sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Rammstein TOP 20, #17: Du hast (1997)

Rammsteinin 17. paras biisi on tällä kertaa Du hast. Biisi lienee Rammsteinin kaikkein tunnetuin, jopa niiden joukossa, jotka eivät bändiä muuten tunne tai kuuntele. Du hast löytyy Sehnsucht -albumilta ja on yhtyeen viides single.

Du hast ansaitsee paikkansa Rammsteinin parhaimpien biisien listalla tarttuvuutensa, iskevyytensä ja tietysti sanojen nerokkaan yksinkertaisuuden ja monimerkityksellisyytensä ansiosta.

Moneen kertaanhan tämä on kerrottu eri puolilla, mutta kerrataan vielä: "du hast mich" tarkoittaa, että sinulla on minut/omistat minut, mutta ääneen sanottuna omistaa-verbi kuulostaa samalta kuin vihata (hassen, du hasst mich). Näinpä päästään siihen, että pelkästään kuultuna biisin hokeman voi kokea joko nätimmäksi tai vihamielisemmäksi. Kun lauseen "du hast mich" perään listään "gefragt", muuttuu lause muotoon: sinä olet kysynyt minulta. Biisi on tärkeiden kysymysten äärellä: kysytään haluaako laulun kertoja olla naiselle uskollinen joka päivä kuolemaan asti. Tämä on tärkeä kysymys, kun ollaan vihkivaloja sanomassa. Rammstein ei olisi Rammstein, jollei biisissä olisi toistakin jippoa. Loppupuolella vihkivalan sanat käännetään vielä kertaalleen ja päästäänkin sitten naisen jalkovälin kuolemaan.

Levyn kansilehtisessä on myös englanninnos biisille ja olen sitäkin ihmetellyt. Se ei oman kielitaitoni mukaan aivan osu saksankielisten sanojen kanssa yhteen edes niin, että kerrottaisiin suunnilleen, mistä alkuperäisessä tekstissä on kysymys (tietysti se on hankalaa, kun ideana on juuri leikitellä saksan kielellä). Siksi herääkin kysymys, onko käännös tarkoituksella tehty hämäämään saksaa osaamattomia vai onko sanoissa vielä jokin merkitys, jota en itse ymmärrä. Tässä nähdään, että simppeliltä kuulostava biisi sanoineen ei kuitenkaan Rammsteinin kohdalla ole sitä mitä ensikuulemalta luulisi.

Willst du bis der Tod euch scheidet
Treu ihr sein für alle Tage ?
Nein, nein!

Willst du bis zum Tod der Scheide
Sie lieben auch in schlechten Tagen
Nein, nein!

torstai 25. helmikuuta 2016

Agnetha Fältskog: Ta min hand låt oss bli vänner (1969)

Agnethan Ta min hand låt oss bli vänner -kappale (säv.,san. Agnetha) löytyy vuonna 1969 julkaistulta Agnetha vol 2 -albumilta. Vaikken muuten juurikaan kuuntele ruotsalaista iskelmää, niin Agnethan biiseissä on aina ollut sitä jotain. Ne ovat raikkaita, selkeitä ja tietysti Agnethan uskomaton ääni tekee loput. Eivät hänen biisinsä syyttä ole aikoinaan nousseet Ruotsin listoille, ja jollen väärin muista niin jopa ohi Beatlesin. Biisintekijänä Agnetha on todella lahjakas ja onkin harmi, ettei hän ABBAn aikana juurikaan uskaltautunut Bennyn ja Björnin rinnalle biisien tekoon.

Pidän biisistä sen iloisen sanoman ja mukaansatempaavan rytmin ansiosta. Taustojen torvet ja biisin poljento luovat hieman paraatimaista tunnelmaa. Paljon ihmisiä, auringonpaistetta, kasvonmaalauspisteitä, poneja, elämisen riemua ja toisten ihmisten huomioimista. Jos oma päivä ei ole se paras mahdollinen, on tämä biisi yksi sellainen, joka aina palauttaa mielen positiiviselle puolella. Koko biisin sanoitus muistuttaa siitä, että pienistä asioista tulee iloita. Turha mököttää, koska taivas on sininen ja ystäviä voi löytyä mistä vain, kunhan on avoin ja tarttuu tarjottuun käteen. Mennään yhdessä, ystävystytään ja unohdetaan murheet!

