lauantai 16. joulukuuta 2017

Spotifyn ja Last.fm:n musiikkiyhteenveto vuodesta 2017

Vuoden lopussa taitaa parasta olla se, kun voi uppoutua kuluneen vuoden kuuntelutilastoihin ja verrata niitä edellisiin vuosiin. Viime vuonna Spotifyn yhteenveto oli pettymys, sillä dataa sai paljon vähemmän kuin aikaisempina vuosina. Onneksi minulle suositeltiin Last.fm-sivustoa, jonka kautta tilastoja saa pitkin vuotta. Olenkin nyt aivan koukussa kyseiseen sivustoon!

Last.fm:n ilmaisversiosta saa suosituimmat biisit, albumit ja artistit, ja viikkokohtaisesti kuunnelluimmat genret ja kellonajat, milloin kuuntelua on tapahtunut. Ja lisäksi artistikohtaisesti kuunnelluimmat albumit ja biisit. Maksullisessa versiossa saisi sitten jonkin verran enemmän tietoja, mutta minulle tuo ilmaisversio on ihan riittävä.

Spotifyn yhteenvetoa vuodesta 2017
Tänä vuonna Spotifyn vuositilastot löytyy osoitteesta https://2017wrapped.com/
Jälleen tilastot ovat todella köykäisiä, joten Last.fm-sivuston tarjontaan verrattuna Spotify jää auttamatta kakkoseksi.

Edelleen Spotify tarjoaa valmiin soittolista 100 soitetuimmasta biisistä, joka ihan kiva ominaisuus. Toisaalta enpä viime vuoden listaa kertaakaan kuunnellut, koska pidän niin paljon omien soittolistojen laatimisesta, sillä niihin saa luotua juuri sen haluamansa fiiliksen.

Lisäksi Spotifyssa saa tiedon, mikä on kuuntelemieni genrejen muiden kuuntelijoiden iän keskiarvo. Luoja tietää, mitä on "post teen-pop", mutta sitä kuuntelevat pääasiassa 26-vuotiaat ja "classic Finnish pop" kuuluu taas pääasiassa 39-vuotiaiden listoille. Sitten suositellaan kuluneen vuoden trendaavimmista biiseistä tehtyä soittolistaa sen perusteella, mistä musiikista minä olen ollut kiinnostunut. Juu, ei. Spotify ei edelleenkään päässyt yltämään samalla tasolle, millaisia yhteenvetoja tarjosivat ensimmäisinä vuosinaan ja alan menettää uskoani, että ensi vuonna asiat olisivat yhtään paremmin.


Mutta mennään sitten Last.fm:n tarjoamiin tilastoihin.

Viimeisen 365 päivän ajalta eniten kuuntelemani artistit Last.fm:n mukaan.
1. Rammstein (soittokertoja 943)
2. Nightwish (631)
3. ABBA (550)
4. Jenni Vartiainen (380)
5. Agnetha Fältskog (363)
6. Leevi and the Leavings (327)
7. Michael Jackson (274)
8. Jarkko Ahola(264)
9. Vesala (268)
10. Christina Aguilera (243)

Rammstein on nyt kolmatta vuotta peräkkäin eniten kuuntelemani artisti, eli on ollut ykköspaikalla siitä asti, kun biisit tulivat Spotifyhin. Veikkaanpa, että yhtye tulee hallitsemaan ensimmäistä sijaa myös vuonna 2018, koska Rammstein on aktiivisista bändeistä ehdottomasti suurin suosikkini.


Spotifyn omien tilastojen kautta on saanut vain viisi kuunnelluinta artistia, ja verrattuna viime vuosiin, ei nyt vuonna 2017 ole tapahtunut suuria muutoksia. Leevi, Nightwish, ABBA, Agnetha Fältskog, Christina Aguilera ja Nightwish ovat olleet viiden kärjessä ennenkin hieman eri järjestyksissä.

Last.fm:n hyvä puoli on myös se, että näkee kuunteluhistoriaa esim. viimeiseltä viikolta, kuukaudelta ja puolelta vuodelta, joten tuo ominaisuus on samalla toiminut ns. muistutuksena palata jonkin artistin pariin, joka tuntuu unohtuneen joksikin aikaa.


