lauantai 27. kesäkuuta 2015

Nightwish: Angels fall first (1997)

Valitsin pitkästä aikaa kuunteluun Nightwishin ensimmäisen albumin, Angels fall firstin. Mielestäni tämä on Nightwishin uran heikoin albumi ja siksi jäänytkin vähemmälle kuuntelulle.

Albumi alkaa vahvasti Elvenpath-kappaleella, josta jo heti huomaa Tuomaksen vahvuuden tekstienkin tekijänä ja kaipuun pois todellisuudesta. Siirrytään siis tästä maailmasta taikametsään tonttujen, parantajien ja noitien seuraan. Biisiin on saatu mahdutettua aikamoinen lista taruolentoja, satuhahmoja ja metsänhenkiä, johon tuo mielenkiintoisen lisäsäväyksen Tarjan klassinen ja "epäsatumainen" laulutyyli. Tämä on ehdottomasti debyyttialbumin parhaimmistoa ja oiva valinta aloitusbiisiksi.

Edellisessäkin biisissä mainittiin jo Beauty and the Beast, joten kakkosbiisissä kyseinen kaksikko pääsee heti framille. Biisin parhautta on kyllä alun intro, joka on mielettömän koukuttava ja tuon perusteella biisi toimisi instrumentaalinakin. Tuomas osallistuu laulamiseen tässä biisissä ja kyllähän se asiansa ajaa, mutta täytyy sanoa, että onneksi ei enää tämän levyn jälkeen ole laulamiseen osallistunut.

The Carpenter oli albumin ensimmäinen single ja siitä julkaistiin yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo. Kertosäkeet eivät mielestäni oikein toimi säkeiden kanssa ja Tarjan ääni jää turhan taka-alalle. Ajatusta on, mutta toteutus on jäänyt pari askelta jälkeen. Vaikken erityisemmin ole koskaan päässyt biisiin sisälle enkä pääse nytkään niin silti on myönnettävä, että on tässä niin paljon nostalgiaa ja historiallisia hetkiä, että jo ne lisäävät biisille painoarvoa.




 Tutankhamen on aina ollut yksi tämän levyn suosikkejani. Matkataan pyramideille, aavikon keskelle, vuosisatoja menneeseen. Kaunis ja synkkä tunnelma ja mahtipontinen kertosäe tekevät biisistä kylmiä väreitä nostattavan, joka tuntuu hiotummalta kokonaisuudelta kuin monet muut albumin biisit.

Know why the nightingale sings? -kappaleessa yhdistyvät juuri oikeat palaset: Tarjan kaunis ääni soi kirkkaasti kuin satakielellä, Empun kitarasoolot tuovat biisille lisäpersoonallisuutta, puhumattakaan Tuomaksen taituroinnista biisin loppupuolella. Taianomainen biisi, joka osaltaan lupailee, että yhtyeellä on paljon vielä annettavaa. "Migrating with the geese/My soul has finally found peace/Doesn't matter that man has no wings/As long as hear the nigtingale sing..."

Levyn päättää neliosainen Lappi-kokonaisuus. Lapin tunnelmasta täysi kymppi. Eipä mistään näistä neljästä ole mitään pahaa sanottavaa. Akustista kitaraa, suomeksikin laulettua tekstiä, noitarumpuja ja etiäisiä. Näiden pohjalta voisi piirtää aikamoisen taideteoksen tai kuvata videon revontulineen, iltanuotioineen ja ruska-aikoineen. Luonto on tässä todella lähellä, ikuisuus on kaunista eikä tarvita ihmismassoja sotkemaan sitä rauhaa, joka Lapissa kulkijan mielen on vallannut.

En ollut todella pitkään aikaan kuunnellut levyä kokonaisuudessaan ja pakko sanoa, että yllätyin siitä, että se oli parempi kuin muistinkaan. Levyllä olikin enemmän hyviä kuin huonoja biisejä, vaikka muistelin tilanteen toisinpäin. Paljon hienoja elementtejä, persoonallista otetta ja taustalla havaittavissa se, että Nightwishin alkutaipaleella kulki mukana ajatus akustisemmasta musiikista. Debyyttialbumiksi todella hyvä, mutta siitä huolimatta vielä raakile ja suuntaa hakeva. Kuten tavataan sanoa: loppu onkin historiaa. Upeaa sellaista.


torstai 25. kesäkuuta 2015

TOP20 PMMP:n parasta biisiä, #11: Kovemmat kädet

Kovemmat kädet -albumin (2004) nimikkobiisi ja aloitusraita (san. Paula ja Mira) kertoo karua tarinaa, jota Paula avasi Vain elämää -ohjelmassa. Idea biisiin lähti lehdistä luetuista karuista uutisista, joissa kerrottiin lapsille tapahtuneista kauheuksista.