"Du som gillar livet
Kom var med och sjung,
Tänk så mycket roligt
Vi kan hitta på
Livet är så härligt
Jag vill inte se dig sura nu"

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Rammstein TOP 20, #18: Halt (2009)

Rammsteinin parhaimpien biisien listauksen sijalla 18 on Halt albumilta Liebe ist für alle da (2009). Biisihän löytyy vain albumin erikoispainokselta ja ajattelin, etten ota sitä ollenkaan mukaan, että pitäydyn vain normipainoksilla julkaistuissa kappaleissa. Mutta oli sitten pakko tehdä poikkeus, sillä en vain voinut jättää Halt-kappaletta kokonaan mainitsematta. Vaikkei se listan kärjessä tällä kertaa olekaan, niin listalle sen oli pakko päästä.

Yksi asia, joka takasi biisille paikan suosikkilistallani, oli lause: "Doch ich bin immer noch der Meinung, es gibt zu viele Menschen". Olen sellaisessa työssä, jossa tapaa todella paljon ihmisiä ja välillä tulee hetkiä, kun saa ihmisistä tarpeekseen ja haluaa eristäytyä muusta maailmasta. Päästä hetkeksi hiljaisuuteen ja omaan rauhaan. Vaikka en nyt tietenkään lähde asetta kaapista hakemaan ihmisiä vähentääkseni, niin kyllä tuosta lauseesta on tullut tietynlainen "voimalause". Kun Till Lindemann vielä tulkitsee tekstiä mielenvikaisen ja pirullisen ihmisen äänellä, on lause ja biisi sellainen, joka helpottaa pahimmassa kiireessä. Saa tietynlaista kieroutunutta vertaistukea, kun ääni pään sisällä onkin Tillin, joka hyväksyy ajatuksesi siitä, että tätä jengiä on liikaa. En tiedä biisin taustoja, mutta voisi kuvitella, että kaikenmaailman ampumiset ympäri maailmaa ovat olleet innoittajina. Kun ollaan siinä vaiheessa, että pelkkä muiden sydämen lyöntien äänet ärsyttävät, niin päässä on taatusti jotain vikaa. Jälleen kekseliästä, sopivan kieroa tekstiä ja ollaan sellaisella aihealueella, ettei kovin moni bändi pysty uskottavasti laulun tarinaa esittämään. Erityismaininta täytyy antaa tällä kertaa rummuille, jotka ovat läpi biisin taustajoukkojen kantava voima. Iskua iskun perään, asennetta ja toisaalta vahvistusta myös sille, miten päättäväisesti laulun kertoja on päättänyt tarttua toimeen.

Stillgestanden in der Brust,
Ein totes Herz ist kein Verlust
Rührt euch nicht!



perjantai 19. helmikuuta 2016

ABBA: Super Trouper (1980)

ABBAn seitsemäs studioalbumi Super trouper julkaistiin 3.11.1980. Alkuvuodesta 1980 ABBAn Greatest hits vol 2 oli Brittien listojen ykköspaikalla ja loppuvuodesta myös Super trouper otti kyseinen ykkössijan haltuunsa, ollen myös koko vuoden myydyin albumi. Albumia on remasteroitu ahkerasti, kuten muitakin, ja uusintapainoksia on ilmestynyt vuosina 1997, 2001, 2005, 2008 ja 2011. Mm. Elaine ja Put on your white sombrero olivat uusia lisäyksiä vuoden 1997 painoksella. Omasta hyllystäni löytyy tällä hetkellä vuoden 2001 painos.


Albumi on askel kohti 80-luvun saundeja ja yleistunnelmassa on avioliittojen loppusointujen tuomaa vakavuutta. ABBAn albumien kohdalla tulee aina sanottua, että tämä on yksi suosikeistani. Mutta toisaalta, niinhän tämäkin on! Levyarvostelusta tuskin voidaan puhua, joten mennään enempi levyfiilistelyn puolelle ja jätän bonusbiisit (mm. Elaine, Put on your white sombrero) tällä kertaa ulkopuolelle.

