perjantai 29. heinäkuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Vanki (2012)

Vanki on Jussi Adler-Olsenin Osasto Q:sta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa (julkaistu 2007, suomennettu 2012). Luin juhannuksena kirjasarjan kolmannen osan, Pullopostia. Kirja koukutti ja vei mennessään, joten ostin edellisetkin osat, ja nyt Vanki on luettu.

Carl Mørck on parhaimpia poliiseja Kööpenhaminassa, mutta työtehtävä, jossa hän saa osuman luodista, yksi kollega halvaantuu ja toinen kuolee, latistaa Carlin motivaation. Hän ei jaksa innostua työstään ja vielä vähemmän asemalla pyörivistä kollegoistaan. Myös kollegat ovat helisemässä Carlin asenteen kanssa ja koska miestä ei voi potkia pihallekaan, luodaan Osasto Q ja Carl nimitetään osaston pomoksi. Osasto Q:n tehtäväksi määrätään ratkaista ratkaisemattomaksi jääneitä rikoksia, eli ei mitään akuuttia ja kiireellistä. Määrärahoja ei juuri jaella ja apukäsi, joka Carlille hikisesti suostutaan etsimään, ei suinkaan ole mikään maineikas etsivä vaan omituisia minttujuomia juova yli-innokas Assad.

Carlilla on suunnitelmissa istua kellaritoimistossaan jalat pöydällä tuolissa torkkuen, mutta niihin suunnitelmiin tulee muutos, kun tehtäväkansioista valikoituu ratkottavaksi jälkiä jättämättä kadonneen poliitikon tapaus. Merete Lynggaad on kadonnut viisi vuotta sitten laivamatkalla ja katoaminen on luokiteltu mm. itsemurhaksi ja tahalliseksi katoamiseksi. Vastahakoisesti Carl lähtee ottamaan tapauksesta selvää, vaikka vaikuttaakin, että mitään tutkittavaa ei enää ole, koska tapaus on ratkaistu jo aikoinaan.

Sitten matkalla alkaa paljastua uusia tiedonmurusia, jotka osoittavat, että tutkimukset, jotka raportteihinkin on kirjattu, on aikoinaan tehty puolihuolimattomasti. Näin Carlin mielenkiinto on jälleen herännyt.

Adler-Olsen todella tietää, miten saada lukija pauloihinsa, koska kirja tempaa mukaansa aivan ensisivuista alkaen. Nopeasti selviää, että Vangin tarinaa kerrotaan nykyhetkessä elävän Carlin lisäksi takaumina Mereten näkökulmasta. Kirjan edetessä joutuu pidättämään hengitystä, koska jännittää, millainen on ollut Mereten lohduton kohtalo ja toisaalta, saako Carl ratkaistua jutun niin, että oikeus toteutuisi.

Adler-Olsen on asunut pienenä mm. mielisairaaloissa psykiatri-isänsä ja seksologi-äitinsä kanssa ja lisäksi kirjailija on opiskellut lääketiedettä, sosiologiaa ja elokuvantekoa. Tämä monipuolinen historia on suuri tekijä siinä, että Adler-Olsen kirjoittaa uskottavasti ihmisistä ja koukuttavaa tarinaa. Hän tietää, miten rakentaa hyvä elokuva ja on tutustunut ihmismielen pimeimpiin puoliin lähietäisyydeltä jo pienenä. Kirjassa koukuttaa juonen lisäksi myös tapa, miten kirjailija kuvailee eri tilanteissa elävien ihmisten epätoivoa, kostonhalua ja taistelutahtoa. Miten vankeudessa eläessään ihminen seilailee eri tunnetiloissa koettaen ymmärtää, miksi näin on tapahtunut ja onko tulevaisuutta ja toisaalta myös sitä, miten mielestään vääryyttä kokeneet ihmiset ovat oikeutettuja tekemään.

Jännitys todella tiivistyy, mitä enemmän Carl löytää lisätietoja Mereten kohtalosta. Kun huomasin, että nyt ollaan aivan loppuratkaisun oven takana, laitoin kirjan kiinni ja ajattelin, että en yksikertaisesti pysty lukemaan eteenpäin. Samaan aikaan tietysti toinen minä muistuttaa, että nyt olisi vihonviimeinen hetki pitää taukoa lukemisessa ja mennä vaikka jääkaapille. Psykologisten jännäreiden kohdilla nämä ovat juuri niitä parhaimpia hetkiä! Tottahan sitten jatkoin lukemista, koska hengityksen pidättäminen pidemmän päälle ei ole erityisen terveellistä. Harvoin muistan tapahtuneen sellaista, että loppuratkaisun selvittyä ja kirjan suljettuani olisivat kylmät väreet menneet käsivarsia ja selkää pitkin, mutta Vanki teki sen. Taisin olla aika uppoutunut ja eläytynyt kirjan maailmaan.

Vanki on loistava aloitus Osasto Q-sarjalle ja ei tarvitse edes lukea sataa sivua, että pääsee sukeltamaan kirjan maailmaan niin, että sieltä ei tahdokaan pois. Olen aloittanut lukemaan Metsästäjät-kirjaa ja valmiiksi aivan täpinöissäni, koska tiedän, että nämä seuraavat 451 sivua tulevat lumoamaan minut täysin jäljittelemättömällä tanskalaisella tyylillään.

"Carl tuijotti hetken eteensä. Rikostutkinnan aikana hänelle tuli aina hetki, jolloin hän toivoi hartaasti, että olisi tavannut uhrinsa elävänä. Tällä kertaa se hetki tuli normaalia varhaisemmin.
 'Assad, soita siihen laitokseen, Ekelyhyn, jossa Merete Lynggaardin veli on hoidettavana. Sovi tapaaminen apulaisrikoskomisario Mørckin puolesta.' 
 'Apulaisrikoskomisario Mørck, kuka se on?'
Carl koputti ohimoaan. Oliko tuo mies tyhmä vai mitä? 'Mitäs luulet?'
Assad pudisti päätään. 'Ai jaa, minä kun luulin, että olit apulaispoliisikomisario. Eikös se ole nykyinen nimikkeesi poliisiuudistuksen jälkeen?'
Carl huokaisi syvään. Saamarin poliisiuudistus. No, paskat siitä."

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 17.: kirjassa juhlitaan
  Koska en keksinyt kirjalle muuta paikkaa, laitan sen tämän kriteerin alle sillä perusteella, että kirjassa kyllä esiintyy syntymäpäivät ja maininta niiden juhlimisesta. Jos luet/olet lukenut kirjan, tiedät, mihin viittaan.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Blogilla uusi sähköposti ja äänestys

Meni tässä kesän kuluessa hermo Yahoon sähköpostin kanssa, joten vanha osoite (syringaxx@yahoo.fi) ei valitettavasti ole enää käytössä. Vastaisuudessa yhteyttä voi ottaa uuden osoitteen kautta: salainen.melodia (at) gmail.com. Katsotaan, jos tämän kanssa sujuisi asiat selkeämmin. :) Twitterin ja blogin Facebook-sivujen kautta voi edelleen ottaa normaalisti yhteyttä yksityisviestillä, niihin ei ole tullut muutoksia.

Kunhan saan Rammsteinin parhaiden biisien listauksen loppuun ja kesäloman vietettyä, niin sitten syksymmällä palailen taas TOP-listausten pariin. Sitä ennakoin nyt pienellä kyselyllä. Vasemmassa sivupalkissa on äänestys, josta voi valita, mikä olisi sellainen aihe, joka sinua kiinnostaisi seuraavaksi. Mukaan otin musiikkipuolelta pari ysärisuosikkia (Aikakone, Nylon Beat), joita nykyisin kuuntelen aika vähän, joten listauksen kautta tulisi ainakin hetkellisesti palautettua tuotannot kokonaisuudessaan mieleen. Ja ennen kaikkea pääsisi seilailemaan nostalgian aalloilla. Toisaalta biisit ovat niin vahvasti selkäytimessä, että tiedän kyllä jo nyt voivani karsia osan suhteellisen helposti pois lopullisesta listasta.

Michael Jackson, Nightwish ja Elvis taas puolestaan edustavat sitä osastoa, joita kuuntelen aktiivisemmin ja joilla kyllä on liikaakin biisejä, joista valita. Liikaa siinä mielessä, että valinnan vaikeus tulee tuottamaan harmaita hiuksia. Laitoin lisäksi mukaan mahdollisuuden valita leffa-aiheista listausta, eli jonkin näyttelijän parhaimmat leffat. Näyttelijää en ole vielä määritellyt tarkemmin vaan mietin sen sitten, jos tuo listaus toteutuu seuraavaksi.

Äänestys ei vaadi rekisteröitymistä, eli rohkeasti vain klikkailemaan. ;)



tiistai 26. heinäkuuta 2016

Rammstein TOP 20, #4: Bück dich (1997)

Sehsucht-albumin kuudes biisi on Bück dich. Biisiä ei ole julkaistu varsinaisena singlenä (ainoastaan Du Hastin b-puolena), mutta on suuressa suosiossa fanien keskuudessa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi biisin sanat kertovat alistamisesta. Alistettavan kasvoilla ei ole merkitystä, joten parempi jos henkilö kääntää katseensa pois, niin homma saadaan parhaiten hoidettua.
Biisi jäi lähtemättömästi mieleen Rock the beachissa, kun Till alisti Flakea ilman tunnontuskia alustalla, joka nostettiin niin korkealle, että varmasti takarivikin näki, miten tässä bändissä menee nokkimisjärjestys. Vaikka olin toki jo tietoinen, että Rammsteinilta voi odottaa mitä vain, niin tämä biisi pysäytti hetkeksi miettimään, että jaaha, tätäpä en todellakaan osannut odottaa. Bück dich on ilman live-esitystäkin hyvin rakennettu biisi, jossa rytmi, sanat ja tunnelma luovat jälleen täydellisen pimeän maailman, jonne kaikki eivät uskalla matkustaa.