Biisien suhteen vuoden ajalta suosituimpien TOP 10 näyttää tältä:
1. Jenni Vartiainen: Turvasana (75 soittokertaa)
2. Lindemann: G-Spot Michael (58)
3. Robin Thicke: Blurred lines (52)
4. Vesala: Muitaki ihmisii (46)
5. Jonna Geagea: Pumppaa (40)
6. Tenacious D: Classico (38)
7. Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa (37)
8. Pitbull: Go Girl (35)
9. Jarkko Ahola: Romanssi (34)
10. Tenacious D: Fuck her gently, Jarkko Ahola: Pilvi taivaan peittää (33)

Ja listaahan saisi pidemmällekin, mutta mennään nyt vain kymmenellä ensimmäisellä.

Täytyy hieman "selitellä" tuota Robin Thicken Blurred Lines -biisiä. Se on yksi ns. guilty pleasure -biiseistäni, jota salaa diggailen. Biisin sanat ovat hölmöt ja musiikkivideo vielä hölmömpi, mutta rytmi, melodia ja hyvä svengi tekevät biisistä sellaisen, ettei sen tahtiin voi olla jammailematta ja sitä on pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Hitintekijät ovat tämän biisin kohdalla todella tehneet onnistuneet tekemään korvamadon, joka addiktoi kuulijan. Toisaalta, kun katselen tuota kymmenen listaa, niin siitähän saa sen kuvan, että kuuntelen sanoituksiltaan enemmänkin jokseenkin kaksimielisiä biisejä. Nooh, kaksimielisesti ajattelevilla on aina hauskempaa, vai miten se meni.

Vähän olen pettynyt ja hämmästynyt, ettei yksikään Rammsteinin biisi ole TOP10:ssä, mutta asiat täytyy hyväksyä sellaisina kuin ne on. Heh.



No, jos biisien kärkipaikoilta ei Rammsteinia löytynyt, niin albumilistalta löytyy senkin edestä peräti kuuden albumin verran, mutta ykköspaikkaa ei näköjään lohjennut vaan sen vei Jarkko Ahola Romanssi-albumillaan. Muutaman kerran olen nähtävästi Spotifynkin kautta Romanssia kuunnellut.

Olen yllättynyt siitä, että Vesalan albumi mahtuu edelleen listalle, vaikka olen luullut kuunnelleeni sitä vähemmän kuin sen ilmestymisvuotena. Nyt hyvin voi ainakin omalla kohdallani sanoa, että ei Vesalan albumi ollut kertakäyttökamaa vaan toimii hypetyksen jälkeenkin. Saa nähdä, millainen kakkosalbumi tulee olemaan ja kilpaileeko se sitten kuuntelutilastoissa debyytin kanssa.

TOP-albumit 2017
1. Jarkko Ahola: Romanssi (229 kuuntelukertaa)
2. Rammstein: Liebe is für alle da (176)
3. Vesala: Vesala (144)
4. Rammstein: Mutter (119)
5. Rammstein: Rare tracks (104)
6. Agnetha Fältskog: Original album classics (99)
7. Rammstein Herzeleid (96)
8. Michael Jackson: HIStory (93)
9. Rammstein: Reise, Reise (89)
10. Antonio Vivaldi: Four Seasons, Rammstein: Made in Germany (82)

 Viime vuonna Spotify ei tarjonnut albumilistaa, joten sen osilta ei saa vertailukohtaa, mutta nyt jo odottelen innolla, millaisia tilastoja Last.fm ensi jouluna tarjoaa. Ja ennen kaikkea kiinnostaa millaista upeaa uutta musiikkia saamme iloksemme tulevana vuonna.


Soitetuimmat biisit viimeisimmältä viikolta.


 

maanantai 4. joulukuuta 2017

Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka @ Hartwall Arena (Helsinki, 3.12.2017)

Sunnuntaina 3.12.2017 Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka esiintyivät yhteiskonsertissa Helsingin Hartwall-areenalla. Kun kuulin, että herrat esiintyvät samana iltana samalla lavalla, ei tarvinnut hetkeäkään miettiä lippujen hankkimista. Molemmat ovat voimakasäänisiä tulkitsijoita, jotka saavat kuulijan liikuttumaan ja elämään jokaista biisiä heidän mukanaan, joten luvassa olisi taatusti upea elämys.

