maanantai 30. tammikuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi (1997)

J. K. Rowlingin Harry Potter -saagan aloittaa Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's stone). Alkuperäinen teos julkaistiin vuonna 1997 ja suomennos vuotta myöhemmin.

Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, miksi ja miten Harry Potter päätyi sukulaistensa, inhottavan Dursleyn perheen, hoiviin. Elo ei ole auvoista, sillä erityisesti perheen isä inhoaa Harryn vanhempia ja näiden velhotaustaa, ja koska vahempia ei enää ole, joutuu Harry olemaan ensisijainen kärsijä. Hän joutuu asumaan komerossa portaiden alla ja käyttämään vääränkokoisia vaatteita, jotka perheen lellikkipoika Dudley on ensin venuttanut muodottomiksi.

Kun Harry täyttää 11 vuotta, kaikki muuttuu. Hagrid saapuu paikalle varmistamaan, että poika on tulossa Tylypahkaan ja saman vierailun aikana selviää, että kasvattiperhe ei ole kohdellut Harrya erityisen hyvin, ja vaikka Hagrid ei saisi taikoa jästien nähden, niin pikkuisen hän tuohduksissaan tulee tehneeksi temppuja. Hagridin tuohtumista on lisännyt sekin, että Dursleyt eivät ole kertoneet Harrylle, miten vanhemmat kuolivat tai siitä, mitä tarkoittaa velhona oleminen.

Lopulta matka kohti Tylypahkaa alkaa laiturilta 9 3/4, jota Harry ei aluksi löydä, mutta Weaslyn perhe sattuu onneksi olemaan paikalla samaan aikaan ja perheen äiti avustaa Harrya oikeaan suuntaan. Junamatkalla Harry tutustuu Ron Weaslyyn, josta hyvin pian tulee Harrylle läheinen ja luotettava ystävä. Junassa he tapaavat myös Hermione Grangerin, mutta ystävyys kaikkitietävän ja pälpättävän tytön kanssa syntyy vasta myöhemmin opiskelujen ja vaikeuksien voittamisen ohessa.

Tylypahkassa opiskellaan kaikkea velhouteen liittyvää, kuten loitsuja, rohtoja ja luudalla lentämistä, Huispausta unohtamatta. Opiskelu ei kuitenkaan ole pelkkää kotiläksyjä ja hengailua vaan pian ekaluokkalaiskolmikko saa huomata, että Tylypahkassa on jotain mystistä ja Kielletyssä metsässä vaanii vaara. Vaikka asiat pitäisi jättää aikuisten hoidettavaksi, ei toimelias kolmikko osaa antaa asian olla, vaikka uhkana on jopa erottaminen Tylypahkasta.

Olen katsonut Harry Potter -elokuvista muistaakseni neljä, joten kirjaa lukiessani vähän tiesin, miten ensimmäinen tarina etenee, mutta loppuratkaisua en onneksi muistanut enkä monia yksityiskohtia. Tämä meni sikäli omalla kohdallani väärinpäin, että pyrin aina lukemaan kirjan ensin ja sitten katsomaan elokuvan, ettei elokuvan visuaaliset toteutukset pilaa omia mielikuvia. Nyt tosiaan huomasi sen, että kirjaa lukiessa hahmot näyttivät näyttelijöiltään ja Tylypahka elokuvan versiolta.

Hyvin hämmentävästi huomasin ajattelevani, että elokuvat tekevät oikeasti oikeutta kirjoille eikä myötähäpeän ajatuksia syntynyt. Fiksua tai ei, koko kirjan ajan mietin, miten asia oli toteutettu elokuvassa ja tajusin, etten kertaakaan ärsyyntynyt, joten leffat on tällöin oikeasti tehty hyvin. Esimerkiksi (ikuisuusesimerkkini) P.S. Rakastan sinua -leffan katsoin ensin ja tykkäsin siitä todella paljon. Hieman myöhemmin luin kirjan, ja koska olin unohtanut, miten leffa meni, katsoin sen uudestaan. Ja sen jälkeen aloin inhota elokuvaa, joka oli pilannut kirjan tarinan viehättävyyden täysin. Edes Gerard Butler ei onnistunut tehtyjä tuhoja pelastamaan.

Muistelen, että joskus vuosia sitten olen pitänyt Harry Potter -kirjaa kädessäni, lukenut jokusen sivun, mutta jättänyt siihen. En osaa sanoa, miksi kaikista vuosien varrella tapahtuneista hypetyksistä huolimatta en ole kokenut mielenkiintoa tarttua kirjaan ennen kuin vasta nyt. Toisaalta viime vuosi meni lukemisen puolelta todella puihin monestakin syystä, joten tuntuu, että tänä vuonna on yritettävä ottaa edes vähän takaisin, ja Harry Potter vain nyt tuntui kutittelevan tarpeeksi. Onneksi kutitteli.

Kun on kyseessä todella menestynyt kirja, josta melkein kaikki tuntuvat pitävän, niin pakkohan siihen on aluksi suhtautua pienellä epäluulolla, että ei se nyt oikeasti niin hyvä voi olla. Mutta niin vain tarina imi minutkin heti mukaansa, ja olisin sen lukenut nopeamminkin, jos työt ja muut velvoitteet eivät olisi häirinneet lukemista. Ikuisuusongelma himolukijoilla. Koska en viime vuonna lukenut niin paljon kuin olisin halunnut, oli huojentavaa huomata, että kun löytyy sopivan koukuttava ja nopealukuinen kirja, on lukeminen edelleen vaivatonta ja hauskaa. Tämän ensimmäisen osan luettuani tuli sellainen fiilis, että tänä vuonna voisinkin onnistua täytttämään ainakin puolet lukuhaasteen kohdista. No, toisaalta, johan pelkät Harry Potterit täyttävät seitsemän kohtaa.

Muistan jostain kuulleeni, että J.K. Rowling on muuttanut kirjoitustyyliään sen mukaan, minkä ikäisiä hahmot Harry Pottereissa ovat. Ennen kuin tätä yksityiskohtaa muistin, kiinnitin kyllä huomiota Viisasten kiven kirjoitustyyliin ja ajattelin, että jatkuukohan muissakin kirjoissa tällainen ns. lapsellinen ilmaisu. Salaa toivoin, että ei, koska en ole varma jaksaisinko tällä tyylillä kirjoitettuja kirjoja niin montaa lukea. Olen kyllä nyt jo lukenut tuon kakkososankin, ja sain huomata, että tyyli on muuttunut selkeästi. Mielenkiintoista nähdä, minkälaista teksti on sitten viimeisessä kirjassa.

