keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #7: Naparengas (1996)

Debyyttialbumilta löytyvät Naparengas on seitsemänneksi paras Nylon Beatin biisi.

Naparenkaan sijoituksesta kävin ehkä suurinta taistelua itseni kanssa, sillä se on yksi loistavimpia yhtyeen biisejä, joka kyllä hyvin sopisi korkeammallekin sijalle, mutta kuten aina, vaikeitakin päätöksiä on ihmisen tehtävä. Ja onneksi voin aina perustella valintojani sillä, että paremmuus vaihtelee aina sen hetkisen fiiliksen mukaan, mikä toki totta onkin. Mitä olen ymmärtänyt, niin Naparengas on sekä fanien että monien ei-fanien yksi suosikki, mikä on mielestäni sikäli mielenkiintoista, koska Naparengasta ei jostain hämmentävästä syystä koskaan julkaistu sinkkuna. Tai ehkä syy onkin juuri siinä: radio ei ole tätä biisiä onnistunut pilaamaan.

Naparenkaassa on nuoruuden ihastumista, rakkautta ja kaipuuta, kun ei välttämättä ole tarve saada oikeaa kihlasormusta vaan mikä tahansa rengas riittää, kunhan se käy merkkinä suhteen vakavuudesta. Oli se sitten avainrengas tai naparengas. Söpö ja sympaattinen biisi, jossa on eniten kesän ja syksyn tunnelmaa, ja jonka tempo jeejee-välihuutoineen imaisee mukaansa. Naparengas jää päähän pyörimään, joten korvamadon aineksia on tässäkin, ja kuuluuhan biisi aina ehdottomasti ysärisoittolistoille. En muista sen tarkempaa historiaa biisiin tutustumisesssa tai ensikuuntelusta, mutta ikinä se ei ole ärsyttänyt ja aina sen olen albumia kuunnellessani kuunnellut, joten kaipa tämän voisi luokitella tietynlaiseksi kestosuosikiksikin.

Biisihän pääsi uusintakäsittelyyn myös 2000-luvun puolen keikoille ja silloin mukaan otettiin vähän rouhempaa soundia, kun bändikin oli mukana ja lauluosuuksiakin pistettiin uuteen uskoon, jolla biisiin saatiin mielestäni enemmän elävyyttä. Myös tämä myöhempi versio toimii erittäin hyvin ja on iskevämpi kuin alkuperäinen. (Samoin Kreisi oon -biisin uusintakäsittely oli erittäin onnistunut.)

P.S. Egotrippihän on tehnyt Naparenkaasta yllättävän hyvin toimivan coverin, joskaan se ei tietenkään päihitä alkuperäistä.


"Naparengas vain 
on nyt susta mulla muistonain
sen annoin vuokses sun kerran ihoon lävistää."

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Elokuva: Robinson Crusoe (1997)

Ohjaus: Rod Hardy, George T. Miller
Käsikirjoitus: Christopher Lofton, perustuu Daniel Defoen novelliin
Musiikki: Jennie Muskett
Pääosissa: Pierce Brosnan (Robinson Crusoe), William Takaku (Perjantai), Polly Walker (Mary McGregor)
Julkaisuvuosi: 1997

Pierce Brosnan näyttelee skotlantilaista Robinson Crusoeta, joka vahingossa tappaa ystävänsä ja päättää lähtee pois maasta siksi aikaa, että pahin kostonhimo kuolleen miehen lähipiirissä laantuu. Rakastamalleen naiselle hän lupaa palata vuoden päästä, ja sitten he voivat mennä naimisiin.

Crusoe lähtee kauppalaivan kyytiin seilatakseen pois Skotlannista, mutta matkaan tulee mutkia rajuilman muodossa. Laiva haaksirikkoutuu eikä eloon jää muita kuin Crusoe ja koira Skipper. Koska saarelta, jonne Crusoe ajatui, ei ole pääsyä pois ilman ehjää laivaa eikä hän tiedä sijaintiaan, ei miehelle jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää opetella elämään saaren antimia ja joitakin laivan hylystä pelastamiaan työkaluja apuna käyttäen.

Myöhemmin Crusoe huomaa, että ei olekaan saarella yksin vaan viidakossa asustelee myös alkuasukasheimo. Pelastettuaan toisen heimon alkuasukkaan sotaisten saaren alkuasukkaiden kynsistä ystävystyy Crusoe tämän Perjantaiksi nimeämänsä mustan miehen kanssa. Saarella elosta tulee peloista huolimatta hieman mielekkäämpää, kun on toinen ihminen seurana, jolle Crusoe on vielä opettanut englantia, jotta haasteleminen on helpompaa. Tästä uudesta ystävyydestä huolimatta Crusoe silti toivoo jonain päivänä pääsevänsä pois saarelta.

Pierce Brosnanin elokuvia katselen aina mielelläni, vaikkakin joskus hänen leffoissaan mennään myös metrien päästä ohi napakympin. Brosnan on mielettömän karismaattinen näyttelijä, mutta sekään ei pelasta tämänkertaista valjua ja sekavaa elokuvaa.

Vaikken elokuvien teosta paljoakaan tiedä, niin monessa kohtaa pisti häiritsemään miten kohtauksia oli silpottu ja jätetty liian lyhyeksi. Tarina eteni turhankin rivakasti, kun siirryttiin turhankin yllättäen kohtauksessa toiseen ilman sopivia johdantoja. Mielestäni Crusoen ja Perjantain ystävystyminen tapahtui katsojilta pimennossa, koska sellaiset tarinaa eteenpäin vievät "hiljaiset" kohtaukset olivat oikeastaan kokonaan jätetty pois ja siirryttiin suunnilleen vihamiehistä seuraavaksi siihen tilanteeseen, kun Perjantai jo puhui englantia. Samoin jotkin taistelukohtaukset tuntuivat pysähtyvän kuin seinään, puhumattakaan siitä, miten nopeasti ja töksähtelevästi elokuvan loppuratkaisukin oli toteutettu.

En oikein lämmennyt Crusoen ja Maryn suhteelle, koska sekin tuntui olevan mukana ainoastaan siksi, että saadaan tarinaan pakollinen romanttinen vivahde. Marya näytellyt Polly Walker ei toki saanut kovinkaan paljon ruutuaikaa, mutta se vähänkin sai haukottelemaan, sillä näyttelemisestä ei oikein hänen kohdallaan voinut puhua eikä hänen ja Brosnanin välillä ollut kemiaa nimeksikään.

