tiistai 28. kesäkuuta 2016

Rammstein TOP 20, #8: Wiener Blut (2009)

Rammsteinin parhaiden biisien listauksessa kahdeksanneksi paras biisi löytyy Liebe ist fur alle da -albumin (2009) seitsemänneltä paikalta eli Wiener Blut.

Wiener Blutin, kuten aika monen muunkin biisin, kuulin ensimmäistä kertaa Rock the beach -tapahtumassa, jolloin se nousi suosikkilistalleni saman tien ja on pysynyt siellä pitkään. Wiener Blut on parhaimpia biisejä silloin, kun ärsyttää ja haluaa kanavoida sen musiikin kautta ulos. Kuten aina provosoivien ja julmuudesta kertovien tekstien kohdalla, niin myös tämänkin biisin kohdalla piti miettiä, voiko tästä todella pitää ja voiko sitä kuunnella. Mutta kyllä voi. Kyseessä ei ole ylistyslaulu kyseenalaiselle ja häiritsevälle toiminnalle (ihmisen vangitseminen talon kellariin) vaan pikemmikin kertomus rakkauden eri muodoista, kuten Lindemann jossain itse totesi.  Biisin ehkäpä paras kohta on se, kun Till toivottaa kaikki tervetulleeksi pimeyteen. Se on jäänyt livekonsertista mieleen, miten koko biisi tuntuu räjähtävän siinä hetkessä ja tuo lause (Willkommen in der Dunkelheit) voisi hyvin olla Rammsteinin albuminkin nimi. Wiener Blut on julma ja raskas biisi, mutta samaan aikaan kiehtova, vangitseva ja heviä parhaimmillaan.

Komm mit mir, komm auf mein Schloss 
Da wartet Spass im Tiefgeschoss 
Leise, leise wollen wir sein 
Den Augenblick von Zeit befrei'n



keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Rammstein TOP 20, #9: Tier (1997)

Sehnsucht-albumin (1997) kolmantena raitana on Tier, ja biisiä ei ole julkaistu singlenä.

Olen Tierin kohdalla miettinyt, että jotain tuttua tai lainattua biisissä on, ja nyt Youtuben kommenttiosiota lukiessani siellä mainittiin, että kitarariffi on käännetty versio Engelissä esiintyvästä riffistä. Se voisikin selittää päänvaivani, jota en tähän mennessä ole saanut selitettyä.
Tier on päätynyt suosikkilistalleni samoin kuin muutamat muutkin Rammsteinin biisit. Ensin se on soinut vain taustalla, parempien biisien välissä enkä ole varsinaisesti kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Ennen ennen kuin tutustuin biisin sanoihin tarkemmin, mietinkin sitä, että voisiko Rammsteinin biisi muka olla niin kesy, että siinä vain vertailtaisiin miestä ja naista eläimeen, joka vähäsen käyttäytyy ihmisen käytöksestä poikkeavasti ja ohjautuisi enempi vaistojensa mukana. No ei tietenkään. Kun sanoja tarkemmin syynää, huomaa, että ollaan provosoivan ja suuria tunteita herättävän tarinan äärellä. Tytär kokee isänsä puolelta pahuutta, ja itse tulkitsen kakkossäkeen tekstin niin, että tytär saa kostettua kokemansa vääryyden. Näin sekä isä että tytär ovat molemmat tahoillaan käyttäytyneet kuin pedot. Isä kuitenkin ehdottomasti saa ansionsa mukaan, joten voisi sanoa tarinassa olevan onnellisen lopun tai ainakin oikeudenmukaisen.


Alun intro tempaa heti mukaansa, rummut tehostavat painostavaa tunnelmaa, ja lisäksi biisistä löytyy se Rammsteinille ominainen korvia miellyttävä melodia. Koukuttava biisi, joka rankasta tarinastaan huolimatta on sellainen, jota on pakko kuunnella monta kertaa ja fiilistellä tätä taidolla rakennettua kokonaisuutta.

"Sie taucht die Feder in sein Blut 
schreibt sich selber einen Brief 
entseelte Zeilen an die Kindheit 
als der Vater bei ihr schlief"

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Vesala: Vesala (2016)

Nyt. Se. On. Julkaistu.
Nimittäin Paula Vesalan sooloalbumi Vesala.