Koska olen tykännyt katsomistani HP-leffoista, ei sikäli yllättänyt, että myös kirjan muodossa tarina toimii. En nyt ehkä ihan vielä lähde noitavaatteissa jonottamaan keskiyöllä kirjakauppaan, mutta ymmärrän jo paremmin Pottereiden taikamaailman ja todellisuudesta pakenemisen viehätystä. Harry on sankari, jolla on jo meriittejä, mutta hän ei kuitenkaan ole täysin puhtoinen ja toimi aina oikein. Hän on valmis rikkomaan sääntöjä ongelman ratkaisun ja toisaalta oman uteliaisuutensa varjolla. Kiehtovia hahmoja ovat oikeastaan kaikki. Tuntuu, että hahmoihin on oikeasti käytetty astetta enemmän aikaa eivätkä pahikset ole kliseisen pahoja tai hyvät tylsistyttävän kilttejä. Eli kyllä näistä kirjoista tarttumapintaa ja kiinnostavia lukuhetkiä löytyy kaikenikäisille, jos on mieleltään avoin velhomaailmalle.


Vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 43.: Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään



maanantai 23. tammikuuta 2017

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #1: The Poet and the Pendulum (2007)

Dark passion play -albumin (2007) aloitusraita, reilu 13-minuuttinen, viidestä osasta koostuva The Poet and the Pendulum  on minun valintani Nightwishin parhaimmaksi biisiksi.

Kun teen näitä TOP-listauksiani, niin lähden aina siitä, että mitkä biisit ovat ehdottomasti sellaisia, joita ei voi jättää mainitsematta. Samalla mietin, tuleeko alitajunnastani kummemmin miettimättä vastaus siihen, mikä biisi voisi olla ykkössijalla. Nightwishin huikeassa tuotannossa on valinnanvaraa ja kuten tiedetään, ei suosikkiyhtyeidensä biisejä voi oikeasti laittaa lopulliseen paremmuusjärjestykseen vaan biisien paremmuus elää omien fiilisten mukaan. Lopulta kuitenkin huomasin, että Nightwishin listauksen ykköspaikan valinta ei tuottanutkaan niin suurta tuskaa kuin olin aluksi pelännyt. Yöunia ei tarvinnut menettää eikä riidellä itsensä kanssa. Nimittäin The Poet and the Pendulum on niin merkittävässä osassa omaa NW-historiaani, että alintajuntani tiesi heti, että tämä biisi on pantava ykköseksi.

Olin ihastunut Anetten ääneen kuultuani aluksi vain pienen pätkän Evasta. Rauhallinen biisi ei kuitenkaan ollut minusta oikein hyvä sinkkubiisi, joten en uskaltanut vielä sanoa ääneen mielipidettäni uudesta laulajasta. Kävin suurta kamppailua myös sen tiedon kanssa, että suomalaiseen bändiin oli palkattu ruotsalainen laulaja. Miten NW:n pojat nyt tuollaiseen ratkaisuun päätyivät, että mukaan otetaan ruotsalainen, hyvänen aika sentään. Mutta Amaranth-sinkun myötä aloin hiljalleen tottua ajatukseen, koska kuitenkin pidin Anetten äänestä edelleen todella paljon.

The poet and the pendulum -biisin kuulin ensimmäistä kertaa, kun kotona laitoin DPP-albumin soittimeen. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun jouduin jotain biisiä ensimmäistä kertaa kuunnellessani pyyhkimään kosteutta silmäkulmistani jo ennen kuin minuutti oli kulunut. Albumin ensimmäiset sanat kiteyttävät albumin tunnelman, kun kertovat, että biisintekijä on kuollut, ja ollaan lopussa, vaikka albumi on vasta alussa. Biisi jatkuu synkkänä, mutta äärimmäisen kauniina ja koskettavana. Se on monimuotoinen, koko elämän kattava taideteos. The poetia kuunnellessa ei huomaa ajan kulumista vaan biisi tuntuu loppuvan liian lyhyeen. Kun olin päässyt biisin loppuun, muistan vain istuneeni hiljaa paikallani sulatellen juuri kuulemaani. Mitään The Poetin veroista en ollut koskaan kuullut. Biisi, jossa rauhallinen tunnelmointi ja agressiivinen tykitys ovat täydellisessä tasapainossa. Laulajina Marco, Anette ja poikakuoro soolo-osuuksineen saavat biisiin aikaan monipuolisuutta ja korostavat biisin jokaisen eri osion tunnelmaa. Kuuntelin The Poetia monta kertaa peräkkäin, koska jokaisella kerralla kuulin jotain uutta ja tuntui, ettei biisiä voinutkaan kerralla sisäistää. Mietin jo vuonna 2007, että kyseessä taitaa olla Nightwishin paras biisi.

 
"Getaway, runaway, fly away
Lead me astray to dreamer’s hideaway
I cannot cry 'cause the shoulder cries more
I cannot die, I, a whore for the cold world
Forgive me I have but two faces
One for the world
One for God
Save me
I cannot cry 'cause the shoulder cries more
I cannot die, I, a whore for the cold world
"



Videoyhteenveto Nightwishin parhaimmista biiseistä.

torstai 19. tammikuuta 2017

Jenni Vartiainen: Turvasana (2017)

Jenni Vartiainen julkaisi vihdoin uutta materiaalia Turvasana-singlen muodossa. Terra ilmestyi vuonna 2013, joten olen kyllä jo hyvän aikaa ehtinyt ajatella, että koska kuullaan jotain uutta. Vielä ei ole albumin julkaisupäivämäärää ilmoitettu, mutta kaippa se viimeistään syksyllä ilmestyy.

Turvasana on tehty yhteistyössä Jurekin kanssa, joka on tuttu mm. Antti Tuiskun, Johanna Kurkelan ja Erinin albumien tuottajana. Ennakkotietojen perusteella jotkut ovat punastelleet biisiä kuunnellessaan ja jossain myös mainittiin, että Vartiainen tekisi tulevalla albumilla jotain aivan toisin kuin aiemmin. Joten odotukset olivat kovat tälle ensisinkulle.