Wikipedia kertoo, että kun yhtye esitti biisiä Jenkeissä, joutuivat he sopimattoman lavaesiintymisen takia pidätetyiksi ja joutuivat maksamaan sakkoakin. Kun yleisöä ei ole fyysisesti vahingoitettu (henkisistä traumoista en mene sanomaan) ja yhtye on vain esittänyt biisin sanomaa, niin mielestäni tuossa kohti on kyllä ylireagoitu, mutta toisaalta Jenkeissä kaikki tuntuu olevan mahdollista ja kaikestahan voi haastaa oikeuteenkin. Ehkä mielensäpahoittajat eivät ole tienneet, mistä biisin sanat kertovat tai ehkä ovat vain muuten vain rajoittaa taiteellista vapautta. Tiedä häntä, mutta kyllä pipo on jollain ollut liian tiukalla.

Itse ajattelen, että Bück dich biisinä ja live-esityksenä on tietynlainen mittapuu sille, miten tiukalla kenelläkin pipo on ja miten hyvin Rammsteinia sietää. Kyllä minun ensimmäisen kerran jälkeen hieman piti biisiä sulatella ja miettiä, että voiko tällaista todella kuunnella. Mutta no, mieleenpainuva melodia, kekseliäät sanat ja Tillin mahtava ääni eivät lopulta antaneet vaihtoehtoja. Niinpä: riittävän kieroutunut mieli pitää olla, että Rammsteinia kuuntelee. Onneksi sitä porukkaa on ympäri maailmaa, jotka ymmärtävät tätä hulluutta; jopa Postcrossingin kautta saamissani korteissa on tullut muutama Rammstein-fani vastaan. Ei hullumpaa.

Biisin Youtuben videoissa olevista kommenteistakin huomaa, että osa ei vain ymmärrä, että kyseessä on vain show (ei mikään käännytys homoksi) ja Rammstein. Rammstein, joka tarkoituksella provosoi ja tekee biisejä aiheista, joita muut välttelevät. Se onkin osa Rammsteinin viehätystä: tehdään oikeasti sellaista musiikkia kuin huvittaa, välittämättä muiden mielipiteistä. Tai välitetään sen verran, että jos vain on mahdollisuus valita vähemmän tai enemmän provosoiva/pahennusta aiheuttava teksti, valitaan se enemmän. Asennetta.







maanantai 25. heinäkuuta 2016

Ostoksilla: kirjoja, leffoja ja musiikkia

Kesän mittaan on tullut tehtyä hieman hankintoja niin netistä kuin kirjakaupasta. Luin parin päivän sisällä Jussi Adler-Olsenin Pullopostia-kirjan, joka oli ostettu divarista. Kirja vakuutti siinä määrin, että ostin kaksi edeltävää osaa kirjakaupan pokkaritarjouslaarista. Vankia olen jo aloittanut lukemaan, ja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Kirjassa kerrotaan mm. miten Osasto Q sai alkunsa. Onneksi kohta alkaa loma, niin sitten voi keskittyä täysillä lukemiseen (ja leffoihin) kun työpäivät eivät jatkuvasti keskeytä vapaa-aikaa.
 
 
Leffoja tuli hankittua enemmän kuin pitkään aikaan. Eddie Murphyn leffat ovat lähes takuuvarmoja hauskuuttajia ja Prinssille morsian (Coming to America) -elokuvan olen katsonut ainakin kymmenen kertaa, aikoinaan VHS:ltä. Niinpä päätin hankkia sen lopulta DVD:nä ja kaveriksi Showtime-leffan, jossa aisaparina nähdään Robert De Niro. 
 
 
Spice Girlsien leffa tuli taannoin telkkarista ja vaikka ehdin katsoa siitä vain viimeisen puoli tuntia, niin kyllä nostalgiahuuma sen verran heräsi, että oli pakko saada leffa omaan hyllyyn (eBaysta löytyi vitosella). Tätäkin katselin VHS-kasetilta uudestaan ja uudestaan, ja veikkaanpa, että osaan varmasti edelleen vuorosanat ulkoa. Paluu lapsuuteen on taatusti luvassa, kunhan ehdin tämän katsomaan. 


Talo järven rannalla (The Lake house) -leffan katsoin Netflixin kautta ja tykkäsin siitä niin paljon, että halusin sen omaan hyllyyni, vaikka se toki Netflixissä onkin (kai) edelleen. Sandra Bullock ja Keanu Reeves ovat hyvä parivaljakko, ja tykkään heistä yksilöinäkin.

Vain seksiä (Friends with benefits) -leffan nyt hankin ihan vain Justin Timberlaken takia. Kunpa leffa ei olisi ihan kauhean huono. No, se tulee selviämään.

Rautanaamio (The man in the iron mask) on myös nostalginen leffa 90-luvulta. Kaverilla oli se omassa videokaapissaan ja aina tasaisin väliajoin halusin sen lainaan, koska leffa oli todella mielenkiintoinen ja olihan siinä Leonardo DiCaprio, joka oli Titanicin myötä sulattanut teinin sydämeni. En ole katsonut leffaa moneen vuoteen, mutta ihan jännää nähdä, onko fiilis muuttunut ajan kuluessa. Esimerkiksi Wild wild west oli ilmestyessään vuonna 1999 aikansa kovin leffa, ainakin minun ja kaverini mielestä, niin eipä se kymmenen vuotta myöhemmin iskenyt samalla tavalla. Pikemminkin tuli huomanneeksi, miten juonen kulku sai haukottelemaan ja vilkuilemaan kelloon. Samalla pyöri päässä ajatus, että onko tämä todella se sama raina, jonka vitsit saivat nauramaan ja joita viljeltiin toistuvasti kaverini kanssa omissakin keskusteluissamme, ja naurettiin päälle. Vaikka Will Smith on loistava näyttelijä, karismaattinen ja komea, ei Wild wild west silti ole kestänyt ajan hammasta, valitettavasti.


Vihdoinkin CDON.comissa oli Olipa kerran (Once upon a time) -sarjan neljännen tuotantokauden hinta laskenut 10 euroon. Nappasin sen sieltä koriini ja mukaan sattui teemaan sopivasti myös neljättä kautta inspiroinut Frozen-animaatio. Odotan niin lomaa, että voin katsoa Olipa kerran -sarjan alusta, kun vielä tässä joutuu odottelemaan syksyyn asti kuudennen kauden alkamista.
 
 
Muutama lisä myös musiikkipuolen kokoelmiini. Nylon Beatin Like a fool -albumi vastaa Suomessa julkaistua Nylon Moonia ja hankkimani versio on Filippiinien painos. Se oli roikkunut wantlistilla Discogsin puolella jo hyvän aikaa ja lopulta päädyin ostamaan sen, vaikka vähän huonolaatuinen onkin. Olihan se kuitenkin ihan ok-hintainen, alle 20 euroa postikuluineen.
 
Last in line -kasetti sattui eteeni kaverini vinkistä. Sanoi, että eBayssa myydään tällaista, käypäs katsomassa. Epäilin hetken, että kyseessä on piraatti (samaa epäilin myös Like a foolin kohdalla), mutta kuvien perusteella painojälki oli laadukasta, myyjän palaute oli lähes 100% positiivista ja kasetista löytyi viivakoodi+toinen tunnistekoodi. Joten on tämä ainakin Indonesian mittapuilla aito. En tiedä, miten nämä Aasian puolen julkaisut menevät virallisuutensa ja tekijänoikeuksien puolesta. Pyytävätkö he oikeasti luvat Suomesta vai tekevätkö siellä ihan mitä huvittaa? Muistaakseni olen joskus kuullut sanottavan, että artistit eivät ole tienneet, että Aasiassa on heidän levyjään julkaistu, kun levityssoppareita ei ole tehty ja ovat kiertokautta kuulleet, että albumi on levityksessä.
 
Olen tässä hieman hämmentynyt, koska en pitkään aikaan ole erityisen aktiivisesti etsinyt Nylon Beatin tuotantoa ja nyt tässä muutaman vuoden sisällä eteeni on tupsahdellut julkaisuja, joita minulla ei ennestään ole ollut. Tästä näet NB-kokoelmani tammikuulta ja samassa yhteydessä kerron vähän lisää historiaa, miksi näitä levyjä edelleen ostan, vaikka kuuntelu onkin vähentynyt.
 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kristiina Vuori: Siipirikko (2013)

Sain joitakin vuosia sitten lainaksi Kristiina Vuoren esikoisromaanin, Näkijän tyttären. Luin sen muutamassa päivässä ja ihastuin kirjailijan kirjoitustyyliin ja tapaan luoda tarinoita, ja kun tarinassa oli mukana hitunen yliluonnollista, niin homma oli sillä selvä ja myyty. Kun näin Siipirikon kirjakaupan dekkarihyllyssä, ja kaipasin matkalukemista, niin ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, ostanko kirjan vai en.


