torstai 29. syyskuuta 2016

Mika Ikonen: Kuu ja maa (2016)

XL5-yhtyeestä tuttu Mika "Mica" Ikonen julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa syyskuussa 2016 ja samalla on kulunut 20 vuotta yhtyeen Pedon merkki -debyyttialbumin (10.5.1996)  julkaisusta.

Kesäkuun aikaan käynnistää Mikan sooloalbumin. Kesä on aina inspiroiva laulunaihe, mutta läheskään aina ei kesäbiiseistä aidosti välity kesän lämpö, kesäromanssimuistot, lomaileva tunnelma ja tulevaisuudessa siintävät syksyn pimeät illat. Mikan biisissä nämä kaikki elementit ovat kuitenkin läsnä. Tarttuva kertsi viimeistelee biisin kertoman rakkaustarinan mieleenjäävästi. Hieno aloitus albumille.

 Huomenna tempaisee mukaansa  intron kitaroilla. Sanoissa on osuttu niin oikeaan ja mitä ilmeisimmin sopivalla itseironialla tulkittuna: kyllä se mies kaikkea lupaa tehdä, mutta toteuttamisessa voi mennä päivä jos toinenkin. Kyllä vaan, tykkään tästäkin biisistä, kun vielä C-osa jatkaa samaa tarttuvaa svengiä ja fiilistelyä.

Albumin nimibiisi on mielestäni ainoa notkahdus kokonaisuudessa. Etenkin kotimaisessa musiikissa kuuntelen sanoja erityisen tarkasti ja täysin sen hetkisen fiiliksen mukaan olen joko (turhankin) kriittinen tai sitten biisin muiden elementtien ollessa oikeilla paikoillaan annan omasta mielestäni huonot sanavalinnat helpommin anteeksi. Tässä biisissä juuri sanat ovat ne, joihin olisin toivonut enemmän syvyyttä, ja erityisesti omaleimaisempaa ilmaisutapaa kuu ja maa -asetelmaan. Ihan kiva rakkausaiheinen laulu, mutta ei juuri enempää.

Paha tapani, josta en vieläkään ole päässyt eroon, on olla ennakkoluuloinen biisejä kohtaan vain sillä perusteella, että niiden nimessä on mainittu joku julkisuuden henkilö (enkä tiedä, onko musiikkiblogin kirjoittaminen yhtään lieventänyt asennoitumistani). Niinku Nykäsen Matti aiheutti siksi välittömän "hohhoijaa"-reaktion. Kuinka ollakaan, olisi kannattanut kuunnella biisi ennen sen tuomitsemista. Hyi minua, jälleen kerran. Nimittäin sanat ovat kekseliäät, jotka leikittelevät hauskasti Nykäsen julkisuuskuvalla. Biisissä on kiva tempo ja rento meininki. Sen sijaan, että syyttävään sävyyn moitittaisiin ihmistä huonoista valinnoista niin biisi kuittailee sympaattisen kevyesti, että "mennä sata kertaa naimisiin". Tämän tyylisestä lähestymistavasta tykkään.

Marley on niin mielettömän kiva biisi, että en muista vähään aikaan suomalaisen mieslaulajan tuotannossa kuulleeni samanlaista. Reggae-sävytteet tuovat letkeyttä ja sellaista iloa, jotain musiikissa ei ole koskaan liikaa.

Kaikki on oolrait - ja Anna mun halata -biiseistä kirjoittelinkin jo aiemmin.

Ennakko-odotuksia Mikan soolomatskun suhteen en ehtinyt muodostamaan, joten albumi menee ehdottomasti kaikinpuolin positiivisen yllätyksen puolelle. Mikan ääni on voimakas, josta kuuluu vuosien keikkakokemus ja tulkinta on todella vahvaa ja aitoa. Niin ja onhan ääni edelleen miellyttävän käheä ja hyvin tunnistettavissa muiden miesäänien joukosta -ainakin näin entisen XL5-fanin mielestä. Kuu ja maa on hyvällä tavalla kypsä ja samalla eheä kokonaisuus. Albumia kuunnellessa tulee fiilis, että tämä on tämän hetken Mikan näköistä musiikkia: selkeää, sympaattista ja mutkatonta poppia. Päällimmäisenä albumista jääkin mieleen positiiviset ja rennot fibat. Levyllä ei vedetä laulajan ääntä luonnottoman kuuloiseksi nykyajan muoti-ilmiöksi nousseella tietoteknisillä käsittelyillä eikä Mika toisaalta tulkinnoissaan sorru vinkumiseen ja narisemiseen. Kappalevalinnat toimivat yhdessä ja erikseen eikä korvaan kalskahtavia sanavalintoja ole juurikaan. Oli todella hauskaa kuunnella albumia, jolle ei ollut ehtinyt asettaa ennakkopaineita tai -epäilyksiä. Kaikki biisit tuntuivat eri tavalla uusilta ja yllätyksellisiltä. Kivaa. Sanoisinpa, että tässä on vähintään tämän syksyn svengaavin ja sympaattisin albumi, joka saa jokaisen kuuntelukerran jälkeen hämmästelemään, miten hienoa musiikkia albumille on työstetty. Onneksi Kuu ja maa pääsi näkemään päivänvalon, sillä tästä löytyy sopivasti aineksia piristämään kylmeneviä iltoja ja keväällä tätä kuunnellessa voi fiilistellä saapuvaa kesää.


Kuuntele: Anna mun halata, Huomenna, Niinku Nykäsen Matti
Skippaa: Kuu ja maa


tiistai 27. syyskuuta 2016

Päivä 26: Pelkään (Takkipinon suojassa)

Olen kirjoitellut blogihaasteen päiviä fiktiivisten henkilöiden näkökulmasta ja tällä kertaa ajattelin kirjoittaa Vesalan Takkipinon suojassa -biisin tuoman inspiraation kautta. Kuultuani biisin, pisti se saman tien miettimään, mitä kaikkea olisi voinut aiemmin tapahtua ja tässä yksi niistä "taustatarinoista", joita mielessäni syntyi, lyhennettynä "blogiversiona".

