maanantai 31. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #19: The Crow, The Owl & The Dove (2011)

Nightwishin 19. paras biisi on Imagianerum-albumin (2011) The Crow, The Owl & The Dove julkaistiin sinkkuna maaliskuussa 2012. Samaisella sinkulla on The heart asks for pleasure first, jota ei löydy miltään muulta julkaisulta. Juuri jälkimmäisen biisin takia ostin tämän sinkun hyllyyni ja se onkin ensimmäinen NW-sinkku, jonka olen hankkinut. Se osaltaan herätti minussa ajatuksen, josko yhtyeen sinkkuja pitäisi alkaa enemmänkin keräilemään. Ja onhan niitä nyt jonkin verran levyhyllyyn eksynyt tässä muutaman vuoden sisällä.

Nightwishin luomat biisit kuulostavat sulavilta ja tietyllä tavalla selkeiltä (ei siis tylsiltä tai yksinkertaisilta) ensi kuulemalta, mutta mitä tarkemmin kuuntelee, niin rivien ja sointujen välistä paljastuukin monenlaisia kerroksia eikä kokonaisuus olekaan sellainen, jonka kuka tahansa pystyisi lonkalta vetämään. The Crow, the owl & the dove on tunteikas ja mielenkiintoista symboliikkaa sisältävä biisi, jonka Anette ja Marco vetävät upeana ja sydämiin käyvänä duettona. Koska biisin teksti on niin kiehtova ja monimuotoinen, niin en halua lähteä sen enempää sitä tässä ruotimaan.

TCTOTD-biisin kertoja käy läpi helposti samaistuttavan ja syvän tunnepitoisen matkan, joka on surumielinen ja jopa toivoton. Väistämättä tulee mieleeni biisin tunnelmaan vajotessani, että kunpa voisin tehdä jotain laulun kertojaa auttaakseni. "Lintubiisi" on tunnistettavaa Nightwishia, mutta kuitenkin omanlaisensa kokonaisuus, joka kuin huomaamatta koukuttaa ja lumoaa kuulijan pauloihinsa.

"A swan of white she came to me
The lake mirrored her beauty sweet
I kissed her neck, adored her grace
But needed nothing she could give"




sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Waltteri Torikka @ Kulttuuritalo (Helsinki, 28.10.2016)

Waltteri Torikka esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla perjantaina 28.10.2016 esittäen rakkausaiheisia lauluja.

Aiemmin olen nähnyt Torikan Tähtien tähdet -konsertissa Finlandia-talolla. Seuraavaksi kävin kuuntelemassa häntä Musiikkitalolla viime vuoden joulukuussa, kun mukana oli myös Brittien X-Factorissakin mainetta nykyisin niittävä Saara Aalto. Konsertti oli kerrassaan upea kokemus ja muistaakseni loppuunmyyty. Huolimatta siitä, että menin keikalle huonokuntoisena, oli kokemus jälleen koskettava ja mieltä piristävä. Aalto ja Torikka loivat tyylikkään ja ammattitaitoisen illan, jossa oli mukana myös yllätyksiä (sirkustaiteilijoita). Tarkempi keikkaraportti illasta jäi kirjoittamatta, koska kunto ei riittänyt saman tien fiilisten puhtaaksi kirjoittamiseen.

Tämän vuoden kesällä satuin aivan sattumalta paikalle, kun Waltteri esiintyi Stadikan kupeessa jossakin ilmaisessa autotapahtumassa. Olin kävelemässä kisahallin suuntaan, kun korviini kantautui tutunkuuloinen ääni. Onneksi minulla ei ollut kiire, joten ehdin juuri sen reilun vartin ajaksi pysähtyä kuulemaan, miten Torikan ääni raikasi kesäisessä Helsingissä. Hän esitti mm. biisit Elokuun 16 sekä You raise me up, ja jopa kirkkaassa auringonpaisteessa ne saivat taas pienen liikutuksen valtaan.


Nyt oli vuorossa Kulttuuritalon keikka, ja samana päivänä ilmestyi Waltterin kakkosalbumi, Rakkaus. Solistivieraana konsertissa nähtiin Jennie von Storbacka. (Pahoitteluni huonoista kuvista: olin aika kaukana lavasta ja kameran zoomi ei riittänyt lavalle asti.)

Illan ensimmäiset biisit olivat Rakkaus-albuminkin aloittava kaksikko: Vain rakkaus ja Puhu hiljaa rakkaudesta. Molemmat ovat klassikkoja ja sellaisia, joita yksi jos toinenkin haluaa versioida. Erityisesti jälkimmäisessä biisissä on jousien soittaman melodia kauniin mahtipontinen, ja siksi minusta laulajalta täytyy löytyä tietynlaista draaman tajua, että osaa oikeasti tuoda tekstin voimakkaiden taustojen vertaiseksi. Ja sanotaan nyt itsestäänselvyys: Waltteri tämän todella hallitsee. Miehen baritonin ääni saavutti jokaisen nurkan Kulttuuritalossa ja otti kappaleen haltuunsa epäröimättä. Aplodit olivat sen mukaiset.

Torikka esitti myös biisejä, joita albumeilla ei ole. Markku Aron Hyvännäköinen oli muokattu uuteen uskoon, mutta menevyys ja hyvänmielen svengi oli edelleen läsnä. Oli hauska huomata, että Waltterin laulutyyli tuntuu mukautuvan aiempaa helpommin myös nopeatempoisiin biiseihin, joissa ooppera-/klassistyylisille nuotin venytyksille ei jää niin paljon aikaa. Hyvännäköinen on biisivalintana senkin puolesta oikein sopiva, että eläessäni yläasteella iskelmävaihetta, oli juurikin tämä biisi yksi suurimpia suosikkejani Dirlandaan ohella. Olinkin aika täpinöissäni tämän biisin aikana ja Kultsan penkki tuntui käyvän pieneksi jorailufiiliksilleni.

Hyvännäköisen lisäksi jammailtiin Elviksen tahtiin ja steppailtiin myös countryn puolelle, kun Torikka sai salin syttymään ja ainakin mielessään tanssimaan countrytanssia Johnny Cashin Ring of firen tahtiin. Uskomattoman hauska, letkeä ja mukaansatempaava veto, joka osoitti, että Torikka ei todellakaan ole vain oopperatähti vaan monipuolinen tulkitsija, jonka ääni taipuu monenlaisille mutkille.

Keikalla oli siis menoa, meininkiä, hyviä rytmejä ja hauskoja puujalkavitsejä.
Ja sitten oli se toinen puoli.

Kun Waltteri Torikka ja illan artistivieras Jenni von Storbacka aloittivat laulamaan Oopperan kummitus -musikaalista tuttua All I ask of you -mahtiballadia, niin siinä vaiheessa pieni niiskuttelu muuttui useamman minuutin poskien kuivailuksi. Olen aiemminkin maininnut, että Oopperan kummitus on yksi suosikkimusikaalejani ja biisien kauneus on lähes käsittämätöntä, kun jokainen niistä tuntuu uppoavan suoraan sieluun. Niinpä jo All I ask of youn ensitahdit Kulttuuritalolla saivat aikaan sen, että tiesin, ettei tästä kuivin silmin selvitä. Laulajien äänet sointuivat virheettömästi yhteen, jota salin upea akustiikka korosti, ja taustamusiikki oli juuri sopivan mahtipontinen ja teki oikeutta biisin sanomalle. On vaikea sanoin kuvailla sitä, miten tuo perjantai-illan tulkinta sekä täytti musikaalisuudellaan koko kropan ja toisaalta biisin haikea sanoma tuntui samanaikaisesti särkevän sydäntä pala kerrallaan. Vieressäni istuvan naisen kanssa pyyhimme molemmat silmäkulmiamme ja me, toisillemme tuntemattomat suomalaiset, hymyilimme vettynein silmin toisillemme ja ylistimme lahjakkaiden, nuorten tulkitsijoiden kykyä tuoda tunteet pintaan. Muutama penkkirivi minun edessäni olin näkevinäni, että eräällä miehelläkin kävi käsi poskilla muutamankin kerran peräkkäin. Täysin uskomaton toteutus ikivihreästä kappaleesta!