Siipirikko sijoittuu 1300-luvun Suomeen, jossa ystävykset, kaksi Seljaa, ovat joutuneet orjiksi Karjalaan. Toinen Selja on pientilallisen tytär ja toinen rälssitalon perijätär, joista ensiksi mainittu on kirjan päähenkilö-Selja, kun jälkimmäinen menehtyy tarinan alkupuolella. Selvinnyt Selja ottaa omakseen ystävänsä sormuksen, joka on ollut merkkinä siitä, että kuuluu parempaan sukuun. Seljalla on erityinen taito kouluttaa lintuja (haukkoja, kotkia) ja on siksi korvaamaton isäntäperheelleen. Jopa julma Mielo-herra joutuu hyväksymään, ettei kukaan hänen ylhäisistä sukulaisistaan ole Seljan veroinen lintujen kanssa. Taito osoittautuu jopa niin merkitseväksi, että talossa aletaan puhua siitä, että Selja muuttuisi orjattaresta morsiameksi. Selja ei tästä innostu, koska miesehdokkaana on väkivaltainen Mielon poika ja lisäksi Selja on jo ehtinyt ihastua turvallisen tuntuiseen ritari-Aijoon.

Niinpä Selja ja hänen orjatoverinsa Häkki alkavat suunnitella pakoa, ja onnistuvatkin, mutta saavat harteillensa aikamoisen taakan ja huonon omantunnon, kun kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan.

Siipirikko ei ole Näkijän tyttären veroinen, vaikka kelpo romaani onkin. Vuori kirjoittaa sujuvasti historiallisia rakkaustarinoita ja mukana on aitoutta lisäämään myös erikoissanastoa. Hahmot sopivat Vuoren maalaamaan kuvaan ja esittävät heille kirjoitetut roolit varsin mallikkaasti. Kuitenkaan en saa päähenkilö-Seljaan yhteyttä: en pelkää hänen puolestaan enkä ole onnellinen hänen kanssaan. Seljan hahmo on kyllä rakennettu huolella: vaikea lapsuus ja dramaattisen paon aiheuttama syyllisyys painavat Seljaa, mutta samaan aikaan hän surutta tekee valintoja omaksi edukseen pyrkiessään kohti onnea ja parempaa elämää. Kaikesta tästä huolimatta hän jää omalla kohdallani päähenkilöasemastaan huolimatta kiinnostuksen tasolla enempi sivuhenkilöksi.

Siipirikon juoni lipuu sujuvasti eteenpäin, vaikka muutamissa kohdissa tuleekin pientä töksähtelyä ja uudelleen vauhtiin pääseminen tapahtuu hieman hitaasti. Tykkäsin Näkijän tyttäressä päähenkilön persoonasta ja siitä, että kirjassa oli mukana yliluonnollisia asioita. Ne tekivät tarinasta kiehtovan, jännittävän ja värikkään. Siipirikossa Seljalla on erityiskykyjä lintujen kasvatuksessa ja koulutuksessa, mutta olisin mielelläni halunnut tälle yksityiskohdalle enemmän rivejä ja ehkä jotain enemmän yliluonnollisen puolelle menevää. Toinen asia, jota jäin kaipaamaan, olisi ollut Häkin hahmon syventäminen. Hän vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta, joten mielelläni olisin tutustunut häneen tarkemmin sen sijaan, että hän jäi nyt turhaan häilymään taustalle.

Siinä vaiheessa, kun pääsin kirjassa suunnilleen puoleen väliin, koki juonen kiinnostavuus notkahduksen, jonka jälkeen mielenkiintoni laski sen verran, etten päässyt lukemisessa enää samaan vauhtiin kuin alkupuoliskolla.  Kokonaisuutena kirja oli mielenkiintoinen, tarina kulki mukavasti eteenpäin ja Vuori kirjoittaa hyvin, jopa paremmin kuin ensimmäisen kirjan kodalla. Siltikin Siipirikosta jäi vaisuhko jälkimaku ja fiilis, että suurin energia oli käytetty Näkijän tyttäreen. Siipirikko ei kuitenkaan latistanut uskoani Vuoren muihin teoksiin, eli tulen varmasti jossain vaiheessa lukemaan muutkin tähän asti ilmestyneet. Ehkä omat odotukseni olivat liian korkealla esikoisteoksen jälkeen, joten siksi Siipirikko jäi lentelemään turvallisesti kuusien latvojen korkeudelle sen sijaan, että olisi kohonnut pilvien yläpuolelle.

"'Lennätä lintua vielä, jos katsot, että se on tarpeen', Mielo huikkasi Slejalle, joka nyökkäsi ääneti vastaukseksi. Tytön silmät seurasivat ritarit etääntyvää selkää ja niiden katse oli aivan liian kiinteä. Voihan apostolin parrat! Tuota lempeä ei pantaisi koskaan toteen, päätti Mielo. Tyttö kuului Ahtilaan ja venyisi pian Pessin vuodeoljilla. Oliko Pessin typerys ollut sittenkin oikeassa, kun oli eilisiltana riehunut olvipäissään? Nähnyt kosijan silmillään jotakin sellaista, mitä Mielo ei elämänkokemuksestaan huolimatta oluuta huomannut. Ajatus sai Mielon huolestumaan. Lintukauppaa ei saisi häiritä mikään ylimääräinen vaiva. Kaupat olisi lyötävä lukkoon mitä pikimmin ja hämmennystä aiheuttava ritari raijattava ulos Ahitlasta yhtä kyytiä."

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 44.: kirjassa joku kuolee

torstai 21. heinäkuuta 2016

Rammstein TOP 20, #5: B******** (Bückstabü) (2009)

Bückstabü-löytyy Liebe ist für alle da -albumilta (2009). Biisin nimi ei tarkoita mitään vaan on yhtyeen keksimä sana, jolle kuulija voi vapaasti keksiä merkityksen.

B******** on niiden biisien parhaimmistoa, jotka auttavat musiikin avulla kanavoimaan oman ärsytyksensä pois mielestä pyörimästä. Ei tarvitse itse hajottaa paikkoja, kun soittajat hajottavat soittimiaan. Tällä kertaa tarinassa on mukana sielua jäytävää pelkoa ja kuiskailevia ääniä, jotka kehottavat vastustamaan kiusausta tehdä jotain pahaa, ehkäpä murhan tai repiä toiselta ihmiseltä sielu irti.

Kun Till Lindemann laulaa: "Hab' keine Angst, ich bin doch hier, ich bin ja, bin ganz nah bei dir", niin se ei suinkaan kuulosta lohduttavalta, että hän on läsnä ja kehottaa olemaan pelkäämättä. Kauhu pikemminkin kasvaa tuon toteamuksen myötä, niin mielipuolisella äänellä Till onnistuu tuon tulkitsemaan. Jos tuollainen tyyppi oman korvani takana moisia kuiskuttelisi, kulkisi kylmät väreet pitkin kroppaa ja juoksisin taatusti karkuun niin lujaa kuin mahdollista, jos kyseessä olisi lihaa ja verta oleva ihminen, ei mielikuvituksen luoma pirullinen kiduttaja.

Olen koittanut miettiä, mitä itse ajattelisin, että Bückstabü voisi tarkoittaa. Ehkä se voisi olla sana tietyntyyppiselle ihmiselle tai ihmiseen asumaan asettautunut paholainen, joka päänsisäisten äänten johdattamana tekee pahaa muille, vaikka samaan aikaan kyseinen ihminen itse ei haluaisi olla paha. Hän vain ei mahda sille mitään, että äänet kuiskivat ja pakottamat toteuttamaan tahtoaan. Jonkinlainen mielisairaus, mutta kuitenkin niin, että Bückstabü ei ole se sairaus vaan pääkoppaan tunkeutunut ylimääräinen olento. Vähän ehkä X-files osastoa, jossa jokin yliluonnollinen ottaa ihmiskehon "pesäkseen".

"Zwei Seelen 'ach in meinem Schoß,
es kann nur eine überleben!
Beim ersten Mal tut es nicht weh,
ein zweites Mal wird es nicht geben!"





tiistai 19. heinäkuuta 2016

Romain Puértolas: Fakiiri, joka juuttui IKEA-kaappiin (2014)

Fakiiri, joka juuttui IKEA-kaappiin on ranskalaisen Romain Puértolasin esikoisteos, joka julkaistiin vuonna 2014.

Intialainen fakiiri Ajatušatru näkee mainoksen IKEAssa myytävästä piikkimatosta, joka maksaa 99,99 euroa. Matto on saatava ostettua, joten fakiiri saa kyläläisten avustuksella kerättyä rahat Ranskan-matkaan. Miksi fakiiri sitten valitsee Ranskan? No, Ranskasta löytyy IKEA. Fakiirin lompakossa on mukana väärennetty satasen seteli, jolla piikkimatto on tarkoitus ostaa, mutta jollain pitäisi maksaa myös taksimatka kentältä IKEAn myymälään. Nerokkaana silmänkääntäjänä fakiiri käyttää samaista seteliä kyydin maksamiseen ja kun kuski myöhemmin huomaa tulleensa huijatuksi, aikoo hän kostaa Ajatušatrulle. Romaniahan ei rankaisematta huijata, ei varsinkaan turbaanipäinen intialaismies.

IKEAssa Ajatušatru saa tehtyä tilauksen piikkimatosta, mutta toimitus on valitettavasti vasta seuraavana päivänä. Neuvokas kun on, fakiiri keksii yöpyä tavaratalossa, mutta yö tuokin mutkia matkaan. Fakiiri piiloutuu vaatekaappiin, jää sinne jumiin ja pian jo huomaakin, että kaappia ollaan kuljettamassa Ranskan rajojen ulkopuolelle. Seikkailu Euroopassa tuo fakiirille erikoisia ystäviä, lempeä ja mahdollisuuden ryhtyä kirjailijaksi.

