maanantai 31. joulukuuta 2018

Vesala: Mul ei oo lapsuudensankarii (2018)

Vesalan tuorein biisi kantaa nimeä Mul ei oo lapsuudensankarii, joka on tuttuun tapaan artistin itsensä sanoittama. Sävellyksessä ja tuotannossa Vesalan kaverina on ollut Eppu Kosonen.

Paula Vesala on aina ollut persoonallinen ja erilainen artisti, koska hänen tekstinsä eivät ole kerralta pureskeltuja ja hän uskaltaa kokeilla uusia asioita, ja luonnollisesti hänellä on upea ääni. Debyyttialbumin Rakkaus ja maailmanloppu oli mielenkiintoinen ja täysin uudenkuuloinen biisi, joka onkin yksi suosikeistani tuolta levyltä. Monta nimee edeltävänä sinkkuna oli elektronisempaa linjaa kuin aiempi materiaali, joten ajattelin, että Mul ei oo lapsuudensankarii jatkanee samaa linjaa. Tavallaan jatkaakin, mutta ei silti ole verrattavissa aiempiin artistin biiseihin. Tai oikeastaan mihinkään toiseen biisin. Sanat kappaleeseen julkaistiin Vesalan Facebook-sivuilla ennen sinkun julkaisua ja sanoja lukiessani jo mietin, että millaiselta voikaan kuulostaa laulu, jonka sanoitus ei rakenteeltaan vastaa sitä perinteistä biisirakennetta, eli jotakuinkin ABABCB -tyylistä järjestystä. Olin varma, että jotain ennenkuulematonta voisi olla luvassa.

Tästä sinkusta on turha kuvitella saavansa ensimmäisellä tai edes toisellakaan kuuntelukerralla kaikkea sitä irti, mitä se tarjoaa ja pitää sisällään. Olen kuunnellut biisin useamman kerran enkä vieläkään halua sanoa, että olen sisäistänyt kokonaisuuden täysin. Ja se juuri on Vesalan tuotoksissa parasta. Biisit eivät ole mitään yhden kerran sisään-ulos-kamaa vaan ne vaativat kuulijalta keskittymistä ja kärsivällisyyttä, ja halua palata biisin pariin uudestaan. Tämän päivän kiireisessä ja kertakäyttöisessä kulttuurissa se on mielestäni vain hieno asia.

Pop-biiseissä harvemmin on n. minuutin pituista introa ennen kuin laulaja päästetään ääneen, mutta tässä on, ja kyseinen alkuinstrumentaali tuo minulle mieleen vanhalta vinyyliltä (tai kaitafilmiltä) digitaaliseen muotoon siirretyn, hieman vioittuneen ääniraidan, jota on sitten nykytekniikalla käsitelty uuteen muotoon ja luotu siihen futuristia värähtelyitä, jotta se kuulostaisi tältä päivältä ja huomiselta. Vähän kuin noustaisiin veden alta pintaan. Tai biisin tunnelmaa ajatellen ehkä enemmänkin pysytään siellä veden alla katsellen pintaa kohti, kun miettii vetääkö seuraava hengenveto pinnan alla vai päällä.

Biisi alkaa karulla toteamuksella, miten laulun kertoja ei kelvannut isäpuolelleen ja miten lapsuus ei aina ole auvoista muutoinkaan. Tulkinta on selkeää, pelkistettyä ja riipaisevan realistista, joka luo todeksi sen painajaisen, josta lapsi tai nuori toivoisi heräävänsä, mutta saa toistuvasti huomata sen olevan elämää, josta ei voi nipistyksen avulla siirtyä parempaan maailmaan. Kipeä kasvutarina, jossa tulevaisuudennäkymänä ajatus, että jatkakaa jossakin, kun mä kuolen. Mitä enemmän biisiä kuuntelee, sitä synkempiin mielensopukoihin se saa kuulijan menemään ja omalla kiehtovalla tavallaan nuo synkät vedet imaisevat mukaansa.

En yleensä pidä näin elektronispainotteisesta musiikista, mutta tuntuu, että Vesala ei voi tehdä mitään väärin vaan hän onnistuu saamaan minutkin rakastumaan tähän outoon biisikokonaisuuteen. Mul ei oo lapsuudensankarii on karun koskettava ja upea teos. Se on jotain täysin uutta ja rohkeaa, jollaista ei kovin moni tämänpäivän artisti varmasti uskaltaisi (tai osaisi) tehdä. Vaatii ihailtavaa uskallusta pläjäyttää ilmoille yli kuuden minuutin biisi, jossa ei ole perinteisesti tarttuvaa kertosäettä ja huttuista sanoitusta. Ja juurikin sanoituspuolessa on monia loistavia yksittäisiä oivalluksia, jotka yhteennivottuna puolestaan luovat unohtumattoman tarinan, josta mielellään kuulisi vielä lisää. Toisaalta, kun tekstiin pääsee kunnolla uppoutumaan, on se niin lähelle tulevaa ja sielua repivää, että pohtii samalla, pystyykö tätä kuuntelemaan uudestaan. Mutta juuri siitä syystä, miksi kappaleen jättäisi kuuntelematta, on se kuunneltava uudestaan.


"Sit ku ei kestä todellisuutta
nukahdan vaatekaappiin
Oon siel keksimäs maailmaa uutta
sielt herään aamul ääniin"

"Mä oon uskonu Jumalaan
ja pannu mun serkkuu
Molempien kaa sovittiin
et tää tästä tuskin jatkuu"


sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Last.fm:n (ja Spotifyn) musiikkiyhteenveto vuodesta 2018

Olen edelleen vähän jumissa blogin kanssa, mutta ajattelin tämän yhteenvedon kuitenkin kirjoitella. Jos ei muuten, niin vertailun vuoksi ensi vuotta ajatellen.

Spotifyn vuoden 2018 yhteenveto kuunteluhistoriasta on täällä taas. Löytyy osoitteesta https://spotifywrapped.com, jos toimii. Minulla ei kyseinen sivu auennut tietokoneella Firefoxilla eikä Chromella (ei edes private-ikkunassa) vaan lopulta kännykän kautta sain sivuston auki. Samaa ongelmaa näkyy olleen jonkin verran muillakin, joten tästä ensimmäinen miinus Spotifylle.
Muitakin miinuksia on toki jaossa.

Kuten viime vuoden karsittujen tilastojen myötä epäilin, niin vuoden 2018 yhteenveto on vielä huonompi kuin edeltäjänsä eikä edes paikkansapitävä, kun tekee vertailuja Last.fm-sivuston tarjoamaan dataan.

Ihan kiva uudistus viime vuoteen verrattuna oli se, että nyt sain tietää, että tänä vuonna ensimmäinen kuuntelemani biisi on ollut Solid Basen Mirror mirror, eli ysärillä on aloitettu. Ja ensimmäinen löytämäni artisti on ollut Gabry Ponte, eli Eiffel 65, jonka biisi mm. Blue on eli ysäriä sekin.




Toinen uusi juttu tänä vuonna on se, että nyt saamme tietää, mikä horoskooppimerkki on ollut eniten edustettuna omassa kuunteluhistoriassa. Minulle sattui jousimies, ja nähtävästi Christina Aguilera ja Britney Spears ovat jousimiehiä. Muita ei kerrottu, pitäisi vissiinkin itse googlettaa, jos kiinnostaisi. Vaikka tykkäänkin listoista ja turhista yksityiskohdista, niin täytyy sanoa, että tämä sai haukottelemaan. Eikö oikeasti mitään parempaa kriteeriä löytynyt tilalle? Enkä oikein jaksa nähdä tätä mitenkään hauskana lisänä, koska saatava data on muutoin kovin suppeaa. Minulle jää tästä sellainen fiilis, että kovasti yritetään uusiutua ja olla yllättäviä, mutta mielenkiintoisemman datan kustannuksella. Edelleen ottaisin mielummin takaisin ne kuunnelluimmat albumit kuin horoskoopit.

