keskiviikko 29. lokakuuta 2014

TOP 15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 10: Pocahontas (1995)

Ohjaus: Mike Gabriel, Eric Goldberg
Käsikirjoitus: Carl Binder, Susannah Grant, Philip LaZebnik
Säveltäjä: Alan Menken, Stephen Schwartz
Pääosissa: Pocahontas (Irene Bedard, laulussa Judy Kuhn/Arja Koriseva), John Smith (Mel Gibson/Santeri Kinnunen), Ratcliffe (David Ogden Stiers/ Veikko Honkanen, laulussa Reijo Salminen), Powathan Russell Means/Tapani Perttu), Kaarnamuori (Linda Hunt/Rauha Retola)


Alkuun suhtauduin Pocahontas-elokuvaan hieman epäilevästi, sillä se, että Arja Koriseva mainittiin samassa yhteydessä, vei fiiliksiä vähän alaspäin. Olenkin jälkeenpäin miettinyt, mistä (keneltä) olin antipatiani Korisevaa kohtaan kehittänyt, sillä olin vielä aika nuori elokuvan ilmestymisen aikaan ja tuskin olin ehtinyt vielä muodostaa kyseistä laulajasta oikeasti omia mielipiteitä saati kykenevä arvioimaan äänen sopivuutta rooliin. Tämä tosiaan vaikutti elokuvasta nauttimiseen siinä määrin, että muutama vuosi piti kulua ennen kuin pääsin kunnolla elokuvan maailmaan ja ymmärsin, miten hienon roolisuorituksen Arja tekee.

Elokuva pohjautuu löyhästi oikeisiin historian tapahtumiin. Pocahontas on ollut olemassa (syntymänimeltään hän oli Matoaka, kun Pocahontas oli pikemminkin lempinimi) ja hän tapasi John Smithin olleessaan vielä lapsi, ei nuori aikuinen, kuten elokuvassa eikä heillä ole ollut rakkaussuhdetta. Pocahontas ei elänyt elämäänsä oman kansansa parissa vaan jouduttuaan englantilaisten kiinniottamaksi, jäi lopulta sille tielleen. Häntä kohdeltiin englantilaisten parissa hyvin, ja niinpä hän kääntyi kristinuskoon ja vaihtoi nimensä Rebeccaksi eikä palannut enää omiensa pariin, vaikka myöhemmin mahdollisuus tähän tulikin. Pocahontas meni myöhemmin naimisiin John Rolfen kanssa, jolle synnytti lisäksi Thomas-nimisen pojan. Pocahontasin kunniaksi on nimetty kaupunkeja, paikkoja ja piirikuntia, ja Pocahontasin patsas löytyy Gravesendistä. (Lähde: Wikipedia)

Piiretty elokuva kertoo Pocahontasista, joka etsii vielä oman elämänsä oikeaa polkua. Ystävinään hänellä ovat kolibri (Flit) ja pesukarhu (Miiko) sekä viisas Kaarnamuori, joka pyrkii auttamaan eksynyttä nuorta löytämään elämänsä tarkoituksen. Intiaanien arjen keskeyttää Virginiasta matkannut Ratcliffen johtama seurue, joka on tullut etsimään kultaa, jota huhujen mukaan olisi alueella vaikka muille jakaa. Mukana seurueessa on komea John Smith, joka on seikkailijana ensiluokkainen ja siksi tietysti mukana tälläkin reissulla. Tutkiessaan uutta maata John törmää Pocahontasiin ja kaksikon välille syntyy heti jotain maagista. Mielestäni kohtaukset, joissa he kohtaavat ensi kertaa ja esittäytyvät toisilleen, ovat elokuvan parhainta antia visuaalisesti ja tunnelmaltaan. Elokuvan tunnetuin biisi Tuulen värit (Colours of the wind) niin ikään on yksiä hienoimpia musiikkikohtauksia Disneyn piirrettyjen elokuvien historiassa. Myös suomenkieliseen versioon on saatu merkittävät ja ajattomat sanat:


"Oon vain sulle ihminen villi
ja vaikka kuinka katsot ei muuta eessäs näy
En saata ymmärtää miksi käyt niin väittämään,
kun elämää et voi sä ymmärtää, ymmärtää.

On kaikki sinulle vain omaisuutta
ja valtaat nimiin kaiken minkä näät.
Vaan tiedän, jokaisella olennolla
elämä ja henki on sisällään.

On mielestäsi ihmisiä aina
vain kaltaisesi, eikä kukaan muu.
Vaan katso joskus silmin muukalaisen
onni uusi kohdallasi toteutuu."



Hauskan lisän luovat jälleen kerran sivuosissa loistavat eläinhahmot: tällä kertaa Miiko ja Percy-koira, joilla on meneillään kunnon keskinäiset taistelut herkuista ja muista aarteista, pääparin huolehtiessa samalla siitä, miten estää sotaa syttymästä kahden erilaisen maailman välille.

Muistan vielä, kun Mäkkäristä sai Happy Mealin kylkiäisenä Pocahontas-kasetin, mutta siinä oli ihan vain jokunen biisi ja muistaakseni osa olisi ollut vielä jotain miksattuja/lyhennemiä, tai eivät muuten vastanneet sitä, mitä soundtrackin cd-versiolla on. Harmi toisaalta, ettei kasetti ole enää olemassa, jotta voisin tarkistaa, millaisia biisejä siinä oli. Mutta tosiaan siinä vaiheessa, kun oli vaihe, ettei elokuva ollutkaan suosiossani, muistan tuhonneeni kasetin sekä sotkeneeni kansivihkosen. Enkä nyt puhu pelkästään roskiin heittämisestä vaan koko roskan hajottamisesta atomeihin. Tiedä taas tuota logiikkaa tuonkin taustalla, että miksi se piti päreiksi pistää, mutta näin tuli tehtyä. Eipä sillä, eihän tuo kummoinen rahanarvoinen tai muunkaan arvoinen menetys loppupeleissä ollut.

