sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Vain elämää: Paula Vesalan päivä (päivä 2)

Jennin ja Samulin päivän ohella oli Paula Vesalan päivä sellainen, jota jo etukäteen odottelin suurella innolla ja mielenkiinnolla. Eikä pettyä tarvinnut.

Paulan päivän korkkasi Samuli Edelmann kappaleella Päiväkoti. Ja nyt täytyy myöntää, että yllätyin omasta reaktiostani. Nimittäin Samuli ei ollut laulanut kuin ensimmäisen lauseen koko biisistä, niin piti sitten rueta saman tien vetistelemään. Kiitti vaan, Samuli! En itkenyt ekalla kaudella, toista kautta katsoin vain puolella silmällä, sillä artistit olivat enimmäkseen aika valjuja, ja Veskun päiväkin meni aikalailla ohi, vaikka vahvoja tulkintoja silloinkin nähtiin. Liekö syy sitten se, että PMMP:n biisit ovat itselle läheisempiä ja niissä on paljon enemmän muistoja, vai mikä, mutta nyt on sitten liitytty samaan tihrustelukerhoon valtaosan kanssa. Eikä tässä muuten mitään, mutta kun sitä nyyhkimistä piti sitten jatkaa koko Paulan jakson ajan.


Toni Wirtanen versioi yhden pitkaikaisen suosikkini, Kovemmat kädet -biisin. Hyvin mielenkiintoinen ja Tonin näköinen veto. Toni veti säkeet herkästi ja lisäsi sitten kertseihin voimaa ja paatosta. Paula Koivuniemi liikuttui syvästi ja näytti aika lohduttomaltakin biisin ajan, että teki oikein pahaa. Tarina Kovemmat kädet -biisissä on sen sen verran rankkaa kuultavaa, ettei mikään ihmekään, että se koskettaa. Aiemmin olen vähän ärsyyntynyt Apiksen livevedoista ja Tonin ilveilyistä, mutta nyt tuo intensiivinen katse ja eläminen täysin biisin sanomassa tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Huh!

Jenni Vartiainen oli valinnut Lautturin. Biisin, joka kertoo kuolemasta, ja Paulan isästä. Taustojen tietäminen lisäsi Lautturiin uudenlaisen sävyn, mutta hyvin koskettava ja kaunis biisi on ollut aina. Paula kertoi, että yksi sana biisissä on sellainen, jonka hän olisi halunnut muuttaa, ja ihana Jenni otti tämän huomioon ja Paulan yllätykseksi lauloi yhä-sanan tilalle pyhä. Paula kehui Jennin version maasta tavaisiin, että "ihanaa, kun joku laulaa biisin täydellisesti" ja "parempi kuin alkuperäinen". Olen sitä mieltä, että alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta samaa mieltä siinä, että Jenni veti vähintään yhtä hyvin kuin PMMP. Tuli todella sellainen ranteet auki -fiilis, sillä tämän biisin tulkinnan Jenni suoritti niin riipaisevaksi, että kotikatsomossa meininki meni pienestä nyyhkimisestä sietämättömän tuskalliseksi. Lautturia kuunnellessani mietin vain, miten voi olla, että joku voi laulaa tämän yhtä syvällä tunteella kuin PMMP ja antaa biisille kuitenkin uudenlaisen tunnetilan? Lautturi oli tässä muodossa niin Vartiaista kuin vain ikinä voi olla ja aivan hyvin olisi voinut olla hänenkin alkuperäinen biisi.


Oli ihanaa nähdä, miten fiiliksissä Paula oli siitä, että Vesku valitsi Rusketusraidat. Olihan biisi Veskun näköinen huumoripläjäys, mutta vähän sellaista jollottamistahan tuo oli. Meno oli toisaalta ihan hyvä, mutta se lähti enempikin siitä Paulan fiilistelystä kuin Veskun tulkinnasta. Bändi soitti kyllä aivan mielettömän hienot taustat ja jos joku muu olisi hoitanut laulamisen, olisi tästäkin tullut täysi kymppi.


Paula Koivuniemi lauloi ensimmäiseltä Kuulkaas enot! -levyltä löytyvän Joutsenet-biisin. Eihän sille mitään voi, että Paula K. otti biisin haltuun ja teki siitä omansa. Hieno ja sopivan erilainen veto tämäkin.


Elastinen oli valinnut kaipuusta kertovan Oo siellä jossain mun, joka kuultiin jakson lopuksi myös duettona. En kuuntele suomiräppiä, sillä en vain tajua sitä. Nyt ekaa kertaa tykkäsin tästä versioista, sillä tässä oli raikkautta ja samaan aikaan biisin aluperäinen tunnelma säilyi. Yllätti myös, miten syvällä tunteella Elastinen biisin veti. Aika hienoa ja yllättävää.

Vaikka PMMP:tä onkin tullut kulutettua huolella jo useampi vuosi, niin silti tämä jakso ja nämä erilaiset vedot tutuista biiseistä, avasivat musiikin maailmaa vähän erilailla. Nyt tuntuu, että täytyy ottaa kuunteluun PMMP:n koko tuotanto ja yrittää kuunnella biisejä eri kantilta. Jo Matkalaulu-kokoelma avasi uusia ovia ja nyt tuntuu, että tämänkin ohjelman myötä löytyy taas uusi näkökulma, joilla biisejä voisi tarkastella.
Ehkä tämän jakson myötä moni epäilijäkin huomaa, että PMMP:n biisit ovat enemmän kuin vain taustamölyä ja hauskaa poppia, ja että niissä todella löytyy syvempää ajatusta ja sanomaa.