Biisin tuntee Vartiaisen biisiksi, mutta se ei kuitenkaan ole toisintoa aiemmasta tuotannosta. Jurekin mukaantulo varmasti vaikuttaa siihen, että saundimaailmaan on tuotu hitaasti kasvavia konemaisen koukeroisia ääniä, jotka luovat uudenlaisen sävyn biisille. Tuottajilla ja säveltäjillä on aina omanlaisensa tyyli, ja joidenkin kohdalla olen huomannut, että he tekevät toistuvasti samaa kuviota vähän eri muodossa. Kun kuulin, että Jurek on Jennin biisin taustalla, en varsinaisesti hyppinyt ilosta, koska ajattelin, että biisiä ei erota muun massan joukosta. Ehkä Jennillä on ollut biisin teossa riittävästi sanavaltaa tai sitten Jurek on monipuolisempi kuin ajattelin, mutta joka tapauksessa alun pelkoni osoittautui onneksi turhaksi. Taustojen äänimaailma loksahtaa kivasti yhteen tekstin kanssa ja tuntuu, että biisi on juuri tämäntempoisena oikealla raiteella, joten kyllä tätä mielellään kuuntelee.

Turvasana on koukuttava biisi, joka sopii Jennin suuhun, ja rikkoo sopivasti sitä tyyliä, jota Jenniltä (ehkä) odotetaan. Teksti ei nyt niin hurja ja roisi ole kuin etukäteen mediassa vihjailtiin, mutta tykkään kovasti biisin härnäävästä tunnelmasta ja flirtistä. Ja kyllähän Turvasana on rohkeampi kuin aiemmat biisit. Nettiin-biisissähän Ilpo kylläkin vähän kosketteli itseään, mutta muuten on liikuttu enimmäkseen perinteisemmissä rakkauslauluissa, kaipuussa ja epävarmuudessa. Lisäksi biisistä tulee väistämättä mieleen, että jos Fifty Shades of Grey -leffalle haluttaisiin suomalainen tunnari, niin tämä olisi kelpo valinta, koska samantyyppistä teemaa käsitellään ja onhan biisissä vähän sellaista rytmiäkin, joka sopisi leffan taustalle.

Tykkään Turvasanasta huomattavasti enemmän kuin Terra-albumin ensimmäisestä sinkusta (Junat ja naiset). Vaikka Junat ja naiset oli menevämpi, niin Turvasana on koukuttavampi ja iskevämpi. Tämän perusteella tuskin maltan odottaa, mitä muuta tuleva albumi kätkee sisäänsä.

"Sano se sana."

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #2: Bless the Child (2002)

Century child -albumi (2002) on tuonut korviemme iloksi Bless the child -biisin, joka kuuluu aina ja ikuisesti Nightwishien parhaimpien biisien listalle ja tällä kertaa sijalle kaksi.

Listaukseni on ollut aika CC-painotteista, ja albumi onkin minulle yksi yhtyeen tärkeimmistä, koska jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla en onnistunut löytämään albumista mitään vikaa. Ostin sen levymessuilta kauan sitten ja tuskin maltoin odottaa, että pääsen siihen tarkemmin tutustumaan. CC:tä kuuntelin aikoinaan myös kannettavalla CD-soittimella, joka ei kyllä ollut näin jälkikäteen ajateltuna erityisen käyttäjäystävällinen kokonsa tai soitonlaadun puolesta. (Jos laittoi soittimen väärään asentoon laukussa, eipä enää pyörittänyt levyä. Tai jos vähän otti juoksuaskelia, niin sitten juoksi kyllä biisitkin.)

Bless the child tuli tutuksi ensin "yhtenä CC-albumin biisinä" ja vaikka poikkeukselliselta kuulostikin, saavutti se vakaamman suosion vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Biisin intro on kuitenkin aina ollut sellainen, että se johdattelee mieleenjäävästi tuohon tummasävytteiseen, herkkään maailmaan ja ainutlaatuisiin tunnelmiin.

Kuten toistuvasti aina Nightwishin biisien kohdalla totean, niin myös Bless the childin sanoitusten runollisesta kauneudesta kertoo jotain se, että ilman taustamusiikkia, pelkästään sanoja lukemalla, kulkevat kylmät väreet aina käsiä pitkin selkärankaan. Teksti toimisi loistavasti erillisenä runonakin, ja melkeinpä jokainen lausekin ansaitsisi kunniamaininnan. Tarinassa sukelletaan ihmismielen syvimpiin ajatuksiin, rakkauden kaipuuseen, tunteiden kadottamiseen ja yksinäisyyteen, jopa turhautumiseen. Biisistä syntyviä fiiliksiä on vaikea lähteä erittelemään, koska tekstin, sävellyksen  ja Tarjan upean tulkinnan yhteistyö antaa mahdollisuudet useammille ajatuksille ja tunnetiloille, joita haluaa vain fiilistellä biisin tahtiin irtautuen pois tästä maailmasta. Erityisesti minua on aina kiehtonut biisin tuoma ajatus, että mikä on riittävän pitkä aika ajatella toista henkilöä, jotta tästä syntyy muisto (maailmankaikkeuteen).


"Think of me long enough to make a memory
Come bless the child one more time
"




lauantai 14. tammikuuta 2017

Ostoksia: Vesala, Jarkko Ahola, Rammstein, Nightwish

Ennen vuoden vaihtumista kartoitin vielä levy- ja kirjakokoelmaani. Ja pari paitaakin sattui osumaan ostoskoriin.

Nightwish-kokoelma karttui uuden Vehicle of Spirit -DVD:n myötä, jota en vielä kokonaan ole ehtinyt katsoa, mutta Webleyn konserttia olen aloitellut ja upealta kuulostaa. Ratinan konsertissa olin itsekin paikalla, joten sen myötä tämä hankinta saa henkilökohtaista lisäarvoa. Tilasin paketin Levykauppa Äxän kautta (kuten aika monet uutuudet nykyisin, kun Anttilaa ei enää ole), ja mukaanhan sai tuttuun tapaan valita myös paidallisen paketin. En ole juurikaan ostellut bändipaitoja 90-luvun jälkeen, mutta nyt näyttäisi olevan heräämässä uusi innostus. Onhan tässä tullut hankittua Vesala-paitaakin. Vaikkei kaikkia tulisi käytettyäkään, niin ovathan ne hienoja muistoja omasta ajastaan. (Kuten 90-luvulla hankkimani hävyttömän hieno Michael Jackson -paita, jonka kirjaimellisesti kulutin puhki. Se on edelleen tallessa, vaikka musta on muuttunut haalean harmaaksi ja reikiä on melkein yhtä paljon kuin Uuno Turhapuron paidassa.) Nightwish-paitoja taitaa tällä hetkellä olla kolme, ja luulisin, että kyllä niitä jatkossakin jokunen tulee vielä hankittua.