Spotify tarjoaa seuraavaksi iältään vanhimman biisin, jota olen kuunnellut. Tai siis ilmeisesti yhden esimerkin eikä kai oikeasti sitä kuunnelluinta. Omassa listassani kyseinen biisi on Ray Charlesin vuoden 1957 biisi I got a woman. Olisihan se ollut ihan kiva tässäkin tietää, että kuinka monta kertaa biisiä olen kuunnellut.



Tänä vuonna ainakin minulla näkyi myös, että olen kuunnellut podcasteja Spotifyn kautta. Suosituin on ollut We hate movies.

Tänä vuonna olen kuunnellut musiikkia Spotifyn kautta 30 418 minuuttia (~507 tuntia), kun viime vuonna tunteja oli n. 705. Olen toki kuunnellut aika paljon muutakin kautta, mutta olen tänä vuonna myös viettänyt aika paljon hiljaisiakin päiviä.



Mennäänpä seuraavaksi varsinaisiin listoihin. :)

Spotifyn mukaan kuunnelluimmat artistit ovat olleet seuraavat:
Rammstein
Jenni Vartiainen
Nylon Beat
Christina Aguilera
ABBA

Kun hypätään Last.fm:n tilaistoihin, niin lista näyttääkin tältä:
Jenni Vartiainen (739 kuuntelukertaa)
Rammstein (635)
Christina Aguilera (554)
Nylon Beat (485)
Home Free (376)

ABBA (352)
Leevi and the leavings (344)
Justin Timberlake (238)
Michael Jackson (227)
Nightwish (219)

Olisi mielenkiintoista tietää, mistä listojen välinen ero johtuu, koska kaiken järjen mukaan järjestys pitäisi olla sama. Koska seuraan Last.fm:n tilastoja pitkin vuotta, niin pidän sen tarjoamaa tilastoa luotettavampana. Olen tänä vuonna kuunnellut Jenni Vartiaista nähtävästi melkein tuplasti enemmän kuin viime vuonna, mielenkiintoista. Kuuntelukertojen kärjessä ei kuitenkaan paistattele uusin albumi vaan olen pikemminkin palannut vanhemman materiaalin pariin enemmän kuin aiemmin.
 

Nylon Beat nousi listalle comeback-keikkojen innoittamana, koska kuuntelin nostalgiahöyryissäni heidän musiikkiaan pitkin kevättä ja kesälläkin todella paljon. Onpa tässä syksynkin mittaan tullut joitakin päiviä, kun on tehnyt mieli kuunnella muutamia yhtyeen biisejä, mutta tällä kertaa kesän keikkojen muistoja fiilistellessä.



Home Free -country-yhtyeen löysin muistaakseni alkuvuodesta ja olenkin ihastunut heidän äänimaailmaansa täysin, ja se näkyy merkittävästi myös tilastoissa. Kaiken tanssimusiikin, hevimätön ja listajumputuksen ohella on mukava kuunnella harmonista acappella-laulantaakin välillä.

Vaikka Rammstein onkin hyvin lähellä Vartiaisen lukemia, niin tällä kertaa heltisi "vain" kakkossija. Pakko sanoa, että olin kyllä yllättynyt, että jokin artisti pystyy ajamaan Rammsteinin ohi. No, katsotaan kuinka tilanne taas muuttuu ensi vuoden Tampereen keikan myötä.

Vuonna 2017 artistien TOP-lista näytti tältä:
1. Rammstein (soittokertoja 943)
2. Nightwish (631)
3. ABBA (550)
4. Jenni Vartiainen (380)
5. Agnetha Fältskog (363)
6. Leevi and the Leavings (327)
7. Michael Jackson (274)
8. Jarkko Ahola(264)
9. Vesala (268)
10. Christina Aguilera (243)



 
Seuraavaksi kuunnelluimmat biisit vuonna 2018.

Vähän menee tässä kohdin luotto Spotifyn tilastoihin, koska listat eroavat aika paljon toisistaan.

Spotifyn TOP 5
Vesala: Nyt on lähtö
Justin Timberlake: Filthy
Lindemann: G-spot Michael
Christina Aguilera: Twice
Christina Aguilera: Right moves

Last.fm:n TOP 10
Justin Timberlake: Filty (53 soittokertaa)
Vesala: Nyt  on lähtö (45)
Christina Aguilera: Twice (34)
Robin Thicke: Blurred lines (33)
Pitbull: I know you want me (30)

Lindemann: G-spot Michael (29)
Jenni Vartiainen: Turvasana (26)
Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa (25)
Christina Aguilera: Right moves (24)
SAARA: Temple (23)


Vertailun vuoksi viime vuoden viisi soitetuinta olivat:
1. Jenni Vartiainen: Turvasana (75 soittokertaa)
2. Lindemann: G-Spot Michael (58)
3. Robin Thicke: Blurred lines (52)
4. Vesala: Muitaki ihmisii (46)
5. Jonna Geagea: Pumppaa (40)



Albumien parissa on tapahtunut hämmentäviä muutoksia viime vuoteen verrattuna. Nimittäin vuonna 2017 kymmenen parhaan joukossa oli viisi Rammstein-albumia, niin nyt niitä ei ole yhtään. Hyvin hämmentävää ajatella, että olen todella kuunnellut Rammsteinia niin paljon vähemmän verrattuna muihin artisteihin, että yhtye ei päässyt listalle ollenkaan. En ehkä toivu tästä järkytyksestä ihan heti. Heh. Jenni Vartiainen on tosiaankin tänä vuonna selättänyt Lindemannin porukoineen, koska häneltä puolestaan on kolme albumia kärkikahinoissa. Tietysti on hauskaa, että kuuntelutavat eivät ole vuodesta toiseen samat ja siksi onkin hauska verrata näitä listoja vuosittain toisiinsa. Ja jos ei muuten, niin itselleen saa ainakin paljon ajateltavaa, että jaahas, näin tänä vuonna, missähän ollaan vuoden päästä.

Top-albumit (Last.fm)
Jenni Vartiainen: Terra (178 soittokertaa)
Justin Timberlake: Man of the woods (167)
Jarkko Ahola: Mä tuun sun luo (196)
Home Free: Timeless(146)
Christina Aguilera: Liberation (131)
Home Free: Country evolution(126)
Jenni Vartiainen: Seili (125)
Jenni Vartiainen: Ihmisten edessä (119)
Kuulas: Kuupuutarha (114)
W.A.S.P: The Crimson Idol (111)


TOP-albumit vuonna 2017
1. Jarkko Ahola: Romanssi (229 soittokertaa)
2. Rammstein: Liebe is für alle da (176)
3. Vesala: Vesala (144)
4. Rammstein: Mutter (119)
5. Rammstein: Rare tracks (104)
6. Agnetha Fältskog: Original album classics (99)
7. Rammstein Herzeleid (96)
8. Michael Jackson: HIStory (93)
9. Rammstein: Reise, Reise (89)
10. Antonio Vivaldi: Four Seasons, Rammstein: Made in Germany (82)


Myös ensi vuodelle on julkaistu HelMetin musahaaste, joten saa nähdä löytyykö sen kautta uusia tuttavuuksia ja millaiseksi ensi vuoden tilastot sen myötä muuttuvat.