 Kaikille lienee selvää, miten upea on Balladi elokuvasta Klaani, joten en sitä sen enempää lähde ylistelemään vaan siirryn sanomaan muutaman sanasen Laulu kuolleesta rakastetusta -biisistä. Waltteri kertoi ennen biisiä, että hänen ei ollut tarkoitus sitä alunperin sisällyttää illan ohjelmaan. Mutta hän oli edellisenä päivänä ollut isomumminsa hautajaisissa, joten halusi omistaa tämän hetken tälle. Ilman tätä taustatarinaakin biisi on hyvin sanoitettu ja sävelletty kokonaisuus menetetystä rakkaudesta. Tosin tieto Waltterin henkilökohtaisista kokemuksista kylläkin lisäsi tuskaa. Kulttuuritalon valot tummuivat, ja vain lavalla seisovia soittajia ja Torikkaa valaisivat valkoiset valot. Kun ensimmäiset soinnut kajahtivat kuuntelemaan hiljenneessä salissa, olimme taas naapuripenkin rouvan kanssa tunteidemme vallassa. Sanat, joita Torikan sielukas ääni kantoi kuultavaksemme, osuivat taatusti jokaisen sellaisen ytimeen, joka on joskus jonkun menettänyt. Ensimmäisen minuutin jälkeen epäilin, että en selviä tämän biisin loppuun asti. Laulu kuolleesta rakastetusta itketti enemmän kuin Vain elämää ja biisin jälkeen taputtaminen tapahtui kuin horkassa. En muista, mikä biisi tuli seuraavaksi ja tuntuu, että vasta sitä seuraavassa biisissä pääsin taas takaisin tilanteen tasalle. Melkeinpä väliajan olisi voinut laittaa tämän biisin jälkeen.


Nat King Colen vuonna 1948 tulkitsema Nature boy on Waltterin suomentamana nimeltään Tuo poikanen. En tiedä, miten Torikka onnistuu valitsemaan levyilleen näitä minulle pyhiä biisejä (vai onko minulla sitten vain liikaa niitä), mutta Nature boy kuuluu sille osastolle, jonka uudelleenversiointiin suhtautuu epäileväisesti. Onhan biisissä yksi ikonisimpia lauseita: "The greatest thing you'll ever learn, is just to love and be loved in return". Waltteri tekee suomennoksessaan ja tulkinannassaan hyvää ja laadukasta työtä, joten moittimista ei löydy. Niin, ja ei tämänkään biisin livevedosta kuivin silmin selvitty. Eikä naapuripenkissäkään.

Ilta osoitti jälleen, miten huikea lahjakkuus Waltteri on ja miten paljon hänessä on potentiaalia. Waltteri Torikka tulee takuuvarmasti menemään todella pitkälle. Olen niin iloinen, että olen lähtenyt hänen luotsaamaansa junaan mukaan jo ensimmäiseltä asemalta, niin ei tarvitse vuosien päästä harmitella, että alkupään konsertit ovat jääneet näkemättä. 

Waltteri Torikka oli karismaattinen esiintyjä jo Tähdet, tähdet -konsertissa, mutta nyt Kulttuuritalolla hän oli vielä enemmän läsnä ja tuntui, että esiintymisen varmuus oli kehittynyt huimasti lyhyessä ajassa. Tähän asti nähdyistä keikoista tämä oli ehdottomasti paras! Koska olen nähnyt Torikan kolme kertaa aiemmin, ajattelin, että nyt ei tarvitse enää vetistellä, koska "tiedän", mitä on luvassa. Kuinka väärässä olinkaan. Ei se tulkinnan syvyys ja koskettavuus katoa mihinkään kuuntelukertojen myötä. Oikeastaan jopa pelkäsin sitä hetkeä, kun Waltteri laulaa You raise me up -biisin, koska se on hänen tulkitsemanaan aina vaikuttanut syvästi. Niin nytkin. Toisaalta, kun puolet konsertista oli jo mennyt liikuttuneessa tilassa, ei illan loppupuolella enää ollut muita vaihtoehtoja. Kun musiikki on puhdasta ja tulkinta aitoa, se koskettaa ihmisiä, ja se juuri on taiteen upeimpia puolia.

Myös levy-yhtiön edustajat pääsivät lavalla hetkeksi, kun luovuttivat Torikalle platinalevyt Sydän-albumista. Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin ja Torikka vaikutti hämmentyneeltä saamastaan tunnustuksesta. Oli  mahtavaa olla todistamassa tilannetta, kun artisti sai konkreettisen palkinnon upeista tulkinnoistaan. Mielestäni on hienoa, kun näitä palkintolevyjä toisinaan luovutetaan artisteille keikkojen yhteydessä; onhan silloin paikalla juurikin niitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaan auttaneet siinä, että kyseinen tunnustus luovutetaan.

Kaiken kaikkiaan siis upea ilta vaihtelevine tunnetiloineen, joita ei oikein sanoin saata kuvailla vaan parhaiten ne tuntee ja aistii menemällä paikan päälle.

Muita illan aikana kuultuja biisejä: Se tunne saa mut lentämään, Lupaus, O sole mio, Iltalian yössä,  Stormskärs Maja (Myrskyluodon Maija) ja illan päätti muistaakseni Hopeinen kuu (tai You raise me up). (Saattaa olla, että jokin vielä unohdin.)


 Levykauppa Äx toimitti minulle Waltteri Torikan Rakkaus-albumin perjantaiksi, mutta en ehtinyt sitä kuunnella ennen konserttia, joten vasta tänään olen päässyt siihen tarkemmin paneutumaan, joten ensi viikon puolella tulee siitä tarkempi levyarvostelu. Sitä odotellessa voi lukea kirjoittamani Sydän-debyyttialbumin levyarvostelun.

torstai 27. lokakuuta 2016

Tieto (Knowing, 2009)

Ohjaus: Alex Proyas
Käsikirjoitus: Ryne Douglas Pearson, Alex Proyas, Stuart Hazeldine, Juliet Snowden, Stiles White
Sävellys: Marco Beltrami
Tuottaja: Todd Black, Jason Blumenthal, Steve Tisch
Rooleissa: Nicolas Cage (John Koestler), Chandler Canterbury (Caleb), Rose Byrne (Diana), Lara Robinson (Abby/Lucinda)
Ensi-ilta Suomessa: 19.6.2009

1959 koulussa laitetaan ideakilpailun tuloksena aikakapseliin lasten kirjoittamia/piirtämiä kirjeitä, jotka saman koulun oppilaat sitten vuonna 2009 saavat avata.

Kaikki muut piirtävät hauskoja kuvia, mutta yksi oppilaista kirjoittaa paperin täyteen numeroita eikä ole valmis siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa kerätä lappuja pois. Kyseinen oppilas, Lucinda, on koulussa oudon maineessa, mutta kaikkihan eivät voi ymmärtää ihmistä, jolla on yliluonnollisia kykyjä.

Vuonna 2009 aikakapseli kaivetaan maasta yhtä juhlallisin menoin kuin laskemisen aikaan, ja kirjeet jaetaan oppilaille. Lucindan kirje ojennetaan tohtori John Koestlerin (Cage) pojalle, joka näyttää innoissaan sitä isälleen. Aluksi John ei suhtaudu kirjeeseen minään, mutta illalla muutaman rohkaisuryypyn jälkeen hän alkaa nähdä numeroissa logiikkaa. Numerot, jotka on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten näyttäisivät ennustavan tulevaisuuden katastrofeja. Suurin osa on jo tapahtunut, mutta osa on vielä jäljellä. Miten Koestler saa oikeat tahot vakuuttuneeksi, että luvassa on tapahtumia, jotka vaativat ihmishenkiä? Ja voisiko hänellä olla mahdollisuus perua tulevaisuuteen kirjoitetut tapahtumat, jos hän ajoissa saa selville, millainen ihminen Lucinda oli ja tietäisikö tämä, mitä tulevaisuuden muuttaminen vaatisi. Taistelu aikaa vastaan on alkanut.