Täytyy sanoa, että olin aivan varma, että elokuva olisi ollut vuodelta 1997 ja melkeinpä järkytyin huomatessani, että tämähän on jo melkein 20 vuotta vanha leffa. Ikä ei kylläkään elokuvaa paina, sillä mielestäni se on ajaton klassikko(kuten monet muutkin Disneyn piirretyt), joka jaksaa viehättää aina vain uudestaan.




P.S. On muuten erittäin mielenkiintoinen tuo oikean Pocahontasin tarina, suosittelen tutustumaan. Olen lukenut tässä sivutolkulla kaikenmaailman artikkeleita ja tuntuu, että aiheesta voisi lukea kuinka paljon hyvänsä.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Summer nights (Grease)

Vaikka kesä onkin jo ohi, niin tästä biisistä tulee aina hyvällä tuulelle (ja elokuvan tanssiliikkeistä hyväntahtoiset naurut). Löytyy kiva rytmi, flirttailevat sanat ja mieleenjäävä melodia. Varsinainen musikaali sai ensi-iltansa vuonna 1972 ja tämä elokuvaversio on vuodelta 1978, jossa pääosissa John Travolta ja Olivia Newton-John. Musikaali kokonaisuutena ei kuulu omiin suursuosikkeihini (eikä Travoltan näytteleminen oikein kolahda), mutta kyllähän Greasesta löytyy muutama oikein kiva musiikkinumero, joista tämä on hyvä esimerkki, vaikka onkin (kuten elokuva muutenkin) aika imelä, mutta söpöllä tavalla.

 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Jenni Vartiainen live @ Tavastia, Helsinki (17.10.2014)

Jenni Vartiainen veti kaksi loppuunmyytyä keikkaa Tavastialla torstaina ja perjantaina, joista jälkimmäiselle onnistuin saamaan lipun. Keikka alkoi ajallaan klo 22 ja kesti melkein 23.30 asti. Jenni tuntui olevan erittäin hyvällä fiiliksellä, jutteli paljon yleisölle ja energiaa oli muutenkin aivan mieletön määrä. Jokainen biisi vedettiin täysillä ja alun kankeuden jälkeen yleisökin muisti lähteä hommaan mukaan. Vaikka Jenni vetää aina varmalla otteella, tuntui tämä ilta jotenkin erityisen hienolta ja melkein siltä kuin kyseessä olisi ollut yksityistilaisuus vain harvoille ja valituille. Ehdottoman täydellinen Tavastian keikka!

Vain tätä iltaa silmällä pitäen Jenni veti Fintelligensin Heruuks-biisin, joka oli kyllä aivan hillittömän hauska ja ihmiset naureskelivatkin yleisössä. Kunnon flirttiä ja sopivaa huumoria perjantai-iltaan. Veto löytyy jo Youtubestakin.

Lisäksi kuultiin Terran platinapainoksen kolme uutta biisiä: Vanki, Susta enkelit pitävät huolta ja tietysti Eden. Jälkimmäisen kohdilla Jenni oli kunnon fiiliksissä ja sanoikin bändille, että "mennään jo, mennään jo. " Aivan mahtavaa nähdä, että artisti nauttii olostaan ja esiintymisestään noin paljon. Vanki jäi heti mukavasti mieleen, mutta Susta enkelit pitävät huolta jäi vielä toistaiseksi vähän odottamaan paikkaansa. Täytyy muuten sanoa, että vaikka en alkuun kympillä diggaillutkaan Edeniä, niin nyt livevedon myötä siitä tuli uusi suosikkini.

Muita illan aikana kuultuja biisejä: Mustaa kahvia, Junat ja naiset, Muistan kirkkauden, Selvästi päihtynyt, Suru on kunniavieras, Minä sinua vaan, Sivullinen, En haluu kuolla tänä yönä, Missä muruseni on, Minä ja hän, Nettiin, Ihmisten edessä, Duran duran ja keikan päättänyt Malja.






"Heruuks? Tänään saletisti natsaa."

"Murheisille sydämille, kärsiville, kaipaaville, petetyille, jätetyille, raskaan taakan kantajille lasi täyteen!"

torstai 16. lokakuuta 2014

Vain elämää 3: Toni Wirtasen ja Jenni Vartiaisen päivät

Päivä 3: Toni Wirtanen 
Katsoin molemmat jaksot hieman myöhässä, joten pääsin vasta nyt kirjoittelemaan fiiliksiä Tonin ja Jennin päivistä.

Apulannan biisit ovat radiosoiton kautta tuttuja, joten oli ihan mielenkiintoista kuulla, miten ne muuttuvat muiden käsittelyssä.

Paula Koivuniemi oli valinnut Koneeseen kadonnut -biisin. Mielestäni veti tyylilleen uskollisena ja vaikkei sanat ihan Paulan tuotantoon ihan osukaan, niin kyllä biisi muuttui hetkessä aivan hänen näköisekseen. Ei mielestäni suuria yllätyksiä, mutta ihan hieno veto.

Vaikka Jenni kehui Elastisen laulua Mitä kuuluu -biisissä (alkupuolella), en itse syttynyt sille ollenkaan. Mielestäni Elastinen lauloi liian suljetulla suulla, jolloin sanat ja laulu tuntuivat vain jäävän suuhun pyörimään. Tosin jännityksellä on varmasti ollut osuutta asiaan, ja kun hän sitten aloitti tutumman räppäämisen, niin meno ja biisikin parani ja loppukohden fiilis oli ruudun toisella puolellakin menevä.

