torstai 6. huhtikuuta 2017

Korvamatoja vol 4 (+blogin lomatauko)

Korvamatobiisit voivat olla hyvällä tavalla tarttuvia tai sitten niin ärsyttäviä, että ne melkein ajavat hulluuden partaalle, jos niistä ei pääse ajoissa eroon. Enimmäkseen korvamadot ainakin omalla kohdallani ovat niitä, joita ei vapaaehtoisesti kuuntele ja siksi ärsytyskynnys on suurempi. Joskus riittää se, että kuulee biisin ensimmäiset tahdit ja sitten on jo myöhäistä hiljentää loput biisistä.
Mutta sitten välillä joukossa on joitakin ihan kivoja biisejä, jotka eivät ärsytä, mutta joita ei siitä huolimatta viitsisi tuntikausia päässään pyöritellä.

En muista tarkalleen, mistä Melanie Martinezin Dollhouse (2014) osui tielleni ensimmäistä kertaa, mutta tykkäsin kovasti biisin koukuttavista taustoista, jotka tuovat heti mieleen nukkekodin ja pimeästä ja salailevasta tunnelmasta. Olen yrittänyt joitakin artistin muita biisejä kuunnella, mutta toistaiseksi vain Dollhousessa on sitä jotain. Tämä on sellainen biisi, josta ei pääse yrittämälläkään eroon. Aamulla töihin mennessäni tämä tuli soittolistaltani yhden kerran ja vielä neljän tunnin päästä biisi edelleen pyöri mielessäni, vaikka työnteon olisi pitänyt pystyä pitämään biisi loitolla. Eihän tällaista biisiä sivuuta mikään muu kuin seuraava korvamato.

"Everyone thinks that we are perfect."





Ysärifestareilla esiintyi muutama vuosi sitten Günther, joka ei kuulu omiin suosikkeihini. Kuitenkin täytyy myöntää, että biisit ovat TODELLA tarttuvia ja niissä on hauskaa huumoria, joten Günther ei artistina ylitä ärsytyskynnystä. Kun ysärifestarit oli paketissa ja lähdin kotiin, niin kaikista illan aikana kuulluista biiseistä Teeny Weeny String Bikini (2004) oli se, jota hyräilin kotimatkalla ja vielä nukkumaanmennessä silmien painuessa kiinni. Nukkumatti ei tullutkaan sinisellä autollaan hiljaa hyräillen vaan "string-bikinit" paukkuen. Juu, ei.

"You touch my tralalaa."



En voi sanoin, kuvin tai eilein mitenkään kuvailla, miten paljon inhoan Nicki Minajin Anaconda-biisiä (2014). En yleensäkään ymmärrä Nickin suosiota, mutta tämä biisi on nykymusiikkia paskimmillaan eikä tätä olisi pitänyt koskaan milloinkaan ikinä julkaista. Ja toivoisin, etten olisi tätä ikinä kuullutkaan. Mutta niin valitettavasti pääsi pari kertaa käymään ja sen jälkeen meni jonkin aikaa, että riitti, kun joku vain mainitsi biisin nimen ja poks! Anaconda luikerteli aivoihin. Onneksi en ole tätä pitkään aikaan missään enää kuullut soitettavan, joten monilta aivosolujen menetyksiltä on vältytty.

"Oh my God, look at her butt!"





Lopuksi vielä "kevenneys" -ja syvimmät pahoitteluni. ;)
"Piikkukaakkosen poosti, postilokero kolmeneljäseitsemän kolmekolmesatayksi, Tampere kyymmennen."


Aiemmat korvamatopostaukset tässä: osa 1, osa 2 ja osa 3.