Albumi alkaa nimikkobiisillä, joka kertoo artistista, joka on leipiintynyt hommaansa, mutta onneksi tällä kertaa yleisön joukossa on tuttu kasvo, joka nostattaa mielialaa. Frida tulkitsee biisin alussa hienosti tympiintynyttä tähteä, joka on kyllästynyt kaikkeen. Ainahan paljon kiertävälle (kuten ABBAlle) tulee hetkiä, kun konsertti tehdään rutiinilla, ja jos muu elämä ei tunnu pysyvän kassassa, katoaa varmasti into esiintymiseenkin. "I was sick and tired of everything, when I called you last night from Glasgow. All I do is eat and sleep and sing, whishing every show was the last show." Sitten C-osassa Fridan tulkinta nostaa tunnelman kattoon: kaikki voi kääntyä vielä hyväksi, toivoa ja rakkautta on, ollaan elossa. Melodialtaankin melankolissävytteinen biisi, mutta sanomassa on silti toivonkipinä.

On and on and on on kunniainosoitus diskolle ja vauhdikkaalle menolle. Ollaan vähän paremman väen bileissä -tai ainakin halutaan ajatella niin-, koska rahaa on ja nimeäkin. Vaikka biisissä esitetään suuria kysymyksiä ja ollaan huolestuneita, en näe, että huolestuminen on aitoa. Pikemminkin esitetään kiinnostuneita sen takia, että se on trendikästä. Tärkeämpää on kuitenkin painaa tukka putkella bileistä seuraaviin. Olen aina tykännyt tästä biisistä todella paljon juuri sen tahtien tanssin ja koukuttavan tarinansa takia. Suosikkikohtani on kakkossäkeen kohta: "Over in corner I could see this other guy. He was kinda flirty he was givin me the eye, so I took advantage of the fact that I'm a star, shook my hair and took a casual stroll up to the bar. " Muistan vielä, miten pienenä ja englantia vain auttavasti osaavana ajattelin, että nainen odottaa biisissä bussia (I said, I was not excatly waiting for a bus) ja keskustelee pysäkillä miehen kanssa. Miksei toki voisi näin ollakin.

Me and I -biisi on täydellinen Fridan laulamana. Mielestäni sanat sulautuvat loistavasti Fridan tummaan ääneen ja voin hyvin nähdä, miten hänen laulunkertojapersoonansa jakautuu kahtia. Taitava kertosäe, jossa onneksi maltillisesti käytetty erikoistehosteita.


 The Piper on yksi niistä harvoista ABBAn biiseistä, joihin en ole päässyt sisälle vieläkään. (Debyyttialbumilta My mama said on toinen heikohko biisi.) Diggaan kyllä biisin tunnelmasta, melodiasta ja stemmoista (totta kai), mutta silti The Piper kokonaisuudessaan ei oikein tunnu erottuvan joukosta ja jää enempi The Visitors -levyn Soldiers-biisin esilämmittelijäksi.

Albumilta The winner takes it all, Andante Andante, Happy new year, Lay all your love on me ja The way old friends do päätyivät listaukselleni ABBAn parhaista biiseistä, joten fiilikseni niistä voit lukea biisin nimeä klikkaamalla. Jokainen niistä osoittaa omalla persoonallisella tavallaan musiikin ajattomuutta ja kauneutta. En kuitenkaan yhtään vähättele listan ulkopuolelle jääneitä biisejä. Kuten vaikkapa Our last summer on sellainen, joka ei vain voi olla tekemättä lähtemätöntä vaikutusta kuulijaan. Menneiden muistelemista, rakkaustarinaa, joka pyörii mielessä vuosia myöhemminkin, vaikka onnellista loppua ei koskaan tullut.

Albumissa on omanlaisensa tunnelma: melankoliaa, menneiden muistelua, eroja, mutta myös varovaista toivetta paremmasta huomisesta. Super trouper ei ole aivan yhtä vakava ja musikaalisävytteinen kuin seuraajansa The Visitors, vaikka askeleet jo siihen suuntaan johtavatkin. Kokonaisuus on kuitenkin jo  tummempi kuin Voulez-vous -albumilla biisien pohtiessa rakkauden ohella ihmismieltä ja yhteiskuntaa. Super trouper on täynnä upeita helmiä, superhittejä ja nimenomaan sitä puhtaan, tyylikkään pop-musiikin ajattomuutta.