perjantai 26. syyskuuta 2014

Päivä 12: Käsilaukussani

Nojaan taaksepäin vuosia vanhassa, nahkaisessa tietokonetuolissani. Ei se maailman paras materiaali tietokonetuoliksi ole, minun mielestäni, mutta enpä ole jaksanut hankkia toistakaan.
On taas vaihteeksi lauantai-ilta, ulkona on pimeää kuin joulupukin villasukassa ja viiniä on ehtinyt kulua jo puoli pulloa. Odottelen merkkisoittoa, jotta voin hypätä kenkiin ja kipaista juhlimaan elämäni auvoa keskustan ravintoloihin. Aikaa tappaessani olen jumittunut Youtubeen ja vielä sinne noloimmalle puolelle. Nimittäin videobloggaajien kanaville, joissa tuntemattomat ihmiset kertovat arjestaan ja milloin mistäkin. En tietenkään koskaan kerro kenellekään, että katson näitä, koska vain teinithän seuraavat toisiaan. En minä nyt mitään meikkivideoita katso, mutta valitettavasti tiedän kaikki kuumimmmat nimet ja kenellä on eniten seuraajia. Ja onhan siellä joukossa tietysti muutamia aika näpsäköitä kissojakin. Klikkaan puoliturtuneena auki seuraavan videon ja videolle ilmestyy ruskeatukkainen nainen makeasti hymyillen. Tukka on laitettu viimeisen päälle ja meikkiä on hippusen liikaa. Videon taustalla telkkarissa pyörii jokin ohjelma. Tunnen siinä esiintyvät henkilöt, mutten saa päähäni ohjelman nimeä. Silloin nainen luopuu hymystään ja alkaa puhua.

"Heippa tyypit!
Tänään olisi vuorossa käsilaukkuhaaste, jonka Punahuulipuna_92 mulle heitti viime videossaan. Eli mä esittelen teille mun laukkuni sisällön sellasena kuin se on ollut mulla tänään mukana.
Älkää kiinnittäkö huomiota mun laukkuun, tää on niin nolo."

Joopa joo, laukku näyttää minunkin silmääni siltä, että siitä on juuri otettu pois ne hajupussit tai mitä lienevätkään.

"Tänään oli työssäoppimispäivä kampaamossa, oikeestaan jo kolmas sellanen, niin ei ollut kuin nää muistiinpanovälineet koulutarvikkeista mukana."
Kimma kaivaa laukustaan ällöttävän Muumi-aiheisen lehtiön. Miksi aikuiset ihmiset kuvittelevat, että on siistiä ja söpöä fanittaa edelleen Muumeja tai Hello Kittyjä tai ties mitä?

"Meikkipussi mulla on aina mukana. Koska koskaan ei voi tietää, mihin sitä joutuu. Meikkipussista löytyy Isadoran puuteria ja ripsari, jonka ostin laivalta, väri musta. Luomiväripaletti, sävy aamurusko, on Espritin. Tää on jo aika käytetty, mutta yks parhaimpia luomivärejä, joihin oon törmännyt. Huulikiilto ja poskipuna on Lumenen. Kuten huomaa, en ole erityisen merkkiuskollinen, joten helppo valita kustakin merkistä se paras tuote. Hajuvesi on tietysti Beyoncén uusin, joka on paras tuoksu ikinä."
Haukottelen syvään. Miten joku jaksaa puhua yli viisi minuuttia meikeistään? Tai vielä pahempaa, miten joku jaksaa kiinnostuneesti kuunnella tällaista kuraa? Näitä videoita on useampia. Oikeassa reunassa oleva suosituslista tarjoaa pikavilkaisulla ainakin kymmenen vastaavaa videota. Pyörittelen silmiäni kimman puhuessa suu vaahdossa varmaankin meikkilaukkunsa materiaalista. Uusi lasillinen viiniä, ei tätä muuten kestä. Palatus videolla jatkuu ja jatkuu. Tämähän on kiduttamisen pahin muoto. Hiiteen sormileikkurit ja neulat, pistäkää ihmiset katsomaan julkisuushakuisten ihmisten videoita, niin johan rosvot laulavat kaikki salaisuutensa aina teini-iän pornolehtipiiloista alkaen. Suljen silmät ja nojaan taaksepäin samalla toivoen, että puhelin jo soisi.

Herään säpsähtäen. Puhelin värisee pöydällä. Hieraisen silmiäni, otan puhelimen käteen ja totean, että video pyörii edelleen taustalla. Samalla huomaan tietokoneen näytössä poikkeuksellista hehkua ja pudotan puhelimen kädestäni. Käännyn ympäri tuolissani ja kiroan kaikki mahdolliset kirosanat. Pöytäliina ja verhot ovat tulessa. Nappaan villahuovan tuolini selältä, mutta se on liian pieni tukahduttamaan liekkejä. Kiroan kaikki kynttilät alimpaan helvettiin. Vettä! Tuli sammuu vedellä. Juoksen keittiöön, kaivan boolimaljan kaapista, täytän sen vedellä ja juoksen takaisin. Tuli pirulainen on saanut saaliikseen jo taulun seinällä ja hiipii kohti sänkyäni. Ei tässä boolimaljat enää auta. Silmäilen ympäri huonetta, mutten keksi mitään, millä voisi sammuttaa riehuvan paholaisen. Syöksyn tietokoneeni luokse, huomaan typsykän edelleen keimailevan videolla hiuskiharrin kädessään. Voi pyhät pöksyt, kuka kantelee kiharrinta laukussaan! Löydän puhelimeni ja soitan palokunnan hätiin. Neuvovat poistumaan asunnosta ja odottamaan ratsuväen saapumista paikalle.

Kipitän eteiseen ja laittaessani kenkiä jalkaan, muistan tietokoneen. Se jäi päälle! Juoksen takaisin savun täyttämässä asunnossa ja siellä punahuulinen kimma edelleen levittelee laukkunsa sisältöä pöydälle. Videon kokonaisuuspituus näkyy olevan 20 minuuttia ja 35 sekuntia, joista on nyt kulunut 17 minuuttia ja 14 sekuntia. Ilmeisesti kimma on säästänyt jotain sokeriksi pohjalle. Jään seisomaan ja tuijottamaan videon etenemistä liekkien riehuessa ympärilläni ja savun kirvellessä silmiäni.

"Laukustani löytyy vielä hätätilanteiden varalle tulitikkuaski, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin tarvitsee tikkuja. Ah, ja niin, onhan täällä pohjalla vielä viimeviikonloppuisen hoitoni kuva. Ehkä minun ei pitäisi näyttää tätä teille, sillä hän on tässä alasti. Kaveri oli vetänyt niin paljon viinaa, että sammui kesken kaiken. Joten ehkä velvollisuuteni on kuitenkin varoittaa kanssasisariani tästä juntista, joka keskittyy vain omaan napaansa. On sitä nimittäin parempiakin yhden illan hoitoja tullut vastaan kuin tämä dorka, joka vielä kaasutteli nukkuessaan. Rumpujen pärinää, maestro, ja tsädäm, tässä, ihailkaa tätä miehistä vartaloa."

