keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Spotifyn musiikkivuosi 2016 (yhteenveto)

Viime vuosina Spotify on laatinut kuuntelukäyttäytymistä mielenkiintoisia tilastoja, joita on ollut kiva vertailla aiempaan vuoteen ja kavereiden kanssa. Tänä vuonna Spotify päätti uudistua eikä My Year in Music -tyyppistä yhteenvetoa ollut saatavilla samaan tapaan kuin viime vuonna. Tänä vuonna tilastot lähetetään sähköpostina (jos on muistanut ruksia omista asetuksistaan kohdan, jossa hyväksyy mainospostin vastaanottamisen). Sähköpostissa tulevat tilastot ovat paljon suppeampia ja kriteereitäkin on paljon vähemmän. En tykkään yhtään tällaisista uudistuksista ja mitä Spotifyn forumilta olen lukenut, niin eivät tykkää monet muutkaan. Toivottavasti tästä lähtee sen verran palautetta, että ensi vuonna palataan entiseen, koska juuri laajamittaisempi yhteenveto on mielestäni tehnyt Spotifysta mielenkiintoisemman kuin kilpailijoistaan. Himokuuntelijat kun haluavat dataa omista kuuntelukäyttäytymisistään ja tämän vuoden versio ei ole kovinkaan kummoinen.

Jäin kovasti kaipaamaan etenkin kuunnelluimpien albumien listausta tai musiikinkuunteluun käytetyn ajan vertausta viime vuoteen. Lisäksi olisin halunnut tiedon viime vuoden tapaan siitä, että montako kertaa olen biiseistä suosituinta/suosituimpia kuunnellut. Mutta no, mennään nyt näillä, mitä on tarjolla.


Vuoden 2016 tilastot antavat vain kolme kuunnelluinta biisiä.
1. Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa
2. Vesala: Tytöt ei soita kitaraa
3. Vesala: Rakkaus ja maailmanloppu




Viime vuonna TOP 5 puolestaa näytti tältä:
1. Rammstein: Du riechts so gut
2. Vesala: Tequila
3. Lindemann: Praise abort
4. Rammstein: Der Meister
5. Rammstein: Wollt ihr das Bett im Flammen sehen


Vuonna 2014 Spotify puolestaan antoi 10 (!) kuunnelluinta biisiä
1. Michael Jackson: Blood on the dance floor
2. Club for five: Ostoskävelyllä
3. Justin Timberlake: True blood
4. Pitbull: Feel this moment
5. Justin Timberlake: Sexyback
6. Michael Jackson: In the closet
7. Shaggy: It wasn't me
8. Inner Circle: Sweat
9. Juanes: La Luz
10. Christina Aguilera: Car wash


Aika paljon on tullut Vesalan biisejä kuunneltua, koska edes Rammstein ei ole päässyt kärkisijoille. Vaikka Vesala-albumia olenkin kuunnellut todella paljon, en ajatellut, että kolmen kärkeen ei muita mahtuisi. Ja ennen kaikkea olisin ajatellut, että Rakkaus ja maailmanloppu olisi ollut ykkönen, koska mielestäni sitä olisin kuunnellut eniten. Saa nähä, mitä tilastoille sitten tapahtuu, kun Vesala julkaisee seuraavan sooloalbuminsa.

Kun pari vuotta sitten Spotify on antanut käyttäjille 10 parasta biisiä ja nyt vain kolme, niin herää kysymys, että onko säästötalkoot yltäneet jo tällekin osastolle?


TOP 5 kuunnelluinta artistia v. 2016
1. Rammstein
2. Christina Aguilera
3. Vesala
4. Nightwish
5. Leevi and the Leavings


TOP 5 vuonna 2015 
1. Rammstein
2. Agnetha Fältskog
3. Christina Aguilera
4. Leevi and the leavings
5.  ABBA

TOP 5 vuonna 2014
1. Christina Aguilera
2. Agnetha Fältskog
3. Leevi and the leavings
4. ABBA
5. Justin Timberlake


Kuunnelluimpien artistien TOP 5:n lopputulos oli sekä odotettavissa että yllätys verrattuna viime vuoteen. Osasin arvata, että Rammstein on kuunnelluin ja muita tuloksia olisin epäillyt väärennetyiksi, mutta Agnetha Fältskogin ja ABBAn tipahtaminen listalta yllätti aidosti. Kuuntelen toki musiikkia muutakin kautta kuin Spotifysta, mutta kyllä tämä siltikin aika lähellä totuutta varmasti on.

Nähtävästi ihminen jaksaa yhtä albumia (Vesala) kuunnella ihmeen paljon vuoden aikana, koska se pärjää vertailuissa sellaisille artisteille, joilta tarjontaa on huomattavasti enemmän. Kertonee jotain siitä, että Vesalan debyytti on ollut aidosti laadukasta ja omaan makuun sopivaa musaa, joka kestää kulutusta eikä ole vain hetken huumaa, joka kestää vain hetken aikaa albumin ilmestymisen jälkeen.


