keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni (2014)

Linnea Parkkonen kirjoittaa Lillistä, joka ajautuu syömishäiriön loukkuun koulukavereiden kesken heitetyn herkkulakkohaasteen myötä. Ensin hän vähentää roskaruokaa, mutta vähitellen jättää kokonaisia aterioita väliin ja lopulta ei syö juuri ollenkaan. Hän ei kerro totuutta kenellekään, koska ei koe, että olisi oikeasti sairas. Hänellä on vain tavoitteita. Ensin saada jalkaan pienimmät kaupasta löytyneet farkut siten, etteivät vyötäröläskit tursua yli, sen jälkeen kasvaa halu olla aina vain hoikempi ja parempi kuin ne tietyt koulun tytöt, joihin hän itseään vertaa. Ne toiset ovat kauniita, täydellisiä, parhaita urheilussa ja älykkäitä. Kaikessa parempia kuin Lilli.

Lilli ei muutu todellisuudessa yhtään onnellisemmaksi, vaikka kilot karisevat. Päässä takoo aina vain ajatus, että vielä muutama kilo ja sitten täydellisyys on saavutettu. Lillillä on läheiset välit siskoonsa, mutta myös heidän välinsä kiristyvät Lillin syömishäiriön takia. Sisko huomaa, että jotain on vialla, muttei tietenkään voi tietää, miten pahasti asiat ovat. Epätasainen suhde vanhempiin ja rauhattomat kotiolot vaikuttavat osaltaan siihen, ettei Lilliä auteta ajoissa vaan mennään siihen pisteeseen, että hän joutuu sairaalaan. Mutta tarina ei pääty siihen eikä taistelu. Onneksi paranemistaistelua ei ole kuvailtu helppona taipaleena, muutamalla lauseella, että nyt on kaikki hyvin kuin taikaiskusta vaan kerrotaan sen sijaan millaista se todella on: välillä tulee takapakkia, kun pitää opetella nauttimaan syömisestä uudelleen ja että pitää ohjelmoida aivot hyväksymään sen, että kiloja kertyy.

Linnea Parkkonen on vuonna 1995 syntynyt eli 19-vuotias, kun 112 - vihaan itseäni julkaistiin. Iästään johtuen hän on osannut kirjoittaa kirjan realistisesti nuoren näkökulmasta, joka elää vaikeaa vaihetta koulun paineiden ja vääristyneen kehonkuvan kanssa. Kirjan kieli on sujuvaa ja koukuttavaa, joten siltä osin kirjaa lukee mielellään. Tekstin sisältö on kuitenkin erittäin ahdistavaa ja tulee hetkiä, kun ajattelee, että enkö voi tehdä mitään auttaakseni kirjan henkilöä. Tekisi mieli vain huutaa, että hei, olet hyvä juuri noin. Toki sen ymmärtää, että kyseessä on vain kirja, mutta niin lähelle tekstin henkilöt tulevat, että tuntee avuttomuutta, kun ei pysty mitään tekemään. Sen lisäksi kirja herättää myötätuntoa ja toisaalta pohjatonta surua.

Tiedän muutaman henkilön, jotka ovat kärsineet kyseisestä sairaudesta ja osittain siitä syystä kirjan lukeminen tuntui vielä raadollisemmalta ja jos nyt ei suoraan henkilökohtaiselta, niin jotain sinne päin. Vaikka paljon noista asioista on puhuttu, niin Parkkosen kirjan myötä tuntui, että sai todellisen kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkea syömishäiriöisen päässä voi liikkua, miten jokin ajatus voi juurtua alitajuntaan ja saada ihmisen kuvittelemaan itsestään jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Kirjan myötä tuntui, että pääsi suoraan niihin salaisiin ajatuksiin, joita ei haluta muille sanoa ääneen. Vaikka lopullinen paranemispäätös toki lähtee ihmisestä itsestään, on lähipiirinkin tekemisillä ja sanomisilla todella suuri merkitys. Senpä takia ihmisten pitäisi miettiä muutaman kerran ennen kuin kovin sanoin arvostelevat muiden ulkonäköä/painoa, joka ei loppupeleissä kenellekään muulle kuulu kuin henkilölle itselleen, ja no, lääkärille.