 

Konsertti oli hyvin suunniteltu, tasapainoinen kokonaisuus. Taustanäytölle heijastetut teemaa vahvistavat kuvat olivat todella kauniita ja sopivat kuhunkin biisiin erinomaisesti. Pisteet visuaalisen ilmeen toteuttajille, sillä valojen ja taustakuvien yhteisvaikutelma toi konserttiin suuremman luokan lisänostetta. Erityisesti mieleeni jäi Torikan esitys Tapio Rautavaaran Rakovalkealla-kappaleesta, jolloin taustanäytöllä oli kuva tähtitaivaasta kuvattuna tummien puiden silhuettien välistä, ja välillä kuvaa elävöitettiin revontulien liikkeillä. Waltterin tulkitessa upeaa sinivalkoista biisiä tuntui siltä kuin olisin matkannut melodian mukana Lapin tummiin tähtiöihin, joissa hiljaisuuden rikkoo ainoastaan revontulien vieno ääni ja pakkasen pauke. Siinä hetkessä oli todellista Suomi 100 -juhlavuoden tunnelmaa ja ainutlaatuista lumoa.


Torikka esitti vahvuuksiaan tulkitsemalla tuttuja biisejä kuten Hopeinen kuu, O Sole Mio ja Kuin taivaisiin (You raise me up). Ne ovat juuri Waltterin ominta alaa, ja joka kerta hänen niitä laulaessaan voi vain nauttia ja lipua musiikin pehmeillä laineilla ja unohtaa kaiken muun. Maailmanluokan meininkiä, sanoisin.

Waltteri esitti Maria Ylipään kanssa kaksi duettoa: Myrskyluodon Maija (ruotsiksi) ja Oopperan kummituksen All I ask of you. Torikan ja Ylipään äänet sopivat hienosti yhteen, ja kuten olen aina sanonut, on Myrskyluodon Maija yksi upeimpia sävellyksiä, joita tiedän. Joten tänäkään iltana se ei tuottanut pettymystä vaan sai liikuttumaan ja tuntemaan musiikin vaikutukset koko kropassa. Samanlaisissa tunnelmissa jatkettiin heti perään, kun kaksikko kajautti ilmoille Andrew Lloyd Webberin upean klassikkoteoksen, jonka tarina pysäyttää joka kerta. Ei aina tarvitse lähteä merien ja mantereiden toiselle puolelle löytääkseen upeita laulajia, jotka ymmärtävät millaista tekstiä ovat tulkitsemassa.

Vaikka Jarkko kärsikin flunssasta, niin ei sitä kyllä juurikaan huomannut, sillä niin suurella energialla hän jaksoi painaa koko konsertin läpi ja herätteli yleisöä välillä vauhdikkaampaankin menoon ja yhteislauluun. Sillä tottahan konsertissa kuultiin mm. Elvistä ja Teräsbetoniakin, ja kuten kunnon areenakeikkaan kuuluu, niin mukana oli pyrojakin. Aikamoista tykitystä, kun tulenlieskat paukkuivat ja hevi pauhasi. Taivas ja Hartwall löivät kunnolla tulta. Huh, kyllä tämä mies osaa!

Queenia saatiin kuulla tänäkin iltana, kun Jarkko hemmotteli yleisöä I want it all - ja The show must go on -klassikoilla. Biisit tuntuivat soivan komeammin ja vaikuttavammin kuin aiemmilla keikoilla, eli ehkä Jarkon pitäisi olla flunssassa useammin. Tai sitten minä vain istun Jarkko-kuplassa, joka suodattaa pienet tukkoisuudet tulkinnoissa.

Tokihan Jarkko kietoi yleisön pikkurillinsä ympärille muillakin kuin Queenin mahtipontisuudella, Teräsbetonin tykityksellä tai Elviksen svengillä. Nimittäin Ave Maria ja Nessun Dorma hiljensivät areenan hengitystä pidättäen kuuntelemaan, miten Jarkon ääni lipui sujuvasti voimakkaasta rakennuksen joka kulman täyttävästä mahtipontisuudesta sieluihin uppoavaksi hennon herkäksi tulkinnaksi. Ei tällaista ääntä voi kenelläkään oikealla ihmisellä olla vaan Jarkko on jostain toisesta ulottuvuudesta laskeutunut hahmo. Olen ihan varma siitä, jälleen kerran.