Näin elokuvan trailerin jollain DVD:llä vuosi sitten ja mietin, että tämän leffan haluaisin nähdä. Trailerin luoma kuva vaikutti oikein hyvältä: tulevaisuuden ennustamista, salaperäisiä koodeja ja mahdollinen ihmiskunnan tuho, jota vastaan vain yksi ihminen voi taistella. Lisäksi Nicolas Cage on tehnyt monia roolisuorituksia, joista olen pitänyt.

Elokuvan alku lähti hieman tahmeasti liikkeelle, mutta toisaalta siinä toki pohjustettiin sitä, millaisessa jamassa John Koestler on ja rakennettiin selitys, miksei hänen ennustuksiaan tulevasta heti uskota. Aika nopeasti päästiin kuitenkin kiinni koukuttavaan juoneen ja sen jälkeen elokuvaa tuijotti melkein silmäänsä räpäyttämättä.

Aikaa vastaan taistelun lisäksi Tiedossa esiintyy mystisiä tummia hahmoja, jotka häilyvät taustalla ja joiden tarkoitusperät eivät selviä kovin helpolla. Hahmojen esiintyminen luotiin taitavasti, sillä ne nähdessään sai elokuvassa jännittää pariinkin kertaan ihan oikeasti. Ei nyt verta hyytävää kauhua ja jännitystä, mutta pientä nipistelyä vatsanpohjassa.

Hieman jäi häiritsemään, että eräs elokuvan alusta asti mukana ollut elementti ei lopulta saanut kunnollista selitystä. Jäin miettimään, että kerrottiinko jossain välissä, miksi se esiintyi useammassakin kohtauksessa merkittävässä roolissa, mutta en huomannut. Se harmitti, koska mielestäni se oli yksi avaintekijöistä, joilla elokuvaan saatiin mainitsemaani nipistelevää jännitystä.

Jo jonkin verran ennen varsinaista loppuratkaisua, kun aika alkoi olla vähissä, elokuvan jännityksessä tapahtui ei-toivottu laukeaminen. Tunnelma latistui muutamassa minuutissa, mutta se saattoi johtua myös omista toiveista siitä, miten tarinaa olisi pitänyt jatkaa. Se, millä elokuvan aikana rakennettu tulevaisuuden ennustaminen ja tapahtumat selitettiin, oli toki sci-fi-leffalle ominainen, mutta ennalta-arvattavissa ja mielestäni hieman hätäisesti toteutettu. Olisin toivonut loppuun astetta enemmän draamaa ja monimutkaisempia kuvioita, joiden avulla elokuva olisi saanut ansaitsemansa huipennuksen. Hienot erikoistehosteetkaan eivät vieneet päästä pois ajatusta, joka pyöri lopputeksteihin saakka: "Näinkö tämä todella päättyi?"

Elokuva ei aivan ollut sitä tasoa, jota trailerin perusteella odotin, mutta olen nähnyt huonompiakin sci-fi-leffoja. Jännityksessä, roolihahmoissa tai juonen kehittelyssä tämä ei vedä vertoja X-filesille (no, ei taida olla reilua edes verrata),  mutta omanlaisenaan viikonloppuillan muutaman tunnin viihteenä ajaa asiansa. Onneksi en tätä katsomatta elokuvahyllyyn ostanut, koska en usko, että tulee tarvetta katsoa tätä uudestaan.






tiistai 25. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #20: Deep Silent Complete (2000)

Kuten listauksen edellinen Nightwishin biisi, myös Deep silent complete löytyy Wishmaster -albumilta (2000) ja oli albumin toinen singlelohkaisu (kesäkuussa 2000), joka myi Suomessa kultaa.

Deep silent complete on yksi niistä biiseistä, jotka ovat pisimpään olleet suosikkilistallani. Tämä biisi on siitä erityinen, että oli yksi ensimmäisiä ihastuksiani, joita kukaan muu ei ollut aiemmin suositellut kuunneltavaksi. Eli ihan itsenäisesti löysin biisin vuosien 2004-2005 tienoilla. Yhtyeen musiikkiin tutustumisen alkutaipaleella (tunsin biisejä silloin varmaan alle 20) tuntui, että Deep silent complete kiteytti koko Nightwishin monipuolisuuden. Sanat, joiden hienouden ja runollisuuden ymmärsi, vaikkei täysin tyhjentävästi osannutkaan kerralla sanoa, mitä kaikkia merkityksiä ne kätkevät taakseen. Melodia, joka ei tuntunut olevan tämän maailman luomus vaan nuottien luoma kuvaelma jostain kauniimmasta, utuisesta ja toisiinsa sulautuvien värien maailmasta, jossa myös pimeydellä on oma äänensä. Puhumattakaan kaunisäänisestä laulajattaresta, joka tulkinnallaan loi koskettavan maailman viettelevimmästä, syvimmästä, synkimmästä ja valoisimmasta hiljaisuudesta.

Vuosia myöhemmin Deep silent complete ei ole menettänyt hohtoaan vaan biisin intron avaama ovi maailmaan, jossa seireenit laulavat ja pimeys tuntuu pelottavan pehmeältä, on yhtä henkeäsalpaavan kaunis kuin edelliselläkin kuuntelukerralla.


"The age will say 'This night was ours'
Blessed with the Deep
The Silent the Complete"




perjantai 21. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #21: She Is My Sin (2000)

She is my sin  julkaistiin promosinglenä samana vuonna kuin albumi, jolta se löytyy (Wishmaster v.2000). 

She is my sin ajaa asiansa yhtyeen kolmannen albumin avausraitana erinomaisesti. Se tempaisee mukaansa jo introssa ja esittelee samalla kuulijalle yhtyeen, joka on jälleen ottanut merkittävän askeleen omaleimaisella tiellään. Biisissä on erikoinen tunnelma, sillä sen kertoja tuntuu kiusoittelevan kuulijaa kertomalla vähäsen enemmän itsestään, mutta toisaalta niin erityisin sanakääntein, että se saa kuulijan pohtimaan, minkä verran on oikeasti paljastettu.

She is my sin vie kuulijaa voimakkaasti eteenpäin ja saa sopivaa nostetta loppuakin kohden. Kertosäe sulautuu mukavasti muuhun biisiin kertojan laulaessa harhaanjohtamisesta ja syvimpään ja vaikeasti selitettävään syntiin lankeamisesta. Taustalla soivat taidokkaat koskettimet, jotka kuin varkain vievät mukanaan.

Biisin esittää alun perin Tarja jäljittelemättömällä ja sopivan dramaattisella tyylillään, mutta tykkään kovasti myös Floorin versiosta. Hän tuo biisiin jotain uutta ja erilaista, hän on saman tarinan uusi kertoja, joka muuttaa alkuperäisäänityksen vivahteita. Salaisuudet ovat ennallaan, mutta tarinan kulku on muuttunut.


"Bless me, undress me
Pick your prey in a wicked way
God I must confess…
…I do envy the sinners"




torstai 20. lokakuuta 2016

Eunsun Kim: Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pako helvetistä (2015)

Eunsun Kimin Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pako helvetistä kertoo nimensä mukaisesti paosta maanpäällisestä helvetistä, jota Pohjois-Koreaksikin kutsutaan.

Eunsun Kimin perheestä jo isovanhemmat ja isä ovat kuolleet nälkään ja myös eloonjääneillä sama kohtalo on lähellä. Niinpä Eunsunin äiti ja sisko lähtevät etsimään ruokaa, ja sinä aikana nuori Eunsun ehtii vaipua epätoivoon ja luulee kuolevansa. Nuori tyttö laatii jopa testamenttinsa odottaessaan äitiä ja siskoa takaisin. Ruoanhakumatkalta ei ruokaa löydy ja perheen äiti tulee siihen lopputulokseen, että ainut vaihtoehto on paeta Kiinaan. Kuultujen tarinoiden mukaan siellä on ruokaa ja ehkä myös paremmat oltavat.