Tiedän, että olen puolueellinen, koska Paula Vesala kuuluu omiin suosikkeihini, mutta täytyy sanoa, että tämä versio Pahempi toistaan - kipaleesta oli taas yksi illan parhaimpia, sillä se oli kokeellinen ja persoonallinen. Biisistä ei tullut PMMP:n biisiä vaan Paula Vesalan biisi.
Niin, ja kyllähän tuo Jennin vetokin Anna mulle piiskaa -biisissä oli aika mykistävä. Tarina oli muuttunut epätoivoiseksi ja tuska, jonka Jenni sai biisiin luotua, oli käsinkosketeltava ja juuri sellainen, joka kiemurtelee ihon allekin.

Samulin Teit meistä kauniin oli reippaasti alkuperäisestä poikkeava hyvällä tavalla, mutta en silti päässyt aivan niin korkeisiin sfääreihin kuin Väliaikaisessa tai PMMP:n Päiväkodissa.

Tuntuu, että Veskun Armoa on hehkutettu joka paikassa ja artistitkin pöydän ympärillä olivat liikuttuneita jopa siihen pisteeseen, että Paula V. poistui huoneesta. Pakko sanoa, että en ymmärtänyt ollenkaan, mikä biisissä sitten kosketti. Vesku toki tunsi biisin omakseen, mutta minulle se kuulosti valjulta ja toisaalta yliampuvan dramaattisesti esitetyltä jollottamisen ja lausumisen välimuodolta. Varmasti suurimmat tunnemyrskyt aiheutti juuri se, että moni tietää, miten vaikeaa elämää Vesku on elänyt, mutta jos näitä taustoja ei tietäisi, niin liikuttuisikovatko ihmiset silti samalla lailla? No, minä tiedän taustat, mutta koska en pidä Veskun "laulamisesta", en myöskään saanut biisistä muuta irti kuin haukotuksia. Piti tuon jälkeen kuunnella alkuperäinen Armo ja kyllähän se tuohon verrattuna oli paljon tunnepitoisempi.

Jakso oli laadukas ja tykästyin kyllä Tonin persoonaan, sillä hänellä on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, mutta Apulannan musiikki ei ainakaan vielä auennut sen enempää kuin aiemminkaan. Levyversioina biisit kuulostavat edelleen aika lailla toistensa kaltaisilta enkä tunne tällä hetkellä suurempaa paloa paneutua niihin tarkemmin. Sen verran tämä kyllä lievensi suhtautumistani Apulantaan, että ymmärrän paremmin heidän suosiotaan ja että yhtyeeltä löytyy sanottavaa.


Päivä 4: Jenni Vartiainen

Päivän alotti Vesku Loiri Ihmisten edessä-biisillä. Kuten varmaan on käynyt selväksi, Vesku ei kuulu omiin suosikkeihini. Kun hän oli polkaissut biisin käyntiin ja päässyt ehkä ensimmäisen säkeen puoleen väliin, niin minulle riitti. Tulkinta kuulosti mielestäni kuin joku olisi tarttunut mikkiin paikallisessa karaokebaarissa kolmen aikaan yöllä kolmen promillen humalassa ja jo puoliksi nukahtaneena ja tympiintyneenä kuluneeseen iltaan. Onneksi ruutu.fin kautta katsottuna pystyy hyppäämään ohjelmassa eteenpäin, joten siirryin kohtaan, jossa artistit taputtivat Veskulle. Se siitä, seuraava.



Elastisen Minä ja hän jäi vähän etäiseksi eikä oikein aiheuttanut tunteita puolesta tai vastaan. Mennään sillä ihan kivalla.

Samuli Edelmannin versio Tunnottomasta oli jälleen osoitus siitä, että tämäntyyppisen musiikin Samuli hoitelee kuin vettä vaan. Koskettava veto, joka jäi vain aavistuksen verran täydellisestä.

Paula Vesala veti toistamiseen uudenlaisen version poiketen alkuperäisestä ja aiemmista omista versioistaan, kun otti käsittelyynsä Kiittämätön-kipaleen. Todella kunnon teiniangstinen biisi, joka oli tuollaisenaan hyvin raskasta kuultavaa. Paulalta jälleen lyömätön veto!
Täytyy sanoa, että ymmärrän oikein hyvin sen, ettei välttämättä halua paljastaa Suomen suosituimmassa viihdeohjelmassa omia kurjimpia muistojaan, eli tiettyjen biisien tarinoiden taustaa. Olisin silti mielelläni kuullut edes jonkun tarinan minkä vain biisin tekstien takaa ja mielestäni se olisi voinut olla sellainenkin, jota ei esitetty, joku jossa tarina olisi neutraalimpi. (Tähän varmaan toki vaikuttaa se, että lähetysaika on rajallinen, ettei voida kaikkea liirumlaarumia mukaan laittaa.) Toisaalta, kun näki tuon keskustelun Kiittämätön-biisin ympärillä ja miten Jenni kiemurteli, on aihe takuulla äärimmäisen arka ja jos artisti itse ei halua kaikkien tietävän, miksi se on niin arka, niin mielestäni kaikkea ei ole pakko paljastaa. Mutta olishan tuossa ehkä voinut kertoa jotain silti paljastamatta liikaa?


Toni Wirtanen versioi En haluu kuolla tänä yönä -biisin, joka muuttui kyllä sekunnissa Apulannan biisiksi. Mielestäni tuommoinen uho sopii hienosti tähän biisiin ja niinpä tästä tuli täysi kymppi!

Missä muruseni on -hitin lauloi Paula Koivuniemi. Kauniisti lauloi ja otti biisin hyvin haltuun, mutta tässä kohti on pakko sanoa, että ei ole alkuperäisen voittanutta.

Jennin versiot omista biiseistään ovat niin vahvasti hänen biisejään ja hänen tulkinnoissaan, että ehkä se vaikutti muutamien biisien kohdalla siihen, etten saanut kaikista näistä niin paljon irti kuin olisin toivonut tai kuten ennakkoon odottelin. Laadukkaita ja persoonallisia vetoja kaikinpuolin, ja kokonaisuudessaan jäi Jenninkin jaksosta hyvät fiilikset.