Jos omassa kehonkuvassa on häiriöitä, en tiedä, osaisiko tätä lukea varoittavana esimerkkinä vai jäisikö tästä vain mieleen ajatukset laihuuden ihannoinnista ja täydellisyyden tavoittelusta. Ihmisen mieli on niin kummallinen, ettei sitä tiedä, millaisia asioita se mistäkin poimii ja tallentaa. Koska kirja on sen verran rankkaa luettavaa, niin varauksella lähtisin tätä suosittelemaan. Mutta lukemisen arvoinen 112 - vihaan itseäni ehdottomasti on. Asiallinen kirja tärkeästä aiheesta, ja tarina taatusti pysyy mielessä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Lukuhaasteen kohta 34.: Kirja, jonka nimessä on numero

maanantai 28. joulukuuta 2015

Yhteenveto Kirjan vuodesta 2015

Kirjan vuosi 2015 lähenee loppuaan ja ajattelin hieman vetää yhteen omalta kohdaltani vuoden luku-urakkaa.

Helmet-kirjastot heittivät tammikuussa listan, jossa oli 50 eri kriteeriä, jonka mukaan piti valita uutta luettavaa. En ehtinyt ihan tammikuun alusta mukaan enkä viitsinyt huijata ottamalla mukaan vuoden 2014 joulukuun puolella lukemiani kirjoja.

Miten haasteen toteutuminen eteni?
Alkupuolivuosi lähti hyvin käyntiin, sain luettua kirjan viikossa, paitsi huhtikuussa, kun muutama viikko meni kokonaan lukematta. Sain kuitenkin kurottua kaulaa takaisin lukemalla seuraavien kahden viikon aikana kahdeksan kirjaa.

Kesälomalla en valitettavasti ehtinyt ihan niin paljon lukea kuin olisin halunnut, sillä oli niin paljon muuta kivaa tekemistä, että oli pakko hieman nipistää lukemisesta.

Lokakuusta alkaen on ollut lukijumi päällä (työkiireet harmittavasti vaikuttaneet myös asiaan) ja vaikka kovasti yritinkin, niin ei lukeminen sujunut kuten keväällä, vaan on ollut tahmeaa ja hidasta. Lopulta annoin itselleni luvan ottaa rennommin ja tarttua romaaniin vain silloin, kun se on tuntunut riittävän mielekkäältä. Muutamia kirjoja olen saanut luettua, mutta useampia lukenut sen parikymmentä sivua ja luovuttanut. Lukujumi on osaltaan aiheuttanut myös sen, että muutaman kirja-arvion kirjoittaminenkin on ollut jumissa luvattoman kauan.

Onneksi kyseessä on vain lukemiseen innostava ja leikkimielinen haaste, joten sitä voi toki jatkaa määräajan umpeuduttakin. Itseä tietysti hiertää, etten saanut kaikkia viittäkymmentä kohtaa täytettyä, koska siihen tavoitteeseen koko ajan yritin tähdätä. Enkä kuitenkaan halunnut lähteä siihen, että käyttäisin yhden kirjan moneen kohtaan, koska omalla kohdalla se olisi tuntunut huijaamiselta. Tappio täytyy siis vain niellä urheasti. Heh.

Tuliko lukutottumuksiin muutoksia?
Olen aina lukenut paljon ja olenkin ihmetellyt, kun olen törmännyt ihmisiin, jotka eivät lue kirjoja. LAINKAAN! Joka kerta tuo ajatus hämmentää, että miten voi olla sellaisia ihmisiä ja kehtaavat vielä tunnustaa ääneen, että eivät lumoudu kirjojen maailmasta. No, toivottavasti tämän kirjan juhlavuoden myötä edes joku sellainen on tarttunut kirjaan ja huomannut, mitä kaikkea kirjoilla on ihmisille tarjottavana. Joka tapauksessa itse en tarttunut haasteeseen sen takia, että lukisin enemmän vaan siksi, että toisinaan on ollut todella vaikea keksiä, mitä lukisi seuraavaksi. Olen kysellyt vinkkejä ystäviltä, työkavereilta ja joskus  vain mennyt kirjastoon ja ottanut hyllystä jonkun kirjan. On kuitenkin mielekkäämpää lähteä etsimään tiettyä kirjaa ja löytää se. Tuollaisesta löydöstä saa suuremman ahaa-elämyksen kuin vain satunnaisesti kirjoja selailemalla. Tulee sellainen olo kuin löytäisi arvokkaammankin aarteen.