Enkä toki kaikkia eri skotlannin murteiden vivahteita tunne, mutta omaan korvaani Brosnanin aksetti kuulostaa luonnottomalta ja väkinäiseltä, ja välillä tuli fiilis, että Brosnan unohti esittävänsä skottia eikä ohjaajakaan ollut sen enempää hereillä virhettä korjatakseen. Crusoen hahmo jää muutenkin todella latteaksi ja persoonattomaksi, vaikka hänestä pitäisi huokua arvovaltaisuutta ja villissä luonnossa elämisen aiheuttama tietynlaista kovuutta ja valppautta. Enempi minulle tuli fiilis, että tässä on näyttelijä heitetty lavasteisiin eikä niin, että haaksirikkoutunut herrasmies on joutunut villin luonnon armoille. Brosnanin näyttelemä "valppaus" ja epätoivo vaikuttivat enemmänkin vain päämäärättömältä pyörimiseltä ja siltä, ettei ole kokonaiskuvaa esittämästään hahmosta. Ei Brosnan näin kujalla ole Bondeissa vaan näytteleminen on niissä aivan eri luokkaa ja tasokkaampaa.

Hämmentävän ja harmittavan sekava elokuva käsikirjoituksesta näyttelemiseen ja leikkaukseen asti. En saanut leffasta oikein mitään irti ja katsoinkin sen kolmessa osassa, koska en ehtinyt enkä olisi jaksanut sitä yhdellä istumalla katsoakaan. Tom Hanksin tähdittämä Tuuliajolla (Cast away) on modernimpi versio Crusoen tarinasta, ja on niin paljon paremmin tehty, ettei näistä kahdesta elokuvasta oikeastaan voisi edes puhua samassa lauseessa. Hanksin elokuvan olen katsonut ehkä kymmenen kertaa ja sanon kyllä, että jos siitä tykkää, niin Robinson Crusoe tulee taatusti tarjoamaan vain pettymyksiä. Ja jopa Wilson-jalkapallossa oli enemmän mielenkiintoa kuin tämän elokuvan Perjantai-alkuasukkaassa. Onneksi Brosnan on tehnyt laadukkaampiakin elokuvia, sillä tätä en lähtisi suosittelemaan kovinkaan mielelläni.


torstai 22. kesäkuuta 2017

Jonna Geagea: Pumppaa (2017)

Jonna Geagea on viettänyt pitkään hiljaiseloa musiikkipuolella muutamia vierailubiisejä - ja keikkoja lukuunottamatta, sillä edellinen suomenkielinen albumi Katso mua julkaistiin peräti seitsemän vuotta sitten. Katsoa mua oli kokonaisuutena omaan makuuni turhan tasainen, vaikka muutamia hyviä biisejä joukossa toki olikin. Omasta mielestäni albumi ei tuntunut olevan Jonnan näköinen vaan sulautui muihin pop-albumeihin, joten on siksi jäänyt suhteellisen vähälle kuuntelulle. Muita Jonnan julkaisuja olenkin kuunnellut senkin edestä, kuten mielettömän hienoa Jonna's Problem -albumia, joka valitettavasti ei saanut julkaisuajankohtanaan ansaitsemaansa huomiota. 

Kuten meneillään olevassa Nylon Beatin parhaiden biisien listauksessa olen todennut, niin olen aina tykännyt kovasti Jonnan äänestä, ja hän pääsee erityisesti edukseen rockimmissa tuotoksissa, kuten vaikkapa Warmenin kanssa yhteistyönä toteutetuissa biiseissä They all blame me, Goodbye ja Don't bring her here. Aina kyllä innolla odotan Jonnalta uutta materiaalia, ja ilahduin kovasti, kun julkistettiin uutinen, että 21.6. on luvassa uusi Pumppaa-sinkku (säv. ja san. Jonna).

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen mietin, että olisin toivonut vähän rokimpaa biisiä, mutta sitten jo toisella kuuntelukerralla löysin biisistä sen svengaavan tunnelman tuomaa iloa. Pumppaa on pirtsakka biisi, joka saa kuulijalla hymyn huulille. Kertosäe on oikein pinkisti runnovaa ja tarttuvaa jumputusta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen päässä ei mitään muuta soikaan kuin "kundi vaan pumppaa, pumppaa, pumppaa salilla/minä juon skumppaa, skumppaa, skumppaa - liikaa".  Kunnon korvamato siis. Lisäksi nuo ymmmm-hymistelyt puolestaan koukuttavat laulamaan mukana ja vetäisevät mukaan biisin hikiseen rullailuun ja helmeilevästä juomasta humaltumiseen. Kesäähän biisin toteutuksessa on roppakaupalla, joten kyllä tätä voisi hyvin kuvitella luukuttavansa rannalla makoillessa tai kävellessä viilenevässä kesäillassa hyttysen ja muiden öttiäisten pyöriessä ympärillä. Pumppaa on peruspoppia, johon on mukaan saatu pientä räväkkyyttä ja huumoria, joiden avulla biisi kestää kuuntelukertoja. Ja ei pelkästään kestä kuuntelukertoja vaan vaatii niitä lisää. Kyllä tämä kesäbiisi minuun uppoaa ja mielenkiinnolla odottelen syyskuussa ilmestyvää Omaa aikaa -albumia ja keikkoja. Jos Jonna on odotellut pääsevänsä lavalle, niin on sitä täälläkin päässä odoteltu yleisöön pääsyä.

"Onhan se kauheen kaunis ja täydellinen, paljon timmimpi kuin mun edellinen."




Tämän myötä toivottelen kaikille hyvää juhannusta!

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Keikkamatka Tallinnaan: Rammstein @ Lauluväljak (11.6.2017)

Kotiuduin Rammsteinin perjantain keikasta aamuyön puolella, ja lauantaiaamuna olikin sitten aikainen nousu, kun piti lähteä laivalla kohti Tallinnaa. Ajattelin, että on kuitenkin tällä kertaa mukavampi mennä samoilla väsymyksillä päivää aikasemmin Tallinnaan, nukkua pitkät unet hotellissa ja sunnuntaina aloittaa reissut puhtaalta pöydältä kuin ensin matkustaa sunnuntaina Tallinnaan ja sitten vielä illalla keikalle. Ehdottomasti ratkaisu oli oikea, koska lauantai-iltapäivä meni oikeastaan zombeillessa, mutta sunnuntaina olikin sitten jo ihan eri meininki, kun vielä bussi Viru-keskukselta meni Lauluväljakille vain kymmenisen minuuttia.