Tuijotan kuvaa ja päässäni pyörii vain yksi epämääräinen sadattelun muoto: voihan vahinkolaukaus!

torstai 25. syyskuuta 2014

Himmu: Tynnyrintappi (2013)

Himmu-nimen alla on julkaistu novellikokoelma Tynnyrintappi, jonka tarinat on kirjoitettu paikallisella murteella vanhemman naisen näkökulmasta. Sattumia ja tapahtumia riittää, ja ne on kerrottu erittäin rikkaalla kielellä käyttäen paljon hauskoja kielikuvia. Tarinoissa esiintyvä vanha nainen vaikuttaa oikein perinteiseltä mummolta, joka toisaalta on hyvin sympaattinen, mutta jolta myös löytyy kipakkuuttakin tarpeen vaatiessa. Hän toisaalta ymmärtää nykyajan hömpötykset, mutta toisaalta ihmettelee niitä. Ehkäpä, jos kirja olisi kirjoitettu kirjakielellä, ei päähenkilöstä olisi saanut niin vahvoja mielikuvia kuin nyt sai.

Novellit ovat otteita sieltä täältä elämän arjesta, välillä kerrotaan naisen aviomiehen kommelluksista ja välillä Rulla-siskon miesseikkailuista. Tarinoissa on aina jokin mielenkiintoinen loppuhuipennus tai koukku, ja välillä sai nauraa oikein kunnolla. Suosikkia on vaikea valita, mutta Pulukka-novelli oli yksi parhaimmista. Tynnyrintapissa esiintyvä nainen mm. vierailee pankissa, ihmettelee naapurin koiraa, kummastelee siskonsa luomuvillityksiä, käy mielenkiintoista keskustelua lehtimyyjän kanssa (yksi suosikeistani tuokin tarina, ja tekisi kovasti mieli käyttää noita mainittuja keinoja seuraavan kerran, kun lehtimyyjä soittelee) sekä vierailee pääkaupungissa.

Ehdottomasti sellainen kokoelma, jota voisin suositella, jos murteella kirjoitetut tarinat eivät häiritse. Tarinoissa ja henkilöissä on elämänmakua, huumoria ja kunnon piristystävää ruisketta harmaaseen arkeen.

"Poliisit oli vain ukolta kysynhet, että kuin sille kävi ja pärjääkö se. Senkin net oli halunnu tietää, olinko mie päishän, mutta ukko oli vannonu, että mie olen ihan luomuhullu, ei siihen viinaa tarvita." 

"Kahaville met menimmä huoltoasemalle, otimma oikein munkkipossutki ja matkalle kompiaisia pussin. Kyllä son hyvä käyvä muualla mutka, niin tuntuu se kotikylä taas niin sopivalta."

tiistai 23. syyskuuta 2014

TOP 15: Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 12: Fantasia (1940)

Disneyn klassikkopiirrettyjen 12. parhaimmaksi valikoitui Fantasia (1940), joka on Disneyn kolmas pitkä piirroelokuva.

Elokuvaan on tehty myös jatko-osa Fantasia 2000 (1999).

Fantasia on poikkeuksellinen elokuva verrattuna muihin klassikoihin, sillä siinä ole yhtä yhtenäväistä juonta, ei hauskoja dialogeja eikä yhtä tai kahta sankaria. Fantasia koostuu kahdeksasta klassisen musiikin sävellyksestä, joihin jokaiseen on luotu erilainen animaatio. Lisäksi elokuva on poikkeuksellisen pitkä (124 minuuttia).

Elokuva etenee seuraavasti
1. Toccata ja fuuga d-molli (Bachin sävellys)
2. Pähkinänsärkijä (Tsaikovski)
3. Noidan oppipoika (Dukas)
4. Kevätuhri (Stravinski)
5. Pastoraalisinfonia (Beethoven)
6. Tuntien tanssi (Ponchielli)
7. Yö autiolla vuorella (Musorgski)/ 8. Ave Maria (Schubert)


Pienenä en  ymmärtänyt Fantasiaa, sillä olin tottunut, että elokuvassa on yksi juoni, joka etenee selkeästi ja jossa esiintyvät tietyt, samat hahmot. Myös elokuvan parintunnin pituus ja se, ettei siinä juuri ole puhetta, tekivät elokuvasta pitkäveteisen, vaikkakin minitarinat olivat kukin kiehtovia tavallaan. Vasta paljon myöhemmin olen päässyt sisälle jota joko inhoaa tai rakastaa. Ymmärrän kyllä, miksei tästä kovin pienet välttämättä innostu, mutta olen onnellinen, että olen nyt päässyt mukaan Fantasian maailmaan ja kauneuteen.
Kokonaisuus on monipuolinen ja vaikka (klassinen) musiikki luo kullekin erilaiset mielikuvat, niin tykkään silti, että nämä animaatiot ovat osuneet hyvin kohdilleen. Pähkinänsärkijä oli etenkin lapsena sellainen, joka jäi mieleen, ehkä juuri keijukaisten ja tanssivien kukkiensa ansioista. Noidan oppipojassa tarina oli erittäin mielenkiintoinen ja mietin monesti, että tuo kohtaus olisi voinut olla pidempikin. Sitä katsoin VHS-kasetilta kaikista eniten, ja joskus kun olin sen katsonut, kelasin takaisinpäin ja katsoin uudelleen.

Tuntien tanssi oli silloin ja on edelleen se kaikkien tylsin osuus tässä kokonaisuudessa. Nuo tanssivat norsut eivät miltään kantilta katsottuna omalla kohdalla oikein toimi.

Fantasia on erittäin kaunis, rentouttava, mukaansatempaava, silmiä ja korvia hivelevä taianomainen kokonaisuus. Tämän voi katsoa osissa eikä juonikuvioiden unohtumista tarvitse harmitella. Sanalla sanoen mestariteos.


lauantai 20. syyskuuta 2014

Vain elämää 3: Veskun päivä (päivä 1)

Nyt on polkaistu uusi Vain elämää -kausi käyntiin Vesa-Matti Loirin päivällä. Veskusta paljastui vahva persoona, joka osaa hyvin pukea ajatuksiaan sanoiksi. Vaikken hänen laulutavastaan oikeastaan välitä, on hänellä persoonaa ja karsimaa kuitenkin sen verran, että ihan mielenkiinnolla jaksaa seurata häntä tässä ohjelmassa.