Kirjan vuoden lukuhaaste innosti etsimään mahdollisimman erilaisia kirjoja ja tuntemattomammiltakin kirjailijoilta. Useammankin kirjan olisin taatusti jättänyt hyllyyn, mutta siinä kohti haaste nosti päätään ja potki eteenpäin, koska halusin kuitenkin täyttää mahdollisimman monta kohtaa listasta ja tarkoituksella mennä omien lukutottumuksien äärirajoille ja ulkopuolelle. Muutama takakansitekstin perusteella lupaava kirja päätyi lopulta palautukseen parin päivän päästä, koska ei vain napannut yhtään. Lukuhaasteesta sain myös hyvän kimmokeen tarttua sellaisiin kirjoihin, jotka ovat olleet lukujonossa jo jonkin aikaa, mutta sopivaa väliä ei vain ole löytynyt. Näistä esimerkkeinä Natascha Kampuschin 3096 päivää ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja.

Heikkojakin kirjoja on mahtunut matkan varrelle, kuten Jukka Jalkasen Amalgaami tai Anna Ricen Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan. Molemmat vaativat ylimääräistä ponnistelua, että sain luettua loppuun ja etten palauttanut takaisin saman tien. Mieli teki, mutta sisu ei antanut periksi.


Kirjan vuoden haasteesta on nyt suoritettu 34/50.
Tähän mennessä lukemani kirjat (ja tulevat lisäykset) löydät blogin Lukuhaaste 2015 -välilehdestä ja Facebookin kautta seuraavat löytävät ne Lukuhaaste 2015 -kuvakansiosta.

Vähän yli puolet sain luettua, joten (tavallaan) olen ihan tyytyväinen ottaen huomioon kaikki muuttuvat tekijät. Kunhan lukujumi tästä (toivottavasti pian) helpottaa, otan varmasti takapakkia takaisin ja yritän kevään aikana saada kaikki viisikymmentä kohtaa ruksittua. Tosin nyt juuri huomasin, että HelMet-kirjastot ovat julkaisseet uuden haasteen ensi vuodelle ja siinä jo moni kohta polttelisi kovastikin. Täytyypi tässä miettiä, miten tämän dilemman ratkaisee: voiko antaa itselleen luvan siirtyä uuteen haasteeseen, kun edellinenkin on kesken vai yrittää lukea molempia samaan aikaan. No, katsotaan.

Haasteella oli myös se vaikutus, että en ole tiennyt aiemmin, että vastaavanlaisia haasteita pyörii netissä ja kirjablogeissa enemmänkin erilaisin kriteerein. Olen aivan innoissani näistä erilaisista listoista, jotka oikein kutsuvat lukemisen pariin ja rohkaisevat etsimään miljoonien kirjojen parista aina vain uudenlaisia kokemuksia. Lukuhaasteen myötä on lisäksi tullut luettua huomattavasti enemmän kirjablogeja ja löydettyä sitäkin kautta aivan uusia ajatuksia, kirjoja ja maailmoja. Joten kaiken kaikkiaan todella positiivinen ja avartava vaikutus oli tällä Kirjan vuoden haasteella, ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin vuoteen 2016.

 Kiitos HelMet-kirjastot!

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Die Hard 3 - koston enkeli (1995)

Ohjaus: John McTiernan
Käsikirjoitus: Roderick Thorp, Jonathan Hensleigh
Säveltäjä: Michael Kamen
Leikkaus: John Wright
Pääosissa: Bruce Willis (John McClane ), Jeremy Irons (Simon Gruber), Samuel L. Jackson (Zeus Carver), Graham Greene (Joe Lambert)
Ensi-ilta Suomessa: 30.6.1995

Die Hardin kolmososa Koston enkeli (Die Hard with a Vengeance) vie John McClanen tällä kertaa pommimiehen jäljille. New Yorkissa räjähtää pommi ja pian tämän jälkeen pommimies ilmoittaa poliiseille, että haluaa nimenomaan John McClanen arvoituksiaan ratkoamaan ja seuraamaan antamiaan vihjeitä siitä, missä seuraava pommi räjähtää ja miten räjähdyksen voi estää.

Poliiseilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa McClane kolostaan, jotta saataisiin säästettyä monien viattomien ihmisten henkiä. Sattuman kautta McClanen pariksi ajautuu harlemilainen kauppias Zeus Carver (Jackson), joka ei pääse irrotautumaan pommin metsästyksestä takaisin oman arkensa pariin vaikka haluaisi.

Pommimies ilmoittaa jättäneensä suuren pommin johonkin New Yorkin kouluista, antaa vihjeet arvoitusmuodossa ja kieltää, ettei kouluja saa evakuoida, sillä muuten posahtaa saman tien. Näin alkaa jälleen taistelu aikaa vastaan, jotta viattomat lapset saataisiin pelastettua.

Joko katson Die Hard -leffoja Bruce Willisin väristen lasien läpi ja se sokaisee arvostelukykyni, mutta hämmentävän toimiva ja hyvä leffa oli tämäkin, vaikka onkin jatko-osa ja vielä kolmas sellainen. Usein kolmososat tuppaavat herkemmin maistumaan pelkältä rahastukselta eikä juonikuvioihin ole jaksettu paneutua vaan toivotaan, että ensimmäisen osan katsojaluvut jaksavat siivittää kehnon kolmososankin menestykseen. Mutta mielestäni Koston enkeli voisi hyvin olla oma, erillinen elokuvansa, vaikkakin viitteitä ykkösosaan on. Kuitenkaan leffa ei ratsasta ykkösen tapahtumilla vaan kuviot ovat uudet ja pahiksellakin on erilaisen toimintatavat, vaikka jotain tuttua ykkösestä on mukaan napattu. Vaikka elokuvan luonteen huomioiden tietää, että toki poliisi pääsee pahisten jäljille ennemmin tai myöhemmin, niin pahikset olivat aika pitkään voitolla ja hetken jopa epäilinkin, että juokseeko päätähti-McClane ympäri kaupunkia rosvon pompottamana eikä muka saa sitä poliisin kuuluisaa ahaa-elämystä, kun rikoksen ratkaisussa tullaan käännekohtaan. Tulihan se sieltä, tietysti, ja vähän osasin epäilläkin, mihin suuntaan mentäisiin. Se ei haitannut vaan tuli vähän sama fiilis kuin jo kirjoissa pienen pohtimisen jälkeen keksii, että: "Hahaa, näinhän se menee". Ja kun se menee juuri tai melkein niin, niin kokee suurta voitonriemua.

Yleensä olen tottunut näkemään Samuel L. Jacksonin aktiivisempana ampujana ja räiskijänä, joten oli aika eksoottista katsella hänen roolityötään varovaisena ja jopa väkivaltaa jossain määrin välttelevänä, mutta samaan aikaan urheana ja kovasuisena kauppiaana. Alun varovaisuus saa väistyä, kun on pelastettavana liuta lapsia ja muita viattomia ihmisiä, ja hahmo osoittaa sankaruutta kiperissäkin paikoissa, joissa hengenlähtö on lähempänä kuin koskaan. Jackson on yksi suosikkinäyttelijöitäni ja roolista riippumatta tekee aina vakuuttavaa ja hienoa työtä. Die Hardin kolmososa sai Jacksonin ansiosta huomattavasti enemmän pisteitä kuin mitä olisin todennäköisesti antanut, jos Zeuksen roolissa olisi ollut joku muu.

Kyllä Die Hard -leffat ovat tehneet suuren vaikutuksen, vaikken aiemmin olekaan ollut kiinnostunut niitä katsomaan. Ehkä aika on nyt vasta ollut tarpeeksi kypsä. Nelososakin on jo katsottu ja toivottavasti vitosen saan katsottua vielä tämän vuoden puolella.


McClane: You don't know how to shoot a gun?
Zeus: Look, all brothers don't know how to shoot guns, you racist motherfucker.
McClane: Sue me.

 

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hauskaa joulua!

Toivottelen jo tässä vaiheessa kaikille mukavaa ja musiikintäyteistä joulua. Ensi viikon alkupuolella palailen takaisin sorvin ääreen.