Loma alkaa lähestyä, joten aika on mennyt sen suunnittelemisessa enkä valitettavasti ole oikein ehtinyt kirjoitella blogiin. Pahoitteluni tästä. Seuraavat pari viikkoa olen aika lailla kokonaan pois koneen äärestä, koska alkaa talviloma. Jee! Joten aika todennäköisesti tänä aikana ei päivityksiä blogin puolelle tule. Näillä näkymin seuraavan kerran palailen blogin ääreen huhtikuun lopussa. Instagramiin tulen päivittelemään jonkin verran kuvia lomatunnelmista, joten siellä voi käydä kurkkimassa. ;)

perjantai 31. maaliskuuta 2017

SAARA: Superpowers (2017)

SAARA eli Sara Forsberg julkaisi hiljattain uuden singlen, joka kantaa nimeä Superpowers. Olen pitänyt aiemmin julkaistuista biiseistä (Permission to love, California, The Urge), koska niissä on raikkautta ja persoonallista otetta, joten innolla kyllä aina odottelen, kun SAARA ilmoittaa julkaisevansa uutta materiaalia.

Superpowers ei toista aiempia biisejä ja on edelleen artistin oloista musiikkia, mutta mielestäni tunnelma ja toteutus jää jokseenkin sekavaksi, ja SAARAn äänikin tuntuu hukkuvan liiaksi taustojen joukkoon. Akustisena biisi voisi kyllä toimia huomattavasti paremmin, kun tulkinta saisi enemmän jalansijaa ja köyhähkö sävellys jäisi taka-alalle. Verrattuna vaikkapa edelliseen Permission to love -sinkkuun, on tämä mielestäni askel taaksepäin, koska Superpowers sulautuu enemmän massaan ja jää pikemminkin hetkittäiseksi iloksi kuin pitkäaikaiseksi hitiksi. Sanat eivät saa aikaan suurempia ahaa-elämyksiä, vaikka niiden kertoman tarinan ajatuksessa onkin ideaa. Erityisesti kertosäe nousee esille jääden parhaiten biisistä mieleen, mutta muuten kokonaisuus ei mielestäni tee oikeutta Superpowers-nimelle saati ole riittävän persoonallinen erottuakseen mainstreamista. Nimen perusteella olisi voinut ajatella, että biisi on kunnon voimaballadi, tarttuva bilebiisi tai muuten erilainen, uudenlainen, mutta nykyisenä toteutuksena tämä jää harmittavaan välimaastoon, josta se ei useamman kuuntelukerran myötäkään oikein pääse nousemaan. Ei tämä biisi oikein omaan makuuni iske, joten seuraavaa jäädään odottelemaan parempaan uskoen.
Videon tyylistä tykkään kovasti, joten se onkin mielestäni biisiä parempi.

"I wanted you more than I wanted superpowers."


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Harry Potter ja liekehtivä pikari (2000)

Harry Potter ja liekehtivä pikari on J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjan neljäs osa, joka on julkaistu vuonna 2000 (suomennos 2001).

Tällä kertaa Harry Potterille alkaa tapahtua jo ennen ennen kuin hän on päässyt aloittamaan uutta lukuvuotta Tylypahkassa, kun Potter ja Weaslyn perhe lähtevät katsomaan huispauksen maailmanmestaruusottelua. Tarkoitus olisi viettää mukava huoleton matka ja nauttia urheilusta, mutta tunnelmaa pilaavat yllättäen varjoista ilmestyneet kuolonsyöjät. Tilanne karkaa täysin käsistä, kun taivaalle ilmestyy Voldemortin merkki: pimeän piirto. (Tuli muuten tästä heti mieleen Batmanin taivaalle heijastettu merkki.) Ja sehän ei voi luvata mitään muuta kuin huonoa.

Huispauksen mestaruusottelussa Harry ja kumppanit näkivät ensimmäistä kertaa livenä Viktor Krumin siepparin toimessa, ja kun tänä vuonna Tylypahkassa järjestetään vuosien jälkeen kolmivelhoturnaus, on Krum yksi osallistujista. Kolmikko pääsee lähelle idoliaan, mutta idolitkaan eivät välttämättä ole sellaisia, millaisiksi heidät kuvittelisi tai toivoisi.


