type veti tuttuun tapaan energisesti uusien naislaulajien voimin ja yleisöä kehuskellen, ja mukana oli totta kai savua ja vähän tultakin. Yhteislaulu raikui mukavasti viilenevässä illassa, mutta E-type ei ole ollut ikinä niitä suurimpia suosikkejani, joten siksi tämäkään veto ei iskenyt täysillä kuin metrinen halko. Odotukset olivat eniten AQUAssa, joten en oikein malttanut keskittyä kunnolla näihin aiempiin artisteihin.

Ajatuksenani oli yrittää päästä suhteellisen lähelle lavaa AQUAn keikan ajaksi, joten E-typen lopetettua lähdin valumaan kohti lavan etuosaa katsastamaan millaisia paikkoja olisi tarjolla. Yllättäen ihmisiä lähti niin paljon pois, että sain eturivin paikan. Siistiä! Nyt alkoi fiilis nousta.

Harmillisesti juuri AQUAn kohdalla tekniikka kuitenkin petti ja yhtye pääsi aloittamaan puolisen tuntia myöhässä. Ja koska Helsingin kaupungin järjestyssääntöjen takia soiton pitää päättyä klo 23, niin AQUA joutui jättämään kolme biisiä pois. Tarkistin tämän vuoden aiempien keikkojen biisilistoja ja siellä olisi ollut nyt kuultujen lisäksi Turn back time, My mamma said ja Back to the 80s. Jälkimmäistä yhtye kyllä aloitti, mutta jotain tapahtui ensimmäisen minuutin jälkeen ja soitto hiljeni. Hetken päästä jatkoivat suoraan seuraavaan biisiin. Harmitti kyllä kovasti, että juuri sen yhtyeen kohdalla, jota eniten on odottanut, sattuu tällaista, mutta eihän näille mitään mahda. Eivätkä festarin järjestäjät näitä tahallaan tee. Olikin taas todella väsyttävää kuunnella, kun jotkut ulisivat ympärillä, että mikä maksaa ja miksi yhtye ei jo tule, vaikka selvästi sanottiin, että kyseessä on tekninen vika, jota korjataan parhaillaan. Joskus toivoisi näiden junttien vain jäävän kotiin, mutta onneksi soraäänet sentään hiljenivät (tai hautauivat musiikin alle), kun yhtye lopulta asteli takaisin lavalle.


Keikka alkoi Aquarius-levyn Around the World -biisillä, ja vaikka se ei ykkössuosikkini ole ollutkaan, niin muistin syövereistä kumpusivat biisin sanat huulille. AQUA rysäytti jo tällä ensimmäisellä biisillä sellainen show'n käyntiin, että saman tien alkoi harmittamaan, ettei yhtyettä ole nähty Suomessa useammin. Jos on vain kuullut biisejä radiosta ja nähnyt musavideoita, ei välttämättä usko, että purkkapoppibändi osaa oikeasti esiintyä myös lavalla. Itse en sitä epäillyt erityisemmin, mutta yllätyin silti positiivisesti siitä hurjasta energian määrästä, mitä yhtyeellä oli.

Seuraavaksi kuultiin debyyttialbumin Happy Boys & Girls, joka ainakin eturivissä kirvoitti jo enemmän yhteislaulua, sillä se lienee aloitusraitaa tutumpi useammalle. Mutta viimeistään My Oh My sai festariyleisön heräämään kohmeestaan, sillä biisin musavideokin pyöri MTV:llä melkein kyllästymiseen asti, ja kyllähän tuo biisi radiossakin aikaansa vietti. Kyllä vaan tuntui niin hienolta ja ainutlaatuiselta olla tällä keikalla läsnä ja eturivissä. Yksi parhaimpia hetkiä koko We love the 90s -festareiden historiassa!


Barbie Girl ja Doctor Jones olivatkin jo sellaista nostalgiatykitystä, että ei sitä itsekään ollut tajunnut ennen kuin nyt, kun vihdoin pääsi kuulemaan ne livenä. Lene ja René flirttailivat ja kähmivät toisiaan kuten biisien tunnelmiin kuuluu, ja tottahan se yleisölle sopii, kun esiintyjät tuovat lavalle kuumia aaltoja. Tosin René kyllä kähmi itseään pitkin keikkaa ja piti omaa kivaa mikrofonin kanssa, mutta toisaalta yhtyeen sanoituksethan eivät ole oikeasti mitään barbileikkejä ja purkkapalloja. Sikäli mielestäni mielenkiintoista, että E-roticin biisit ovat huomattavasti suorapuheisempia kuin AQUAn, mutta AQUAn lavaesiintymisessä on enemmän jännitettä ja seksikkyyttä kuin mitä E-roticilla. Ei E-rotickaan huono ole (onhan minulla yhtyeen levyjäkin vissiin neljä hyllyssä), mutta esiintyminen on ollut vaisumpaa ainakin niillä keikoilla, joita minä olen todistanut.