Vesala-kokoelma sai myös täydennystä oikein hyvillä löydöillä. Kerrankin Instagramista on jotain hyötyä. Heh. Nimittäin sieltä eteeni osui Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan rahoituskampanja, jota kautta sai ostaa valitsemansa tuotteen ja joita ei muualta saa (eikä toivottavasti tule saamaankaan, koska sitten pointti harvinaisuudesta katoaa). Tarjolla olisi ollut mm. DVD-versio elokuvasta, mutta halusin kuitenkin mielummin ostaa nimmaroidun soundtrackin, koska leffaa on helpompi sitten lainata muualta, kun taas CD:n haluan hyllyyn. Kallishan tuo CD oli, joten siksikin piti pitäytyä vain yhdessä tuotteessa, mutta toivon, että se maksaa itsensä ajan myötä takaisin. Ja kun olen lähtenyt keräämään kaikkea Vesalan soolotuotantoa, niin tässä sitä nyt sitten ollaan. Toinen löytö oli Tequila-single, jonka ostin jo pari kuukautta sitten eikä sekään toki ilmaiseksi irronnut. Viikon verran pohdin, että odotanko mahdollista toista tilaisuutta saada levy edullisemmin, mutta sitten totesin, että enemmän harmittaa, jos toista tilaisuutta ei tulekaan ja hintahan voi olla vielä pahempi, koska ei tiedä, miten suuri tähti Vesalasta on oikein muodostumassa. Taitaa olla toistaiseksi kallein hankkimani sinkku (yli 30 euroa). Hei, hei veronpalautukset. ;)


En päässyt tänä vuonna Jarkko Aholan Kallion kirkon keikalle ja yritän olla olematta katkera. Ketutusta hälventämään löysin onneksi jotain uutta Ahola-hyllyyn: Oulun All star big band goes heavy. Oioijoi. Sain tämän juuri jouluksi, joten kuuntelu on vielä kesken, mutta enköhän saa tänne blogin puolellekin levyarvostelun kirjoitettua ja julkaistua vielä tämän kuun aikana.


Rammstein-osastolle löytyi myös jotain uutta. Nimittäin viime vuonna julkaistu Rammstein - Koko tarina -kirja. Arvioin kirjasta julkaisinkin jo hieman aikaisemmin


Spotifyhyn ilmestyi jo hyvän aikaa sitten uusi Klavier-albumi ja sain selvitettyä, että CD-version saa ainoastaan tilaamalla varsinaisen nuottivihkon, jonka kylkiäisenä on myös tuo CD. No, kyllähän se passaa, että hyllyssä on Rammsteinin nuottejakin. Jos yhtyeen sanoitukset eivät nappaa, niin Klavier-albumi kertoo sointujen voimin täydellisesti sen, miten huikeita sävellyksiä Rammsteinin biisit ovatkaan. Voisin jopa vannoa, että kylmät väreet ovat albumia kuunnellessa taattu.  

Niin ja ensi kesän kahta konserttia silmälläpitäen oli pakko tilata kaksi Rammstein-aiheista paitaa. Provinssissa tuli jo sellainen olo, että tuon yhtyeen paitaa voisin pitää päälläni. Ja olihan se minusta ainakin hauska festareilla panna merkille, ketkä olivat selkeästi tulleet Rammsteinia kuuntelemaan. Mutta ajatteleminen kostautui Provinssissa: siinä vaiheessa, kun olin menossa kojulta paitaa ostamaan, niin suurin osa paidoista oli jo myyty ja/tai koot loppu. Kiitti vaan. No, virhe on nyt paikattu näillä kahdella paidalla, ja tänä vuonna olen fiksumpi ja aion kesän keikoilta ostaa kiertupaidan. Onpahan sitten selkäpuolen listassa kaksi sellaista paikkaa, joissa on ollut itse mukana. 



torstai 12. tammikuuta 2017

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #3: Forever Yours (2002)

Century child -albumin 82002) yksi monista tähtihetkistä on Forever yours -balladi, jonka valitsin Nightwishin kolmanneksi parhaimmaksi biisiksi.

Kappale on Nightwishin yksi hienoimpia, koskettavimpia ja liikuttavimpia balladeja. Tätä biisiä kuuntelin alkuun monta kertaa putkeen ja mietin, miten on mahdollista, että tällainen teos on osattu luoda. Se on pelkistetty ja syvällinen, siinä on herkkyyttä ja mahtavuutta.  FY kolahti kerrasta ja saa vieläkin silmäkulmat kostumaan ja kylmät väreet kulkemaan pitkin kroppaa. Koin melkein henkilökohtaisena loukkauksena, kun eräs tuttavani aikoinaan sanoi, että Forever yours ei ole biisinä oikein mistään kotoisin vaan on tylsä ja mitäänsanomaton rakkauslauluksi. Omaan ajatusmaailmaani ei (tuolloin) yksinkertaisesti mahtunut ajatus siitä, että joku kehtaa arvostella näin upeaa teosta ja sanoa, että se ei herätä tunteita. Sanoja on toki vähän eivätkä ne saa kuulijan päätä hämilleen kymmenillä salaisilla merkityksillään, mutta valitut sanat ovat sitäkin voimakkaampia. Yksinkertaisuudessaan kaunista, jonka sanoman Tarja tulkitsee taianomaisen lumoavasti ja sydäntä riipivästi.

"Whatever walks in my heart will walk alone "


tiistai 10. tammikuuta 2017

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #4: Wish I Had an Angel (2004)

Once-albumilta (2004) sinkkunakin julkaistu Wish I had an angel on listaukseni neljänneksi paras Nightwishin biisi.