Kolmivelhoturnaukseen saavat asettua ehdolle ja osallistua vain täysi-ikäiset velhot, joten Harryn nimen ilmestyminen pikarista aiheuttaakin hämmästystä ja kateuttakin etenkin muutamien alaikäisten keskuudessa, koska kukapa nyt ei haluaisi voitosta luvattua mahtavaa palkintoa. Turnauksessa on kolme osiota, jotka luonnollisesti ovat toinen toistaan vaikeampia, ja viimeinen koitos on vaarallinen ja jännittävä eikä yllättäviä käänteitä puutu kisasta tai kisan ulkopuolisistakaan tapahtumista.

Neljästä tähän mennessä lukemastani Potterista Liekehtivä pikari on aivan ehdottomasti suosikkini ja paras kirja, minkä olen tähän mennessä tänä vuonna lukenut. Potter ei ole enää liian lapsi, joten kirjan tapahtumatkin ovat jälleen monipuolisempia ja monimutkaisempia kuin edellisessä osassa, ja myös kirjan taistelukohtaus on kutkuttavampi ja haastavampi kuin aiemmin. Lukija saa viimeistään siinä vaiheessa huomata, että Potter ei olekaan enää avuton lapsi ja aloitteleva velho vaan kasvamassa joksikin paljon merkittävämmäksi. Kolmivelhoturnauksen tehtäviä oli sopiva määrä, jotta niistä tuli kokonaisuuteen piristävää arvoituksen henkeä ja lukijan mielenkiinto jaksoi pysyä yllä, kun tehtäviä ei ollut liikaa. Kirjassa vallitsi siis täydellinen tasapaino kaikkien eri elementtien kesken.

Kun olin päässyt liekehtivän pikarin kolmanteen haasteeseen, tapahtui lukemisessani sama kuin hyvien dekkareidenkin kohdalla, kun syyllinen on paljastumaisillaan. Aloin lukea tekstiä huomattavasti nopeammin, koska tunsin, miten loppuratkaisu on jo maistettavissa ja samaan aikaan uppouduin niin syvälle tapatumiin, että millään ulkopuolisilla tapahtumilla ei enää ollut väliä. Olin tuolloin junassa matkalla kohti Helsinkiä ja kaikki äänet ja junan vaunu katosivat sumuun istuessani omassa kuplassani, jonka paperille painetut sanat olivat onnistuneet luomaan. Tuntui, että jos lasken kirjan edes hetkeksi käsistäni, niin Tylypahkan labyrintti, velhot ja taikuus katoavat sekunnissa. Jännitys todella tiivistyi sitä mukaa mitä lähemmäs Harry pääsi kolmivelhopokaalia. Olin tosissaan yllättynyt, että vain lasten tarinaksi kuvittelemani kirja tarjosikin hetkiä, joissa juoni sai niin mielenkiintoisia käänteitä, että jopa hengittäminenkin olisi tunutunut häiritsevän keskittymistä. Oikeastaan lukeminenkaan ei enää tuntunut lukemiselta vaan pikemmin tuntui kuin olisin vain lipunut ajattomassa virrassa seuraamassa tekstissä kuvailtuja tapahtumia. Sama reaktio tulee nimenomaan oikeasti hyvin rakennettujen ja ajatuksella tehtyjen kirjojen (kuten vaikkapa Nesbon) kohdalla enkä rehellisyyden nimissä todellakaan odottanut fantasiakirjan saavan aikaan vastaavaa. Kuten en aluksi odottanut koko Potter-sarjaltakaan mitään mullistavaa, mutta halusin lukea ne osittain vain yleissivistyksen vuoksi.

Nyt on kyllä aikamoiset paineet viidennelle Harry Potterille, koska odotukset oikein pomppasivat korkeuksiin tämän kirjan myötä. Aiemmat kirjat ovat toki olleet oikein hyviä ja nekin olen lukenut nopeasti, mutta olin todella yllättynyt, että kirjailijan neljäs kirja onnistui yllättämään näin positiivisesti. Olinhan aiemmin kuvitellut kirjojen sisältävän vain lapsille sopivaa sisältöä, eli tylsää ja tasapaksua saman kaavan toistamista kirjasta toiseen. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla, ja miten ihanaa onkaan, kun kirjat onnistuvat yllättämään täysin!