Perhe tietää, että pakoyrityksiin sisältyy aina riski jäädä kiinni jo rajalla eikä tilanne välttämättä helpota Kiinan puolella. Eihän heillä ole minkäänlaisia kontakteja rajan toisella puolella. Pohjois-Korealla kun on lisäksi sopimus Kiinan kanssa, että sen on palautettava loikkarit takaisin kotimaahansa. Eikä Pohjoisessa loikkareita kohdella silkkihansikkain, kuten ei siellä asuvia ihmisiä yleensäkään.

Eunsunin perhe onnistuu pakenemaan Kiinaan, mutta joutuu ihmiskaupan uhriksi. Uudessa perheessä heitä ei kohdella juurikaan paremmin kuin kotimaassa, mutta he saavat sentään ruokaa ja asunnon, vaikka sekään ei ole kummoisempi kuin Korean koti.

Ennen lopullista onnistumistaan paeta Kiinan kautta Mongoliaan ja lopulta Etelä-Koreaan, perhe palautetaan kertaalleen P-Koreaan, josta he onneksi pääsevät pakenemaan uudestaan Kiinaan ja välttävät näin työleirille joutumisen. Elämä tasoittuu oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun lentokone on lopulta laskeutunut Etelä-Korean maanpinnalle eikä Kiinan "ostoperhettäkään" tarvitse enää aktiivisesti pelätä.

Eunsun Kim päätti kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, jotta muu maailma saisi tietää, millaista elämä Pohjois-Koreassa on. Miltä tuntuu jälkikäteen huomata, miten heitä aivopestään luulemaan, että muu maailma on mätä ja Pohjois-Korea taivas. Ei ole helppoa muuttaa sitä ajatusmallia, jota lapsesta asti on iskostettu päähän. Kuvottavaa oli myös se, miten viattomat ja pyöreäposkiset lapset laitetaan laulamaan hirmuhallitsijoista ylistyslauluja. Vaikka se onkin pieni asia kaikkeen muuhun verrattuna, niin se mielestäni korostaa tilanteen irvokkuutta. Maan kansalaiset eivät uskalla paeta, koska heitä pidetään kahleissa pelon avulla ja ne, jotka ovat onnistuneet pakenemaan, eivät pysty kärsimään jääneille välittämään viestiä, millainen muu maailma oikeasti on.

Pohjois-Korea on niin monella tavalla vääristynyt ja suututtava maa. Luin vuosia sitten Blaine Hardenin kirjan Pako Pohjois-Koreasta: Leiri 14, joka ensimmäisen kerran todella avasi minulle sitä maailmaa, millaista elämää pohjoiskorealaiset joutuvat elämään. Silloin kävin ensimmäisen kerran läpi sen turhautumisen, kun itse ei voi tehdä asialle mitään, vaikka toivoisi voivansa. Lisäksi ärsytti se, että Pohjois-Korean naapurimaa Kiina on suostunut sopimukseen, jossa loikkarit palautetaan takaisin helvettiin. Jonkun artikkelin mukaan kyse oli muistaakseni siitä, että Kiina pelkää kansainvälistä kriisiä, jos pohjoiskorealaiset pääsisivät vapaasti poistumaan maasta. Kriisi siitä toki tulisikin, mutta uskoisin (toivoisin), että suurin osa muista maista olisi valmis auttamaan maan kansalaisia ja nitistämään Pohjois-Korean hallituksen, koska sen toimesta, jos kenen, poljetaan ihmisoikeuksia.

Koko Pphjois-Korean "konsepti" on niin naurettava, että jos ei tietäisi sen olevan totta, epäilisi sitä täysin sepitetyksi. Maassa ei kukaan voi hyvin, paitsi kaikkein ylimmät, jotka toisaalta saavat myös pelätä, milloin teloituskone osuu heidän kohdalleen. Tuskinpa suurella johtajalla itselläänkään on kovin turvallinen olo, vaikka onkin luonut ympärilleen maailman, jossa saa paistatella jumalana. Niinhän korealaisille uskotellaan, että hirmuhallitsija ei ole edes jumalasta seuraava vaan jumala itse. Kun on nähnyt kuvia Kim Jong-unista, niin joka kerta miettii, miten tuollainen löysännäköinen mies (ja vain muutaman vuoden minua vanhempi) voikin olla (edes nimellisesti) maan johtajan asemassa. Kun tuota kokonaiskuvaa lähtee miettimään, niin tuntuu, että pää hajoaa kaikista syntyvistä ajatuksista ja turhautumisesta.

Kirja itsessään on nopealukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Siinä ei käytetä ylimääräisiä adjektiiveja vaan kerrotaan asiat juuri niin kuin ne on, yksinkertaisessa karmeudessaan. Eunsun Kim kertoo tunteistaan pintapuolisesti, mutta itse en välttämättä kaipaakaan syvempää pohdiskelua, sillä kyllä hänen elämänvaiheensa jo kertovat riittävän karua kieltä. Mielenkiintoinen kirja, joka kertoo yhden onnistuneen tarinan Pohjois-Koreasta pakenemisesta. Kunpa jonain päivänä näitä kirjoja julkaistaisiin vain palana historiaa eikä nykyhetken kuvauksena.

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 4.: Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja


tiistai 18. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #22: The Islander (2007)

The Islander on Nightwishin 22. paras biisi ja se julkaistiin sinkkuna 21.5.2008 vuonna 2007 julkaistulta Dark Passion Play-albumilta.

Kiehtovaa on mielestäni se, miten Marco Hietalan ääni on sointunut tyylikkäästi yhteen niin Tarjan, Anetten kuin Floorinkin kanssa. Marco handlaa taustalaulun (siihenkään kaikki eivät pysty) ja osaa hoitaa homman kotiin myös soolobiiseissä (ei mitenkään yllättävää herran taustan tuntien).
The Islander pääsee etenkin livenä ansaitsemalleen jalustalle, koska siitä on jo muodostunut upea yhteislauluhetki. Jos Marco ei muista sanoja, on yleisö mielellään auttamassa.

The Islander on voimakas biisi, jossa vanhan miehen näkökulmasta kerrottua tarinaa korostavat taustojen folk-sävytteet. Anetten tuo taustalauluillaan biisiin hienoa lisäsävyä ja jopa korostaa yksinäisyyden tunnetta. En saata kuvitella ketään muuta tulkitsemaan tätä paremmin kuin Marcon: hän antaa äänen sille, joka ei ole voinut tarinaansa näillä sanoilla kertoa. Elämää on eletty, rakkaus ja värit ovat maailmasta kadonneet, jäljellä ovat vain viimeiset velvollisuudet ennen kuin voi seilata horisonttiin ja jättää maailman taakseen pyörimään. The Islander on ehdottomasti yksi parhaimpia Marcon sooloja ja oli ehdottomasti paikallaan DPP-albumin yhtenä sinkkubiisinä.

"Now his love’s a memory
A ghost in the fog
He sets the sails one last time
Saying farewell to the world
Anchor to the water
Seabed far below
Grass still in his feet
And a smile beneath his brow"




maanantai 17. lokakuuta 2016

Paksuna (Knocked up, 2007)

Ohjaus: Judd Apatow
Käsikirjoitus: Judd Apatow
Sävellys: Loudon Wainwright III, Joe Henry
Pääosissa: Seth Rogen (Ben Stone), Katherine Heigl (Allison Scott), Paul Rudd (Pete), Leslie Mann (Debbie), Jason Segel (Jason)
Ensi-ilta Suomessa: 21.9.2007

Paksuna-elokuvan (Knocked up) huoleton pilviveikko Ben Stone kohtaa kontrollifriikki Allison Scottin baarissa, kun molemmat ovat omissa ystäväporukoissaan iltaa viettämässä. Lopulta jäljelle jäävät vain Allison ja Ben, joiden yhteinen ilta jatkuu lakanoiden väliin.

