Erin @ Alasti-klubi 16.9.2017 (Kulttuuritalo, Helsinki)

Erin esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla lauantaina 16.9.2017 Alasti-klubin tunnelmissa. Alasti-konseptissa artistia haastatellaan ensin ja sen jälkeen kuultava keikka vedetään riisuttuna "ylimääräisistä" soittimista/tehosteista. Valot olivat keikan ajan samat ja lava oli rakennettu salin keskelle, ja paikkoja yleisöllekin oli rajoitetusti. Näin iltaan saatiin luotua intiimimpää tunnelmaa ja tuntui siltä kuin olisi kuulunut sisäpiiriin, kun artistikin istui lavalla rennosti jutustellen. Elias Kaskinen oli tehnyt taustatyönsä ja ottanut selvää haastattelemastaan artistista, joten vältyttiin kiusallisilta hiljaisuuksilta ja epämukavilta hetkiltä. Hieno ja mielenkiintoinen haastattelu, jossa ei kysytty niitä kaikkein yleisimpiä kysymyksiä vaan vähän jotain sieltä sivustakin. Kuuntelin nimittäin hiljattain erästä ohjelmaa radiosta, josta välittyi sellainen kuva, että juuri mitään ennakkoselvityksiä henkilön historiasta ei oltu tehty. Oli todella kiusallista kuunnella ohjelmaa, jossa haastattelija toistuvasti takertelee ohjelman eteenpäin viemisessä.

Kulttuuritalon Alasti-keikat tulevat aikanaan myös televisiosta, joten kaikki muutkin pääsevät nauttimaan näistä illoista, mikä on kyllä hienoa ja aion itsekin katsoa myös ne keikat, joille en nyt päässyt. Tykkään Alasti-klubien ideasta, sillä se tarjoaa jotain uutta yleisölle ja artistille, kun tutut biisivät näyttäytyvät uudessa valossa. En kuuntele Eriniä aktiivisesti, mutta halusin nähdä, millaisena hän on Alasti-klubilla, ja hän oli tyylilleen uskollisen aitona ja ihanana. Biisit kuulostivat elävimmiltä ja raikkaimmila kuin studioversioissa, ja illan intiimiys loi kokonaisuuteen uutta tunnelmaa. Jos tällaisia keikkoja olisi useammin, niin se olisi hienoa, sillä kuluneimmatkin listahitit tuntuivat jälleen mielenkiintoisia. Tietysti se huono puoli tässä on, että nyt levyversiot kuulostavat huomattavasti laimeimmilta, koska niissä ei ole Kultsalla syntynyttä tunnelmaa mukana. Tykkään kovasti akustisestakin musiikista, joten nämä pelkistetyt keikat ovat upeita kokemuksia ja ainutlaatuisia hetkiä. Toivottavasti Alasti-formaatti ottaa tästä enemmän tuulta alleen ja yleisö kiinnostuu niin, että näitä tulisi vaikkapa kerran vuodessa eri artistikattauksilla. Minulla olisi kyllä jo mielessä pitkä lista artisteja, joita voisi pyytää mukaan.

Lauantai-ilta Erinin keikalla ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto, sillä musiikin avulla sai taas stressit hetkeksi unohtumaan. Erinillä on hienoja tekstejä, joissa on sisältöä ja syvyyttä, ja joihin monen on varmasti helppo samaistua. Illan aikana kuultiin muistaakseni ainakin seuraavat biisit Kohta hänen, Sydäntä särkee, Sä et enää oo mun, Miten tätä ollaan, Älä tule hyvä tyttö, Ei taida tietää tyttö, Laura tietää sen, Vanha nainen hunningolla, Vanha sydän, On elämä laina ja Onko se oikein. 

Tämän illan osilta yhdeksi suosikkihetkekseni muodostui yllättäen Kohta hänen, joka tuntui vievän koko Kultsan biisin kertojan hääpäivään ja jossa yleisö oli kirkonpenkeissä istuvia vieraita. Melkein pystyi näkemään ilmassa leijuvat valkoiset ruusunterälehdet ja silmänurkkiaan pyyhkivät kaasot. Koskettava ja kaunis hetki.

On elämä laina on aina ollut mielestäni yksi hienoimpia Erinin biisejä ja oli todella mukava kuulla se tässä syyskuisessa illassa. Pysäyttävä biisi, joka on mielestäni jopa parempi kuin monet varsinaiset sinkkubiisit.