Valitsin majoitukseksi My Apartments -huoneistohotellin, joten olisi sitten helpompi pitää hotellissa eväsvarastoa kuin käydä aina ulkona syömässä tai kikkailla jonkun pienen jääkaapin kanssa. My Apartments sijaitsee vajaan  10 minuutin kävelymatkan päässä Viru-keskuksesta, joten kulkuyhteydet olivat hyvät ja toisaalta hotelli sijaitsi sen verran sivussa, ettei maantien aiheuttamat härdellit kantautuneet sinne asti. Majoitus oli ihan muuten ihan ok, mutta huoneeseeni kantautuivat todella hyvin yläkerran lasten lattian poikki juoksemisen äänet ja myös naapurihuoneiston puhe, eli äänieristys oli yllättävän huono. No, onneksi korvatulpat kulkevat aina matkassa.


Lauluväljakilla esiintyi lisäksi Winny Puhh ja Mustasch, mutta kumpikaan ei kuulu omille soittolistoilleni, joten ei siksi ollut väliksi mennä kovinkaan paljon aikaisemmin festarialueelle. Mustasch oli jo vauhdissa, kun saavuin paikalle, mutta en juurikaan jaksanut heidän vetoonsa keskittyä, sillä mielessä pyöri ainoastaan se absurdin oloinen ajatus, että oikeasti kohta näen Rammsteinin uudestaan ilman, että välissä on vähintään vuoden odottelu. Siistiä! Mietin Mustaschia kuunnellessani, että on toki mahtava tilaisuus päästä Rammsteinin lämppääjäksi ja saada sitä kautta lisää näkyvyyttä, mutta toisaalta, kun Rammstein on pamauttanut ensimmäiset tahdit ja tulet ilmoille, niin kaikki aiemmat esiintyjät haihtuvat samana sekuntina savun mukana ja unohtuvat.


Minulla oli myös Tallinnan keikalle fan zone -lippu, eli mahdollisuus päästä rajatulle alueelle lavan edustalle. Netissä luki, että alueelle on myyty 3 000 lippua ja vähän huolestuin tuosta määrästä, että näenköhän sittenkään yhtään mitään. Mennessäni paikalle n. klo 20 tienoilla yllätyin, että pääsinkin eturiviin, vaikka toki hieman sivuun lavan keskiosasta, johon jo suurin massa oli luonnollisesti pakkautunut. Toisaalta sivummallakin olevassa eturivin paikassa on se etu, ettei kukaan pitkä ihminen pääse eteen tukkimaan näköyhteyttä ja näin konsertista saa jälleen aivan uudenlaisen elämyksen.

En ole aiemmin käynyt ulkomailla keikalla, joten jännitin sitäkin, että mitenköhän heviyleisö käyttäytyy muualla. Suomessa yleensä hevikeikoilla ihmiset antavat toisilleen tilaa eikä ryysijöitä juurikaan ole ja kyynärpäästäkin saa vähemmän osumia kuin poppikeikoilla. Pääsinpä yllättymään iloisesti, sillä koko ajan ympärilläni oli hajurakoa eikä kertaakaan kukaan koettanut ryysiä päälle tai minun ja vieressä olevan eturiviläisen väliin. Takanani oleva nainen jopa olisi tarjonnut minulle huikkaa lonkerostaan keikan aikana. Eli yleisö oli oikein hyvissä tunnelmissa, ja sain huomata ennakkohuoleni turhiksi, sillä ainakin tällä Rammsteinin keikalla omasta näkökulmastani yleisö osasi käyttäytyä hienosti. Jopa ne muutamat humalaiset suomalaiset.


Sama settihän oli tosiaan Tallinnassa kuin Vantaallakin, mutta oli niin mielettömän hienoa nähdä kaksi Rammsteinin vetoa samana viikonloppuna. Voi vinde! Jos tähän asti olen ihan vain pikkiriikkisen hehkuttanut yhtyettä, niin jälleen täytyy lisätä muutama lisähehkutussana listalle. On ne tyypit vaan niin uskomattomia hommassaan. Vaikka edellinen keikka oli ollut toissapäivänä, niin ei yhtyeestä mielestäni ollut väsymystä havaittavissa vaan yhtä kovat piipussa painettiin nytkin. Toki omaa fiilistä nosti sekin, että nyt olin Rammsteinin keikalla ensimmäistä kertaa eturivissä(!!) ja näin koko ajan, mitä lavalla tapahtui, ja kyllähän ne pyrot onnistuivat vähän sinne lavan sivuunkin lämmittämään.

Kuten Vantaan raportissani totesin, ei Rammsteinin keikoissa ole yhtä tähtihetkeä vaan koko keikka tuntuu pilvissä leijailulta tai ehkä helvetin lieskoissa pyörimiseltä voisi sopia kuvailuksi paremmin tämän bändin kohdalla. Esitys on loppuun asti hiottu ja yhtye tietää, miten ihmiset saadaan viihtymään. Biisit toki toimivat toki itsessäänkin, mutta erikoistehosteet luovat kappaleisiin sen viimeisen silauksen. Sonnessa paukkuvat tulet kuin oltaisiin auringon keskiössä, Mein Herz brennt sytyttää punaisen lieskan Tillin sydämeen, konfettisade täyttää ilman Amerikassa ja Engelissä enkelinsiivet palavat jättäen jälkeensä vain savukoukeroita. Jokainen biisi on oma taideteoksensa enkä voi kyllin korostaa, että jos yhtään tuntuu siltä, että Rammstein kiinnostaa, niin kannattaa keikalle lähteä. Vaikka biiseistä ei mitään ymmärrä tai niitä ei entuudestaan tunne, niin se ei haittaa: mukaan ja fiilikseen pääsee takuulla.








Yhteislaulut raikasivat Tallinnassakin komeasti, paikoittellen jopa Vantaata komeammin. (Toki yleisöäkin oli enemmän paikalla.) Myrskyisät aplodit, jotka melutasollaan nousivat melkein keikan desibelien tasolle, nostivat minunkin fiilistä entisestään, sillä onhan se aina mahtavaa huomata, kun koko yleisö on nauttinut kokemastaan ja haluaa siksi palkita yhtyeen mahdollisimman suurella metelillä. Keikan päättyminen on aina harmillinen asia, mutta toisaalta se on myös yksi parhaimpia hetkiä: silloin voi tuntea paikalla olevien kanssa suurta yhteenkuuluvuutta, kun esiintynyt artisti on onnistunut tarjoamaan poikkeuksellista nautintoa, joka kantaa vielä keikan jälkeenkin.
 


Keikan loputtua klo 23 tienoilla massa purkautui suhteellisen sujuvasti ulos alueelta (kyllä, sujuvammin kuin Rockfesteillä) ja Pirita teen puolelta poistuvia tervehti mitä upein auringonlasku. Meren rannalla auringolaskut ovat aina omaa luokkaansa ja tämä lasku melkein salpasi hengen upeudellaan ja kruunasi kaikinpuolin jo valmiiksi täydellisen illan. Minä sitten muiden muassa menin tietysti ottamaan muutamat kuvat rannasta käsin, sillä kaikki kiire oli hävinnyt onnentunteen alta, vaikka tiesinkin herätyskellon soivan klo 5 jälkeen.