En ollut kuullut Romain Puértolasista koskaan aiemmin ja kirja sattuikin eteeni Seinäjoen-matkan yhteydessä, kun välipysäkkinä pysähdyin Tampereella. Koskikeskuksen kirjakaupassa oli pokkareita tarjouksessa ja tämä osui käteeni. Kansi oli hauska ja takakansiteksti lupaili samaa. Lisäksi nimessä oli samanlaista mielenkiintoa herättävää huumoria kuin Jonas Jonassonin Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi -kirjan nimessä. Aloin lukemaan kirjaa saman tien, kun pääsin bussiin ja muutaman sivun jälkeen pystyin sanomaan, että joskus heräteostoksena tehdyt kirjat yllättävät.

Ajatušatrulla on värikäs persoona, joka on elämänsä aikana huijannut useita ihmisiä ja alkaa IKEA-matkallaan kokea valaistumista siitä, että ehkä elämässä on oltava muutakin. Fakiiri ei ole komea ja älykkyyskin on vähän suhteellista. Ehkei hän ole kirjaviisas, mutta ajatuksista löytyy fakiirin monimuotoisen elämän tuomaa logiikkaa ja totta kai myös tunneälyä sopivissa tilanteissa. Ajatušatru on sympaattinen hahmo, jonka toivoo löytävän onnen tarinan päätteeksi, vaikka ei kääntäisi kelkkaansa ja muuttuisikaan täysin rehelliseksi.

Kirjassa on vain hieman reilut 200 sivua ja lyhyet luvut, joten sen lukee nopeasti. Tein tosin tarkoituksella niin, etten lukenut kertarykäyksellä, koska halusin säästellä näitä maukkaan hauskoja paloja pidemmäksi aikaa. Fakiirin tarinassa ei ole hetkeäkään, jolloin tylsistyisi tai miettisi, että kirjailija on yrittänyt vain saada tiettyä sivumäärää täyteen. Teos käsittää lyhyen ajanjakson (muistaakseni 9 päivää), mutta tapahtumia on enemmän kuin monissa vuoden kattavissa kirjoissa. Parasta IKEA-kaappiin juuttumisessa on se, että se on hyvänmielen kirja ja aidosti kutkuttavan hauska, vaikka samalla ottaakin kantaa siihen, miten ihmisiä voidaan kohdella todella huonostikin. Kirjan huumori uppoaa minuun kuin jalka suonsilmäkkeeseen ja suosittelen omakohtaisen kokemuksen perusteella, että kirjaa ei lukisi junassa tai bussissa, jossa on muita ihmisiä. Pariinkin otteeseen kirjailija heittää sellaista tekstiä, että koska naurunsa joutuu nielemään, on tuloksena epämääräistä, äänetöntä hytkymistä, pärskähtelyä ja silmien kuivaamista. Parasta viihdettä siis.

Kirjailijalta on julkaistu myös Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven -niminen kirja, ja täytyypä sekin ehdottomasti lisätä lukulistalle.

"Ottaen huomioon, että herra Ikea oli kotoisin demokratiaan taipuvaisesta länsimaasta, hän oli kehittänyt vähintäänkin erikoislaatuisen kaupallisen konseptin: tavaratalon pakkovierailun. 

Mikäli asiakas näet halusi päästä alakerran itsepalveluosastolle, hänen oli pakko nousta ensin toiseen kerrokseen. Siellä hänen oli seurattava valtavaa, loputtomasti kiemurtelevaa käytävää, jota reunustivat toinen toistaan kauniimmat makuu- ja olohuoneet sekä keittiöt ja joka johdatti hänet viekoittelevan ravintolan kohdalle, missä oli syötävä muutama lihapulla tai lohiwrappi, ennen kuin saattoi lopulta laskeutua takaisin myymäläkerrokseen ja tehdä osotoksensa. Homma toimi siis kutakuiknin niin, että paria ruuvia ja pulttia ostamaan tullut ihminen poistui myymälästä neljä tuntia myöhemmin mukanaan täydellisesti varustettu keittiö ja vatsassa kunnon ähky."

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 2.: matkakertomus



lauantai 16. heinäkuuta 2016

Rammstein @ Provinssi (Seinäjoki, 2.7.2016)

Ja! Nein! Rammstein!

JA!!

Kyllä, Rammstein valtasi Provinssin päälavan lauantaina 2.7.2016. Vuosien odotus on vihdoin palkittu, ja voi tytöt, pojat, koirat ja gepardit, millainen keikka!

Vesalan keikan jälkeen oli useampi tunti odottelua, koska siinä välissä esiintyneet artistit eivät omalla kohdalla oikein napanneet. Bring me the Horizonin korvannut yhtye (nimi meni valitettavasti ohi) soitti ihan hyvää settiä, mutta ajatukseni olivat jo niin Rammsteinin parissa, ettei sinne muuta mahtunut.

Keikan piti alkaa klo 23.30, mutta vielä ei silloin paukkunutkaan. Yleisössä veikkailimme, että jalkapalloa fanittavaa yhtyettä ei saatu revittyä lavalla ennen ennen kuin Saksan matsi oli päättynyt. (Eli keikan piti alkaa samaan aikaan kuin matsin päättyä.) Lopulta alkoi lähtölaskenta, kun numerot vilisivät taululla 59, 58, 57... ja kun päästiin nollaan, täytti taivaan pahaenteisen punainen savupilvi ja samalla kylmät väreet kulkivat kroppaa pitkin. Alkoiko nyt maailmanloppu?


Keikka alkoi Ramm 4 -biisillä, jonka sanat on rakennettu pääasiassa yhtyeen biisien nimistä. Aluksi ajattelin, että Ramm 4:lla vinkataan illan settilistaan, mutta kun nimiä alkoi tulla enemmän kuin puolitoistatuntiseen mahtuisi, niin hiffasin, että ei biisistä voikaan mitään päätellä. Aika nopeasti kertsistä pääsi jyvälle ja oli supermahtavaa, kun koko yleisömeren voimin huudettiin Tillin Ja-Nein -huutojen jälkeen RAMMSTEIN! Kyllä siinä vaiheessa viimeistään tiesi, mitä artistia ihmiset ovat janoten odottaneet. Olipa muuten ekan biisin aikana jo todella kuuma ja lievä happivaje suuresta ihmismäärästä johtuen, joten energiat vievä keikka olisi taatusti luvassa.

Reise, Reise on ollut sellainen biisi, joka ei ole aiemmin kolahtanut sen ihmeemmin. Mutta nyt tuli siihen muutos! Eihän siinä ollut mitään järkeä, miten hyvin biisi toimi livenä. Paljastettakoon, että Reise, Reise ei ole parhaimpien Rammstein-biisien listauksellani, mutta jos nyt tekisin listan uusiksi, niin hyvin voisi olla.


Yllätyin, että Hallelujah oli mukana settilistassa. Biisi ei ole sinkku eikä edes alkuperäisesti Mutter -albumin biisilistalla, joten veikkaisin, että monelle aika tuntematon. Lieneekö Hallelujah suuressa suosiossa fanien keskuudessa vai otettiinko se mukaan vain yhtyeen omien mieltymysten takia? No, sama se, koska biisi ei kalpene muiden joukossa eikä suinkaan aiheuttanut mitään suvantovaihetta vaan sopi iltaan mitä parhaiten. Itse kyllä tykkään biisistä todella paljon ja mielestäni olikin ihan piristävää valita se mukaan.

Zerstören on omalla kohdallani jännä biisi, koska välillä se on "vain" tosi jees ja muina hetkinä se on niin kova tykitysbiisi, että sen jokaista hetkeä elää koko kropallaan. Nyt päästiin todellakin sille tykitysosastolle! Aivan mahtavaa, että tämäkin kuultiin! Vaikka keikka oli vasta alkuvaiheissa, alkoi jo nyt tuntua jaloissa ja hiki virtasi onneksi muillakin kuin minulla. Eipä tälle keikalle oltu passiivisena seisomaan tultukaan.

Keine Lust! Keine Lust! Nyt meinasi viimeistään lähteä järki päästä, kun Keine Lust lähti pyörimään. Se meno, se meininki, se fiilis! Yksi kovimpia Rammstein-biisejä ikinä (samaa tuppaan sanomaan vissiinkin vähintään 99% yhtyeen tuotannon kohdalla...)! Ainut vika biisissä on se, että se on aiiivan liian lyhyt.


Nyt taitaa olla fiksuinta, etten käykään jokaista biisiä läpi, koska lopputulos olisi kuitenkin sama: loputonta hehkutusta eri sanakääntein ja toteamusta, että paras Rammsteinin livebiisi ikinä ja ei ole todellista, että tämäkin kuultiin. Tulipas nyt tähänkin ihan uudet fibat ja melkein voisi sanoa, että nyt tämä onkin Rammsteinin paras biisi. Ja niin edelleen.

Summa summarum. Keikka oli juuri niin hävyttömän upean mahtava kuin odotinkin, jopa parempi. Totta kai. Rammstein on niitä yksi harvoja bändejä, joilta odottaa järjettömän kovaa esitystä ja saakin parempaa. Yhtye on aivan omiaan pyrojen ja muiden erikoistehosteiden käytössä. Jälleen nähtiin ilotulitteita, lieskoja, savua ja mitä upeimpia valoesityksiä. Nousipa Lindemann lavarakenteiden avulla kohti kattoa ja kaatoi sieltä "kipinävettä" alas lavalle. Koko ajan tapahtui niin paljon, että kokonaisuuden tuntuu tajuavan vasta sitten, kun käy iltaa useampaan kertaan mielessään läpi.