Seuraavaksi kohti Elastisen päivää. 

Kyneska: Sunrise on the moon (2014)

Kaikkea ihmeellistä sitä voi netistä löytääkin. Sattumalta osui tämä Kyneskan debyyttisinkku Twitterin kautta eteeni. Aluksi meinasin ihan vain ohittaa koko jutun, mutta sitten ajattelin kuitenkin klikata biisin soimaan. Ensimmäinen kuuntelukerta olikin aika vaikuttava: tykkäsin heti. Laulajalla on hieno, pehmeä ääni, biisissä on tarttuva ja miellyttävä melodia. Biisiä pystyy aika nopeasti laulamaan mukana, mikä ei tässä tapauksessa ole mielestäni huono asia. Korvaystävällistä ja kaunista poppia. Tästä kyllä saa aivan ihanat fiilikset. Taisin juuri löytää seuraavan yhtyeen, jonka tekemisiä täytyy seurata.


maanantai 13. lokakuuta 2014

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007) & elokuva (2014)

                     "Vanligt kranvatten kan orsaka cancer." - Aftonbladet 6.5.2006

Vadelmavenepakolainen kertoo Mikko Virtasesta, joka haluaa palavasti olla ruotsalainen ja jonka elämässä Olof Palme on merkittävä henkilö ja Raamattuna toimii Per Albin Hanssonin tekstit ja puheet. Mikko kokee olevansa kansallisuustransvestiitti, joka tuntee suurta tuskaa synnyttyään suomalaiseksi tähän kylmään junttimaahan. Pienestä pitäen hän on tuntenut, että ruotsalainen avoimuus, perhearvot ja yhteiskunta olisivat kuuluneet hänelle. Ruotsissa osataan arvostaa yksilöä, ollaan yhteisöllisiä ja kohteliaita, ja ennen kaikkea osata
an keskustella ja välittää. Suomessa ollaan vain tuppisuita, vittuillaan, ei välitetä toisista ihmisistä, vanhuksista, perhearvoista eikä tiedetä kohteliaisuuksien alkeitakaan.

Mikko matkustaa Thaimaahan useammankin kerran, missä hän on ruotsalaisten turistien ympäröimänä ja joka hetki on aina päättäväisempi sen suhteen, että jonain päivänä aikoo karistaa Suomen pölyt jaloistaan. Sitten kuin kohtalon sanelemana hänen tielleen osuu elämäänsä kyllästynyt ja itsetuhoinen ruotsalainen Mikael Andersson, joka on valmis luopumaan omasta henkilöllisyydestään ja valmentamaan Mikosta uuden ja paremman Mikaelin. Muutokset eivät tietenkään suju ongelmitta ja Mikon arvostelukyky oikeasta ja väärästä hämärtyy hänen pyrkiesään kohti unelmaansa.

Kirja kertoo osuvasti Suomen ja Ruotsin eroista ja rakkaasta naapuruussuhteestamme. Kirjaa ei tule ottaa kirjaimellisesti vaan lukea rivien välistä, sillä kaiken näennäisen Ruotsin ihannoinnin keskellä taustalta löytyy kriittisyyttä, kyseenalaistamista sekä hyväntahtoista ivailua. Jos ruotsalaisten käyttäytyminen ja kulttuuri ovat vähän enempi tuttuja, saa romaanista takuulla enemmän irti kuin jos ei tunne yhtään, miten länsinaapurit toimivat. Vadelmavenepakolaisessa on paljon kohtia, joissa saa nauraa ääneen ja toisaalta koko kirjan ajan miettii, miten sekopäinen ihminen voikaan olla kuitenkin luullen itse olevansa täysipäinen. Loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, jollaista en kirjan muiden tapahtumien perusteella oikeasti uskonut tapahtuvan.
Kirja saa arvosteluasteikossa ehdottomasti kymppiplussan.

Kävin katsomassa elokuvaversion, koska kirja oli niin loistava. Kirjan filmatisointi on aina hankalaa, sillä poikkeuksetta tapahtumia täytyy karsia ja vähän soveltaa, että saadaan toimiva elokuva. Ainahan se harmittaa, kun huomaa, miten paljon lopulta tarinaa on lyhennetty ja kuinka paljon mutkia on oiottu. Joskus osutaan aika lähelle maalitaulun pisteosioita (esim. Da Vinci-koodi toimi elokuvanakin yllättävän hyvin) ja joskus mennään suhinalla maalitaulun ohi ( esim. Slummien miljonääri). Vadelmavenepakolainen ei elokuvana ole huono, mutta kun verrataan sitä kirjaan, niin jälleen kerran ei ole kirjan voittanutta.

Elokuvan pohjautuu vain löyhästi kirjaan. Perusajatus on sama: Mikko (Jonas Karlsson) haluaa ruotsalaiseksi, törmää Mikael Anderssoniin ja saa elää Ruotsissa. Mutta, mutta. Muuten tarina on täysin erilainen kuin kirjassa, ja vain muutamia yksityiskohtia on säilytetty. Elokuva on siloitellumpi versio, jossa on vähemmän kritiikkiä kumpaakin yhteiskuntaa kohtaan eikä Mikko tee niin radikaaleja ratkaisuja kuin alkuperäisessä juonessa. En oikein tykännyt siitä, että elokuvassa Mikko saa ympärilleen Mikaelin perheen, sillä kirjassa hän ei elä Mikaelin siskon ja äidin kanssa. Tässä vaiheessa jo vähän lähti fiilis elokuvasta, sillä mielestäni se ei ollut hyvä ajatus. että tarinaa oli muutettu noin radikaalisti. Ärsytti myös se, että kaikki ne hauskat vitsit ja Mikon sekoilut matkalla ruotsalaiseksi oli pyyhitty pois. Elokuva oli "ihan kiva" ja siitä jäi fiilis, että se on tehty vähän sillä ajatuksella, että toivotaan, ettei se vaan suututa tai provosoi ketään. Kun kirja oli oivaltava ja paikoin dramaattinen, oli elokuvasta tehty enemmän hyvän mielen raina. Eniten elokuvssa puolestaan nyppi loppuratkaisu. Sen lisäksi, että koko elokuva oli ns. väärällä tavalla hyväntuulinen, niin loppu oli kaikista pahin. Pakko sanoa, että typerin ratkaisu koko elokuvassa eikä kerrassaan mitään tekemistä kirjan kanssa.

