torstai 16. marraskuuta 2017

Päivä 28: Ikävöin

Ikävä on välillä niin voimakasta, että mikään ei tunnu auttavan. Tyhjä tunne valtaa mielen eikä itkeminenkään helpota. Kun näen syksyn tuulissa pyöriviä kuivia lehtiä, ajattelen häntä. Miten hän olisi sukeltanut lehtikasaan, heittänyt värikkäitä lehtiä ilmaan ja katsonut minua virnuillen. 

Kun vesisateet yllättivät, muut alkoivat valittaa kosteudesta ja pimeydestä. Mutta ei hän. Joskus hän katsoi taivaalle mietteliäänä, mutta enimmäkseen hän ei välittänyt vaan lähti ulos touhuamaan intoa puhuen.  Minä jäin sohvalle makaamaan ja mietin kateellisena toisen ihmisen energian määrää ja uskoa parempaan seuraavaan päivään. Minä en aina jaksanut uskoa, että huominen olisi tätä päivää parempi. Hänen lähtönsä jälkeen olen nähnyt aina vain vähemmän hyvää tässä maailmassa ja ihmisissä, jotka täällä asuvat. Hän valoi minuun uskoa, sai minut nauramaan hölmöillekin asioille ja muistutti, että vahvuudella pärjää. Ilman häntä en enää onnistu löytämään niitä hassuja tapahtumia ja hetkiä, joille ennen nauroin. Tiedän, että niitä edelleen jossain on, mutta en vain näe niitä missään enkä enää muista mille asioille ennen jaksoin nauraa. Aivan kuin iloa tuottavat asiat olisivat kadonneet hänen myötänsä.  En myöskään jaksa olla vahva, koska hän ei ole päivittäin näyttämässä miten se tehdään. Aivan kuin hänellä olisi ollut tiedossa salaiset keinot elämästä selviytymiseen, mutta ne haihtuivat ihmiskäden ulottumattomiin, kun hän poistui. 

Tiesin kyllä, että häneen iskenyt sairaus ei ollut parannettavissa ja lääkkeilläkin saimme lisäaikaa vain muutaman henkäyksen verran. Silloin osasin kuitenkin nauttia täysillä niistä hetkistä, jonka olimme saaneet olla yhdessä. Diagnoosin jälkeen jokainen yhdessä eletty päivä tuntui voitolta ja lahjalta. Että näinkin kävi, että vielä yhden kokonaisen päivän saimme kalenteriin merkattua. Sanoinkin hänelle aina iltaisin, että näin saimme taas yhden päivän pakettiin, että eikö olekin hienoa. Jokainen hetki, vaikka vain hiljaa sohvalla istuskelu, tuntui elämisen arvoiselta ja sellaiselta, että siitä jäisi pysyvä merkintä muistoihini. Nyt en keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka motivoisivat heräämään aamuisin.

Vaikka hänen voimansa alkoivat uupua, hän ei suostunut olemaan heikko. Meistä kahdesta minä olin se, jolta tuntuivat voimat ja jaksaminen loppuvan. Viimeisinä tunteinaankin hän näytti, että jaksaa vielä itse kantaa itsensä, vaikka minä olisin halunnut olla tukipilarina ja vaikka kävellä hänen puolestaan. Hän ei ominaiseen tapaansa antanut rahtuakaan periksi vaan eli täysillä kuin vain ihminen osaa, jota eivät elämän vastamäet ole koskaan onnistuneet lannistamaan kuin muutamaksi tunniksi. Kuinka olisinkaan halunnut oppia häneltä lisää ja ehkä varastaa itselleni rahtusen hänen asennettaan korjaamaan omat puutteeni. 

Nyt minusta tuntuu, että ikävä on vienyt minulta kaiken energian, sillä päivät kuluvat vain miettiessä, mitä hän nyt tekisi. Melkein näen hänet vieressäni, mutta en voi koskettaa ja siksi luhistua toistuvasti lattialle makaamaan ja huutamaan tuskaani ääneen. 

Pala minua on lopullisesti pois enkä saa sitä koskaan takaisin, koska se pala otettiin pois sydämestäni sillä hetkellä, kun pieni poikani hymyili minulle ennen silmiensä sulkemista. 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

SAARA: All The Love (2017)

SAARAlta on tullut uusi All The Love -single, jossa mukana myös Jillionaire-niminen artisti. Edellinen single oli keväällä julkaistu Superpowers.