AQUAn jäsenten lauluäänistä ja -taidoista on varmasti miljoona mielipidettä, mutta tänä iltana yhtye soitti ja lauloi livenä, ja hyvältä kuulosti. Toki Youtubessa on tullut vastaan hieman epävireisiäkin esityksiä, mutta niitä välillä on eikä maailma niihin kaadu, varsinkaan silloin, kun biisit iskevät täydellä teholla. Epävireisyydestä ei ollut teknisistä haasteista huolimatta tietoakaan ja itse nautin konsertista todella paljon, ja erityisesti "pääpari" kemioista. Alkuperäisistä jäsenistä ainoastaan Claus ei ollut konsertissa mukana, sillä on jättäytynyt pois AQUAn riveistä -ainakin toistaiseksi.




Lisäksi kuultiin Cartoon Heroes, Lollipop (Candyman) ja illan päätti Roses Are Red, jossa niin ikään yleisö jälleen intoutui laulelemaan mukana, ja loppuaplodit olivat todella raikuvat. Vaikutti siltä, että muutkin olivat tykänneet konsertista, vaikka se vähän lyhyeksi jäikin. Eniten yllätyin illan aikana yhtyeen energisyydestä ja siitä, että he osaavat panna kerrassaan näyttävän, menevän, flirttailevan ja viihdyttävän esityksen pystyyn. Heissä todella on karismaa ja he tietävät mikä vetoaa yleisöön. Yhtyehän viljelji aika paljon fuck-sanaa, joka sekin voi yllättää ne, jotka ajattelevat yhtyeen biisien olevan kilttejä ja viattomia. Monilta AQUAn kuuntelu varmasti on jäänyt juurikin 90-luvulle (ja aivan 2000-luvun alkuun) eivätkä he varmasti tiedä, että yhtye julkaisi vuonna 2011 Megalomania-nimisen täysin uutta musaa sisältävän albumin. Minä pidin kovasti kyseistä albumista, ja muutamia kyseisen lätyn biisejä kuuntelen edelleen. Nyt We love the 90s -keikan jälkeen tuli sellainen olo, että taitaa olla aika kaivaa edellisetkin albumit esille ja palata jälleen niiden pariin, sillä ovathan ne aikansa klassikoita ja äärimmäisen hienoja, kevyitä popbiisejä. Ihan varmaa on, että jos ikinä AQUA tulee vielä Suomeen, niin sinne keikalle on päästävä, koska tämä oli ilta oli mieleenjäävä ja ainutlaatuinen kokemus. Kiitos jälleen We love the 90s, ja eiköhän ensi vuonna taas nähdä.







lauantai 9. syyskuuta 2017

Jonna Geagea: Arpia polvissa (2017)


Jonna Geagea aloitti tekemään paluuta musiikkimaailmaan, kun ensimmäinen single Pumppaa julkaistiin kesäkuussa 2017, ja jatkoa seuraa nyt Arpia polvissa -nimisen biisin myötä. Omaa aikaa -pitkäsoiton oli alunperin tarkoitus ilmestyä nyt syksyllä, mutta julkaisu on siirtynyt ensi vuoden puolelle. Tarkempaa päivämäärää ei vielä ole ilmoitettu.


Myös Arpia polvissa on Jonnan itsensä säveltämä ja sanoittama, joten toiveet biisin persoonallisuuden suhteen ovat suuremmat, sillä ainakin itse toivon artistin omasta kynästä syntyvän jotain enemmän kuin naapurin kynästä. Vaikka naapurikin olisi kuinka hyvä, niin kyllä itse biisejään tekevien artistien kohdalla tulee pieni lisäodotus uutta materiaalia kohtaan. 