Tässä vielä viimeiseltä seitsemältä päivältä kuunnelluimmat biisit.






keskiviikko 3. lokakuuta 2018

SAARA: Almost Acoustic (2018)

Artisti: SAARA
Albumi: Almost Acoustic (EP)
Biisejä albumilla: 5
Julkaisuajankohta: 5/2018
Levy-yhtiö: Universal Music Oy & YRC Finland Oy
Koukuttavin biisi: Sever
Heikoin hetki: Blood


SAARA julkaisi tänä vuonna uutta musiikkia Almost Acoustic -EP:n muodossa. EP:ltä löytyy neljä uutta biisiä ja remix Temple-biisistä.

Olen pitänyt monista SAARAn viimeisimmistä julkaisuista, joten odotan aina mielenkiinnolla hänen uusimpia tuotoksiaan. Aiemmista biiseistä vaikkapa California on kerrassaan upea kappale, ja esittäjänsä suuhun sopiva. Kyseinen biisi löytyy Hello I'm SAARA -EP:ltä, mutta sitä ei näköjään enää löydykään Spotifysta. EP:n jälkeen SAARA on tiputellut satunnaisia biisejä silloin tällöin, kuten Permission to love, Superpowers ja All that love, joissa kaikissa on ollut paljon hyvää, vaikka viimeiseksi mainittu ei ole jäänyt omalle soittolistalleni enää ensikuunteluiden jälkeen. Mutta toisin on käynyt tämän viimeisimmän EP:n kanssa, joka on epäilemättä SAARAn tähän asti vahvin, mielenkiintoisin ja ammattitaitoisimman kuuloinen kokonaisuus. Olenkin kuunnellut tätä huomattavasti enemmän kuin aiempia biisejä (ja toki siksi, että EP on Spotifyssa) ja sanat ovat alkaneet jäämään mieleen. Harvinaista tässä neljän kappaleen kokonaisuudessa on se, että kaikki biisit ovat lähes tasavertaisesti toimivia ja varsinkin kolme ensimmäistä ovat alusta loppuun onnistuneita tuotoksia.

Temple on lattarivaikutteinen avausbiisi, jossa on iloa, etelän lämpöä ja ihastumista. Etenkin kertosäe imaisee nopeasti mukaansa ja ennen kuin ehtii huomata, on itsekin laulamassa mukana. "I will follow you, wherever you wanna go, 'cause your body is my temple."

I do on rauhallisempitempoinen, jossa alkuihastus on taaksejäänytttä elämää ja ollaan jo arjessa siinä myrskyisässä suhteessa, johon ei muiden kuin tietyn henkilön kanssa lähtisi. Selkeänä pidetyt taustat nostavat esille SAARAn upean tulkinnan, joka tuo tekstin aidoksi, elämän tarinaksi. Taustoissa on positiivista virettä, jotka kertovat, että vielä ei olla dramaattisimmissa vesissä.

Sever vie vakavempiin tunnelmiin, kun suhde rakoilee merkittävästi. Biisissä on pysäyttävä tunnelma, joka saa kuulijan pohtimaan mitä laulun kertoja on joutunut käymään läpi ja miten lohduttomalta tilanne vaikuttaa. Todella hienosti toteutettu biisi, josta on riisuttu kaikki turha ja keskitytty vain tekstin korostamiseen. Tässä on raakaa, aito tunnetta tarttuvan biisin muodossa.

EP:n viimeinen biisi Blood kertookin jo suhteen lopusta. Kappaleella on mukana räppäri Kirko Bangz, joka pilaa muuten koskettavan biisin. Äänen ulostulon perusteella kuulostaa, että kaveri kärsii kovemmistakin suolisto-oireista oman osuutensa aikana, sillä niin tuskallista tuo äänen tuottaminen tuntuu hänellä olevan. Muutoin biisi toimisi hyvin tarinan päätöskappaleena, mutta valitettavasti räppiosuus tekee tästä EP:n heikoimman hetken. 


Näiden neljän (tai no, kolmen onnistuneemman) biisin myötä on varmaa, että SAARAlla on biisinteko hallussa ja luovuutta niiden toteuttamiseen. Suunta on lupaava ja toivottavasti jonain päivänä tulee kokopitkä albumikin, kunhan se on SAARAn itsensä näköinen eikä jonkun muun näkemys. Hiljaa hyvä tulee, joten eiköhän albumikin vielä jonain päivänä nähdä.


maanantai 1. lokakuuta 2018

Jarkko Ahola: Mä tuun sun luo (2018)

Artisti: Jarkko Ahola
Albumi: Mä tuun sun luo
Biisejä albumilla: 12
Julkaisuajankohta: 5/2018
Levy-yhtiö:Warner Music Finland
Koukuttavin biisi: Huono ihminen
Heikoin hetki: Mä tuun sun luo


Jarkko Ahola julkaisi Mä tuun sun luo -albumin, joka edeltäjästään Romanssista poiketen sisältää täysin uutta musiikkia, jota Jarkko itse ollut tekemässä. Tutkaillaanpa hieman, millainen pitkäsoitto tämä uutuus on.

Albumin ensimmäinen single ja myös aloitusraita on Mä tuun sun luo. Ensimmäistä kertaa biisin kuullessani  olin pettynyt. Pettynyt siksi, että mielestäni biisi ei ollut riittävän persoonallinen Jarkon loistavalle äänelle. Taustat ovat aika perinteisen kuuloiset Suomi-iskelmäbiisiin, jossa on hieman rock-vivahteita, mutta eniten harmitti biisin tekstit. Näitä maanteitä mittaavia ja kaipausta sisältäviä biisejä jo jokunen löytyy ja olikin harmi, että heti albumin alkuun oli pistetty turhankin käytetyt elementit: pitkät ajomatkat, kaipaus, tähdet ja taivas. Ymmärrän toki sen fiiliksen, joka siellä maantiellä tähtitaivasta katsellessa syntyy, mutta olisin kovasti toivonut tekstiin jonkinlaista uudenlaista lähestymis- ja ilmaisutapaa, joiden avulla Mä tuun sun luo olisi voinut olla tajunnanräjäyttävä ja omaa tietään kulkeva biisi. Nyt se jää yhdeksi monien joukkoon, vaikka tekninen toteutus onkin laadukas ja kertoo biisintekijöiden ammattitaidon olevan kohdillaan.

Albumin seuraava biisi on rauhallisempi Kauas, jonka sävellys on Jarkon kertoman mukaan  mahdollisesti jo vuodelta 2011. Hieman pidempään hautoutunut biisiraakile siis. Biisissä on herkkyyttä ja kuulijaa lähemmäs tulevaa tulkintaa, joka vangitsee mukaansa. Oikein kiva kappale, joka kestää useammankin kuuntelukerran.

Mahdollisuus on Mä tuun sun luo-albumin kolmas raita, josta välittyy vanhemman Suomi-iskelmän fiboja kommentoivan naispainotteisenkuoron avustamana.  Biisissä on silti tätäkin päivää, ja mielestäni paljon vahvempi ja mielenkiintoisempi neliminuuttinen kuin aloitusraita. Teksti ei toki tarjoile suuria yllätyksiä, mutta sisältö toimii ja siihen on helppo samaistua. Ja jäähän tämä pyörimään päähän pidemmäksikin aikaa. Tämän biisin myötä tuntuu, että albumi alkaa hiljalleen lämpenemään ja aletaan päästä kohti musiikillisen matkan ydintä.