Biisilista poikkesi sopivasti Rock the beachin listasta, vaikka kovasti kyllä Pussya tai Wiener Blutia olisin kaivannut. Muistelenkohan ihan väärin, jos kuvittelen, että Till olisi jossain välissä keikkaa vetäissyt Wiener Blutin Wilkommen-kohdat? Voi olla, että olen nähnyt unta. (Ennen tätä keikkaa näin kyllä unta, että olisin päässyt backstagelle ja viettämään vielä iltaa festarialueella Lindemannin seurassa. Kelpaisi kyllä valve-elämässä aivan hyvin!)

Aluksi olin vähän hämilläni (varovaisesti sanoisin, että pettynyt), kun illan päätti Engel. Kaikista biiseistä tuota en olisi uskonut illan viimeiseksi. Mutta sitten, kun yhtye esitti biisiä upeine, mahtavine, sydämet pysäyttävine lisäefekteineen, ja kun myöhemmin tein mielessäni yhteenvetoa illasta, niin ei tuo huono valinta ollut sittenkään. Ja totta puhuakseni olisi ollut aivan sama, mitä biisejä illan aikana olisi kuultu, olisin ollut superonnellinen joka tapauksessa. Tärkeintähän oli nähdä Rammstein lavalla, vaikka sitten soittamassa saksalaista humppaa!


Till Lindemann sai jälleen yleisön aivan pähkinöiksi (no, vielä vähän enemmän kuin millaisessa tilassa se jo oli. Saksanpähkinöistä parapähkinöiksi, vai miten päin?). Hän nimittäin lausahti yhden biisin kohdalla suomeksi: "Kädet ilmaan!" Se reaktio oli yksi monista illan tähtihetkistä, kun huutomyrsky täytti Provinssin festariauleen ja ilmassa heiluvia käsiä oli niin pitkälle kuin näkökenttää riitti (olin n. viidennessä rivissä lavasta). Rock the beachisssa Till huuteli "uudestaan" ja reaktio oli hurmiosta hullaantunut. Pari suomenkielistä sanaa riittää saamaan suomalaisen yleisön räjähtämään liitoksistaan. Mahtavuutta.

Rammstein on niin monella saralla omaperäinen esiintyjä, että kaikkea ei muistakaan kehua. Yhtye ei paljon biisien välillä juttele, mutta mitäs turhia: musiikki puhuu puolestaan, joten turha käyttää aikaa ylimääräiseen "lässytykseen". Toki pidän myös siitä, että artisti juttelee yleisölle. Kukin tavallaan ja Rammstein omallaan. Loppukumarruksien aikana nähtiinkin leveitä hymyjä yhtyeen jäsenien kasvoilla ja tulihan sieltä suomeksi kiitoksetkin.

Jalat olivat sökönä, ääni käheänä, useampi hikikerros kuivunut aina edellisten päälle ja happi loppunut useampaankin kertaan, mutta kyllä kannatti, siitä ei ole epäilystäkään. Keikka jää taatusti mieleen yhtä hyvin kuin Rock the beach, eikä vähiten sen takia, että myöhästyin klo 1.57 lähtevästä junasta ja ihailin sitten keskiyön aurinkoa Seinäjoen rautatieasemalla parin tunnin ajan useamman muun aiemmasta junasta myöhästyneen ihmisen kanssa. Aikamoinen matka, joka palkitsi ja ylitti kaikki odotukset, mutta jätti sisuskaluja jäystävän kivun siitä, että seuraavan konsertin ajankohta ei ole tiedossa.

Miten mä muka kestän?


Illan biisilista:

Ramm 4
Reise, Reise
Hallelujah
Zerstören
Keine Lust
Feuer frei
Seemann
Ich tu dir Weh
Du riechst so gut
Mein Herz brennt
Links 2-3-4
Ich will
Du hast
Stripped
*
Sonne
Amerika
Engel



keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Mira Luoti: Tunnelivisio (single, 2016)

Mira Luodin uusin sinkku kantaa nimeä Tunnelivisio. Aiemmin on julkaistu Pinnan alla, Puhu mulle hulluudesta, Musta laatikko ja Lähiölaulu.

Pinnan alla osui ja upposi kertaheitolla syviin tunnelmiin ja sen perusteella tuli fiilis, että nyt on kovaa matskua tulossa. Puhu mulle hulluudesta aiheutti hulluutta, mutta ei hyvällä tavalla ja Lähiölaulu jäi sinne lähiöön. Musta laatikko oli aika jees biisi, jossa oli särmää ja hyvä kertsi. Sinkkuja on julkaistu puolessa vuodessa viisi, mutta määrä on nyt vähän korvannut laatua. Biisit ajavat vuoristoradassa, joista aina joka toinen vie radan korkeammalle kohdalle, mutta sitten tullaankin rytinällä alas. Kuitenkaan siihen varsinaiseen hurmioon vievään nousuun ei tämä vaunu ole vielä päässyt. Kun ensisinkkua seurannut Puhu mulle hulluudesta julkaistiin, olin toiveikas, että se olisi albumin heikoin lenkki. Nyt, kun on albumista kuultu jo puolet sinkkujen muodossa, olen hieman huolestunut.

Tunnelivisiosta kyllä tulee tummasävytteinen, tunnelimainen tunnelma ja säkeet toimivat, mutta tässä on taas sorruttu biisin teossa siihen asiaan, josta itse en pidä kuin erittäin harvoissa tapauksissa. Eli kertosäe korvataan hokemalla samaa lausetta useampaan kertaan. Yleensä minulle tulee silloin mieleen, että mielikuvitus on loppunut kesken, jos ei taustoissa tai melodiassa ole tarjottu mitään nerokasta kontrastia sanojen kanssa tai muuta koukkua. Lisäksi olisin toivonut jotain muuta ilmaisua kuin "mä en tiedä miks mä meen sekaisin susta, kun toisille toimii napit ja viini", koska itse miellän kyseisen ilmaisun aika kuluneeksi. Tunnelivisio on sarjassamme ihan ok biisi, mutta jää enempi sille vuoristoradan tasaiselle osuudelle, joka unohtuu sen jälkeen, kun laitteesta noustu pois.


En ole ehtinyt itse Miran keikoille, mutta olen muutamalta eri taholta kuullut, että sieltä on lähtenyt porukkaa kesken kaiken pois. Tunnelma on eturivissä hyvä, mutta muuten aika vaisu. Vaatisivatko sitten Miran biisit enemmän sulattelua vai vaatiiko yleisön innostuminen sen, että koko levy saataisiin vihdoin kuuluville? 16.9. julkaistaan Tunnelivisio -niminen pitkäsoitto, joten sittenhän se selviää, millainen kokonaisuus on kyseessä ja miten yleisö sen ottaa vastaan. PMMP-fanina haluaisin todella paljon pitää Mirankin soolotuotannosta, mutta albumin viidelle kuulemattomalle biisille on kasautunut nyt aikamoinen lasti pelastaa tämä alun tahmaisuus. Odotan kuitenkin albumia ja yritän sen kuullessani syrjäyttää nämä epäluulot ja antaa sille reilun mahdollisuuden avautua.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Vesala @ Provinssi (Seinäjoki 2.7.2016)

Vesala esiintyi Seinäjoen Provinssissa lauantaina 2.7.2016. Alun perin olin tulossa Provinssiin vain Rammsteinin takia, mutta kävi aivan mieletön säkä, että myös Paula Vesala oli samaan päivään samassa paikassa. Melkein liian hyvää ollakseen totta!

Siirryin kesken Juha Tapion keikan Mainland-lavan edustalle puoli tuntia ennen Vesalan keikan alkua. Ajoitus oli hyvä, koska onnistuin saamaan eturivin paikan.

Keikka alkoi Ei pystynyt hengittää -biisillä ja jo aloitusraita keräsi aikamoiset aplodit. Ennen keikkaa mietin, että mitä biisejä albumilta haluaisin kuulla, mutta tajusin, että ei sillä olisi mitään väliä, koska koko albumi oli täyttä timanttia. Tietysti, jos Rakkaus ja maailmanloppu ei tulisi, olisi murheen murtama. Niin vain ei saisi käydä...

No, kyllähän se sitten tuli. Saattaa olla, että kuvittelen, mutta minusta vahvasti tuntui, että RJM-biisi keräsi yhdet suurimmista aloitusaplodeista. Oli hauska huomata, että Provinssin yleisö oli samaa mieltä kanssani siitä, että tämä biisi on mielettömän kova. Kyllä siinä hienoa yhteenkuuluvuuden tunnetta oli, kun kyseessä ei ole edes sinkkubiisi, albumi on julkaistu viime kuussa ja vieressäni seisova nainenkin oli aivan fiiliksissään tästä biisistä. Vähän kuin RJM olisi kaikkien Vesala-fanien yhteinen inside-diggausbiisi, jos nyt tässä sanomisessani on mitään järkeä.


Älä droppaa mun tunnelmaa oli livenä just sellainen kuin olin ajatellutkin -ja parempi. Suomen aurinko porottaa ja saa hien valumaan selkää pitkin, on viikonloppu ja festarit, ja saman henkistä yleisöä ympärillä, jonka kanssa lauletaan "älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa, mitä eilistä juttua jankuttaa, voitsä vetää suupielet ylöspäin", niin melkein siinä tuli onnenkyyneleet, kun fiilis oli niin mahtava! Ei sitä tunnelmaa voi sanoin kuvata, se täytyy kokea! Näyttipä itse artistikin nauttivan kovasti tästä yhteislauluhetkestä.