Kun tutustuin paremmin KK-albumin biiseihin, nousi tämä heti suosikikseni. Ei mikään ihana biisi. Kovemmat kädet on ahdistava, rankka ja epämiellyttävä. Paulan ja Miran tulkinnat korostavat myös sitä, millaisen määrän patoutunutta vihaa, katkeruutta ja lohdutonta surua biisin äitihahmo tuntee. Matkalaulu-albumilta löytyvä sovitus teki biisistä vielä painostavamman ja synkemmän. Puhumattakaan siitä, millaisen maailman tämä sai livekeikoilla. Voimakas kappale, jossa mielestäni yksi PMMP:n koko tuotannon mahtavimpia kertosäkeitä.

Fiiliksiä on vaikea pukea sanoiksi, sillä jo ensimmäisistä sävelistä ja sanoista alkaen biisi pureutua ihon alle. Oikealla tavalla ahdistava, melkein mielisairas, tunnelma, jossa lopussa tarina saa surullistakin surullisemman päätöksen.

"Piirongin päällä vanha koulukuva
hopeareunainen ja haalistuva
Kuvaaja tahtoi saada kaikki hymyilemään
Rukoilin, että annat enkeleitä
siivillä suojaamaan
Oi, ethän heitä hämärään iltaan
lasta yksin kävelemään"



"Kirottu syyllinen
joku kasvoton ihminen
Kuka se teistä on
Ja kenen käsi on tahraton"

maanantai 22. kesäkuuta 2015

One Small Hitch (2012)

Ohjaus: John Burgess
Tuottaja: John Burgess, Brett Henenberg
Käsikirjoitus: Dode B. Levenson
Pääosissa: Shane McRae, Aubrey Dollar, Daniel J. Travanto, Janet Ulrich Brooks, Rob Dean, Robert Belushi
Julkaisuvuosi: 2012 (California Independent Film Festival), 2015 (USA:n teattereissa)

Katselen välillä Netlixin suosittelemia leffoja ilman, että luen etukäteen kuvausta elokuvan juonesta. Yksi tällainen oli One Small Hitch (2012), jolle en onnistunut löytämään suomenkielistä käännöstä.

Molly Mahoneyn äiti on menossa uusiin naimisiin ja Mollyn on tarkoitus tuoda salainen poikaystävänsä samalla näytille. Molly ei ole kertonut poikaystävästään edes nimeä, joten suvulla ei ole hajuakaan, kuka tämä mystinen mies on. Viime hetkellä Molly saa tietää poikaystävänsä pettäneen häntä, ja koittaessaan saada ajatuksiaan järjestykseen, Molly törmää veljensä ystävään, Joshiin. Josh lohduttaa Mollya, vaikka se tarkoittaakin, että iskuhommat kauniin naisen kanssa menevät siltä illalta mönkään. Myös Josh on matkalla samoihin häihin ja esittää Mollylle ehdotuksen, että he esittäisivät pariskuntaa, koska Joshin isä on kuolemansairas ja tieto siitä, että raikulipoika on löytänyt sydämelleen valitun, piristäisi isän mielialaa huomattavasti. Varsinkin kun kyseessä on Molly. Pienen pohdiskelun jälkeen teatteri pannaan pystyyn, ja niin Josh ja Molly esittävät rakastunuttta pariskuntaa ystävilleen ja perheilleen.

Asetelma ei ole erityisen persoonallinen: sitoutumista kammoksuva pelimies koittaa pitää housut jalassaan edes sen aikaa, kun vanhempia varten luotua näytelmää pitää pitää kasassa. Toisena osapuolena herkkä ja aitoa rakkautta janoava nainen taistelee sitä vastaan, ettei menisi oikeasti rakastumaan pelimieheen. Kun tyylilajina on romanttinen komedia, niin kyllähän lopputulos on aika lailla arvattavissa. Täytyy kuitenkin sanoa, että elokuvaan mahtui muutama juonenkäänne, joten en osannut odottaa. Ihan piristäviä yllätyksiä ja näin mielenkiinto pysyi yllä.

