tiistai 28. helmikuuta 2017

J. Karjalainen @ Tavastia (Helsinki, 25.2.2017)

J. Karjalainen esiintyi loppuunmyydyllä Tavastialla lauantaina 25.2.2017. Karjalaisen Tavastian keikat ovat aina menneet hujauksessa loppuunmyydyiksi, ja tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun ehdin saada lipun. Onneksi sain, sillä ilta oli jälleen aivan mahtava.

Parasta J. Karjalaisen keikoissa on se, että sekä hänestä että koko bändistä näkee, että he tekevät musaa ja keikkaa siksi, että aidosti nauttivat siitä. Soittamisessa on iloa ja letkeyttä, vaikka ovat kiertäneet maata vuosia ja soittaneet samoja biisejä lukuisia kertoja. Tosin J. Karjalaisella on niin pitkä ura ja paljon materiaalia, että vaikka tietyt pakolliset hitit onkin soitettava, on silti valinnanvaraa rutkasti. Pelkästään hittejäkin on miehellä niin paljon, että niitäkin pystyy vaihtelemaan ja aina settilistassa on suuremallekin yleisölle tuttuja biisejä. 

Keikka alkoi hieman myöhässä, mutta kun yhtye asteli lavalle, kaikki muu unohtui. Täydessä salissa oli kuuma ja hiki virtasi muillakin kuin esiintyjillä, mutta fiilis ei siitä kärsinyt. Keikan polkaisi käytiin Hölmö nuori sydän ja ilta päättyi Mä meen -biisiin. Välissä kuultiin biisejä Sinulle, Sofia -albumilta ja myös vanhempaakin tuotantoa. Alkupuolella tullut Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään  kirvoitti jo yleisön laulamaan yhdessä ja Jii antoi yleisön laulaa poistuen itse välillä mikin ääreltä. Eikä yhteislauluhetket tuohon jääneet vaan jatkuivat pitkin iltaa. Meripihkahuone -biisin loppufeidaus ei meinannut loppua ollenkaan, koska Karjalainen halusi kuulla yleisöltä kertsin laulua aina vielä yhden kerran uudestaan.


Yksi keikan yllätys oli Päiväkirja-biisi, joka on julkaistu vuonna 1991. Kun biisi alkoi soida ja päästiin kertsiin, oli se kuin aikamatka menneisyyteen. Olen ollut viisivuotias, kun biisi on julkaistu, joten siihen ei sikäli liity henkilökohtaisia muistoja, mutta muistan, että se on meillä soinut kotona ja nyt sain huomata, että se on yksi osa ns. lapsuuteni soundtrackia. Eli vaikka sanat eivät täydellisesti muistissani olleetkaan, niin melodia ja kertsi olivat. Olinkin keikalla ihan sfääreissä tästä biisistä! Jälleen oli pysäyttävää ajatella, että J. Karjalainen on "elämäni artisti", koska ennen ennen kuin olen itse osannut valikoida, mitä kuuntelen, on J. Karjalaisen biisit jo ohjelmoitu päähäni.

Se mies oli Tommy Ramone svengasi kyllä sellaisella vauhdilla ja ilolla, että jos yhtään oli lauantaiaamuna ollut huono fiilis, niin ei kyllä enää tämän biisin jälkeen olisi! Olikohan se tämän biisin lopussa, kun bändi vain kiihdytti tempoa koko ajan enemmän ja enemmän, yleisö taputti tahtia ja jossain vaiheessa aloin pohtia, että kuukahtaako ensin yleisöstä vai lavalta joku. Kukaan ei kuukahtanut vaan bändin käsittämätön energia virtasi alusta loppuun huimilla tasoilla ja yleisö pysyi hyvin perässä.

Yleisöstä täytyy vielä sanoa sen verran, että olipa muuten mahtavaa huomata, että enemmistö keskittyi kuuntelemaan ja elämään keikkaa eikä ollut jatkuvasti puhelin/kamera kädessä. Nykyisin monilla keikoilla tuntuu, että kuvaaminen on pääasia ja seisomokatsomossa näkyy vain puhelinten valoja ja näyttömerta. Toki kuvaan itsekin ja jos tiedän, että kyseessä on vaikkapa artistin viimeinen keikka, niin haluan saada useampia hetkiä talteen, mutta pyrin silti siihen, että seuraisin keikkaa muutenkin kuin kameran näytön läpi. Tulin poikkeuksellisen hyvälle tuulelle siitä, kun huomasin, että tällä keikalla jengi on oikeasti kuuntelemassa Karjalaisen tarinoita ja tanssimassa bändin ammattitaitoisen soiton tahtiin.