Lähialueen kadut olivat ymmärtääkseni ainakin osittain suljettuina liikenteeltä, joten vaikka Tallinnan julkinen liikenne olisi ajanut klo 24 asti, niin bussit eivät Lauluväljakin vieressä olevalle pysäkille ajaneet tai en ainakaan huomannut. Toisaalta eipä tuollainen massa olisi millään busseihin mahtunutkaan, koska lisäliikennettä kaupunki ei tarjonnut. Matkaa hotellille oli vajaa 5 kilometriä, joten olin jo alunperinkin ajatellut käveleväni tuon matkan. Tarkistin kartasta reitin, joka olikin pääasiassa pelkkää suoraa, joten helpolta vaikutti. Ja jos olisi ollut enempikin käännöksiä ja kiertoreittejä, niin ei olisi tarvinnut huolehtia. Oli siellä nimittäin muutama muukin, joka valitsi saman reitin ja isona massana sitten porukka valui kohti keskustaa. Tämä yhtenä Rammstein-faniporukkana eteneminen oli mahtava kokea. Tunnelma oli samanlainen kuin Suomessa MM-lätkän kultajuhlien aikaan. Ihmiset juttelivat toisilleen, välillä joku soitti Rammsteinia, välillä kuului hurrauksia ja välillä laulamista. Joku takanani ihmetteli edestä kantautuvia huutoja ja vislauksia, että onko itse yhtye siellä paikalla. No, ei ollut vaan ainoastaan fanien suuret fiilikset purkautuivat ilmoille. Aivan uskomattoman positiiviset energiat olivat ilmassa ja tuntui, että jalkojakaan ei seisoskelu tai kävely pakottanut lainkaan, kun pääsi kokemaan jotain näin hienoa. Kun maailmassa on niin paljon eripuraa ja vihamielisyyksiä kansojen välillä, niin tämän keikan aikana maailman eri kolkista tulleet olivat sulassa sovussa ja jälleen konkretisoitui se, miten upealla tavalla musiikki todella ydistää sellaisiakin ihmistä, joilla ei muuta yhteistä kieltä ole. Tästä syttyi palo lähteä uudestaan Rammsteinin perässä ulkomaille ja ehkäpä jonain päivänä vaikka Saksaan tai Ranskaan, kun vetävät kolme keikkaa putkeen samassa paikassa. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #8: Shut up (2001) & Sairaanfuckinkipeenraastavaa (2000)

Teen nyt ensimmäistä kertaa poikkeuksen TOP-listoissani ja laitan kaksi biisiä samalle jaetulle sijalle, eli Nylon Beatin parhaimpien biisien listauksessa kahdeksannelle sijalle päätyivät Shut up Extreme-albumilta ja Sairaanfuckingkipeenraastavaa Demo-albumilta.


Aluksi ajattelin, etten ota ollenkaan soolobiisejä mukaan, mutta sitten aloin miettimään, että Shut up on biisinä minulle niin merkittävä, että en voi jättää sitä pois. No, tasavertainen duo kun on kyseessä, niin ei tuntunut oikeudenmukaiselta jättää Eriniä ulkopuolelle. Varsinkaan, kun hänen Demo-albumin soolobiisinsä on niin loistava sekin.

Extreme-albumin julkaisun aikoihin NB-fanitukseni oli katkolla, vaikka albumin julkaisupäivänä ostinkin ja kuuntelin kertaalleen läpi. Silloin en kuitenkaan tykännyt yhtään oikein mistään biisistä, ja annoin levyn kerätä pölyä jonkin aikaa. Myöhemmin kuitenkin palasin Nylon Beatin musiikin pariin, sillä kaipasimme kaverini kanssa uusia biisejä laulettavaksi ja olimme aiemminkin laulaneet Nylkkäreitä yhdessä. Tunnustin hänelle, että Extremekin kyllä hyllyssä on, ja niinpä oli aika kaivaa albumi kuunneltavaksi ja tutustua biiseihin syvemmin. Sen myötä muistin myös Shut up -biisin olemassaolon ja tykästyin biisin vauhdikkaaseen menoon ja Jonnan nousevaan rock-asenteeseen. Vaikka biisin sanoissa on muutama notkahtava kohta, niin silti kokonaisuudessaan teksti on Jonnan suuhun sopiva ja erityisesti olen pitänyt pienistä yksityiskohdista, kun kun biisissä loppupuolella todetaan "shut the f*ck up". Se tuntui aikoinaan Naikkari-biisissä poikkeukselliselta ja sopivan rouhealta. Ja sitten, kun vielä sitä 15-vuotiaan ponnella itse laulelin, niin oli fiilikset niin katossa kuin vain voi olla. Joten tämänkin biisin kohdalla nostalgia-arvo on merkittävän korkealla.

"Vaieten tää, rakkaus lentää,
sua mä en nää,
on vain äänesi huulillain."



Demo-albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa molempien soolot, joka piristivätkin kokonaisuutta kivasti. Muistan, kun kuuntelin albumia ensimmäistä kertaa ja Sairaanfuckinkipeenraastavaa-biisin kohdalla odotin koko ajan, että koska Jonna liittyy mukaan. Ei liittynyt missään vaiheessa ja salaa aloin toivoa, että joku edessä oleva biisi olisi puolestaan Jonnan soolo. Epätoivo alkoi jo hiipua, kunnes sitten albumin viimeinen raita pärähti soimaan. Vaikka molempien soolobiisit ovat niin Demolla kuin Extremellä hyviä, on Sairaanfuckingkipeenraastavaa Erinin soolobiiseistä huomattavasti parempi. Se on mielestäni enemmän Erinin näköinen ja oloinen kuin Multa tulta saa. Erin tulkitsee sanahirviöbiisin riipaisevan kauniisti ja koskettavasti, ja Naikkareiden balladeista se on ehdottomasti yksi hienoimmista ja persoonallisimmista. Jälkeenpäin asiaa ajatellessani tajusin, että ei teksti ja biisi olisi Jonnaa mukaan vaatineetkaan vaan kipale on parhaimmillaan juuri näin.