Pidän todella paljon Jonnan äänestä ja olen pitkään odottanut häneltä omaa musiikkia, ja kun hän on tehnyt englanninkielisiä tekstejä mm. Warmenin levyillä vieraillessaan (They all blame me), uskoin, että nyt on luvassa kovaa materiaalia myös suomeksi. Mutta Arpia polvissa ei ole yhtä ehyt kokonaisuus kuin Pumppaa. Biisi alkaa jazz-tyylisillä papadappaiduilla  (ja näitä esiintyy myös myöhemminkin), ja mukava rytmikkyys vie kyllä tarinaa eteenpäin läpi biisin. Mutta siltikin nuo svengaavat fiilistelyt tuntuvat olevan kuin toisesta biisistä eivätkä istu muuhun melodiaan saati sanoihin, kun mukaan lisätään vielä rock-henkisemmät jee-jeet. Arpia polvissa -biisiin on valittu mielestäni liikaa erimuotoisia paloja eri laatikoista eivätkä ne oikein loksahda toistensa lomaan sujuvasti vaan tuntuu kuin vajaan neljän minuutin aikana kuultaisiin osia kolmesta eri biisistä. Olisin myös mielelläni kuullut hieman kaavan rikkomista etenkin -nut/-nyt -loppusointuihin, sillä noista jää nyt vähän sellainen fiilis, että on menty sanoituksessa helpoimman peruskaavan mukaan. (Näköjään Youtuben puolella joku muukin oli kiinnittänyt samaan huomiota.) Saan kyllä tekstin ajatuksesta kiinni, mutta lopullinen toteutus ei osunut sinne napakymppiin.

Pumppaa oli puhtaasti fiilistelevä kesäbiisi ilman suurempaa merkitystä, ja Arpia polvissa -biisin olisi puolestaan tarkoitus olla kertomus elämän kolhuista ja kiitoslaulu oikeille ystäville, ja tavallaan se onnistuukin, mutta Jonnan tasoista monipuolista tulkitsijaa tämä biisi ei palvele. En usko, että biisillä suurempaa yleisöä vielä vakuutetaan, mutta toivon, että muut tulevan albumin biisit ovat selkeämpiä ja vahvempia kokonaisuuksia, jotka tuovat kunnolla esille Jonnan parhaimmat puolet. Seuraavaa sinkkua odotellessa siis.

"Mut niin moni on mua rakastanut, sokeeta ohjannut, sängystä nostanut, ehjäksi parsinut ja kuunnellut."

maanantai 28. elokuuta 2017

Jarkko Aholan 40-vuotisjuhlakeikka @ Tampere-talo (26.8.20127, Tampere)

Tampere-talossa järjestettiin elokuisena lauantaina Jarkko Aholan 40-vuotisjuhlakonsertti. Tapahtuma oli ainoa laatuaan, sillä muihin kaupunkeihin vastaavaa ei tullut, vaikka kysyntää olisi varmasti ollutkin. Pidin tästä ajatuksesta, että tämä on vain tässä ja nyt, jolloin ilta tuntui vielä erityisemmältä. Ja täytyy sanoa, että olisi harmittanut aivan sanoinkuvaamattoman vietävästi, jos lippu olisi jäänyt saamatta. Olisin varmaankin sulkenut Instagramin ja jättänyt menemättä Facebookiin, koska en olisi kestänyt muiden hehkutusta illan upeudesta. Mutta onneksi sain lipun, ja Helsingistä on Tampereelle lyhyt matka.

Konsertti oli hyvin kattava katsaus Jarkon monipuoliseen repertuaariin. Ensimmäiset tahdit olivat Elvistä (mm. Always on my mind) ja ilta päättyi Teräsbetoniin, ja välissä kuultiin melkein kaikkea siltä väliltä. Aplodit olivat Jarkon astuessa lavalle jo niin huikeat, että hetken ehdin miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa korvatulpat mukaan. Jälleen voi vain iloita siitä, että aidot artistit otetaan avosylin ja iloiten vastaan, sillä he ovat sen ehdottomasti ansainneet. Olen myös ilokseni huomannut, että vaikka menenkin Jarkon konsertteihin odotukset korkealla, niin hän onnistuu ne joka kerta ylittämään, sillä hänen karismansa ja käsittämättömän hieno äänensä saavat lumoihinsa joka kerta. Se, että Jarkko vetää konsertissaan mm. Elvistä, Queenia, iskelmää, progea ja heviä yhtään takertelematta missään tyylilajissa, kertoo sen, miten oikeasti upeasta muusikosta on kyse. Eikä pelkästään Jarkon kyky tulkita eri tyylisiä biisejä tee illasta unohtumatonta vaan myös bändin soittajat taipuvat aivan yhtälailla eri biisien maailmoihin saumattomasti. Mieletöntä, että tällaiset ihmiset ovat löytäneet toisensa! Heillä myös on selvästi mukavaa lavalla, joten tämä hyvä energia välittyy luonnollisesti yleisöllekin.