Elastinen sai kunnian aloittaa uuden kauden ja biisiksi hän oli valinnut Nauravan kulkurin. Elan versio oli tosiaankin omanlaisensa ja ihan piristävällä tavalla. En kympillä tykännyt, sillä eihän tuo samalla lailla pistänyt naurattamaan kuin alkuperäinen, mutta ihan kiva ja menevä tulkinta kuitenkin.

Paula Koivuniemi oli valinnut Eino Leinon runoon sävelletyn Lapin kesä -kappaleen, joka lienee monille ensimmäinen biisi, joka Veskun tuotannosta tulee mieleen. Vesku sanoi ohjelmassa, että on varmasti tuonut Leinoa tutuksi sellaisillekin, jotka eivät ole hänen runojaan aiemmin lukeneet. Veikkaanpa, että nyt tämän ohjelmankin myötä löytyy lisää sellaisia, jotka etsivät kirjastosta tai divarista Leinon tuotantoa käsiinsä tutustuakseen siihen paremmin. Lapin kesä on hieno kappale, mutta en oikein ole pystynyt sitä Veskun versiona kuuntelemaan, mutta nyt Paula K. veti biisin todella liikuttuneena ja yllättäen tykkäsin hänen versiostaan. Se oli mielestäni tunnelmallisempi ja riipivämpi kuin alkuperäinen.

Toni Wirtanen versioi vuoden 1972 Syksyn sävel -kipaleen Brontosauruksen yö, ja kuten sanoivat, niin biisi on täysin unohdettu, jota ei missään oikeastaan ole voinut kuulla pitkään aikaan. Kun artistit julkaistiin, niin toivoin eniten, että Toni yllättäisi takavasemmalta. En ymmärrä Apulannan musiikkia, mutta olen kuullut, että Toni osaa vetää muutakin. No, nyt se on todistettu, että osaa. Olin innoissani ja erittäin fiiliksissä Tonin heittäytymisestä tämän biisin maailmaan. Hän ei tehnyt biisistä Apulannan biisiä vaan enemmänkin Toni Wirtasen biisin. Hyvin mielenkiintoinen ja teatraalinen veto, vaikka nyt alkuperäisen nähtyäni huomasin, että olisi voinut tuo Tonin versio olla vähän enemmän vielä erilaisempi. Mutta kyllä tämä sen verran herättelee, että mielenkiinnolla odotan, mitä Tonilla on vielä varastossa.



Paula Vesala oli valinnut Elegian, joka on niin ikään Eino Leinoa. Paula on aivan ihana, lahjakas ja hänellä on monipuolinen tapa lähestyä biisejä. Kyllä tämä versio vei pisteet kotiin, nosti käsikarvat pystyyn ja lumosi. Biisi ei kuulosta PMMP:n versiolta, eikä tämä johdu pelkästään siitä, että Paula vetää ilman Miraa. Paula sanoi, ettei ollut treeneissä pystynyt vetämään biisiä silmät auki, ja pakko sanoa, että vaikea tätä oli silmät auki kuunnella. Näin syvä tunteiden virta kyllä vei täysin mukanaan.

"Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mun mieleni murheella maksoin.

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin."

Samuli Edelmann puolestaan keräsi pisteet kotiin vahvalla ja intensiivisellä tulkinnallaan Väliaikainen-biisistä, joka pisti miettimään kappaleen sanoja eri tavalla kuin tähän asti.

Muistelin, että biisin alkuperäinen esittäjä olisi ollut Tapio Rautavaara, mutta olin väärässä. Pikainen katsaus netin ihmeelliseen maailmaan (Fono.fi ja Wikipedia) selvitti, että tämän Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen laulun on alunperin laulanut Georg Malmstén (vuonna 1938). Lisäksi elokuvassa Kaksi vihtoria (1938) Matti Jurvan laulamana, jonka jälkeen laulun pohjalta on tehty Onni pyörii -elokuva, jossa sen on laulanut Tauno Palo (vuonna 1942) ja Rautavaara on laulanut tämän vasta v. 1955. Kyllä Palo ja Rautavaara tämän tunnetuksi ovat tehneet, ei Loiri(joka jollotti biisin ilmeisesti vasta vuonna 1972, jos nyt oikein Fonoa tulkitsin). Joten vähän kyllä kummastuttaa, että miksi biisi pistetään ns.Veskun meriitteihin. Vähän sama kuin Paula Koivuniemen päivänä joku vetäisi vaikka Laila Kinnusta. (No, ei nyt ihan, mutta ajatuksena). Kyllä mielestäni homman pitäisi mennä niin, että pitää olla kipaleen alkuperäisesittäjä, jotta voidaan antaa pointsit tietylle artistille tietysti biisistä. En esimerkiksi haluaisi, että Paulan päivänä vedettäisiin Pikkuveli-biisi, koska vaikka PMMP teki biisistä suuremman hitin kuin Noitalinna huraa!, niin silti biisin on jo levyttänyt joku muu ja se on tiedossa, kuka sen teki. 

Enpähän nimittäin tiennyt, että Vesku on tämän biisin versioinut, joten vähän ihmettelin jaksoa katsoessani, että hetkinen, mikäs juttu tämä nyt on. Jos nyt unohdetaan tämä seikka, että biisi on coveri, niin kuten Vesku sanoi: "Samuli on Samuli." Mitä muuta voi sanoa? Erittäin rohkea, mieleenjäävä ja tunteita herättävä veto. Olen pitkään tykännyt Samulista, sillä hän osaa tulkita biisejä niin, että tunne todella välittyy kuulijalle. (Eikä ole hullumpi näytelijänäkään.) Ja tässä on yksi hyvä syy tykätä hänestä vielä enemmän.