 Täytyy kyllä edelleen ihmetellä, että miksi niin moniin komedioihin pitää aina tunkea se pakollinen kaupan pukukopeissa biisin tahdissa keimailu, kun etsitään uutta tyyliä. Aina pitää kokeilla hassuja asukokonaisuuksia, ilmeillä viidelläsadalla eri tavalla ja taustalla soi jonkin hauskan menevä biisi. Mitä enempi olen leffoja katsellut, niin olen ruennut kypsymään tähän kuvioon. Eikö sitä uutta tyyliä voi oikeasti hakea muulla tavoin tai käydä sovituskopissa kuin normaalit ihmiset?

Näyttelijöiden roolisuorituksien seuraaminen oli helppoa katseltavaa, sillä ei tarvinnut oikeastaan kieriskellä tuolissaan myötähäpeän voimasta, kuten joskus näissä tuntemattomimmissa elokuvissa. En totta puhuakseni odottanut suuria, joten pettymystäkään ei varmaan siksi tullut. Ihan mukiinmenevä leffa, joka oli kelpoa ajanvietettä ja viihdyttävyydessä ajaa asiansa, mutta katselukerroiksi riittää kyllä yksi kerta.



tiistai 16. kesäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #12: Joutsenet

Kuulkaas enot! -albumilta (2003) julkaistiin kolmantena sinkkuna Joutsenet (san. Paula ja Mira).
Kuten moniin muihinkin PMMP:n alkupään biiseihin, oli alkutaival Joutsenien kanssa jokseenkin mutkikas. Kun kuulin tämän ensi kertaa radiosta, tykkäsin siitä, sillä biisissä oli kaunis melodia ja haikea yleistunnelma. Kun sain tietää, että biisi oli PMMP:n, en enää voinutkaan tykätä siitä. Koska olihan PMMP nyt niin kamalaa kuraa, ettei sitä kukaan järkevä ihminen kuuntele. Olin siis biisin kaappifani, vaikken kyllä oikein kehdannut kotonakaan kuunnella, sillä siinähän voisi vielä käydä niin, että oppisin tyykkäämään muistakin biiseistä.

Kaappifaneiluni seuraava vaihe oli se, kun Anttilassa sai kaksi levyä 15 euron yhteishintaan. Silloin ostin debyyttialbumin ja Kovemmat kädet. Piti kuitenkin vähän varovaisesti olla niiden kanssa, ettei kukaan huomaa, mitä musiikkia on tullut ostettua. Näin jälkikäteen huvittaa lähinnä, että miten sitä onkin ollut noin huolissaan muiden mielipiteistä ja halunnut taistella tietyn artistin musiikkia vastaan.
Kotona kuuntelin noita levyjä ja samaan aikaan luin sanoja kansivihkosesta, kuten asiaan kuuluu, ja silloin Joutsenet ei enää antanut vaihtoehtoja vaan antauduttava oli. Muistelen, että Leskiäidin tyttäret -albumin julkaisuun asti annoin PMMP:lle myönnytystä vain tämän biisin verran. Tiedättehän: "No artistilla X on tasan yksi hyvä/kuunneltava biisi."

Lohduton biisi, eroa, kylmyyttä, masennusta, turtuneita tunteita. Siitä vaan, ala mennä ja haista paska. Monimuotoinen biisi, jossa kerrotun tarinan taustalla on lukuisia tapahtumia, historiaa ja pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja ehkä jossain kaukana muistissa onnen hetkiäkin, joita ei kuitenkaan tämän laulun kertomishetkellä muistella. Tivolit ja hattarat eivät tuo iloa synkkyyteen, lumi ja routa pilaavat orastavan toivon, joutsenet kärsivät tässä kurjassa maassa, unelmat ovat olleet korkealla, mutta muuttuneet realistisemmiksi, koska eipä niitä vanhoja nyt olisi voinutkaan saavuttaa. Selkeänä pidetty toteutus, joka ei toimiakseen kaipaa tämän enempää soittimia tai kikkailuja.Tämä vangitsee kuulijan ja vie mukaansa lupaa kysymättä.