J. Karjalaisen keikoissa on myös se mahtava juttu, että ne ovat positiivisia, hyväntuulisia ja rentoja. Kun bändi ei pingota ja biisit ovat persoonallisia tarinoita, loppu menee omalla painollaan. J. Karjalaisen keikoista ei voi tuoda esille vain yhtä kohokohtaa vaan jokainen biisi on sellainen. Tavastian keikka kesti vajaa pari tuntia, mutta ajankulua ei lainkaan huomannut. Pikemminkin ilta loppui aivan liian nopeasti. Enkä ollut ainut, joka oli tuota mieltä, kun yleisön kommentteja kuuntelin narikkajonossa. Paras kommentti oli kuitenkin se, kun yksi mies totesi, että ei Cheek mikään koko kansan artisti ole vaan J. Karjalainen on. Amen!


Illan aikana kuultiin ainakin seuraavat biisit (enää en muista kaikkia biisejä eikä järjestyskään ollut tämä): Hölmö nuori sydän, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Mennyt mies, Meripihkahuone, Kolme cowboyta, Ihana ilta, Hän, Se mies oli Tommy Ramone, Mä käännyn hiljaa pois, Sinisestä kankaasta, Sydänlupaus, Sekaisin, On kaikki niinkuin ennenkin, Verinen mies, Villejä lupiineja, Päiväkirja, Avaruuden ikkuna ja Mä meen. 

perjantai 24. helmikuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarja toinen osa (alkuperäinen julkaistiin v. 1998, suomennos v. 1999) Harry Potter ja salaisuuksien kammio kertoo Harryn toisesta lukuvuodesta Tylypahkan velhokoulussa.

Harry on taas joutunut viettämään kurjan kesän sivistymättömän Dursleyn perheen hoivissa, koska Harryn vahemmat ovat kuolleet, ovat Dursleyt ainoat sukulaiset, joiden luona hän voi asua silloin, kun Tylypahka on kiinni. Perhe kohtelee Harrya kaltoin ja vihaa kaikkea, mikä liittyy taikuuteen ja näin ollen siinä on myös yksi lisäsyy suosia perheen toivotonta jästipoikaa, Dudleyta. Jos perheen isä saisi päättää, Harrylla ei olisi mitään asiaa Tylypahkaan ja hän yrittääkin estää Harryn pääsyn ulos talosta. Weaslyn veljekset rientävät apuun ja "kidnappaavat" Harryn mukaansa Weaslyn perheen lentäväksi tuunatulla Anglialla.

Harry pääsee näin hetkeksi asettumaan Weaslyn perheen Kotikoloon, mikä onkin tervetullutta vaihtelua, koska siellä Harry voi olla itsensä ja tutustua tarkemmin velhojen arkeen. Lisäksi perheen vanhemmat ovat sympaattisia ja ystävällisiä, toisin kuin Dursleyt.

Kun kouluvuosi vihdoin alkaa, niin tavanomaista Tylypahkan arkea tulee kiemuroittamaan koulun alueella sijaisteva mystinen Salaisuuksien kammio, jonka joku on avannut. Sen lisäksi, että pitäisi selvittää, kuka kammion on avannut niin samoin pitäisi saada tietää syy avaamiselle. Vaikka Harryn, Ronin ja Hermionen olisi parempi pysyä erossa vaikeuksista, niin eiväthän he sille mitään mahda, että mysteerin ratkaiseminen imee mukaansa.

Kirjassa tavataan ensimmäistä kertaa Dobby-kotitonttu, joka kärsii vähintäänkin yhdestä mielialahäiriöstä, ja toisaalta Harry kuulee Tylypahkassa ääniä, joita kukaan muu ei kuule.