Jos olisin valinnut ykkösbiisin vain sillä perusteella, mitä olen luukuttanut eniten, olisi Wish I had an angel ollut kiistaton voittaja.
Biisi ei tehnyt ensimmäisellä kerralla lähtemätöntä vaikutusta, mutta radiosta kuulin sitä toistamiseen (hämmentävää kyllä, ei radio onnistunut pilaamaan biisiä) kuten myös hyllystäni löytyvältä Once-albumilta. Lähes huomaamatta biisi muuttuikin suursuosikikseni, ja saatoin toistaa sitä monta kertaa putkeen. Ajattelin aina välillä, että täytyyhän minun nyt jotain muutakin biisiä välillä kuunnella, mutta ei, halusin Wish I had an angelin vielä yhden kerran.

Livenä kuulin sen ensimmäistä kertaa Anetten laulamana, pre-Tuskan päätösbiisinä vuonna 2008. Enkä muista hetkeen suurempaa tykitystä kokeneeni, kun biisi pyroineen pärähti soimaan. Nightwish oli tulessa ja sai katsojat mukaan viimeiseen loppurutistusbiletykseen. Keikka oli ensimmäinen Nightwish-keikka, ensimmäinen kerta Tuskassa ja taisi olla jopa ensimmäinen merkittävämpi hevikeikkani. Tuo päivä on edelleen hyvin mielessä ja muistan, miten silloin ihastuin yleisön moitteettomaan käyttäytymiseen. Silloin huomasin, että hevikonsertissa ei tule kyynerpäästä tarkoituksellisesti kuten popkeikoilla ja sen, että vaikka porukkaa on silmänkantamattomiin, niin silti on koko ajan tilaa hengittää. Se oli upeaa ja poikkeuksellista verrattun aiempiin kokemuksiini.

On tietysti vaikea sanoa, miten biisiin suhtautuisi, jos sen olisi alunperin laulanut pelkästään Tarja. Sanoisin kuitenkin tämän version valossa, että duetointi tekee biisistä elävämmän ja jopa raaemman. Marco on täydellinen omalla alueellaan (jälleen) ja tuo biisiin oman kieroutuneen vivahteensa Tarjan lumoavan enkelimäisenä, mutta ei täysin viattomana, soivan laulun rinnalle. Wish I had an angelin demoversio on poikkeuksellisen hyvä sekin, koska yhdessä vaiheessa kuuntelin sitä paljon enemmän kuin albumiversiota. Demoversion rosoisuus melkeinpä toimii biisin tekstin kanssa paremmin kuin viimeistelty versio. Molempi parempi. Teksti on tässä biisissä mielestäni aika helposti tulkittavissa enkä ainakaan vielä ole keksinyt sanojen taustalle jotain sellaista tarinaa, jota ei sanoissa selkeästi jo ilmaistaisi. Syntejä, viattomuutta, himoa, kauneutta ja mielen pimeyttä samassa paketissa.

"Deep into a dying day
I took a step outside an innocent heart
Prepare to hate me fall when I may
This night will hurt you like never before"




maanantai 9. tammikuuta 2017

Ulf Lüdeke: Rammstein - Koko tarina (2016)

Ulf Lüdeke on kirjoittanut "historiikin" Rammsteinista. Siinä käsitellään yhtyeen synnyn vaiheita, nousemista maailmanmaineeseen, ongelmakohtia ja Till Lindemannin persoonaa. Kirjassa tulkitaan jonkin verran sanoitusten sisältöä ja millaisia ongelmia biisien monitulkinnallisuudet ovat aiheuttaneet bändille. Koko tarinaa kirja ei kerro, koska 20 vuoden monivaiheista uraa musiikkimaailman huipulla ja kriitikoiden hampaissa ei vain voi niputtaa 232 sivuun. Hämmentävää on myös se, että näin lyhyessä kirjassa lähdeluettelo pitää sisällään 150 kohtaa. Sisällöstä olisi voinut kuvitella lähteitä olleen vain muutama kymmen.


Lüdeke kurkkaa pikkuisen jokaiselle osa-alueelle, mutta koska bändiä ei ole kirjaa varten haastateltu, ei tässä päästä pintaa syvemmälle ja mielenkiintoisiin pohdintoihin. Oikeastaan kuka tahansa fani olisi voinut vastaavan kirjan kirjoittaa omien lehtileikekokoelmien ja videoiden making of -koosteiden perusteella.

Kirja toki tuo hyvin esille sen, miten Saksan rankka historia on vaikuttanut Rammsteinin syntymiseen ja biisien luomiseen. Kun historian faktat on tuotu esille rinnan bändin tarinan kanssa, tuntuu, että ymmärrän aiempaa paremmin, miksi Saksassa yhtyeen musiikkia on ollut niin vaikea sulattaa, mutta sensuurilistalle joutuminen taas vaikuttaa enemmänkin ylireagoinnilta. (Osataan sitä muuallakin kuin Suomessa.)

Saksalaisten häpeä omaa historiaa kohtaan selittää toki sen, että yhtyeen militaristisia lavaesiintymisiä ja provosoivaa tuotantoa on ollut vaikea alkuun käsittää ja sulattaa, kun ei ole oikein edes tiedetty, mitä mieltä yhtye oikeasti esille tuomistaan asioista on. Ihmiset ovat kovasti halunneet lokeroida yhtyeen milloin mihinkin siinä onnistumatta eikä tilannetta ole helpottanut se, että yhtye ei tekemisiään ole juuri selitellyt. Tokihan sitä vähemmästäkin alkaa median edustajia ja viranomaisia ärsyttämään. Mielenkiintoista onkin nähdä, millaisia tunnekuohuja tuleva albumi herättää, koska vahvasti epäilen, että kyllä siitä taatusti pieni pöhinä ainakin Saksassa saadaan aikaseksi.

Koska en yksityiskohtaisesti yhtyeen alkuvaiheita tunne, kirja kyllä tarjosi minulle uuttakin tietoa, joten pisteitä siitä. "Koko tarinana" se kuitenkin jää hyvin vaisuksi ja onkin harmillista, että näin mahtavasta ja värikkäästä bändistä on tehty näin suppea ja väritön kirja. Ylistyslauluissakaan ei ole mitään vikaa, mutta aika nopeasti alkoi hiertämään, miten Lüdeke toistuvasti painottaa, miten massiivisia ja viimeiseen asti hiottuja yhtyeen lavaesiintymiset ovat. Ei lukija ole tyhmä; kyllä vähemmälläkin pystyy sisäistämään, miten upea yhtye onkaan esiintyessään.