Konsertissa oli useita eri vaiheita ja niitä edelsi aina pieni johdantovideo, jossa Jarkko jollain tavoin pohjusti seuraavaa teemaa. Hieman oli videoissa äänissä jotain vikaa, sillä taustalla soiva musiikki oli liian kovalla suhteessa puheeseen, joten jouduin jonkin verran pinnistelemään, että olisi saanut kunnolla selvän. Mutta tämä olikin koko konsertin ainut häiritsevä tekijä. Muuten koko ilta oli tunnelmointia, tykitystä, svengailua ja hyvää fiilistä tulvillaan.

Jarkon keikkoihin kuuluu luonnollisesti myös jokunen biisi Queenia, joten onneksi niitä kuultiin myös tänä iltana. Yksi suosikeistani Show must go on raikui jälleen pysäyttävän koskettavana, ja melkein piti taas pidättää hengitystä, ettei mikään turha ääni olisi pilannut tätä huikaisevaa hetkeä. Uskoisinpa, että jopa Freddie Mercury antaisi hyväksyntänsä tälle Jarkon versiolle, on se vaan niin järisyttävä.

 
Ensiesityksiäkin kuultiin, totta kai. Eli aivan Jarkon uran alkuajoilta ennen levytyssopimusta, ja sellainenkin biisi, jota ei koskaan oltu soitettu isommalle yleisölle. Harmillisesti en näiden biisin nimiä saanut tallennettua muistiini. Toimivia, mukaansatempaavia ja tarttuvia olivat kyllä nämäkin, ja olisin kyllä mielelläni kuunnellut enemmänkin. Olisipa hienoa joskus saada noita alkuaikojen biisejä jollekin kokoelma-albumille, jotta me vannoutuneimmat Jarkko Ahola -fanit saataisiin nauttia myös niistä alkuaikojen helmistä.

Myös Romanssi-levyltä kuultiin otantaa (Pilvi taivaan peittää, Merimies, Minä olen muistanut). Tässä osiossa myös Pepe Willberg asteli lavalle kahden ensiksi mainitun biisin ajaksi. Ihan mukava lisä varmasti, mutta itse en oikein pidä Willbergistä, joten en saanut hänen vierailuistaan kummoisempia kiksejä. Edessäni istuva rouva onneksi riemuitsi minunkin puolestani ja näytti menneen ihan pähkinöiksi Pepen ja Jarkon yhteisesiintymisestä. Hienoltahan miesten laulu toki kuulosti, mutta minulle ei Pepen tulkinnasta välittynyt samanlaisia säväreitä kuin Jarkon laulusta.

 
Oli hienoa olla konsertissa, jossa tuntui, että sai vähintäänkin neljä eri keikkaa samalla hinnalla, sillä toki lavalle astelivat myös AHOLA- ja Teräsbetoni -kokoonpanot. Ja voi sitä huudon ja taputusten määrää erityiseti Teräsbetonin kohdalla. Hieman huolissani epäilin, että Tampere-talon seinät eivät ehkä kestä näitä myrskyisiä suosionosoituksia vaan kohta alkaa kattopalat pudota ja lamput särkyä. Mutten huomannut rapistumisen merkkejä paikalta poistuessani, ja kaipa rakennus edelleen pystyssä on, sillä eivät ainakaan iltalehdet ole muuta uutisoineet.

On turha sanoa, että se ja se biisi on Jarkon tuotannosta lempparini, sillä harvassa ovat ne huonommat biisit. Joten täysillä piti fiilistellä AHOLAn osilta As long as I live -biisiä, joka oli sellaista tykitystä ja äänen revitystä, että salin penkki alkoi tuntua tuskallisen pieneltä. Eihän tällaisia menokappaleita vain voi istualteen kuunnella! Vesikidutuskin kuulostaa siedettävältä verrattuna siihen fiilikseen, mikä nyt oli, kun ei voinut nousta joraamaan. Rock'n'roll isn't dead!

