torstai 27. huhtikuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #15: 12 apinaa (2003)

Nightwishin parhaimmat biisit tuli taputeltua jo alkuvuodesta, joten siirrytään TOP-listauksissa nostalgisempiin tunnelmiin ja huomattavasti kevyemmän musiikin pariin. Nyt on vuorossa ysärisuosikkini, Nylon Beatin, parhaimmat biisit, joka sai (minun yllätyksekseni) toiseksi eniten ääniä, kun syksyllä kyselin kävijöiltä mielipidettä, minkä artistin tuotanto pannaan seuraavaksi paremmuusjärjestykseen. (Nightwish sai eniten ääniä.) Sen jälkeen, kun Nylon Beat alkuvuodesta esiintyi yksityisbileissä muutamaan otteeseen ja kuvia ilmestyi Instagramiin, olen saanut muutamia pyyntöjä, jos voisin kirjoitella blogin puolelle jotain yhtyeeseen liittyvää. Eli kuittaillaan tällä TOP-listauksella myös nuo pyynnöt.

En ole aktiivisesti kuunnellut Naikkareiden biisejä vuoden 2004 jälkeen, joten onkin oikeastaan hauskaa palata takaisin bändin pariin, joka merkitsi lapsuus- ja teinivuosina käsittämättömän paljon. Nylon Beat ei tuolloin ollut vain musiikkia vaan jotain paljon suurempaa, joka auttoi eteenpäin huonoinakin hetkinä. Tarkemmin matkastani bändin mukana voit lukea aiemmin julkaisemastani Nylon Beat -muistelosta.

Nostalgisten biisien listaaminen on eri tavalla haastavaa kuin sellaisten artistien, jotka ovat nykyhetken suosikkeja. Ysärisuosikkien kohdilla biiseihin liittyy niin paljon muistoja ja tunnetiloja, että välillä tuntuu -niin hölmöltä kuin se ehkä kuulostaakin- kuin laittaisi omia lapsuus-/teinimuistojaan järjestykseen. Mutta listaus on nyt joka tapauksessa tehty ja se on aika julkaista.

Nylon Beatin parhaimpien biisien listauksen aloittaa 12 apinaa. Biisi oli samannimisen albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu vuonna 2003.



Kuulin biisin ensimmäistä kertaa Järvenpään keikalla ennen varsinaista sinkkujulkaisua, kun soittivat keikalla muistaakseni kolme uutta biisiä (Nukutaan oli ainakin yksi, mutta kolmatta en enää muista. Ehkä Psykedeliaa?). Ihastuin biisiin saman tien, vaikka sanat menivätkin niin nopeasti, ettei niistä ehtinyt saada ihmeemmin kiinni.

Kun julkaisuajankohta läheni, kerrottiin nylonbeat.orgin keskustelupalstalla, että biisi on jo annettu yhdelle radiokanavalle (olisikohan kanava ollut YleX?). Joku foorumilla kehotti, että soittakaa kanavalle/laittakaa meiliä, että saadaan biisi soittoon. Faniyhteisö teki tehtävänsä ja muistan, miten istuin radion vieressä sormet rec-nappulalla odottamassa biisin alkamista. Radiojuontaja oli hieman huvittunut, kun alotti spiikkinsä, joka oli sisällöltään kutakuinkin seuraava: "En tiedä, mistä olette kuulleet, että meillä on täällä jo Nylon Beatin sinkku 12 apinaa, mutta toivomuksia on tullut niin paljon, että täytyyhän ne täytttää. Eli sormet valmiiksi äänitysnappuloille, sillä tästä se lähtee." Tässä saan taas ihmetellä oman muistini valikointia: tärkeimpiä asioita saa hakata päähän työllä, tuskalla ja hiellä, mutta sitten radiojuontajan muutaman lauseen puheenvuoro on muistissa vielä 13 vuotta myöhemmin. On tähänkin varmaan jonkinlainen logiikka olemassa.