Kuuntele: The winner takes it all, Happy new year, Our last summer
Skippaa: The Piper

tiistai 16. helmikuuta 2016

Rammstein TOP 20, #19: Du riechts so gut (1995)

Rammsteinin parhaimpien biisien listauksessa sijalla 19 on yhtyeen ensimmäinen single, Herzeleid-albumilta löytyvä Du riechts so gut. 

Sinä tuoksut niin hyvälle. Vaanitaan, etsitään ja seurataan hajua, joka on voimakas ja paljastava.Saalistaja yössä työssään. Ensimmäinen mielikuva tästä biisistä on vuoden 2013 Rock the beach -festareilta, jossa Rammstein esiintyi. Kuten monet muutkin illan aikana kuullut biisit, jäi tämäkin korvaan kutittelemaan, että jopas on hyvä meininki ja mielenkiintoisesti rakennettu biisi.

Du riechts so gut on mielestäni yksi niistä biiseistä, jossa Rammsteinin industriaalisuus on vahvimmin läsnä. Nuo taustat sopisivat kaikumaan pimeään, hylättyyn tehtaaseen, jossa lojuu ympäriinsä tyhjiä vaarallisten aineiden tynnyreitä, katosta roikkuu johdonpätkiä ja vielä heikosti käynnissä oleva ilmastointi puhisee välillä. Vähän kuten Doom 3 -tietokonepelissä (yksi niistä kahdesta tietokonepelistä, joita olen pelannut/pelaan). Toisaalta aika moni muukin Rammsteinin biisi aiheuttaa samoja fiboja.

Vaikkei saksaa ymmärtäisikään, niin tarttuvat melodiat ja biisin rakenteet laulajan monipuolisen äänen siivittämänä puhuvat puolestaan. Musiikissa on juuri se hienoa, että siitä pystyy nauttimaan ymmärtämättä sanaakaan. Tietysti on eduksi, jos ymmärtää, mistä on puhe, niin ei vaikkapa Rammsteinin kohdalla kehu jotain biisiä herttaiseksi rakkauslauluksi, kun teksti todennäköisesti kertoo joko eläimiin sekaantumisesta tai insestistä.

Du riechts so gut ei ole aiheeltaan mieltä järkyttävä ja painajaisia aiheuttava, mutta ei tarinan kertoja kuitenkaan kaikkein tervejärkisimmältä ja tasapainoisimmilta vaikuta. Tiedä sitten, millainen saalistaja biisissä on kyseessä, mutta kyllä auringonvalon aiheuttama hämmennys, vahva hajuaisti ja verenhimo voisivat viitata johonkin yliluonnolliseen, kuten vampyyriin tai ihmissuteen. Tulkinta on kuulijan mielikuvituksessa.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Jo Nesbø: Verta lumella II: lisää verta (2015)

Jo Nesbon Verta lumella II: lisää verta kertoo Ulfista, joka on ajautunut ongelmiin pomonsa Kalastajan kanssa, koska ei suorittanut pyydettyä tehtävää. Niinpä Ulf on joutunut pakenemaan Oslosta aina Norjan Lappiin, pikkuruiseen lestadiolaisten ja saamelaisten asuttamaan fiktiiviseen Kåsundin kylään asti. Diilerinä ja Kalastajan velkojana Ulf ei ole uskonnollinen mies, joten hän kokee haasteelliseksi kyläläisten voimakkaan uskonnollisuuden. Kuitenkin kylästä löytyy pieni mökki, johon Ulf voi toistaiseksi majottautua ja näin toivottavasti välttää joutumasta Kalastajan kätyreiden käsiin, jotka jo melko varmasti ovat päässeet hänen jäljilleen. Ulf kyllä hyvin tietää, että Kalastaja aina löytää saaliinsa eikä pakeneminen automaattisesti tarkoita pelastumista.

Tottahan kylästä löytyy nainen, joka on Ulfin silmissä erilainen kuin muut ja jonka kanssa Ulf viettää mielellään aikaa. Lea on elänyt väkivaltaisessa suhteessa, joka ei edes alussa alkanut onnellisten tähtien alla. Lealla on pieni Knut-poika, jonka kanssa Ulf ystävystyy hyvinkin nopeasti. Lapsi on fiksu ja haluaa kovasti kuulla erilaisia vitsejä Ulfilta. Onhan Ulf erilainen, kun on sentään Oslosta asti tullut. Knut muistuttaa mielestäni jonkin verran Harry Hole -tarinoiden Olavia.