Ilmesiesti elokuvaa tehtäessä on haluttu mennä turvallisen leppoisilla vesillä ja tehdä kivaa, huoletonta viihdettä ilman vaikeaselkoista jopa satiirista huumoria. Ehkä haluttiin elokuva, jonka takuuvarmasti valtavirta ymmärtää eikä kukaan provosoidu liikaa. Niin tai näin, itse en tykännyt näistä ratkaisuista ollenkaan, kun melkein koko romaanin idea on vähän jopa pilattu. Kyllä nyt oikeasti harmittaa, sillä kirjassa olisi ollut aineksia paljon enempään. Jos kirja oli kymppiplus, elokuva oli ehkä enemmin vitosen luokkaan.

"Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä."

"-Sen mä olen tämän kyseenalaisen uran aikana oppinut, että puukko tekee mahassa vitusti kipeämpää kuin luoti. Luoti on siisti, sujahtaa vaan läpi, puukko repii." -- 
"- Miten muuten itse, kumman valitsisit, Suomen vai Ruotsin?"
"- Pistit jätkä pahan. Mä olen elänyt puolet siellä ja puolet täällä. Täällä mä sain maistaa edes hetken verran hyvinvointia, mutta kyllä mä silti Suomen ottasin, ei musta ruottalaista ole tehty missään vaihessa. Suomi on se luoti, paljon helpompi, vittumainen, mutta suora. Ruotsi on puukonisku, ei se itse isku mitään, mutta se paskanjauhaminen ja auttamisyrityksen on sama kun pyörittäs puukkoa haavassa."

lauantai 11. lokakuuta 2014

Ajatuksia kirjoittamisesta ja häivähdyksiä vanhoista tarinoista

Selailin tuossa vanhempia tarinoitani ja tulipa mieleeni kirjoittaa muutama sana omasta tarinointihistoriastani.

Olen kehitellyt tarinoita jo pienestä asti ennen kuin osasin kirjoittaa. Siskoni toimi alkuun sihteerinäni ja kirjoitti saneluni mukaan mielikuvitukseni tuotteet ylös pieneen ruutuvihkoon. Hän ei tosiaan lisännyt tarinoihin mitään tai ehdottanut, mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi, vaan kuuliaisesti kirjoitti sen, mitä käskettiin. Muistelisin, että olin viisi tai kuusi, kun hengentuotteitani tallennettiin ensimmäisen kerran.

Tuolloin hahmot olivat lähinnä eläimiä: koiria, leijonia ja lohikäärmeitä.
Koiratarinan (rakkaustarina perheemme koiran ja naapurikoiran välillä) ja leijonatarinan (leijonat olivat sirkuksessa, karkasivat ja sitten paha poliisisetä yritti viedä ne takaisin) juonet muistan vieläkin, mutta lohikäärmetarina oli mielestäni niin huono, että aika nopeasti pyyhin sen vihkosta pois. Harmi, ettei vihko taida enää olla missään tallessa.

Ensimmäinen itse kirjottamani tarina, oli nimeltään Outo mies, ja vuosi oli tuolloin 1996. Tarinassa outo, tuntematon mies ilmestyy paikkoihin, joissa päähenkilö liikkuu ja kerran myös tämän oven taakse. Aikamoista draamaakin on saatu tapahtumiin mahdutettua mukaan. En koskaan kuitenkaan kirjottanut tarinaa loppuun asti, koska kirjoitin alkuakin aika kauan ja siinä vaiheessa, kun sivuja oli kertynyt puolikas A4-vihkollinen, alkoi mielenkiinto laantua. Tuolloin en oikein osannut hahmottaa, että tarinoiden pitäisi päättyäkin joskus, joten lisäsin aina vain lisää tapahtumia ja lopulta koko hommasta tuli aika lailla pohjaton suo.

Samoihin aikoihin olin aloittanut kirjoittamaan myös muita tekstejä. Vuosina 1997-1998 kirjoitin huiman määrän tarinoita, joista kuitenkin vain murto-osa valmistui, sillä joidenkin kohdalla edelleen vein tarinaa liian pitkälle niin, ettei sitä olisi saanut järkevästi päätökseen. (Olin toki laiskakin välillä. Kun ei tarinan juoni enää napannut, niin ainut vaihtoehto oli painaa koko hommalle deleteä, vaikka olisi ehkä voinut pelastaa tarinan poistamalla esimerkiksi viimeisimmät kymmenen sivua.)

Siksipä tein välillä tuohon aikaan todella kökköjä lopetuksia, jotta saisin tarinan nopeasti äätökseen, pois silmistäni, tulostettua tarinakansiooni ja sitten voisin siirtyä seuraavaan. Muistan erään tapauksen, jossa päätin tarinani lauseeseen: " Matti ja Maija ja paskainen loppu." Taisipa tosiaan kerrasta hävitä mielenkiinto siihen tarinaan. Yhtä luovia lopetuksia ei ole tuon jälkeen ilmennyt.