Ja vielä suosituimmat genret tänä vuonna
1. Finnish pop
2. Dance pop
3. Pop
4. Euro pop (hahaa, ysäri?)
5. Pop rap (Whaat??)

En ollut itselleni laittanut ylös viime vuoden genrejä, jos ne nyt oli saatavilla, joten vertailua ei tämän osilta pääse tekemään. Koska kuitenkin kuunnelluimmat artistit olivat aika lailla samat, niin varmaan viime vuonna myös pop on ollut pääosassa genrelistassa. Ihmettelen kyllä, että huolimatta siitä, miten paljon Rammsteinia Spotifyn kautta kuuntelen, ei kyseinen genre muka pääse viiden parhaan joukkoon. Ja en kyllä oikeasti tajua, että mitä ihmettä on pop rap? En kuuntele rappia, en ole edes kaappifani, niin olisi ihan hauska tietää, mitkä artistit/biisit tuohon genreen kuuluvat.

Kokonaisuudessaan Spotifyn kautta tuli kuunneltua 658:a eri artistia (viime vuonna luku oli 616), eli jotain uutta olen onnistunut tänäkin vuonna löytämään. Yhteensä eri biisejä puolestaan tänä vuonna tuli kuunneltua 1 920 kappaletta.

Lisäksi yhteenvetoon kuuluu vuoden kuunnelluimmista biiseistä tehty soittolista (101 biisiä). Tämä on kyllä plussaa tämän vuoden datassa. Jos vielä jaksaisi tallentaa kyseisen soittolistan (tai pitää sen vuoden loppuun asti soittolistalistassa), niin ensi vuonna voisi sitten suorittaa vertailuja, että mitä biisejä on tullut lisää tai poistunut. Tietysti vielä parempi olisi, jos näkisi jokaisen kappaleen kohdalla, montako kertaa se on soinut.

Elän edelleen siinä toivossa, että ensi vuonna on jälleen tilastoja saatavilla ja toivottavasti jotain parempaa kuin tämän vuoden supistetut listaukset. Koska palvelu kuitenkin tilastoja kerää, niin saisi siitä käyttäjilleenkin jakaa sellaiset versiot, jotka tyydyttävät tilastoista diggailevia.

Jos jotain ennusteita tässä vaiheessa uskaltaisin heittää, niin sanoisin, että Jarkko Aholan Romanssi ainakin pääsee kovaan kuunteluun, jopa voisi olla tilastoissa ensi vuoden Vesala. Rammstein varmasti pysyy edelleen ykköspallilla, koska keikkakalenteriini on merkattuna kaksi konserttia (Vantaa ja Tallinna), ja niitä pitää toki fiilistellä puoli vuotta ennen ja puoli vuotta jälkeen. Mitä enemmän näitä tässä pohdin, niin sitä hienompaa kyllä olisi, jos Spotifysta saisi tilastoja muutenkin kuin kerran vuodessa.
No, ensi vuotta odotellessa. ;)




torstai 22. joulukuuta 2016

A Royal Christmas (2014)

Alkuperäinen nimi: A Royal Christmas (TV-elokuva)
Käsikirjoitus: Janeen Damian, Michael Damian, Neal H. Dobrofsky, Tippi Dobrofsky
Ohjaus: Alex Zamm
Musiikki: Chris Hajian
Pääosissa:  Lacey Chabert (Emily Taylor), Stephen Hagan (Leo James/Prince Leopold), Jane Seymour (Queen Isadora), Simon Dutton (Vicor)

Cordonian prinssi Leopold on naamioitunut tavalliseksi opiskelijaksi ja seurustelee tavallisen työläisperheen tytön, Emilyn, kanssa. Seurustelussa tullaan siihen pisteeseen, että prinssin täytyy paljastaa todellinen henkilöllisyytensä, ja Emily on tietysti hieman yllättynyt, mutta ottaa uutisen hyvin vastaan.

Prinssi haluaa viedä tyttöystävänsä näytille linnaansa, mutta kuningatar Isadora ei sitten ihastukaan poikansa tavanomaiseen tyttöystävään. Kuningatar haluaisi poikansa mielummin palaavan yhteen ex-tyttöystävänsä kanssa, joka sentään on siniverinen ja on muutenkin kelvollinen jatkamaan sukua.

Vierailu ei ole Emilylle helppo, sillä kuningatar on erityisen epäkohtelias ja kylmä nuorta tyttöä kohtaan, koska haluaa saada tahtonsa läpi. Vaikeuksien kautta edetään lopulta onnelliseen loppuun, jossa kaikilla on kivaa.

Netflixistä tämän bongasin ja koska pidän Jane Seymouresta ja kuninkaallisista elokuvista, niin ajattelin, että annan tälle mahdollisuuden. Vaikka välillä nämä Netflixin suositukset arvelluttavat, niin silti sieltä joukosta löytyy välillä hauskoja ja viihdyttäviä romanttisia elokuvia. A Royal Christmas valitettavasti tuotti pettymyksen. Jaksoin sen kyllä katsoa loppuun, vaikka muutaman kerran meinasin luovuttaa.