Enssimmäisenä biisin kokonaisuudesta tuli mieleen Katy Perryn tai Jennifer Lopezin massattuontantobailuhitit hitaammalla tempolla, ja olinkin siksi vähän pettynyt. En haluaisi, että SAARA lähtee siihen samaan tylsäksi käyneeseen muottiin mukaan, jossa biisejä tai artisteja ei tahdo erottaa toisistaan vaan biisit tehdään kuulostamaan mahdollisimman neutraaleilta, tasaisilta, mutta toisaalta sellaisilta, että ne vetävät tanssilattialle hytkymään. Muutamien kuuntelukertojen myötä biisistä saa hieman enemmän irti, mutta silti merkittävin persoonallisuus kappaleesta tuntuu puuttuvan, koska SAARAn äänikään ei pääse näyttämään parhaimpia sävyjään. All the love on toki huolella tehty ja siinä on ihan ok teksti, mutta sekin kuitenkin hautautuu muun toteutuksen alle. Kun biisi on ohi, ei se rullaile päässä eikä se koukuta niin, että se olisi pakko kuunnella heti uudestaan. Minä en koe yhteyttä biisin kanssa oikein minkään polun kautta, joten taitaa jäädä kuuntelukerrat tällä kertaa vähemmälle.

"You got all the love and I got nothing."

tiistai 24. lokakuuta 2017

Karanteeni 2: Terminaali (2011)

Alkuperäinen nimi: Quarantine 2
Ohjaus:
  John Pogue
Käsikirjoitus: John Pogue
Pääosissa: Mercedes Mason (Jenny), Josh Cooke (Henry), Mattie Liptak (George), Ignacio Serricchio (Ed), Noree Victoria (Shilah), Bre Blair (Paula), Lamar Stewart (Preston)
Kesto: 86 min
Valmistusvuosi: 2011

Karanteeni 2: Terminaali -elokuvan tarina lähtee liikkeelle siitä, kun lentokoneen henkilökunta ja matkustajat asettautuvat omille paikoilleen valmiina lähtemään taas yhdelle tavanomaiselle matkalle.  Matkustajien joukosta löytyy eri ihmistyyppien edustajia, mutta kirkon seurakuntaryhmä (tai joku muu vastaava) perui tulonsa, joten koneessa on lopulta vain kourallinen matkustajia. Kauhuelokuvan kannalta näin on tietysti helpompi, niin katsoja pysyy paremmin kärryillä kuka oli kuka, kun väki alkaa pudota pois pelistä.

Lennon alkuvaiheilla yksi matkustaja alkaa käyttäytyä oudosti, ja aluksi vaikuttaa, että henkilö on vain ottanut muutaman rohkaisuryypyn liikaa tai osunut flunssa-aaltoon. Näin ei kuitenkaan ole vaan henkilön käytös muuttuu aggresiiviseksi ja suusta alkaa valua valkoista vaahtoa. Matkustajat alkavat mennä paniikkiin ja pieni lentokone alkaa tuntua vielä pienemmältä. Ainut vaihtoehto on tehdä hätälasku ja toimittaa sekava matkustaja hoitoon. Lentokentällä tulee kuitenkin lisää ongelmia eteen, sillä hoitoon pääsy ei sujukaan aivan suunnitelmien mukaan. Pian matkustajat saavat huomata, että tartunnan saaneita onkin heidän joukossaan useampi kuin vain ensimmäisenä oireillut henkilö. Jos paniikkia ei vielä aiemmin ollut, niin nyt on, kun pelastuksestakaan ei ole saatu kunnon takeita.

Juoni vaikutti omaan makuun sopivalta, sillä yleensä pidän elokuvista, joissa jokin mystinen tauti alkaa tappaa ihmisiä/ihmiskunnan tuho on muutoin lähellä, ja lentokone/lentokenttä tapahtumampäristönä vaikutti siltä, että nyt voisi luvassa olla mukaansatempaavan kauhea leffa. No, jälleen kerran odotukset olivat korkeammalla kuin elokuva. Joitakin juonipaljastuksia on luvassa, joten jos et halua tietää mitään, niin tässä vaiheessa kannattaa lopettaa lukeminen.