Tarinoiden tyylisuunta on aina painottunut romantiikan puolelle ja mukana tietysti jotain pientä jännitystä ja yllätyksiä. Joskus luettuani hyvän kirjan, kirjoitin lähes samanlaisen tarinan, mutta vaihdoin vain nimet. Onneksi tuollaisia tarinoita en montaa jaksanut kirjoittaa enkä muistaakseni ole niistä yhtäkään säilyttänyt. Paitsi yhden, jonka tein The Mask-elokuvan innoittamana, mutta siihen olin lisännyt myös omia tapahtumia elokuvan tapahtumien lisäksi. Tarina on kyllä kokonaisuutena aika sekava, koska yritin sekä noudattaa (ja muistaa) elokuvan juonta ja toisaalta tehdä juonesta paremmin itselleni sopivan.

Monista ensimmäisistä tarinoistani huomaa sen, että koska olen aloittanut kirjoittamaan 10-vuotiaana, olen kuvitellut suuria parikymppisistä ja joissain tapauksissa 16-vuotiaat ovat menneet naimisiin ja käyneet töissä.

Tässä näytteeksi yksi "parhaimmista" dialogeista vuodelta 1997. Pakko mainita, että kyseinen tarina on muutenkin sellainen, että naurattaa ihan alusta loppuun (kun ei oikein itkeäkään tohdi).
Nainen on pudottanut laukkunsa, jonka tuntematon mies nostaa, ja sitten käydään seuraava vuoropuhelu:

Mies: Mikä sun nimi on?
Nainen: Jessica, entä sun?
M: Reino. Tota, voitaisko alkaa tapailee, Jessica?
N: Mulla ei oo yhtään kokemusta miehistä, mutta mun kaverit sanoo, että miehet on alituiseen pettämässä naisia.
M: Ei kaikki miehet petä naisia. Ja kyllä ne naisetkin pettää miehiä!
N: En mä sitä meinannutkaan.
M: No, mä lupaan olla pettämättä sua. No, miten on?
N: Hyvä on, mutta varokin pettämästä mua tai sulle ei hyvä heilu!
M: Ok, neiti. 

Kuinkas sitten kävikään, että Reino päätyi pettämään Jessicaa, ja Jessica löysin uuden rakkauden hakiessaan vielä saman vuoden puolella poliisiopistoon. Pääsykokeeksi riitti, että täytti yhden (!) lomakkeen. Kyseisen lomakkeenkin olin tietysti itse väsännyt tarinan yhteyteen. Julkaisen nyt teillekin tämän salaisen poliisiammattikorkeakoulun  hakemuslomakkeen, koska onhan tuo aika hulvaton.

Seuraavia kysyttiin:
Nimi, sukunimi, syntymäaika, pituus suunnilleen, tämänhetkinen koulutus, ammatti, asuinpaikan osoite, oletko naimisissa, onko lapsia/monta, onko ollut poikaystävää, onko tällä hetkellä poikaystävää, oletko allerginen, onko kukaan kaverisi poliisi, miksi haluat poliisiksi, osaatko ratsastaa, osaatko ajaa autoa, oletko aamu-vai iltavirkku, osaatko itsepuolutuslajeja, asutko yksin, oletko valmis aloittamaan poliisikoulun.

Lopputerveiset vielä poliisipäälliköltä: Onnea matkaan! Poliisiksi lukeminen on rankkaa, sen tiedän kokemuksesta. Tulet sen pian itsekin huomaamaan. Vielä kerran: onnea lukemisillesi ja muulle tarvittavalle tekemiselle, jota joudut n. 2-3 vuoden aikana tekemään poliisiksi pääsemisen eteen.

Terv. poliisipäällikkö

Pakko vielä laittaa aivan loistavaa englannin kieltä Elämäni tarina osa 2 -nimisestä tekstistä (vuodelta 1996/1997). Mainittakoon, että ensimmäistä osaa en koskaan kirjoittanut ja tuo kakkososakin on vajaan sivun mittainen. Kakkososa alkaa oudosti siitä, että päähenkilö syntyy (jos olisi ykkösosa, olisi ehkä voinut kuvitella, että syntymä on siinä) ja perhe keskustelee henkilön nimestä englanniksi. Tässä muutama puheenvuoro tuskallisen pitkästä keskustelusta:

"What is her name?"
"Oh, darling, I don't know. Me and yours father think this. Have you any motions?"
"No."
"Me and yours father opinion first character it should be J."-- "I want so that she be Jeannette."
Ja kun nimi on päätetty, lapsi tietysti kastetaan isän, pojan ja pyhän hengen nimeen:
"And hereby I daptize you now to Jessica Sandra Aaltonen Parental, boy's and holy lives name, Amen."

Että joo, on tosiaan käytetty Windows 95:n omaa sanakirjaa tuossa aika huoletta.

Ihan mielenkiintoista luettavaa nuo vanhat tekstit ja onhan niissä kaikista asia- ja kirjoitusvirheistä huolimatta ollut paljon hyviäkin ideoita.

Mutta tosiaan, vuodesta 1996 asti on tullut kirjoitettua tasaiseen tahtiin ja tietysti kritiikki omaa työtään kohtaan on vain kasvanut näin vanhemmiten. Lisäksi olen huomannut sen, että ihan parikin vuotta vanhat tarinat tuntuvat nykyisin todella kömpelöiltä. Vaikka nyt olisin todella tyytyväinen johonkin tekstiin, niin muutaman vuoden päästä tuntuu taas siltä, että onpas tuo huonosti kirjoitettu.

Olkoon tässä nyt tälle kertaa pieni valotus kirjoitushistoriaani.

torstai 9. lokakuuta 2014

Levyhyllylokakuu: Aikakone: Last dance (1999)

Bongasin vasta eilen Facebookista mielenkiintoisen "haasteen", jonka tarkoituksena on palata levyhyllyn ääreen ja ottaa sieltä joka päivä jonkin aarre ja fiilistellä sitä vanhan ajan malliin.