Leffan juoneen ei ole keksitty minkäänlaista yllättävää käännettä tai uutta hahmoa, jota ei olisi kuninkaallisaiheisissa elokuvissa jo käytetty. A Royal Christmas taitaa sisältää melkeinpä kaikki mahdolliset kliseet, joita tämäntyyppisessä elokuvassa vain voi olla. On orpoja, joita prinssi ja tyttöystävä auttavat avokätisesti ja on palvelusväkeä, jota kuningatar halveksii, mutta joiden kanssa Emily ystävystyy. Kun Emily ajetaan palatsista pois, "kaikki" jäävät hänen maanläheistä ja ystävällistä persoonaansa kaipaamaan ja prinssi puolestaan vihoittelee äidilleen, koska tämä on niin julma ja kylmä pojan elämän rakkautta kohtaan. Loppuratkaisun arvaa oikeastaan jo elokuvan ensimmäisten viiden minuutin aikana, ja mielestäni lopun käännekohta oli ärsyttävän epäuskottavasti kirjoitettu.

Pääsisin varmaan vähemmillä ärsytyksillä, kun suorilta jättäisin katsomatta tämäntyyppisiä elokuvia, mutta haluan löytää sieltä joukosta ne paremmat elokuvat. Tiedän nimittäin, että niitä kyllä on. A Royal Christmas on toki viihdyttävä ja ihan kiva (nuoremman väen) elokuva, mutta vaikka Seymour vetää homman kotiin siinä määrin kuin käsikirjoitus siihen antaa mahdollisuuksia, niin ei tästä joulumieltä saa. Lacey ja Hagan ovat ihan kiva nuoripari, vaikka Laceyn hahmon yli-innokuus vähän ärsyttääkin varsinkin elokuvan loppupuolella. Prinsessapäiväkirjoista ollaan varmasti myös montaa mieltä, mutta itse pidän niistä elokuvista todella paljon ja niihin verrattuna A Royal Christmas tuntuu vain halvalta Venäjän puolelta ostetulta kopiolta.











maanantai 19. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #7: Slaying the Dreamer (2002)

Century child -albumin (2002) viides biisi on Tuomaksen ja Empun yhdessä säveltämä mahtipontinen ja iskevä Slaying the dreamer.

Hakeuduin biisin pariin luettuani Nightwishista kertovan kirjan, jossa kerrottiin, että Tuomas teki "Dreamerin" purkaakseen ärsytystään ja turhautumistaan. Idean laukaisi muistaakseni nimenomaan ihmisten kaksinaamaisuus ja pinnallisuus sekä ymmärtämätön kritiikki Tuomasta/Nightwishia kohtaan, ja nimenomaan pääasiassa lehdistön ja kriitikoiden puolelta. Taiteilijahan sitten tietysti kuittailee nämä asiat takaisin musiikin muodossa. Kirja on tällä hetkellä muualla lainassa, joten en saa nyt tarkistettua tarkempia yksityiskohtia.

Omin biisin suosikkeihin samantien, koska kertojan tuntemukset ovat varsin osuvasti kuvailtuja ja samaistuttavia, sillä johtui kyllästyminen ja turhautuminen typeriin ihmisiin sitten mistä syystä tahansa, niin Slaying the dreamer kiteyttää tunnetilat täydellisesti. Joskus on itselläkin vaikkapa niitä hetkiä, kun tekisi mieli todeta (huutaa): "I truly hate you all".  Vaikka oikeasti ei vihaakaan ketään (viha on kovin voimakas sana), mutta se, miten Marco tuo karjaisussaan esille kaikki lauseeseen sisältyvät patoutumat ja räjähdysalttiit ajatukset, on napakymppi. Tuntuu, että juuri tuossa kohtaa päästetään viimeisetkin ajatukset vapaaksi, sylkäistään halveksunta ilmoille, ja sitten voidaankin hengähtää, rauhoittua ja unohtaa.

Kokonaisuudessaan alusta loppuun jatkuva tykitys, runollisten sanan säilien harkittu heittely ja jopa marttyyrivivahteet korostavat biisin puhdistavaa vaikutusta ja ennen kaikkea ovat tyylikäs tapa näyttää keskisormea ja sen jälkeen jatkaa oman tiensä kulkemista.


"Put a stake through my heart!
And drag me into sunlight
So awake for your greed
As you’re slaying the dreamer
"


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #8: Ghost Love Score (2004)

Ghost love score on 10-minuuttinen järkälebiisi ja Once-albumin (2004) yhdeksäs raita. Samalla se on listaukseni 8. paras Nightwishin biisi.