Yleensä biografioissa on mukana myös hyvät kuvaliitteet. Ihan pieni juttu, mutta itse ainakin petyin siihen, että kirjassa on vain yksi osio kuvia eikä siinäkään kovin montaa. Kyllä näin visuaalisesta bändistä olisi pari kolme kuvaosiota saanut, ja bonukseksi kirjan loppuun olisi voinut lisätä diskografian kuvineen. Mistä tulikin mieleeni, että kun kerrottiin miten, Liebe ist für alle da -albumin visuaalinen ilme herätti pahennusta, niin jos kirjaa lukee joku tuotantoa tuntematon, niin olisihan se ollut ihan paikallaan lisätä juurikin näitä kuvia tarinan oheen.

Yhtyeen fanina kirjan toki lukee ihan mielellään ja jonkinmuotoisen kokonaiskuvan kyllä saa, mutta lopputulos on yhtyeen saavutuksiin ja bändin jäsenten persooniin nähden jäänyt turhankin vajavaiseksi. Koska yhtyeen biisitkin herättävät niin monenlaisia tulkintoja ja tunteita, olisin toivonut, että historiikkiin olisi panostettu enemmän ja pureuduttu paljon syvemmälle. En kaipaa selityksiä biiseille, koska yhtyekään ei niitä ole julkisesti lähtenyt avaamaan, mutta aivan hyvin olisi voinut käsitellä aina yhden kappaleen verran kunkin albumin syntyprosessia, sinkkubiisejä ja sitä, miten uusi musiikki otettiin vastaan. Ja mitä siitä sitten seurasi. Nytkin noihin asioihin vähän mennään, mutta jälleen pelkkien kenen tahansa saatavilla olevien haastatteluiden pohjalta. Epäluottavainen kun olen, niin suhtaudun aina varauksella siihen, että kirjaan käytetään lehtiartikkeileita lähteinä. Tunnetusti toimittajat tulkitsevat ihmisten sanomisia miten sattuu ja muokkaavat sanomisia siten, että saadaan mahdollisimman myyvä lehti. Ja Rammstein varmasti voisi tarkoituksella vedättää toimittajia, provosointi kun heidän tyyliinsä kuuluu ja näin kirjassa faktoina esitetyt asiat eivät välttämätät ole faktaa lainkaan. (Eihän tietysti mikään estä yhtyettä vedättämästä kirjan pohjatyöksi tehtävissä haastatteluissakaan, mutta kiusaus varmasti olisi pienempi.)

Kirja herätti mielenkiinnon tietää yhtyeestä enemmän, mutta sai samalla toivomaan, että joku kirjottaisi oikean biografian, joka on selkeästi jäsennelty ja laajempi eikä turvaudu sisällön puutteessa toistamaan jo aiemmin mainittuja asioita.

Rammsteinia käsittelevä kirja on ensimmäinen kirja vuoden 2017 lukuhaasteeseen ja kuittaan tällä kohdan 35: kirjan nimessä on erisnimi.

torstai 5. tammikuuta 2017

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #5: Slow, Love, Slow (2011)

Imagianerum-albumin  (2011) Slow, love, slow valikoitui Nightwishin 5. parhaaksi biisiksi, sillä jopa vuosia myöhemmin se on mielestäni yksi hienoimpia osoituksia Nightwishin musiikin monipuolisuudesta. Yhtye ei ole vain metallibändi, joka toistaa samaa kaavaa levy levyltä vaan kokeilee aina jotain uutta.

Slow, love, slow on yksi upeimpia ja yllättävämpiä biisejä NW:n koko tuotannossa. Vaikka kuinka tykkään Floorista, niin SLS on niin vahvasti Anetten biisi, etten koe Floorin versiota yhtä toimivana. (On toki sellaisia Tarjankin aikaisia biisejä, joita en koskaan halunnut Anetten laulavan, vaikka Anettesta tykkäsin yhtä lailla.)

Tiedän, että tämä on yksi niistä yhtyeen biiseistä, joka jakaa mielipiteitä kovastikin, koska tyyli on "väärä". Itse ajattelen asian mielummin niin, että yhtye itse saa valita, millaista musiikkia haluaa soittaa ja mitä elementtejä yhdistellä, ja kuulijat joko tykkäävät tai eivät. Mitäänhän ei ole pakko kuunnella, jos ei tykkää. Mutta se, että sanotaan, että yhtye ei saisi itse valita, millaisia ratkaisuja tekevät musiikillisesti, on hämmentävää. Sehän juuri kertoo luovuuden monipuolisuudesta, että uskalletaan kokeilla erilaisia asioita, vaikka varmempaa voisikin olla tehdä se sama levy 20 kertaa.

Olin Helsingin Anttilassa jonottamassa levyä sinä yönä, kun se julkaistiin ja se oli kyllä hieno hetki. Muut asiakkaat olivat jo nukkumassa, mutta intohimoisimmat Nightwish-fanit olivat kokoontuneet jonottamaan albumia ja nimmareita. Tunnelma oli odotuksesta jännittynyt, mutta leppoisa ja fiilistä nostatti entisestään se, kun Kampin kaiuttimista alkoi soida aiemmat Nightwishin biisit. Odottajien huomatessa, mitä musiikkia soitettiin, nousi hymy monen huulille. Kunpa jonottaminen olisikin aina näin hienoa. Hyvää fiilistä lisäsi se, että ihmiset osasivat jonottaa nätisti ja käyttäytyä esimerkillisesti eikä muistaakseni minkäänlaista hämminkiä syntynyt, vaikka porukkaa olikin reippaasti ja läsnä oli kaikkien ihailemat supertähdet.

Kun pääsin kotiin, piti levy tietysti heti pistää soittimeen. Ja sieltä muiden helmien joukosta löytyi Slow, love, slow. Rakastuin biisiin korviani myöten jo ensitahdeilla. Nightwish ja jazz olivat täydellinen yhdistelmä, jota aiemmilla levyillä ei ole kuultu. Biisissä on täydellistä hämyisen klubin tunnelmaa, pehmeitä sanoja ja kiireettömyyttä. SLS on kuin huume, joka hitaasti ottaa kuulijan valtaansa ja lamaannuttaa hyvänolon tunteeseen niin, ettei tahdo tehdä mitään muuta kuin kuunnella.