Tästä joulutunnelmaa Jarkko Aholan jumalaisen äänen siivittämänä, kun hän tulkitsee Sylvian joululaulua voimalla ja sielukkaasti.

Vaikkei muita joululauluja ole juuri tullut kuunneltua, niin Jarkon nuorekas ja persoonallinen tulkinta takaavat sen, että ainakin hänen äänensä tulee raikumaan stereoistani joulunvieton taustalla.





tiistai 22. joulukuuta 2015

Spotifyn yhteenveto vuodesta 2015

Vuosi lähenee loppuaan ja Spotify tarjoaa taas mahdollisuuden nähdä tilastoja vuoden kuunteluista. Kaikenlaisia listoja huvikseen tekevänä olisin toivonut vielä vähän enemmän kohtia kuin mitä My year in music nyt tarjoaa, mutta ihan kiva yhteenveto näinkin. Windowsin Media playerissa on se parempi puoli, että siitä näkee, montako kertaa mitäkin biisiä on tullut kuunneltua. Nekin luvut kertovat vain puolet totuudesta, koska niitä tilastoja ei voi yhdistää Spotifyn kanssa. Jos osaisin, tekisin varmaan jonkun sellaisen ohjelman, jossa eri listauskategorioita ja laskureita olisi enemmän kuin olisi tarpeen, koska olisi vain kiva tarkastella kuuntelutottumuksia monelta eri kantilta. No joo, ehkä en jatka tätä tilastopohdiskelua enempää tällä kertaa vaan siirrytään Spotifyn tarjoamaan yhteenvetoon.

Kuunnelluimmat artistit
1. Rammstein
2. Agnetha Fältskog
3. Christina Aguilera
4. Leevi and the leavings
5.  ABBA

Vertailun vuoksi vuoden 2014 kuunnelluimat artistit olivat:
1. Christina Aguilera
2. Agnetha Fältskog
3. Leevi and the leavings
4. Abba
5. Justin Timberlake

Mielenkiintoista, että edelleen neljä samaa nimeä on kuunnelluimpien joukossa, vaikka olen ajatellut, että olisin kuunnellut vaikkapa ABBAa Spotifyn kautta vähemmän kuin viime vuonna. Nyt kun tarkemmin mietin, niin jokaista näitä artistia on melkein jokaisella soittolistallani ja lisäksi jokaiselle tähtiviisikon jäsenelle on vielä oma pelkästään kyseisen artistin musiikkia sisältävä soittolista, joten siinähän se selitys onkin.



*

Aika yksipuolista on myös levy- ja biisiosastolla. Vaikuttaisi, etten ole kuunnellut mitään muuta kuin Rammsteinia. Täytyy kuitenkin huomioida, että Paula Vesalan Tequilahan ilmestyi vasta lokakuun lopussa ja se on kuitenkin koko vuoden tilastojen mukaan toiseksi kuunnelluin biisi. Muutaman kerran on vissiin tullut sitä kuunneltua.  Spotify tarjoaa kyseistä biisiä myös korvamadokseni (ja erikoisimmaksi kappaleekseni, mitähän sekin sitten tarkoittaa...), parhaimillaan olen kuunnellut Tequilaa 19 kertaa päivässä. Oho!

Kuunnelluimmat levyt
1. Rammstein: Liebe is für alle da (kuunneltu 177 kertaa vuoden aikana)
2. Rammstein: Herzeleid
3. Agnetha Fältskog: Original album classics
4. Rammstein: Mutter
5. Rammstein: Sehnsucht

Kuunnelluimmat biisit
1. Rammstein: Du riechts so gut
2. Vesala: Tequila
3. Lindemann: Praise abort
4. Rammstein: Der Meister
5. Rammstein: Wollt ihr das Bett im Flammen sehen

Viime vuonna olin biisien osalta vähän monipuolisempi:

1. Michael Jackson: Blood on the dance floor
2. Club for five: Ostoskävelyllä
3. Justin Timberlake: True blood
4. Pitbull: Feel this moment
5. Justin Timberlake: Sexyback


 
*

Kesällä näköjään on Rammstein saanut väistyä Leevi and the leavingsin tieltä. Ehkä kesällä piti vaihtaa  kevyempään?