Jenni Vartiainen esitti illan viimeisenä biisinä Kohtalokkaan samban. Ja voi pojat, miten vetikään. Ei (toisaalta onneksi) vetänyt mitään liian haikeaa nyyhkybiisiä vaan versioi biisin keimailevan flirttailevasti. Mahtava osoitus Jennin monipuolisuudesta ja upeasta äänestä, jolla voi tehdä melkeinpä mitä vain. Ei ole syyttä tämä nainen Suomen suosituimpia laulajia tällä hetkellä.
(Niin ja taas, onhan Eugen Malmstén vetänyt tätä kipaletta jo ennen Loiria, mutta kai Loiri tämän silti suuremmalle yleisölle teki tunnetuksi?)

Kaikin puolin hyvä jakso, joka nosti rimaa lupaavan korkealla ja antaa odottaa laadukasta kautta. Seuraavaksi onkin vuorossa yksi lepparijaksoistani, sillä ensi perjantaina nähdään Paula Vesalan päivä. Tuskin maltan odottaa, millaisia versioita PMMP:n biiseistä tullaan kuulemaan!


perjantai 19. syyskuuta 2014

A Christmas kiss (2011)

Käsikirjoitus: Joany Kane
Ohjaus: John Stimpson
Pääosissa: Laura Breckenridge (Wendy Walton), Elizabeth Röhm (Priscilla Hall), Brendan Fehr (Adam Hughes)

Tykkään aina välillä katsella kevyitä romanttisia leffoja, joilla saa nollattua aivot ja joissa loppuratkaisun takia ei tarvitse kokea mieltä järkyttäviä pettymyksiä. Tietyn tyyppisten elokuvien suhteen en rakenna juurikaan odotuksia enkä odota yllätysmomentteja. Näiden romanttisesti viihdyttävien elokuvien joukkoon mahtuu harmittavan paljon jopa tälle kategorialle turhan äiteliä ja hölmöjä elokuvia - ja liian äiteliä jopa minulle. Yksi niistä on A Christmas kiss, jota Netflix minulle suositteli. Näyttäisi siltä, että tämä on vain Amerikassa esitetty TV-elokuva, joten ei löytynyt suomenkielistä nimeä tälle elokuvalle.

Elokuva kertoo kiltistä ja ainakin jossain määrin kunnianhimoisesta sisustussuunnittelija Wendysta, joka saa "elämänsä tilaisuuden" työskennellä vaikutusvaltaisen Priscilla Hallin avustajana. Yhtenä iltana Wendy on lähdössä kämppistensa kanssa juhlimaan ja on jo täydessä tällingissä, kun Priscilla hälyttää hänelle pikaisen tehtävän suoritettavaksi tämän asunnolla. Pois lähtiessään Wendy osuu hissiin ah-niin-komean miehen kanssa, ja kun hissiin tulee vika, Wendy kapsahtaa miehen syliin. Eihän siitä voi muuta seurata kuin taianomainen suudelma, jota Wendy ei saa enää mielestään. Kuinkas sitten sattuukaan, että kyseinen mies, Adam Hughes, onkin Priscillan poikaystävä, ja tottahan Priscillan ja Wendyn projektiksi tulee suunnitella jouluaiheinen sisustus Adamin kotiin järjestettävän hyväntekeväisyystilaisuuden puitteiksi. Mainittakoon, ettei Adam tietenkään tunnista Wendyä ilman naamakimalteita.

Osasin jo tuon hissikohtauksen nähtyäni arvata, ettei tämä elokuva tästä parane, mutta samoin kuin kirjojen kohdalla, niin vaaditaan aika paljon, että jätän elokuvan kesken. Jos ei muuten, niin sitten vaikka kelataan se loppuratkaisu (paitsi DiCaprion tähdittämässä Lentäjässä, jossa pikakelauskaan ei enää auttanut). Myönnän kyllä, että toisaalta halusin myös nähdä, että kuinka hölmö elokuva voisi olla. Ja olihan se. En oikein jaksa löytää mitään hyvää tästä elokuvasta. Melkein kaikki näyttelijät olivat yllättävän kömpelöitä vailla suurempaa käsitystä siitä, miten tehdö hahmosta moniulotteinen. Priscillan oli tarkoitus olla dramaattinen diiva, mutta lopputulos oli liiankin stereotyyppinen ja päälimmäiseksi mielikuvaksi jäi vain surullinen yritys. Päähenkilö-Wendykään ei erottunut tähtenä joulukuusen latvasta vaan sulautui pikemminkin muihin pilipalikoristeisiin. Kun Wendy koki pettymyksiä tai joutui Priscillan ilkeilyn kohteeksi, oli näytelty reaktio enemmän myötähäpeää kuin myötätuntoa herättävä. Jäi itselle vähän sellainen fiilis, että Wendyä näytellyt Laura Breckenridge yritti liikaa keskittyä olemaan suloinen, herttainen ja rakastettava sen sijaan, että olisi yrittänyt saada hahmoon enemmän persoonallisuutta.

Kuten elokuvan alussa arvelinkin, ei tästä kokemuksesta oikein kostunut mitään. Musiikki, joka elokuvaan oli valittu, oli ihan yhtä unettavaa kuin kaikki muukin, joten sikäli elokuva oli onnistunut kokonaisuus. Minut yllätti se, että elokuva oli valmistunut vuonna 2011, sillä jostain syystä ajattelin, että näin tylsän elokuvan täytyy olla vanhempi, vähintään kymmenen vuotta. Vaikka yritin suhtautua elokuvaan positiivisesti ja löytää edes jotain hyvää, niin metsään mentiin ja rytinällä tällä kertaa. Eipä tässä muuta kuin valitsemaan seuraavaa elokuvaa.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

TOP 15: Disneyn parhaat klassikot, sijalla 13: Mulan (1998)

Käsikirjoitus: Rita Hsiao, Philip LaZebnik, Chris Sanders, Eugenia Bostwick-Singer, Raymond Singer
Sävellys: Jerry Goldsmith

Tuottaja: Pam Coats
Rooleissa: Mulan (Ming-Na/Heidi Kyrö), Mushu (Eddie Murphy/Tom Pöysti), Li Shang (B.D. Wong/Santeri Kinnunen)

Mulan kertoo kiinalaisesta tytöstä, joka naamioituu mieheksi voidakseen taistella armeijassa isänsä puolesta. Fa Zhou (Mulanin isä) saa tietää, että Mulan on lupautunut armeijaan ja rukoilee esi-isiltään apua tyttärensä suojelemikseksi. Lohikäärme-Mushu säheltää tehtävässään herättää Suuri kivilohikäärme ja tästä syystä joutuukin sitten itse lähtemään Mulanin avuksi. Mushun apu ei aina mene ihan nappiin, mutta yritystä kuitenkin on. Mushu pistää välillä vähän ärsyttämään, mutta enimmäkseen se on ihan sympaattinen tapaus, joka sopii tarinaa mukavasti. Eddie Murphy on kyllä lyömätän tämänlaisissa rooleissa, joten tässäkin loistavalla ääninäyttelijällä on suuri merkitys kokonaisuuden kannalta. Mushu on hyvää keskikastia, jos mietitään muita Disneyn prinsessojen luottoystäviä ja muihin hieman mykempiin kollegoihinsa verrattuna, piristävän pippurinen ja sanavalmis soheltaja.