Biisi tuli tutuksi siinä vaiheessa, kun Once-albumi oli jo päätynyt hyllyyni. Biisin vaivattomana soljuva melodia teki ensikuulemalta vaikutuksen ja myös jo alussa kuultavat kuoro-osuudet olivat iskeviä ja tukivat hyvin Tarjan koskettavaa tulkintaa; kuin taivaankannen hahmoista koostuva kuoro laulaisi tämän metallienkelin taustalla pilvien ja avaruuden välitilassa. Mielenkiintoni herätti myös se, että biisissä mainitaan the Child, joka syntyy taas uudelleen, ja olin tuolloin innoissani, koska tajusin, että sen on pakko merkitä Century Childia. Eli jälleen uusi löydetty linkki eri biisien välillä. Olisikohan ollut tässä vaiheessa, kun hiffasin, että Tuomas tekee näin useamminkin ja silloin tuntui, että olin löytänyt jonkin piilotetun avaimen yhtyeen musiikin salaoveen.

Biisi kulkee rauhallisemmista tunnelmista massiivisiin sfääreihin, palaa hetkeksi tasaisemmaksi, ilmassa leijuvaksi sointupilveksi ja lopulta levittäytyy hallitsemaan koko maailmankaikkeutta. Joskus maailmassa oli onnellisia sinisiä hetkiä, kun muu maailma vielä nukkui, mutta nyt jäljellä on sydänsurut ja muistot epäonnistumisista, ja ehkä vain uudelleensyntymisen avulla voidaan aloittaa alusta. Mutta miten se tapahtuu ja kuka johtaakaan laulun kertojaa?


"Bring me home or leave me be
My love in the dark heart of the night
I have lost the path before me
The one behind will lead me"



torstai 15. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #9: Beauty of the Beast (2002)

9. paras Nightwishin biisi on Century child -albumin (2002) päättävä jättibiisi Beauty of the beast. Biisi jakautuu kolmeen osaan (Long lost love, One more night to live ja Christabel) ja sävellystyössä on mukana ollut Tuomaksen lisäksi Marco ja Emppu.

Pedon kauneudessa on kolme osaa, mutta ne sulautuvat toisiinsa niin saumattomasti, että vaikka kyseessä voisikin olla kolme eri biisiä, ovat ne silti samaa kokonaisuutta. Sama kyllä pätee kaikissa Nightwishin jättibiiseissä, jotka koostuvat useammasta osasta. Tuomaksella on selittämätön kyky luoda vaikkapa 30 minuutin biisi ilman, että se tuntuu liian pitkältä. Beauty of the beast on "vain" kymmenisen minuuttia pitkä, mutta sitä voisi kuunnella paljon pidempäänkin. "All this beauty is killing me."

Biisin koukuttavin tekijä on tietysti monimuotoiset melodiat, jotka kertovat omaa tarinaansa, mutta ovat silti osa suurempaa kokonaisuutta täydessä harmoniassa. On vaikea sanoa, mikä kolmesta osasta olisi suosikkini, mutta jos pitäisi valita, niin ehkäpä One more night to live nousisi astetta korkeammalle tässä hyvin tasaväkisessä kisassa. Siihen sisältyy eniten tekstiä, eniten kerrontaa siitä, millainen tämä peto on, joka tuntee kipua ja surua, epäilee omaa tarkoitustaan, mutta kaipaa silti hyväksyntää ja rakkautta. Minkälaatuista se rakkaus sitten on, se jääkin kuulijan tulkittavaksi.

Christabel-osuus ei paljoakaan tarjoa toivoa biisin alussa kerrotulle tarinalle vaan aika syvässä suossa tunnutaan tarpovan edelleen, kun sävelet hiljalleen vaikenevat ja katoavat maailmankaikkeuteen. Kuulijan jää hämmentyneeksi taas yhdestä upeasta matkasta, jonka yhtyeen musiikki on onnistunut tarjoamaan.


"All of my songs can only be composed of the greatest of pains
Every single verse can only be born of the greatest of wishes
I wish I had one more night to live
"


maanantai 12. joulukuuta 2016

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016)

Alkuperäinen nimi: Fantastic Beasts and Where to Find Them
Käsikirjoitus: J.K. Rowling (perustuu J.K. Rowlingin kirjaan)
Ohjaus: David Yates
Musiikki: James Newton Howard
Pääosissa: Eddie Redmayne (Lisko Scamander), Katherine Waterston (Porpentina ”Tina” Goldstein), Dan Fogler (Jacob Kowalski), Alison Sudol (Queenie Goldstein ), Colin Farrell (Percival Vaka) , Carmen Ejogo (presidentti Picquery)
Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2016

Englantilainen noita Lisko Scamander saapuu New Yorkiin tarkoituksenaan jatkaa matkaa Arizonaan suorittamaan eräs tehtävä loppuun. Mukanaan hänellä on matkalaukku, jonka sisältö on enemmän kuin päälle päin näyttää. Pohjattomassa matkalaukussa on ihmeotus poikineen, joista osa pääsee New Yorkin päässä karkuun. Näin matka Arizonaan tyssää, koska otukset täytyy saada kiinni ennen kuin ne ehtivät aiheuttaa hämmennystä, ja pahaksi onneksi myös ihminen (ei-taik/jästi) sattuu kaiken härdellin keskelle. Scamander kadottaa tämän ei-taikin (Kowalski) ennen kuin ehtii pyyhkiä tämän muistia, ja tilannetta todistanut entinen aurori Tina Goldstein pidättää Scamanderin ja vie taikakongressin päämajaan presidentin pakeille.