Pääasiassa illan menonumeroista vastasi Jarkko, mutta myös Waltterilta saatiin kuulla vauhdikkaampaa menoa. Ricky Martinin Livin' la Vida loca -biisissä oli tarttuvaa rytmiä ja näpsäkät tanssijat elävöittivät biisiä. Vaikka Waltteri veti todella hienosti, niin häneltä ei vielä aivan irtoa sellaista tällaisen biisin vaativaa letkeän svengaavaa menoa kuin mitä lattareilta tulee luonnostaan, joten siksi esitys ei syttynyt aivan täyteen roihuun, vaikka kipinöitä olikin. Heittäytymisestä ja rohkeudesta mennä oman tutun alueen ulkopuolelle saa ehdottomasti pisteitä eikä veto kylmäksi jättänyt missään nimessä.

Yhteislauluina kuultiin mm. Romanssi ja Silta yli synkän vierran/Bridge over troubled water, jotka kuulostivat todella upeilta, kun Jarkon ja Waltterin äänet yhdistyivät saumattomasti tukien toinen toistaan. Biiseihin tuli uudenlaisia sävyjä ja molemmat tekivät biiseistä toisaalta omanlaisiaan, mutta samalla yhteisiä. Hienoa, upeaa!


Illan encoressa nähtiin varsinainen yllätys, nimittäin Jarkko ja Waltteri vetivät duettona Queenin Bohemian Rhapsodyn. Ei se mikään helpoin biisi coveroitavaksi! Queen on selvästi enemmän Aholan äänelle ja tyylille sopiva, joten vaikka loistavasti Torikkakin biisissä omat osuutensa veti, niin Jarkko on harjoitellut Queenin biisien esittämistä enemmän ja sen huomasi. Näiden biisien 2000-luvulle tuominen luontuu Jarkolta hyvin vaivattomasti ja kuitenkin sopivasti Freddie Mercuryn tyyliä kunnioittaen. Queen sopii Jarkolle kuin nyrkki silmään ja toivottavasti Bohemian Rhapsody kuultaisiin hänen soolokeikoillaankin vielä joskus.


Illan päätti ikivihreä klassikkobiisi My Way, joka puolestaan sopii loistavasti molempien suuhun ja olikin aivan ainutlaatuista nähdä, miten hienon version kaksikko sai tästä luotua. Upea päätös illalle, kun vielä kännyköiden valomeri lisäsi tunnelmaa illan viimeisiin tahteihin.


Ei tämän illan jälkeen oikein tunnu löytyvän sanoja kuvailla, millaista oli istua Hartsulla todistamassa monia upeita tulkintoja. Toivottavasti tämä ei jää ainoaksi kerraksi vaan joskus vielä nähtäisiin herrat yhdessä areenakeikalla, sillä rahkeita kyllä olisi ja yleisöäkin varmasti löytyisi jatkossakin.
Kiitosta jälleen tästä ihanasta illasta, joka nosti mielialaa monta pykälää.

Jos haluat jatkaa lukemista aiheesta, niin tässä vielä aiempia raporttejani molempien keikoilta ja levyarvosteluita.
Jarkko Ahola @ Tampere-talo
Jarkko Ahola @ Savoy (Hauras)
Jarkko Ahola @ Kulttuuritalo (My Way)
Jarkko Ahola: Romanssi
Oulun All Star Big Band Goes Heavy feat Jarkko Ahola

Waltteri Torikka: Rakkaus 
Waltteri Torikka: Sydän
Waltteri Torikka @ Kulttuuritalo 

Jarkko Ahola & Waltteri Torikka @ Finlandia-talo (Tähtien tähdet) 

lauantai 2. joulukuuta 2017

Elokuva: The Dressmaker (2015)

Ohjaus: Jocelyn Moorhouse
Käsikirjoitus: P.J. Hogan, Jocelyn Moorhouse
  Pohjautuu Rosalie Hamin samannimiseen novelliin. 
Musiikki: David Hirschfelder
Pääosissa: Kate Winslet (Myrtle "Tilly" Dunnage), Judy Davis (Molly Dunnage), Liam Hemsworth (Teddy McSwiney), Hugo Weaving (Sergeant Farrat)
 Ensi-ilta Suomessa: 15.4.2016


The Dressmaker kertoo Myrtle-nimisestä naisesta, joka vuosien poissaolon jälkeen palaa takaisin kotikyläänsä, jossa sisäsiittoisuus, juoruilu ja umpimielisyys kukoistavat. Myrtle on kiertänyt Euroopassa keräämässä kokemusta ja mainetta, ja on nyt erittäin lahjakas ompelija. Osa kylän naisista arvostaa Myrtlen poikkeuksellisia taitoja, mutta suurin osa suhtautuu halveksuvasti jo senkin takia, että Myrtlen äiti on kylän hulluksi luokiteltu vanha nainen. Niinpä Myrtlen paluuta ei enemmistön puolesta katsota kovinkaan hyvällä, koska monet ovat lisäksi sitä mieltä, että nainen on murhaaja.