Sinuun minä jään oli niin ikään livenä todella pysäyttävä. Jos se levyllä herkisti, niin livenä tilanne oli vielä pahempi. Se kauneuden määrä biisissä ja kun se vielä soi keskellä Suomen kauneinta luontoa, niin pitipä ihan purra huulta, ettei olisi itsehillintä mennyt. Biisi kuunneltiin yleisössä aivan hiljaa ja sen jälkeen asiaankuuluvasti raikuvat aplodit. Tämä oli eka Vesalan soolokeikka ja kyllä taitaa jäädä mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Tavallinen nainen sai livesovituksessa astetta raskaamman otteen, ja täytyy sanoa, että huikeisiin sfääreihin päästiin tässäkin! Oikeastaan biisi parani tämän livevedon myötä tuplasti, vaikka se albumillakin oli jo kympin luokkaa.

Tequila oli kiistatta illan suurin yhteislaulubiisi. Toivottavasti raikasi Seinäjoen keskustaan asti!


Mukaan settiin mahtui myös pari coveria. Apulannan Pahempi toistaan pisti tiskiin vähän raskaampaa tempoa ja illan päättävä Elastisen Sori taas anteeksipyytelyä ja asennetta. Sori oli täydellinen päätös täydelliselle keikalle. Lyhyeenhän ilo loppui, koska olisihan pari tuntia mennyt ihan keveästi. Vietävästi kyllä harmittaa, että viikonlopun Ruisrock ei mahtunut aikatauluihin, kun samalla kertaa olisi voinut nähdä sekä Paulan että Miran, mutta ei voi mitään. Täytyy tyytyä sitten kuulemaan muiden raportteja varmastikin yhtä upeista vedoista.

Muita keikan aikana kuultuja mahtavia vetoja: Ruotsin euroviisut, Mitä jos sä oisit silti mun kaa ja Tytöt ei soita kitaraa.



lauantai 9. heinäkuuta 2016

Ismo Alanko ja Juha Tapio @ Provinssi (Seinäjoki, 2.7.2016)

Lauantaina 2.7.2016 oli Provinssin päätöspäivä ja lisäksi omalla kohdallani ensimmäinen kerta näillä festareilla. Syyhän löytyy Saksan maalta: Rammstein. Onneksi päivälle sattui muitakin hyviä artisteja, niin sai sitten samalla lipun hinnalla useamman rusinan pullaan, vaikka toki olisi tuon hinnan maksanut Rammsteinista yksinään. Ennen pääesiintyjän hehkutusta muutama sananen muista esiintyjistä, ja jaan nyt raportin kolmeen osaan, ettei tule yhtä hävyttömän pitkää postausta.

Saavuin paikalle vähän kolmen jälkeen, joten Ismo Alangon keikka oli jo täydessä vauhdissa. Olen aina digannut enemmän Ilkan ja Neljän Ruusun tuotannosta, mutta Ismollakin on muutamia hyviä biisejä. Niinpä sitten jäin kuuntelemaan Ismoa ja vaikka yleisöä ei tässä vaiheessa paljoa paikalla ollutkaan, oli hyvä meno jo käsin kosketeltavissa. Pilvettömältä taivaalta porottavalla auringollakin oli varmasti osansa asiaan. Rappiolla sai yleisön tanssimaan ja laulamaan mukana, sillä biisissä on kyllä juuri niitä aineksia, joilla se sopii myös kesäiseen festaripäivään. Varsinainen yhteislaulu-, jammailu- ja sekoilubiisi taisi kuitenkin olla Taiteilijaelämää. En ole muistini mukaan tätä biisiä koskaan livenä kuullut ja oli kyllä sellainen veto, että parempaa fiiliksen nostattajaa saa hetken hakea. Ainakin nyt Provinssin lauantaipäivään se sopi kuin -no- pullo taiteilijan kouraan. Ismo Alanko hoiti yleisön lämmittelyn hyvin ja pohdinpa siinä, että pitäisi joskus ottaa ihan asiakseen käydä hänen keikkansa katsastamassa kokonaisuudessaan.



Palloilin siinä festarialueella sen aikaa, että Juha Tapio aloitti. Olen hänenkin keikalleen pari kertaa ollut menossa, mutta en kuitenkaan vielä onnistunut, joten tämäkin artistikiinnitys tuli kuin tilauksesta. Juha Tapiolla on tuttuja biisejä niin, että niillä vetää tunnin keikan ongelmitta, ja varmasti menisi toinenkin. Sopivasti rock-meininkiä ja hienosti kantaa Juhan ääni livenä. Eipä sillä, että sitä olisin sitä epäillyt. Kaksi puuta soi hienosti yhteislauluna, samoin Mitä silmät ei nää. Yleisöä oli lavan edessä jo reilusti ja aplodit kaikuivat kauas ja pitkään. Tunnelma oli puolen tunnin jälkeen huikea ja harmitti vietävästi, että oli pakko jättää Juha Tapio laulamaan selän taakse, koska Paula Vesala oli aloittamassa settiään kuudelta ja "eturiviin on päästävä". Kannatti kyllä lähteä ajoissa, niin eturivin paikka tosiaan irtosi ja kun tiesin, että Rammsteinin aikana on turha eturiviin edes yrittää, niin olihan se nyt jokin keikka eturivistä nähtävä.


Juha Tapio kuitenkin todella teki vaikutuksen ja osoitti olevansa festarilavalla kuin kotonaan. Hyvä meininki, asenne ja fiiliksen saa palkaksi.



Tässä alkutunnelmat ja seuraavaksi kirjoittelen sitten Vesalan keikasta.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Spice Girls: Wannabe 20 vuotta (8.7.1996)

"If you wanna be my lover, you gotta get with my friends, make it last forever, friendship never ends"

Spice Girls -yhtye ponnahti kertaheitolla koko maailman tietoisuuteen vuonna 1996. Yhtyehän koottiin kasaan lehti-ilmoituksella, jossa haettiin innokkaita nuoria naisia, jotka osasivat laulaa ja tanssia. Sadoista hakijoista saatiin karsittua kasaan viiden hengen yhtye, mutta tuolloin Emman paikalla vielä oli Michelle Stephenson. Aika nopeasti Michelle vaihtui Emmaan, joka sopi muiden neljän joukkoon loistavasti. Tarina kertoo, että kun tytöt pääsivät kirjoittamaan Wannabe-biisiä, se syntyi noin puolessa tunnissa, kun kaikki heittelivät ilmaan omia ideoitaan ja parhaimmat niistä pantiin paperille ja nauhoitettiin (ja nauhoitus hoidettiin alle tunnissa). Lopulliseen versioon jäi mukaan myös huudahdus zigazig-ha, joka ei tarkoita mitään, mutta jonka jokainen voi itse päättää, mitä se voisi olla.

Ennen ennen kuin spaissarit saivat ensimmäistä singleään julkaistua, he vaihtoivat levy-yhtiötä. Heart Management ei tukenut tyttöjen musiikillisia näkemyksiä, joten he siirtyivät lopulta Virgin Recordsin talliin. Levy-yhtiö olisi kuitenkin halunnut Say you'll be there -sinkun ensisinkuksi, koska se olisi ollut yleisölle "helpompi" biisi, mutta tytöt pitivät päänsä ja jyräsivät Wannaben ensisingleksi. Hyvä niin, koska kukapa tietää, olisivatko asiat menneet toisin, jos Wannabe ei olisi ollut se biisi, joka esitteli spaissarit maailmalle.

Musiikkivideo on kuvattu yhdellä otolla ja kuvastaa täydellisesti sitä energiaa ja kaaosta, josta spaissarit myöhemmin tulivat tunnetuiksi. Wikipedian mukaan levy-yhtiö oli järkyttynyt videon lopputuloksesta ja yritti saada tytöt uusintakuvauksiin, mutta koska artistit itse olivat tyytyväisiä videoon, niin he kieltäytyivät tekemästä vaihtoehtoista versiota. Hyvä, että jättivät koska ilmestyttyään Wannaben video pysyi Brittien listaykkösenä peräti 13 viikkoa. Vuoden 1997 MTV Video Music Awardseissa video voitti parhaan dance-videon pokaalin. Ei huonommin ensimmäiseltä videolta ja sinkulta!

Wannabe on taatusti Spice Girlsin tunnetuin biisi, jota osa rakastaa ja osa vihaa. Ymmärrän kyllä hyvin, että jos itse en biisistä diggaisi, inhoaisin sitä taatusti suurella tunteella. Se on täydellinen tyttöbändin luoma pop-biisi hiphop-vivahtein. Siinä on korvamatomainen kertosäe, selkeät sanat ja tanssilattialle kutsuva tempo. Wannabe on lisäksi aivan ehdottomasti yksi niistä biiseistä, joka tulee mieleen, kun miettii, mitä 90-luvun musiikki on.

Vaikka välissä Spice Girlsin musiikkia ei tullutkaan juuri kuunneltua, niin Wannaben lumo on edelleen yhtä vahva kuin 20 vuotta (huh!) sitten.Nyt mukana on tietysti ripaus nostalgiaakin, kun ysäribileissä (tai muuallakin) tämä biisi pärähtää soimaan ja saman tien vyöryvät mieleen tunnelmat ja muistot 90-luvun puolivälin kesistä, musiikista ja c-kaseteista. Kyllä vaan sanoisin, että Wannabe on ikivihreä ysäriklassikko, joka taatusti tulee löytämään yleisönsä tulevaisuudessakin.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Rammstein TOP 20, #6: Haifisch (2010)

Liebe ist für alle da -albumin (2009) kolmas sinkku Haifisch julkaistiin 28.5.2010.  Single ei saanut kummoista listamenestystä, mitä kyllä suuresti ihmettelen, koska omasta mielestäni biisi ansaitsisi ehdottomasti enemmän huomiota. Rammsteinin biisien mahtavuus perustuu samaan konseptiin: tarttuva ja voimakas melodia, sanoitukset, joissa on sisältöä, soittajien lahjakkuus ja Till Lindemannin ääni. Siksi tuntuu välillä hölmöltä sanoa, että diggaan tästä biisistä enemmän kuin jostain toisesta, koska tässä on niin hyvät sanat/toteutus/melodia, kun kaikki samat perustelut voi sanoa melkeinpä jokaisesta biisistä.