Istuin veljeni auton takapenkillä oven ja ystäväni väliin ahtautuneena. Mieleni teki itkeä ja huutaa kylmäävästä kivusta, jota tunsin sielussani asti, mutta en voinut. Ihmiset ympärilläni porisivat iloisessa humalassa, mutta minä tuijotin talvisia katuja purren huultani peläten ja samalla toivoen, että purisin sen hajalle. Olin tehnyt jotain uhkarohkeaa ja pelkäsin huomista ja seuraavaa puhelinsoittoa.

Kun auto lipui eteenpäin hyytävässä yössä, mietin, miksi hän ei voinut jo lopettaa. Olimme niin monta sydäntä särkeneet vuosien mittaan, että minäkin olin väsynyt. En jaksanut enää esittää haavoittumatonta ja onnellista, koska tiesin, että olin hänelle vain pikainen pakokeino, kun asiat uuden tyttöystävän kanssa alkoivat muuttua liian vakaviksi. Silloin hän aina soitti minulle ja koska olin heikkona häneen, olin aina ollut, suostuin pelaamaan hänen laatimaansa järjetöntä peliä.

Hyppäsin ulos autosta ja loihdin hyvästien ajaksi huulilleni jotain hymyn tapaista. Kun auto kaarsi pois kadultani, pohdin, että olin kuin olinkin tehnyt oikean päätöksen, vaikka tukahdutettu itku kuristi kurkkuani ja pidätetyt kyyneleet kirvelivät silmiäni. Kun olimme pilanneet hänen välinsä edelliseen tyttöystäväänsä, se oli sinetöinyt kaiken. Minun kontolleni riittää yksi ihmishenki. Hän yritti sanoa, ettei se ollut meidän vikamme, että tyttörukka otti yliannoksen erikokoisia pillereitä. Mutta olihan se. Tiesimme molemmat, ettei ruskeasilmäinen tyttö kestäisi meidän kahden peliä, koska ei sitä kestänyt kukaan muukaan. Ihmiset vain käsittelivät petetyksi tulemista eri tavalla. Sille ruskeasilmäiselle hän oli ollut paljon enemmän kuin kahdelle aiemmalle, ja naisen silmien tyhjän onneton katse, kun hän sai tietää puuhistamme, tulee pysymään mieleeni väkisin tallennetuissa kuvissa liiankin pitkään. Katsetta seurasi myöhemmin hänen öinen puhelunsa, jossa hän kertoi, että elvytysyrityksistä huolimatta nainen oli menehtynyt. Puhelimessa sanoin hänelle, että sovitaanko, että nyt riittää, että tämä oli nyt viimeinen kerta. Hän vain naurahti lämpimästi: "joojoo". Puhelun lopettaessani tiesin vaistonvaraisesti, että hän ajatteli, etten tarkoittanut sanojani. Tällä kertaa hän tulisi olemaan väärässä.

Kaadoin jääkaapista lasiin kylmää sitruunalla maustettua vettä ja avasin telkkarin. Ei sieltä kahden jälkeen enää mitään muuta tullut kuin chatteja ja ennustus-tv:tä, kun pornokin on siirtynyt nettiin, mutta saisinpa syyn tuijottaa ilmeettömästi eteeni. Olin ihastunut häneen, kun olimme nuorempina käyneet Bon Jovin keikalla, juoneet vähän liikaa ja oksennelleet pusikkoihin. Hän oli minua monta vuotta vanhempi, kokenut, hurmaava ja saanut manipuloitua minut täysin pauloihinsa. Olihan minua varoiteltu monesti, mutta ajattelin muiden olevan vain kateellisia. Halusin ajatella, että minä olin hänelle jotain enemmän kuin muut, koska minä olin ainut nainen -siskonsa lisäksi- joka oli pysynyt hänen elämässään 15 vuotta. 15 pitkää vuotta, joihin mahtui liian monta pilattua elämää.

Kun hän laittoi minulle kutsun kihlajaisiin, hämmennyin. Olihan hän ennenkin kihloihin mennyt, mutta ei ollut koskaan pitänyt juhlia, koska se olisi ollut täysin turhaa ennen väistämätöntä eroa. Nyt paikalle oli lisäksi tulossa paljon yhteisiä ystäviämme, joista osa ei tiennyt, mitä puuhailimme, koska kaiken muun lisäksi hän oli erinomainen valehtelija ja keksi loistavia peitetarinoita. Halusin jäädä pois kihlajaisista, mutta autuaan tietämätön veljeni pakotti minut lähtemään. Seistessämme hänen ulko-ovensa takana mielialani laski entisestään, kylmä pureutui paksun takkini läpi ja oven avautuessa kylmyys oli tunkeutunut sisimpääni asti. Hän oli aina niin hurmaava ja jos en olisi puhelimessa hänelle etukäteen sanonut, että lopetan tämän, olisin ollut valmis tekemään mitä vain hän halusi. Astuimme sisälle, jossa iloinen puheensorina oli täyttänyt alakerran hienosti sisutetut huoneet. Mieleni teki räjähtää kuivaan, tuskalliseen nauruun, niin keinotekoiselta tuo tilanne tuntui. Talon jokainen nurkka, lattialista ja parketin kolhu tiesivät totuuden tuosta miehestä, mutta ihmiset eivät. Alakuloisemmaksi minut teki, kun huomasin miten onnellinen kihlattu säteili kirkkaammin kuin katossa roikkuva kristallikruunu, joka sekin sädehti vain lukemattomia peiteltyjä valheita.

Kun tyhjää lupaavat kiitospuheet oli pidetty, hän veti minut sivummalle, vaatenaulakoiden suojaan. Kovetin itseni ja keskityin hengittämään tasaisesti, kun hän tuli lähelleni ja siveli käsivarsiani. Hän kuiskutteli korvaani sanoja, joista tiesi minun syttyvän, mutta kerrankin -kerrankin- tahdonvoimani riitti torjumaan hänet. Hän naurahti huvittuneena ja tiedusteli, haluanko mennä mieluummin talviseen puutarhaan, kyllähän kihlattu sinnekin saataisiin tulemaan jollain verukkeella juuri oikealla hetkellä. Ei, en tarkoittanut sitäkään. Työnsin hänet kauemmas, toistin puhelimessa sanomani sanat ja jätin hänet hölmistyneenä paikalleen seisomaan.