Sain biisin nauhalle ja sitä sitten tuli luukutettua niin paljon, että taisivat jo vanhemmatkin kysyä, kuuntelenko enää muuta. Ja totta kai sitten biisin sanotuksia ruodittiin myös nb.orgissa, kun mietittiin, onko se nyt "kasipallona pois" vai "kasi pallona pois", ja mitä sillä haetaan. Eipä kai sen kummempaa kuin miehien joukosta sen oikean etsimistä, kun väärät tipahtavat matkalla pois. Tässä tapauksessa ei olekaan kolmas, joka toden sanoo vaan kahdestoista, joka on se oikea. Positiivisen menevä ja tarttuva biisi, jossa on hyväntahtoista huumoria ja hauskat taustat.


"Neljäs myrkkyä joi, viides sormuksen toi, viikon mieleni maltoin, mutta kuudes poltti lemmensillan."

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Jo Nesbø: Jano (2017)

Jano on jatkoa Harry Hole -sarjalle, jonka edellinen (silloin viimeiseksi ilmoitettu) osa ilmestyi Poliisi vuonna 2013. Silloin tuntui siltä, että Hole-sarja on lopetettu oikeassa kohdassa ja olin tyytyväinen ajatukseen, että Nesbolta saadaan nyt kirjoja, joissa seikkailevat uudet sankarit. Aika tuntui olleen kypsä Harryn jäädä sivuun poliisin hommista ja antaa tilaa muille.

Kun tuli tieto, että Nesbo on palannut Holen pariin, olin yllättynyt ja samaan aikaan pohdin, että olisiko silti ollut parempi jättää Poliisi viimeiseksi romaaniksi. Vakka Nesboon luotankin, mietin, että jaksanko itse lukijana innostua Harry Holesta samalla tavalla kuin aiemmin. Mitä lähemmäs julkaisupäivä tuli, kasvoivat odotuksetkin ja lopulta päätin tilata kirjan omakseni heti sen sijaan, että olisin odotellut kirjaston lainajonossa usempia viikkoja, että saisin kirjan käsiini. Eli kyllä Holessa tuntui oleva edelleen taikaa.


Janossa Harry Hole ei enää työskentele poliisivoimissa vaan on siirtynyt opettamisen pariin ja samaan aikaan keskittyy myös elämään arkea Rakelin ja Olegin kanssa. Samaan aikaan Oslon poliisivoimat kamppailevat haastavien tilanteiden ja rikosten parissa, kun Katrine Bratt on saanut harteilleen enemmän vastuuta. Toistaiseksi rikoksia ratkovat poliisit ovat selvinneet ilman Harryn apua, mutta sitten eteen tulee uudenlainen murha eikä johtolankoja ole nimeksikään. Tutkinta ei etene halutulla tavalla ja vaikuttaa siltä, että ruumiita alkaa kohta tipahdella enemmänkin. Niinpä on aika kutsua lahjakas, mutta hankala poliisi takaisin hommiin. Kaikki eivät tästä ajatuksesta ole erityisen mielissään (vähiten Harry itse), mutta pakon edessä ei ole muita vaihtoehtoja, jos Oslon poliisi haluaa esiintyä vakuuttavana ja tehokkaana tahona.

Aluksi Harry luonnollisesti vastustelee, koska hänen elämänsä on nyt mallillaan eikä hän erityisemmin halua sekaantua murhatutkimuksiin, jotka aina tempaavat hänet täysin mukaansa, mutta lopulta hän suostuu auttamaan, mutta ainoastaan tämän keissin ajan. Minä kyllä vähän epäilen, että Harry Hole vielä muutaman comebackin tulee tekemään.

Olen vannoutunut Nesbon fani ja aina, kun hän julkaisee jotain uutta, odotukseni juonen suhteen ovat valmiiksi jo todella korkealla. Kun olin hakenut Adlibrikseltä tilaamani kirjan R-kioskilta, aloin jo kävellessäni avata pakettia, vaikka ärrältä kotiin on vain kymmenen minuutin matka. Hieno, punakantinen ja uutuudenkarhea painos paljastui paketista ja olo oli kuin lapsella jouluna. Kun pääsin kirjan kanssa rappukäytävään, halusin mielenkiinnosta vähän vilkaista, miltä kirjan ensimmäinen sivu näyttää. Niinhän siinä sitten kävi, että aloin lukemaan kirjaa samalla, kun nousin portaita ylös omaan kerrokseeni. Ei ehkä kaikkein turvallisinta kulkea rappusia nenä kiinni kirjassa. Heh. Voisikin varmaan sanoa, että jonkun verran olen odottanut uutta Harry Holea/Nesboa.