Siltikin: Haifisch nousee edukseen vastakohdista: mahtipontinen musiikki ja tempo, mutta syvälliset, runolliset ja symboliset sanat. Kuulija saa näin nähdä tekstin merkityksen oman näkökulmansa kautta. Teksti voi kertoa pinnan alla kytevistä ihmiskunnan salaisuuksista, diktaattorimaisista johtamistavoista ja julmuuksista, joita ei yhteneväiseltä vaikuttavan veden (yhteisön) seasta pysty näkemään niin, että ne saataisiin korjattua. Tarina voi kertoa siitä, miten ihmisten pitäisi olla toistensa tukena, ja pysähtyä auttamaan, jos kaveri kaatuu eikä vain välinpitämättömästi katsella pois. Ei pitäisi olla niin, että yksilön suru on sama kuin itkisi valtameressä: kyyneleet sulautuvat muuhun ympäristöön kenenkään niitä huomaamatta.

Toisaalta Rammsteinin ollessa kyseessä, tarinan merkitys voi olla juuri se, mitä sanotaan.  Ehkä Haifisch on vain kertomus hai-parasta, joka tuntee olonsa yksinäiseksi muiden pienten kalojen uidessa ystävien kesken parvissa ja jos hai yrittääkin hakea kavereita itselleen, uivat muut kalat peloissaan karkuun tappajana tunnettua yksilöä. Ja onhan se surullista ajatella, että valtamerten suolaisuus johtuu hai-parkojen yksinäisyydestä.

Tulkitkoon kukin sanat miten haluaa, mutta biisin loistavuudessa ei ole tulkinnanvaraa.

"Und der Haifisch, der hat Tränen
Und die laufen vom Gesicht
Doch der Haifisch lebt im Wasser
So die Tränen sieht man nicht"


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Päivä 25: Ensimmäinen

Olen turhautunut ja saanut tarpeekseni ihmisistä. Eikä ole edes ensimmäinen kerta. Turhautumista aiheuttavat kaikki ulkomaalaisesta bussikuskista mirrinsä kanssa parvekkeella aamukahvia nauttivaan papparaiseen. Molemmat heistä ovat sanoneet minulle, että olen ihmisenä epäkelpo. Valitettavasti he eivät ole ainoita.

Työpaikalla väittävät, että en mitään tee. Istun vain ja näytän nätiltä. Naapurihuoneen jo eläkeiän ylittänyt rouva laahusti viime viikolla luokseni ja huokaisi kyllästyneen oloisena, miten laskut pitää näpytellä koneelle ajallaan, ettei niitä saa jättää pöydälle lojumaan. "Eivät ne itsestään järjestelmään kävele". Eivät taatusti, sillä eivät laskut kävele, huomautin. Rouva ei nauranut, huokaisi vain vieläkin syvempään. Totta kai sitten sanoin, että ne vain unohtuivat, koska oli niin paljon tekemistä. Piti tilata lentolippuja herroille, järjestää kylpyläaikoja rouville ja muuta sen sellaista juoksevaa ja akuuttia. Totuushan oli, että minua ei vain ollut huvittanut, mutta en kai sitä myöntäisi. Jokuhan voisi väittää laiskaksi ja saamattomaksi. Laiskan voisin tunnustaa, mutta saamatonta en. Jos ei ole parempaa tekemistä, niin tottahan voin laskut kirjata järjestelmään ja tarkistaa taksikuittien merkinnät. Siltikin parempi olisi, jos kaikki laskut tulisivat suoraan verkkopankkiin. Miksi pyöritellä paperisia laskuja ja arkistoida niitä kansioihin, jotka vievät hyllytilaa, jonka voisi käyttää tärkeämpiinkin asioihin. Kuten asettamalla hyllyille koriste-esineitä, valokuvia tai pieniä lasiveistoksia. Ei sillä, että itse ymmärtäisin taiteesta paljoakaan, mutta ainahan kauniita muotoja mieluummin katselee kuin pölyisiä kansioita. Olisikin ensimmäinen kerta, jos jokin työviihtyvyyttä lisäävä ehdotukseni menisi läpi. "Älä hulluja puhu", "Voi lapsi, et sinä osaa priorisoida" tai "Luuletko todella, että meillä on budjetissa ylimääräistä rahaa moiseen?"

Samalla viikolla alakerran siivoojaeukko otti asiakseen kommentoida, että käytän vääränväristä luomiväriä. Liian tummaa, muka. "Ei nyt olla yökerhossa." Sanoo nainen, joka kihartaa tukkansa 80-luvun kihartimella joka aamu samalla tavalla ja jolla on luomillaan vain sipaus helmiäistä. Jos haluan laittaa tummanruskeaa tai mustaa luomiväriä, niin entä sitten. Kuka määrittelee, että se on liian tummaa? Kateellinen siivooja, joka ei osaa näpytellä laskuja koneelle ja kuvittelee, että vähemmän meikkiä on tyylikkäämpi? Olisikin ensimmäinen kerta, kun otan tyylivinkkejä vastaan siivoojalta.

Kuten olen saanut huomata, kovasti joka puolelta olisi milloin kukakin minulle sanomassa, että en toimi töissä niin kuin tulisi. Äskeiset esimerkit ovat vain tippa vesilasissa vai valtameressä, no, sama se. Liikaa sitä ja tätä, liian vähän tai liian hidasta, liian huolimatonta tai turhanpäiväistä. Ajoissa toki olen, mutta kiitelläänkö siitä koskaan? No ei! Olen puhdas, pukeutunut siististi ja puhun selkeästi, mutta jostain syystä ihmiset takertuvat asioihin, joita en tee hyvin. Mainittakoon, että eipä kukaan kavereistani minua jatkuvasti ojentele. En siis voi olla niin viallinen kuin yritetään väittää tuntemattomien, tuttujen ja muun lähipiirin taholta. "Aina on parannettavaa jokaisella", "Ihminen ei ole koskaan valmis" ja liuta muita kliseitä piristävät kehityskeskustelujani, palautekeskustelujani tai miksi niitä nyt haluaakin kutsua.

Mutta rehellisyyden nimissä on kai myönnettävä, että minulle on kommentoitu ystävienikin toimesta yhdestä asiasta. Nimittäin siitä, että aina turhautuessani käytän lausetta: "Olisikin ensimmäinen kerta". Kuulemma lause antaa sen kuvan, että pidän itseäni muita parempana ja suhtaudun väheksyen rakentaviin ehdotuksiin. Pyhpöh, sanon minä. Onhan Putous-ohjelman sketsihahmoillakin hokema eikä niistä vedetä pultteja tai aleta analysoimaan, mikä luonnehäiriö hahmolla on. Onko taustalla vaikea lapsuus, liian helppo teini-ikä vai kenties Tukholma-tai-mikä-lie-syndrooma. Ei ole tämä maailma reilu, kun ei töissä voi olla oma itsensä, ensitreffeillä ei vielä uskalla olla oma itsensä ja sitten vielä vanhempien toimesta sanovat, että tee vaikutus, ole oma itsesi, mutta älä liikaa. Yritä siinä sitten voittaa edes kaksi oikein.

Niin, kuten huomaatte, maailma on sekaisin ja ihmisten kanssa ei vain voi tulla toimeen. Seuraavaksi alan säästää rahaa,rakennan bunkkerin tai vastaavan ja vain harvat ja valitut ihmiset pääsevät sinne. Sitten elo muuttuu auvoisaksi.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia (2014)

Jussi Adler-Olsen Pullopostia (Flaskepost) julkaistiin tanskaksi vuonna 2009, mutta suomennos on vasta vuodelta 2014. Pullopostia on kolmas osa Osasto Q -sarjasta, joka koostuu viidestä kirjasta.

Pullopostia-kirjan tarina alkaa siitä, kun kaksi jehovantodistajaveljestä heräävät meren äärellä sijaitsevasta venevajasta. Heidät on kidnapattu ja sidottu, ja ainut, epätoivoinen mahdollisuus pelastukseen on saada viestiä jollain tapaa eteenpäin ulkomaailmalle. Toinen veljeksistä saa kirjoitettua viestin, jonka sujauttaa pulloon ja heittää mereen.

Valitettavasti vasta vuosia myöhemmin pullo rantautuu Skotlantiin ja päätyy mutkien kautta Tanskaan ja lopulta apulaiskomisario Carl Mørckin tiimin käsiin. Alkuun Mørck on sitä mieltä, että pullopostiin ei kannata käyttää aikaa, onhan työn alla tärkeämpiäkin juttuja kuten selvittämättömiä tulipaloja. Tottahan tilanne sitten ajautuu siihen, että pullopostin vuosien saatossa epäselväksi muhjautunut viesti otetaan analysoitavaksi, koska siinä taitaa sittenkin olla tutkimisen aihetta ja pian ratkaisemattomiin rikoksiin erikoistunut Osasto Q saa eteensä vaikean pähkinän purtavaksi. Viestiä ei puretakaan kertaheitolla ja jehovantodistajien ympärillä pyörivät kummalliset katoamistapaukset pakottavat jatkotutkimuksiin. Osasto Q:n painiessa pullopostiviestin (ja tulipalojen) arvoituksellisessa maailmassa, niin samaan aikaan toisaalla perheenäiti alkaa ihmetellä, mitä salaisuuksia hänen miehensä menneisyyteen kuuluu ja niitä penkoessaan tulee huomaamaan, että osa niistä saattaa maksaa ihmishenkiä. Jännittäviä hetkiä todella on luvassa.