Olen varmaan hehkuttanut I walk alonea jo aiemminkin, mutta biisiä ei vain voi nostaa esille tarpeeksi. Kylmät väreet menevät kropassa joka kerta "pelkkää" albumiversiotakin kuunnellessa, joten on vaikea edes sanoa, miten kokonaisvaltaisiin säväreihin pääsee, kun tämän kuulee livenä. Biisissä on aivan epäilyksettä ainekset klassikkobiisiksi, joten en voi edelleenkään käsittää, ettei suuri yleisö ole tätä löytänyt, vaikka rokki- ja hevihemmoja on maa pullollaan. Täytyy vain sitkeästi jatkaa AHOLAn tuotannosta puhumista, niin ehkä muutkin vielä havahtuvat.

Teräsbetoni räjäytti tajunnan ja koko salin tuhansiksi kappaleiksi. Orjatar on ollut suosikkini vuodesta 2005 asti ja joka kerta, kun sen kuulen, palaan vuosien takaisiin tunnelmiin. Biisi on täyttä rautaa eikä vuodet ole yhtään himmentäneet sen pintaa! Varmasti vielä vanhainkodissakin isken nyrkkiä ilmaan, kun tämä biisi soi. Huh ja vau!
Myös Missä miehet ratsastaa ja Viimeinen tuoppi olivat huumeen lailla vaikuttavia vetoja, ja joista ei meno voi enää parantua. Tai no, ehkä voikin. Onneksi edes viimeisen biisin ajaksi jengi nousi seisomaankin, niin sai fiilistellä täysillä. Kyseessähän oli se tulisin, metallisin ja leimuavin Taivas lyö tulta, josta yhtyeen tarina aikoinaan kunnolla starttasi. Näin menevissä konserteissa on kyllä vähän tympeää istua koko ajan, kun menojalka vipattaisi, mutta ymmärtäähän sen, kun kyseessä on salikiertue. Toivottavasti Jarkko joskus tekisi vielä klubikeikkojakin, niin pääsisi bilettämään oikein kunnolla. Toki pääasia kuitenkin on, että hän keikkailee ja äänentoisto pelaa, niin olen tyytyväinen.

Jälleen Jarkko ja kumppanit tarjosivat niin mieleenjäävän ja mahtavan konsertin, että se taatusti muistetaan vielä pitkään. Pidempäänkin kuin vuoden verran. Kiitos jälleen upeasta illasta!






torstai 3. elokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #1: Nukutaan (2003)

Nylon Beatin viidentoista parhaan biisin ykkössijalla on 12 apinaa -albumin päätösraita Nukutaan, joka julkaistiin myös sinkkuna.

Tehdessäni TOP-listauksia on ykkössija yleensä se haastavin. Olisi niin monta biisiä, jotka pitäisi laittaa jaetulle ykkössijalle ja tuntuu usein väärältä jättää jokin superkova biisi "vain" kakkoseksi. (Tai yleensä kokonaan pois listalta.) Nylon Beatin kohdalla kuitenkin oli samantien selvää, että Nukutaan kuuluu listalla vain ja ainoastaan ykkössijalle. Biisistähän tuli julkaisun myötä monen fanin suosikki, ja myös yhtye sanoi, että tämä on parhaimpia biisejä, joita ovat levyttäneet. Olisivatko peräti Ile Vainio ja Risto Asikainenkin sanoneet itsekin jotain samansuuntaista? Ehkä biisi ei ole jäänyt samalla tavoin elämään radioissa ja klassikkolistoilla kuten Satasen laina tai Rakastuin mä looseriin, mutta uskoisin, että biisin puolestapuhujia kyllä edelleen riittää. Uskaltaisin nimittäin väittää, että biisi voisi upota sellaisiinkin ihmisiin, jotka eivät yhtyeen alkuaikojen tuotannolle ole lämmenneet.

Käydessäni läpi NB-lehtileikkeitäni osui eteeni eräs Hesarin kysymyspalstan kysymys, jossa tiedustellaan, että mitä ihmettä siellä biisin kertsien välissä/jälkeen oikein lauletaan. Samaa asiaa ihmeteltiin toki jo silloin vuonna 2003 nb.orgin foorumilla, ja yhtyeeltä itseltäänhän saatiinkin vastaus, että tytöt eivät suinkaan laula "she knew" vaan "shinjuu", mikä on japania ja tarkoittaa kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen yhtäaikaista itsemurhaa. Huvittavinta oli, että jostain netin foorumeilla tai Youtubesta löytyi aina niitä, jotka kiven kovaan väittivät, että se on jotain muuta kuin "shinjuu", vaikka sanat löytyvät virallisesta nuottikirjastakin. Jostain syystä itselle vierasta käsitettä ei suostuttu hyväksymään, vaikka mitä faktoja olivat toiset ihmiset linkitelleet.