Oli mahtavaa palata vanhojen tuttujen pariin: Harry Hole, Katrine Bratt, Truls Berntsen, Mikael Bellman ja Bjørn Holm. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt sellaisia kavereita, joiden kanssa ei ole pitkään aikaan puhunut, mutta joiden kuulumisia haluaa aina mielellään kuulla. Muiden seassa Bellman on siitä mahtava hahmo, että hän on juuri sellainen tyyppi, jota lukija rakastaa vihata. Alusta asti olen toivonut, että paha saa palkkansa, mutta silti mielessä pyörii ajatus, että toivottavasti se palkka ei tule liian nopeasti, sillä tällöin Oslon poliisitalon tapahtumat varmasti muuttuisivat huomattavasti tylsemmiksi. Nesbo on kehittänyt Bellmanin hahmoa joka kirjassa, ja hänestä on muotoutunut selkeä kuva, millainen tyyppi on kyseessä. Joskus voisi olla hauska päästä enemmän Bellmanin pään sisälle ja lukea tapahtumia hänen vinkkelistään, kun Harry Hole omalla ärsyttävällä ja nerokkaalla tavallaan ratkaisee rikoksia ja on monien silmissä mielenkiintoisempi ja arvostetumpi poliisi kuin Bellman itse.

Jano on jatkaa yhtä laadukkaana teoksena kuin muutkin Nesbon kirjat, joten fanin ei tarvitse pettyä. Toki itse luen Nesbon kirjoja aina nesbonväristen lasien läpi, joten tunnustan, etten kyllä osaa olla hänen teoksiaan kohtaa täysin puolueeton. Tarinan kehittely kirjassa on jälleen monitahoista, joka vie lukijaa kuin pässiä narussa varsinkin silloin, kun muka annetaan olettaa, että kohta paljastetaan syyllinen. Vaikka tiedän Nesbon tyylin johdatella lukijaa väärään suuntaan, niin tunnustan, että silti menin siihen lankaan. Jälleen kerran. Ja vaikka ajattelin, etten enää lähde arvailemaan syyllistä tai loppuratkaisua, koska en sitä kuitenkaan voi täysin tietää, millaisia kuvioita kirjailija on omassa päässään pyöritellyt, niin silti oli pakko taas yrittää. Muutamassa kohdassa osasin vähän arvata, että nyt lukijaa taidetaan huijata ja muutaman henkilön kohdalla tiesin, että tällä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, mutta silti menin metsään sen suhteen, miksi ne jauhot eivät olleet puhtaita. Ja se juuri on Nesbon kirjoissa parasta, että vaikka toivoisinkin kerrankin päihittävänsä kirjailijan arvaamalla juonen käänteet oikein, niin olen kuitenkin erityisen iloinen siksi, että en onnistu arvaamaan täysin nappiin.

Nyt on edessä jälleen se sama kysymys, joka nousee mieleen aina silloin, kun uusimman Nesbon on juuri saanut luettua: miten kykenen selviämään siihen asti, kunnes seuraava kirja julkaistaan?


Valitsin kirjan lainaukseksi seuraavan pätkän siitä syystä, että tätä kohtaa lukiessani nousivat käsikarvat pystyyn ja kirjaa alkoi ahmia kiihkeämmin kuin aiemmin.
Harry Hole on palannut.

"Mutta nyt Mikael Bellman tunsi maan tärähtelevän.
   Ja ymmärsi, että tästä oli nyt jo tulossa sota, jota hänellä - menestystä niittäneellä poliisimestarilla, jolla mahdollisesti oli avautumassa ovi vallan käytäviin - ei ollut varaa hävitä. Hänen olisi priorisoitava murhaa aivan kuin kyse olisi rikosaallosta yksinkertaiseksi siksi, että Elise Hermansen oli aikaansaava, koulutettu, etniseltä taustaltaan norjalainen kolmikymppinen nainen,  ja siksi, ettei murha-ase ollut rautaputki, puukko eikä pistooli vaan metallihampaat.
  Sen vuoksi hän oli tehnyt päätöksen, josta ei itse pitänyt lainkaan. Monesta eri syystä. Mutta hän ei voinut muutakaan.
Apuun oli kutsuttava taas sama mies."


Vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 24.:kirjassa selvitetään rikos



torstai 6. huhtikuuta 2017

Korvamatoja vol 4 (+blogin lomatauko)

Korvamatobiisit voivat olla hyvällä tavalla tarttuvia tai sitten niin ärsyttäviä, että ne melkein ajavat hulluuden partaalle, jos niistä ei pääse ajoissa eroon. Enimmäkseen korvamadot ainakin omalla kohdallani ovat niitä, joita ei vapaaehtoisesti kuuntele ja siksi ärsytyskynnys on suurempi. Joskus riittää se, että kuulee biisin ensimmäiset tahdit ja sitten on jo myöhäistä hiljentää loput biisistä.
Mutta sitten välillä joukossa on joitakin ihan kivoja biisejä, jotka eivät ärsytä, mutta joita ei siitä huolimatta viitsisi tuntikausia päässään pyöritellä.

En muista tarkalleen, mistä Melanie Martinezin Dollhouse (2014) osui tielleni ensimmäistä kertaa, mutta tykkäsin kovasti biisin koukuttavista taustoista, jotka tuovat heti mieleen nukkekodin ja pimeästä ja salailevasta tunnelmasta. Olen yrittänyt joitakin artistin muita biisejä kuunnella, mutta toistaiseksi vain Dollhousessa on sitä jotain. Tämä on sellainen biisi, josta ei pääse yrittämälläkään eroon. Aamulla töihin mennessäni tämä tuli soittolistaltani yhden kerran ja vielä neljän tunnin päästä biisi edelleen pyöri mielessäni, vaikka työnteon olisi pitänyt pystyä pitämään biisi loitolla. Eihän tällaista biisiä sivuuta mikään muu kuin seuraava korvamato.

"Everyone thinks that we are perfect."





Ysärifestareilla esiintyi muutama vuosi sitten Günther, joka ei kuulu omiin suosikkeihini. Kuitenkin täytyy myöntää, että biisit ovat TODELLA tarttuvia ja niissä on hauskaa huumoria, joten Günther ei artistina ylitä ärsytyskynnystä. Kun ysärifestarit oli paketissa ja lähdin kotiin, niin kaikista illan aikana kuulluista biiseistä Teeny Weeny String Bikini (2004) oli se, jota hyräilin kotimatkalla ja vielä nukkumaanmennessä silmien painuessa kiinni. Nukkumatti ei tullutkaan sinisellä autollaan hiljaa hyräillen vaan "string-bikinit" paukkuen. Juu, ei.

"You touch my tralalaa."



En voi sanoin, kuvin tai eilein mitenkään kuvailla, miten paljon inhoan Nicki Minajin Anaconda-biisiä (2014). En yleensäkään ymmärrä Nickin suosiota, mutta tämä biisi on nykymusiikkia paskimmillaan eikä tätä olisi pitänyt koskaan milloinkaan ikinä julkaista. Ja toivoisin, etten olisi tätä ikinä kuullutkaan. Mutta niin valitettavasti pääsi pari kertaa käymään ja sen jälkeen meni jonkin aikaa, että riitti, kun joku vain mainitsi biisin nimen ja poks! Anaconda luikerteli aivoihin. Onneksi en ole tätä pitkään aikaan missään enää kuullut soitettavan, joten monilta aivosolujen menetyksiltä on vältytty.

"Oh my God, look at her butt!"





Lopuksi vielä "kevenneys" -ja syvimmät pahoitteluni. ;)
"Piikkukaakkosen poosti, postilokero kolmeneljäseitsemän kolmekolmesatayksi, Tampere kyymmennen."


Aiemmat korvamatopostaukset tässä: osa 1, osa 2 ja osa 3.


Loma alkaa lähestyä, joten aika on mennyt sen suunnittelemisessa enkä valitettavasti ole oikein ehtinyt kirjoitella blogiin. Pahoitteluni tästä. Seuraavat pari viikkoa olen aika lailla kokonaan pois koneen äärestä, koska alkaa talviloma. Jee! Joten aika todennäköisesti tänä aikana ei päivityksiä blogin puolelle tule. Näillä näkymin seuraavan kerran palailen blogin ääreen huhtikuun lopussa. Instagramiin tulen päivittelemään jonkin verran kuvia lomatunnelmista, joten siellä voi käydä kurkkimassa. ;)

.