Rakkaus ja maailmanloppu aloittaa Vesala-albumin. Mielenkiintoinen ja monisävytteinen avausraita, josta löytyy hauskasti Intia-/Bollywood-vaikutteita, mutta samaan aikaan myös suomalaista melonkolisuutta. Mahtava yhdistelmä! Diggaan lisäksi niin mielettömästi "rakastamuarakastamuarakastamua"-hokemasta biisissä. Biisin sanat ovat erittäin kiehtovaa tutkittavaa: ironiaa, epämukavuutta ja turhautumista.
"Entäs sit se...flirttailu?"

Ei pystynyt hengittää -biisissä on voimakas teksti, jossa ahditus käy niin kokonaisvaltaiseksi, että lähdettävä on. Aika vahvasti tästä itselle tulee fibat perheväkivallasta, joka on alkanut lapsena ("Olen oppinut valehtelemaan jo pienenä tietenkin") ja jatkuu aikuisiän parisuhteissa. Vaikuttava biisi, joka pysäyttää kuulijan miettimään kerrottua tarinaa.

Ruotsin euroviisut -biisi on mielestäni eniten Gösta Sundqvist -sävytteinen, nimeä myöten, mutta mukana on kuitenkin Paulan omaa kynänjälkeä, joka tekee biisistä mieleenjäävän kokonaisuuden. Olen tässä yrittänyt miettiä pääni puhki, että mistä biisistä on napattu melodia kohdassa "VHS ihan liian myöhään tuotiin mun taloon". Se esiintyy jossain toisessakin biisissä, tiedän sen, mutta nyt en saa sanojakaan oikeassa muodossa mieleeni. Olen yrittänyt kuunnella Leevien biisejä läpi, että löytyisikö se sieltä jostain, mutta heilläkin on biisejä muutama. Olen jopa alkanut epäillä, että olikohan se sittenkään Leevien biisistä vai jostain aivan muualta. Olen lähellä epätoivoa, koska melodia on äärimmäisen tuttu, mutta päänsisäisten melodiatiedostojen haku ei vain toimi. Jos sinä, lukija, tiedät, mistä se on, niin kerro ihmeessä. Olen ihan valmis ruoskimaan itseäni tästä ja tiedän, että kunhan vastauksen löydän, niin häpeän silmät päästäni, koska en heti sitä keksinyt. 

Rauhallisempi Takkipinon suojassa seuraa Älä droppaa mun tunnelmaa -kesärallatusta. Mietin pitkään, mitä tästä biisistä sanoisin. Teksti ja Paulan tulkinta kertovat vajaan kuuden minuutin aikana uskomattoman paljon kahden ihmisen suhteesta, tunteista ja luonteesta. Kihloissa oleva mies ei olekaan valmis sitoutumaan, mutta laulun kertojanainen haluaa pysytellä miehestä erossa, vaikka ei aidosti pysty olemaan onnellinen tämän kihlauksesta. Niin upeasti muotoiltu biisi, että itsellä heräsi välittömästi inspiraatio alkaa kirjoittaa pidempi tarina näiden kahden historiasta ja siitä, mitkä tapahtumat johtivat tähän laulussa kerrottuun hetkeen.

Tavallinen nainen jättää aika paljon kuulijalle tilaa pohtia, mitä on tapahtunut aiemmin. Itsellä ekana tulee mieleen, että nainen on tehnyt jotain rikollista. Ehkä murhan. Pessyt juuri kätensä verestä, adrenaliini on huipussaan ja tarkoitus on päästä autolla huomiota herättämättä kotiin. Hengitettävä ulos ja sisään, säästyä turhilta kysymyksiltä, jos poliisi pysäyttää. Jollain tapaa biisi tuo myös mieleen Don Huonojen Riidankylvijän. Samansuuntaisia ajatuksia herää molempien biisien teksteistä, jotain kyseenalaista toimintaa ja epäselvä tausta siitä, mitä laulujen naishahmo on kokonaisuudessaan tehnyt.