Ensimmäisessä kirjassa kerrottiin, että Harry oli selvinnyt vauvana pelottavan pimeyden velhon, Lordi Voldemortin hyökkäyksestä, niin sama teema tuodaan esille myös tässä kakkososassa. Onko todella niin, että pimeyden velho on kadonnut vai voisiko olla, että jonain päivänä tämä vielä palaa kostamaan? Tietämättä, miten kirjasarja päättyy, niin veikkaan, että tiedät-kai-kuka tulee taatusti jokaisessa kirjassa jollain tapaa vastaan. Joissain tapauksissa suhtautuisin pienellä varauksella siihen, että kirjoissa esiintyy sama päävihollinen, mutta Harry Potterien kohdalla asia ei hierrä vaan se tuntuu kuuluvan asiaan. Toki Salaisuuksien kammio ei pyöri yksinään Voldemortin uhkan ympärillä vaan mukana on paljon muutakin niin huispausta, kummituksia kuin henkilökemiaongelmiakin.

Jo Viisasten kivi toi esille huikean laajan fantasiamaailman, joka lumosi salamannopeasti. On samaan aikaan hämmentävää ja ihastuttavaa ajatella, miten kaikki pienetkin yksityiskohdat ovat mahtaneet muodostua kirjailijan mielessä. Täysin uuden maailman ja käsitteiden luominen vaatii poikkeuksellista mielikuvitusta, ja vaikka Pottereissa lennetään luudalla, tavataan mitä kummallisempia karkkeja loitsuista puhumattakaan, tuntuu kaikki silti täysin mahdolliselta. Kirjailija todella on onnistunut luomaan eheän, selkeän maailman, jossa mikään tapahtuma ei tunnu olevan liian överi tai epärealistinen. Aivan hyvin voisin uskoa, että Lontoon pimeillä kujilla piilee salaisuus poikineen. Jos Carlos Ruiz Zafón loi mystiikkaa ja taikuutta Barcelonaan, niin J. K. Rowling on tehnyt saman Lontoolle (toki kirjat on julkaistu jo ennen Zafónin teoksia, mutta itse olen ne taas lukenut ensin).

Kakkososan myötä kirjan hahmot toki tulevat enemmän tutuksi ja samaan aikaan niihin kiintyy enemmän. Alusta asti suosikkejani ovat olleet Hagrid ja Dumbledore, jotka ovat molemmat hyväsydämisiä ja sympaattisia, mutta eivät liian siloposkisia ja virheettömiä. Hagrid on hauska hölösuu ja Dumbledore viisas ja karismaattinen velhorehtori. Toisaalta pidän myös todella paljon Kalkaroksen hahmosta, joka hänkään ei ole liian selkeästi paha vaan jotain pientä hyvyyttäkin on jossain syvällä pinnan alla kätköissä. Oikeastaan kirjoissa ei tunnu olevan yhtään turhaa tai ärsyttävää hahmoa vaan jokaisella on paikkansa ja persoonansa. Samoin jokainen kirjassa esiintyvä tapahtuma vie tarinaa jollain tapaa eteenpäin eikä tule sellaista oloa, että mukana olisi ns. täytekohtauksia.

Mielestäni myös kakkososan loppuhuipennus oli monipuolisempi ja mutkikkaampi kuin ykkösessä, koska onhan päähenkilö jo vuoden vanhempi ja hänellä on enemmän kokemusta ongelmien ratkaisusta. Sen verran loppukohtauksesta on sanottava (yksityiskohtia paljastamatta), että se, miten Harry nousee sankariksi ja erityisesti se, miten hänen haavansa parannetaan, saivat kylmät väreet kulkemaan läpi koko kropan. Siinä hetkessä oli jotain koskettavaa ja aitoa, joka oli koko lukukokemuksen yksi hienoimpia hetkiä.

Kaksi kirjaa luettuani maltan tuskin odottaa, mitä jatko-osat tuovat tullessaan. Samaan aikaan, kun haluan tietää jokaisen käänteen velhomaailman seuraavista tapahtumista, niin pieni pelko häilyy taustalla: mitä ihminen sitten tekee, kun kaikki Harry Potterit on luettu?