Allison ei erityisemmin ilahdu löytäessään Benin aamulla vuoteestaan eikä päivän valjetessa lämpene miehen elämäntavoille ja persoonalle. Benin "tulonlähde" kun on kavereiden kanssa kyhätty nettisivusto, joka kertoo tarkalleen ne kohdat elokuvista, joissa esiintyy alastomuutta. Allison puolestaan on juuri saanut ylennyksen ja edennyt E!-viihdekanavan reportteriksi.

Kuinkas sattuukaan, että joitakin viikkoja tämän yhden illan jutun jälkeen Allison huomaa olevansa raskaana ja näin ollen joutuu pakostakin olemaan yhteydessä Beniin, lapsen isään. Ben tietysti ajattelee, että nainen haluaa ottaa uusintakierroksen.

Kaksikko alkaa tutustua toisiinsa ja sivussa seilaavat myös Allisonin sisko (Leslie Mann) ja siskon mies (Paul Rudd) sekä Benin vastuuttomat kaverit. Elokuva etenee perinteisellä kaavalla: kun Allison ja Ben oppivat tuntemaan toisensa, he ihastuvat ja ennen loppuratkaisua väliin saadaan pientä eripuraakin. Romanttisen komedian tyylilajin mukaisesti loppu on onnellinen.

Joskus on hauska katsoa huonoilta ja heppoisilta vaikuttavia elokuvia, koska siten saattaa löytää yllättävän viihdyttäviä pätkiä (esim. She's the man on yksi suosikeistani). Salainen paheeni onkin katsoa sopivassa mielentilassa elokuvia, joissa ei ole odotettavissa erityistä syvyyttä, symboliikkaa tai visuaalisesti poikkeavan hienoa yleisvaikutelmaa. Toki on olemassa sellaisiakin elokuvia, jotka jopa minun mielestäni ovat pohjanoteerauksen alapuolella (kuten Scary Moviet ja American Piet).

IMDB:n mukaan Paksuna on voittanut seitsemän eri palkintoa ja ollut ehdolla 25:een. Hämmentävää kyllä, kaikki nuo palkinnot ja ehdokkuudet ovat oikeita eikä mitään sarkastisia tunnustuksia. Paksuna oli mielestäni nimittäin juuri niin huono kuin miltä se ensimmäisen kymmenen minuutin perusteella alkoi vaikuttaa. (Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin jo nimen perusteella, mutta toivoin, että kyseessä olisi hyvä huono elokuva.)

Seth Rogen ei ole ärsyttänyt minua aiemmissa elokuvissa, mutta nyt hiersi kovasti se, että olen nähnyt tämän roolisuorituksen hänen kohdallaan muutaman kerran aiemminkin (mm. Zack ja Miri puuhaa pornoa). Hassu, huoleton, rasvaisella huumorintajulla varustettu veikko, jolta on rahat loppu ja vastuuntuntoa ei ole nimeksikään. Hahmo on toistuvasti pilvessä ja heittää muka hauskaa läppää, joka sai minut miettimään, että ehkä elokuvan työryhmä on ollut pilvessä elokuvaa tehdessään.

Katherine Heigl on ollut ihan jees -näyttelijä, mutta hänellä oli nyt sama ongelma kuin aisaparillaan: menestynyt kontrollifriikki on hänen esittämänään mielikuvitukseton vaihtoehto.

Lisäksi vaikutti siltä, että Heiglin ja Rogenin välillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä. Ehkä se vaikutti osaltaan mielikuvaan, että Allison oli melkein koko elokuvan ajan tympääntyneen oloinen Benin seurassa, jopa silloin, kun kaikki oli hyvin. Vuorovaikutus oli niin olematonta, että kun molemmat tunnustivat rakkautta toisiaan kohtaan mietin oikeasti, että heittävätkö he tunnustukset vitsillä vai onko tämä aito tilanne. Taisi se aito tilanne olla.

Toinen kaksikko, joiden välillä ei ollut minkäänlaista henkilökemiaa, oli Ben ja Allisonin siskon mies, Paul Ruddin esittämä Pete. Jossain vaiheessa elokuvaa kaksikosta oli tullut ystäviä, mutta minulle ei selvinnyt, missä vaiheessa ja miten se tapahtui. Kun he olivat kohtauksissa kahdestaan ja vaikkapa puhuivat syvällisesti parisuhteesta ja elämästä, niin jälleen yritin miettiä, että onko tämä kohtaus nyt otettava tosissaan vai miltä kantilta tähän kuuluisi suhtautua. Hahmojen yhtäkkinen läheneminen ei tuntunut saavan riittävää ja uskottavaa pohjustusta vaan tuli täysin pystymetsästä. Kaksikon esiintyminen yhdessä oli vaivaannuttavaa ja vaikka Paul Ruddkin on Frendien kautta minulle tuttu, ihmettelin, että hän on näin hölmössä roolissa. Tosin enpä muista häntä aiemmin missään elokuvassa nähneeni, joten siltä osin en voi verrata aiempiin suorituksiin.

Elokuva oli kokonaisuudessaan niin ennalta-arvattava ja täynnä mielikuvituksettomia hahmoja, että puolen välin tienoilla pohdin, onko kyseessä huonosti toteutettu parodia. En kuitenkaan löytänyt mitään, mikä olisi paljastanut elokuvan parodiaksi, joten kyseessä lienee vain ihan tavallinen ja köyhäksi jäänyt komedia. Tai unohdetaan sana komedia ja korvataan se elokuvalla. Koska pelkästään yhdistämällä pilvenpolton, alatyyliset vitsit ja näennäisesti toisilleen sopimattoman parin, ei vielä synny komediaa. Ei ainakaan sellaista, joka olisi näin lokakuisena lauantai-iltana erityisesti huvittanut.

lauantai 15. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #23: Weak Fantasy (2015)

Nightwishin viimeisimmällä albumilta, Endless forms most beautiful, löytyy Weak Fantasy -niminen biisi, jonka halusin ottaa mukaan yhtyeen parhaimpien biisien listaukselle. Se ei mielestäni oikein mahtunut 20 parhaan joukkoon, mutta toisaalta sitä ei voinut jättää listan ulkopuolelle, koska on uusimman albumin parhaimmistoa.

EFMB-albumi on vielä suhteellisen tuore, joten siksi kovinkaan moni albumin biiseistä ei ole tälle listaukselle päätynyt. Vaikka Nightwishin biisit voivat iskeä sekunnissa suosikeiksi, ottaa tarinoihin syventyminen ja tekstien sisäistäminen enemmän aikaa. Yhtyeen tuotannon yksi hienoimpia piirteitä on juuri se, että biisistä syntyy jokin ensivaikutelma, mutta vuoden päästä löytyykin jotain aivan uutta.

Kun mietin, minkä kohdan Weak fantasyn sanoituksesta nostan postauksessa esille, olisin voinut laittaa koko biisin. Jokainen osa biisin lyriikassa on yhtä vahva ja ne yhdessä muodostavat jännittävän kokonaisuuden. Biisin tarina ja sanavalinnat ovat kiehtovia, koska vaikka ensimmäisien kuuntelukertojen perusteella olin muodostanut biisistä tietyn mielikuvan, tuntui se ajatus nyt olevan "väärä".  Olenkin tässä jonkin verran enemmän pyöritellyt sanoja ja koettanut päättää, mille kannalle taivun. Onko tämä halveksuntaa kaikkea sitä kohtaan, mitä ihmiskunta on tehnyt historiassaan väärin (ja tekee edelleen)? Onko toivo jo menetetty vai voiko laulun kertoja vielä tehdä maailmaan muutoksia kertoessaan tarinanmuodossa millaisia ihmiset ovat? Ehkä kaikkea tätä ja vielä jotain muuta.

"Pick your author from à la carte fantasy
Filled with suffering and slavery
You live only for the days to come
Shoveling trash of the upper caste"


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Ari Väntänen & Apulanta: Kaikki yhdestä pahasta (2014)

Ari Väntänen on kirjoittanut Apulannasta kirjan vuonna 2014, josta nyt (2016) on tullut uusi päivitetty painos.