Jos harkitset kirjan lukemista, kerron ensin, että Verta lumella 2 ei ole ns. perinteinen Jo Nesbon romaani. Se ei ole hengästyttävä jännitysnäytelmä eikä ruumiiden määrä ole kovinkaan kummoinen. Se ei myöskään ole suoranainen jatko-osa ensimmäiseen Verta lumella -teokselle. Niinpä voi olla, että sellainen lukija, joka haluaa ja odottaa lukevansa tietynlaista Nesboa, saattaa pettyä tähän. Ehkä tulee ajattelleeksi, että kirjailijalta ovat ideat ovat loppuneet ja kynä tylsynyt.

Minulle kirja on ennen kaikkea onnistunut kuvaus erilaista henkilöhahmoista, kuten lestadiolaisten yhteisöllisyydestä, länkisäärisistä saamelaisista ja tietenkin tappamaan kykenemättömästä Ulfista. Kirja on kuvaelma luonnosta ja kertomus rakkaudesta ja ihmisistä. Se on ohuempi kuin Nesbon kirjat yleensä, mutta ei kalpene muille teoksille. Enkä halua verrata tätä vaikkapa Harry Hole -sarjaan, koska minusta tuntuu, että kirjailija haluaa tietoisesti tehdä jotain erilaisempaa kuin mitä häneltä odotetaan. Osoittaa, että osaa tehdä mukaansatempaavan ja sopivalla jännityksellä höystetyn tarinan niistä hetkistä, kun ollaan jo poistuttu huumeluolien välittömästä läheisyydestä, kaupungin hälinästä ja ihmispaljoudesta. Kylä on intiimi tila, hahmoja on vähemmän, mutta lukunautinto on ennallaan. Kun vaikkapa Ulf ja Knut keskustelevat välillä hyvinkin vähäeleisesti, muodostuu näistä tarkkaan harkistuista sanoista kuitenkin päivänselvä kuva siitä, millaisella tunteella keskusteluita käydään. Pelkistettyä ja selkeää.

Verta lumella 2 on nopealukuinen kirja, joka jättää tälläkin kertaa odottamaan tulevaa ja ennen kaikkea pohtimaan, millaisia ässiä kirjailijalla on vielä hihassaan; millainen onkaan seuraava kirja? Jälleen Nesbo on onnistunut tekemään omanlaisensa romaanin, jonka mielelläni ostan kirjahyllyyn muiden Nesbon romaanien viereen. Alan vähän epäillä, että jos Nesbo kirjoittaisi puhelinluettelonkin uusiksi, niin taatusti sekin olisi mielenkiintoista ja jopa lumoavaa luettavaa. Niin, ja entäpä se loppuratkaisu? Sen kohdilla Nesbo ei ole tehnyt poikkeusta: lopussa on jälleen yllättävä käänne ja muihin kirjailijan kirjoihin verrattuna jopa poikkeuksellinen.

Mattis tuli avaamaan, kun olin soittanut ovikelloa kolme kertaa ja valmis kääntymään pois.
"Olin kuulevinani jotain", hän sanoi. Hänen tukkansa sojotti pörröisenä, ja hänellä oli yllään reikäinen villapaita, kalsarit ja villasukat. "Ei ovi ole lukossa, mitä varten sinä siinä seisot?"
"Etkö kuullut ovikelloa?"
Osoitin nappulaa, ja hän katsoi sitä kiinnostuneena.
"Kappas, minulla on ovikella", hän totesi. "Se ei varmaankaan toimi. Käy sisään."
Mattis majaili näköjään talossa, jossa ei ollut lainkaan huonekaluja.
"Asutko sinä täällä?" kysyin. Ääneni kaikui paljaista seinistä.
"Mahdollisimman vähän", hän sanoi. "Mutta olen kirjoilla tässä osoitteessa."
"Ketä olet käyttänyt sisustusarkkitehtinä?"
"Perin talon Sivertiltä. Joku muu peri huonekalut."
"Oliko Sivert sinulle sukua?"
"En tiedä. Ehkä. Juu, oli meissä vähän samaa näkyöä. Hän varmasti ainakin kuvitteli niin."