Kuittan tällä Harry Potterilla vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 28 eli kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Elokuva: Fifty Shades Darker (Fifty Shades of Grey)

Käsikirjoitus: Niall Leonard (perustuu E.L. Jamesin romaaniin)
Ohjaus: James Foley
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Dakota Johnson (Anastasia Steele), Jamie Dornan (Christian Grey), Eric Johnson (Jack Hyde), Bella heathcote (Leila), Rita Ora (Mia Grey), Kim Basinger (Elena "Mrs Robinson" Lincoln)
Ensi-ilta Suomessa: 10.2.2017


Fifty Shades of Grey -kirjasarjan ensimmäisen osan elokuvaversio ilmestyi vuonna 2015 ja nyt sille saatiin jatkoa Fifty Shades Darkerin muodossa, ja Darkerille on lätkäisty ikärajaksi K-16. Kakkososassa Anastasian ja Christianin suhde ottaa seuraavan askeleen, kun Christian huomaa, ettei voikaan elää ilman Anastasiaa. Hän on valmis luopumaan (tai ainakin yrittämään) pakkomielteisestä dominoinnistaan ja kurittamisesta, jos vain saa Anastasian takaisin. Anastasia antaa miehelle uuden mahdollisuuden, ja he alkavat rakentaa suhdettaan enemmän Anastasian ehdoilla. Darkerissa saadaan lisäksi tietää, miksi Christian haluaa kurittaa naisia ja mitä dramaattista hänelle on tapahtunut lapsena.

Parin kuumaa suhdetta varjostaa Christianin mutkikkaan luonteen lisäksi varjoista palannut Christianin entinen palvelija, joka on edelleen rakastunut mieheen eikä ole niin vain valmis jäämään taka-alalle. Muuten elokuva painottuukin Christianin ja Anastasian suhteen kahteen peruselementtiin: riitelemiseen ja naimiseen.

FSoG-kirjatkaan eivät toki mitään maailmanluokan klassikkokirjallisuutta ole, mutta viihdyttäviä ja koukuttavia, ja sopivaa aivot narikkaan -lukemista. Myös näiden kirjojen ja niiden filmatisointien kohdalla noudatettiin tuttua lopputulosta: ensimmäinen elokuva oli kirjaan verrattuna pettymys. Filmatisointi oli epäselvä ja kuiva, joten odotukset Darkerille olivat todella alhaiset. Oikeastaan olen nyt ensimmäistä kertaa mennyt leffateatteriin katsomaan elokuvaa, jonka jo valmiiksi odotan olevan todella huono. Sikäli uusi ja huvittavakin asetelma astua leffateatteriin sisälle, kun jo miettii, että kuinkahan syvälle pohjamutiin seuraavan parin tunnin aikana päästää kaapimaan. Odotukset eivät kuitenkaan menneet aivan kohdilleen, sillä elokuvassa sai nauraa enemmän kuin leffasarjan ensimmäisessä osassa. Tai no, rehellisyyden nimissä: Darker nauratti enemmän kuin moni komedia. Enpä muista, milloin olisin "draamaelokuvassa" nauranut pariinkiin otteeseen jopa vedet silmissä. Komedialeffoissa sitä vain nyt nauraa eri asioille.

Yritän aina antaa huonoimmallekin kirjalle, biisille, albumille ja elokuvalle mahdollisuuden enkä haluaisi teilata mitään aivan totaalisesti. Aina ei tietysti mikään positiivinen ajatus tai säälipisteet pelasta huonoa teosta. Fifty Shades Darkerista on nimittäin vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Tai no, jos nauru pidentää ikää, niin sen suhteen tämä parituntinen elokuva kyllä onnistui. Mutta muuten sitten mentiin rytinällä jorpakkoon ja vedettiin matkalta sitä jorpakkoa sileeksi.

Jollain minulle käsittämättömällä tavalla Jamie Dornan onnistui olemaan vielä kömpelömpi Christian nyt kuin mitä ykkösosassa. Ei näytteleminen varsinaisesti huonoa ollut, mutta tuntui, ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, minkälaista hahmoa hänen oli tarkoitus esittää. Kun vaikkapa Christian huudahti Anastasialle (muka) vihaisena: "Where the fuck have you been", niin en edes ollut ainut, joka rupesi nauramaan, koska ulosanti oli täysi lässähdys ja uskottavuutta ei ollut nimeksikään. Huuhdahduksesta puuttui kokonaan särmä, närkästys ja raivokkuus, jota voisi kuvitella kirjassa kuvaillun kontrollifriikki-Christianin tuntevan. Vähän tuli sellainen olo, että Dornan vähän harjoittelee fuck-sanan käyttöä. Ei mennyt läpi -ainakaan minulle.