Kun lentokoneen lentoemännät astuivat ensimmäisen kerran valkokankaalle, niin välittömästi heidän (kliseinen) kanamaisuutensa alkoi ärsyttää. Toinen heistä oli olevinaan se, joka tekee päätökset ja on enemmän johtavassa asemassa, ja toinen taas on hukassa ilman kunnon auktoriteettia, mutta molemmista sai aivan samanlaisen hihittelevän, tyhjäpäisen teinin vaikutelman. Meinasin jo ihan näiden kahden takia jättää elokuvan katsomatta. Tunnustan, että kun ensimmäisen kohtauksen aikana toinen heistä oli jo pusero auki, niin tuli väistämättä mieleen, että nyt mennään siitä, missä aita on matalin. Sen suhteen kuitenkin erehdyin, eli Karanteeni 2 ei ollut totaalinen rimanalitus.

Seuraavaksi ärsytyskynnysksen yli astuttiin, kun esiteltiin koneeseen saapuneet matkustajatyypit, ja jopa tässä harvassa joukossa paikalla sattui olemaan hoitaja. Hohhoijaa. Miten sopivasti sattuikin ja ah, niin kovin yllättävästi, että käsikirjoitukseen oli pakko lisätä se henkilö, joka osaa ammattitaidolla paikata haavat ja selittää miten mikäkin aine vaikuttaa ihmisen elimistössä. Jos koneessa olisi ollut enemmän ihmisiä, niin todennäköisyys hoitohenkilön paikallaololle olisi ollut helpommin hyväksyttävissä, mutta nyt osuttiin vain kliseeosastolle.  

Juonen käänteissä oli hieman liikaa ennalta-arvattavattavuutta, vaikka toki muutama oikeasti yllättävä hetki kokonaisuuteen onneksi oli onnistuttu löytämään. Mielestäni "raivotaudin" syntymisen syyt olivat suhteellisen onnistuneesti rakennettu ja selitetty katsojalle, vaikka aukkoja siltäkin osastolta löytyi. Lähtökohdat olivat hyvät, mutta tuntui, että joko mielikuvitus tai jaksaminen oli loppunut juonta rakennettaessa kesken, sillä kokonaiskuva jäi hajanaiseksi. Kyllä katsoja, tai minä ainakin, miellän hyvän kauhuelokuvan sellaiseksi, että tapahtumat saavat jollain tavoin selkeän ja eheän selityksen eikä niin, että kaikki voidaan pistää vain määrittelemättömän hulluuden piikkiin tai ufojen epäloogiseen käytökseen (kuten Skylinessa).

Elokuvan loppuratkaisu oli niin typerä, että elokuvan päättymisen jälkeen tuijotin hetken aikaa ruutua miettien, että todellako näin hölmöön loppuratkaisuun päätyivät. Viimeiset minuutit olivat vain tyhjä hetki eivätkä päättäneet tyydyttävällä tavalla elokuvan aiempia tapahtumia. Avonaisiakin loppuratkaisuja voi tehdä, mutta ei niiden väärällä tavalla hölmöjä tule olla.

Kyllähän Karanteeni 2 viihdyttää ja sen jaksaa jotakuinkin katsoa alusta loppuun, mutta jälleen tullaan siihen, että ei veriroiskeilla, mielipuolisella käytöksellä ja muutamalla yllätyksellisellä "ai tuon kulman takaa se verenhimoinen saalistaja hyökkääkin" -kohtauksella vielä laadukasta ja oikeasti karmivaa kauhua tehdä vaan kyllä käsikirjoitukseen pitää ihan oikeasti panostaa enemmän kuin mitä sunnuntaiaamuna krapulassa tasottavia nautittaessa tulee raapustettua.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Vesala @ Veho Herttoniemi (Helsinki 5.10.2017)

Veho-autotalo järjesti Facebook-sivuillaan kilpailun, jossa Paula Vesalan uuden automerkin oikein arvaamalla osallistui arvontaa, jossa voi voittaa pääsyn Vesalan yksityiskeikalle. Pitihän sitä kilpailuun osallistua ja vastauksia oli jo siinä vaiheessa niin monta, ettei tarvinnut alkaa guuglettelemaan oikeaa vastausta. Heh, helpolla pääsin.