Mitä jos sä oisit silti mun kaa -biisin kertosäe on hypnoottisen lumoava. Se ponnahtaa ensinnä biisistä esille, vaikka koko biisi toki on loistava. Tästäkin voisi saada hyvän sinkkubiisin, mutta niin toisaalta saisi jokaisesta levyn biisistä.

Sinuun minä jään on biisi, joka on onnellinen, haikea ja rakkaudentäyteinen. Kaunis tunnelma, jossa on hivaus kotimaisia mustavalkoelokuvia. Millainen lopetus tälle upealle levylle. Sanattomaksi tässä meinaa jäädä, kun silmäkulmat kostuvat.

Tequila, Tytöt ei soita kitaraa ja Älä tuu droppaa mun tunnelmaa on arvioitu jo aiemmin.

Vesala on ennakko-odotuksianikin parempi ja joka on epäilemättä lunastanut paikkansa tämän vuoden merkittävimpänä kotimaisena pop-albumina. Vesalan uutuus on raikas, kokeileva ja monipuolinen. Siinä on tämänpäivän saundia, menneitä vuosikymmeniä, Suomen lähiöitä ja maalaismaisemaa sekä tuulahduksia maailmalta. Paljon eri lokeroista poimittuja elementtejä on saatu mahtumaan kymmenen biisiin, mutta kuitenkin niin, että ne ovat sulassa sovussa saman katon alla. Odottamisen arvoinen albumi, joka palauttaa uskon 2000-luvun musiikkiin. Laulaja, joka osaa laulaa ilman erikoistehosteita, osaa kirjoittaa biisejä ja biiseissä on kaikenlisäksi sanomaa! Täydellinen paketti, joka saa janoamaan lisää. Uskon ja toivon albumille vahvaa menestystä ihan jo sen takia, että Paula Vesalan musiikkia on saatava lisää, ei ole muita vaihtoehtoja. Piste.

Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut, että tulen ostamaan jonkun tuoreen albumin c-kasettina, olisin todennäköisesti nauranut sanojalle päin naamaa. Mutta kuinkas kävikään: oli vain "pakko" ostaa Vesalan albumi myös c-kasettina. Nyt vaan pitäisi kaivaa vielä se mankka jostain.

Kuuntele: Rakkaus ja maailmanloppu, Mitä jos sä oisit silti mun kaa, Sinuun minä jään, jne... 
Skippaa: -





keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Rammstein TOP 20, #10: Rammstein (1995)

Rammsteinin parhaimpien biisien listaus joutunut jäämään iltaopiskelujen jalkoihin, mutta tehdään nyt loppurutistus ja koitetaan saada viimeiset kymmenen biisiä ennen Provinssirockin keikkaa kirjoiteltua.

TOP 10 avataan Rammstein-biisillä, joka Herzeleid-debyyttialbumin (1995) viimeinen biisi. Biisi kertoo vuoden 1988 lentonäytösonnettomuudesta, joka tapahtui Ramstein-nimisessä kaupungissa ja jossa useat ihmiset saivat surmansa. Biisi on kuitenkin kirjoitettu kahdella m-kirjaimella kuten yhtyeen nimikin.

Rammstein on hyvällä tavalla ahdistava, piinaavan painostava ja metallisen harmaa biisi. Sanojen ja sävellyksen yhteistyö toimii, ja voimakkaat kitarat soivat pääosassa biisissä, joka jää helposti päähän junnaamaan. Biisi luo selkeät kuvat katastrofin jälkeisistä hetkistä. Pelastushelikopterit pyörivät taivaalla, paikalle saapunut ensimmäinen ulkopuolinen ihminen katselee ympärilleen, kun osa maassa makaavista ihmisistä vielä palaa, kitkerä savunhaju täyttää ilman ja toivo selviytymisestä on menetetty. Radiopuhelimet toimivat huonosti ja yhteydet katkeilevat. Luonto on täysin äänetön, vain katastrofin aiheuttamien avunhuutojen jälkeinen kaiku väreilee ilmassa.

Vaikka Rammstein on Rammsteinin uran ensimmäisiä biisejä, se on silti mielestäni sopivalla tavalla rouhea ja raaka eikä ollenkaan tule ajatelleeksi, että biisi olisi mitenkään huonompi kuin mitkään uudemmat kappaleet. Jostain syystä Rammstein-biisi vaatii aina sen, että sen kuuntelee ainakin kolme kertaa peräkkäin. Se addiktoi kuulijan.