Nostalgiaa-biisissä painetaan kaasua jo reippaammin ja mennään eteenpäin rennommalla ja pilke silmäkulmassa -meiningillä. Biisi alkaa hyvin ajankohtaisella toteamuksella: "Hei, loukkaannutaan tänään kukin vuorollaan, toisaalta löytyy jälleen kaikkeen se syyllinen."  Sanos muuta! Nostalgiaa on ehdottomasti albumin parhaimmistoa ja sujahtikin nopeasti yhdeksi suosikikseni. Tekstissä on jo omaleimaisempi ote ja laulun kertojasta välittyy värikäs persoona, jonka kanssa olisi mukava hengailla: lähteä oluselle ja vaikka Mansesteriinkin. Rock-vivahteet ovat biisin ehdoton suola, ja vaikka Jarkko tulkitsee loistavasti rauhallisempia iskelmäklassikoitakin, niin on tämä mukava piristysruiske albumin ensimmäiselle puoliskolle. "En halua ajankuvaan mä mukautua." Jep, juurikin näin. Hyviä pointteja koko teksti täynnä.

Mennyt oot -kappale alkaa Jarkon matalan äänen hivelevällä tulkinnalla, ja kietoo kuulijan samantien samettisten sävelien lumoihin. Jarkko voisikin vetää jonkin biisin kokonaan matalalta, vain sanojen syviä merkityksiä tulkiten pelkkä akustinen kitara taustalla. Kuunnelkaapa matalia ääniä vaikkapa kohdassa: "Et enää istu viereeni, kun ilta vihdoin saa, et laita kättäs käteeni, kun arki ahdistaa"; on muuten aika huikeaa. Nousee ihan käsikarvat pystyyn. Perinteisissä kaipaustunnelmissa ollaan tässäkin biisissä, mutta nyt nähdään Jarkon tulkinnan vahvuus, sillä se saa biisin tuntumaan ainutlaatuiselta ja unohtumattomalta.

Viimeinen askel -biisistä ensin esiin nousee kivasti soljuva melodia, jonka kanssa yhteistyössä soivat mukavasti rouheammat kitarat. Biisi jää mielestäni hieman Mennyt oon -tunnelmoinnin jälkimaininkien varjoon, mutta kelpo kipale tämäkin on. Sopii hyvin levyn tunnelmaan.

Kultaa hain, kultaa sain - biisissä on alkupuolella simppelit taustat, joihin kappaleen edetessä lisätään elementtejä nostattamaan kokonaisuutta suuremmaksi, ja se onkin tämän kappaleen hienous. Vähän kuin lähdettäisiin ruohonjuurien tasalta ja loppupuolella leijaillaa pilvien yläpuolella. Biisin nimi nyt on vähän, noh, kömpelö, mutta muutoin biisi on mieleenjäävä ja kivasti rullaava.

On hienoa, että albumi on muutakin kuin tunnelmointia ja kaipausta, ja Ikuista on rock'n'roll vie kuulijan menevämpiin ja rouheampiin tunnelmiin. Ei ehdi nukahtaa, kun välissä saa taputtaa jalkaa lattiaan ja veivata menemään. Biisissä on tarttuva kitarasoolo, jota olisi voinut kuunnella pidempäänkin.

Tienhaara on selkeä kummarrus ja kunnianosoitus vanhoille pop/rockiskelmäklassikoille. Biisissä on havaittavissa vaikutteita ainakin The Plattersin vuoden 1955 Only You- ja Paul Ankan vuoden 1958 Put your head on my shoulder -biiseistä. Tienhaara tuntuu jollain tapaa kiteytyvän albumin perusajatuksen aika hyvin, eli aloitellaan perusrautalankamusiikin palikoista, muokataan ne uudestaan omasta näkökulmasta katsottuna, pidetään tekstit selkeinä ja melodiat tarttuvina.

Viimeiseen suudelmaan on selkeärakenteinen rakkauslaulu, joka voisi alkuperältään olla vanhempaakin tuotantoa. Aika perusvarma biisi, joka ei tällä kertaa aiheuta suurempia fiilistelyjä.

Huono ihminen -kappale vie kuulijan (tai minut ainakin) tummaan viskibaariin, jonka hämärästi valaistulla lavalla laulun kertoja istuu usvan keskellä mikrofoni kädessään ja ottaa läpitunkevaa katsekontaktia salissa istuviin ihmisiin. Kappaleella on vahva oma persoona eikä se yritä maalata siloiteltua kuvaa itsestään, ja ennen kaikkea mukana on jälleen Jarkolle ominaista pientä humoristista pilkettä silmäkulmassa. Levyn parhaimmistoa ehdottomasti.

Illan viimeinen päättää Mä tuun sun luo -albumin. Keinahteleva rytmi vie mukanaan tumman hiljaiseen elokuun iltaan, jossa ollaan vain kahden. Jälleen upeat alaäänet Jarkolta, jotka sopivat kappaleen yleistunnelmaan. Melodiaa on helppo lähteä tapailemaan mukana ja biisiä kuuntelee hyvin mielelellään, ja onpa sen tunnelmassa jotain hypnoottistakin. Illan viimeinen etenee vaivattomasti ja on sopiva lopetus albumille.


Mä tuun sun luo on rock-vivahteisen iskelmän perusteita kunnioittava albumi, jossa muutamissa biiseissä ollaan jopa liiankin turvallisella ja tutulla maaperällä. Tuntuu, että vaikka Jarkko on vahva biisintekijä, niin silti joitakin notkahduskohtia on albumille päätynyt. Toisaalta olisi tylsää, jos albumi olisi liian täydellinen, joten katson asiaa siltä kantilta, että tästä on hyvä jatkaa. Biiseissä on paljon hyvää ja sanoituksissa mielenkiintoisia oivalluksia, jotka vahvistavat sen, että kyllä Jarkko tekstejä tehdä osaa. Vaikka tämänkertainen arvioni ei olekaan pelkkää ylistyslaulua kuten yleensä Jarkon kohdalla, niin silti Mä tuun sun luo on upea kokonaisuus. Albumista paistaa läpi se, että kovan luokan ammattilaiset ovat sitä olleet tekemässä ja biiseihin on käytetty aikaa. Se on huolella mietitty ja tuotettu, jossa kuuluu Jarkon persoonallisuus ja ennen kaikkea Jarkon mahtavaa ääntä ei ole yritetty supistaa mihinkään yhteen nuottiin. Albumissa on selkeä linja, joten kuunnellessa ei tarvitse miettiä, että mitähän tätäkin biisiä tehdessä on ajateltu. Jokaisella kappaleella on tarina kerrottavana, joista toiset ovat mielenkiintoisempia kuin toiset.





sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Onnenonkija (2016)

Nimi: Onnenonkija
Genre: komedia
Kesto: 88 min
Ohjaus: Ville Jankeri
Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
Musiikki: Marko Nyberg
Pääosissa: Minka Kuustonen (Marja Aurora), Olavi Reipas (Olavi Uusivirta), Aino Ryynänen, (Pamela Tola), Esa Ryynänen (Taneli Mäkelä), Satu Silvo (Kristiina Reipas)
Ensi-ilta: 25.3.2016


Onnenonkija kertoo Marjasta, joka on lifestyle-bloggari, jolla on rahavaikeuksia ja Olavista, joka on maan rikkaimpia miehiä, mutta ei elä kuin rikkaan miehen odottaisi elävän. Näiden kahden tiet kohtaavat, ja Marja arvelee voivansa pelastaa bloginsa ja elämänsä, jos deittailee tämän kuuluisan ja rikkaan poikamiehen kanssa. Vaarana tietysti on, että mieheen ei saa mennä oikeasti rakastumaan. 