"Aina kovaa, ei ikinä pehmeää
Enkeleitä ei meille riitäkään
Mene vaan
Mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää, miten toisesta aina jälki jää
Mene vaan
Sitä, mitä koitin sussa koskettaa, tajusin: ei oo olemassakaan
Aika kuole ei tappamallakaan
Mene vaan"


maanantai 15. kesäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #13: Joku raja

Leskiäidin tyttäret -albumilta lohkaistiin naistenpäivänä (8.3.2007) Joku raja -single (san. Paula ja Mira). Joku raja oli osa Amnestyn samannimistä kampanjaa, jossa tavoitteena on vähentää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Etenkin keikoilla bändi sai biisiin sellaisen asenteen ja tykityksen, että oksat pois. Juuri oikeanlaista raivoa, kun huudetaan:"jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut!" Ja kun koko yleisön voimin tuota iskettiin kuuluville, niin oli aika mahtava lataus kyseisen biisin aikana.
Biisissä on tärkeä sanoma, joka varmasti osaltaan rohkaisee ja muistuttaa, että kaikkea paskaa ei tarvitse niskaansa ottaa. Joku raja on todella rankka, mutta taidokkaasti rakennettu biisi, joka ei sorru ylilyönteihin. Paulan ja Miran tulkinnasta ja koko biisin sovituksesta/kokonaistunnelmasta aistii, miten raivokkaasti laulun kertoja inhoaa pahoinpitelijäänsä ja koko tilannetta. Nyt on se kuuluisa viimeinen tippa tipahtanut ämpäriin. "Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi" on äärimmäisen surullinen lause, sillä monesti näissä väkivaltatapauksissa se on uhrin syy, koska uhri provosoi muka tahallaan tai ei muuten vain ole sellainen kuin pitäisi.
Videossa pyöritään häissä, onnellisissa tunnelmissa. Tuo hymyilevien ihmisten katseleminen tämän biisin soidessa taustalla tekee todellisuudesta vielä raadollisempaa: niin moni käy töissä ja hymyilee kuin kaikki olisi hyvin, mutta kotona seinien sisäpuolella eletäänkin toisenlaista todellisuutta.

Biisi herättää kuulijassa voimakkaita tunteita ja samalla toivoo, että vaikeassa tilanteessa kamppailevat saisivat vaikka musiikista ja tässä tapauksessa PMMP:n luomista sanoista voimaa muuttaa oman elämänsä suuntaa. Kun vain löytyisi se jokin, joka herättää, oli se sitten musiikki, ystävän sanat tai ammattilaisen neuvo.

"Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut,
ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut.
Mä astun harhaan taivaan tieltä
jonnekin pimeään, mut viedään sinne,
missä ei ees tarvitse nimeään."




lauantai 13. kesäkuuta 2015

Miia Liu: I'd go gay for you (Helsinki Pride -biisi 2015)

Miia Liun debyyttisingle I'd go gay for you on Helsinki Priden virallinen tunnusbiisi.
Nimestään huolimatta biisi lauletaan pääosin suomeksi. Folk-vaikutteinen biisi tempaisee mukaan tarttuvan rytminsä voimasta ja jää mieleen persoonallisen lauluäänen vuoksi. Biisistä tuli ensimmäiseksi mieleen, että se voisi soida suomalaisessa hirsirakennuksessa, ladon ylisillä ehkäpä. Siellä, missä on parhaimmat soittajat, on myös kylän nuoret ja ihastusta ilmassa. Ihastuksestahan tämä biisi kertoo, kuten Miiakin sitä kuvailee: "I'd go gay for youn idea lähti siitä, kun mun kaverin iskuyritys meni pieleen. Halusin kirjoittaa sille tilanteelle uuden onnellisen lopun." Siellä jossain puisella penkillä kaksi ihmistä istuu jutellen ja toisiaan vähän kainosti vilkuillen samalla, kun seinien hirsien välistä tunkeutuu laskeutuvan ilta-auringon pilkahduksia. Mietitään, että kehtaako sitä koskettaa vai ei vai ollaanko ihan vaan kavereita. Erittäin sympaattinen ja lämminhenkinen biisi, josta todella saa sen ensi-ihastumisenkin tunteen vaikutelman. I'd go gay for youn letkeät sävelmät yhdistettynä kesäisen paahteiseen päivään (kuten tänään) saavat kaipaamaan järven rantaan vihertävien puiden vilvoittavaan varjoon sen erityisen ihanan ihmisen kainaloon tai vaihtoehtoisesti haaveilemaan siitä, että olisi se joku erityinen.