Veljeni oli tekemässä lähtöä ja muutama muu sopivasti juopunut halusi samaan kyytiin. Menin heidän kanssaan autolle ja hän seurasi perässä. Auto oli jo täynnä, kun hän yritti tulla mukaan takapenkille. Jopa veljeni ihmetteli siinä vaiheessa hänen käytöstään, koska tuleva morsian oli edelleen muiden vieraiden seurassa sisällä talossa. En muista hänen sanojaan, mutta muistan, miten hän katsoi minua. Jäänsinisissä silmissä oli hämmennystä ja turhautuneisuutta, mutta unohtamatta kuitenkaan sitä leikkisää pilkettä silmäkulmassa, joka hänellä oli aina ollut. Hän ei ymmärtänyt, että aioin todella jättää hänet pulaan sisällä odottelevan sinisilmäisen Suomi-neidon kanssa. Vedin auton oven kiinni ja naama kivettyneenä nyökkäsin hyvästiksi. Hän koputti ikkunaan ja elehti minua avaamaan sen. Hitaasti rullasin ikkunan auki hetkesi, jotta sain suu kuivana kakaistua ilmaan höyrystyvät sanat, jotka tulisivat olemaan viimeiset hänelle sanomani: "Ei, mehän sovittiin."

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Elokuva: Teit meistä kauniin (2016)

Ohjaus: Tuukka Temonen
Käsikirjoitus: Niisku Haapala
Pääosissa: Tatu Sinisalo (Toni Wirtanen), Iiro Panula (Tuukka Temonen), Teppo Manner (Sipe Santapukki), Roope Salminen (Antti Lautala), Mimosa Willamo (Amanda Gaynor)
Ensi-ilta: 7.9.2016

Teit meistä kauniin on elokuva Apulannan alkuvaiheista. Siinä kerrotaan, miten nuori Toni Wirtanen tapaa Antti Lautalan ja perustaa punk-bändin. Mukaan löydetään vielä Sipe Santapukki ja Apulanta on syntynyt.

Heinolassa vaihto-oppilaana oleva Mandy sekoittaa Sipen pään ja tyttö kiinnitetään Apulantaan basistiksi, vaikka soittotaidosta ei ole ennakkonäytteitä. Bändi saakin uutta nostetta Mandyn myötä, tulee samalla mukaan ylimääräistä päänvaivaa mm. pahamaineisen Tuukka Temosen muodossa.

90-luvun laman ja perhe- ja ensirakkauskriisien painaessa päälle, poikia kehotetaan totta kai hankkimaan jokin parempi, oikea ammatti, koska eihän musiikilla voi luoda tulevaisuutta. Ainoastaan Sipen äiti jaksaa olla kannustava myös siinä vaiheessa, kun Apulanta on heittämässä soittimia lopullisesti nurkkaan. Tonilla, Sipellä ja Tuukalla on kuitenkin niin suuri palo ja rakkaus musiikkia kohtaan, että esteet ovat vain  hidasteita matkalla kohti koko Suomen tuntemaa punk-yhtyettä.

Muutamissa kavereissani herätti ihmetystä se, että minä -anti-Apulantadiggari- menen katsomaan Apulannasta kertovaa ja yhtyeen musiikilla höystettyä leffaa. Ja kun se on kaiken lisäksi kotimainen leffa. En siis kuuntele Apulantaa, koska biisit kuulostavat mielestäni todella paljon toistensa kaltaisilta ja olen erittäin skeptinen kotimaisia elokuvia kohtaan, koska ne ovat usein kömpelöitä ja dialogien epäluonnollisuus aiheuttaa vain myötähäpeää. Kaikesta tästä huolimatta elokuvassa oli jotain, joka kiinnosti. Ehkä se, että olin lukenut muutamia positiivisia arvosteluja (mm. Sinin leffablogissa) ja toisaalta Toni Wirtanen on mielestäni mielenkiintoinen persoona. Oli jo ennen Vain elämää -ohjelmaa. Sipe puolestaan sai aikoinaan lisäpisteitä, koska onnistui tekemään sellaisen biisin (Häiriintynyt kuu), jonka Leevi and the Leavings -pomo Gösta Sundqvist suostui laulamaan!
Vaikka olin jo 90-luvulla sitä mieltä, että Apulanta on turha ja ärsyttävä bändi, niin vuosien myötä olen hiljalleen hyväksynyt, että yhtye ei taida olla vähään aikaan menossa minnekään enkä enää muutamaan vuoteen ole jaksanut niin kovin heitä paheksua kuin 15 vuotta sitten. Heh. Ja myönnettäköön, että onhan heillä muutama sellainen biisi, jotka ovat päätyneet omille taustamusiikkisoittolistoille (mm. Koneeseen kadonnut, Reunalla, Viivakoodit).


Aivan elokuvan alussa näytteleminen oli hieman jäykkää, joten hetken aikaa jännitin, että tuleeko tämänkin elokuvan aikana myötähäpeän tunteet huonosta näyttelemisestä. Nopeasti tuo alun jäykkyys kuitenkin katosi, tunnelma sulautui toimivaksi tiimityöksi ja elokuva tempaisi mukaansa. Elokuvan edetessä mietin muutamaan kertaan, että kunpa tämä ei loppuisi vielä, että olisipa vielä enemmän jäljellä kuin on katsottu. Teit meistä kauniin todella saa unohtamaan kaiken ympäriltään ja elämään hahmojen kanssa yhdessä ensirakkauden kipuja ja tuntemaan epätoivoa, kun musiikkiura ei heti urkenekaan suoraan tähtiin.