"Onko sinullakin suurehko levyhylly täynnä hyviä levyjä, joita et koskaan kuuntele? Nyt on hyvä aika unohtaa hetkeksi Spotifyt ja muut nettiplayerit!

Tarkoituksena on palata levyhyllyn äärelle ja ottaa joka päivä käteen vähintään yksi cd/lp -levy, joka on hautautunut lukuisten kuuntelemattomien levyjen joukkoon.

Vapaa fiilistely, levyjen ylistäminen ja suositteleminen muille on erittäin suotavaa. Kutsukaa kaikki mukaan selailemaan levynkansitaidetta ja kuuntelemaan hyvänlaatuista musiikkia."


Joka päivän levyvalinnasta en tänne ehdi kirjoitella, mutta osasta ainakin. Vaikka olenkin vielä niitä harvoja, jotka vannovat fyysisten äänitteiden nimeen, tunnustan, että kuuntelen silti pääasissa musiikkia Spotifyn kautta. Vaikka hyllystä löytyykin äkkiveikkaukselta 400-500 CD:tä, on Spotifyssa vielä enemmän biisejä ja soittolistojen teko on äärimmäisen vaivatonta.

Siitä huolimatta se ei voita sitä tuntua, kun voi hypistellä kansilehtistä, lukea samaan aikaan sanoja, kun biisi soi ja keskittyä vain siihen yhteen levyyn ajatuksella. Niin ja lisäksi tietysti se, että CD-levyn ostotapahtumasta jää usein jonkinlainen muistijälki: mistä se on ostettu, paljonko maksoi ja oliko levyä odotettu hartaudella. Ei tietysti jokaisen levyn kohdalla, mutta itse muistan aika monesta levystä, mistä mikäkin aarre on hankittu.

Mutta nyt ensimmäiseen levyyn. Valitsin alkuun jotain vähän harvinaisempaa, jota ei löydy Spotifysta eikä tietääkseni mistään netistä. Nimittäin Aikakoneen Last dance -sinkun (tai Aika-nimellähän tuo on tehty). Kyseinen kipale on Valokuva englanniksi ja jollen aivan väärin muista tämän englanninkielinen oli ensin, johon Sanilta sitten pyydettiin sanat suomeksi, kun tuo enkkuversio ei silloin sopinut mihinkään julkaisuun. Valokuva päätyi Maa-albumille. En ole oikein koskaan päässyt täysillä Valokuvan maailmaan, vaikkei se toki huono biisi ole. Tässä tapauksessa Last dance voittaa kuitenkin tämän mittelön mennen tullen. Biisi on haikea ja muuhun Aikisten materiaaliin verrattuna jopa aika lohdutonkin. 
Last dancesta on tehty myös remix, joka toimii mielestäni erittäin hyvin, vaikka ei olekaan yhtä riipaiseva kuin normiversio.

Bongasin sinkun vuosia sitten (2000-luvun alkupuolella) erään dj:n nettikaupasta. Muistan vielä, miten huvikseni selailin, oliko myyntiin tullut mitään uutta ja silmäni osuivat tähän. Alkuun epäilin, että tämä ei voi olla Aikakoneen sinkku, koska en ollut törmännyt missään yhteydessä tämän nimiseen biisiin. Sinkku oli kuitenkin listattu muiden Aikisten levyjen joukkoon, joten päätin ottaa riskin ja pistää tilaukseen. 10 euroa pistin likoon ja mietin kuumeisesti, että mitäköhän olen tilannut. 

Satuin sitten sinä viikonloppuna menemään levymessuille, jossa oli myös tämä kyseinen dj myymässä. Häneltä siinä kysyin, että onko tilaamani levy sitä, mitä luulen sen olevan ja hän vahvisti, että kyllä vain. Siinä vaiheessa taisin mennä aika pähkinöiksi. 
Viikonlopun jälkeen posti toi tilaukseni ja kyllä vain, biisi oli jokin hiljaisuudessa julkaistu aarre ja pieni fanityttö oli aika ihmeissään. 

Tuo arkistopainos ei eroa millään tavalla tuosta ns. normisinkusta, ainoastaan tuo tarra on lisänä. Hyvä esimerkki siitä, että joidenkin julkaisujen hankinnassa ei se järki ole päällimmäinen kriteeri. 
No, joka tapauksessa miellän tämän sinkun (sinkut) edelleen yhdeksi suurimmista aarteistani, vaikken toki fanita yhtyettä enää samoissa määrin kuin joskus aikoinaan. Levy on nykyisin niin vahvasti nostalginen, että juuri se osaltaan on syy sinkun korkeaan arvoon, ja miksi päätin sen nyt ottaa esille.




keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Forwardman: Houses (2014)

Forwardman on julkaissut jatkoa aiemmin tänä vuonna ilmestyneelle Twenty-six-singlelleen ja lisävilkaisua loppuvuodesta julkaistavalle albumille Houses-sinkun muodossa. Kakkosbiisi on taustoiltaan ja laulultaan pehmeämpää kuin rouheampi Twenty-six. Nyt liikutaan kotoisimmissa ja rauhallisemmissa maisemissa niin biisin yleistunnelmassa kuin musiikkivideollakin. Tämä mielestäni kuulostaa siltä, että nyt kansainvälinen tunnelma on siiretty hetkeksi taustalle ja keskitytty siihen, mistä juuret ovat lähteneet ja mitä reittejä kulkeneet tässä metsien luvatussa maassa.
Piano soi hyvin vahvana ja kauniina, joka mielestäni lisää kokonaisuuteen ilmavuutta ja johdattelee kuulijan hyvin musiikkivideossakin esiintyviin maisemiin: järven rannoille, tuulisille kallioille ja harmaiden sadepilvien alle.