Kun Veho sitten laittoi Facebookin kautta viestiä, että onni on potkaissut, niin en meinannut uskoa tuuriani. Voitan aika harvoin missään kilpailuissa tai arvonnoissa, mutta välillä näköjään onnistaa. Huvittavaa tässä on se, että olen toisinaan harkinnut Facebookista luopumista, mutta nyt kun muutamia voittoja on tullut juurikin Facen kautta, niin kyllä niiden mahdollisuuksien takia kannattaa vielä pitää tili aktiivisena. Ja olisipa jäänyt varmasti muutamat konserttiliputkin saamatta, jos en Facebookin eri tiedotuskanavia seuraisi, joten kyllä tuolla sivustolla on vielä paikkansa. Mutta tosiaan, olin fiiliksissä voitosta, totta kai, koska enhän koskaan ole ollut Vesalan yksityiskeikalla. Tilaisuus järjestettiin Hertsikan Vehon tiloissa ja paikalla taisi olla viitisenkymmentä ihmistä. Mukavana lisäbonuksena keikka oli oikeasti akustinen toisin kuin Alasti-klubi.


Tunnelma oli oikein kivan positiivinen ja tuntui siltä, että kuului johonkin spesiaaliin joukkoon, koska yleisöä oli niin vähän eikä tapahtuma ollut julkinen. Bändi ja Paula olivat hyvässä iskussa ja jopa näinkin pienessä porukassa saatiin yhteislaulua ja kuuluvia aplodeja aikaiseksi. Illan aikana akustiseen käsittelyyn pääsivät Muitaki ihmisii, Tequila, Ruotsin euroviisut, Tytöt ei soita kitaraa, Sinuun minä jään ja Älä droppaa mun tunnelmaa.

Sinuun minä jään on ollut aina koskettava biisi, joka saa liikutuksen valtaan jopa festareillakin, joten näin akustisena toteutuksena vaati hieman enemmän keskittymistä, että pystyi pitämään itsensä kasassa. Muutenkin biisien akkarivedot toimivat todella hyvin ja Paulan ääni pääsi soimaan kauniisti autoliikkeen hallissa. Vaikka ulkona oli pimeää ja satoi (vaihteeksi), niin tämä minikeikka oli yksi parhaimpia Vesalan keikkoja, joilla olen ollut. Tai ainakin ainutlaatuisin. Ehkä olen jossain toisenlaisessa mielentilassa kuin mitä yleensä, mutta jostain syystä tänä syksynä akustiset biisit ja keikat tuntuvat osuvan, uppoavan ja piristävän aivan eri tavalla kuin muutoin.


Keikan jälkeen tarjoutui mahdollisuus myös nimmariin ja yhteiskuvaan, ja koska jonoa ei ollut niin paljon kuin loppuunmyydyillä keikoilla, niin tokihan nuo molemmat tuli sitten hankittua. Ihan kiva lisä muutenkin erinomaiselle illalle. 

Vaikka Onnettaren osumat ovatkin harvassa, niin silloin, kun osuu, niin mennään kerralla napakymppiin. Kyllä moneen kertaan ihmettelin, että olipa hienoa, että tuuri osui sellaisen asian kohdalle, jolla on itselle suurempi merkitys kuin vaikkapa elintarvikepalkintojen suhteen. Vesala-arvontoihin olenkin kyllä osallistunut aina välillä, mutta kyllä tämä keikka korvasi ne missatut palkinnot oikein mukavasti. Mahtava ilta, joka varmasti pysyy mielessä vielä pitkään.



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vesala @Alasti-klubi, Kulttuuritalo (Helsinki, 26.9.2017)

Paula Vesala esiintyi Alasti-klubilla Helsingin Kulttuuritalolla 26.9.2017. Kuten kuvioon kuuluu, ensin Elias Kaskinen haastatteli ja sitten lauleltiin. Haastatteluosuus oli jälleen mielenkiintoinen, sillä Kaskinen oli osannut valita erilaisia kysymyksiä, joihin Paula hyvin vastaili, ja moneen kertaan myös naurettiin salissa melkein vedet silmissä. Vaikka haastattelussa puhuttiin monenlaista aiheista, niin silti tunnelma ei Paulan hyvän huumorin ansiosta mennyt liian vakavaksi vaan ilta oli tasapainoisesti hyväntuulinen ja kiinnostava elämys.


Biiseistä oli toki riisuttu jonkin verran klubisettien elementtejä, mutta mainittavan suurta eroa ei kuitenkaan normiversioihin ollut. Minä olisin mieluusti halunnut kokea vielä pelkistetymmän toteutuksen, jossa biisit olisivat saaneet mahdollisuuden näyttäytyä selkeästi erilaisemmassa asussa. Olisin toivonut kappaleista versioita, joissa mukana olisi ollut vaikka vain akustista kitaraa ja rumpuja, ja kaikki elektroniset tehosteet olisi karsittu kokonaan pois. Ei keikka silti missään nimessä huono tai pettymys ollut, sillä ei Vesalan äänellä, biiseillä ja karismalla voi vetää huonoa settiä, mutta Alasti-klubin ajatusta olisi mielestäni tukenut akkarimpi toteutus paremmin.