Erityisen maininta on annettava nuoria apiksia näyttelevälle kolmikolle. He ovat omaksuneet roolihahmonsa erittäin hyvin, he ovat uskottavia ja ennen kaikkea heillä tuntuu olevan aitoa paloa näyttelemiseen. He eivät ole teennäisiä, epäaitoja ja kömpelöitä kuten Salattujen elämien nuoret näyttelijät, joiden näyttelemistä katsoessaan kiemurtelee epämukavasti tuolillaan. Vaikken Apulantaa aktiivisesti seuraa, niin jonkin verran on haastatteluita tullut vastaan ja sen pohjalta Iiro Panula on kuin ilmetty Tuukka ja Teppo Manner kuin Sipe. Erityismaininta on aivan ehdottomasti kuitenkin annettava Tatu Sinisalolle, joka on omaksunut täydellisesti Toni Wirtasen puhetyylin, eleet ja ilmeet. Monesti piti mielessään hieraista silmiään ja terästää katsettaan, kun mietti, että olisiko sittenkin nykytekniikalla onnistuttu nuorentamaan Toni näyttelemään itseään. Täydellinen suoritus, joka samalla palautti uskoni siihen, että Suomesta todella voi löytyä lahjakkaita nuoria näyttelijöitä. Jos Sinisalo paneutuu tuleviin rooleihinsa yhtä huolella, hänellä on pitkä ura edessään.


Muutama miinus leffassa kuitenkin oli. Mimosa Willamo, joka näytteli vaihto-oppilasta, puhui toki sujuvasti englantia, mutta kun hänen oli tarkoitus puhua suomea ulkomaalaisella aksentilla, niin se aiheutti pientä vaivaantumista katsojassa. Ymmärtäähän sen, ettei suomalainen voi osata puhua suomea ulkomaalaisittain, mutta kävi mielessä, että ehkä olisi voinut vähentää suomenkielisiä sanoja repliikeistä tai vaikka tuoda esille, että Mandy on ollut pidempään Suomessa ja siksi osaa jo niin hyvin suomea.

Toinen miinus tuli viimeisistä minuuteista, joista tuli mieleen, että on tullut kiire saada elokuva päätökseen ja ei ole siksi tehty lopetusta samalla laatutasolla kuin aiemmat kohtaukset.

Näistä muutamasta miinuksesta huolimatta elokuva oli ehdottoman viihdyttävä ja tasokas kotimainen. Kertoo aika paljon sekin, että kesken leffaa ajattelin, että tämän voisikin katsoa uudelleen. Lyhyesti sanottuna Teit meistä kauniin on yksi parhaimpia kotimaisia elokuvia, joita olen nähnyt enkä edes ole fanittanut elokuvan aiheitta! Ehkä seuraavaksi täytyy lukea Kaikki yhdestä pahasta -kirja, koska elokuvan ansiosta Apulannan tarina alkoikin kiinnostaa enemmän. Saa nähdä, aiheutuuko sitten kirjan lukemisesta jotain seurauksia yhtyeen musiikin kuuntelemisen suuntaan. Hmm. Huolestuttava ajatus.

Kannattaa muuten tutustua leffan soundtrackilta löytyvään Konflikti (Armo) -biisiin. On muuten huikea ja kylmiä väreitä aiheuttava versio biisistä. Mielettömän upea kerrassaan.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Erin: Kohta hänen (2016)

Kohta hänen on toinen sinkkulohkaisu Erinin marraskuussa julkaistavalta SeliSeli-albumilta.
Erin on kertonut, että Kohta hänen biisi on syntynyt hänen omista kokemuksistaan, kun hän meni naimisiin. Päässä pyörii monia ajatuksia ennen alttarille astumista ja yhteisen elämän aloittamista, ja ne on nyt muotoiltu biisin muotoon.

Kohta hänen on lempeä ja tunnelmallinen biisi. Se ei sisällä kummempia uusia kikkailuja, ei suurempia nostatuksia kertosäkeen kohdilla tai yllättävää C-osaa. Silti Kohta hänen on mielestäni huomattavasti parempi ja mieleenjäävempi kuin Sydäntä särkee, joka useamman kuuntelukerran jälkeenkään ei saanut aikaan suurempia säväreitä. Kohta hänen on aika perinteistä Eriniä, mutta selkeydellään ja tunnepitoisella tarinallaan nostattaa odotuksia SeliSeli-levyä kohtaan. On muuten aika mielenkiintoinen nimi levyllä; tuon nimen alle voisi hyvin sisällyttää mitä mielikuvituksellisimpia biisejä ja tarinoita, joten saapa nähdä, mitä on luvassa. Kahdella edellisellä albumilla Erin on jo osoittanut osaavansa tarinankerronnan ja biisienteon, joten varmasti tasokas albumi on luvassa. Katsotaan, jos SeliSeliltä löytyisi omallekin soittolistalle uusia biisejä, kun edellinen Sä osaat ei niitä oikeastaan tarjonnut.


sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016)

PMMP:stä tutun Mira Luodin ensimmäinen sooloabumi Tunnelivisio julkaistiin 16.9.2016. Puolet biiseistä julkaistiin sinkkuina ennen pitkäsoittoa: Tunnelivisio, Lähiölaulu, Musta laatikko, Puhu mulle hulluudesta ja Pinnan alla.

Pinnan alla oli koukuttava, Puhu mulle hulluudesta tylsä ja Tunnelivisio jotakin noiden kahden väliltä.
Lähiölauluun en ole albumin julkaisun myötäkään päässyt mukaan, koska se tuntuu olevan täysin turha ja mitäänsanomaton biisi. Musta laatikko on albumin avausraita ja selvästi parantunut kuuntelukertojen myötä. Biisissä on rouheat kitarat ja kertosäe jää rullaamaan päähän. Iloisesti yllätyin, että biisistä löytyikin alkukankeuden jälkeen tykättävää.

Sitä tipahtaa pimeyteen on uusin sinkkujulkaisu, jonka Mira esitti Elämä lapselle -konsertissa. Tästä biisistä tykkäsin saman tien.Mira tulkitsee biisin kauniin koskettavasti ja kertosäkeessä on sopivasti mahtipontisuutta, jolla biisi jää kerrasta mieleen.

Seuraava biisi Vuoret on taas pudotus vuorenhuipulta alas asti. Sävellys ja melodia antaisivat hyvän pohjan tarttuvalle biisille, mutta sanat eivät pääse samalle tasolle vaan biisin tarina on kuin keskeneräinen ajatus -eikä hyvällä tavalla.