Harry Potter ja liekehtivä pikari sopii vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 21.: sankaritarina.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Elokuva: Kaunotar ja Hirviö (2017)

Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Stephen Chbosky, Evan Spiliotopoulos
Musiikki: Alan Menken
Pääosissa: Emma Watson (Belle), Dan Stevens (Hirviö),  Luke Evans (Gaston), Kevin Kline (Maurice), Josh Gad (Le Fou, suom. Töppö), Ewan McGregor (Lumière), Ian McKellen (Könni)
Ensi-ilta Suomessa: 17.3.2017

Vuonna 1991 ilmestyneestä Kaunotar ja Hirviö -animaatiosta on nyt tehty live action -versio.
Belle on ranskalaisneito, joka asustaa isänsä kanssa pienessä mökissä. Lukevaa naista ei katsota kovin hyvällä pienessä kylässä, joten siksi Belle on kylän outolintu. Kaupungissa valitettavasti pyörii myös itserakas machomies Gaston, joka yrittää liehitellä vastahakoista Belleä vaimokseen, koska Belle on kylän kaunein ja siksi sopivin vaimoehdokas kylän komeimmalle miehelle.

Arkinen elämä pyörähtää ympäri, kun hätääntynyt hevonen palaakin takaisin markkinareissuilta ilman kärryjä ja Mauricea. Belle lähtee etsimään isäänsä, koska epäilee, että jotain vakavaa on sattunut. Hevonen vie Bellen Hirviön linnalle, josta Maurice löytyy vangittuna ja kylmissään. Saadakseen sairastuneen isänsä vapaaksi vaihtaa Belle tämän kanssa paikkaa ja jää itse linnaan vangiksi. Toisin kuin alkuperäisessä versiossa, niin nyt palvelusväki sijoittaa Bellen hienoon huoneeseen Hirviön tietämättä. Kun Hirvö saa asiasta tietää, pillastuu hän aika lailla. Höyryjen päästelyn jälkeen hän hyväksyy huoneiden vaihdon, koska onhan mahdollista, että tämä tyttö voi purkaa taian, jonka velho langetti turhamaisen prinssin ja tämän palvelusväen ylle.

Disneyn elokuvista on tehty jo useamman vuoden ajan live action -versioita, joista osa on ollut onnistuneempia kuin toiset. Kaunotar ja Hirviö on yksi suurimmista suosikeistani ja yksi ensimmäisistä Disneyn elokuvista, joka hankittiin meille VHS-hyllyyn, joten osaan animaatioversion etu- ja takaperin. Ehkä toisaalta se oli huono asia, koska elokuvan aikana ei voinut olla jatkuvasti vertailematta ja miettimättä, mitä repliikkejä ja kohtauksia oli jätetty kokonaan pois tai muutettu merkittävästi. Ajoittain tuo häiritsi täysin elokuvan maailmaan heittäytymistä.

Vuoden 2017 versio toki mukaili alkuperäistä, mutta yllättävän paljon yksityiskohtia ja juonenkäänteitä oli muutettu. Kamppailin kovasti sen kanssa, että miten noin useaan muutokseen tulisi suhtautua. En missään nimessä halunnut, että tämä uusi versio olisi täysin alkuperäisen kopio, koska mitä järkeä elokuvan tekemisessä silloin olisi ollut. Silti jotkin uudistukset tuntuivat oudoilta, koska ne toivat tuttuun tarinaan täysin erilaisia näkökulmia ja muuttivat jopa hahmoista syntynyttä alkuperäistä mielikuvaa. Elokuvan minulle merkittävimmät kohdat oli kuitenkin onneksi säästetty aika lailla sellaisinaan: elokuvan aloitus, länsisiipi, Bellen ja Hirviön ensimmäinen yhteinen tanssi ja kyläläisten hyökkääminen Hirviön linnaan. Täytyypä vielä erikseen mainita, että Hirviön linnan ilme oli toteutettu todella hyvin: se oli kutsuva, mutta vaarallinen ja oli kuin yksi elokuvan hahmoista.