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (2001)

Heikosti positiivinen on Anna-Leena Härkösen viides romaani, jossa hän käsittelee äitiyttä, masennusta ja kaikkia niitä tunteita, joita yhteiskunnan vaatimuksista äidin tulisi tuntea. Aluksi lähdetään siitä, että tarkoituksena on kertoa tarina kuvitelluista pariskunnista, jotka suunnittelevat lapsen hankkimista. Vaikka tuo tarina elää koko kirjan ajan, siirtyy se taka-alalle, kun kirja Hän tapaa lapsettomia, tekee taustatyötä kirjaansa varten ja tekee muitakin töitä samalla. Hän kertoo asiat koreilematta, kiroilee, ärsyyntyy, masentuu, suuttuu. Hän on välistä epätoivoinen, usko parempaan huomiseen katoaa.

Olin alunperin menossa kirjastoon katsomaan, josko Härkösen Kaikki oikein olisi ollut hyllyssä, mutta kun ei ollut, tarttui tämä kirja käteeni. Ajattelin, että katsotaan, jos tämän saisi sopimaan johonkin lukuhaasteen kohtaan. Toisaalta kirja oli myös niin lyhyt, että vaikkei se sopisikaan, niin ei haittaisi. Yllättäen tarina tempaisi alusta asti mukaansa. Samalla, kun painitaan lapsettomuusasiaa koskevien kysymyksien kanssa, pohtii kirjailija myös omaa luovuuttaan ja luomisprosessiaan.

Kirjan lukee nopeasti, koska Härkönen kirjoittaa sujuvaa kieltä ja mielenkiintoisella tavalla. Luin joskus koulussa pakollisena Häräntappoaseen, mutta se silloin ei oikein napannut. Ehkä olin liian nuori tai lukuaikaa oli liian vähän, kuten kovin usein koulun pakollisten kirjojen kanssa. Heikosti positiivinen palauttikin uskoni ja myös mielenkiintoni Härkösen teoksiin ja aionkin jatkossa lukea näitä enemmän ja ehkä ottaa uusintakäsittelyyn Häräntappoaseenkin. En sanoisi, että tässä on Härkösen paras teos, mutta kyllä helposti voisin kirjaa suositella. Tekstissä on omaperäisyyttä ja vahvaa inhimillisyyttä, joka on kerrottu mielenkiintoisesti. Vaikka kirja on kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva, on se samaan aikaan kuin läheisen ulkopuolisen tekemiä havaintoja. Ja vaikka aihe (lapset/raskaus) ei kiinnostaisikaan, on tässä mielestäni pääosassa pikemminkin ihmisen pääkoppa ja siellä alati vellovat ajatukset kuin pelkkä lapsista lässyttäminen tai lapsettomuudessa märehtiminen.

"Vaaleanpunaiset pehmopotkuhousut eivät edelleenkään herätä minussa mitään erityisiä tunteita. Korkeintaan haluaisin vetää ne itse päälleni ja olla vauva. Ja hinnat herättävät minussa raivoa. Jostain päästäiselle tehdystä kangaspalasta kiskotaan kolmesataa markkaa. "

Lukuhaasteen kohta 14: tositapahtumiin pohjautuva kirja

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Christina Aguilera: Anywhere but here (2015)

Christina Aguilera laulama biisi Anywhere but here (biisin tekijät: Gary Barlow, Elliot Kennedy) julkaistiin Finding Neverland -musikaalin albumilta. Tämäkin biisi sopii Christinalle mitä parhaimmin, sillä hän tekee siitä täysin omansa. Hän eläytyy täydellisesti ja antaa äänensä loistaa. Tunnelmallien balladi, jossa on disneymäistä taikuutta, surua ja kauneutta. Anywhere but here on niin lumoava, että se vetää täysin sanattomaksi ja ainoa ratkaisu on kuunnella kappale silmät suljettuna ja antaa sävelien, sanojen ja uskomattoman kauniin ääneen johdatella matkalle Neverlandiin. Siniselle taivaalle, pilvien taakse, puiden latvojen sekaan, jotka tavoittelevat tähtien loistetta.


"I just close my eyes and count to ten
Breath in twice and open them
Nowhere to go cause I’ve been there before
In my mind it is near, I escape all I fear
So by closing my eyes
I am anywhere but here"





lauantai 6. kesäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #14: Henkilökohtaisesti

Henkilökohtaisesti (san. Paula) oli Leskiäidin tyttäret -albumin (2006) ensimmäinen single.