Sitten yhdessä kohtauksessa Anastasia pyysi Christiania kurittamaan häntä (ooh, mikä yllätys), ja Christianhan sitten läpsi Anaa pepulle. En ihan heti keksi huonommin näyteltyä kohtausta, koska Dornanin tavassa läpsiä ei ollut mitään aitoa vaan tilanne oli niin epärealistisen oloinen kuin ikinä voi olla. Ja miten reagoi elokuvayleisö (osa) kyseiselle kohtaukselle: nauroi. Eivät elokuvantekijät varmaan ajatelleet noin huumoripitoista elokuvaa tekevänsä, koska leffa kerta on luokiteltu draamaksi eikä komediaksi (tai parodiaksi).

En nyt luettele jokaista ärsyttävää kohtausta elokuvasta, mutta yksi on vielä pakko mainita. Christian haluaa, että Ana pitää juhlien ajan nautintokuulia sisällään ja nehän pitää sitten liukastaa ensin. No, Christian asettaa palleroiset Anan suuhun ja sitten kamera kuvaa lähikuvaa siitä, miten ne plopsahtavat ulos Anan punattujen huulien välistä. Tässä vaiheessa vääntelehdin tuskasta Kinopalatsin tuolissa, sillä kohtaus oli niin kömpelö ja epäeroottinen, että ihmettelin, miten se oli päässyt leikkauspöydältä läpi. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten ammattilaiset saavat aikaan noin huvittavan lopputuloksen. Ja edelleen: en ole ajatuksieni kanssa yksin, koska jälleen salissa löytyi muitakin, joita kohtaus nauratti.

Fifty Shades Darker oli juuri niin huono elokuva kuin odotinkin, mutta toisaalta se oli niin koomisen huono, että omalla kieroutuneella tavallaan se onnistui viihdyttämään, ja ainakin poskilihakset olivat kipeät jälkikäteen. Siltikin ajattelin pari kertaa leffan aikana, että eikö tämä lopu ikinä, koska huvittavuuskaan ei kovin pitkälle kanna silloin, kun se ei ole tarkoitettua. Leffassa näkyi paljasta pintaa (sehän ihmisiä eniten kiinnostaa), mutta rajuiksi tarkoitetut kohtaukset eivät kyllä millään muotoa saaneet poskia kuumottamaan tai vatsanpohjaa kouristelemaan. Kun näyttelijöiden välille tai koko elokuvaan ei onnistuta luomaan jännitettä ja kiihkoa, niin silloin sitä ei saa katsojakaan.

Ja kyllä, aion mennä katsomaan kolmannen osan, kun se tulee. Koska ensimmäinen osa haukotutti tylsyydellään ja toinen osa sai ratkeamaan naurusta, niin kyllähän se on käytävä katsomassa, millaisia tunteita kolmas osa onnistuu saamaan aikaan.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kaikenkattava kauneus (2016)

Käsikirjoitus:  Allan Loeb
Ohjaus: David Frankel
Musiikki: Theodore Shapiro
Pääosissa: Will Smith (Howard), Edward Norton (Whit), Kate Winslet (Claire), Michael Peña (Simon), Helen Mirren (Brigitte), Keira Knightley (Amy), Jacob Latimore (Raffi), Naomie Harris (Madeleine)
Ensi-ilta Suomessa: 28.12.2016


Lahjakas mainosmies Howard (Will Smith) menettää tyttärensä ja ajautuu pohjattomaan suruun. Mies masentuu niin pahasti, että työnteosta ei tule mitään ja elämä on menettänyt hohtonsa kaikin tavoin. Ahdistustaan hän alkaa purkaa kirjoittamalla kirjeitä häntä satuttaneille tahoille: Ajalle, Rakkaudelle ja Kuolemalle.

Kun Howardin firma alkaa luisua alamäkeen, alkavat kollegat suunnitella juonia, jolla sekoamispisteen partaalla oleva Howard saataisiin ajettua firmasta ulos. Kollegat palkkaavat kolme näyttelijää näyttelemään kyseisiä käsitteitä: Helen Mirrenin Brigitten Kuolemaa, Keira Knightleyn Amyn Rakkautta ja Jacob Latimoren Raffin Aikaa. Näin kollegat toivovat Howardin joko heräävän sumustaan tai vaihtoehtoisesti he saisivat materiaalia, jolla saisivat johdon korkeimmalle taholle todistettua, että Howardin hulluus estää tätä toimimasta firman parhaaksi.