"Viime tippaan viini juodaan, rööki ainut palaa tuhkaan
kyynel ensimmäinen kaiken sammuttaa
Epäilykseen kaikki loppuu,
vaikka aloin sinuun tottuu
Tää on sairaanfuckingkipeenraastavaa.
"

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Rammstein @ Rockfest (Vantaa, 9.6.2017)

Vantaalla järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Rockfest, jossa ensimmäinen ja merkittävin kiinnitys oli Rammstein, ja tulihan listalle muutamia muitakin. Viime vuonna yhtye esiintyi Provinssissa, joten oli ihan mukavaa, että nyt matka festareille oli vähän lyhyempi. Tapahtuman lähetessä ja tiedotusten edetessä oli hämmentävää seurata, miten paljon ihmiset jaksoivat valittaa milloin mistäkin festareihin liittyvästä asiasta etukäteen, ja joista osa oli ihan naurettaviakin (joku nimittäin jopa valitti, että esiintyjät ovat väärässä järjestyksessä). Itselleni kuitenkin riitti pelkkä tieto siitä, että Rammstein esiintyy perjantaina, ja aiemmista festareista osasin arvata, että varmaankin aika lähellä puoltayötä, niin minua ei ehkä sen takia jaksanut erityisemmin kiinnostaa muut yksityiskohdat. Ja toisaalta ehkä ensikertalaiselle festarille voi vähän enemmän antaa anteeksi kuin jos vaikkapa Ruisrock lähtisi möhlimään perusasioissa.

Yleisesti ottaen olin ihan tyytyväinen festareihin, joten hieman ihmettelen ainakin sitä valitusta, että alue olisi ollut sekava ja suurinpiirtein kaikki olisi järjestelyissä ollut pielessä. Kun itse menen festareille, menen yleensä sen verran aikaisemmin, että minulla on aikaa kiertää kertaalleen alue läpi ja tarkistaa minulle tärkeät pisteet. Näin ei tarvitse sitten lavalta toiselle siirtymisessä käyttää aikaa turhaan palloiluun. Ja toisaalta itse en yleensä juo tai syö festareiden superkalliita tarjottavia, joten minun ei tarvitse jonottaa kojujonoissa enkä näin ollen osaa ottaa kantaa jonojen purun sujuvuuteen Rockfestin osilta.

Toki parannettavaa ensi vuodeksi on, ja erityisesti päälavan edustan maasto oli todella huono melkein nyrkin kokoisine kivineen. Kävely oli hieman haastavaa ja niin oli myös se, jos yritti yhtään enempää jalkojaan liikutella keikan aikana tanssiessaan. Tuli siinä mieleen sekin, että jos kivikasaan olisi kaatunut, niin jälki ja kipu olisi ollut hurjempaa kuin pelkälle asfaltille kaatuminen. Tuohon kivikkoon verrattuna jopa mutavelli olisi ollut miellyttävämpi vaihtoehto.

Alueen läheisyydeltä oli suljettu teitä jonkin verran, joten festariyleisö joutui hieman kävelemään ennen kuin pääsi alueelle. Olihan tuo matka tavallaan vähän pitkä (jäin Vantaankoskella pois, koska Vehkalan asemalta ei tosiaan ollut suoraa pääsyä vaan sieltäkin joutui kiertämään), mutta sanoisin, että aika paljon on omastakin asenteesta kiinni minkä verran tuosta viitsii ottaa pulttia. Toki usein festareille pääsee joko suoralla kuljetuksella tai muuten helposti julkisilla, mutta itse en nähnyt tuota järjestelyä mieltä haittaavana ongelmana. Tai sitten vain yksinkertaisesti olin niin Rammsteinin lumoissa jo ennen festreita, että olisin kävellyt vaikka lumimyrskyn läpi t-paidassa. Mutta tokihan se huomattavasti kivempi olisi, jos sitten ensi vuonna Vehkalan asemalta olisi mahdollista tulla alueelle suoraan. (Tosin oma menemiseni uudestaan näille festareille on täysin rippuvainen esiintyjistä.)

Tarkoituksenani oli mennä paikalle niin, että olisin nähnyt Brother Firetriben keikan, mutta omat aikataulut eivät sitten ihan pitäneet ja keikka jäi näkemättä. Ennen Rammsteinia ehdin kuunnella muutaman biisin Viikatteelta, ja tarkoitus oli katsoa myös Kotiteollisuuden keikka, mutta Perkele-lava oli aidattu hassusti katoksen alle siten, että sekä katos että aitausten sivut olivat jo niin täynnä ihmisiä, että onnistuin ainoastaan näkemään vähän Hynysen päälakea. Kuuntelin siinä muutaman biisin, mutta koska näköyhteys oli niin huono, niin siirryin sitten jo päälavan eteen odottelemaan Painin esitystä. Pain veti energisen setin ja vaikka tunnen vain muutaman biisin, niin meno oli sen verran hyvä, että heidän vetonsa kannatti katsoa alusta loppuun. Tosin kovasti olisin odottanut (ja niin olisi aika moni muukin), että kun kerran Pain ja Rammstein olivat samoilla festareilla ja vielä samalla lavalla peräkkäin, että olisivat soittaneet Praise Abortin. Mutta ei. Se kyllä harmitti vietävästi, koska olisihan se ollut pirun kova juttu päästä todistamaan niinkin ainutlaatuista livevetoa.




Etukäteen tuli "varoituksia", että Rammstein vetää samanlaisen setin kuin viime vuonna. Vähän siis harmitti, että Bück dich, Wiener Blut ja Pussy jäivät tällä kertaa kuulematta, mutta toisaalta Keine Lust, Halleluja ja vaikkapa Zerstören kyllä korvaavat hyvin nuo "puutteet". Provinssissa en superina lämmennyt Engelille keikan viimeisenä biisinä, koska mielestäni Pussy oli parempi päätösbiisi. No, koska olen nyt vuoden verran voinut sulatellut tätä "järkytystä" ja tutustua Engeliin uudestaan, niin viime vuoden pienet harmitukset olivat tiessään ja biisi olikin yllättäen ehtinyt saada uutta nostetta. Todella yllättävää tosiaan, että jokin "huonompikin" Rammsteinin biisi alkaa jossain vaiheessa kuulostaa paremmalta. Onpahan nyt jälleen vahvistettu, että loppupeleissä on aivan sama millaisen setin Rammstein vetää, kunhan vetää. Ja vaikka setti olikin sama, niin ainakin minusta tuntui, että Rammstein oli paljon kovemmassa iskussa kuin viime vuonna.

Keikka tosiaan alkoi tutulla minuutin lähtölaskennalla, punaisilla savupilvillä ja siitä siirrytiin Ramm4-biisiin. Edelleen biisi on mielestäni täydellinen osoitus yhtyeen lahjakkuudesta, kun he pystyvät tekemään tarttuvan tykityksen käyttämällä melkein ainoastaan vanhojen biisiensä nimiä. Olenkin kuunnellut kyseistä biisiä monta kertaa Youtubesta ja aina se vain tuntuu paranevan. Tulisipa uusi albumi mahdollisimman pian! Joka kerta tätä lähtölaskentaa ja Ramm4-biisiä katsoessani menee kylmät väreet ja koko kropan kattavat sävärit, koska tämä yhtyeen "intro" on vain jotain niin loistavaa, mahtavaa ja mieletöntä!