Alan Menkenin luoma musiikki on ainutlaatuista ja niin kaunista, ettei monessakaan animaatioelokuvassa vastaavaa ole. Olen sitä mieltä, että tämä versiokin teki oikeutta musiikille, koska kohtaukset olivat tyylikkäitä ja laulu kaunista, eli ei onneksi tarvinnut myötähäpeän takia vääntelehtiä teatterin tuolissa. Kappaleita oli enemmän kuin animaatiossa ja se toi mielestäni mukavan lisäsäväyksen kokonaisuudelle. Ja juuri sitä jotain uutta, mitä toivoikin elokuvassa näkevänsä. Kyllähän siinä useampaan kertaan meni kylmät väreet, kun musiikkikohtaukset pääsivät täyteen vauhtiin, koska onhan elokuvateatterin äänentoisto on aina omaa luokkaansa tuoden sävellykset aivan kuulijan iholle. On vaikea valita, mikä kohtaus olisi tässä elokuvassa toteutettu ylitse muiden, mutta legendaarinen Bellen ja Hirviön tanssi oli kyllä yksi pysäyttävämpiä, lumoavimpia ja herkimpiä. Lisäksi Be our guest nousi uudenlaisiin korkeuksiin, kun jo animaatioversiossa ollut kohtaus päivitettiin 2010-luvulle. 3D-versiossa tuntui kuin itse olisi istunut pöydän ääressä esitystä katsomassa, ja lenteleviä esineitä tuli refleksinomaisesti väistettyä toistuvasti elokuvan aikana, kun ne syöksyivät suoraan päin näköä.

Kaunotar ja Hirviö -elokuvan uusi versio oli mielestäni yllättävänkin hyvä ja visuaalisesti vaikuttava. Näyttelijävalinnat osuivat nappiin, ja erityisesti Luke Evans teki hienosta oikeutta Gastonin hahmolle. Elokuva oli taianomaisen lumoava ja kyllä se katsojaa (minua) herkisti muutaman kerran. Sen verran muutosvastarinta kuitenkin kolkuttelee taka-alalta, etten vielä ole päättänyt olivat tietyt muutokset hyvä piristys elokuvan juoneen vai alkuperäisen tarinan pilaamista. Tietysti kaikkia piirroselokuvassa esiintyneitä vitsejä ei voi toteuttaa samalla tavoin live actionissa (tai ei haluttu?), joten se vähän harmittaa, että muutamat omat suosikkivitsit jäivät kuulematta. Ehkä nämä muutokset vain vaativat tottumista, koska alkuperäinen elokuva on kuitenkin niin mahtava, että pakostakin hieman varovaisesti suhtautuu mihin tahansa mikä siitä poikkeaa. Pääasiassa olen kuitenkin ehdottomasti enemmän positiivisen puolella ja menisin katsomaan elokuvan uudestaan. Ei ole Disney hukannut taitoaan luoda taikuutta.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Jarkko Ahola: Hauras-kiertue @ Savoy, Helsinki (18.3.2017)

Jarkko Ahola kiertää keväällä Hauras-kiertueen merkeissä ja nyt se rantautui Helsingin Savoy-teatteriin lauantaina 18.3.2017. Liput hankin heti, kun tulivat myyntiin, ettei vain kävisi huonosti ja jäisin oven taakse itkemään muiden mennessä kuuntelemaan upeaäänistä Jarkko Aholaa. (Nyt voisin siis itkeä ovien toisella puolella.)