Mennessäni katsomaan elokuvaa en tiennyt ollenkaan, mistä se kertoo. Katsoin vain, että päänäyttelijä on Will Smith (ja sivuosassa Kate Winslet) ja se riitti. Tiesin kyllä, että draamasta oli kyse, mutta juonesta ei ollut käsitystä. Yleensä lukaisen juonen pikaisesti läpi, mutta oli oikeastaan aika virkistävää katsoa leffaa, josta ei tiennyt mitään etukäteen. Näin kaikki oli yllättävää eikä pystynyt etukäteen odottelemaan, että koska se ja se trailerissa tai arvostelussa esiintynyt kohta seuraavaksi tulee.

Elokuva eteni selkeästi ja sopivalla tempolla. Juoni oli koko elokuvan ajan mielenkiintoinen eikä suurempia nothkahduksia oikeastaan ollut. Tykkäsin kovasti tuosta ajatuksesta, että Ajalle, Rakkaudelle ja Kuolemalle annettiin kasvot ja persoonallisuus, vaikka en itse olisi ajatellut, että Keira Knightley olisi paras vaihtoehto rakkauden persoonana. Tämä johtunee siitä, että minulla on viha-rakkaus-suhde Keiran elokuviin ja näyttelemiseen. Muuten näyttelijävalinnat osuivat nappiin, ja etenkin Helen Mirren ja Kate Winslet tekivät loistavaa työtä sivuosissaan. Enpä heti muista, että olisin koskaan nähnyt Winsletiltä huonoa roolisuoritusta. Will Smith loistaa päärolissa ja hän onkin monipuolinen näyttelijä, jolta luonnistuu komiikka, toiminta ja draama. Hänen sydäntäsärkevä esityksensä sai jopa silmät kostumaan elokuvan loppupuolella. Loppuratkaisu ei mennyt niin kuin olin kuvitellut vaan onnistui yllättämään. Tai no, muutaman yksityiskohdan osasin vähän aavistella, mutta se varsinainen elokuvan huipentava paljastus oli minulle sellainen, jota en ollut osannut kuvitella etukäteen.

Itse katson draamaelokuvia silloin tällöin, mutta mielentilan pitää olla oikea, jotta niistä saa kaiken irti, sillä joskus draaman katsominen voi olla liian raskasta. Vaikken nyt varsinaisesti ollut valmiiksi "draamatuulella", niin elokuva oli mielestäni niin hyvin tehty, että se herätti heti mielenkiinnon ja vaikka aihe olikin vaikea, niin silti aika ja paikka unohtuivat elokuvaa katsoessa. Kaunis ja koskettava leffa, ja hienot roolisuoritukset takasivat sen, ettei tuntunut siltä, että leffalippuun käytetyt rahat olisivat menneet hukkaan.



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

SAARA: Permission to love (2017)

SAARA-taiteilijanimellä uraa luovan Sara Forsbergin uusin sinkku kantaa nimeä Permission to love. Musiikkiuraa käynnisteltiin pari vuotta sitten julkaistulla Ur Cool -renkutuksella, joka ei tarjonnut mitään tarttumapintaa ja artistin äänikin hukkui kaiken sälän alle. Myöhemmin SAARA itsekin myönsi, ettei biisi ollut hänen näköisensä. Ur Coolin jälkeen julkaistut biisit ovat olleet aivan toisenlaisia, persoonallisempia ja polkeneet debyyttisinkun jalkoihinsa.

Permission to love on rauhallisen tunnelmoiva, pianopainotteinen biisi. Selkeä toteutus antaa SAARAn persoonallisen äänen tulla esille, kun hän tulkitsee kaunista rakkauden puolesta puhuvaa tekstiä. Permission to love sopii soimaan taustalle hämyiseen huoneeseen tai hetkeen, kun tekee olla yksin omien ajatusten kanssa. Biisi on mukavan kuunneltavaa, jossa yhdistyvät kauneus, painostavuus ja herkkyys.