On oikeastaan turha lähteä erikseen nimeämään erityisiä kohokohtia keikasta, sillä jokainen biisi on pelkkää hemmottelua, ainakin näin fanin näkökulmasta.Keine Lust on yksi suurimpia suosikkejani, joten sen pärähtäessä ilmoille tuntui, ettei sitä vain voi millään fiilistellä liikaa. Ja toisaalta Mein Herz brennt -biisin sinfoninsuus häikäisee joka kerta. Olisipa mieletöntä joskus kuulla sinfoniaorkesterin versio biisistä jousineen päivineen.

Yleisö oli mielestäni muutenkin hienosti mukana koko keikan ajan ja yhteislaulut kajahtivat raikuvina ilmoille, ja lisää ääntä lähti. kun yhtye sitä vaati. Tottahan Till lausui taas muutaman sanasen suomea ja jos yleisö ei olisi jo syönyt hänen kädestään aiemmin, niin siinä vaiheessa se tapahtui viimeistään. Mitä ympäriltäni pystyin kuulemaan, niin kuulosti jopa siltä, että hieman tuntemattomammassa Hallelujassakin ihmiset osasivat laulaa mukana. Mahtavaa!




Rammsteinin esitykset ovat uskomatonta tykitystä alusta loppuun ja jopa vähän rauhallisemmat biisit kuten Seeman nostattavat tunnelmaa aina vain korkeammalle, puhumattakaan Ich willin kaltaisista kunnon survomisbiiseistä tai Du Hastin yhteislaulusta. Till Lindemann on ainutlaatuinen esiintyjä, joka tietää, miten yleisö otetaan haltuun, mutta ihan yhtä lailla kaikki muutkin yhtyeen jäsenet ovat suuri osa kokonaisvaltaista elämystä, sillä onhan heillä instrumenttinsa lisäksi tarjottavana oma karsimansa ihmisten iloksi. Niinhän Flake-reppana joutui jälleen kärsimään Tillin dominointia yleisön viihtyvyyden nimissä. On tämä niin mahtava bändi, että tämän hetken aktiivisista bändeistä en pysty sanomaan yhtäkään, joka pääsisi edes lähelle. Visuaalisuus pyroineen on täysin omaa luokkaansa, biisit ovat persoonallisia ja vahvoja, ja yhtyeellä on karismaa enemmän kuin sadallakaan nykyisellä "pinta-artistilla". Ja jos mietitään, että Rammsteinilta on tullut uutta musiikkia viimeeksi vuonna 2009 ja pystyvät silti myymään festareita loppuun, niin ei ole tuulesta temmattua nämä minunkaan loputtomat ylistyslaulut. Olen toki kuullut sellaisiakin kommentteja, että ihmiset eivät mene katsomaan Rammsteinia ennen kuin heiltä tulee uutta musiikkia, koska konserteissa ei ole muuten mitään uutta ja mielenkiintoista. Toki sen voi noinkin nähdä, mutta koska olen nähnyt Rammsteinin aiemmin vain kaksi kertaa, niin en voi kuvitellakaan, että keikat olisivat tylsiä, vaikka samankaltaisia olisivatkin. Tällä hetkellä tuntuu, että Rammsteinista ei millään voi saada kyllikseen, joten oli ehdottomasti oikea päätös ostaa liput myös Tallinnaan, ja siitä keikasta kirjoitan vielä kuvineen oman pienen raportin.

Danke schön Rammstein!







keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #9: Huume (1997)

Jatketaan Nylon Beatin parhaimpien biisien listausta, ja sijalta yhdeksän löytyy Satasen laina -albumin Huume.

Satasen laina -albumin kansikuva on mielestäni sikäli yksi onnistuneimpia yhtyeen tuotannossa, että siitä huokuva tunnelma sopii useampaan albumin biisiin, ja Huume on yksi niistä. Biisissä puhutaan siitä, miten rakkaus pistää pään sekaisin huumeen lailla ja sen avulla selviää huomisestakin päivästä, kun pää leijailee pilvissä. Samaa utuista romanttisuutta löytyy myös albumin kannesta, joita kukkakuviot vielä täydentävät. Hyvin olisi käynyt Huume--sinkun kanneksikin, jos tämä olisi sinkkuna julkaistu.

Listan edellinen biisi oli Valmis oon vaikka armeijaan, ja itse miellän Huumeen sopivan helposti jatkoksi kyseisen biisin tarinalle. Nyt ollaan päästy armeijasta ja voidaan olla rauhassa rakastuneita, ja toivoa samalla, että ei tarvitse erota koskaan. Nuorta ja toiveikasta rakkautta leijalee ilmassa, kun yhdessä käsi kädessä kuljetaan. Meneehän rakkaus ja ihastuminen niin voimakkaasti verenkiertoon, että elämä ei tunnu elämältä ilman sitä. Huume on myös kuulijaa addiktoiva biisi, sillä kevyen hempeänä soiva laulu sopii hienosti vähän jopa liian imeliin sanoituksiin. Poppia parhaimmillaan!

Biisistä on tehty myös englanninkielinen versio, Why me, why you. Enkkuversiossa ei olla enää söpösti rakastuneita vaan nyt on enemmän draamaa ilmassa. Tavallaan ihan hyvä versio tuokin on, mutta en oikein ikinä ole siihen tykästynyt samalla lailla kuin Huumeeseen, joten kyllä tässä taistossa suomenkielinen versio vetää pisteet kotiin.

"Pilveen taas meen
Sun kanssasi saan piikin sydämeen
Sen teen
Tää trippi auttaa meidät huomiseen
Suoniin

Tuo tunteen, joka sekoittaa mut niin
Suhun kii"



tiistai 6. kesäkuuta 2017

Tarzanin legenda (2016)

Alkuperäinen nimi: The legend of Tarzan
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus:  Adam Cozad ja Craig Bewer. Perustuu Edgar Rice Burroughsin luomiin Tarzan-tarinoihin.
Musiikki: Rupert Gregson-Williams
Pääosissa: Alexander Skarsgård (Tarzan/John Clayton III), Samuel L. Jackson (George Washington Williams), Margot Robbie (Jane Porter Clayton), Djimon Hounsou (päällikkö Mbonga), Jim Broadbent (pääministeri), Christoph Waltz (kapteeni Léon Rom)
Ensi-ilta Suomessa: 15.7.2016

Tarzanin legenda etenee tutun Tarzanin tarinan mukaisesti. Tarzan, John Clayton, menettää lapsena vanhempansa viidakossa, ja gorillat ottavat hänen perheenjäsenekseen ja kasvattavat Tarzanista selviytyjän ja taistelijan. Myöhemmin Tarzan tutustuu ja ihastuu viidakossa tutkimusmatkalla olleeseen amerikkalaiseen Jane Porteriin, ja näin on Tarzanilla edessä muutto takaisin ihmisten ja niin sanotun sivistyksen pariin.