Kirja käy läpi Apulannan vaiheita hankaluuksien kautta menestykseen, takaisin vaikeuksiin ja uusiin nousuihin. Se kertoo yksityiskohtaisesti, miten yhtyeen matka ei ole suinkaan ollut mutkatonta ja miten kunkin albumin kohdalla biisit ovat syntyneet ja äänitykset sujuneet. Kaikki yhdestä pahasta valottaa sitä, mitkä asiat ja henkilöt ovat vaikuttaneet Apunannan matkaan ja musiikin kehittymiseen. Joskus on innostuttu uusista jutuista vähän liikaa ja aina eivät kaikkien kanssa ole henkilökemiatkaan kohdanneet, puhumattakaan sitä mitä haasteita puhumattomuuden kulttuuri on tuonut muassaan. Kertomus on aitoa arkipäivää muusikoiden elämästä eikä siloiteltua jeesjees-meininkiä, muttei myöskään sorru mässäilemään vaikkapa Tuukan ja Tonin huonoilla väleillä.

Tekstin sekaan on ujutettu valokuvia ja lehtileikkeitä, jotka elävöittävät ja konkretisoivat sitä, mitä aiemmin on kerrottu. Elämäkertoja lukiessani teen usein sitä, että lukemisen ohessa haen netistä henkilön haastatteluja tai katson elokuvia. Muusikoiden ollessa kyseessä yritän yleensä etsiä Youtubesta kirjassa mainitun esiintymisen tai tietyltä vuodelta olevan haastattelun. Lisäksi pyrin kuuntelemaan kyseisen yhtyeen/artistin musiikkia sitä mukaa, kun biisien/albumien synnystä on kerrottu kirjassa. Silloin kokonaiskuvasta tulee eheämpi ja samaan aikaan biiseihin saa uuden lähestymistavan, kun tietää biisiin vaikuttaneita taustoja. Taustojen ei välttämättä tarvitse liittyä tekstin sisältöön vaan joskus hauskana yksityiskohtana voi toimia sekin, että kerrotaan millaisessa tilanteessa biisi on nauhoitettu (selällään maaten, joululaulut juhannuksena, pikaisesti kyhätyssä studiossa tai traktorin lavalla). Joten nyt voidaan tämä hetki merkata historian kirjoihin: ensimmäistä kertaa ikinä olen oikeasti ja aidolla mielenkiinnolla syventynyt Apulannan biiseihin ja katsonut haastatteluja. Vielä viisi vuotta sitten en olisi uskonut, että tällainen tilanne tulisi eteen. Olen niin pitkään ollut ylpeä Apis-vastaisuudestani, varsinkin silloin, kun kaikki muut tuntuivat yhtyettä kuuntelevan. Joitakin vuosia sitten lopulta hyväksyin, että ei tästä yhtyeestä taida päästä eroon enkä siksi enää pitkään aikaan ole jaksanut uhrata energiaani yhtyeen inhoamiseen (Cheekiä jaksan kyllä vielä inhota).

Kirjaa lukiessani oli jännää huomata, että noin pintapuolisesti tunnenkin yhtyeen historian. Niin paljon eri medioissa on tuotu esille Apulannan tekemisiä, että sain huomata, että minähän muistan, miten lehdissä kerrottiin mm. Sipen ja Anna Erikssonin suhteesta, Sipen talonrakennuksesta, Tonin ja Kaija Koon yhteistyöstä. Lisäksi muistan monet Apulannan levyjen kannet, koska ne ovat olleet esille varsinkin Suosikissa ja muistan myös sen kohun, mikä aiheutui, kun sinkkuja myytiin 10 markalla. Vaikka olenkin vahvasti ollut sitä mieltä, ettei Apulanta kuulu minun nuoruuteeni, niin noihin muistikuviin viitaten se taitaa omalla tavallaan kuulua, jos ei muuten, niin bändinä, joka on häilynyt taustalla erikoisilla tempauksillaan.

Valitsen elämäkerrat sillä perusteella, että henkilö/tapahtuma kiinnostaa minua riittävästi. En jaksa käyttää vapaaehtoisesti lukuaikaani sellaisiin aiheisiin, josta en saa itselleni mitään irti. Siksi onkin erityisen huolestuttavaa aikaisemman Apis-vastaisuuteni kannalta, että minulla on herännyt aito mielenkiinto yhtyettä kohtaan ja kun en ole edes ollut kaappifani, joka olisi salaa fiilistellyt biisejä. Tästä mielenmuutoksesta saa (pääasiassa) syyttää Teit meistä kauniin -elokuvaa. Se, että vapaaehtoisesti katsoin elokuvan ja luin kirjan, ovat pelottavia askeleita siihen suuntaan, että kohta voin löytää itseni kuuntelemasta biisejä ja pahimmassa tapauksessa keikaltakin. Hui! (Olen kyllä kerran Vantaan jossain rock-festareilla ollessani Apiksen keikan katsonut, mutta se johtui siitä, että enemmistö kaveriporukasta halusi sen katsoa enkä viitsinyt jäädä yksikseen istuskelemaan. Silloin vannoin, että se on ensimmäinen ja viimeinen kerta yhtyeen keikalla.)

Kaikki yhdestä pahasta on sujuvasti kirjoitettu kirja, jota ahmisi enemmänkin, mutta siinä on kuitenkin niin paljon asiaa ja yksityiskohtaista kerrontaa, että taukoja on pakko pitää. Väntänen on tehnyt huikean taustatyön, joka takaa sen, että lukija saa nauttia lukemastaan laadukkaasta historiikista.

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 26.: elämäkerta tai muistelmateos

maanantai 10. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #24: Nemo (2004)

Nightwishin parhaiden biisien listasijalle 24. ylsi Once-albumin hittisingle Nemo (2004).

Veikkaisinpa, että vaikka joku ei muuten Nightwishin tuotantoa tunne, niin Nemo on taatusti sellainen biisi, jonka jokainen on joskus kuullut. Se on radioiden puhkikuluttama, mutta ansaitsee ehdottomasti paikkansa NW:n parhaimpien biisien listalla. Nemo on minulle siinä mielessä erityisen tärkeä, että se on yksi ensimmäisiä biisejä, jotka johdattivat minut syvemmälle tämän metallisen melodisen musiikin maailmaan. Lisäksi Nemon intro oli sellainen, jonka pystyin soittamaan korvakuulolta ilman, että olin aiemmin tutustunut nuotteihin.


Nemo on haikean tunnelmallinen, mutta voimakas biisi, jossa laulun kertojalla on toivo kadoksissa, sydän eksyksissä ja hämmennyksissä. Ehkä menneistä voisi vielä oppia vai onko jo liian myöhäistä? Voisiko rakkaus auttaa tuomaan esille sen vilpittömän ja rehellisen ihmisen? Nemossa sanavalinnoissa ei ole käytetty ns. monimutkaisia sanoja, mutta Tuomaksella on lahja asetella valitsemansa sanat niin, että ne kuulostavat täysin uusilta ja erilaisilta. Tuomas osaa luoda hämmästyttävällä tavalla sanojen ja musiikin yhteistyöllä suuria tunnetiloja ja värikkäitä maailmoja. Vaikka biisit voivat sijoittua mihin tahansa kuviteltavissa olevaan ulottuvuuteen, on niissä aina jotain, joka koskettaa tavallista ihmistä. Sanojen merkitykselle ei löydy yhtä ainoaa selitystä vaan ne antavat kuulijalle riittävästi liikkumavaraa, jotta laulun sanoman voi tulkita monin eri tavoin. Nemon kauniisiin syvyyksiin pääsee parhaiten unohtamalla mielessään pyörivät ajatukset ja keskittymällä kuuntelemaan Tarjan äänen voimin siivitettyä tarinankerrontaa.