Kun Jarkko Ahola ja kumppanit (koskettimet: Antti Hakulinen; basso, kontrabasso ja taustalaulu: Jari Laitinen; rummut, kitara ja taustalaulu: Antti Mäkelä ja poikkihuilu, nokkahuilu ja laulu: Maiju Felin) astelivat lavalle, olivat aplodit raikuvat. Oli selvää, että Savoyn salissa kaikki olivat innoissaan tästä illasta ja se haluttiin osoittaa esiintyjille saman tien. Eivätkä suosionosoitukset laantuneet illan mittaan vaan pariinkin otteeseen yleisö osoitti suosiotaan seisten ja taputtaen kuin horkassa. Jarkko Ahola -horkassa. 

Ilta oli niin tunnepitoinen ja huikea, että täytyy myöntää, etten enää tarkalleen muista biisien järjestystä. Joten toivottavasti en valehtele hirveästi, jos sanon, että illan aloitti Romanssi-albuminkin aloittava Pilvi taivaan peittää (edit. biisin nimi korjattu jälkikäteen oikeaksi kommenttien perusteella). Upea aloitus oli joka tapauksessa, ja vei yleisöltä pikkurillit käsineen päivineen. Tähtiartisti ja tähtisoittajat olivat saapuneet viihdyttämään ja kaikki olivat enemmän kuin valmiita musiikin vietäväksi.

Illan yllätysbiisivalinta oli J. Karjalaisen Keihäänkärki. Hetken ajattelin, että "jaaha, sitä lähdetään sitten Karjalaista versioimaan". Kunnes muistin, kuka on lavalla äänessä ja huoleni hävisi. Oli oikeastaan veikeänkuuloista, kun Ahola versioi Karjalaista. Kaksi suurta Jiitä kohtasivat, ja näen Jarkon versioinnin suurena kunnianosoituksena kokeneempaa Jiitä kohtaan. Karjalainen on mestari ja legenda omalla sarallaan eikä hänen biisejään varmasti kovin helppo ole lähteä coveroimaan, sillä ovathan ne suomalaisille alkuperäisissä muodoissaan niin rakkaita. Jarkko onnistui tekemään oikeutta alkuperäiselle ja tuomaan mukaan myös oman äänensä.


Teräsbetonin biisit toivat iltaan vauhtia muutaman sikermän muodossa, joista Metalliolut nostatti kyllä sellaiset fiilikset, että naapuriyökerhoissa ei mikään biisi yllä samaan. Oli tykitystä kerrakseen, muttei lainkaan tarpeeksi, sillä janohan kasvaa juodessa. Vaikka olenkin Orjattaren vannoutunut kannattaja, oli piristävää, että mukaan oli valittu uudet vanhat biisit. "Metallioluen nostan huulilleni, elinvoima palaa suoniini!"

AHOLA-yhtyeen I walk alone ei vain voi paremmaksi enää muuttua kuin mitä se oli tänä lauantai-iltana. Edelleenkään en voi ymmärtää, ettei AHOLAn biisejä ole suuri yleisö tuntunut löytävän. Ne eivät selvästi ymmärrä musiikista mitään. 


Jos sanoin Romanssin levyarvostelussani, että albumin nimibiisi sai polvet veteläksi ja sydämen lyömään ylimääräistä, niin se ei kyllä ollut mitään verrattuna siihen, miten biisin livevetoon reagoin. Heikotus oli koko kropan kattava tuntemus: kylmät väreet kulkivat sormenpäistä varpaisiin, kun biisi kietoutui suloisen pehmeänä kuulijan ympärille, hengitys tuntui salpautuvan, jonka jälkeen kehon jokainen sopukka tuntui sulautuvan yhdeksi lämpimäksi aalloksi, ja koko muu maailma (ja yleisö) katosi hetkessä pois. Upeaa ajattoman rakkauslaulun tulkintaa.

Minä olen muistanut kosketti syvälle ja tuntui seisauttavan lumollaan myös Savoy-teatterin seinät kuuntelemaan tätä nuorta ja lahjakasta laulajaa. Kuin ne eivät olisi aiemmin kuulleet niin harmonisen voimakasta ja herkkää tulkintaa.