Olen hyvilläni, että SAARA ei jatkanut ensisinkun viitoittamalla tiellä vaan piti omasta näkemyksestään kiinni ja tekee nyt omanlaistaan musiikkia enemmän omilla ehdoilla. Kun vaikkapa Californiaa, Honeya ja tätä uusinta kuuntelee, huomaa, että musiikki kuulostaa aidommalta. Biisit eivät ehkä hetkessä uppoa valtavirtaan, mutta sanoisin, että ne silti elävät pidempään kuin kertakäyttöhiteiksi tehdyt massatuotteet. Uskoni myös tuleviin SAARAn biiseihin on kova, koska nyt jo ollaan näin hyvillä raiteilla.

 "We don't need a permission to love."

   

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Ari Peltonen: Kallioelämää (2003)

Ari "Paska" Peltonen kirjoitti vuonna 2003 kirjan elämästä Kalliossa. Takakansiteksti lupaa, että lukija pääsee sukeltamaan Kallion hämärille kaduille ja lukittujen ovien taakse. Kirjaa mainostetaan niin turistioppaana turisteille kuin itsetunnon kohottajana paikalliselle. Olen asunut Kalliossa (no, Suur-Kallion alueella, jos tarkkoja ollaan) jo kymmenen vuotta, joten koen itseni paikalliseksi ja tottahan kaikki Kallio-aiheinen kiinnostaa, joten kirja lähti mukaani mistäpä muualta kuin Kallion kirjaston Kallio-hyllystä.

Kirjassa seikkailee päähenkilönä Mika, ja sitten liuta muita hahmoja, joihin törmätään pääasiassa Kallion baareissa. Mikalla on säätöä naisten kanssa, totta kai, eniten Hanna-nimisen neitokaisen, josta ei oikein ota selvää, että ollaanko vai ei. Kummempaa juonta kirjassa ei oikeastaan ole vaan pääasiassa edetään baarista ja baarikeskustelusta toiseen. Toki eri hahmot kertovat, mitä heidän ja heidän kavereidensa elämiin kuuluu, mutta nämä ovat tavallista jutustelua sen sijaan, että kirjassa selkeästi edettäisiin selkeän perusajatuksen pohjalta.

Kallioelämää-kirjan pääpaino on baareissa istuskelussa ja krapulan parantelussa. Tajuan kyllä pointin, sillä baarielämähän on yksi niistä asioista, joista Kallio tunnetaan ja miksi turistit (=kaikki muualla kuin Kalliossa asuvat) sinne matkaavat. Tämä ratkaisu antaa kuitenkin yksipuolisen kuvan "katujen salatuista elämistä", koska edes äijien käymät keskustelut olutlasien äärellä eivät ole erityisen ihmeellisiä eivätkä paljasta oikeastaan mitään jännittävää, josta olisi sitten voinut kehitellä kunnon juonikuviot. Lisäksi tyypit hengaavat pääasiassa sisätiloissa, joten tapahtumia eivät edes laajenna ulkotiloissa tapahtuvat sattumukset. Näistä syistä en sanoisi, että kirja välttämättä tarjoaa mitään mullistavaa kurkistusta Kallion sisäpiiriin tai ihmeelliseen yöelämään. Lisäksi juonesta puuttuu mielestäni kokonaan sellainen kliimaksi, jota lukija malttamattomana odottaisi, ja joka toisi hahmojen arkipäivään jotain poikkeavaa.

Tiedän, että joitakin haittaa kovasti, jos kirjassa pääpaino on dialogeissa, mutta minä kyllä tykkään sellaisesta tyylistä, jos kokonaisuus on mieleenpainuvasti ja persoonallisesti toteutettu. Kallioelämää on tosiaan dialogipainotteista, mutta koska kirjassa ei juurikaan kerrota, kuka on puhunut ja mihin tyyliin, on henkilöiden erottaminen toisistaan välillä haastavaa. Tämä aiheuttaa myös sen, ettei hahmoista saa mitään selkeää kuvaa vaan baareissa istuva äijäporukka on aikalailla samaa massaa, vaikka kalliolaisuus sieltä toki esiin tuleekin.