Vuoden 2016 lukuhaasteen kohta 37.: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan
 

tiistai 9. helmikuuta 2016

Tappajan näköinen mies (2016)

Ohjaus: Lauri Nurkse
Pääosissa: Samuli Edelmann (Viktor Kärppä), Martti Suosalo (Teppo Korhonen), Ville Haapasalo (Aleksei), Maria Ylipää (Marja), Krista Kosonen (Pilvi Varis)
Käsikirjoitus: Mika Ripatti, Seppo Vesiluoma
Perustuu Matti Röngän romaaniin Tuliaiset Moskovasta
Ensi-ilta: 5.2.2016

Tappajan näköinen mies kertoo paluumuuttaja Viktor Kärpästä, joka on entisen Neuvostoliiton erikoisjoukkojen entinen sotilas. Kärppä on yrittänyt rakentaa ympärilleen normaalia elämää, johon kuuluvat vaimo, lapset ja remontoitava talo. Kärppä yrittää pysyä vaikeuksista erossa, mutta historiansa takia häneen ottavat yhteyttä milloin rikolliset, milloin poliisi. Kärpän taidot ovat erityisen arvostettuja silloin, kun pitää hoitaa venäläisiin liittyviä asioita.

Niinpä erään työmatkan aikana Kärppä joutuu keskelle venäläisten omaa valtataistelua, joka vaarantaa Viktorin itsensä lisäksi myös ne, jotka kuuluvat hänen lähipiiriinsä. Selvittäessään auton takakontista löytyneen mystisen putkilon arvoitusta, Kärppä saa huomata, että vain hyvin harvoihin ihmisiin kannattaa luottaa. Kärppä saa peräänsä niin Supon kuin venäläiset palkkatappajat, ja kaikenlisäksi pitäisi vielä pitääVenäjän presidentti turvassa.

En ole suuri kotimaisten elokuvien ystävä ja voinkin sanoa, että on olemassa vain kourallinen leffoja, joita voin katsoa uudestaan ja/tai ostaa DVD:nä omaan hyllyyn (ihmeellistä kyllä, FC Venus oli yksi tällainen onnistunut leffa). Olen ehkä turhan ennakkoluuloinen, jos alan katsomaan kotimaista elokuvaa, koska oletus on aina se, että jossain vaiheessa todennäköisesti ollaan siinä pisteessä, kun on pakko lopettaa katselu kesken. Yleensä kotimaisten elokuvien suurin ongelma on tökkivät ja luonnottomat puheenvuorot, jotka ovat kuin suoraan paperista luettuja ilman tunnetta ja ilman kykyä luoda näyttelemälleen hahmolle persoonaa. Siinä sitten joutuu kiemurtelemaan tuolillaan ja ajattelemaan, että eihän kukaan puhu noin oikeassa elämässä, että mikä siinä on niin vaikeaa saada tilanteet kuulostamaan aidolta. Myös reagointi vastapuolen puheisiin on usein aika onnetonta (Onnelin ja Annelin talvi oli tästä hyvä esimerkki). Sitten on niitä tilanteita, että henkilö tekee minkä tahansa roolin samalla tyylillä toistuvasti (vaikkapa Mikko Leppilampi), ja jos yrittääkin jotain muuta, tulos on todella laiha. Näistä syistä johtuen en erityisen mielelläni lähde elokuvateatteriin asti kotimaisten elokuvien perässä ja harvoin katson muutakaan kautta, jos ei jokin luotettava lähde suosittele tai oma mielenkiinto ole jostain syystä herännyt. Nyt kuitenkin pienen suostuttelun jälkeen suostuin lähtemään katsomaan Tappajan näköistä miestä. Ja yllätyin.