Kun näin Mulanin ensimmäisen kerran, en jaksanut sisäistää elokuvan ideaa sodista, pojaksi pukeutuvasta tytöstä ja pelottavasta pahiksesta. Hieman myöhemmin uudemman kerran elokuvaa katsoessani sain juonesta paremmin kiinni ja huomasin, että ensifiiliksistäni huolimatta Mulan on taattua Disney-laatua. Ymmärrän myös, miksi monet kehuvat elokuvaa yhdeksi Disneyn parhaimmista. Mulan ei ole tyypillinen eläinten kanssa tanssiva prinsessa (no, eihän Mulan edes ole prinsessa) vaan hänestä löytyy särmää, poikkeuksellista rohkeutta ja taistelutahtoa hyvän puolesta. Mulanin tarina muistuttaa, ettei kukaan ole vain sitä, miltä ulkokuori näyttää vaan kaikissa on jotain enemmän. Mulan on varmasti mieltä kohottava etenkin pienille tytöille, kun katselevat tarinaa naisesta, joka pukeutuu mieheksi ja on armeijan vahvimpia taistelijoita alkukangistelun jälkeen.

Siinä vaiheessa, kun opin tykkäämään elokuvasta, en vielä tykännyt Christina Aguilerasta, ja hänhän laulaa elokuvan Reflection-tunnarin. Jälkeen päin, kun Christinan musiikki alkoi avautua enemmän, sain ahaa-elämyksen, kun tajusin, että mistä Reflection-biisi olikaan tuttu. Biisi on todella koskettava ja sanat sopivat niin elokuvaan kuin oikeaan elämäänkin, ja kylmät väreet kulkevat kroppaa pitkin tätä kuunnellessa. Disneyn piirretyissä musiikki näyttelee aina merkittävää osaa ja on laadultaa erittäin laadukasta, mieleenpainuvaa ja aika ajatontakin omalla tavallaan. Eikä Mulan ole poikkeus. Reflectionin lisäksi edukseen nousevat mm. I'll make a man out of you, Honor to us all ja Mulan's decision.

Lea Salonga laulaa elokuvassa kuullun version, videossa tulee heti perään myös Christinan versio.



torstai 11. syyskuuta 2014

Päivä 11: Sisarukseni

Minun nimeni on Saila ja minulla on kaksi isoveljeä (Saku ja Simo) ja yksi pikkusisko (Silja).
Vanhempani olivat jo ennen syntymäämme päättäneet, että jos tulee tyttöjä, on heillä viisikirjaimiset nimet ja pojilla nelikirjaimiset. Isäni on matematiikan opettaja ja äitini uskoo numerologiaan, joten siksi heille monissa asioissa numerot näyttelevät erittäin tärkeää osaa.

Silja on meistä nuorin, sitten tulen minä, Saku ja vahimpana Simo. Tulimme lapsena hyvin toimeen, mitä nyt nahistelimme silloin tällöin -kuten sisarusten kuuluukin.


Kävimme kaikki saman ala- ja yläasteen, mutta lukioikäisinä persoonamme olivat jo kehittyneet enemmän. Simo on meistä se viisain, lieneekö syy siinä, että hän syntyi ensin. Sai kaikki parhaimmat ainekset ja me loput sitten saimme, mitä oli vielä jäljellä. Hän valmistui lukiosta parhaimpien joukossa ja meni yliopistoon opiskelemaan, pääaineenaan saksan kieli. Vanhemmat olisivat tietysti toivoneet hänestä perinteisesti tylsää lakimiestä tai lääkäriä, mutta Simon intohimo on kielissä ja itsepäisenä ihmisenä hän seurasi haavettaan. Yliopiston myötä hänen kaveripiirinsä koostuu pääasiassa akateemisesti koulutetuista ja fiksuista ihmisistä. En ole nähnyt häntä vuoteen ja joskus pimeimpinä tammikuun iltoina olen pohtinut, johtuuko se siitä, että minä olen bussinkuljettaja enkä ole käyttänyt vuosia opiskellakseni itselleni hienoa titteliä, jolla, jos totta puhutaan, ei tänä päivänä välttämättä saa edes leivän päälle juustoa. Olemme silti ihan hyvissä väleissä, vaikka viime joulun vietimme eri puolilla maailmaa. Se oli ensimmäinen joulu, jolloin emme nähneet edes tapaninpäivänä.

Toinen veljeni, Saku, valmistui kolme vuotta Simon jälkeen luonnontieteiden lukiosta. Saatuaan paperit kouraansa, hän vain totesi, ettei aiokaan jatkaa aloittamallaan tiellä. Ei kuulemma enää kiinnostanut, sillä luonnontieteidein maku oli alkanut väljähtyä ja Saku kaipasi elämäänsä yllättyksiä. Niinpä veljeni pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti kiertelemään maailmaa tehden erilaisia hanttihommiakin välillä. Viimeeksi hän oli Australiassa hedelmiä poimimassa. Onhan siinäkin luonnontiedettä jollain tapaa. Niin ja onhan siinäkin luonto läsnä, kun hän aina uudesta kaupungista löytää itselleen tyttöystävän. 
Luulen, että Saku on saanut Suomesta tarpeekseen ainakin toistaiseksi ja joskus olen harmitellut sitä, ettemme enää näe kerran viikossa kuten aiemmin. Hän on niin hohdokkaan elämänsä lumoissa nykyisin, että korttejakin tulee vain kerran kuukaudessa, kun aiemmin tuli vähintään kerran viikossa. Tai ehkä maailmalla postimiehet ovat lakossa tai postia tuova lentokone eksynyt kurssistaan. Edellinen, lauseen mittainen, tervehdys tuli ennen joulua ja puhelinsoittoa ei tullut ollenkaan, ei edes aattona. Tammikuussa hän soitti ja sanoi, että oli maannut hiekkarannalla Heidin, Katen tai jonkun supermallilta nimensä saaneen typsykän kanssa.