Onnenonkija tuli telkkarista taannoin ja paremman tekemisen puutteessa päätin katsoa sen. Kuten leffan alkupuolella jo arvelinkin, niin olisi tuon 88 minuuttia voinut paremminkin käyttää. Onnenonkija vetää hyvin yhteen syyt, miksi suomalaisia elokuvia tulee katsottua kovin harvoin. Katson paljon romanttisia komedioita ja pidänkin niistä, mutta Suomessa on laskettavissa yhdellä kädellä oikeasti onnistuneet kyseisen genren elokuvat. Onnenonkija ei todellakaan kuulu niihin. Se on kliseinen henkilöhahmojen "persoonista" ja käyttäytymisestä aina tarinan kulkuun, ja jos sen on tarkoitus parodioida lifestyle-bloggareita, niin ei se kovin hyvin siitä suoriudu vaan jää todella latteaksi. Muuten leffaa voisi sanoa sekavaksi, mutta kun ei siinä oikein tapahdu mitään kummempaa, niin ei se ole edes sitä.

Henkilöhahmot ovat ärsyttävän ennalta-arvattavia ja miljoonaan kertaan nähtyjä, ja näyttelijöiden suoritukset saavat aikaan vain myötähäpeän tunteita, kun mikään ei tunnu tulevan luonnostaan vaan kaikki puhuminen ja kanssakäyminen on todella pakotetun ja epämukavan oloista. Koko elokuva käsikirjoituksesta alkaen on kuin massatuontannosta repäisty 80 sivun Harlekiini-kirja, josta on yritetty tehdä oivaltava ja viihdyttävä elokuva. Toisaalta eipä elokuvassa tunnu olevan edes yrittämistä. Dialogit ovat usein kotimaisissa elokuvissa todella tönkköjä ja luonnottomia, ja samalla linjalla mennään myös Onnenonkijassa. Jopa ihmiset kadulla käyvät värikkäämpiä ja mielenkiintoisempia vuoropuheluita kuin mitä tähän käsikirjoitukseen on saatu aikaiseksi. Onnenonkijasta jää ainoastaan fiilis, että väkisin on yritetty tehdä nykyaikainen bloggariaiheinen elokuva, mutta ei ole viitsitty miettiä edes tarinan hahmoille taustoja tai massasta erottuvia luonteenpiirteitä.

Ainut onnistunut asia elokuvassa oli Satu Silvon roolisuoritus. Ja Pamela Tolakin on ihan kelpo siskon roolissa, mutta siinäpä ne hyvät puolet sitten ovatkin. Niin ja olihan toki poikkeuksellista, että Mikko Leppilampi puuttui elokuvasta kokonaan. Siitä saa jo pari pistettä plussaa. Mutta muutoin Onnenonkija oli vain taas muistutus itselle, että harvassa pysyvät edelleen ne hyvät, kotimaiset (romanttiset) komediat.

maanantai 24. syyskuuta 2018

AQUA: Rookie (2018)

Artisti: AQUA
Biisi: Rookie
Julkaisuajankohta: 6/2018
Albumilta: -
Levy-yhtiö: Universal Music Oy

AQUA teki yllätysvedon julkaisemalla kesällä uuden sinkun, jota oletettavasti seuraa albuminkin jossain vaiheessa. Yhtye on tänä kesänä kiertänyt Tanskaa, Eurooppaa ja Kanadaa, mutta uuden musiikin tuleminen ei ainakaan minulla käynyt mielessä realistisena ajatuksena. Näin kuitenkin kävi.

 AQUA on mielestäni aina osannut tehdä omaperäisiä sanoituksia: ne voivat olla huumoripitoisia, syvemmälle koskettavia tai härskejä. Tylsistä teksteistä yhtyettä pääsee harvoin syyttämään, mutta valitettavasti Rookie kuulostaa hämmentävän väsyneeltä ja pikemminkin täytebiisiltä. Lene laulaa edelleen kivasti, mutta biisi on silti kävelytahtia etenevä aika perinteisen oloinen rakkausaiheinen biisi. Renelle olisi voinut antaa tähän comeback-singleen enemmän lauluosuuksia, jolloin biisi olisi saattanut ottaa paremmin tuulta alleen, mutta toisaalta eipä lauluvuorojen vaihteleminenkaan tylsää peruslähtöasetelmaa pelasta. Rookie ei tarjoa biisinä mitään sellaista, joka maksaisi vaivan kuunnella sitä useammankin kerran. Kertosäkeessä toki on rullaavat la-la-lat, joilla on haettu epäilemättä jonkinlaista korvamatoa ja yhteislauluhetkeä, mutta nyt ne onnistuvat vain latistamaan biisiä entisestään. Riippuu usein biisin kokonaisrakenteesta toimiiko lalalan, nananan tai jeejeen hokeminen kertosäkeessä. Usein hokemien käyttö on mielestäni vain tapa mennä kertsissä helpomman kautta, mutta jos biisi muuten on kunnossa, niin tuo ratkaisu voi kyllä toimiakin.

Harmillista, että ensimmäinen single on näin köyhä, mutta jos se albumi on tulossa, niin eiköhän sieltä uudenkuuloisia ja menevämpiäkin biisejä löydy. Olihan edellisen albumin, Megalomanian, kohdallakin ensisinkku How R U Doin'? suuri pettymys, mutta muut albumin biisit olivat enimmäkseen todella hyviä. Toivoa ei vielä menetetä.

"Come and take the world, if you mean it baby
Only lovers would put the loving in it
Feel we're getting high with us, fuck it
I'll go, baby, down with us"


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Jonna Geagea: Tuo nainen (2018)

Artisti: Jonna Geagea
Biisi: Tuo nainen
Julkaisuajankohta: 1/2018
Albumilta: Omaa aikaa (julkaisupäivää ei ilmoitettu)
Levy-yhtiö: -


Nylon Beatistakin tuttu Jonna Geagea julkaisi alkuvuodesta kolmannen soolosinglensä aiemmin julkaistujen Pumppaa- ja Arpia polvissa -sinkkujen jatkoksi, jotka ovat maistiaisia tulevalta Omaa aikaa -levyltä, jonka julkaisuajankohta on vielä auki.

Siinä missä Pumppaa oli kiva kesärallatus, jäi Arpia polvissa köykäiseksi sekametelisopaksi. Tuo nainen jatkaa dramaattisemmalla linjalla, kun laulun kertoja menettää miehensä toiselle naiselle. Biisi lähtee rauhallisen lupaavasti rullaamaan eteenpäin tarinaansa käynnistellen.  Kertosäe on vahva ja tummasävytteinen, ja pelastaa kappaleen sanoitusten notkahdukset, kuten mitään tarinan toisesta naisesta kertomattomat latteudet: "hän sai multa kaiken, hän on täydellinen".

Tähän mennessä julkaistuista biiseistä tässä Jonnan ääni pääsee mielestäni eniten esille, ja tästä saa jo paremmin laulun kertojan tunnelmasta kiinni. Jonna tekee mielettömiä tekstejä englanniksi, joten harmillista, että hän ei saa suomeksi aikaa aivan samantasoista materiaalia, koska vielä ei ole kuultu sitä biisiä, joka menisi ihon alle ja pysäyttäisi huomaamaan, että nyt ollaan jonkin uuden näkökulman äärellä. Tuo nainen on huomattavasti mielenkiintoisempi biisi kuin Arpia polvissa, joten toivon, että tulevalta albumilta löytyy enemmän tämän ja Pumppaa -biisin tasoisia kappaleita tai vielä parempia.

"Muistan kylmän syksysään
Kuivasit, koskit
Veit lämpimään
Mun olit, aa-aa"


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Vesala: Nyt on lähtö (2018)

Artisti: Vesala
Biisi: Nyt on lähtö
Julkaisuajankohta: 2/2018
Albumilta: -
Levy-yhtiö: Warner Music Finland, Etenee Records

Nyt on lähtö on toistaiseksi ainut Vesalan uusi biisi vuonna 2018. Edellinen sinkku Muitaki ihmisii julkaistiin viime vuoden puolella eikä vielä tiedetä, koska seuraava pitkäsoitto näkee päivänävalon. Odottavan aika on aina pitkä, varsinkin, kun en tiedä, kauanko pitää odottaa.