Elokuvan tarina lähtee käyntiin, kun Belgia ja Britannia ovat jakaneet Kongon alueen keskenään, ja Belgian hallitsija alkaa käyttämään alueen luonnonvaroja omaksi edukseen tunnontuskia tuntematta. Jotta asia etenisi tehokkaasti ja ihmishengistä välittämättä, astuu tarinaan mukaan Léon Rom, joka on sekä kiero että julma konna dollarinkuvat silmissä. Ja jotta kyseinen konna saataisiin pysäytettyä, tarvitaan John Claytonin viidakkominää apuun, sillä kukaan muuhan ei kyseistä viidakkoaluetta tunne tai osaa liikkua siellä yhtä hyvin kuin Clayton. Suostuttelua yrittää ja siinä lopulta onnistuukin poliitittko George Washington Williams. Tottahan matkalle mukaan lähtee myös Jane ja Williams itse, ja reissussa erityisesti Williams pääsee huomaamaan, millaisen miehen viidakko on on Claytonista kasvattanut.

Olen lapsesta asti tykännyt kovasti Zorrosta, Tarzanista, Batmanista ja kumppaneista, joten aina mielelläni -ja toiveikkaana- katson uusintaversioita. Tarzanista ensimmäiset muistikuvat on mustavalkoisista elokuvista, joita 90-luvulla tuli telkkarista. Pikainen googletus kertoi, että niissä pääosaa näytteli Johnny Weissmüller ja ne julkaistiin alunperin 30- ja 40-luvuilla.

Tarzanin legendasta etukäteen olin kuullut vain kommentteja, että se on tylsä, täyttä kuraa ja ettei elokuvassa ole mitään ideaa. Samasta aiheesta kun tehdään se sadas elokuva, niin riskit toki ovat olemassa, että ei saada tarinaan tai toteutukseen mitään uutta ja saada näin katsojan mielenkiintoa pidettyä yllä alkua pidemmälle. Koska kuitenkin aihe kiinnostaa, niin aloin katsomaan elokuvaa avoimin mielin.

Nykyisin live action -elokuvissa erikoistehosteet ovat lähes poikkeuksetta hyvin toteutettuja ja omalla tavallaan myös pääosassa. Esimerkiksi Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvassa kaikki tehosteet toki puolustivat paikkaansa elokuvan tyylilaji huomioon ottaen, mutta jopa silloin tuli paikka paikoin olo, että vähän vähemmälläkin olisi pärjännyt. Överiksi on helppo vetää, kun ajaudutaan siihen upottavaan erikoistehosteiden suohon. Tarzarin legendassa tulee myös välillä sellainen olo, että erikoistehosteisiin luotetaan rahtusen liikaa, mutta mielestäni kokonaistarina ei kuitenkaan suuremmin ottanut erikoistehosteiden roolista osumaa. Vaikka tekniikka onkin paljon kehittynyt viime vuosina, niin eläimien live action -versiot ovat mielestäni edelleen paikoitellen häiritsevän epätyydyttäviä. Jopa 90-luvun kömpelöt ja vielä selkeämmin tekoeläimet (esim. Eläintohtorissa) ovat mielestäni siedettävämpiä kuin jotkut 2000-luvun elokuvien "hienot" ja sulavasti liikkuvat eläimet. Tämä toki on aivan makuasia, ja enimmäkseen minäkin kyllä tykkään myös näistä nykypäivän versioista.

Alexander Skarsgård esittää Tarzania mielestäni yllättävän hyvin, vaikka muutamassa kohtauksessa hänen esiintymisensä on hieman liian yksieleistä, vaikka viidakon kasvatista onkin kyse. Ehkä oma näkemykseni eroaa ohjaajan näkemyksestä, mutta olisin kyllä toivonut hahmolle pienen pilkkeen silmäkulmaan, jotta John Clayton olisi ollut mielenkiintoisempi. Pienistä puutteista huolimatta tykkäsin kyllä roolivalinnasta Tarzanin ja oikeastaan muidenkin hahmojen kohdalla. Suurempia ärsytyksiä ei kukaan näyttelijöistä aiheuttanut, ja Samuel L. Jackson otti tämänkin roolin haltuun erinomaisesti. Olen tottunut näkemään hänet yleensä ase kädessä heiluvana koviksena, joten nauruhermoja kyllä kutkutteli elokuvassa esiintynyt tilanne, jossa Samuelin esittämä George Washingtonin hahmo ei oikein tiedä, miten asetta käsitellään.

Tarzanin legenda oli kokonaisuudessaan viihdyttävä, huumori oli tarinaan sopivaa ja näyttelijät hoitivat kukin tonttinsa hyvin. Juoni eteni sopivalla vauhdilla ilman suurempia notkahduksia, ja vaikka suurempia yllätyksiä elokuvan tarina tai toteutus ei toki tarjoillut, niin ei tämä mielestäni niin luokattoman huono ole kuin mitä olin ennakkoon kuullut. En tätä nyt ehkä leffahyllyyn omaksi ostaisi, mutta voisin hyvin katsoa joskus toisenkin kerran.




torstai 1. kesäkuuta 2017

Pirates of the Caribbean: Salazar's revenge (2017)

Ohjaus: Joachim Ronning, Espen Sandberg
Käsikirjoitus: Jeff Nathanson; tarina: Jeff Nathanson, Terry Rossio, Jerry Bruckheimer
Musiikki: Geoff Zanelli
Pääosissa: Johnny Depp (Jack Sparrow), Salazar (Javier Bardem), Geoffrey Rush (Barbossa), Brenton Thwaites (Henry Turner), Kaya Scodelario (Carina Smyth), Kevin  R. McNally (Mr. Gibbs)
Ensi-ilta Suomessa: 24.5.2017

Vuosien odotuksen jälkeen Pirates of the Caribbean -leffasarja sai neljännen jatko-osansa, Salazar's revengen. Mukana ovat monet vanhat tutut hahmot ja jonkin verran uusia, kun Jack Sparrow palaa seikkailujen äärelle rommipullo hieman tiukemmin kourassa kuin aiemmin. Tällä kertaa Jackin perässä on pelottava kapteeni Salazar ja tämän aaveista koostuva merirosvomiehistö. Jackin voi pelastaa hurjalta kohtalolta vain Poseidonin kolmikärki, mutta hän ei tietenkään pysty löytämään kyseistä esinettä yksin vaan mukaan seikkailuun lyöttäytyy tähtitieteilijä Carina Smyth, jota sivistymättömämmät jopa epäilevät noidaksi tämän epäilyttävien toimien vuoksi (=tähtitiede). Sattumien kautta mukaan matkalle tulee myös Henry, jonka tarkempi henkilöllisyys selviää aika nopeasti leffan alussa (ja taisipa jopa jossain trailerissakin tämä jo "paljastua"). Joten tuttua ja vauhdikasta merirosvoseikkailua olisi siis luvassa.