Vuodenaikakohtaiset artistit
Talvi ja kevät
Rammstein
Agnetha Fältskog
Christina Aguilera

Kesä:
Agnetha Fältskog
Christina Aguilera
Leevi and the leavings

Syksy:
Agnetha Fältskog
Rammstein
Christina Aguilera



*
Muutama muu Spotifyn tarjoama fakta vielä loppuun:

Vuonna 2015 kuuntelin Spotifyn kautta 46% enemmän musiikkia kuin vuonna 2014 ja yhteensä tullut kuunneltua 616 eri artista. Yksi enemmän tämän vuoden puolella soittoa saanut on ollut Floor Jansenin kokoonpanot: ReVamp ja After Forever, joiden levyjäkin tuossa hetki sitten ostelin useamman. Saa nähdä, nouseeko ensi vuonna After Forever näille listoille vai jatkavatko vanhat tutut edelleen voittokulkuaan.









sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Tenacious D: Classico (2006)

Tenacious D tuskin kaipaa paljoakaan esittelyjä. Jack Blackin ja Kyle Glassin huumorirock-bändi tekee musiikkia, joka on persoonallista ja jota kuunnellessa heikkohermoisemman korvia varmasti kuumottaa tai ärsyttää. Tällaisessa muodossa tuskin kovin moni on tottunut Beethovenia, Bachia tai Mozartia kuuntelemaan, heh.

Hävettää myöntää, mutta tämä biisi oli päässyt unohtumaan pitkäksi aikaa, kunnes viime perjantaina Radio Rockin iltapäivässä tämä pärähti aalloille, kun vielä istuin bussissa matkalla töistä kotiin. Kyllä harmaa ilma kummasti kirkastui, sillä nämä Tenacious D:n biisit ovat kunnon mielenpiristäjiä. Classicoa olenkin nyt soitellut tässä viikonlopun aikana kymmeniä kertoja ihan vaan siitä ilosta, jonka biisi tuo. Jack Black on lahjakas näyttelijä ja muusikko, ja todella hauska! Tutut sävelet takaavat sen, että biisi on helppo oppia ja tarpeeksi kun lisää fuck-sanaa eri muodoissa sopiviin väleihin, niin pystyykin aika hyvin parin kuuntelukerran jälkeen laulamaan mukana. Ei muuta kuin vielä kerran alusta!

 "He's going to kick your fucking ass..."

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (1990)

Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Walter Wager, Steven E. de Souza
Säveltäjä: Michael Kamen
Leikkaus: Stuart Baird, Robert A. Ferretti
Pääosissa: Bruce Willis (John McClane ), William Sadler (eversti Stuart), Wil
liam Atherton (Richard Thornberg), Bonnie Bedelia (Holly McClane), Dennis Franz (päällikkö Lorenzo), Franco Nero (kenraali Esperanza), Reginald VelJohnson (ylikonstaapeli Powell)
Ensi-ilta Suomessa: 17.8.1990


Die Hard 2 on Bruce Willisin tähdittämä toimintaelokuva, jossa tapahtumat sijoittuvat lentokentälle. John McClane (Willis) odottelee vaimoaan lentokentällä joulun alla, kun kone on jo lähellä laskeutumista. Matkaan tulee mutkia, kun McClane huomaa pari epäilyttävän näköistä miestä ja lähtee seuraamaan heitä saadakseen selville, mitä kieroa miehillä on mielessään. Toinen miehistä pääsee karkuun, mutta McClane pääsee lentokentän turvallisuusosaston juttusille, mutta yhteistyö ei oikein ota toimiakseen. Eri osapuolien on kuitenkin löydettävä jonkinlainen yhteinen sävel, kun paljastuu, että terroristit ovat ottaneet lentokentän haltuunsa ja jos heidän toiveitaan ei kuunnella, alkavat lentokentän yläpuolella laskeutumislupaa odottelevat matkustajakoneet pudota yksi kerrallaan. Aikaa ei ole loputtomiin, sillä muutamalla ilmassa olevalla koneella on polttoainetta niukasti, joten McClanen, poliisien, armeijan ja lentokentän turvallisuusyksikön on selvitettävä, miten terroristit pysäytetään ennen kuin viattomia ihmisiä alkaa kuolla.