Tuttujen debyyttialbumin biisien lisäksi illan aikana kuultiin pari oikein makoisasti tosifania hemmotelevaa ylläriä. Nimittäin demoasteella vielä ilman c-osaa oleva On lähtö (tai Nyt on lähtö) ja illan loppupuolella Prinsessa-elokuvasta biisi Prinsessalle. Demobiisit voivat olla mitä vain ja joskus on parempi, että ne jäävät vain demoiksi. Mutta On lähtö -biisi oli todella hyvässä vaiheessa jo nyt ja teksti oli hyvin koskettava. Paula lunttailikin On lähtö -biisin sanoja muistiinpanoistaan, sillä niin alkuvaiheessa se vielä oli. Aina eivät edes valmiit biisit tee näin lähtemätöntä vaikutusta, joten jos biisi ei koe liian suuria muutoksia matkalla levulle, niin voisin ennustaa tästä suurta suosikkia ainakin fanien keskuudessa. Toivottavasti tämä tulee levylle, ja toki toivon monien tavoin myös Niin sä päästät mut menemään -biisiä sille samalle levylle. "Lähtö"-biisistä tekisi mieli jo tämän illan version perusteella sanoa, että se on koukuttavampi ja sanoiltaan omaan makuun osuvampi kuin Muitakin ihmisii, vaikka tuostakin biisistä tykkään myös.

Prinsessalle oli aivan mahtava yllätys illan lopussa, ja koska itse en juurikaan Johanna Kurkelasta perusta, niin Paulan versio osui jo upposi. Ja olisihan tämäkin kiva nähdä joskus vaikka jollain kokoelmalevyllä tulevaisuudessa, sillä tulkinta oli niin kaunis ja koskettava, että olisi toisaalta harmi, jos sitä ei enää kuultaisi. Toisaalta silloin biisin ainutlaatuisuus tietysti säilyisi paremmin, jos se olisi vain tämän yhden illan juttu. Niin tai näin, olen onnellinen, että olin paikan päällä todistamassa tätä hetkeä.

Yleisöä oli tällä keikalla enemmän kuin Erinin keikalla, mutta Vesalan ilta olikin loppuunmyyty. Toisaalta tykkäsin sitä, että yleisöä oli vähemmän, mutta toisaalta täysi sali lähti huomattavasti innokkaammin elämään biisien mukana, joten se oli kyllä mukava lisä ja artistin ja yleisön vuorovaikutus tuntui suuremmalta. Toki varmasti myös vaikuttaa millaisia ihmisiä yleisöön sattuu, sillä ei se määrä aina sanele sitä, että ihmiset tekevät muutakin kuin istuvat totisina paikallaan. Molemmat Alasti-keikat olivat erilaisia, artistinsa näköisiä ja ehdottomasti molemmilla oli yhtäläinen piristävä vaikutus. Minä ainakin olen seuraavissakin Alasti-illoissa mukana, ja olisin nytkin halunnut käydä useammalla, mutta aikataulut eivät antaneet periksi, joten Michael Monroet ja muut katsellaan sitten telkkarista myöhemmin.



lauantai 14. lokakuuta 2017

TV-sarja: 13 syytä (13 Reasons Why)

13 syytä on Jay Asherin samannimiseen romaaniin perustuva tv-sarja, joka on katsottavissa Suomen Netflixistä.  Tarina kertoo lukiolaistytöstä, Hannah Bakerista, joka tappaa itsenstä ja jättää jälkeensä C-kasetteja, joissa on 13 syytä sille, miksi hän tappoi itsensä.
Hannahin (Katherine Langford) lisäksi merkittävässä roolissa on Clay Jensen (Dylan Minnette), joka saa sarjan alkupuolella kasettilaatikon haltuunsa. Hän ei suinkaan ole ensimmäinen, joka kasetit pääsee (tai joutuu) kuuntelemaan ja se selviääkin Claylle kuuntelun edetessä. Kaseteilta paljastuu karuja totuuksia lukiolaiselämästä, joilta Clay mielummin sulkisi korvansa ja silmänsä, mutta hän kuitenkin löytää aina motivaatiota jatkaa kuuntelua, sillä totuuden löytäminen ja uteliaisuus vievät häntä eteenpäin.