"Touch me with your love and reveal me my true name"



lauantai 8. lokakuuta 2016

TOP 25 Nighwishin parasta biisiä, #25: Élan (2015)

Tällä kertaa TOP-listaukseni aiheena on Nightwish-yhtyeen parhaimmat biisit. Valinnan varaa löytyy, mutta päätin ottaa mukaan vain 25 biisiä. Alkuperäinen ajatus oli karsia biisit kahteenkymmeneen, mutta viiden viimeisen biisin poisjättäminen tuotti niin suuria vaikeuksia, että lopulta luovutin. Kuten aina, niin nytkin, tämä on tämänhetkinen listaus ja voisi viikon päästä olla toisenlainen. Niinkin paljon kuin Nightwish on materiaalia julkaissut, olisi oikeasti mahdotonta sanoa, mikä biisi on ehdottomasti ja ikuisesti paras. Mutta aina voi yrittää miettiä, miksi jokin biisi on toista parempi, ja jos ei muuten, niin kiduttaakseen itseään.

Nightwishin parhaiden biisien listauksen käynnistää sijalta 25. Élan (2015), joka oli yhtyeen ensimmäinen single Endless forms most beautiful -albumilta ja myös ensimmäinen uusi biisi, jossa Floor Jansen toimii laulajana.


Élan on siitä harvinainen Nightwish-biisi, että se ei ensimmäisellä (tai viidennelläkään) kuuntelukerralla tehnyt vaikutusta vaan pikemminkin pettymyksen. Sinkkubiisinä Élan herätti ihmetystä, koska se oli mielestäni pliisu eikä Floorin ääni päässyt oikeuksiinsa. Vaikka biisin musikaalinen puoli on todella vahva, niin silti sekään ei tuntunut pelastavan pettymystä, jonka biisi aiheutti. Mutta kun eräänä yönä kuuntelin levyä pimeässä ja leijuin täysin musiikin luomassa maailmassa, niin jotain tapahtui ja palaset loksahtivat paikoilleen. En oikein tiedä, miten sen selittäisin, mutta yllättäen tuntui kuin biisi olisi muuttunut toiseksi ja kuin se salainen maailma, josta Élanin tarina kumpusi, olisi avautunut. Yhtäkkiä biisin sanat uppoutuivat ihon alle ja melodia tuntui kauniimmalta kuin aikaisemmin.

Biisi on samaan aikaan sekä haikea että toiveikas. Siinä on vapautta, elämäniloa, rakkautta. Élan on paratiisi horisontin tuolla puolen, josta löytyy vihreitä niittyjä, koskemattomia kallioita ja liukuvärjätty taivas. Biisi on kuvaus onnellisesta unimaailmasta, haavekuvista, mutta toisaalta näen sen myös kertomuksena kuolemasta, joka vapauttaa ihmisen turhista reaalimaailman rajoituksista. Paratiisissa, on se elämän haavekuvia tai kuoleman jälkeinen seuraava tila, voi surffailla pilvien päällä tai hypätä kallionkielekkeeltä maisemissa, jollaisia ei Maan päältä löydy.

Monesti olen miettinyt, miten en ensimmäisellä kerralla tajunnut Élanin hienoutta, sillä nykyisin joka kerta biisiä kuunnellessani tekisi mieli pidättää hengitystä, jotta voisin ilman minkäänlaisia häiriöitä keskittyä jokaiseen sointuun ja Floorin äänen vivahteisiin.

"The answer to the riddle before your eyes
Is in dead leaves and fleeting skies
Returning swans and sedulous mice
Writings on the garden book, in the minute of a lover's look"



torstai 6. lokakuuta 2016

Allermooiste verhalenboek (Disney-satuja hollanniksi)

HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteessa kohdassa 9. kriteeri on seuraava: sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja.

Sen sijaan, että olisin valinnut vaikkapa murteella kirjoitetun kirjan, ajattelin mennä kaikkein helpoimman kautta ja valita hollanninkielisen kirjan. Allermooiste verhalenboek sisältää tuttujen Disney/Pixar-filmien lyhennettyjä versioita: Belle en het Beest (Kaunotar ja Hirviö), Planes (Lentsikat), Op zoek naar Nemo (Nemoa etsimässä), Lion King (Leijonakuningas), De kleine Zeermeermin (Pieni merenneito), Peter Pan, Cars (Autot) ja Assepoester (Tuhkimo). 

Kun opiskelee jotain kieltä, niin lastenkirjat ovat ehdottomasti paras vaihtoehto syventyä kieleen paremmin alkuvaiheessa ja tietysti myöhemminkin. Nytkin tarinat ovat ennestään tuttuja, joten tuntemattomien sanojen/lauseiden päätteleminen on paljon helpompaa, koska osaan tarinat ennestään ulkoa. Haastetta tuo sopivasti Autot ja Lentsikat, joiden elokuvaversiota en ole nähnyt eli joutuu vähän enemmän pinnistelemään. Aika rientää mukavasti, kun tavaa sana ja lause kerrallaan tätä kirjaa, ja onhan se jopa omiin korviin huvittavan kuuloista yrittää näitä mongertaa. Vaatii suomalaiselta nimittäin alkuun aikamoista akrobatiaa saada kieli taipumaan sellaisiinkin sanoihin kuin Goedemorgen, hoe gaat het tai Oostenrijk.

Tällä kertaa ei siis ole luvassa laajempaa kirja-arviota, koska halusin vain tuoda esille, että lukuhaasteeseen voi ottaa monenlaisia kirjoja mukaan. Sitten, kun hollanti alkaa enemmän sujua, niin seuraavana odottelee lukuvuoroa kunnon ällömakea romanttinen kirja. Sarjassamme "harlekiineja", joissa suomennetut versiotkin ovat hyvin yksinkertaisia henkilöihahmoiltaan ja kieleltään, ja tapahtumat voi melkein arvata pelkän kansikuvan perusteella.

Kirjat olen ostanut Hollannista, koska Suomessahan ei kirjakaupan hyllyssä ole edes hollannin oppikirjaa vaan kaikki pitää erikseen tilata, koska menekkiä ei juuri ole. Tässä muutama näytekuva Disney-satujen hollanninkielisestä asusta.






tiistai 4. lokakuuta 2016

Musatarina: Rammstein

Kun nyt sain Rammsteinin parhaiden biisien TOP-listan valmiiksi, niin voisinkin samalla kertoa, miten matkani yhtyeen musiikin parissa on edennyt.

Rammstein ei ole uusi tuttavuus vaan yhtyeen nimi on jäänyt mieleen jo kauan ennen ennen kuin aloin aktiivisesti heitä kuuntelemaan. Ihme kyllä, mielessäni on edelleen tarkasti se hetki, jolloin ensimmäisen kerran Rammsteinin musiikki herätti ajatuksia. Vaikka onkin paljon bändejä, joista en aluksi ole välittänyt, en silti muista jokaisen kohdalla niitä ensimmäisiä hetkiä yhtä selkeästi.

Oli koulupäivä (2000-luvun alkupuolella)ja tunti oli juuri alkamassa (muistaakseni äidinkielen) ja luokkatoverini, yksi hevari-kundi, istui luokassa ja kuunteli Rammsteinia kovaa pienestä soittimesta. Joku toinen luokkakaveri rupesi juttelemaan biiseistä ja silloin korvani erottivat sanat Rammstein, Du hast ja muutamia muita biisin nimiä. Kuuntelin puolella korvalla, koska tunsin yhtyeen nimen ja muistelin, että Rammstein on kirkonpolttoheviä ja ties mihin laittomuuksiin kehottavaa musiikkia. Tuolloin yhtyeen raskas sointi ahdisti ja ajattelin, että miten kukaan voi sellaista musiikkia kuunnella, koska sehän melkein salpaa hengityksen julmuudellaan.