Kyseinen albumi ja tämä biisi olivat merkittävässä asemassa, kun kelkkani kääntyi PMMP:n musiikin inhoamisesta rakastamiseen. Yhtenä vaikuttajana on ollut se, että biisi muistuttaa kovasti Leevi and the leavingsiä, joten Henkilökohtaisesti on ollut siksi helpommin lähestyttävämpi kuin aiemmat PMMP-biisit. Se on erottunut joukosta ja sopivasti herättänyt mielenkiintoa siihen, mitä bändi oikein puuhailee.

Ehkä olin jo tietämättäni alkanut lämmitä PMMP:lle, koska normaalioloissa näinkin selkeästi Leevi-vaikutteinen biisi saisi verenpaineen nousemaan vaarallisiin lukemiin. Mainittakoon vaikkapa Arttu Wiskarin Sirpa. En tykkää muutenkaan Wiskarista, joten tuosta biisistä tunnustan kyllä saaneeni maksimaalisen ärsytysreaktion. Youtuben ylistäviä kommentteja lukiessa teki mieli kirjoittaa millaisia fiiliksiä kyseinen ralli minussa aiheutti ja se teksti tuskin olisi mahtunut Youtuben kommenttikenttään. Siinä missä PMMP:llä on sopassa omiakin aineita, on Sirpan palat mielestäni kerätty useammasta leevien biisistä, mutta lopputulos on vain hutiloitu, persoonaton ja vähintään tuhansia kilometrejä Göstan lahjakkuudesta jäljessä. Mielestäni tuollainen räpellys ei ole edes kunnianosoitus vaan jotain muuta, jolle en edes oikein osaa keksiä sopivaa sanaa kuvaamaan. Oikeastaan tässä tapauksessa on väärin verrata kyseistä biisiä Göstan tekeleisiin, sillä eihän Wiskarin kipaleessa vastaavaa moniulotteisuutta ja nerokasta kikkailua ole kuin Göden taideteoksissa.
Taisin vähän eksyä aiheesta...Huppista. No, palataanpa takaisin.

Henkilökohtaisesti on mielestäni aika vahvasti narsistista tai vastaavanlaisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisten kuvausta. Ei riitä se, että kohdistetaan (henkistä) väkivaltaa puolisoon vaan kärsimään joutuvat myös muut läheiset. Mies, josta laulun kertoja kertoo, kokee olevansa muita parempi, Kristus, armahtaja ja tuomitsija. Hän on korkein oikeus, hän voi määritellä muiden elämän arvokkuuden ja valintojen oikeellisuuden. Mies kuvittelee olevansa suhteen kuningas, mutta laulun kertoja nainen näkee tilanteen (onneksi) laajemmin ja huomaa, millaista teatteria hänen silmien edessä käydään. Riidellään ja haukutaan, mutta kohta mies on taas haluamassa yhteistä kotia ja tulevaisuutta. Kertoja vaikuttaa olevan jo vahvoilla, koska mies on "niskan päällä melkein", eli tarpeeksi on saatu ja tilanne alkaa tältä osin olla käsitelty. Että sopii lähteä, vaikka sitten joku muu joutuukin henkilön uhriksi, ja samat kuviot toistuvat.

Mukavasti soiva biisi, jossa kevyehkön soinnin seurana sanat, joissa vakavampi tarina taustalla. Leevi-yhteyksinä ainakin tuo mandoliini, joka johdattelee musiikkivideon (autokolari videossa, poliisit kaahaa paikalle) kanssa yhteistyössä esim. Teuvo maanteiden kuningas -kipaleeseen.
Voi olla kaukaa haettuakin (tuppaan sitä välillä tekemään), mutta Leevien Henkilökohtaista-biisissä on kohta "herrasmiehen elkein etsii seuraa", ja PMMP:n kipaleessa "Oot niskan päällä melkein, ja onnistujan elkein, varaat huoneen hotelliin, meet yöksi muka sinne niin." Elkein-sanan käytöstä tuo ensin tuli, mutta samalla mietin, että no, hotellissahan sitä seuraa tapaillaan, joka voi näennäisesti ainakin olla herrasmiesmäistä. Vaikka Leevien biisissä on nähtävissä jonkinlaista parempaa uskoa huomiseen (sun kanssa kaikki on kivaa, sä et vittuile etkä ivaa, et nyrkillä hakkaa tai yritä kengittää), niin kyllä nämä biisit mielestäni voisivat jonkinlaista "keskustelua" käydä.