Diggaan joskus biiseihin tehtyjä outoja juttuja (esim. selvästi poikkeavanlaista tulkintaa, kontrasteja, erikoislaatuisia ratkaisuja sävellyksissä), koska ne usein tekevät biisistä mielenkiintoisen, persoonallisen ja saavat kuulijan ilahtumaan, että näinkin voi biisin tehdä. Aamusta iltaan on niin lähellä onnistunutta outoutta, mutta jää muutaman metrin maaliviivan taakse. Miran epämukavan oloinen tulkinta on nappisuoritus, mutta tartun taas siihen, kun sanat eivät ole riittävän vahvat luomaan biisin kaipaamaa maailmaa ja siksi biisi tipahtaa monta porrasta alaspäin. Harmi.

Aamusta iltaan tuoman laskun jälkeen noustaan melkein korkeimmalle puolapuulle, kun levyn päättää Päästä irti, joka on koko albumin paras biisi yksipuolisesta kertosäkeestä huolimatta. Arvostan sellaisia kertosäkeitä, joissa tehdään muutakin kuin hoetaan yhtä lausetta, mutta tämän biisin kohdalla kaikki muu kompensoi kertosäkeen yksipuolisuutta. Vaikken Miraa millään tavoin tunne, jotenkin tästä biisistä välittyy eniten miramaisuus, tämä tuntuu olevan kaikkein lähinnä Miraa artistina. En osaa selittää sitä sen tarkemmin, mutta tämä on uskottava, koskettava ja hienosti toteutettu viisiminuuttinen päätös levylle.

Tunnelivisiossa on paljon potentiaalia ja erityisesti sävellyksissä on useampia hienoja hetkiä. Miralla on persoonallinen ääni, mutta se ei silti pelasta kokonaisuutta, jossa suurimmat tunnekuohut jää syntymättä. Muutamissa biiseissä on enemmän koukkua ja niitä varmasti jaksaa kuunnella ensi vuonnakin, mutta olisin toivonut monipuolisempaa toteutusta, jotta albumi ei tuntuisi liian yhteneväiseltä ja jopa tylsältä. Kuten Tunnelivisio-sinkun arviossa sanoin, niin albumissa osa biiseistä on lähellä huippua ja osa rämpii pohjamudissa. Albumi on taitavaa rokkia, jossa seikkaillaan pimeillä kaduilla, aamu-usvaisella rannalla ja underground-baareissa. Silti aina seuraavan biisin kuunneltuaan jää fiilis, että jotain puuttuu, että jotain olisi voinut tehdä toisin. Ehkä asetin Miran sooloalbumille liian kovan riman ja siksi arvioin kriittisemmin kuin mitä arvioisin jonkun tuntemattoman esikoislevyä. Vaikka biiseihin on saatu nopeampaa tempoa ja mukaansatempaavaa kitaraa, jää se "ultimate" tykitys kuulematta. Vaikka albumilla on hitaampaa tempoa ja rauhallista tulkintaa, jää se kyyneleet silmiin tuova kosketus syntymättä. Tunnelivisiossa on paljon hyvää, mutta sanojen keskinkertaisuus ja biisien epätasainen koukuttavuus valitettavasti jättävät haalean loppufiiliksen.


Kuuntele: Päästä irti, Pinnan alla, Sitä tipahtaa pimeyteen
Skippaa: Vuoret, Lähiölaulu


tiistai 13. syyskuuta 2016

Hanna Pakarinen: Synnyin, elän, kuolen (2016)

Hanna Pakarisen Synnyin, elän, kuolen -albumi julkaistiin 9.9.2016. Albumilla on kymmenen Carolan tunnetuksi tekemää tuttua ja ikivihreää biisiä nyt uudelleenversioituina.

Suhtaudun cover-levyihin kaksijakoisesti. Jos odotan artistilta uutta levyä, on cover-materiaali usein pettymys, koska biisit ovat jo vähintään kertaalleen versioituja ja mieluusti haluaisin jotain sellaista, mitä kukaan ei ole aikaisemmin laulanut. (Vaikka pidänkin kovasti Agnetha Fältskogin My colouring book -albumista, niin myönnän, että alkuun petyin, kun selvisi kyseessä olevan cover-levyn.) Toisaalta huolella ja persoonallisesti tehtynä (jos artistilla on oikeasti jotain uutta sanottavaa vanhojen biisien muodossa) uusintaversiot voivat antaa biiseille uuden elämän ja ne voivat tavoittaa sellaisiakin kuulijoita, joille alkuperäinen ei ole tuttu ja levyn myötä tutustuvat (ja ehkä tykästyvät)siihenkin.
Hyväksyn coverit helpommin livekeikkojen settilistaan kuin albumille, mutta yritän aina antaa myös albumeilla oleville versioille mahdollisuuden.

Kuten olen muistaakseni aiemmin maininnut, tykkään Hanna Pakarisen äänestä ja olin iloinen, kun hän voitti Idols-laulukisan. Muutamia biisejä alkupään levyistä löytyi omallekin soittolistalle, mutta valitettavasti suurin osa jäi vain ihan ok -osastolle. Olen silti seuraillut Hannan tekemisiä ja julkaisuja siinä toivossa, että löytäisin sieltä jälleen jotain mielenkiintoista. Harmikseni aiemmat suomenkieliset levyt eivät ole napanneet (arviot voit lukea täältä: Paperimiehen tytär, Olipa kerran elämä) eikä tämäkään levy tee poikkeusta.

Tykkään Carolasta vähemmän kuin vaikka Laila Kinnusesta tai Kai Hyttisestä, mutta kuuntelen häntä aina silloin tällöin. En silti muista hänen versioitaan biiseistä niin hyvin, että tietäisin heti, mitä Pakarinen on tehnyt samoin tai eri tavoin. Synnyin, elän, kuolen -levyn kuunneltuani kuuntelinkin Carolan versioita palauttaakseni mieleeni, mistä on lähdetty. Ja totta kai vertaillakseni kumpi kuulostaa omaan korvaan miellyttävämmältä. Carolalle tipahti tällä kertaa pisteet.