Vanha nainen hunningolla -biisissä Erin sai yleisönkin osallistumaan, vaikka vähän nihkeältä aluksi näyttikin. Kiinnitin muutamassa muussakin menevämmässä tai muuten rytmikkäämmässä biisissä huomiota siihen, että yllättävän moni istui aivan paikallaan. Joissain muissakin konserttisalikonserteissa olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset voivat kuunnella meneviä biisejä täysin paikallaan istuen ilman, että edes pää vähän heiluu musiikin tahtiin. Ääripääesimerkkinä ovat ne tietyntyyppiset miehet, jotka istuvat kädet puuskassa ja suu nurinpäin aivan kuin heidät olisi aseella uhattuna pakotettu paikalle. Minä kun en vain mahda sille mitään, että sopivan rytmin kohdalla alkaa pää vähän nykiä, sormi taputtaa polvea tai jalka tampata lattiaa. En sano, että pitää hyppiä aropupuna, mutta välillä olisi hauska nähdä pientä liikettä ja osoitusta siitä, että musiikki vie mukanaan. Kun ei se kuitenkaan ole rangaistava teko vähän jammailla keikalla. Ajattelen sen myös niin, että varmasti myös istumapaikallisissa keikoissa artistista on mukava nähdä, että yleisö on hereillä eikä istu vain ilmeettöminä suolapatsaina. Onneksi nyt kuitenkin yleisö osoitti suosiotaan aplodeilla, joista kyllä kuuli, että viihdytty ja nautittu oli.

Hieno ilta, jossa todella jokaiseen biisiin löysi uuden yhteyden. Erin on todella symppis tyyppi ja on kehittynyt artistina ja biisintekijänä hienosti. Ilta meni turhankin nopeasti, sillä encoren tullessa tuntui, että Erin oli vetänyt vain pari biisiä ja pitikin kellosta tarkistaa, että onko tässä istuttu todella yli 2 tuntia vai vain 20 minuuttia. Voin suositella käymään Alasti-keikoilla, jos (kun) niitä jatkossakin tulee, sillä tämä porukkaa osaa hommansa.

We love the 90s @ Suvilahti (Helsinki, 25.8.2017)

We love the 90s -ysärifestarit rantautuivat jälleen kerran helsingin Suvilahteen. Kuten aikaisempinakin vuosina, niin nytkin perjantain artistikattaus oli mielenkiintoisempi kuin lauantain, joten lippu tuli hankittua vain perjantaille. Alunperin oli tarkoitus mennä paikalle viiden tienoilla, mutta matkalle sattui pieniä hidasteita ja olinkin paikalla vasta hieman seitsemän jälkeen. Se ei toisaalta haitannut, koska monet aiemmin esiintyneet artistit oli jo nähnyt aiemmin ja osa oli sellaisia, joiden näkeminen ei ollut välttämätöntä. Tärkein oli kuitenkin AQUA, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Illan aikana selvisi, että he ovat olleet kerran aiemmin Suomessa, mutta tämä on varmaankin tapahtunut 90-luvun puolella eikä silloin alaikäisenä ole oikein päässyt kiertämään keikoilla ja festareilla juurikaan.

Oma iltani alkoi siis Solid Basella, joka veti hyvän setin, vaikka ei mitään tajunnanräjäyttävää. Mirror, mirror on kyllä pirun kova ja sillä pääsi hyvin starttailemaan fiilistä ennen E-typea. E-type veti tuttuun tapaan energisesti uusien naislaulajien voimin ja yleisöä kehuskellen, ja mukana oli totta kai savua ja vähän tultakin. Yhteislaulu raikui mukavasti viilenevässä illassa, mutta E-type ei ole ollut ikinä niitä suurimpia suosikkejani, joten siksi tämäkään veto ei iskenyt täysillä kuin metrinen halko. Odotukset olivat eniten AQUAssa, joten en oikein malttanut keskittyä kunnolla näihin aiempiin artisteihin.

Ajatuksenani oli yrittää päästä suhteellisen lähelle lavaa AQUAn keikan ajaksi, joten E-typen lopetettua lähdin valumaan kohti lavan etuosaa katsastamaan millaisia paikkoja olisi tarjolla. Yllättäen ihmisiä lähti niin paljon pois, että sain eturivin paikan. Siistiä! Nyt alkoi fiilis nousta.