"I wonder
Do I love you

or the thought of you?"


tiistai 3. tammikuuta 2017

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #6: Higher Than Hope (2004)

Once-albumin (2004) päättää Higher than hope -biisi, joka on listaukseni 6. paras Nightwishin biisi.

Higher than hope on tehty syöpää sairastaneen Marc Bruelandin muistolle. Marc ihastui Nightwishiin Walking in the air -kappaleen kautta etsiessään uusia biisejä DJ-keikoilleen. Biisi oli miehelle kyllä tuttu jo lapsuudesta, mutta Nightwishin versiossa oli jotain uutta ja mieleenpainuvaa, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Marcin äiti omalta osaltaan edisti sitä, että Marc lopulta pääsi yhteyksiin Tuomas Holopaisen kanssa, ja lopulta miehistä tuli ystävät. Marc jopa pääsi käväisemään lavalla ennen Walking in the air -biisin esitystä.

Tuomas sai Marcin vahvuudesta ja rohkeudesta inspiraation biisiin, ja loppupuolella kuullaankin otteita yhdestä Marcin haastattelusta. Vieläkin surullisemman tarinasta tekee se, että Marc ei elänyt niin kauan, että olisi ehtinyt valmiin biisin kuulemaan.

Jo ennen taustatarinan tuntemista pidin biisiä yhtenä Nightwishin koskettavimmista ja sellaisena, joka tuntui suuremmalta kuin mikään muu musiikki. Higher than hope on yhtyeen tyyliin ja myös tarinan sanomaan sopien mahtipontinen, ja suuremman tarinan taakse katsoessaan voi aistia jopa lohtua. Biisissä liikutaan surullisissa tunnelmissa, mutta silti maailmankaikkeus on suurempi kuin yksi ihminen, ja vaikka ihminen on poissa, unelmat ja toiveet jatkavat omaa matkaansa jäljelle jääneiden joukossa. Higher than hope verhoaa päivät ja yöt tummaan, muodottomaan usvaan, jossa toivon säilyttäminen on haasteellista, päivittäistä taistelua. Silti on olemassa tietoisuus siitä, että synkkyyden takana, jossain tuolla kaukana nousevan auringon säteissä on vielä reitti halki epätoivon ja pimeyden.

"Now my dreams are left to live through you"


maanantai 2. tammikuuta 2017

Suomi 100 vuotta -avajaiset (31.12.2016, Helsinki)

Suomi käynnisti Suomi 100 vuotta -juhlavuoden 31.12.2016 pidetyillä avajaisjuhlilla, joissa lopulta kävi noin 100 000 ihmistä. Aikamoinen määrä yhdelle päivälle harvaan asutussa Suomessa.

Koko päivän kestäneet avajaiset huipentuivat illan konserttiin ja ilotulitukseen. Katsoin konsertin ensimmäiset minuutit telkkarista ja kun kamera kuvasi yleisömerta, olin hieman yllättynyt ihmismäärästä. Melkein olisi voinut kuvitella, että kyseessä on maailmantähden konsertti, vaikka esiintyjät olivatkin "vain" kotimaisia.

Kävelin Hesperianpuiston kautta kohti tapahtumapaikkaa ja pysähdyin monen muun tavoin ihastelemaan ja kuvaamaan Kari Kolan puistoon luomia valotaideteoksia. Niitä oli eri puolilla puistoa ja sävyiltään olivat sinisiä, totta kai. Hauskana yksityiskohtana huomasin myös, että ainakin Töölönlahden viertä kulkevan kevyenliikenteenkäytävän katuvalot olivat myös muutettu sinisiksi.

Karujen puunrunkojen ja lehdettöminä kiemurtelevien oksien taustalla hohkaava sininen valo ja kostea ilma saivat aikaan sen, että muuten pilkkopimeässä illassa puisto muuttui mystiseksi jännitys- tai tieteiselokuvan näyttämöksi. Tunnelma oli hämyisä, hieman jännittävä, mutta kaunis. Jos olisi ollut tavallinen, rauhallinen, jopa autio, joulukuun ilta, niin mielikuvitus olisi voinut vapaammin alkaa kehittelemään erilaisia tarinoita puiston kasvottomista asukeista ja omituisista sumupilvistä.



Finlandia-talon kohdilla ihmisiä oli jo seisoskelemassa enemmän, mutta välistä mahtui vielä kulkemaan. Ajattelin, että kokeilen mahdollisuuksiani päästä lähemmäs lavaa. Suunnilleen Musiikkitalon takana ihmismassa näytti läpäisemättömältä (olisi sinne mahtunut, jos olisi vaivautunut puikkelehtimaan) ja käännyinkin ympäri, koska ajattelin, että jos jatkan pidemmälle, en pääse irtautumaan massasta ennen aamua.

Kiersin Musiikkitalon ympäri ja huomasin, että Manskun jalkakäytävän aidan edusta oli jo aivan tukossa, koska kansalaisia oli sielläkin jo useammassa rivissä. Aidosti ihmettelin, että porukkaa oli saapunut paikalle niin paljon ja olivat ihan kuin kukaan ei enää välittäisi omasta henkilökohtaisesta tilastaan. ;)

Lopulta löysin Musiikkitalon viereiseltä tilalta pienen rakosen, josta näin lavan toisen näytön ja ylärakenteiden valot. Se riitti, koska ympärilleni katsoessa totesin, että aivan sama minne menisin, niin näkyvyys lavalle ei ainakaan parane.

Olin paikalla n. 22:30 tienoilla, joten ehdin kuunnella Robinin, Saara Aallon, Samuli Edelmanin, Hurriganesin ja Jenni Vartiaisen. Välissä esiintyi myös muutama muu artisti, joita en biiseistä enkä ulkonäöstä tuntenut. Jenni Vartiaisen ja Saara Aallon takia pääasiassa paikalle tulinkin, joten minua ei haitannut, että missasin Paula Koivuniemen, mutta Alman olisin mielenkiinnosta kyllä voinut katsoa. Hänen soittaessaan olin vielä toisella puolella Töölönlahtea, mutta vettä pitkin kantautuva kumina kuulosti kyllä menevältä.