Nylon Beat jäähyväiskeikalla ravintola Maestrossa vuodenvaihteessa 2003-2004.

Biisin kuulin ensimmäisen kerran muistaakseni alkuvuoden Järvenpään keikalla ennen kuin 12 apinaa -albumia oli vielä julkaistu. Useinhan uudet kappaleet tekevät vaikutuksen ihan vain sen takia, että ne ovat uusia, mutta Nukutaan jäi heti mieleen erottuvana ja uudenlaisena Nylon Beatin tuotoksena. Joskus keikoilla kuullut uutuusbiisit väljähtyvät ensihuuman jälkeen, mutta näin ei tämän kanssa käynyt, vaan jos vain ja ainoastaan yhden biisin yhtyeen tuotannosta nostaisin tänäkin päivänä esille, olisi se juurikin Nukutaan.

Vaikka yhtyeen tuotantoon mahtuu monenlaisia helmiä, niin Nukutaan on niin tekstin, laulun kuin yleistunnelmansa puolesta mielestäni aivan omaa luokkaansa. Siihen on saatu tuotua rakkauden lämpöä, mutta myös synkkyyttä ja aikakauden päättymistä. Ei tätä virallisesti koskaan yhtyeen jäähyväisbiisiksi leimattu enkä kyllä minäkään biisiä sellaiseksi miellä, mutta ei sitä käy kieltäminen, etteikö tässä tiettyä tunnelmaan sopivaa kaihoisuutta ja lopullisuuden leimaa olisi, kun biisi on vielä 12 apinaa -albumin viimeinen biisi. Biisin kertojan tarina toki on dramaattisempi, mutta saahan tuosta  halutessaan vietyä ajatusta eteenpäin, että molemmissa tapauksissa laulu päättyy ja jäljelle jää vain hiljaisuus.

Suurimmaksi osaksi biisin erinomaisuus toki johtuu siitäkin, että 2003 oli yksi NB-fanitukseni aktiivisimpia vuosia ja juuri silloin yhtye ilmoitti lopettavansa. Silloin tuntui, että kaikki mahdollinen jäljellä oleva pitää imeä itseensä, koska teininä ajatteli, ettei elämää jäähyväiskeikkojen jälkeen ole. Onneksi tässä vuosien myötä on oppinut sen, että musiikin tuomat muistot eivät katoa mihinkään, vaikka tekijät lopettaisivatkin. Onkin ollut hauska tehdä tätä listausta, koska olen toki kuunnellut nyt muitakin kuin listalle päätyneitä biisejä ja huomannut matkaavani ajassa useamman kerran taaksepäin. Hienoja hetkiä ja muistoja palautui mieleen, ja jos Nylon Beat vielä joskus tekee julkisen comeback-keikan, niin siellä nähdään. :)

Listan kaikki kohdat löydät tämän linkin takaa.

"Silmiis pala taivasta jää
Silmänräpäys vain pimeää
Meille kaikkeus on tuntematon
Mut kanssas ei oo pelättävää

Kovin monta vuotta odotettiin
mut pikavuoro sai meidät kii
Se enää pysähdy ei
vaan sydämet vei
Ja valo näytti rakastaviin"



keskiviikko 2. elokuuta 2017

Linda Howard: Täydellinen mies (2004)

Linda Howardin Täydellinen mies (Mr. Perfect, 2000) oli aikoinaan ensimmäinen kirja, jonka kirjailijalta luin ja jonka olen lukenut jo useamman kerran sen jälkeen. Olen tällä hetkellä (jälleen) jumahtanut lukemisessa siihen pisteeseen, että olen aloittanut varmaankin kymmenen eri kirjaa, mutta yhtäkään en ole saanut loppuun asti. Joskus tällaisissa tilanteissa auttaa se, että lukee sellaisen kirjan, jonka tietää hyväksi. Sen jälkeen on taas helpompi palata "uusien" kirjojen pariin, kun lukujumi on saatu katkaistua. Joten toivottavasti tämä kirja auttaa asiassa tällä kertaa.