Nyt on lähtö -biisiä kuultiin keikoilla ennen varsinaista julkaisua ja jo silloin vaikutti vahvasti siltä, että se puri ihmisiin kertaheitolla, joten parasta juttu oli kyllä se, että tästä saatiin seuraava sinkkubiisi. Olisihan sitä odottanut sinne albumin julkaisuunkin asti, mutta nyt kun tätä saa luukuttaa rauhassa, niin elämä on taas vähän parempaa.

Vesalan debyyttialbumi sen jo todisti, että myös soolomateriaali on taidokasta ja uudenlaista poppia, joten hän on tällä hetkellä yksi niistä harvoista tämän päivän artisteista, joiden musiikkiin on luottoa jo ennen julkaisua. Koska olin paikalla, kun Nyt on lähtö -biisistä soitettiin vasta demoversio ja olin jo silloin lumoutunut, niin muutoksia biisiin suhtautumiseen ei tullut studioversion julkaisun myötä. Tämä on tummasävytteinen ja riipaisevan repivä biisi, joka koukuttaa kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Useammankaan kuuntelukerran jälkeen ei ole vielä varma, onko biisistä saanut irti jo kaiken sen, mitä se tarjoaa. Jotain on voinut jäädä huomaamatta, jokin sävy tulkinnassa. Jokin uusi lähestysmitapa Paulan loistavan moninaiseen tekstiin. Biisissä on toistuvien lähtöjen tunnelmaa ja siitä on helppo löytää samaistuttavia kohtia. Epävarmat olot eivät ole lannistaneet vielä ihan kokonaan vaan mennään taas, kun mentävä on. Ei saa luovuttaa, täytyy olla vahva, vaikka se ei aina olisi helppoa tai ei ehkä edes huvittaisi. Biisissä on jopa sarkastista vivahdetta. Kappaleessa ei ole yhtä parempaa kohtaa vaan kokonaisuus on tasaisen vahva: kertosäe sulautuu sopivasti muuhun biisiin ja hoitaa silti samalla oman osuutensa iskemällä suoraan kuulijan tajuntaan.

"Joskus vaan päätin, et pystyyn jään
Pitääks mun tehdä se yksinään
Siinä on vuori
Nyt kiivetään
Taas on lähtö"

perjantai 14. syyskuuta 2018

Jenni Vartiainen: Voulez-vous (2018)

Artisti: Jenni Vartiainen
Biisi: Voulez-vous
Julkaisuajankohta: 6/2018
Albumilta: Monologi (7.9.2018)
Levy-yhtiö: Warner Music Finland

Jenni Vartiaisen neljäs single tulevalta Monologi-albumilta on menevä Voulez-vous (=Tahdotko).  Tätä ennen julkaistiin Väärään suuntaan, joka on vielä jäänyt minulle hieman etäiseksi, mutta ehkä sekin vielä löytää oman paikkansa.

Voulez-vous on selvästi suunnattu yökerhojen tanssilattioille, jossa värivalot maalaavat klubin ihmisiä, lattiaa ja seiniä biisin rytmissä. Vähän tulee mieleen "jatko-osa" Duran Duranille, vaikka tarina toki on erilainen, mutta tunnelmassa on jotain samaa odotusta ja rakkauden kaipuuta. Jo biisin teaserin aikoihin tuo pelkkä "Voulez-vous" -hokema jäi päähän junnaamaan kuin Pikkukakkosen posti konsanaan. Väärään suuntaan -biisin aiheuttama pienehkö pettymys korjautui nopeasti, sillä tämä päätyi heti yhdeksi suosikikseni Jennin tuotannosta. Tosin sillä osastolla on jo aikamoinen tungos, koska vähemmälle kuuntelulle jääneet biisit on laskettavissa yhden käden sormilla. Ei Jenni ole suotta tämän hetken suosituimpia artisteja. Onhan hänellä massasta erottuva ääni, koskettavia sekä tanssittavia biisejä, karismaa ja hyvää meininkiä keikoilla. Hartwallin keikkaa odotellessa.

Olen opiskelujen myötä harjoitellut keikkavalojen tekemistä ja Voulz-vous on ollut yksi suosikkibiisini myös sillä osastolla sen helposti tavoitettavan tunnelman ja rytmikkäiden iskujen takia.

Monologi-albumi julkaistaan muutaman päivän päästä, joten mahtavaa kuulla millaisen kokonaisuuden Jenni on saanut aikaiseksi. Hänhän on sanonut, että edelliset kolme albumia muodostivat trilogian ja tämä uusi on nyt jotain muuta. Kohtahan se kuullaan, mitä se muu on.


"Unohdetaan muu
Annetaan tän tapahtuu
Voulez-vous"



maanantai 10. syyskuuta 2018

Northward: While Love Died (2018)

Artisti: Northward
Biisi: While Love Died
Julkaisuajankohta: 8/2018
Albumilta: Northward (julkaistaan 19.10.2018)
Levy-yhtiö: Nuclear Blast


Floor Jansenin Nightwishin ulkopuolinen projekti, hard rockia soittava Northward-bändi julkaisi hiljattain While Love Died -esikoissinkkunsa. Northwardissa on Floorin aisaparina norjalainen Jørn Viggo Lofstad (Pagan's Mind), jonka Floor tapasi jo vuosia sitten, mutta sopivaa julkaisuhetkeä heidän yhdessä luomalleen materiaalille ei löytynyt. Ei ennen kuin nyt. Kaksikon lisäksi projektissa on mukana bassossa Morty Black (TNT), rummuissa Jango Nilsen ja Stian Kristoffersen (Pagan's Mind).

While Love Died ei turhia käytä aikaa alkulämmittelyyn vaan puskee kerralla täydet höyryt päälle. Rouheaa, rehellistä rockia, johon minä koukutuin jo ensimmäisen teaserin perusteella. Parasta biisissä on Floorin monipuolinen äänenkäyttö, joka ei jätä epäilykselle sijaa, etteikö tämä laulaja pystyisi laulamaan mitä tahansa ja herättämään tekstin kuin tekstin henkiin.

Ensisinkkuvalita osui kohdilleen, koska se ottaa sopivasti pesäeroa Nightwishin tyyliin olemalla "selkeälinjaisempi", mutta silti omaperäinen. Floor on lisäksi tehnyt onnistuneet sanoituksetkin, joissa on sopivasti koukkuja, muttei latteuksia, ja biisi antaa kuulijalle mahdollisuuden kuulla Floorin ääntä uudessa ympäristössä. Vauhdikas, rempseä ja  korvamatomainen rock-kappale, joka takaa sen, että tuleva albumi on pakko ostaa.




"Black or white, while love died 
No in between or grey for you 
Black or white, all tears dried 
What face will you put up this time?"


lauantai 8. syyskuuta 2018

Nylon Beat: Mä haluun olla Nylon (comeback-kiertue 2018)

Täällä ollaan taas pitkästä aikaa.
"Avataan" blogi takaisin käyttöön tämän keikkayhteenvedon myötä. Olen kirjoitellut jonkin verran tekstejä jo valmiiksi, joten tarkoitus olisi ainakin yrittää palauttaa blogi takaisin aktiiviseksi. Muutama uusi idea on myös hautumassa ja katsotaan, jos saisin ne julkaistua ennen joulua. (Tai ennen ensi vuotta. ;)) Mutta aloitetaan nyt "perinteisellä" keikkaraportilla.