En kuuntele Robinia enkä ole häntä missään tapahtumassa nähnyt, joten hän onnistui yllättämään positiivisesti. Kundi veti livenä hienosti, mutta Robinin oma biisi oli tapahtuman teemaan nähden mielestäni liian hidastempoinen. Olisin toivonut Robinilta vähän vauhdikkaamman biisivalinnan, koska olen kuullut, että hän on menevätempoisissa kappaleissa parhaimmillaan. Hyvä meininki ja läsnäolo, ja jos ihmeempiä ei eteen tule, niin pitkää uraa voisi hänelle ennustaa.


Samuli Edelmann esitti (Sinä olet) Aurinko -biisistä letkeämmän, jopa reaggea-vivahteisen version. Vaikka biisi on hyvin kesäinen, niin sen tahtiin oli kiva jammailla kylmenevässä illassa. Ja ollaanhan tässä jo kovaa vauhtia menossa kohti kesää, juhannukseenkin on vain puoli vuotta.


Saara Aalto puolestaan esitti bravuuriksi muodustuneen SIAn Chandelier-kappaleen. Tapahtuman äänentoisto osoitti laadukkuutensa, kun Saaran huikea ääni kajahti ilmoille. Vaikka hän taisi kärsiä pienestä flunssasta (ei vetänyt kaikkein korkeimpia kohtia niin korkealta ja kirkkaasti kuin aiemmin), niin hienolta kuulosti ja kylmät väreet menivät käsiä pitkin muustakin kuin viileästä ilmasta ja paikallaan seisomisesta johtuen. Upea veto, joka keräsi huikeat aplodit.

Hurriganesin esiintymisen aikana (kahden biisin medley, joista ensimmäisen biisin nimi ei nyt millään muistu mieleen, mutta toisena oli Get on) Michael Monroe varasti koko show'n. Mies on 54 vuotta, mutta vauhti on yhä huikea eikä karisma ole rapissut tippaakaan. Erityisesti ympärilläni oleva vanhempi väki tuntui pääsevän parhaiten fiiliksen tämän biisin aikana.


Jenni Vartiainen esiintyi n. klo 23:45, ja biisinä oli tietysti Mä en haluu kuolla tänä yönä. Ennakkoon jo mietin, että kyseinen biisi olisi täydellinen tähän iltaan ja että mikä tahansa muu biisi voisi olla "pettymys". No, onneksi tuo kuultiin ja saatiinhan siinä aikaan yhteislauluakin. Onhan ne hetket hienoja keikalla kuin keikalla, mutta tässä illassa siinä oli lisänostetta, kun kymmenettuhannet laulavat yhdestä suusta: "Mä en haluu kuolla tänä yönä!" Fiilis ylettyi kattojen ylle, ja biisin sanojen noustessa kansan huulilta, tuli aidosti sellainen olo, että tänä iltana noita sanoja todella tarkoitetaan. Taisipa MEHKTY-biisiin juuri tulla uusi muisto, jota voi vuosien päästä biisiä kuunnellessaan muistella.

Jennin esityksen jälkeen lähdin takaisin Töölönlahdenrantaan, koska ajattelin, että sieltä näkisi ilotulituksen paremmin. (Sen takia missasin Samulin ja Jennin dueton, koska ajattelin, että Jennin osuu oli tässä. Onneksi sen näkee vielä Areenasta.) No, niin ajatteli muutamat muutkin lähteä. Siellä sitten jonoissa kipitimme kukin etsimään sopivan tähystyspaikan ennen kuin vuosi vaihtuisi. Ja etsiä vähän aikaa saikin, jos halusi nähdä myös kevyesti jäätynyttä vedenpintaa eikä vain pelkkää taivasta.

Ilotulitukset olivat hienot, vaikkakin ohi aika nopeasti. Daruden soittoa ei ilotulitusten aikana kuulunut (tai ehkä vain minä en huomannut), mutta eipä sitä kaivannutkaan. Räiskinnässä oli väriä ja monipuolisuutta, ja kuuluipa puistossa useampaankin otteeseen spontaaneja ooh-huudahduksia. Ja kuten asiaan kuuluu, niin esityksen päätyttyä taputettiin riemuisasti kuin parhaimmassakin konsertissa.


Minulle tapahtumasta jäi erittäin hyvät fiilikset. Kokonaisuuteen oli panostettu, koska juhlista todella oli saatu koko kansan tapahtuma, ja uskoisin, että kynnys tulla paikalle oli aika pieni. Kertoohan nuo hurjat kävijämäärätkin sen, varsinkin, kun ennakko-odotukset taisivat olla jotain 60 000 kävijän tienoilla. Aristikattaus oli mielestäni ihan hyvä, vaikka olivat aika lailla saman genren edustajia. Minä jätin välistä ne, jotka eivät kiinnostaneet, joten näin sain itse muokattua illasta itselleni sopivan. Ja se tapahtumassa juuri oli parasta: jokainen sai mennä ja tulla kuten halusi, maksaa tai olla maksamatta, ja silti sai olla osana satavuotiaan Suomen juhlavuoden ensimmäisiä hetkiä.

Kaikkia ei koskaan voi miellyttää ja aina löytyy niitä, jotka itkevät, että huonot artistit ja huono ilotulitus. Paikalle ei onneksi ole kenenkään pakko tulla vaan aina on muita vaihtoehtoja. Uskon, että suurin osa oli laillani tyytyväinen iltaan, koska näin paljon iloisia kasvoja ja spontaaneja ihastusta ilmaisevia sanoja. Tapahtuma oli suunnattu kaikenikäisille ja oli hienoa huomata, että iltasellakin liikkeellä oli aivan kaikenikäisiä. Yksi asia kuitenkin puuttui. Nimittäin urpoja, riitahaastavia känniörveltäjiä ei tielleni osunut, mikä on tuon kokoisessa massassa suuri ihme. Toki alkoholia oli nautittu ja osasta sen huomasi helpommin kuin toista, ja eräs keski-ikäinen nainen ei meinannut pysyä jaloillaan konserttia kuunnellessaan, mutta hänkin piti suunsa kiinni eikä haastanut riitaa, kunhan kokeili kuinka takamuksen saa nurmikkoon eri tavoilla. Joten omasta vinkkelistä katsottuna voisin sanoa, että paremmin ei olisi ilta voinut mennä ja Helsinki voi olla ylpeä järjestämistään juhlista. Positiivista fiilistä, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja monipuolista kulttuuria; näillä on hyvä aloittaa uusi vuosi.




.