Samaan aikaan New Yorkissa riehuu musta sumupilvi, joka tuhoaa kaiken, mihin se osuu. Taikakongressin päämajassa koitetaan kovasti selvitellä, miten sumupilvi saataisiin asioihin. Ei-taikien joukossa on epäselvyyttä siitä, mikä tai kuka on aiheuttaja, mutta jotain ihmistä suurempaa sen täytyy olla. Ihmisten joukosta löytyy taikuuden puolestapuhujia sekä vastustajia. 

New Yorkissa on samanaikaisesti siis kaksi suurempaa taikapainotteista ongelmaa, joista molemmat voivat aiheuttaa yhtälailla haittaa ei-taikeille sekä taikamaailmalle. 

En ole lukenut kirjaa, joten olen varmasti suopeampi elokuvaa kohtaan kuin sellaiset, jotka ovat lukeneet kirjan ensin. Odotuksia leffaa kohtaan ei ollut, koska en ehtinyt edes traileria katsoa. Minulla oli vanhaksi meneviä lippuja, joten oli pakko vain valita joku riittävän hyvältä kuulostava sen kummempia miettimättä ja Ihmeotukset täytti kriteerit. 

Elokuvan kantava elementti oli ehdottomasti erikoistehosteet. Taikamaailmaan sijoittuvassa tarinassa on hienoa, että käytetään viimeisintä teknologiaa ja tehdään huolellista jälkeä. Kävin katsomassa elokuvan 3D:nä, joten välillä tuntui, että täytyisi siirtää päätä sivuun ilmassa lentävien sirpaleiden tieltä tai tarttua kiinni leijaleviin hiutaleisiin/höyheniin/otuksiin. 3D-toteutus sopii mielestäni parhaiten animaatioihin, mutta yllätyin siitä, miten hyvin se sopi Ihmeotuksiin. Olen joskus aiemminkin käynyt katsomassa live action -leffan 3D:nä (en nyt muista minkä. Olisikohan voinut olla Karibian merirosvojen viimeisin?) ja silloin ajattelin, ettei ollut järin kummoinen kokemus. Vaikka Ihmeotuksiin tämä sopikin, taidan kyllä edelleen käydä katsomassa live action -leffat ihan normaaleina 2D-versioina. 

Vaikka erikoistehosteet sopivat elokuvaan, niin tarinan loppupuolella pelkkiä mustan savun etenemisiä olisi voinut lyhentää, sillä muutamaan kertaan ehti tulla vähän hohhoijaa-fiilis. Ei niin, että se olisi häirinnyt kokonaisuutta, mutten sen verran, että ehti ajatella, että ehkä lyhyemmätkin kohtaukset olisivat riittäneet.


Elokuva veti mukaansa heti alkumetreillä, kun ensimmäiset otukset pääsivät karkuun ja yksi niistä lähti varastelemaan kaikkea, mikä kiiltää. Tykkäsin kyseisestä otuksesta kyllä kaikista eniten. Nuo otukset ja hullunkuriset tilanteet saivat aikaan sen, että leffassa sai nauraa ja muutaman kerran ei naurusta meinannut tulla loppua. 

Loppupuolen erikoistehosteiden ylikäytön lisäksi minua hiersi Katherine Waterstonin näytteleminen. Mielestäni se oli töksähtelevää ja tuntui, että tunnetilasta riippumatta naama pysyi samanlaisena pienestä huulen väpätyksestä tai hymynkareesta huolimatta. Koska elokuva muuten oli positiivinen yllätys ja erityisesti ei-taikia näytellyt Dan Fogler veti kaikki pisteet kotiin, niin yritin sivuuttaa Waterstonin aiheuttamat ärsytykset parhaani mukaan. Vähän tietysti hämmensi se, kun en tunne tätä "velhosanastoa", mutta muutaman Harry Potter -elokuvan katsoneena hyväksyin tietämättömyyteni eikä sanaston tuntemattomuus oikeastaan häirinnyt elokuvasta nauttimista. Kokonaisuus olisi tietysti selkeämpi, jos heti tietäisi, mikä on vaikkapa aurori. 