Veikkailen jo, että koska kyseessä on PotC-sarjan viides leffa, niin varmasti kriitikot enimmäkseen nauttivat päästessään lyttäämään tämän luokattoman huonoksi ja väsyneeksi elokuvaksi, jolla halutaan vain tahkoa rahaa. Toki riskit ovat suuret, kun on näin monta elokuvaa tehty ja harvoin pitkien elokuvasarjojen jokainen osa on huippuluokkaa. Toisaalta en pysty olemaan täysin puolueeton, koska Johnny Depp on yksi suurimpia suosikkejani ja huonompikin elokuva saa paljon anteeksi jo sillä, että Depp on mukana (vaikka kaikkia elokuvia ei edes Depp pysty pelastamaan).

Pirates-leffoista kolmososa, Maailman laidalla, on mielestäni heikoin, kun taas neljäs osa on jopa yhtä hyvä kuin kakkonen. Toki sitä itsekin miettii uusien jatko-osien tullessa, että kuinka pitkälle tätäkin tarinaa on mahdollista jatkaa niin, että ei laatu kärsi. Jos (kun?) tulee kuudeskin osa, niin menen sen katsomaan ja vaikka se olisi miten huono hyvänsä, niin menen seitsemännenkin katsomaan, koska nämä merirosvoleffat jaksavat edelleen ja uudestaan viehättää ja ennen kaikkea viihdyttää.

Salazar's revenge ei PotC-leffana tarjoa suurempia yllätyksiä vaan mennään aika lailla tutuksi tulleen kaavan mukaan: Jack lähtee seikkailuun pelottava vastustaja ja kuolema kannoillaan, on välillä kapteeni ilman laivaa ja rommia hujautellaan huuleen tuon tuostakin. Mukana on tietysti myös nuoripari, joka ei aluksi ole pari ja jonka naispuolista osapuolta Sparrow yrittää ohimennessään vähän liehitellä.

Vaikka leffa ei tuolta kantilta katsottuna yllätä, niin on tässä viidennessäkin osassa onnistuttu laadukas ja visuaalisesti merkittävän upea elokuva tekemään. Johnny Depp on ilmiömäinen roolissaan, ja tällä kertaa Jack tuntuu olevan astetta enempi tuiterissa ja kuutamolla kuin aiemmin. Hieman olisin kyllä enemmän toivonut Jackille sitä tuttua verbaalista vastustajan pyörittelyä, kun nyt se jäi enemmän rommipullon varjoon. Muutoin Jack onkin aika lailla samanlainen kuin edellisissä elokuvissa, joskin nyt nähtiin välähdys myös nuoresta Jackista, josta jo trailerissa saatiin ensimakua. Trailerin nähtyäni ajattelinkin, että toivottavasti koko elokuvan idea ei perustu Jackin nuoruuden seikkailuihin. Onneksi näin ei tosiaan käynyt vaan mukana on paljon muutakin. Toivottavasti sellaista tarinaa ei koskaan tulisikaan, jossa seikkailtaisiin vain nuoren Jackin ajassa, sillä Sparrow'n hahmo on parhaimmillaan juuri tällaisenaan tässä hetkessä ja Johnnyn esittämänä.


Päävastustajana Salazarin roolissa Javier Bardem tekee kyllä mielettömän hienon roolityön, ja hänen esiintymistään oli todella vangitsevaa katsella. Ja vaikka Bardem ottaakin ohjat pääpahiksena, niin olin iloinen siitä, että Barbossakin oli mukana. Aluksi inhosin hänen hahmoaan ja toivoin, että hän jäisi ensimmäisen elokuvan jälkeen pois, mutta onhan hän niin merkittävä ja veikeä hahmo, että on vaikea kuvitella Pirates-leffaa ilman häntä.

Samoin paluun tekivät Will Turner ja Elisabeth Swan. Mielestäni heidän hahmonsa kulutettiin aika lailla loppuun kolmessa ensimmäisessä elokuvassa, joten toivoin, että he eivät olisi niin näkyvässä roolissa enää tässä elokuvassa. Lopputulos oli sen osilta onnistunut, että heidän osuutensa oli juuri riittävä, vaikka ehkä Will Turnerin tarinalle olisin voinut antaa hieman enemmän minuutteja. Olisin nimittäin mieluusti kuullut laajemminkin, millaista on elämä ollut Lentävällä hollantilaisella, mutta ehkä se on sitten oma elokuvansa (vaikka en ole kyllä ihan varma, jaksaisiko pelkkä Turnerin hahmo kantaa kokonaista elokuvaa ilman Sparrow'ta).

Pirates-leffojen parhaimpia ja koukuttavimpia puolia ovat Johnny Deppin taiturointi erikoislaatuisena merirosvokapteenina ja uuden rosvon tuoma jännitys, kuten tapahtui nytkin. Leffa on mielestäni taattua Disney-laatua ja Sparrow-fanina leffan tarinaan uppoutuu erittäin mielellään, ja kyllähän tämä myös DVD-ostoslistalle on jo lisätty. Kaikesta hienoudestaan huolimatta Salazar's revengessä oli paikoitellen pientä sekavuutta ja hösäämistä, jotka hetkellisesti vähän häiritsivät kokonaisvaltaista elokuvanautintoa. Loppufiilis leffasta on kuitenkin ehdottomasti positiivinen, sillä leffa on uskollinen tyylilajilleen, jaksaa naurattaa useampaankin otteeseen ja visuaalinen toteutus on täydellisen fantasiamainen. Salazar's revengessä on toki omat heikkoutensa, mutta minä olen tyytyväinen jo siihen, että saatiin vielä yksi Jack Sparrow -elokuva, ja kun se vielä oli näinkin hyvä, niin en voi olla muuta kuin onnellinen - ja odottavainen.

P.S. Kannattaa tälläkin kertaa istua leffateatterissa lopputekstien loppuun asti.



.