Pikkusiskoni Silja ajattelin aikuistuttuaan, että hänen nimensä on hänen kohtalonsa ja meni laivalle töihin Tax free -myymälään. Jonkilainen kohtalo se kai onkin, sillä hän on nyt ollut siellä jo useamman vuoden. Asiakkaita on laidasta laitaan ja välillä ne koettelevat hermoja, kuten omassakin ammatissani, mutta ilmeisesti työkaverit ja työsuhde-edut ovat niin merkittäviä, että työpaikan vaihtaminen ei ole juurikaan hänen mielessään pyörinyt. Onhan hänellä nyt ensimmäinen lapsi tulossa, joten senkin puolesta on hyvä, että on työpaikka, mihin palata. Vanhenpamme ovat kyllä yrittäneet välillä häntä ja minua patistaa korkeakouluun, mutta toistaiseksi tuloksetta. Meistä kumpikaan ei varmasti jaksaisi kuluttaa yliopiston penkkejä jatkuvilla tenteillä ja kuivilla luennoilla. Puhumattakaan jatkuvasti pätemisen tarpeesta, naurettavasta kilpailuhenkisyydestä ja oman tärkeytensä korostamisesta. Tästä juuri puhuimme Siljan kanssa pitkät tovit joulukuun alussa. Sen jälkeen onkin kulunut useampi kuukausi, ettemme ole nähneet. Hän oli jouluna töissä ja aaton hän vietti kahden miehensä kanssa, sillä perusteella, että tämä on heidän viimeinen kahdenkeskinen jouluaattonsa.

Joulu, jonka olemme aina viettäneet yhdessä, ei ollutkaan enää vain meidän kuuden välinen salaisuus. Tiesin tietysti etukäteen jo, etteivät sisareni pääsisi paikalle, joten laskin kaiken vanhempieni varaan. Sitten itsenäisyyspäivänä he ilmoittivat menevänsä kolmeksi viikoksi Lappiin juhlimaan joulua ja isän syntymäpäiviä. He eivät kysyneet, haluaisinko mukaan, he vain lähtivät. 

Kun laatikot muhivat uunissa ja joululauluissa helisivät vienot kulkuset, olin hyvin surullinen ja vihainen. Miksi minut oli jätetty yksin juuri jouluna ja koko perheeni toimesta? Vanhempani sentään soittivat jouluaattoiltana kysyäkseen, mitä olin pitänyt heidän lahjoistaan. Mutta sisaristani ei kukaan saanut puhelinta käteen, jotta olisi soittanut minulle, sinkulle ja kissattomalle, kysyäkseen, mitä kuuluu. Simo kai kävi syvällisiä keskusteluja jonkun kollegansa perheen luona, Saku piehtaroi sen vaalean naisen kanssa unelman pehmeällä hiekalla ja siskoni hieroi nenäänsä miehensä nenään kynttilänvalossa Pommac-lasin äärellä. Vaikka kuinka sisariani rakastan, en voi ymmärtää heidän itsekkyyttään juhlapäivistä pyhimpänä. Siksi tein tuolloin vielä pyhemmän päätöksen, että minä en ole se, joka heille seuraavaksi soittaa vaan he saavat soittaa minulle.

Niinhän siinä sitten kävi, että Silja, sisaristani tunneälyisin, soitti 7. päivä tammikuuta, naistenmiehen mainetta niittävä veljeni Saku soitti tammikuun 31. päivä ja Simo, sukumme älykkäin jälkeläinen, ei ole vieläkään soittanut.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Jenni Vartiainen: Eden (2014)

Jenni Vartiainen julkaisi elokuun lopulla uuden Eden-sinkun, joka tulee Terra-albumin platinapainokselle (julkaisu 3.10.2014).

Ehdin hetken jo toivoa, että tulisiko kokonaan uusi albumi uuden sinkun myötä, mutta pieni pettymys iski, kun tajusin, että kyseessä onkin uusintaversio Terrasta. Ihmettelinkin kyllä vähän, että ehtisikö Jenni näin nopeasti edellisen albumin jälkeen kerätä kasaan albumillisen verran uutta materiaalia. Ei tosiaan sitten ehtinyt ja tietysti parempi, ettei sitten hutiloimalla tehdä sekundaa.
Ymmärrän toki, että artistin täytyy käyttää hyväkseen kaikki ylimääräinen positiivinen julkisuus ja näin ollen tämä platinapainoksen julkaisukin selittyy mielestäni selkeästi sillä, että Vain elämää -ohjelman pyöriessä ruuduissa, täytyy saada markkinoille jotain sellaista, joka saa ihmiset levykauppaan ja näin saadaan kasvatettua artistin levymyyntiä. Eikä siinä mitään, mielestäni olisi typerämpää jättää tilaisuus käyttämättä etenkin, kun muusikon ura ei ole se kaikista helpoin eikä seuraavan tilinauhan suuruudesta ole aina täyttä varmuutta. 

Mutta jotta tästä uudesta julkaisusta ei jäisi pelkkä rahanmaku suuhun, toivon, että siellä on oikeasti jotain erikoista. Jotain, jonka vuoksi levyn voisi ostaa sellainenkin, jolla kyseisen albumin normiversio jo on. Uusi versioita biiseistä on ehkä turha toivoa, mutta olisi kyllä hauska, jos albumilta löytyisi vaikka duetto jonkun Vain elämää -aristin kanssa. Tai useampi. Veikkailen/toivon myös, että mukana olisi jonkinlainen DVD Terra-albumin ajoilta, eli vähintään tuplalevy olisi tämän painoksen syytä olla.