Rammstein - ein Flammenmeer
Rammstein - Blut gerinnt auf dem Asphalt 

Rammstein - Mütter schreien 
Rammstein - die Sonne scheint

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa (2016)

Mulla oli tässä jonossa pari muuta tekstiä, jotka ajattelin julkaista. Mutta sitten tuli Vesalan uusi sinkku Älä droppaa mun tunnelmaa, ja oli pakko saada nämä fiilikset purettua tuoreeltaan.

Älä tuu droppaa mun tunnelmaa on kolmas sinkku tässä kuussa (ensi viikolla!!!) julkaistavalta Paula Vesalan sooloalbumilta. Aiemmin on julkaistu Tequila ja Tytöt ei soita kitaraa. 

Tämä biisi on niin KESÄ kuin vain kesä voi olla, ja enemmän. Rakastan kesää ja rakastan tätä biisiä!

Älä tuu droppaa mun tunnelmaa pakottaa (lumi)sadepilvet pois kesäiseltä Suomen taivaalta ja antaa auringolle tilaa paistaa. Biisi käskee lempeän pehmeästi tunnelmanpilaajan menemään pois, ehkä juuri sinne saunan taakse, josta Tytöt ei soita kitaraa -biisissä lauleltiin. Taustoilla soi akustinen kitara, joka sopii kesäiltaan kuin Paula Vesala Provinssirockin festarilavalle. Biisissä on pulputtavia vesikuplia, läpikuultavia harsopilviä, auringonpolttamaa hiekkaa, jammailevia ihmisiä ja riippumatossa lokoilua. Biisi on positiivinen muistutus hetkestä, rentoutumisesta ja kesästä nauttimisesta, ja siitä, että mielensäpahoittajat (oman ja muiden) voisivat kokeilla asenteenmuutosta.

Erityisesti rakastan biisissä kohtaa: "voitsä vetää suupielet ylöspäin (kato mä näytän, näin)". Täydellisesti ilmaistu ajatus siitä, että turha tulla pilaamaan muiden hyvää fiilistä, jos itseä hatuttaa. Minua myös rupesi huvittamaan tuo Paulan sanavalinta, että on tehnyt töitä ihan apinana. Itse kun tapaan myös käyttää työympäristössä  tietynlaisista ihmisistä puhuttaessa tuota apina-termiä, mutta hieman eri merkityksessä kuin tässä biisissä. Luulin siis, että ilmaisuni olisi jotenkin uniikki, että eivät muut työyhteisöön yhdistä tuota apina-sanaa. En olekaan ainutlaatuinen, heh. Mutta kuten aina, kun Paulan teksteistä on kyse, voisi oikeastaan kehua jokaista sanavalintaa, lauseiden rakennetta, rytmitystä tai loppusointuja. Tuleva sooloalbumi tulee epäilemättä olemaan koko vuoden kovin!

Kuulinpa alkuun, että Paula laulaa "viinikellukkeista" ja heti aivot alkoivat pohtimaan, että viitataanko tässä nyt kaljakelluntaan. Sitten höristin korviani ja tajusin, että delfiinikellukkeistahan tässä lauletaan. Nooh, olihan se nyt melkein sinnepäin.

"Mul on ehdotus: tee yksi ekoteko, anna mun olla rauhassa vähän seko."


maanantai 6. kesäkuuta 2016

SAARA: Hello I'm Saara (2016)

SAARA eli Sara Forsberg on vastoinkäymisten jälkeen saanut vihdoin ulos enemmän omannäköistään materiaalia. Ensisinkku Ur Cool ei Saaran sanojen mukaan oikein ollut sitä, mitä hän oikeasti halusi tuoda esille. Itsekään en lämmennyt ensisinkulle, joka nyt uudestaan kuunneltuna on edelleen aikamoista tusinatavaraa, joka on tehty dollarinkuvat silmissä tai kaavittu kasaan rippeistä, joita muut eivät ole huolineet eikä sanoissa ole minkäänlaista sanomaa; ei edes sitä, että kaikki nyt tanssilattialle ja bailataan ja "let's feel free tonight.