Hanna Pakarinen laulaa edelleen nätisti ja tulkitsee biisit omaleimaisella tavallaan, ja biisin radiosta kuullessaan taatusti tietää, kuka on äänessä. Ehkä merkittävin asia, johon tämä cover-levy kompastuu, on sielukkuuden ja syvyyden puutos. Vaikka Hanna osaa tulkita ja käyttää ääntään, niin tuntuu, että jotain tästä kokonaisuudesta jää puuttumaan. Biisit ovat samaan tapaan tasaista ihan jees -osastoa kuten Hannan suomenkielinen oma materiaali. Ehkä fiilikseni tulee selkeämmin esille, jos sanoisin, että Carolan tulkinnoissa on läsnä ns. vanha sielu -tyyppinen mieleen jäävä tulkinta, kun taas Hanna on enemmän uusi sielu, joka ei oikein vielä tunnu tietävän, mitä se useita vuosia vanhoilla biiseillä tekisi. Se, että albumi jää omalla kohdallani kovin etäiseksi, ei tällä kertaa johdu biisien keskinkertaisuudesta, sillä ovathan monet Carolan tunnetuksi tekemät biisit klassikoita. Nyt kaikki on kiinni artistin tulkinnoista, jotka eivät tavoita tai kosketa minua.

Tyttöjen iskijä Mohair Sam on levyn onnistunein biisi. Hanna käyttää ääntään kivan leikittelevästi ja biisissä on alusta loppuun hyvä meininki. Puolestaan Sota-kappaleen versiointi on epäonnistunein, koska siitä jää fiilis, ettei artisti ole varma, mistä laulaa ja vääräntyylinen draaman/mahtipontisuuden tavoittelu tekee biisistä epäaidon oloisen ja vaikean kuunnella.

Ymmärtääkseni artisti tekee cover-levyn yleensä kunnianosoituksena ihailemaansa toista artistia kohtaan etenkin silloin, kun koko levy sisältää vain yhden artistin tuotantoa. Kunnianosoitukseksi Synnyin, elän, kuolen valitettavasti jääkin eikä se herää henkiin omana persoonanaan. Kappaleiden sovitukset eivät ole riittävän mielenkiintoisia, vaikka ovatkin erilaisia alkuperäisiin verrattuna. Pointsit siitä, että jotain uutta on tehty eikä sovituksia ole ängetty täyteen erikoistehosteita vaan on pidetty homma simppelinä. Levyssä on kuitenkin niin paljon puutteita ja omaan korvaani huonoja ratkaisuja, etteivät vanhan Suomi-iskelmän hitit tämän myötä nouse tyylikkäästi 2010-luvulle vaan kuulijan haluaa pysyä (ja palata) alkuperäisten parissa.

Kuuntele: Tyttöjen iskijä Mohair Sam
Skippaa: ainakin Kielletyt leikit ja Sota



sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kuulas @ Cafe Rongo (Porvoo, 2.9.2016)

Kuulas-yhtyeellä oli levynjulkkarikeikka Porvoon Cafe Rongossa ja se oli samalla myös yhtyeen ensimmäinen keikka.

Heidi Puurula (Vera) lähti Aikakoneesta kolme vuotta sitten, mutta Kuulas on ollut kasassa jo vuodesta 2011. Viisi vuotta meni albumin työstämisessä ja oman äänen löytymisessä, mutta se kannatti. Kun Kuupuutarha julkaisiin toukokuussa, olin kerrasta myyty. Kaunista, tunnelmoivaa, suomalaista ja raikkaan puhdasta musiikkia vailla turhia erikoistehosteita tai autotuneja, ja ennen kaikkea yhtye muodostuu kolmesta lahjakkaasta muusikosta. Joten odotukset ensimmäinen Kuulas-keikan suhteen olivat korkealla. Pettyä ei tarvinnut.


Kuulas-yhtyeen musiikki sopii täydellisesti tunnelmalliseen kahvilaympäristöön, jossa sanoista saa selvän, happivaje ei uhkaa ja ihmiset ovat selvinpäin. Kuupuutarhan tarinat ansaitsevat tulla kuulluksi ja nautituksi kahvikupposen tai skumppalasillisen ääressä. Illan aikana kuultiin levyn biiseistä Kuupuutarha, Atelje, Sormus, Verannalla, Perhonen (jota eräs nainen kehuikin kovasti), Hellyyttäsi taitat gardenian ja Yks vallankumous ja muistaakseni myös Sananvalaja ja Keväät kultaiset.

Albumilta oikeastaan Hellyyttäsi taitat gardenian oli ainut biisi, joka ei täysin vakuuttanut ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Liveversion jälkeen tuntui, että biisille löytyi oma paikkansa ja että siinä olikin enemmän kuin aluksi vaikutti. Keikoilla käymisen yksi hienoimpia puolia on juuri se, että biisit saavat uuden elämän ja joskus jopa inhokkibiisikin saattaa avautua aivan uudella tavalla. (Esimerkiksi Jenni Vartiaisen Tyttövuodet ei levyversiona kuulu suosikkeihini, mutta toimii livenä todella hyvin.) Livetilanteissa laulaja pääsee näyttämään, miten ääni toimii ja kikkailla fiiliksen mukaan. Oli ilo istua yleisössä kuuntelemassa, miten upeasti Heidin ääni kantaa ja miten monenlaisia sävyjä siitä löytyy, jotka eivät ole aiemmin päässeet samalla tavoin esille. Sanoisinpa, että jos ihmisillä on jonkinlaisia ennakkoajatuksia Heidin (Veran) laulusta Aikakoneen biisien perusteella, niin suosittelen tutustumaan Kuulaan albumiin ja menemään keikoille. Taustalaulaja on nyt ottanut paikkansa solistina tyylikkäästi ja ammattitaidolla. Yhtään vähemmälle eivät jää myöskään soittajat: Suska Jyllinmaan sello soi mitä kauneimmin ja kokonaisuutta kohensi Emilia Takayaman kosketinten taidokas käsittely. Vahvistusta yhtye oli saanut Kalle Sundströmistä, joka loi tunnelmaa akustisen kitaran avulla. Jukka Puurula puolestaan hoiti teknistä puolta.