"Henkilökohtaisesti oot Kristus itsellesi,
muut saavat armahdustasi odottaa,
ja sinä, henkilökohtaisesti,
ainoa sanelija,
pääroolissa niin monen muun elämän."

 

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Till Lindemann: Praise abort (2015)

Rammstein-yhtyeen laulaja Till Lindemann on julkaissut Praise abort -biisin yhteistyössä Peter Tägtgrenin kanssa, ja biisi enteilee Skills in pills -pitkäsoittoa (19.6.2015). Ensimmäisen kerran, kun kuuntelin biisiä, harmittelin, että tätä ei tehty saksaksi. Olisi saanut aivan omanlaisensa sävyn lisää, vaikka kyllä Lindemannia englanniksikin toki kuuntelee.

Biisi on täynnä vihaa: vihataan vaimoa, tämän poikaystävää, lapsia, omaa elämää ja itseä, ja vihataan vihaamista. Video on ahdistava, provosoiva ja iljettävä, mutta sopii omalla kierolla tavallaan biisiin ja kertoo samaan aikaan oman tarinansa. Praise abortissa on kuultavissa samankaltaisuutta Rammsteiniin, joten suuria muutoksia ei musiikkityyliin ole tehty. Raskaan metallista sointia, provoisvaa lyriikkaa, ja kontrastina biisin loppupuolella soitellaan kevyempi osuus, hiljennytään näennäiseen hartauteen tai mihin lie matkataankin biisin mättöosuuden ja vihan täyttämien hetkien jälkeen. Oikealla tavalla sekava ja häiriintynyt kokonaisuus. Mitään kevyttä kamaa tämä ei ole, mutta jälleen Till on onnistunut luomaan vaikeasta aiheesta ja ihmisten ristiriitaisesta käyttäytymisestä loistavan biisin. Samaan aikaan, kun korostetaan, miten ehkäisy on turhaa, ei myöskään hypitä ilosta siitä, että lapsia syntyy koko ajan lisää. Välillä yksi, välillä kaksoset ja kaikki yhtälailla syövät ansaitut rahat ja pilaavat laulun kertojan elämän. Elämä olisi niin paljon hauskempaa ilman lapsia, mutta silloin pitäisi pysyä kaukana myös naisista. Helppoa ei ole, ei.



tiistai 2. kesäkuuta 2015

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (1970)

Muumilaakson marraskuu -kirjassa eletään aikaa, kun illat alkavat kylmetä syksyn vaihtuessa talveksi. Muumitalo on paikallaan sinisenä ja korkeana, mutta muumiperhe on lähtenyt Muumilaaksosta eikä kukaan tiedä minne. Melankolisen myöhäissyksyn iltoina laaksossa ja sen laitamilla asustelevat hahmot haluavat kukin tahollaan valonpilkahduksia ennen talven saapumista. Ja mistäpä muualta valoa saisi elämään kuin Muumitalosta, tuosta Muumilaakson sydämestä?

Homssu Tuhto on rakennellut mielessään tarinoita Muumitalosta, ja etenkin mammasta. Mamma on lämmin, ystävällinen ja sellainen äitihahmo, joista kaikki homssutkin haaveilevat. Tuhto tahtoo elää unelmaansa, nähdä sen silmillään ja näin päättää lähteä Muumitaloon mamman luokse.

Tahollaan Vilijonkka on kokenut dramaattisia hetkiä siivouksensa parissa ja on kovin ahdistunut, josko ei voikaan enää ehkä koskaan siivota. Myös hänen päähänsä pälkähtää lähteä Muumitaloon. Siellä, jos missä, huolet katoavat.

Heidän lisäkseen autioon Muumitaloon saapuvat vanhuuden höppänä Ruttuvaari, muuten vain höppänä Hemuli, pirtsakka Mymmeli ja omaa tietään kulkeva Nuuskamuikkunen. Pikku Myyn jälkeen Nuuskamuikkunen on yksi suosikkihahmoistani ja olikin mukavaa, että muiden "tuttujen" puuttuessa, oli Nuuskamuikkunen saanut osakseen vahvan roolin. Nuuskamuikkunen on sosiaalinen silloin, kun häntä huvittaa. Jos ei huvita, niin voi lähteä vaeltamaan, kokea seikkailuja ja palata sitten takaisin, kun kaipaa taas ystävää. Ihanan vapaata elämää ja toisaalta myös hyvin suomalainen luonne. Lähdetään mökeille ihmisiä "karkuun", vietetään aikaa pienellä porukalla ja sitten voidaan taas myöhemmin olla sosiaalisia.