Harmillisesti juuri AQUAn kohdalla tekniikka kuitenkin petti ja yhtye pääsi aloittamaan puolisen tuntia myöhässä. Ja koska Helsingin kaupungin järjestyssääntöjen takia soiton pitää päättyä klo 23, niin AQUA joutui jättämään kolme biisiä pois. Tarkistin tämän vuoden aiempien keikkojen biisilistoja ja siellä olisi ollut nyt kuultujen lisäksi Turn back time, My mamma said ja Back to the 80s. Jälkimmäistä yhtye kyllä aloitti, mutta jotain tapahtui ensimmäisen minuutin jälkeen ja soitto hiljeni. Hetken päästä jatkoivat suoraan seuraavaan biisiin. Harmitti kyllä kovasti, että juuri sen yhtyeen kohdalla, jota eniten on odottanut, sattuu tällaista, mutta eihän näille mitään mahda. Eivätkä festarin järjestäjät näitä tahallaan tee. Olikin taas todella väsyttävää kuunnella, kun jotkut ulisivat ympärillä, että mikä maksaa ja miksi yhtye ei jo tule, vaikka selvästi sanottiin, että kyseessä on tekninen vika, jota korjataan parhaillaan. Joskus toivoisi näiden junttien vain jäävän kotiin, mutta onneksi soraäänet sentään hiljenivät (tai hautauivat musiikin alle), kun yhtye lopulta asteli takaisin lavalle.

Keikka alkoi Aquarius-levyn Around the World -biisillä, ja vaikka se ei ykkössuosikkini ole ollutkaan, niin muistin syövereistä kumpusivat biisin sanat huulille. AQUA rysäytti jo tällä ensimmäisellä biisillä sellainen show'n käyntiin, että saman tien alkoi harmittamaan, ettei yhtyettä ole nähty Suomessa useammin. Jos on vain kuullut biisejä radiosta ja nähnyt musavideoita, ei välttämättä usko, että purkkapoppibändi osaa oikeasti esiintyä myös lavalla. Itse en sitä epäillyt erityisemmin, mutta yllätyin silti positiivisesti siitä hurjasta energian määrästä, mitä yhtyeellä oli.

Seuraavaksi kuultiin debyyttialbumin Happy Boys & Girls, joka ainakin eturivissä kirvoitti jo enemmän yhteislaulua, sillä se lienee aloitusraitaa tutumpi useammalle. Mutta viimeistään My Oh My sai festariyleisön heräämään kohmeestaan, sillä biisin musavideokin pyöri MTV:llä melkein kyllästymiseen asti, ja kyllähän tuo biisi radiossakin aikaansa vietti. Kyllä vaan tuntui niin hienolta ja ainutlaatuiselta olla tällä keikalla läsnä ja eturivissä. Yksi parhaimpia hetkiä koko We love the 90s -festareiden historiassa!

Barbie Girl ja Doctor Jones olivatkin jo sellaista nostalgiatykitystä, että ei sitä itsekään ollut tajunnut ennen kuin nyt, kun vihdoin pääsi kuulemaan ne livenä. Lene ja René flirttailivat ja kähmivät toisiaan kuten biisien tunnelmiin kuuluu, ja tottahan se yleisölle sopii, kun esiintyjät tuovat lavalle kuumia aaltoja. Tosin René kyllä kähmi itseään pitkin keikkaa ja piti omaa kivaa mikrofonin kanssa, mutta toisaalta yhtyeen sanoituksethan eivät ole oikeasti mitään barbileikkejä ja purkkapalloja. Sikäli mielestäni mielenkiintoista, että E-roticin biisit ovat huomattavasti suorapuheisempia kuin AQUAn, mutta AQUAn lavaesiintymisessä on enemmän jännitettä ja seksikkyyttä kuin mitä E-roticilla. Ei E-rotickaan huono ole (onhan minulla yhtyeen levyjäkin vissiin neljä hyllyssä), mutta esiintyminen on ollut vaisumpaa ainakin niillä keikoilla, joita minä olen todistanut.

AQUAn jäsenten lauluäänistä ja -taidoista on varmasti miljoona mielipidettä, mutta tänä iltana yhtye soitti ja lauloi livenä, ja hyvältä kuulosti. Toki Youtubessa on tullut vastaan hieman epävireisiäkin esityksiä, mutta niitä välillä on eikä maailma niihin kaadu, varsinkaan silloin, kun biisit iskevät täydellä teholla. Epävireisyydestä ei ollut teknisistä haasteista huolimatta tietoakaan ja itse nautin konsertista todella paljon, ja erityisesti "pääpari" kemioista. Alkuperäisistä jäsenistä ainoastaan Claus ei ollut konsertissa mukana, sillä on jättäytynyt pois AQUAn riveistä -ainakin toistaiseksi.