Elokuvan loppupuolella oli hauska yllätys, joka sai minut hihkumaan innosta (mielessäni) ja nosti kokonaispistesaldoa pari pykälää. Ei muuten kannata lukea IMDB.com-sivuston käyttäjien arvosteluita ennen elokuvan katsomista. Hämmenyksekseni jo ensimmäisissä arvioissa paljastetaan tämä itseäni ilahduttanut yllätys ja jos olisin ylläristä etukäteen tiennyt, olisi harmittanut vietävästi. Onneksi en yleensä koskaan lue arvosteluja etukäteen ja nytkin varovaisesti vain silmäilin muutamaa ensimmäistä samalla, kun tarkistin näyttelijöiden nimiä. Ainoastaan tähtien määrän saatan etukäteen vilkaista, mutta pyrin siihen, että luen arvosteluja vasta, kun olen itse leffan katsonut ja saanut oman arvioini kirjoitettua.



Jos fantasia, Harry Potter tai taikuus kiinnostaa, uskoisin, että Ihmeotuksista jää hyvä fiilis, koska siinä saa nauraa monta kertaa, ihailla hienoja erikoistehosteita ja ennen kaikkea pääsee matkustamaan maailmaan, joka on mahdollisimman kaukana omasta arjesta.



Kävin nyt tämän elokuvan puitteissa ensimmäistä kertaa Tennispalatsin Scape-salissa. Entinen Tennari 1 remontoitiin uudenkarheaksi ja nykypäiväiseksi saliksi, ja tänä kesänä se avautui yleisölle. Liput maksavat huimat 18,50, kun "normisaleihin" pääsee keskimäärin 10-14,50 eurolla. Sali on hieno ja erityisesti ylimääräisesti penkkirivistöstä ropisee plussapisteitä. Äänentoiston osilta olin huomaavinani, että äänet tulevat laajemmalta alueelta, mutta ero ei kuitenkaan ollut niin merkittävä, että saman tien huomaisi muiden salien äänentoiston olevan huonompaa. Näin tavallisena elokuvakävijänä sali oli toki vaikuttava ja valaistus tyylikäs, mutta ei kuitenkaan niin merkittävän erilainen, että haluaisin jatkossa maksaa kolme euroa enemmän vain Scapeen päästäkseni. Kyllä tavalliset salit ajavat edelleen loistavasti asiansa eikä minulle ainakaan tullut suurempaa hinkua päästä Scapeen aina kun mahdollista. (Ennen remonttia, kun sali vielä oli "vain" ykkössali, halusin useasti mieluiten lipun sinne, koska ykkössali oli aina ykkössali.)


lauantai 10. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #10: Ever Dream (2002)

Vihdoinkin olen päässyt kymmenen parhaan joukkoon, ja sen joukkion jonossa kymmenentenä on Ever Dream Century child -albumilta (2002).

Albumina Century child oli minulle yhtyeen musiikkiin tutustumisen alkutaipaleella merkityksellisin, koskettavin ja läheisin,ja siitä johtuen CC:llä on aina erityinen paikka sydämessäni, vaikka muillakin albumeilla on lukuisia ainutlaatuisia hetkiä.

Yksi CC:n pysäyttävimpiä biisejä on Ever dream. Ehkä monien mielestä loppuunajettu, mutta minä en ole tähän koskaan kyllästynyt enkä varmasti koskaan kyllästy. Biisi on täydellinen ilmentymä rakkautta, siihen liittyvää kaipausta ja etsimistä. Ja voiko kauniimmin enää sanoa toiselle kuin pyytää tätä parantamaan haavat ja muuttamaan tähtien paikkaa yhdessä.

Ja vaikka kaikki etsiminen tapahtuisikin vain unelmissa, toivoa on silti ilmassa: kaikkea ei ole menetetty.


"Would you do it with me
Heal the scars and change the stars
Would you do it for me
Turn loose the heaven within
"


perjantai 9. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #11: Dead Boy's Poem (2000)

Nyt ollaan jo lähellä kymmentä parasta biisiä, ja sijalle 11 päätyi "mother of all Nightwish-songs" Dead boy's poem Wishmaster-albumilta. Sen lisäksi, että kuolleella pojalla on oma biisi, käy se myös näyttäytymässä myöhemmässäkin tuotannossa. Kuten tässäkin biisissä esiintyvä Ocean Soul on nähty useammin kuin kerran.

Muutama tuttu Nightwish-diggari kyllä antaisi minulle huutia, että DBP on näin kaukana ykkössijasta. Tämä kun on monen mielestä eeppisin, mahtavin ja hienoin ikinä sävelletty ja laulettu NW-kipale. Onhan se, mutta niin on moni muukin. Pitkän pyörittelyn ja veivaamisen tuloksena päädyin kuitenkin lopulta siihen, että muutama biisi menee edelle enkä voi enää tässä vaiheessa muuttaa TOP10:n järjestystä.