Kului useampi vuosi seuraavaan "kohtaamiseen". Se tapahtui vuonna 2009, kun yhtyeeltä julkaistiin albumi Liebe ist für alle da, joka aiheutti kohua Saksassakin. Provosoivien biisien ja albumin kansilehtisen kuvien lisäksi myös albumin erikoispainos oli huomiota herättävä: käsiraudat, liukkari ja kuusi dildoa, joista väitettiin, että ne on tehty yhtyeen jäsenten antamien muottien mukaan. Totta tai ei, huomio oli taattu. Veikkaan, että kyseistä deluxe editionia tuskin on kauppojen hyllyssä Suomessa nähty, mutta jotakin kautta se on mieleeni jäänyt. Muistan nimittäin ajatelleeni, että taitaa olla ideat vähissä, jos musiikkia pitää näin markkinoida. Halveksin mielessäni yhtyeen valintoja ja ajattelin, että bändi on juuri niin alhainen kuin mitä olin siihen asti ajatellutkin. Näin jälkeenpäin ajateltuna varmasti ajattelisin samoin, jos mikä tahansa muu yhtye tekisi saman tempun, mutta nyt Rammsteinin provosoivan ja lievästi ilmaistuna keskustelua herättävän tyylin tuntien deluxe editionin sisältö herättää enempi huvitusta. Ja jo senkin puolesta, kun tietää, miten jotkut jossain viitsivät siitä niin kovin mielensä pahoittaa. Heh.

Eipä tuo toinenkaan kohtaaminen yhtyeen kanssa ollut hyvällä tavalla mieleenjäävä, vaikka sen verran se mielenkiintoa herätti, että pidin LIFAD-levyä Anttilassa kädessäni, mutta en missään nimessä ostoaikeissa. Levyn hypistelyn jälkeen onkin muistissani pitkä aukko siitä, mitkä tapahtumat johtivat seuraavaan tilanteeseen. Voihan olla, että aivot ovat tehneet rauhassa omaa työtänsä ja ujuttaneet Rammsteinia musiikkihermostooni minulta kysymättä ja tietämättäni.

Seuraava mielikuva on se, että olin tallentanut MP3-soittimelleni muutaman Rammsteinin biisin (Du hast, Feuer frei, Mein Teil ja Te quiero puta) ja kuuntelin työpaikalla keittiövuorossa ollessani tuota soittolistaa (vuosi todennäköisesti 2009/2010). Jostain syystä Mein Teil oli väärinnimetty ja työkaverini sanoikin, että biisi ei muuten ole Mein Teil.  Tämän jälkeen kiinnostuin tutkimaan, että millainen se oikea Mein Teil on. Tässäkään vaiheessa en vielä ollut superinnoissani Rasmmsteinista vaan ennemminkin epätoivoisesti yritin etsiä kuunneltavaksi uutta musiikkia, mitä tahansa. Tuolloin musiikkimakuni oli nykyiseen verrattuna huomattavasti suppeampi, vaikka jo monipuolisempi kuin lukiossa. Noiden neljän biisin jälkeen kuitenkin tapahtui seuraavan asteen herääminen ja aloin kaivaa lisää Rammsteinin biisejä kuunneltavaksi. Sanoihin en jaksanut paneutua, koska ajatuksena oli lähinnä hakea hyvätempoista työmusiikkia. Jollain tapaa biisien soiminen taustalla aivopesi minua, koska vuoden 2011 puolella aloin hiljalleen päästä jyvälle Rammsteinin sanomasta. Edelleen kuitenkin ajattelin, että suurin osa yhtyeen biiseistä on tylsiä (!) ja hyvin rajoittuneesti keskityin kuuntelemaan ehkä pariakymmentä.
Muista normipainos, mutta Liebe ist für alle da -albumista kahden levyn erikoispainos


Vuonna 2013 tapahtui lopulta läpimurto. Olin kuitenkin sen verran kiinnostunut yhtyeen musiikista, että olin ostanut lipun Rock the beach -tapahtumaan. Olin ensin tuijotellut mainosjulisteita bussipysäkeillä useampia päiviä miettien, että pitäisiköhän vaiko eikö, ja muistaakseni viikkoa ennen tapahtumaa ostin lipun (luojan lykky, että niitä oli jäljellä!). Pohdin siltikin, että jos menisikin mieluummin Tuskaan, että ehkä Rammsteinin keikka ei olekaan näkemisen arvoinen. (Eipä!)

Keikka-aamuna olin hieman flunssainen ja EDELLEEN ajattelin, että jäisikö kotiin nukkumaan. En viitsinyt lipusta maksettua rahaa heittää hukkaan, joten raahauduin paikalle. Voisipahan sanoa nähneensä Rammsteinin. Odotukset eivät olleet järin korkealla, vaikka olin kuullut, että yhtye vetää aikamoisia keikkoja. Mustan massan keskellä seistessäni havainnoin, miten muu yleisö taputti ja huusi jo hyvissä ajoin ennen ennen kuin lavalta kuului minkäänlaista elonmerkkiä. Huomaamatta alkoi omakin fiilis nousta ja jännitys vatsanpohjassa kasvaa. Mitä jos konsertti onkin oikeasti hyvä? Ehkä tänne kannatti tulla? Ne sekunnit, kun rumpujen pauke alkoi, nyrkit takoivat ilmaa, ensimmäiset pyrot iskivät ilotulitteita ja savua, kun esirippu (lakana) lopulta paljasti lavan ja siellä olevat soittajat ja yleisö huusi suosiota hullun lailla, tekivät minusta fanin. Se oli siinä. Siitä hetkestä eteenpäin haukoin henkeäni pitkin keikkaa ja sen loppuessa en voinut uskoa, mitä olin nähnyt. Maanantaina töissä hehkutin keikkaa tähdet (tai tulenlieskat) silmissä välkkyen ja sen jälkeen MP3-soittimestani ei pitkään aikaan löytynyt muuta kuin Rammsteinin biisejä. Valehtelematta joka ikinen päivä minun oli pakko kuunnella Rammsteinia. (Välillä yritin laittaa väliin muiden artistien biisejä, mutta melkein kaikki muu tuntui niin kovin tylsältä, ettei niitä voinut laittaa Rammsteinin sekaan.) Päivä ei tuntunut miltään, jos edes yhtä biisiä en ehtinyt kuuntelemaan. Ja tämä jatkui - no, melkein samanlaisena aina tähän päivään asti. Toki nyt pystyy selviämään, jos päivä tai pari jää välistä, mutta vähintään kerran viikossa on edelleen oltava aikaa Rammsteinille.

Rosenrot: normipainos ja promopainos (limited edition)
Mutter: normipainos ja limited edition digipak


Täytyy toivoa, että yhtye jaksaisi vielä tehdä uutta musiikkia ja vierailla Suomessa uudestaan. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että matkani Rammsteinin parissa on vielä keskeneräinen, joten se ei suinkaan voi jäädä kahteen konserttiin (Rock the beach ja Provinssi). Puhumattakaan siitä, että kaikki biisit olisi julkaistu jo ennen kuin tosissani osasin arvostaa heidän musiikkiaan. Haluaisin kovasti kokea sen uuden materiaalin odottamisen ja levyn ostamisen riemun Rammsteininkin kohdalla.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Jarkko Ahola: Dog (2014)

Jarkko Aholan AHOLA-kokoonpanon Tug of war -albumilta (2014) löytyy biisi nimeltä Dog. Halusin nostaa tämän biisin erikseen esille sen mahtavuuden ja koukuttavuuden takia. Kun ensimmäisiä kertoja kuuntelin ToW-albumia, nousi Dog sieltä välittömästi esille. Biisissä on hyvänlaista huumoria, joka saa hymyilemään ja tietysti Jarkon upeaa laulanta lumoaa -kuten aina. Jarkko käyttää tässä ääntään todella monipuolisella tavalla: on matalaa ja korkeampaa, käheää ja kirkkaampaa, ja imitoidaan myös koiramaista ääntelyä, joita taustojen hieman kasarihardrock-vivahteet mukavasti siivittävät eteenpäin. Tämä toimii erityisesti, jos volat voi laittaa kakkoon, jotta kitarat saavat päristä täysillä ja antaa koiran viedä turhia kontrolloimatta. Dog ei suinkaan väsähdä loppua kohden vaan ihan viime minuuteille on vielä varattu oikeastaan melkein koko biisin mieleenpainuvin yksityiskohta. Huippubiisi, jossa olisi kyllä ehdottomasti (ollut) hittiaineista, joten harmi, ettei nämä AHOLA-albumit ole tainneet suurta yleisöä juurikaan tavoittaa.



.