Sarjan aikana katsoja saa tutustua tyypillisiin leffoistakin tuttuihin oppilastyyppeihin: nörttiin, machoon, hikipinkoon, huutosakkilaisiin, koulun korisjoukkueeseen, "outsider"-kahvilatyöntekijään ja runoja kirjoittavaan homoon. Hahmoissa oli aika paljon ennalta-arvattavuutta sen perustella, mitä ihmistyyppiä he edustivat eivätkä monet "paljastukset" juurikaan yllättäneet ainakaan minua. Justin (Brandon Flynn) hahmo oli ehkä kaikista ärsyttävin ja kliseisin cheerleader-tyttöystävineen, ja sitä kuviota olisin halunnut nähdä sotkettavan hieman enemmän. Toisaalta Hannahin ja Clayn välinen ystävyys ja kemia toimi mielestäni niin hyvin, että sen varjolla antoi paljon sivuhenkilöiden puutteita anteeksi.

Paikoitellen sarjan tapahtumat tuntuivat laahaavan paikallaan ja dialogi oli väsähtänyttä. Mielestäni joitakin jaksoja olisi hyvin voinut tiivistää ilman, että kokonaiskuva olisi kärsinyt. Jouduinkin jonkin verran pikakelaamaan kohtauksia omasta mielestä turhien kertauksien tai ns. täytekohtauksien osalta.

Pääasiassa kuitenkin pidin sarjasta eivätkä nämä satunnaiset suvantovaihteet haitanneet merkittävästi sarjan katsomista. Aihe on tärkeä, ja on mielestäni hienoa, että on tehty sarja, joka on aidonoloinen ja näin varmasti myös nuorille helpommin ymmärrettävissä. Amerikassa jotkut vanhemmat olivat suivaantuneet siitä, että sarja tarjoaa mm. opaskirjan itsemurhan tekoon, niin itse en osaa ajatella sarjaa siinä valossa. Jos joku ihminen, nuori tai vanha, haluaa itsensä tappaa, niin kyllä ne keinot löytyy. Netistä, kirjallisuudesta tai omasta luovuudesta. Minusta sarja ei myöskään ihannoi itsemurhaa (näinkin jossain väitettiin) vaan tekee selväksi, että se on lopullista ja koskettaa syvästi etenkin läheisimpiä ihmisiä.

13 syytä on hyvin toteutettu nuorista kertova sarja, jossa käsitellään itsemurhan ohella muita vaikeita asioita ja haastavia tilanteita, johon koulussa ja koulun ulkopuolella nuoret (ja vanhemmat) voivat ajautua. Nuoret ovat pääosassa, mutta myös vanhempien ja koulun henkilökunnan rooli on tuotu hyvin mukaan, sillä heilläkin on suuri rooli nuorten elämien vaikeissa paikoissa. Kokonaisvaikutelma ei mene mässäilyn puolelle vaan on pysytty hyvän maun ja siistin toteutuksen rajoissa. Sarjaa on nyt tehty yksi kausi ja toinen on jossain vaiheessa tulossa. Joissain sarjoissa on juoni tehty siten, että se kantaa parhaiten yhden kauden verran, mutta jatkokausiin pidennettynä ei enää jaksakaan vetää mukaansa samalla tavoin, koska perusajatus on koluttu ensimmäisessä kaudessa kokonaan läpi. 13 syytä -sarjan ensimmäisen kauden perusteella luokittelisin sarjan juurikin mainitsemaani lokeroon. Suhtaudun hieman epäilevästi siihen, että kakkoskausi voisi tarjota jotain samanlaista koukuttavuutta ilman, että katsojasta tuntuu siltä, että juonta on väkisin yritetty venyttää menestyksen myötä toiselle kaudelle. Toivoisin, että jatko ei ole sitä, että kasetteja löytyykin X-määrä lisää ja niissä mennään vielä syvemmälle aiempiin tapahtumiin tai lisätään alkuperäisiin syihin uusia henkilöitä, koska ei ne 13 olleetkaan vielä kaikki syyt. Nähtäväksi jää, mitä sieltä tulee, mutta ainakin ensimmäinen kausi on sellainen, jota voisin suositella, vaikka muutamia heikkoja kohtia kokonaisuudesta löytyykin.

.