Uusi EP pitää sisällään kolme biisiä: California, The Urge ja Honey. Californiasta jo diggailinkin aiemmin, ja edelleen kyllä pidän tuosta akustisesta versiosta tätä EP:n studioversiota enemmän.

Mielestäni biisit on laitettu EP:lle selkeästi paremmuusjärjestykseen. California on nimittäin aivan ehdoton ykkönen. The Urge on vahva biisi, jossa on tarttuva kertosäe ja yleistunnelma saa kuuntelemaan biisin useammankin kuin yhden kerran. Kuten musiikkivideossa, tässä on sellaista kuplivaa tunnelmaa, mutta toisaalta veden tuomaa rauhaa ja hiljaisuutta, leijumista. Honey puolestaan on sellainen, joka ei omalla kohdallani toimi oikein millään. Vähän sekava ja jos nyt voisi sanoa, niin liian radioystävällinen. Sellainen, joka voisi hyvin olla Rihannan tai Jennifer Lopezin laskemoidusti tuotettu biisi, joka on toki hyvin tehty, mutta ei oikein erotu muissa radiosta soivista biiseistä.

Vaikkei tämä EP kokonaisuudessaan näillä kuuntelukerroilla ykkössuosikkilistalle nouse, ovat kaksi ensimmäistä biisiä ollet odottamisen arvoisia ja niiden kuuntelulle kannattaa uhrata hetki jos toinenkin. Biiseissä on ehdottomasti kansainvälistä tunnelmaa, koska jos en tietäisi, en todennäköisesti osaisi arvata kyseessä olevan suomalaisen artistin. Ja tämä sanottuna positiivisena asiana. Saaran laulunlahjoja en ole koskaan kyseenalaistanut ja nyt ne pääsevät jo paremmin esille kuin Ur Coolissa, eli musiikillisesti nyt ollaan jo oikean oven (tai ovien) takana kolkuttelemassa.

Valloitetaanko tällä musiikilla sitten maailma? Vaikea sanoa, koska hitiksi tehty biisi ei välttämättä nouse koskaan kaikkien huulille ja viidessä minuutissa tehty levyn viimeisenä äänitetty biisi voi olla artistin suurin hitti. Ehkä tällaisenaan EP ei sisällä superhittiä, joka erottuisi niin paljon joukosta, että syöksyttäisiin listojen kärkeen. Mutta toisaalta tuskinpa sitä ensimmäisellä EP-muotoisella levyllä on tarkoitus tai mahdollistakaan tehdä. Näistä kolmesta biisistä voi ja saa olla olla ylpeä. Uskoisinkin, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin etsien sitä vahvempaa omaa säveltä ja rakentaa tulkintaa seuraavalle ja sitä seuraavalle tasolle. Saara on  nuori artisti ja kun uran (toinen) alku on näinkin laadukkaasti toteutettu, niin epäile laisinkaan, etteikö mahdollisuuksia olisi päästä pitkälle ja luoda uraa vahvana artistina.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Viidakkokirja (2016)

Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Justin Marks
Tarina perustuu Rudyard Kiplingin Viidakkokirja-satuun (1894).
Säveltäjä: John Debney
Pääosissa: Neel Sethi (Mowgli), Bagheera (Ben Kingsley), Baloo (Bill Murray), Kaa (Scarlett Johansson), kuningas Louie (Christopher Walken), Shere Khan (Idris Elba)
Ensi-ilta Suomessa: 13.4.2016