Dead boy's poem tuli minulle tutuksi, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin Wishmaster-albumia. Harvinaista kyllä, Nightwishin kohdalla en ensin lainannut levyjä kirjastosta vaan ostin ne suoraan omaan hyllyyn. Olisinko sitten jo muutaman kuullun biisin perusteella osannut alitajuisesti arvata, että kyllä näitä levyjä tulee kuunneltua, vaikka niitä ei ennakkokuuntelisi. DBP ei kuitenkaan vakuuttanut ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Biisi oli mielestäni pitkäveteinen ja mitäänsanomaton, täysin ilman tarttumapintaa. En suoranaisesti inhonnut biisiä, mutta en tuolloin olisi sen puolesta liputtanutkaan. Mieli kyllä muuttui muutaman vuoden sisällä ja sieltä se hiljalleen nousi yhdeksi suurimmaksi suosikikseni.

Nimensä mukaisesti biisi kokonaisuudessaan on koskettava ja sydäntäsärkevä runo, mestariteos. Se alkaa hiljaa kuiskaten, mutta kasvaa hetki hetkeltä tätä maailmaa suuremmaksi kappaleeksi. Yksistään toteamus"My loveletter to nobody" kuvastaa epätoivoa, menetettyä lämpöä ja luovuttamista, joten kuulija pannaan todella koville biisin jokaisena hetkenä. Miksi hän sitten kirjeen kirjoittaa, kun aavistaa, ettei kukaan sitä saa tai kuule? Surullisen sielun viimeinen henkäys vai kuitenkin pieni toive siitä, että joku jossain sen näkisi ja maailma muuttuisi?


"Never sigh for better world
It’s already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night
"


torstai 8. joulukuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #12: Dead to the World (2002)

Dead to the world (2002) löytyy Century child -albumilta ja on minun listauksellani 12. paras Nightwishin biisi.

Dead to the world päästää Tarjan lisäksi ääneen myös Marcon, ja voimakaksikon duetointi tekee biisistä eläväisemmän. Biisi vakuuttaa jo introllaan eikä sitä seuraavat minuutit suinkaan huonompia ole. Sävellys ei tarvitsisi sanoja tuekseen, mutta sanoitukset toki luovat kerrotun tarinan ja luodun maailman helpommaksi hahmottaa.  Toisaalta instrumentaaliversio antaa kyllä mahdollisuuden luoda täysin omat videot, joka sekään ei ole huono vaihtoehto.

Tarja ja Marco ovat tasavertaisen hyviä tulkinnassaan, niin silti hippasen enemmän tykkään Marcon revittelyistä tämän biisin kohdalla. Niissä on sitä omaa sävyä, joka jää mieleen ja joka erottaa Marcon muista heviäijistä. Erityisesti "heaven queen" -kohdat saavat kylmät väreet aikaa koko kropassa, vaikka kyllä Tarjakin pisteet kotiin vetää vaikkapa aivan biisin lopussa. Upeaa äänenkäyttöä ja tunnelmanluontia kokonaisuudessaan.

Dead to the world vie mukanaan runoilijan ajatuksiin ja maailman tarkkailuun. Hetki, jossa maailmamme on unohtanut viattomuuden puhtauden ja kauneus on jäämässä pelon jalkoihin, ja yksilöt ovat kokonaisuutta ajatellen yhdentekeviä. Mutta toivo ei ole maan päältä kokonaan kadonnut vaan se on tuolla odottamassa uudelleensyntymistä ja siihen uskojaa.

"As he died, he will return to die in me again
Weaving the cloth, giving birth to the Century Child
Who gave his life not for the world but for me
Innocence reborn once more"



perjantai 2. joulukuuta 2016

Suuri puhallus (2013)

Alkuperäinen nimi: Now you see me
Käsikirjoitus: Ed Solomon, Boaz Yakin, Edward Ricourt
Ohjaus: Louis Leterrier
Musiikki: Brian Tyler
Pääosissa: Mark Ruffalo (Dylan Rhodes), Jesse Eisenberg (J. Daniel Atlas), Woody Harrelson (Merritt McKinney), Isla Fisher (Henley Reeves), Dave Franco (Jack Wilder), Morgan Freeman (Thaddeus Bradley), Michael Cane (Arthur Tressler), Mélanie Laurent (Alma Dray)
Ensi-ilta Suomessa:  19.7.2013

Suuri puhallus -elokuvassa neljä omia esityksiään pyörittävää illusionistia saavat kukin Tarot-kortin, johon on painettu osoite ja aika, jolloin osoitteeseen pitää saapua. Mystisestä kortista kiinnostuneina he saapuvat paikalle ja tapaamisen tuloksena alkavat tehdä yhteisiä esityksiä.

Jo ensimmäinen esitys herättää mielenkiintoa niin yleisössä kuin FBI:n puolellakin, sillä illuusiossa käytetty pankki ryöstetäänkin oikeasti ja paikalta löytyy esityksessä käytetty pelikortti. Miten todistaa, että nelikko (Four Horsemen) on syyllinen, kun he ovat kuitenkin koko ajan olleet suljettujen ovien takana lavalla yleisön edessä?

Pankin ryöstö ei jää ainoaksi, joten FBI:n agentti Rhodesilla riittää pähkäiltävää. Koska kyseessä ei ole mikään paikallinen pikkurikos, niin mukaan tapausta tutkimaan liitetään myös Interpolista Alma Dray.