Tappajan näköinen mies on harvinaisen onnistunut kotimainen pientä jännitystä ja toimintaa sisältävä leffa. Muutamassa kohdassa oikein ihmetteli, että tässähän melkein pitää jännittää, että miten tapahtumat etenevätkään. Leffa eteni selkeästi ja riittävän rivakasti eikä kelloon tarvinnut vilkuilla kertaakaan. Samuli Edelmann hoitaa tonttinsa hienosti ja venäjän puhuminen on niin sujuvaa, että itse venäjää taitamattomana mietinkin, että osaako Samuli oikeasti kieltä vai onko vain kielikorva niin hyvä, että on opetellut vuorosanat ulkoa. Youtubesta löytyi haastattelu, jossa Samuli kertoo, ettei puhu sujuvaaa venäjää. Hatunnoston arvoinen suoritus, pakko myöntää. Mistä päästääkin oikeastaan ainoaan asiaan, joka elokuvassa omaa katselunautintoani haittasi. Anni-Kristiina Juuso näytteli suomea puhuvaa venäläisnaista, Julijaa. Omaan korvaani Anni-Kristiinan suomen puhuminen venäläistä aksenttia imitoiden kuulosti häiritsevän väärältä. En vain päässyt elokuvan aikana ylitse siitä, että joka puheenvuoron kohdalla tuntui oikea intonaatio olevan kateissa ja mietin, että eikö Juusoa oltaisi voitu vähän paremmin valmentaa, jotta olisi tullut aidompi mielikuva siitä, että henkilö tosiaan on venäläissyntyinen. Muiden näyttelijöiden kielenkäyttö ei kalskahtanut korvaani yhtä riipivästi ja varsinkin Edelmannin suorituksen rinnalla Juuson näyttelemisen taso vähän harmitti.

Maria Ylipää näyttelee Kärpän vaimoa Marjaa sujuvasti, mutta mielestäni Maria on kuitenkin enemmän omimmillaan musikaaleissa/kevyemmissä pätkissä eikä oikein tuo riittävästi mielenkiintoa turhautuneen vaimon hahmoon. Ville Haapasalo on hauska ja uskottava Kärpän veljenä ja loppua kohden hahmo saa vielä lisänostetta, kun veljekset joutuvat puhaltamaan yhteen hiileen pahan voittamiseksi. Erityismaininta täytyy antaa Martti Suosalon suoritukselle poliisi Teppo Korhosena. Vaikken (vielä) ole Matti Röngän kirjoja lukenut, niin pelkästään elokuvan näkemisen perusteella Suosalo sopii Korhosen rooliin kuin nakutettuna ja tekee hahmosta mielenkiintoisen ja yhden voimakkaimmista sivuhahmoista, jonka seuraavaa lohkaisua odottaa mielenkiinnolla. Myös Krista Kosonen yllättää vähäeleisenä supon työntekijänä, jolle olisin toivonut jonkin verran enemmän näkyvyyttä elokuvassa.

Kotimaiseksi leffaksi Tappajan näköinen mies oli hämmentävän hyvä ja palautti jopa uskoani siihen, että toivoa ja mahdollisuuksia on suomalaisillakin elokuvilla. Ehkäpä seuraavalla kerralla yritän olla etukäteen hitusen avoimempi uusille kotimaisille rainoille, kunhan Mikko Leppilampi jätetään roolijaon ulkopuolelle.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Rammstein TOP 20, #20: Links 2-3-4 (2001)

Koska Rammstein tulee ensi kesänä Suomeen Provinssirockiin, niin ajattelinpa vauhdittaa odotusta listaamalla Rammsteinin kaksikymmentä parasta biisiä. Jälleen sain pyöritellä vaihtoehtoja ja järjestyksiä moneen kertaan, puhumattakaan siitä, monestiko mietin, mitkä biisit voin jättää näiden kahdenkymmenen ulkopuolelle. Podin suurta tuskaan niin usean biisin kohdalla, että melkein tuntuu vääryydeltä julkaista tämä lista tässä muodossa, etteivät vain ulkopuolelle jääneet biisit palaa kostamaan. Rammsteinin biisien kohdalla kun se voisi aivan hyvin olla mahdollista. Yritin pitää yhtenä ohjenuorana sitä, mitkä biisit ovat ehkä eniten kestäneet kulutusta tai mitkä eivät ole vaatineet enempää kuin yhden kuuntelukerran noustakseen saman tien ykkössijalle.