Parin minuutin jälkeen tuleva instrumentaaliosuus on vaikuttava ja mieleenjäävä hetki biisissä ja osoitus siitä, että tämä voisi toimia ilman lauluakin hienosti. Ja toisaalta osoittaa myös sen, että biisin sokeri on jätetty sinne pohjalle, kun ensimmäiset puolitoistaminuuttia antavat hieman odotuttaa avautumistaan eivätkä ehtineet lunastaa vielä niitä odotuksia, joita Twenty-six loi. Kun koko biisin on kuullut, ja pienet palaset ovat löytäneet paikkansa tässä palapelissa, voi kuulija tyytyväisenä huomata, että tätäkin biisiä kuuntelee mielellään.

Täytyy vielä mainita, että erityisesti yksi lause jumittui päähäni pyörimään ja rupesin todella miettimään, millaisia elämän tapahtumia ja tunteita voikaan kätkeytyä tähän yhteen ajatukseen:
"And the people that I loved, became shadows in my mind."

Mielenkiintoista.


Artistin kotisivut löytyvät täältä



P.S. Spotifyn puolelta löytyy lisää Forwardmanin biisejä, joista esim. Ring up the curtain tuo allekirjoittaneelle ensimmäiseksi mieleen muutamat Blurin biisit.


lauantai 4. lokakuuta 2014

TOP15 Disneyn parasta klassikkoa, sijalla 11: Prinsessa ja sammakko (2009)

Käsikirjoitus: Ron Clements, John Musker, Greg Erb, Jason Oremland, Dan Hall. Perustuu E.D. Bakerin The frog princess -kirjaan.
Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Musiikki: Randy Newman
Pääosissa: Tiana (nuorena: Elizabeth Dampier/Ninni Norra, aikuisena: Anika Noni Rose/Laura Voutilainen), Prinssi Naveen (Bruno Campos, Reino Nordin), tohtori Facilier (Keith David, Veeti Kallio), Charlotte (nuorena: Breanne Brooks/Seera Alexander, aikuisena: Jennifer Cody/Malla Malmivaara), Louis (Michael-Leon Wooley/Sasu Moilanen), Ray (Jim Cummings/Puntti Valtonen)

Elokuva kertoo koppavasta Naveen-prinssistä, jonka elokuvan noitapahis muuttaa sammakoksi. Naveen löytää tiensä naamiaisjuhliin, jossa tavallinen, köyhä tyttö Tiana on pukeutunut prinsessaksi. Tiana antaa suukon sammakolle, mutta koska hän ei ole oikea prinsessa, Naveen pysyy ennallaan ja sen lisäksi Tianasta tulee sammakko. Tämä aiheuttaa eripuraa kaksikon välillä, mutta yhdessä heidän on löydettävä tiensä suolla asuvan voodoo-noita Mama Odien luokse, joka ainoastaan pystyy palauttamaan kaksikon ennalleen.

Odotuksia tämän elokuvan suhteen nosti tieto siitä, että kerrottiin Disneyn tekevän pitkästä aikaa vanhan ajan prinsessaelokuvaa ja perinteisellä piirtotyylillä animoinnin sijaan. Vähän piti tietysti epäilläkin uutta tulokasta. Epäilykseni kohdistuivat lähinnä juoneen, sillä jostain ihmeen syystä ajattelin, että elokuvan idea tuskin on kummoinen ja ajattelin myös, että parhaimmat Disney-elokuvat on jo tehty eikä uusilla elokuvilla ole mitään toivoa päästä vanhojen klassikoiden rinnalle. Onneksi olin väärässä. Prinsessa ja sammakko on mielenkiintoinen leffa, joka sopii oikein hyvin muiden Disneyn prinsessasatujen joukkoon. Vaikka elokuva eteneekin aika perinteisen kaavan mukaan, ei se pääasiassa lapsille suunnatussa piirretyssä häiritse samalla lailla kuin vain aikuisille kohdistetussa elokuvassa. Tarina etenee sutjakasti, mukaan mahtuu sopivasti pieniä jännitysmomentteja ja vähän suruakin, kunnes lopulta prinssi saa prinsessansa ja kaikki on hyvin. Mielestäni Ray-tulikärpäsen siirtyminen tuonpuoleiseen on tehty erittäin kauniisti, kun hän kuollessaan muuttuu tähdeksi taivaalle. Onhan tuo tietysti aika samantyyppinen idea kuin Leijonakuninkaassa, mutta tässä tarinassa tilanteeseen liittyy elämää suurempi rakkaustarinakin.

Tianan ystävä, Charlotte, on hitusen ärsyttävä, pilalle lellitty ADHD-hahmo, jolla on rikas perhe ja joka on tottunut saamaan kaiken maan ja taivaan väliltä. Charlotte on kuitenkin omalla tavallaan hyvinkin sympaattinen, ja tuo elokuvaan kivaa lisäsävyä. Pohjimmiltaan hän on hyvä ihminen, joka on aidon rakkauden puolella. Louis-alligaattorista puolestaan tulee mieleen svengaava Baloo-karhu Viidakkokirjasta. Molemmilla on rytmiä veressä eikä heidän musiikillinen ulosantinsa löydä aina oikenlaista yleisöä.

Päähenkilö Tiana ei usko rakkauteen yhtä vahvasti kuin valtaosa Disneyn prinsessoista. Hän ei haaveile elämänsä prinssistä eikä ihastu tähän ensisilmäyksellä ja lisäksi hänen unelmansa on maanläheisempi: avata oma ravintola. Tykkäsin kovasti ideasta, ettei päämäärä olekaan mies ja valtakunnan puolikas vaan jokin, jolla ansaita elantonsa ja mies tulee siinä sivussa.

Disney on osoittanut, että pystyvät tekemään vieläkin laadukkaita piirroselokuvia tällä animaatioiden luvatulla aikakaudella. Täytyy vain toivoa, että tämäntyyppiset elokuvat tekisivät joskus kunnon paluun, sillä kyllä kaunista piirrosjälkeä aina mielellään katselisi useamminkin.

.