Dekkarien ja Jo Nesbøn ystävänä hävettää tunnustaa, että en muista rekisteröineeni Adler-Olsenin nimeä aiemmin, mutta onneksi nyt kirja osui eteeni. Pullopostia oli odottamassa minua mökillä, kun menin sinne juhannuksen viettoon. Lomapäivinä ei onneksi ole aikatauluja, joten voi vapaasti valita, mihin päivänsä tuhlaa. Niinpä olin lukenut kirjan alle kahdessa päivässä. Ajattelin aina, että luenpa ihan vain pari sivua, mutta kirjan lukemisen keskeyttäminen oli lähes mahdotonta! Harmi, että oli pakko laittaa ruokaa ja syödä välillä.

Pullopostia on koukuttavasti kirjoitettu, ja vaikka samaan aikaan käynnissä on kolmekin eri juonikuviota, on seuraaminen helppoa ja miellyttävää. Tuntuu, että lukemista ahnehtii juuri siksi, että pääsisi jokaisessa tarinassa mahdollisimman pian lähelle ratkaisua. Juonenkäänteet eivät enimmäkseen ole ennalta-arvattavia, ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Murhaajan pään sisälle päästään tunkeutumaan jo kirjan alusta alkaen, koska kirjailija ei kerro romaania ainoastaan poliisin näkökulmasta vaan mukaan mahtuu myös murhaaja. Kirjassa todella pureudutaan murhaajaan pään sisälle: miten hänestä tuli sellainen kuin tämä on, mitkä asiat ajoivat hänet tähän pisteeseen ja mitä seuraavaksi. Adler-Olsen näyttää välähdyksiä murhaajan lapsuudesta ja nykyelämästä, murhaajan oppii tuntemaan.

Juoni on kutkuttavan jännä ja tulipa eteen niitäkin herkkuhetkiä, kun piti ääneen yrittää saada kirjan hahmoja pysymään poissa jostain paikoista (älä mene sinne, älä, äkkiä pois) tai muuten vain taivastelemaan, kun jännitys täyttää ilman (ei hitto, ei hitto, ei hitto). Pointsit myös siitä, että Mørck ei ole alkoholisti, vaikka poliisi onkin ja avainasemassa jutun ratkaisemisen suhteen.

Adler-Olsen kirjoittaa sujuvasti, tanskalaisittain miellyttävän soljuvasti. Teksti ei ole niin kulmikasta ja raakaa kuin Nesbon, mutta yhtä lailla jännittävää ja persoonallista. Juoni etenee selkeästi, tarjoten totta kai pientä kilpajuoksua aikaa vastaan ja hetkiä, kun miettii, jääkö rosvo kiinni vai miten käy. Ja vaikka Nesbosta nyt tässä samassa yhteydessä puhuinkin, niin vertailemaan en kuitenkaan sen suuremmin lähtisi, sillä molemmilla on vahvuutensa ja Nesbo-faniksi olen jo aikaisemmin tunnustautunutkin. Ehkä Nesbo-taustani takia olen dekkareille aavistuksen verran kriittisempi kuin muuta kirjallisuutta kohtaan, koska Nesbo on nostanut riman todella korkealle. Adler-Olsen läpäisee "testin" kirkkaasti ja nousi juuri yhdeksi suosikkikirjaijakseni - kunhan vain muut sarjan osat ovat yhtä laadukkaita! Mainittakoon, että Pullopostia-kirjan loppuratkaisu ei ole liian valmiiksi pureskeltu ja kirjan tunnelman latistaja vaan jättää sopivasti ajatukset pyörimään päähän, että mitä seuraavaksi.

Olen kärsinyt lukujumista aika pitkään ja on melkein epätoivo iskenyt, kun muutaman sadan sivun pituisen kirjan lukemiseenkin on tuhlautunut todella kauan aikaa eikä aina ole päässyt loppuun asti. Vuoden 2016 lukuhaaste on tästä syystä jäänyt harmittavasti hunningolle, koska Akkaria vaativammat kirjat eivät vain ole temmanneet mukaansa. Mutta nyt! Mikä onni ja autuus taas maailmassa. Pullopostia venäytti jumin auki ja nyt tuntuu, että intoa ja energiaa riittää taas. Kaivoinpa nimittäin hyllyssä puoli vuotta pyörineen Kristina Vuoren Siipirikonkin esille, ostin kaksi heräteostoskirjaa (toinen Kari Hotakaista) ja ostin myös Pullopostia edeltäneet osat. Enkä malta odottaa, että pääsen sukeltamaan näihin kaikkiin tarinoihin!

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 8.: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

"Ellei Muhammed tule vuoren luo, vuoren on mentävä Muhammedin luo, Carl ajatteli ja lähti kävelemään kohti Yrsan työhuonetta. 
   Kurkistettuaan ovesta sisään, hän pysähtyi. Tuntui melkein kuin salama olisi lyönyt maahan hänen edessään. 
   Rosen pelkistetty ja mustavalkoinen huipputekninen jäämaisema oli muuttunut tilaksi, jota edes arvostelukyvytön kymmenevuotias Barbie-fanikaan ei olisi saanut aikaiseksi. Joka puolella oli vaaleanpunaista, joka paikka oli täynnä koriste-esineitä. 
   Carl nielaisi ja suuntasi katseensa Yrsaan. "Oletko nähnyt Assadia?" hän kysyi.
"Joo, hän lähti puoli tuntia sitten. Hän tulee takaisin huomenna."
"Minne hän oli menossa?"
Yrsa kohautti harteitaan. "Minulla on väliaikarapartti Lautrup-vangin jutusta, haluatko?"
Carl nyökkäsi. "Oletko saanut mitään selville?"
Yrsa vilautti Hollywoodin punaisia huuliaan. "En niin paskan vertaa. Onko kukaan muuten sanonut sinulle, että siulla on samanlainen hymy kuin Gwyneth Paltrow'lla?" Yrsa kysyi.
"Eikö Gwyneth Paltrow ole nainen?"
Yrsa nyökkäsi.
   Silloin Carl asteli takaisin työhuoneeseensa ja soitti Rosen kotinumeroon. Useampi Yrsan kanssa vietetty päivä tietäisi tuhoa. Mikäli Osasto Q aikoi säilyttää kyseenalaisensa tasonsa, Rosen olisi pakko laittautua äkkiä takaisin kirjoituspöytänsä taakse."

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Rammstein TOP 20, #7: Mutter (2002)

Rammsteinin kolmannelta studioalbumilta (2001) löytyy nimikkobiisi Mutter, joka julkaistiin vuoden 2002 puolella sinkkuna.

Mutter-albumi on kokonaisuutena yksi Rammsteinin tuotannon suosikkejani sen voimakkaiden ja mielenkiintoisesti monipuolisten biisien ansiosta, kun kaikki tuntuu olevan täydellisesti kohdallaan ja albumista on vaikea löytää paranneltavaa. Mutta toisaalta: jokaisella yhtyeen albumilla on enemmän hyviä kuin huonoja biisejä. Nyt, kun mietin, niin Rammsteinin kohdalla taitaa olla alle viisi sellaista biisiä, joista en syty täysillä (yksi niistä on Dalai Lama). Muut biisit voisi melkeinpä kaikki sijoittaa jaetuille sijoille kymmenen parhaan joukkoon.

Mutter oli sellainen biisi, josta ensin kuulin enempi muiden innostuvan, kun itse vielä ajattelin, että tämä on tylsähkö kipale vailla mielenkiintoista tarinaa. Enpä tiedä, millä korvilla olenkaan Mutteria aluksi kuunnellut, kun noin olen ajatellut. Ensimmäinen havahtuminen biisiin tapahtui talvella, kun olin kävelemässä töihin ja MP3-soittimessani oli paljon Rammsteinin biisejä, joita en vielä ollut kolunnut alusta loppuun. Aluksi meinasin, että skippaan Mutterin, mutta päätin kuitenkin kerrankin kuunnella sen ajatuksella alusta loppuun. Ja kuinkas taas kävikään: biisi on jälleen yksi nerouden osoitus. Se tapa, miten biisissä on lähestytty aihetta, kun lapsella ei ole oikeaa äitiä tai isää (eli ei tervettä perhesuhdetta, läheisyyttä) on poikkeuksellisen hyvin keksitty. Karmivaa jälleen, mutta kuitenkin surullista, kun lapsi suunnittelee tappamista. Samalla tavalla ihon alle pureutuvaa kauhua on tässä biisissä kuin Spieluhrissa, joka onkin albumilla Mutterin jälkeen seuraava biisi.

Kun kerran on Mutterin matkaan päässyt mukaan, ei biisiä voi enää ohittaa vaan se kutsuu takaisin luokseen pimeään ja kylmään maailmaan.



Huomenissa olenkin sitten Provinssirockissa ja katsotaan, minkälainen on Rammsteinilla illan settilista. En ole vakoillut netistä tämän kesän muiden keikkojen settilistaa, koska haluan yllättyä. :) Olisin halunnut saada tehtyä tämän listauksen valmiiksi ennen konserttia, mutta iltaopiskelut ja muut menot sekottivat blogin päivitystä muidenkin aiheiden osalta, joten top5 tuleekin vasta sitten, kun olen kotiutunut Seinäjoelta.

.