Lisäksi kuultiin Cartoon Heroes, Lollipop (Candyman) ja illan päätti Roses Are Red, jossa niin ikään yleisö jälleen intoutui laulelemaan mukana, ja loppuaplodit olivat todella raikuvat. Vaikutti siltä, että muutkin olivat tykänneet konsertista, vaikka se vähän lyhyeksi jäikin. Eniten yllätyin illan aikana yhtyeen energisyydestä ja siitä, että he osaavat panna kerrassaan näyttävän, menevän, flirttailevan ja viihdyttävän esityksen pystyyn. Heissä todella on karismaa ja he tietävät mikä vetoaa yleisöön. Yhtyehän viljelji aika paljon fuck-sanaa, joka sekin voi yllättää ne, jotka ajattelevat yhtyeen biisien olevan kilttejä ja viattomia. Monilta AQUAn kuuntelu varmasti on jäänyt juurikin 90-luvulle (ja aivan 2000-luvun alkuun) eivätkä he varmasti tiedä, että yhtye julkaisi vuonna 2011 Megalomania-nimisen täysin uutta musaa sisältävän albumin. Minä pidin kovasti kyseistä albumista, ja muutamia kyseisen lätyn biisejä kuuntelen edelleen. Nyt We love the 90s -keikan jälkeen tuli sellainen olo, että taitaa olla aika kaivaa edellisetkin albumit esille ja palata jälleen niiden pariin, sillä ovathan ne aikansa klassikoita ja äärimmäisen hienoja, kevyitä popbiisejä. Ihan varmaa on, että jos ikinä AQUA tulee vielä Suomeen, niin sinne keikalle on päästävä, koska tämä oli ilta oli mieleenjäävä ja ainutlaatuinen kokemus. Kiitos jälleen We love the 90s, ja eiköhän ensi vuonna taas nähdä.

Jonna Geagea: Arpia polvissa (2017)

Jonna Geagea aloitti tekemään paluuta musiikkimaailmaan, kun ensimmäinen single Pumppaa julkaistiin kesäkuussa 2017, ja jatkoa seuraa nyt Arpia polvissa -nimisen biisin myötä. Omaa aikaa -pitkäsoiton oli alunperin tarkoitus ilmestyä nyt syksyllä, mutta julkaisu on siirtynyt ensi vuoden puolelle. Tarkempaa päivämäärää ei vielä ole ilmoitettu.

Myös Arpia polvissa on Jonnan itsensä säveltämä ja sanoittama, joten toiveet biisin persoonallisuuden suhteen ovat suuremmat, sillä ainakin itse toivon artistin omasta kynästä syntyvän jotain enemmän kuin naapurin kynästä. Vaikka naapurikin olisi kuinka hyvä, niin kyllä itse biisejään tekevien artistien kohdalla tulee pieni lisäodotus uutta materiaalia kohtaan. 

Pidän todella paljon Jonnan äänestä ja olen pitkään odottanut häneltä omaa musiikkia, ja kun hän on tehnyt englanninkielisiä tekstejä mm. Warmenin levyillä vieraillessaan (They all blame me), uskoin, että nyt on luvassa kovaa materiaalia myös suomeksi. Mutta Arpia polvissa ei ole yhtä ehyt kokonaisuus kuin Pumppaa. Biisi alkaa jazz-tyylisillä papadappaiduilla  (ja näitä esiintyy myös myöhemminkin), ja mukava rytmikkyys vie kyllä tarinaa eteenpäin läpi biisin. Mutta siltikin nuo svengaavat fiilistelyt tuntuvat olevan kuin toisesta biisistä eivätkä istu muuhun melodiaan saati sanoihin, kun mukaan lisätään vielä rock-henkisemmät jee-jeet. Arpia polvissa -biisiin on valittu mielestäni liikaa erimuotoisia paloja eri laatikoista eivätkä ne oikein loksahda toistensa lomaan sujuvasti vaan tuntuu kuin vajaan neljän minuutin aikana kuultaisiin osia kolmesta eri biisistä. Olisin myös mielelläni kuullut hieman kaavan rikkomista etenkin -nut/-nyt -loppusointuihin, sillä noista jää nyt vähän sellainen fiilis, että on menty sanoituksessa helpoimman peruskaavan mukaan. (Näköjään Youtuben puolella joku muukin oli kiinnittänyt samaan huomiota.) Saan kyllä tekstin ajatuksesta kiinni, mutta lopullinen toteutus ei osunut sinne napakymppiin.

Pumppaa oli puhtaasti fiilistelevä kesäbiisi ilman suurempaa merkitystä, ja Arpia polvissa -biisin olisi puolestaan tarkoitus olla kertomus elämän kolhuista ja kiitoslaulu oikeille ystäville, ja tavallaan se onnistuukin, mutta Jonnan tasoista monipuolista tulkitsijaa tämä biisi ei palvele. En usko, että biisillä suurempaa yleisöä vielä vakuutetaan, mutta toivon, että muut tulevan albumin biisit ovat selkeämpiä ja vahvempia kokonaisuuksia, jotka tuovat kunnolla esille Jonnan parhaimmat puolet. Seuraavaa sinkkua odotellessa siis.

"Mut niin moni on mua rakastanut, sokeeta ohjannut, sängystä nostanut, ehjäksi parsinut ja kuunnellut."