Itse biisistä vielä sananen. Eden ei ensivaikutelman perusteella päässyt Jennin top-biisien listalle, mutta parempi tämä on kuin Junat ja naiset -sinkku. Edenissä on Jennille ominaista raikkautta, haikeutta, monipuoliset sanat ja mieleenjäävä melodia. Kyllä tässä vahvasti erobiisin tunnelmaa on, vaikkakin myös orastavaa uskoa huomiseen on havaittavissa. Kertosäe kuulostaa hämäävän tutulta, mutten ole vielä keksinyt, mitä biisiä se muistuttaisi. Tykkään biisistä, mutten ihan kympillä (ainakaan vielä), sillä jokin tässä kokonaisuudessa vielä hieman odotuttaa avautumistaan. Veikkaan kuitenkin, että tämä toimii livenä paremmin ja livevedon jälkeen varmasti löytää tämäkin oikean paikkansa. No, Tavastialla se toivottavasti sitten nähdään.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Carlos Ruiz Zafón: Marina (1999/2013)

Marina kertoo tarinaa kahdesta nuoresta (Óscarista ja Marinasta), jotka kohtaavat sattumalta. Óscar on sisäoppilaitoksen elämään kyllästynyt teini, jonka arki muuttuu täysin hänen tutustuttuaan ja ihastuttuaan persoonalliseen Marinaan. Tuttuun Zafónin tapaan Barcelonan kaduilla, katujen alla ja varjoissa kulpii ratkaisemattomia mysteereitä, pahuutta ja monenmuotoisia ihmiskohtaloita. Oscar ja Marina päätyvät hurjaan seikkailuun, johon sisältyy erikoislaatuinen valokuvakirja, loistonsa menettänyt ja skandaaleissa rypenyt teatteri, mystinen mustaan pukeutunut nainen ja mustasiipinen perhosen symboli. Tarinan edetessä mysteerin lonkerot ulottuvat useampaankin ihmiseen eivätkä he kaikki selviä hengissä, kun vuosia sitten alkanut tapahtumavyyhti yritetään saada päätökseen.


Voisin verrata Marinaa menestysteos Tuulen varjoon, ja yhtäläisyyksiä toki onkin: elämässään eksyksissä oleva poika, tummanpuhuvat Barcelonan kadut ja kutkuttava mysteeri ratkaistavaksi. Vaikka ainekset ovat samat, erottuu tämä mielestäni silti edukseen Tuulen varjosta ja Enkelipelistä, joista molemmista pidin äärimmäisen paljon.
Marina on sivumäärältään lyhyempi, joten siksi myös tarina etenee suorempien mutkien kautta. Seikkailuja ja juonenkäänteitä toki mahtuu mukaan, mutta aivan niin syvälle Barcelonan salaisuuksiin ei päästä kuin Tuulen varjossa.

Lukukokemus on tällä kertaa sikäli erilainen, että olin juuri käynyt Barcelonassa, kun sain tämän kirjan viimeiset sivut luettua. Tiesin siis tarkalleen, miltä näyttivät ne kadut, Güellin puisto ja Montjuïcin vuori, joilla kirjan henkilöt seikkailivat. Se antoi kirjalle ehdottomasti lisäpotkua (ja pisti miettimään, että nyt täytyisi lukea Tuulen varjo uudestaan, sillä varmasti siitäkin saisi nyt vielä enemmän irti). Marinan tarina on mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja jopa suomennoksessa on onnistuttu varsin mallikkaasti. Kirjassa käytettävä kieli on hyvin rikasta ja siksi onkin helppo muodostaa kirjasta omat kotivideot ja nähdä tapahtumien soljuvan elävinä suoraan silmien edessä. Kirjan loppuratkaisu ei ole hiuksianostattavan yllättävä, mutta juoneen sopiva ja tarinan mukana elänyttä lukijaa koskettava .

Voisin hyvin suositella kirjaa myös sellaiselle, joka ei ole aiemmin Zafónia lukenut. Ei tämä aivan Tuulen varjon veroinen ole, mutta erittäin hyvin toimiva ja mukaansatempaava tarina, jossa arki unohtuu ja mielikuvitus saa lentää sen kuin taitaa.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Flannelmouth: Forgotten tapes (2014)

Flannelmouth on indieyhtye, joka on julkaissut elokuussa singlen Forgotten tapes.
Ensi kuulemalta en avain tiennyt, mitä mieltä biisistä olisin. Näinpä kuuntelin sen muutaman kerran lisää, jolloin alkoi tuntua siltä, että pääsen hommaan sisään ja saan ajatuksesta paremmin kiinni. Biisin soidessa taustalla, siitä alkoi ensimmäiseksi henkiä kansainvälisyyden tunnelmaa ja brittiläiset sävytteet ovatkin helposti kuultavissa. Laulajalla on miellyttävä ääni ja biisi on kaihoisan raikas, jossa toisaalta on taustalla kuultavissa utuisessa Englannissa kivikaduilla sijaitsevien olutpubien tunnelmaa. Forgotten tapes ei välttämättä ensimmäisellä kerralla jää päähän pyörimään, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen tuntuu, että sitä ei saa sieltä ilveelläkään pois.

Tykkään lisäksi siitä, että taustoissa soivat soittimet ovat selkeitä eivätkä sekotu yhdeksi puuromaiseksi massaksi, ja näin biisi saa ilmavuutta ja kuulostaa miellyttävältä. Kaiken kaikkiaan mielestäni hyvin korvaystävällinen biisi, joka herättää sopivasti mielenkiintoa jatkoa ajatellen.

 

P.S. Saatetekstissä biisistä sanotaan seuraavaa:

- Sanoitus lähti omakohtaisesta kokemuksesta, kun lapsuudenkodin huoneeni oli siivottu ja tyhjennetty. Hätäännyin hieman, kun mietin vanhojen c-kasettieni kohtaloa. Lopulta biisin teksti päätyi kertomaan ihmissuhteesta ja kaseteista tuli suhteen symboli. Kaikilla kasettiajan lapsilla on varmasti muistissa, miten jumiutuneita ja sotkuun menneitä kasetteja on fiksailtu ja nauhoja setvitty, avaa kappaleen syntyä yhtyeen kitaristi ja sanoittaja Ari Virtanen.

Ja täytyy sanoa, että tunnelmaltaan on osuttu nappiin tässä biisissä, ja c-kasetti näin kasettiajan lapselle on tosiaankin harvinaisen osuva symboli ihmissuhteita mietittäessä.

Yhtyeen Facebook-sivut.


.