En välitä oopperasta enkä osaa italiaa, mutta kun Ahola kajauttaa Nessun Dornan ilmoille, niin enempiä kyselemättä ostaisin lipun mihin tahansa, missä tällaista voisi kuunnella viikon putkeen ilman taukoja.

Queenin Under pressure toi iltaan rytmikästä fiilistelyä, ja nyt jo Jarkon keikoille mennessään toivookin Queenia kuulevansa. Ehkäpä joskus saadaan levyllisen verran pelkkää Queenia ja Jarkkoa.

Myös Antti Hakulinen pääsi sooloilemaan instrumentaalibiisillä. Biisin nimeä en tiedä, mutta upea hetki se oli vihreän sävysine tunnelmavaloineen. Tuntui kuin olisin leijaillut kosketinten soiton tahdissa uuteen maailmaan, jossa ei ole muuta kuin ilmassa tanssivia nuotteja, meren aaltoja ja auringonsäteitä.

Mukava lisä oli Maiju Felin, joka lauloi niin taustoja ja sooloja Jarkon ohella. Hienosti sopivat heidän äänensä yhteen, ja naisääni toi mukavaa lisäväriä kokonaisuuteen. Mainitsematta ei suinkaan voi jättää Antti Mäkelää ja Jari Laitista, jotka tuntuivat hekin olevan tulessa ja erityisesti Laitisen kontrabasson käsittely oli upeaa kuultavaa. Kymppi plusplus!


Illan päätti Lady in Black. Ja mikä päätös se olikaan! Niin paljon kuin alkuperäisestä biisistä pidänkin, kyllä Jarkon versio sai aikaan aivan uudenlaiset sävärit ja mietin, että tämä pitäisi aivan ehdottomasti saada levylle. Sanoinkuvaamattoman upea, niin kuin vain Jarkko osaa, versiointi kaikille tutusta biisistä. Kun artisti ottaa biisin täysin omakseen ja saa alkuperäisen unohtumaan, ei sitä pysty sanoin selittämään vaan se on kuultava itse.

Ilta oli enemmän kuin odotusten mukainen. Vaikka tietää Jarkon ja bändin olevan todella kovia, niin oli jälleen hienoa huomata, että tunnelma on vielä korkeammalla kuin mitä illan aluksi edes osaa toivoa. Kun olin selviytynyt ulos Savoysta ja kävelin Espan puiston läpi Lady in Blackia hyräillen, piti oikein palauttaa mieleen, että nyt on maaliskuu ja lauantai-ilta, koska käsitys todellisuudesta ja ajasta oli unohtunut Jarkon konsertissa.

Kiitos Jarkko Ahola!



perjantai 17. maaliskuuta 2017

A. Juhana Keronen: Midnight Club: elämää ilotalon isäntänä (2003)

A. Juhana Kerosen Midnight Club: elämää ilotalon isäntänä -kirja tarttui käteeni kirjaston hyllystä. Kävelin hyllyjen välissä ja tarkoituksena oli koettaa löytää ohkaisempia kirjoja luettavaksi, jotta olisi vähän paremmat mahdollisuudet saada luettua enemmän kuin viime vuonna. Minulla tuppaa olemaan taipumus valita niitä paksuimpia kirjoja, joten lukuhaastetta kai se on tämäkin, että yrittää löytää välillä jotain vähän lyhyempääkin.

Midnight Club kertoo tositapahtumiin pohjautuvaa tarinaa suomalaisesta "Mr. Gizmosta", joka on jo aiemmin hankkinut elantoaan kyseenalaisin keinoin ja siitä syystä hänet nyt palkataan nostamaan Espanjassa sijaitseva ilotalo uuteen uskoon. Ilotalon omistaa suomalainen verohallinnon kaveri, jota kutsutaan kirjassa Teittiseksi, koska kirjan julkaisuun on saatu asianomaisilta lupa vain jos tunnistaminen tehdään mahdottomaksi. Rahaa bordellin kassassa on jonkin verran, mutta suurin osa varoista on mennyt ihmisten henkilökohtaisiin käyttötarkoituksiin kiinteistön huoltamisen ja bisneksen ylläpidon sijaan. Sen lisäksi, että sisustus on kulahtanutta, niin myös huoratkin ovat väsähtäneitä ja rupsahtaneita. Tarvitaan siis monenlaista uutta kalustoa, jotta rikkaalle alueelle sijoitettu ilotalo olisi bisneksenä kannattava ja kilpailukykyinen.