Keikka oli lämminhenkinen ja enempi "istutaan yhdessä olohuoneessa tunnelmoimassa" kuin vauhdilla kuorrutettu biletysbiisien putki. Vaikka tykkään kierrellä klubikeikoilla ja festareilla, ovat tällaiset pienimuotoisemmat keikatkin välillä paikallaan. Hieno fiilis jäi ja vaikka yhtyettä kovasti jännittikin, toi se oman sympaattisen lisämausteensa Porvoon hämärtyvään iltaan. Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että keikkoja saadaan lisää ja jonain päivänä uusi Kuulas-albumi.








keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Nora Roberts: Meritrilogia (2014)

Nora Robertsin Meritrilogia pitää sisällään kolme kirjaa: Aaltojen armoilla, Nousuvesi ja Kotisatama.

Luin trilogiasta vain kaksi jälkimmäistä osaa, koska ne löytyivät mökiltä kirjahyllyn perukoilta. Johdantona sanottakoon, että vaikka luenkin paljon viihdekirjallisuutta ja katson romanttisia komedioita, niin Nora Robertsin 90-luvun puolivälin jälkeen julkaistut kirjat ovat pääasiassa olleet sellaista kuraa, että valitsen luettavaksi mieluummin mitä tahansa muuta. Normaalioloissa en todellakaan lue kahta Robertsia kolmessa päivässä enkä muista milloin viimeksi olisin lukenut jonkin Robertsin kirjan. Nyt olin lomalla ja kipeä. Aivot eivät jaksaneet vastaanottaa mitään järkäleitä tai elämäkertoja vaan ainoat, joihin kykenin suunnilleen keskittymään, olivat Robertsin kirjat. Tämäntyylisissä kevyissä kirjoissa juonien kohdalla ei haittaa, vaikka ei muistaisi, mitä on tapahtunut kymmenellä edellisellä sivulla. Juonen kulku ja henkilöt eivät tuota suuria yllätyksiä, joten vaikka puolet kirjasta lukisi puuroutunein aivoin, tietää silti pääpiirteittäin, mitä on tapahtunut.

Trilogia kertoo Quinnin veljeksistä, jotka asuvat pikkukaupungissa Marylandissa, jossa kaikki tietävät ja tuntevat toisensa. Aaltojen armoilla kertoo Cameronin tarinan, Nousuvesi Ethanin ja Kotisatama Phillipin. Quinnin veljeksillä on oma veneverstas, jossa he pyörivät silloin, kun eivät ole päivätöissä, heilastelemassa naisia tai kotona. Veljekset asuvat saman katon alla ja se aiheuttaa haasteita monella tapaa, mutta on silti välttämätöntä, koska kasvattivanhempien kuoltua on kolmikon vastuulla kasvattaa kouluikäisestä Sethistä kunnon mies. Kolmikosta kaikki ovat kokeneet kovia lapsuudessaan -kuten Sethikin- (välinpitämättömiä vanhempia, huumeita, rötöksiä, pahoinpitelyä, epävarmuutta, hyväksikäyttöä)  ja jos Quinnien pariskunta ei olisi ottanut heitä hoiteisiinsa, olisi kolmikosta varmasti jokainen joutunut telkien taakse. Menneisyyden haamut ovat vahvasti läsnä, kun miehet auttavat poikaa käymään päivittäistä kamppailua paremman ja hyvän elämän puolesta.

Ethan on rauhallinen ja hiljainen, mutta karskilla tavalla komea ravustajamies, jonka tiet kohtaavat Grace-nimisen naisen (taloudenhoitaja/siivooja ja tarjoilija) kanssa. Phillip on jumalaisen komea naistenmies, oikea miehisyyden perikuva, joka puolestaan vetää kissanhäntää Sybill Griffinin (kirjailija/tohtori) kanssa. Molemmat miehet ovat keskittyneitä omaa elämäänsä, sitten nainen pureutuu ajatuksiin eikä lähde sieltä millään. Kun ollaan lähellä saada suhde onnistumaan, tuleekin matkalle mutkia ja esteitä, jotka antavat olettaa, että rakastavaiset eivät saakaan toisiaan. Kuten arvata saattaa, loppu on tietysti onnellinen. Vaikka kaava onkin usein sama, kun poika kohtaa tytön, niin mielestäni nämä Robertsin romaanit vain suoltavat sitä samaa amerikkalaista huttua, joissa henkilöhahmoihin ei rakenneta mitään syvyyttä vaan kaikki menee samalla kaavalla niin juonen "kehityksen" kuin henkilöiden ja jopa dialogien kohdalla. Lukiessa tulee kyllästyminen siihen, miten täydellisiä ihmiset ovatkaan, kun erityisesti ulkonäön uskomattomuutta korostetaan ällötykseen asti, ja kuinka ollakaan heiltä löytyykin pimeä salaisuus menneisyydestä. Yllättävää. Hohhoijaa.

Meritrilogian kahden kirjan perusjuonessa olisi kyllä ollut hyviä aineksia saada mielenkiintoista ja koukuttavaa tekstiä aikaiseksi. Ryysyistä rikkauksiin -asetelma kiinnostaa ihmisiä aina ja uskoisin, että pienellä vaivalla (jo sellaista viitsii nähdä) nämäkin kirjat olisivat olleet pelastettavissa. Mutta Robertsin kirjoista puuttuu täysin persoona. Tulee sellainen fiilis, että hänellä (jos hän nyt edes itse näitä enää kirjoittaa) on koneella muutama valmis runko, joihin hän sitten vain vaihtaa nimiä, asuinpaikkoja ja menneisyyden tapahtumia.


Minullakin oli aika jolloin luin kasapäin Harlekiineja (kolme päivässä parhaimmillaan), mutta se kyllä teki tehtävänsä eikä niihin enää tule tartuttua kuin todella kipeänä tai jos haluaa vain lukea jotain ilman, että tarvitsee ajatella. Harlekiinit ovat viihdyttäviä, niissä on aina onnellinen loppu ja niiden luoma satumaailma rikkaista ja hyvännäköisistä toki tarjoaa tietynlaisen paon tästä hetkestä. Mutta ongelmaksi muodostuu se, että kyseisten romaanien kohdalla pystyy melkein kaiken etukäteen ennustamaan eikä se pidemmän päälle palvele lukijaa, koska mielenkiinto ei pysy yllä, jos mattoa ei vedetä alta.