* * *

Nylon Beat teki tänä kesänä odotetun paluun kymmenen festarikeikan merkeissä. Mä haluun olla Nylon -kiertue oli ensimmäinen kerta, kun Jonna ja Erin esiintyivät julkisesti yhdessä sitten vuoden 2007 comeback-keikkojen. Kyllähän näiden kahden paluuta lavalle olen kovasti aina välillä toivonut ja nyt, kun se toteutui, niin järjestin itseni kolmelle keikalle: Hämeenlinnaan (Wanaja 6.7.2018), Tampereelle (Tammerfest 21.7.2018) ja Helsingin päätöskeikalle (We love 28.7.2018).

 Ja jos seuraavaa comebackia pitää odottaa 30 vuotta, niin olen iloinen, että oli mahdollisuus päästä mukaan tänä kesänä, sillä Nylon Beat oli yhtä kovassa vedossa kuin uransa aktiivivuosina. Ellei kovemmassakin. Keikat olivat todella huolella suunniteltuja yksityiskohtia myöten, mutta silti ei oltu unohdettu hauskuutta ja "nylonmaisuutta", joka teki/tekee tästä duosta ainutlaatuisen. Asut oli suunniteltu varta vasten tätä kiertuetta silmällä pitäen, biiseille oli tehty koreografiat bändin tyyliin sopivasti ,ja mukana olivat alkuperäiset tanssijat (Wille ja Jari) sekä bändi. Eipä Nylon Beatin comebackia voisi kuvitellakaan ilman Anssi Nykästä, Vesa Anttilaa, Okke Komulaista, Harri Rantalaa ja Tuomas Wäinölää.

Kesän keikkojen settilista oli identtinen kaikilla keikoilla, joten yleisö pääsi nauttimaan samoista biiseistä riippumatta siitä, millä keikalla kukin oli. Vaikka keikat etenivätkin samojen biisien ja spiikkien voimin, tuntuivat päivät silti erilaisilta ja ainutlaatuisilta. Olihan tämä koko kiertueen toteutuminen ylipäänsä ainutlaatuista.



Hämeenlinnassa väkeä oli vähemmän kuin Tampereen loppuunmyydyssä Tammerfestissä (Wanaja ei käsittääkseni ollut lopppuunmyyty ja aluekin vaikutti pienemmältä), ja vaikka tunnelma oli Wanajassakin mielettömän hieno, oli yleisö astetta vaisumpaa kuin Tampereella ja Helsingissä. Saattoi tokin sekin vaikuttaa, että kyseessä oli perjantai ja monilla työpäivä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Hämeenlinnassa oltaisi laulettu, tanssittu ja hurrattu Nylon Beatin tahdissa. Yleisö eli nostalgiahuumassa ja yhtye toivotettiin takaisin suurella lämmöllä. Tunnelma ei lässähtänyt missään vaiheessa keikkaa vaan huumaava trippi alkoi Syytön-hitillä ja päättyi Teflon love -tykitykseen. Ja päättyikin aivan liian nopeasti, sillä yleisö olisi taatusti kuunnellut vielä toisenkin setin. Bändillä on liikaa hyviä biisejä, jotta ne saisi mahdutettua edes kahteenkaan iltaan, joten pakostakin jää tunne, että jotain puuttuu. Eniten kyllä harmitti, että Naparengas ei sitten ollutkaan mukana, mutta sitä paikkasi loistavasti  useammasta biisistä koostettu potpuri: Takapulpetin poika, Paikka palaa, Senegalin yöt, Nylonkuu ja Viha ja rakkaus.








Tammerfesteillä satoi alkuun rankasti, ja varsinkin Raptorin keikan aikana taivaalta tulvi vettä niin, että silmien auki pitäminenkin oli välillä haasteellista. En ollut aiemmin nähnyt Raptoria livenä, mutta he vetivät kovan setin ja vaikutti, että paikalla urhoollisesti seisova yleisö tykkäsi myös. Bändistä voidaan olla montaa mieltä, mutta kyllä äijät osaavat viihdyttää ja biiseissä on sopivasti sekä asiaa että huumoria. Erityisesti Rane tuntui ("yllättäen") iskevän tamperelaisiin kuin salama puunlatvaan. Ilahduin kovasti, että Kumitissitkin kuultiin, ja Oi beibin aikana ne viimeisetkin hanat käännettiin täysille, niin silti jengi jaksoi tanssia ja fiilistellä esitystä.

Myös Samuli Edelmannin keikka tuli nähtyä (ennen Raptoria siis), joka oli oikein viihdyttävä ja hyvä aloitus festaripäivälle. Yleisöäkin oli jo mukavasti paikalla, joten ei tarvinnut artistin esiintyä tyhjälle kentälle. Samuli veti biisejä, joita en ikinä ollut kuullutkaan (uudempia kenties) ja sitten tietysti tuttujakin kuten Ihana valo, jonka aikana ripsutteli vain muutamia pisaroita. Aurinkoa ei sentään ihan nähty, vaikka kappaleen sanat sitä oikein yllyttäisivätkin.

Samuli Edelmann @ Tammerfest


Raptori (Kumitissit) @ Tammerfest

Naikkarien keikan aikaan pilvimassat olivat jo väistymään päin ja koko keikka sujui muistaakseni täysin poutaisessa säässä. Eipä se sade olisi haitannut, koska kun artisteilla on hauskaa lavalla, välittyy se myös yleisöön ja silloin saa tulla taivaalta vaikka kastematoja eikä siihen kiinnitä huomiota. Kuten mainittu, niin Tampereella oli todella kova meno ja tuntui kuin jokaisen biisin olisi kuullut nyt ensimmäistä kertaa.

Oot kuin karkkia mulle oli jälleen se biisi, jossa bändi sai omat soolo-osuutensa, ja lisänä vielä introssa Jonna ja Erin esittivät alkuperäisen koreografian, jonka he itse olivat keksineet Kiitorata-ohjelmaa varten. Sympaattista säheltämistä, ja osoitus siitä, että yhtye ei ota (eikä ole ottanut) itseään turhan vakavasti. Luin joitain raportteja Naikkareiden kesän ensimmäisistä keikoista ja muistaakseni parissakin artikkelissa todettiin, että Karkissa artistit olivat kiusaantuneita laulaessaan namusedistä ja karkkipäivästä, ja jopa ettei biisi toimi nykypäivänä. Vaikea tietysti sanoa, mistä vinkkelistä toimittajat ovat keikkaa katsoneet, mutta ei biisissä mitään kiusaantuneisuutta ollut millään niistä keikasta, joilla itse olin. Ja jaksan uskoa, ettei ollut muillakaan. Eihän bändi olisi biisiä settilistaansa ottanut, jos se olisi kokenut sen epämiellyttäväksi esittää.

Anna mulle oli yllätyksekseni yksi niistä biiseistä, joka keräsi huiman määrän hurrauksia biisin alussa ja yhdet kovimmista yhteislauluista. Onhan biisi hieno ja hittikin, mutten arvannut, että se olisi todella noin iso juttu festareilla. Ihan mielettömät fiilikset tuli siitäkin, miten messissä yleisö oli ja miten avosylin yhtye oltiin otettu vastaan tällekin lavalle.






12 apinaa päästi Nylon Beatin rokkipuolen ja pinkit ilmapallot valloilleen, joita yleisö sai sitten pompotella sinne tänne.



Voi olla, että tieto viimeisestä keikasta nosti omaa fiilistä enemmän kuin aiemmilla keikoilla, mutta We love -festareiden veto tuntui olevan kovin veto kaikista. Helsinki antoi täyden tukensa kotikylän tytöille, ja meininki oli kokonaisvaltaisempaa kuin aiemmin. Ja no, tällä keikalla olin eturivissä, joten sekin saattoi vaikuttaa omiin fiiliksiini, koska useasti paras meininki on turva-aidan ja ihmismeren välissä.