Tämä sekalainen seurakunta jää viettämään aikaa Muumitaloon, sillä ainahan joukossa on toki mukavampaa kuin yksin -vaikka ei sosiaalisena oleminenkaan ole helppoa. Vaikkei Muumiperhe ole läsnä, toivoa heidän paluustaan ei ole haudattu. Yhteistuumin tämä porukka pitää yllä muumien luomaa lämmintä henkeä, muistetaan, että esi-isää pitää kunnioittaa, että keittiö on talon sydän, mutta salonki on kovin kolkko ilman talon vakinaisia asukkeja, ja tekeepä neuroottinen Vilijonkka lohduksi muille varjokuvaesityksen muumiperheen paluusta. Tarinaan on saatu mahdutettua hyvin rikas kattaus erilaisia tunteita ja luonteenpiirteitä. Kunkin hahmon persoona tulee vahvasti esiin, jokaisella on oma historia ja se vaikuttaa tähän hetkeen, kun ollaan yhdessä ilman muumiperhettä. Vilijonkka koittaa ottaa harteilleen Mamman roolia, Hemuli Papan, mutta ihan putkeenhan se ei luonnollisesti mene, koska kukapa sitä aitoja pystyisi korvaamaan?

Yleensä muumikirjat ovat perusvireeltään iloisia, vaikka tarinassa tapahtuisi pelottaviakin asioita. Muumilaakson marraskuu on täynnä ahdistusta, paniikkihäiriöitä, dementiaa, harhanäkyjä, yksinäisyyden kaipuuta ja jopa epätoivoa. Vain Mymmeli pitää yllä pientä iloisuuden liekkiä haluamalla tanssia, kun siltä tuntuu.

Kirja on Tove Janssonin viimeinen muumikirja, joten ehkä osittain siitä syystä kesä on vaihtunut marraskuuksi, Nuuskamuikkunen potee luomisen tuskaa, Muumitalokin on kylmä ja autio, ja hahmot elävät elämäänsä tahoillaan, mutta Muumilaakso on hiljentynyt. Vaikka ilmassa on paljon haikeutta, on mukana myös lohtua ja toivoa. Esirippu laskeutuu ja elämä jatkuu toisaalla uusin kujein. Kirjan loppu on mielestäni täydellinen päätös kerrotulle tarinalle.

Kun sain tämän kirjan, olin kai liian pieni, etten jaksanut paneutua tähän. Monta vuotta tämä seisoi mökillä kirjahyllyssä ja välillä ajattelin, että pitäisi kirja vihdoin lukea. Mutta aina se jäi. Kunnes nyt, oikeastaan juuri lukuhaasteen ansiosta, tartuin lopulta kirjaan ja enkä sen jälkeen olisi malttanut laskea sitä alas lainkaan.

Sympaattinen tarina ja tyylikäs poistuminen Muumilaaksosta. Vain Tove osaa.

"- Kirjelappua? Ruttuvaari totesi. - Minä löysin jostakin kirjeen ja piilotin sen jonnekin.
- Mistä? Minne sinä piilotit sen? Nuuskamuikkunen kysyi.
Kaikki olivat nousseet pöydästä.
- Jonnekin, Ruttuvaari mutisi. - Luulenpa, että lähden taas vähän kalastelemaan. Minä en yhtään pidä tästä retkestä. Ei tämä ole hauska.
- Mieti nyt, hemuli pyysi. - Yritä muistaa. Me koetamme auttaa sinua. Missä sinä näit sen viimeksi, sano nyt? Mihin sinä piilottaisit sen jos löytäisit sen juuri nyt?
- Minä olen lomalla, Ruttuvaari sanoi nyrpeänä. - Minä saan unohtaa mitä haluan. Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä. Ja nyt minä lähden rupattelemaan ystäväni esi-isän kanssa. Hän kyllä tietää. Te vain luulette, mutta me tiedämme. "


Lukuhaasteen kohta 39: kirja, jonka muistat lapsuudestasi.

.