Muutamassa kohdassa Peltonen kuitenkin osui aivan kalliolaisen ajattelutavan ytimeen ja nauroin ääneen vedet silmissä, koska tunnistin niissä myös itseäni. Kuten vaikkapa sen, että Kalliossa asuessaan on tottunut, että kaikki tarvittava on kävelymatkan tai ainakin sporapysäkin päässä. Fillarihuolto, ruokakauppa, rautakauppa, pesula, kirjasto, baarit, dagen efter -ruokalat ja niin edelleen. Onhan se todella huolestuttavaa, jos pitää lähteä rajojen ulkopuolelle asioita hoitamaan. Eihän sellaista kehtaa Kallion kaduilla ääneen sanoa, koska johan siinä maine menee. Varsinkin, jos pitää lähteä keskustaan tai vielä pahempaa: Vantaalle tai Espooseen.

Toinen varsin osuva kohta oli se, kun kirjan henkilöt pohtivat Kallion muuttamista omaksi valtiokseen. Roskapankissa istuvat kantikset miettivät nimeä, hallintomuotoa, verotusta ja millaisia palveluja Kallion Demokraattinen Diktatuuri tarjoaisi. Yhden Kalliossa asuvan kaverini kanssa olemme käyneet pelottavankin samanlaisen pohdinnan koko kokonaisuudesta mukaanlukien sen, mihin Kallion rajat vedettäisiin ja kenellä olisi lupa astua rajojen sisäpuolelle. Että kyllä, samoja ajatuksia näköjään pyörii muidenkin päässä. Mahtavatkohan vaikkapa vuosaarelaiset tehdä samanlaisia ajatusleikkejä?

Kallioelämään lukee nopeasti, ja se ajaa asiansa viihdyttävänä kirjana, mutta ei kuitenkaan ole mikään syväluotaava kirja Kalliosta ja sen asukkaista. Tapahtumia ei juuri ole, mutta "tylsää" arkeakaan ei kirjailija mielestäni osaa kuvata niin, että se tuntuisi koukuttavalta. Tarinan yksityiskohdat toki naurattavat (ainakin paikallista), mutta muita tunteita se ei aiheuta. Ei se oikein jaksa ärsyttää, mutta ei se myöskään lunasta takakannen myyntipuhetta. Kirja on kuin mikä tahansa kuvaus yhden asuinalueen tietyn pienen piirin arjesta, jossa elämää ei varsinaisesti eletä vaan hengaillaan sen mukana. Vaikka juonen pääpaino olisikin hengailussa, niin kyllä mielestäni kirjailijan pitää silti tuoda siihen syvyyttä ja mehustaa tapahtumia sen verran, että kirjan tarina jäisi mieleen sen lukemisen jälkeenkin.

Vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 27.: kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja.

"Aamupäivällä Roskapankissa joku tekee järisyttävän paljastuksen:
- Poistuin eilen Kalliosta!
- Älä helvetissä!
- Mieshän on tullut hulluksi.
- Juo ittes äkkiä känniin niin tulet järkiisi.
- Kävin minäkin viime viikolla tossa vieressä Alppilassa. 
- Siellä tulee kieltämättä käytyä muutaman kerran vuodessa.
Ensimmäisenä puhunut avaa uudestaan suunsa:
- Eikä siinä vielä kaikki. Arvatkaas missä kävin sillon kun poistuin Kalliosta?
Pöydässä istuvien pupillit alkavat laajeta ja hämmästyksestä väriseviä kommentteja alkaa putoilla.
- Ei kai vaan...?
- Kyllä se kuulkaa taisi...
- Sano ettei se ole totta!
- Ikävä kyllä. Minä kävin...
- Älä sano sitä sanaa!
- ...KESKUSTASSA...!
- Hullu!
- Toivottavasti toi ei ole tarttuvaa.
- Ilmankos se onkin käyttäytynyt tänään jotenkin omituisesti. 
- Joo, ja ulkonäkökin vaikuttaa jotenkin...
- Sivistyneeltä?
- Nimenomaan!
- Hyi helvetti kuinka ruma sana!
- Okei jätkät, rauhoitutaanpa. Kun pöydässä on yksi joka on eilen käynyt... öö... SIELLÄ, niin yritetään nyt ottaa kaikki hyöyty moisesta kammottavuudesta. Kerro nyt ensiksi miltä ne ihmiset siellä oikein näytti, kysyn. "





.