Elokuva on uudelleenfilmatisointi Viidakkokirja-elokuvasta. Viidakossa elevä ihmispoika Mowgli ei tiedä ihmisistä mitään, koska hänet on kasvattanut susiperhe. Hän yrittää parhaansa mukaan olla kuin susi, mutta luonnollisesti se on ihmiselle mahdotonta. Mowglilla on viidakossa ystävinä paljon eläimiä, joista läheisin on mustapanetteri Bagheera. Aina elo ei ole auvoista, mutta ystävyys näiden kahden välillä on luja. Mowgli käyttäytyy välillä liian ihmismäisesti ja vaikka yrittääkin hillitä itseään, niin hankaluuksiahan siitä välillä koituu. Viidakon kuningas, tällä kertaa tiikeri, Shere Khan ei sulata ihmispentua ja haluaa tästä eroon, mieluiten tappamalla tämän. Tilanne kärjistyy ja vaikka Bagheera lupaa viedä Mowglin takaisin ihmiskylään, on Shere Khan jo sotatassulla ja käy tekemässä tuhojaan susilauman luona. Lopulta tieto tästä kantautuu myös Mowglin korviin, joka on jo matkallaan kohti ihmiskylää kohdannut hassun hauskan ja hiukkasen hölmön Baloo-karhu ja tietysti apinoiden kuninkaan, Louien. Mowgli joutuu valitsemaan jatkaako matkaa kohti muita ihmisiä vai palaako viidakkoon ja asettaa oma henkensä vaaraan, kun vastassa on vaarallinen tiikeri.

Viime aikoina on tullut aika paljon vanhoista Disneyn klassikoita uusia, näyteltyjä versioita. Joskus uudelleenlämmittely tuntuu hölmöltä, mutta hyvin tehtyinä ne puoltavat paikkaansa. Ne tarjoavat aina jotain uutta, mutta toisaalta ovat tuttuja ja turvallisia, kun tarina on entuudestaan tuttu. Piirrettyyn Viidakkokirjaan olen aina suhtautunut hieman kaksijaksoisesti: välillä tuntuu, etten oikein saa leffasta mitään irti, mutta samaan aikaan se on mielestäni viihdyttävä ja mielenkiintoinen tarina. Se ei ole Disneyn parhaimmistoa, mutta puoltaa ehdottomasti paikkaansa Disneyn muiden klassikoiden joukossa.

Vuoden 2016 versio Viidakkokirjasta noudattaa toki tuttua tarinaa, johon on kuitenkin lisätty piirroselokuvasta poikkeaviakin kohtia. Onneksi näitä muutoksia ei kuitenkaan ole tehty omasta mielestäni piirroselokuvassa olevien tärkeiden yksityiskohtien kustannuksella. Mukana on yksi Disney-biisisuosikkini Bare Necessities, jossa asiaankuuluvasti Baloo kelluu joessa Mowgli vatsansa päällä ja tietysti myös kuningas Louien svengaava rallatus apinaorkesterinsa säestämänä. Elefantit ovat mukana, totta kai, ja pidän tavasta, jolla ne on elokuvassa tuotu esille.

Erityisen vaikutuksen teki elokuvassa Kaa-käärmeen tyylikäs toteutus ja ensiesiintyminen. En viitsi kertoa sen enempää yksityiskohtia, että en pilaa sitä lumousta, mikä itselleni syntyi, kun tajusin, mitä elokuvassa seuraavaksi nähdään. Sanottakoon vain, että Kaa on mystinen, lumoava ja petollinen.

Vaikka toivoinkin elokuvan olevan hyvä ja piristävä versio vanhasta klassikosta, niin silti yllätyin positiivisesti. Vaikka alkuperäinen on aina alkuperäinen, on tämän vuoden Viidakkokirjassa ehdottomasti onnistuttu. Mowglia Neel Sethi tekee loistavan työn ja sanoisinpa, että parempaa suoritusta saa hakea. Ääninäyttelijät hoitavat tonttinsa uskottavasti ja Bill Murray Baloona on huikea. Baloon huumori ja persoona ovat elokuvassa ne asiat, jotka naurattavat eniten. Vaikea oikeastaan löytää elokuvasta moitteen sijaa. Ehkäpä olin juuri sopivassa mielentilassa, jotta tämä osui ja upposi kuin salama kuusenlatvaan, mutta toisaalta Disney on aina ollut tae laadusta. Viihdyttävä leffa, jotain voin vilpittömästi suositella.

Trailerista saa pientä vihiä myös Kaasta.

*

Tässä vielä reilun viikon verran menee kaikki illat opiskellessa muita juttuja, joten voi olla, että vielä ensi viikollakin en ehdi kovin aktiivisesti blogia päivittelemään. Kunhan kurssi on plakkarissa, niin sitten palailen taas aktiivisempaan tahtiin.

.