Muistaakseni Nousuvesi-kirjassa oli yksi hahmo, joka oli jatkuvasti onnellinen ja hymyili. Ja kun tuli hyviä uutisia, niin hymyili lisää ja oli ah-niin-onnellinen, koska hänen elämässään oli onnea, rakkautta ja pumpulia. Toki positiivisia ihmisiä on oikeasti olemassa, mutta rajansa se on oltava sokerikuorrutteellakin ja etenkin sillä, miten asia kirjallisesti ilmaistaan. Ehkä se on sitä amerikkalaista överiä, joka suomalaista lukijaa hiertää tai ehkä se hiertää vain minua. Olen toki lukenut paljon huonompiakin kirjoja ja tiesin kyllä, mitä olin tekemässä ja lukemassa, kun näihin kirjoihin tartuin. Sikäli itseaiheutettua kärsimystä ja olisinhan toki voinut lopettaa lukemisen kesken. Luin kuitenkin kirjat loppuun, mutta eivät onnistuneet yllättämään posiviisesti vaan vahvistivat sen, että Robertsin uusimpiin teoksiin en ensisijaisesti enää aikaani käytä.


Vuoden 2016 lukuhaasteen kohdat 3. Kirjassa rakastutaan (Nousuvesi) ja 16. Et ole koskaan kuullut kirjasta (Kotisatama).




maanantai 5. syyskuuta 2016

Vesala @ Tavastia (Helsinki, 2.9. ja 3.9.2016)

Vesalalla oli viikonloppuna neljä loppuunmyytyä keikkaa Tavastialla: perjantaina, kaksi lauantaina ja yksi sunnuntaina. Tarkoitus oli mennä noille kaikille, mutta kahden viikon sairastelun jälkeen kunto riitti vain kahdelle ensimmäiselle keikalle. Vähän harmittaa, mutta koska ainakin perjantain iltakeikka ja lauantain päiväkeikka olivat aika lailla toistensa kopioita, ei harmitus ole niin suuri kuin jos en olisi päässyt millekään keikalle.


Molempina iltoina biisilistaan kuului muutamia covereita. Kuten hauska reggae-sävytteinen Laululeija, jonka sanat ovat Paula Vesalan käsialaa, mutta biisin alun perin esitti Stig UMK:ssa vuonna 2012. Stigin versiota en entuudestaan tunne, koska en juurikaan seuraa Euroviisuja, mutta Vesalan versiona kuuntelisin levyltäkin mielelläni. Letkeän kesäinen tunnelma, jota taustalle luotu valoshow korosti.


Lisäksi kuultiin encoren puolella Apulannan Pahempi toistaan ja illan päätti odotetusti Elastisen Sori. Sori on kyllä oikein sopiva päätösbiisi, koska Paula pääsee kunnolla revittelemään ja onhan biisin sanomakin sellainen, että sopii Paulan suuhun loistavasti. Huvittavaa ajatella, että kun Fintelligens aikoinaan biisin julkaisi, niin löytyi paljon jengiä, jotka eivät tajunneet, että kyseessä on vitsi. Vaikka toisaalta, huumorihan on vaikea laji ja olenpa kuullut muutaman arvostelleen Vesalan Rakkaus ja maailmanloppu -biisiä siihen malliin, että onpa itsekeskeinen ja kusi päässä -biisi. Niin, toisille biisit avautuvat yksipuolisemmin kuin toisille. Kyseinen biisi kuultiin myös Tavastialla ja se toimii klubikeikalla ihan yhtä hyvin kuin festareilla. Mielestäni sovitus oli hitusen erilainen kuin Provinssissa, mutta ei missään mielessä huonompi.

Settilistaan oli lisätty Takkipinon suojassa, jota ei kiertueella ole aiemmin soitetttu. Koskettava biisi, joka rauhoitti Tavastian encoren aikana kahden tykitysbiisin välissä.

Niin sä päästät mut menemään on täysin uusi biisi, joka sai ensisoittonsa Tavastialla perjantaina. Ja huhuh, miten hieno, pysäyttävä ja koskettava. En tiedä, oliko kyseessä Vesala-albumin ylijäämäbiisi vai mistä syystä sitä ei levyllä ole, mutta toivon todella, että se jonain päivänä tulisi jollekin levylle. Olisi nimittäin synti ja häpeä, jos biisi ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. 

Älä droppaa mun tunnelmaa on taatusti tällä hetkellä kovin fiiliksennostatusbiisi. Ja vaikka oli upeaa, kun Provinssissa yleisö lauloi tätä yhteislauluna, niin näin syksyn alkupuolella loppuunmyydyn Tavastian yhteislaulussa oli kyllä astetta enempi fiilistä. Jälleen tästä hetkestä sai voimaa eteenpäin ja pysykööt tunnelman pilaajat omassa karsinassaan, turha tulla muiden fiilistä pilaamaan, jos omassaan ei ole kehumista. 


Tequila soi edelleen kauniisti myös yhteislauluna, kuten oikeastaan melkein kaikki levyn biisit. Keikalla kuultiin siis koko Vesala-albumi plus aiemmin mainitsemani "bonusbiisit".

Ei näillä Vesalan keikoilla ole tylsiä hetkiä eikä syyttä saman viikonlopun aikana ole neljää keikkaa myyty loppuun. Vaikka PMMP oli omanlaisensa, upea livebändi, niin Vesala on myös sooloesiintyjänä vahva ja ottaa koko lavan haltuunsa. Koska biisit ovat Vesalaa, ei sinänsä osaa kaivata Miraa seuraksi esittämään näitä biisejä. Onneksi Paula ja Mira joskus sanoivat, että ilman toista eivät PMMP:tä vedä, koska jos esittäisivät, niin siinä vaiheessa taatusti tulisi ikävä sitä toista puoliskoa.

Hyvä fiilis jäi keikoista, vaikka vähän puolikuntoisena siellä hoipuinkin. Nyt kyllä harmittaa niin maan vietävästi, että Alasti-klubin liput jäivät saamatta. Nooh, ehkä ensi levyn tiimoilta.







.