Kate Winslet on yksi suosikkinäyttelijöistäni ja pyrinkin katsomaan leffat, joissa hän on mukana. En ehtinyt käydä katsomassa The Dressmakeria elokuvateatterissa, joten oli hauska huomata, että elokuva oli nyt tullut Netflixiin.

Olin ehkä liian väsynyt elokuvaa katsoessani, mutta minulle jäi lopulta elokuvasta hieman sekavat fiilikset. Myrtle palasi kostamaan hänelle vääryyttä tehneille kyläläisille ja selvittämään mysteerin hänen menneisyydestään, joka vaikutti häneen vieläkin ja siksi hän ajatteli olevansa kirottu.Tapahtumien eteneminen oli enimmäkseen hämmentävää ja en oikein pystynyt löytämään sitä kuuluisaa punaista lankaa tai motiiveja Myrtlen tietyille teoille. Eikä elokuvassa mielestäni selitetty tiettyjen hahmojen muistinmenetyksiin liittyviä syitä niin, että katsojalle olisi tullut tapahtumien kulusta selkeä kuva. Katsoin kylläkin elokuvan kolmessa eri osassa, joten tästä voi toki johtua, että en päässyt kunnolla sisälle The Dressmakerin maailmaan. Toisaalta se myös kertoo, ettei elokuva onnistunut ainakaan minun kohdallani vakuuttamaan ensimmäisen puolen tunnin aikana eikä imaisemaan heti mukaansa kiehtovuudellaan.

Elokuva oli visuaalisesti erittäin miellyttävä ja erityisesti Kate Winsletin hahmon puvut pistivät silmään tyylikkyydellään. Winslet tekee Myrtlestä uskottavan ja elokuvan vetonaulan. Winslet tuo hahmoon arvokkuutta, maailmannaista ja voimakasta luonnetta. On jälleen hienoa nähdä, miten moniin niin erilaisiin suorituksiin Winslet pystyy taipumaan ja miten hän sulautuu hahmoon kuin hahmoon niin komedian kuin pysäyttävän draamankin puolella. Hänen takiaan leffan halusin nähdä ja hänen takiaan jaksoin katsoa sen loppuun.

Winlsetin lisäksi roolisuorituksistaan plussaa saavat ehdottomasti Judy Davis, joka näytteli Myrtlen sekopäistä äitiä ja Hugo Weaving, joka näytteli omalaatuista poliisi Farratia. Molemmat tekivät hahmoistaan uskottavia ja omalla tavallaan hieman humoristisia, mutta erityisesti Farratin hahmo oli sivuhenkilöistä suosikkini värikkyytensä ja kylän massasta poikkeavan persoonallisuutensa ansiosta.

The Dressmaker oli mielestäni komedian ja draaman hieman epäonnistunut yhdistelmä, joka ei onnistunut herättämään suurempia tunteita, vaikka juonessa olikin useampia kohtia, joiden olisi pitänyt aiheuttaa kyyneleitä, naurahduksia tai suuttumusta. Winsletin roolisuoritus on kokonaisuuden kantavin ja selkein osa ja syy miksi elokuva kannattaa katsoa, sillä on ilmiömäistä miten hän muuttuu australialaiseksi Myrtleksi ja vetää kaiken huomion itseensä jokaisessa kohtauksessa täysin jättäen muut varjoonsa. Ilman Winsletiä elokuvaa tuskin olisin jaksanut katsoa loppuun sen sekavuuden vuoksi ja päähenkilökin olisi jäänyt latteaksi ja samanlaiseksi keskinkertaiseksi hahmoksi kuin taustalla häärivät kylän naiset.

Molly Dunnage: What's that Music?
Myrtle Dunnage: The blues.
Molly Dunnage: Ah! Music to get hung by!

.