Aloitetaan sijalta 20, jolle pitkän pohdinnan jälkeen valitsin Links 2-3-4 -kappaleen, joka löytyy vuonna 2001 julkaistulta Mutter-albumilta. Pikainen nettihaku kertoo, että biisi olisi kirjoitettu vastaiskuna väitteille, että Rammsteinin jäsenet olisivat natseja/kannattaisivat aatetta. Ilmeisesti yhtyeen provosoiva musiikki on saanut villeimmät satuilijat liikkeelle ja hämärästi muistelisin itsekin joskus kuulleeni jonkun sanoneen, että Rammstein on natsibändi. Tekstejä tuolloin enempää tuntematta muistan uskoneeni huhua ja ajattelinkin, että no johan on, että tällainen bändi sitten on saanut levyjä julkaistua. Osittain juuri tuon huhun takia en halunnut paneutua yhtyeen sanoituksiin tarkemmin silloin, kun ensimmäisen kerran vuosia ja vuosia sitten jokusen biisin kuulin. Vahvat ovat huhut olleet, sillä ihan muutama vuosi sitten törmäsin muutamaan ihmiseen, jotka edelleen ajattelevat Rammsteinin olevan mm. natsiliikkeen puolesta liputtava yhtye ja Du hast -biisin olevan sotaa ihannoiva. No, eihän sille tietysti mitään mahda, jos ei kieltä ymmärrä, mutta ehkä silloin voisi tarkistaa faktat ennen tuomion tekemistä.

Biisiin vielä palatakseni, kun jälleen eksyin vähän sivuraiteille. Niin toisaalta yhtyeen kieroutuneita tekstejä seuranneena herää myös ajatus, että onko Links 2-3-4 vain saatu näyttämään kannanotolta sellaisten joukossa, jotka ovat sen haluneet niin mieltää. Koska tekstissä sanotaan, että vaikka he haluavat sydämen oikealle paikalle, niin näkevät sen lyövän vasemmalla ("Sie wollen mein Herz am rechten Fleck, doch seh' ich nach unten weg, da schlägt es links"). Sydänhän sijaitsee vasemmalla, joten joko tässä otetaan kantaa poliittisiin näkemyksiin tai vain kerrotaan kiihkoilijoille, missä sydän fyysisesti sijaitsee. Rammsteinin tyyliin kyllä sopisi vetää matto niin moneen kertaan kuulijan alta, että todennäköisesti tekstissä on vielä jokin kolmas ajatus. Niin tai näin, armeijateemaiset taustat ja Lindemannin tulkinta vievät mukaansa asenteella, josta monet esiintyvät artistit saavat vain haaveilla. Tykitystä täydellä teholla.










lauantai 6. helmikuuta 2016

Muistoja 90-luvulta: Bomfunk MC's: Freestyler (1999)

Bomfunk MC's -yhtyeen kolmas sinkku In stereo -albumilta lienee yhtyeen tunnetuin myös maailmanlaajuisesti. Aivan tarkkaan en muista, missä Freestylerin kuulin ensimmäistä kertaa, mutta joka paikassa se soi jatkuvasti. Harrastin tuohon aikaan street dancea, joten tämä biisi soi myös tanssitunneilla ahkerasti. Freestyler on juuri sellainen, jonka tahtiin on aivan pakko tanssia, ei vaihtoehtoja. Sen rytmiin on helppo sulautua ja biisi on korvaa miellyttävä, joten sen tunnelmaan on liikkein eläytyä. Freestyler on tarttuva, erilainen ja täysin kansainvälisen suosionsa ansainnut kappale.

Näin vuosia myöhemmin Freestyler on edelleen säilyttänyt mielenkiintonsa ja ennen kaikkea jo ensimmäiset sekunnit vievät ajassa taaksepäin. Kaiken 90-luvun eurodancejumputusten ohella tässä on aivan omanlaistaan 90-luvun tunnelmaa, mutta kuitenkin aavistuksia 2000-luvun tulevista saundeista. Freestyler on itselle erityisen tärkeä juuri tanssihistoriani takia ja siksi en osaa oikein edes sanoin kuvailla, mitä kaikkea biisi oikeastaan itselle edustaa. Vielä näin 17 vuotta biisin julkaisun jälkeen jokainen sekunti on elävänä muistissa, niin sanat kuin taustojen vivahteet. Voisipa melkein sanoa, että yksi parhaimpia hiphop-biisejä, joita olen koskaan kuullut.

"I got to throw on and go on
You know I got to flow on
Selectors on ya, radio play us
'cause we're friendly for ozone
But that's not all so hold on tight
As I rock the mic right
Oh, excuse me, pardon
As I synchronise with the analysed
Upcomin' vibes, the session
Let there be a lesson, question
You carry protection
Or will your heart go on
Like Celine Dion ?
Karma Chameleon"


.