Yhdet häät ja kolme anoppia -elokuva arvostelussa harmittelin sitä, kun mukana on useampia isompia nimiä, niin elokuva on juonellisesti usein aika tönkkö. Suuressa puhalluksessa isoja nimiä on toki vähempi, mutta kuitenkin sen verran, että lopputulosta voisi hyvin epäillä (pelätä) etukäteen.

Arvio sisältää muutamia juonipaljastuksia, joten jos et halua tietää mitään ennakkoon, kannattaa lukeminen pysäyttää nyt.

Ajattelin aluksi, että Suuri puhallus olisi uudelleenfilmatisointi vuoden 1973 Puhallus-elokuvasta. Muutamia samoja ajatuksia elokuvissa on, mutta sama elokuva ne eivät ole. Ihan tarkkaan en Puhalluksen yksityiskohtia enää muista (pitäisikin katsoa uudestaan), joten en osaa tarkemmin nyt eritellä, miten paljon elokuvissa olisi samaa.

Suuri puhallus oli todella viihdyttävä leffa, jonka loppuratkaisu ei mennyt täysin niin kuin olin ajatellut. Yllätyin viimeisimmästä paljastuksesta, joka onnistui nostamaan elokuvan yleisarvosanaa. Muuten leffa ei ollut aivan niin nokkela kuin olisin halunnut ja kuin mitä ehkä haettiin. Juonta yritettiin solmia monenmoisille kiemuroille ja sutturoille, mutta sellaista kokonaisvaltaista imuunsa vetävää kokonaisuutta ei oltu saatu toteutettua täydellisesti vaan elokuvan loputtua jäi kyllä kaipaamaan hitusen enemmän toimintaa, taikuutta tai silmänkääntötemppuja.

Elokuvassa tapahtuvan kolmannen illuusion oli tarkoitus olla ennennäkemätön spektaakkeli, mutta toteutus jäi piirun verran latteaksi, vaikka olisi ollut mahdollisuuksia toteuttaa vaikka millaista pyöritystä, koska oikeaa, liveyleisöä ei ole silmä kovana vahtaamassa mihin taikurin käsi seuraavaksi sujahtaa. Ihan hieno se kolmas esitys oli, mutta itse odotin alun pohjustuksen perusteella jotain vielä suurempaa, jotain, joka olisi räjäyttänyt tajunnan kertalaakista.


Olen tottunut näkemään Mark Ruffalon romanttisissa komedioissa, joten tunnustan, että oli aika hassua katsoa häntä näyttelemässä FBI:n agentti Rhodesia. Tykkään Ruffalosta näyttelijänä ja ihan kivasti hän suoriutui agentin roolista, vaikka jäinkin kaipaamaan astetta särmikkäämpää esitystä. Esimerkiksi kun hän taistelussa aikaa vastaan huutelee lisäapuja/vaatii nopeita toimia kaiken kokeneena agenttina, niin lopputulos vaikutti ehkä enemmänkin uuden, aloittelevan agentin tokaisulta. Rhodesin ja Interpolin Drayn välille kehkeytyvä "jännitekin" jää kaiken muun jalkoihin eikä katsojalle synny aidosti vatsanpohjassa kutittelevaa fiilistä, että pussaako ne nyt vai ei. Ehkä tässä tapauksessa olisi ollut parempi vain jättää tuo pakollinen "pariutuminen" muihin elokuviin, koska nyt sitä ei oikein oltu saatu luontevasti istutettua kokonaisuuteen vaan mielenkiintoisempaa oli odottaa, milloin Morgan Freeman näkyy jälleen ruudussa.

Woody Harrelson olen myös aina nähnyt vetävän suunnilleen sen saman juntin jampan roolin, mutta nyt hänen hahmonsa ei onneksi ollut aivan täysin aivoton, vaikkei kyllä kirkkainkaan. Plussaa siitä, että tämänkertainen hahmo, McKinney, ei ärsyttänyt.

Suuri puhallus ei ollut kaikkein mullistavin illuusio-/huijariaiheinen elokuva, mutta pystyi kuitenkin yllättämään ja loppufiilis jäi plussan puolelle. Vaikka olisinkin toivonut enemmän mahtavuutta ja yllätyksiä, niin niiden puutteista huolimatta elokuvassa oli kiitettävästi juonenkäänteitä ja hyviä näyttelijäsuorituksia. Morgan Freeman on mielestäni niin elementissään tässä(kin) roolissa, että hänen kohdallaan aina nenä täristen odotin, mitä tulee seuraavaksi. Hän toi elokuvaan kyllä paljon positiivista ja suurin syy, miksi voisin kuvitella palaavani Suuren puhalluksen pariin joskus uudestaan. Tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan aion kyllä katsoa, eli kyllä tämä ykkösosa siinä mielessä oli riittävän hyvä mielenkiintoa herättämään.

.