Kirjassa työkaverit ja ystävykset Marci, TJ, Luna ja Jaine kokoontuvat usein töiden jälkeen paikalliseen baariin juoruilemaan ja parantamaan maailmaa lasillisten ja hyvän ruoankin ääreen. Eräänä iltapäivänä nelikko alkaa heitellä ajatuksia siitä, millainen olisikaan fantasioiden täydellinen mies. Naiset saavat listattua niin luonteenpiirteitä kuin fyysisiä ominaisuuksia, ja saavat hyvät naurut pohtiessaan, millaista olisi oikeasti tavata täydellinen mies, vaikka toki tietävät, ettei kaikkia kohtia täyttävää adonista olekaan olemassa oikeassa maailmassa. Listan oli tarkoitus pysyä täysin nelikon oman sisäpiirin vitsinä, mutta niinhän siinä käy, että ensin lista päätyy heidän yhteisen työpaikkansa talon sisäiseen lehteen, josta se leviää kulovalkean tavoin lopulta jukiseen mediaan tavoittaen näin yhä laajemman yleisön. Osa suhtautuu asiaan huumorilla, osa julistaa naiset pinnallisiksi ja sitten on tarinan murhaaja, joka ottaa listan henkilökohtaisena loukkauksena. Hän päättää kostaa kokemansa häpäisyn, ja pian on ensimmäinen neljästä naisesta murhattu ja poliisin selvitellessä asiaa huomataan, että jäljelle jääneistä kolmesta ei kukaan ole turvassa.

Täydellinen mies on ehdottomasti yksi parhaimpia tämän tyylilajin kirjoja, vaikka siitä toki tiettyjä kliseitä hahmoissa ja tapahtumissa löytyykin. Juoni on mielestäni riittävän omaperäinen, josta löytyy jopa yllätyksiä, vähän jännitystä ja tottahan mukaan mahtuu sähköä ja kipinää kirjan pääparin, Jainen ja Samin, välille. Kirjailija on osannut luoda erityisesti Samin ja Jainen välisiin keskusteluihin vauhdikasta naljailua, ja juuri nämä dialogit jaksavat vielä useamman lukukerran jälkeenkin naurattaa. Jaine on kipakka, sanavalmis ja jokseenkin kärsimätön nainen, joka koittaa päästä kiroilustaan hauskalla tavalla, ja siitä syntyykin kirjan aikana monia hyviä verbaalisia tilanteita. Romanttisiin kirjoihin usein kuuluu se, että pääroolissa oleva nainen tai mies on hyvä suustaan, ja jos kirjailijalla on riittävästi mielikuvitusta, ovat tällaisten hahmojen sutkautukset juuri niitä parhaimpia. Kotimaisista kirjailijoista Anni Polva luonnollisesti taitaa parhaiten tällaiset asetelmat.

Sen lisäksi, että Jainen hahmo on mietitty loppuun saakka ja hänestä on luotu selkeä persoona, ovat myös hänen kolme ystäväänsä kuvailtu niin hyvin, että he eivät tunnu lainkaan sivuhenkilöiltä. Joskus romanttisissa dekkareissa päähenkilön parhaan ystävät häilyvät vain tähän taustalla ja ovat ehkä vain kirjailijan itsensä mielestä hyvin luotuja hahmoja, mutta lukijalle paistaa keskeneräisyys. Tämän ilmiön olen huomannut erityisesti kirjailijoilla, joilla tulee kirja vuodessa, mutta ainakaan tässä Howardin kirjassa sellaista ilmiötä ei mielestäni ole.

Täydellinen mies on viihdyttävä, hauska, piristävä ja helppolukuinen kirja. Tarinassa on koko ajan jotain meneillään, muttei kuitenkaan liikaa ja kirjailija saa päätettyä juonen selkeästi ja uskottavasti. Myös kurkistukset murhaajan ajatuksiin tuntuvat uskottavalta kyseiselle hahmolle enkä ole useamman lukukerran jälkeen huomannut kirjassa merkittäviä epäjohdonmukaisuuksia. Muistelisin, että olen lukenut kirjan ensimmäisen kerran 2004 tai 2005, ja sen jälkeen olen palannut kirjan pariin suunnilleen kerran vuodessa. Täydellinen mies on kirjana juuri sellainen, johon tarttuu, kun kaipaa jotain kevyttä kirjallisuutta pienellä murhalisällä ja joka ei kuitenkaan mene liikaa Harlekiini-osastolle.




.