Mr. Gizmo ottaa ensitöikseen hoitaakseen raha-asiat, viinaostokset ja uusien huorien hankinnat. Hän saa tilannetta kohennettua, mutta ei mene aikaakaan, kun ovesta astelee muutama venäläinen korsto bisneksiä hankaloittamaan. Toki paikallinen poliisikin pyörähtää paikalla, mutta ei venäläisten takia.

Kirjan juoni ei ole erityisen yllättävä vaan mielestäni monet käänteet ja tapahtumat ovat aika ennaltaodotettavaa peruskauraa, vaikken toki ilotalon pitämisestä mitään tiedäkään. Keronen kirjoittaa sujuvasti, joten kirjaa lukee mielellään, vaikka tekstissä ei esiinnykään poikkeuksellisen kekseliäitä kielikuvia tai jännittäviä hahmoja. Huoratkin ovat mielestäni liian tyypillisiä huoria ilman suurempia persoonallisuuksia. Keronen ei käytä ronskia rekkamiehen kieltä, vaikka sellaista olisi ehkä voinut ilotalon työntekijältä odottaa, joten päähenkilöstä jää mielikuva, että hän on aika tavallinen suomalainen mies, joka tekee hämärähommia, koska muut hommat eivät jaksa innostaa. Jos ilotalon isäntä onkin kokenut suurta stressiä tai pelkoa bisnestä pyörittäessään, niin kirjallisesta ilmaisusta se ei välity vaan yleistunnelma kirjassa on leppoinen ja vaisuhko. Tilanteiden kuvaaminen on latteaa eikä jännitettä oikein ole osattu luoda, vaikka bisneksen kyseenalaisuus antaisi olettaa, että kirjailija nimenomaan haluaisi tuoda esille, miten jännittävää elämä ilotaloympäristössä voi olla. Itse olisin tämäntyyppiseltä kirjalta toivonut huomattavasti vauhdikkaampaa kuvailua ja intensiivisyyttä. Ja vaikka puhutaankin tositapahtumiin perustuvasta kirjasta, olisi värityskynää voinut käyttää hieman rohkeammin, jotta tuntuisi siltä, että nyt ollaan oikeasti jännissä paikoissa.

Midnight Club ei mielestäni ole huono kirja, sillä nautin kyllä lukemisesta, vaikka puutteita olikin.  Jos jotain uutta odottaa tai salaisuuksia pimeältä puolelta, niin niitä ei valitettavasti tästä teoksesta saanut. Onhan toki ihmiskauppaa ja sen sellaista, mutta kertomatyyli on sen verran neutraalia, että en lukijana tuntenut kaupattavia ja itseään myyviä naisia kohtaan suurta sympatiaa. Toisaalta kaikki naiset kyllä olivat itse halukkaita lähtemään bisnekseen mukaan, eli varsinaista pakottamista ei kirjassa esiintynyt. Juonessa ei siis ole juurikaan aidonoloisen tuntuista draamaa ja vaarallisia tilanteita vaan esiintyvät haasteet ovat nopeasti ohi ja se siitä, seuraava. Yleistunnelma on vähän liian arkipäiväinen suhteessa siihen, että Gizmosta saatu vaikutelma on kaikkea muuta kuin kovaksi keitetty konna, jota mikään ei hetkauttaisi.

Midnight Club on ihan hyvä yhden lukukerran kirja muiden joukossa, mutta en näe syytä palata siihen uudestaan.


Kerosen kirja kuittaa vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 48.: Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän eli ilotalon pitämisestä.


.