Tykitysbiisien lomassa kuultiin myös rauhallisempaa tuotantoa, kuten superihana slovari Jos, joka on yksi bändin parhaimpia biisejä ever. (Biisi oli omalla TOP-listallani sijalla 3.) Ja ei pelkästään bändin parhaimmistoa vaan yksi kotimaisen popmusiikin hienoimpia.  Jonna ja Erin (niinpä, miksei ikinä Erin ja Jonna) saivat ylleen punaiset "kaavut", jotka leijailivat upeasti tuulikoneen luomassa ilmavirrassa, kun lava vielä valaistiin sinisin valoin. Tunnelmasta täysi kymppi ja yksi keikan kohokohdista.



Mukana oli yhtyeen, monien fanien ja oma suursuosikkini Nukutaan. Jos tämä olisi jätetty pois, niin olisin ihmetellyt kovasti ja ollut pettynyt. Mutta onneksi ei. Biisissä on kaikki kohdallaan ja kuten aiemminkin olen sanonut, on se tavallaan Nylon Beatin uran päättävä biisi, koska se päättää 12 apinaa -albumin. Koskettava tarina kahden rakastavaiset matkan päättymisestä, joka keikalla päästi Jonnan ja Erinin esittelemään laulutaitojaan.



Kaikki päättyy valitettavasti, mutta kaikesta haikeudesta huolimatta koettiin Helsingissä(kin) mielettömiä hetkiä. Yksi niistä oli tämän viimeisen keikan viimeiset minuutit, kun valtaosa Suvilahdesta huusi täysin palkein: "Mä haluun olla Nylon" Teflon loven tahtiin. Siihen tavallaan kiteytyikin koko kiertue, kun kuulemaan tullut yleisö näytti, että "nyt tunnustetaan väriä" eli tälle nostalgiamatkalle on ollut tarvetta ja ollaan oltu valmiit palaamaan ajassa taaksepäin biisien mukana. Eipä parempaa kesäkiertueen nimeä yhtye olisi voinut keksiä.

Kesän keikat olivat kokemisen arvoisia ja olisin kyllä ruoskinut itseäni pitkään, jos jostain syystä olisin joutunut jättämään tämän comebackin näkemättä. Bändi todellakin näytti, miten comeback tehdään kunnolla ja miten saadaan yleisö viihtymään. Lavalla nähtiin varmoja, mutta rentoja esiintyjiä, jotka olivat tulleet pitämään hauskan kesän vanhojen kavereiden seurassa. Ei mitään turhaa pönöttämistä tai hampaiden kiristelyä vaan aitoa musiikin ja esiintymisen iloa. Jonna ja Erin ovat kehittyneet laulajina aivan älyttömästi ja ääntä riittää pidempiinkin nuotteihin. Tykkää Nylon Beatista tai ei, niin ei voi sanoa, etteivätkö nämä naiset olisi alansa ammattilaisia.

Yhtyeen biisilista koostui pääasiassa radiohiteistä, joten yhteislaulua kuultiin aivan ensitahdeista viimeiseen. Sikäli fiksu settilista, että tuotantoa vähemmänkin kuunnelleet varmasti tunsivat kaikki esitetyt biisit eikä suvantovaiheita syntynyt. Toki vanhana fanina olisin toivonut vähän enemmän tuntemattomampia helmiä, mutta ehkä seuraavalla comeback-kiertueella sitten, joka voisi tapahtua konserttisaleissa/klubeilla.  Eiks joo? Nylon Beat Tavastialla olisi kyllä tosi kova juttu. Dream on, dream on...

Vaikken olekaan pitkään aikaan Nylon Beatia samaan tahtiin kuunnellut kuin silloin aikoinaan (paitsi toki silloin, kun tein TOP-listauksen tänne blogiin), niin kun comeback-kiertue julkistettiin helmikuussa, niin biisit lähtivät uudelle kierrokselle. Loin Spotifyhin oman listan vain Naikkareille ja siirsin koneelle levyiltä ne biisit, joita Spotifysta ei löytynyt. Tuntui kuin taukoa ei olisi ollutkaan, sillä vain muutamien englanninkielisten sanat olivat kadonneet muistista. Ja myös Senegalin yöt -kappaleessa oli mennyt säkeet keskenään hieman sekaisin, mutta muuten sanat olivat pääasiassa omilla paikoillaan. Kaivelin myös vanhoja NB-lehtileikearkistojani ja paitavalikoimaa, joten aikamoisella nostalgiatripillä olin melkein koko kevään/kesän. Tämä on musiikissa yksi niistä parhaista puolista, että biiseihin tarttuu muistoja, joita voi elää aina uudelleen vuosien päästäkin. Ihan mahtavaa oli tavata myös vanhaa, tuttua faniporukkaa, sillä heidät nähdessään tuntui kuin mitään vuosia välissä ei olisi kulunutkaan vaan juttu lähti sujumaan kuin olisimme viimeeksi jutelleet viikko sitten. Ihan parasta!


Mä haluun olla Nylon -kiertueen settilista:

Syytön
Satasen laina
Oot kuin karkkia mulle 

Rakastuin mä looseriin
Anna mulle 

12 apinaa
Nukutaan

Jos 
Takapulpetin poika / Senegalin yöt / Nylonkuu / Viha ja rakkaus 
Seksi vie ja taksi tuo 
Viimeinen
*
Teflonlove




Jos sun silmissä näkisin kyyneleen, otan talteen sen ja vien eteiseen, niistä valtamerta itsellein mä teen.

Jos sun bussi lähtee viimeinen, niin mä kävelen kanssasi matkan sen ja sä kannat mua, jos itse jaksa en.


Nylon Beat Suosikki-loungessa





maanantai 8. tammikuuta 2018

Blogi tauolle toistaiseksi

Pitkän harkinnan jälkeen päätin nyt, että pistän blogin hetkeksi tuumaustauolle. Syksyn jälkeen ei aikaa eikä inspiraatiota ole löytynyt istua blogin ääreen samoin kuin ennen ja postauksia onkin tullut huomattavasti vähemmän kuin normaalisti, vaikka musiikin fiilistely, kirjojen lukeminen tai leffojen katselu ei ole vähentynyt. Luonnoksissa onkin roikkunut keskeneräisiä tekstejä useita kymmeniä, mutta en vain ole saanut niitä kirjoitettua julkaisukelpoiseen muotoon. Halua olisi ollut, mutta inspiraatio on väsähtänyt.

Blogi on ollut pystyssä reilut neljä vuotta ja tällä hetkellä tuntuu, että tämä konsepti on käytetty aika loppuun. Tuntuu, että blogi kaipaisi jotain uudistusta, mutten ole vielä keksinyt, että mitä se olisi. Siksipä ajattelinkin, että blogi saa nyt rauhassa levätä hetken ja tauon aikana yritän miettiä, mitä seuraavaksi keksisin. En osaa sanoa kuinka kauan tauko tulee kestämään: se voi olla kuukausi tai useampi, mutta en ainakaan vielä ole täysin sanomassa blogille hyvästejä. Toivon ainakin näin, että palo bloggaamiseen löytyy uudelleen, kun nyt annan itselleni luvan kanssa hetken aikaa olla ajattelematta asiaa.

Kiitos tässä vaiheessa lukijoille ja kommentoijille, ja mukavaa alkanutta vuotta!

Muutama kuvakooste osasta viime vuoden aikana käymistäni keikoista vielä tähän loppuun. :)





.