Katsoin Die hardin ensimmäisen osan noin vuosi sitten ja yllätyin, miten hyvä leffa oli, vaikka yleensä amerikkalaisissa toimintaleffoissa mennään helposti överin puolelle, kun pistetään peltiä ruttuun, räjäytellään autoja ja pelastetaan maailmaa. Monesti onkin joutunut katselemisen keskeyttämään, koska on ruennut ärsyttämään se, että elokuvassa on juonen sijaan pelkkää kaahailua ja räjäytteleyä.

Die Hard 2:ssa räiskyy ja paukkuu enempi kuin ykkösessä, mutta edelleen mielestäni pysytään sellaisissa rajoissa, ettei se ärsytä. Toisin kuin Renny Harlinin ohjaama The long kiss goodnight, joka oli aika överi, vaikka siitäkin jollain asteella tykkäsin, kun sen ensi kertaa näin aika monta vuotta sitten. Toisella kerralla se olikin sitten vain puuduttava.

Mutta niin. Die Hard 2 on jatko-osaksi yllättävän hyvä. Siinä on onnistuttu luomaan mielenkiintoinen juoni, koska etenkin itse pidän kovasti lentokenttäympäristössä tapahtuvista elokuvista. Elokuvassa on, totta kai, pientä valtataistelua McClanen ja paikallisten viranomaisten kesken, sillä missäpä elokuvassa nyt avosylin otettaisiin vastaan ulkopuolista apua, kun kovasti ollaan sitä, että itse tiedetään ja tunnetaan rikolliset riittävän hyvin. Vaikka ajatus on aika käytetty, tuo se mielestäni aina pientä piristystä hahmojen välisiin suhteisiin, kun lopulta joutuvat taipumaan siihen, että ulkopuolinen apu todella on paikallaan.
Bruce Willis on siitä hieno näyttelijä, että vaikka käsikirjoituksessa olisi suvantovaiheita tai muuten elokuva ei ehkä olisi niin hyvä, niin hänen karismansa ja näyttelijänlahjansa kyllä pelastavat ja paikkaavat paljon. Die hard 2 -elokuvassa ei kuitenkaan ollut paikattavia kohtia juurikaan, vaan yllätyksekseni tykkäsin tästäkin. Eiköhän se kolmonenkin pidä katsoa aika pian perään eikä suotta odottaa vuotta.

Lorenzo:
Yeah, yeah. I know who you are. You're the asshole that's just broke seven FAA and five District of Columbia regulations, running around my airport with a gun, shooting at people. What do you call that shit?
McClane: Self-defense

maanantai 14. joulukuuta 2015

Aikakone @ Pressa (Helsinki, 12.12.2015)

Helsingin Pressassa oli ysäri-ilta, eli ensin DJ soitteli ysärimusaa ja sitten esiintyi Aikakone.
Yhtyeellä oli alusta asti hyvä draivi päällä, joka jatkui keikan loppuun asti. Vaikka hekään eivät talven flunssilta ole välttyneet, niin silti energiaa piisasi yleisön fiiliksen nostattamiseen.

Illan settilistassa oli niin vanhempaa kuin uutta materiaalia, ja tottahan sitä vanhempaa yleisö oli tullut kuuntelemaan. Mielestäni on kuitenkin hienoa, että soittavat uusiakin biisejä, niin saavat itse vaihtelua ja tietysti se osa yleisöstä, joka useampia keikkoja kiertänyt.

Nykyisin Veran tilalla vaikuttava Jazu on ottanut omaan repertuaariinsa Tulisitkon, ja tällä kertaa myös Aarresaaren säkeet, jotka tähän asti keikoilla, ja levylläkin, on laulanut Sani. Hauska variaatio tutulle ja menevälle biisille. Aarresaari on yksi suurimpia suosikkejani ja aivan ehdoton bilebiisi, joten tämä on livenä aivan omiaan. Ja tietysti omalta osaltaan biisin taianomaista tunnelmaa vahvistavat ne omat fiilikset vuoden 1997 kesältä.

Uudelta levyltä kuultiin ensiesityksessä Sirius ja ilmeisesti joskus jo aiemmin soitettu Lumotar (joka muuten on jo jonkin aikaa pyörinyt Radio Suomen top5:n soitetuimpien joukossa). Täytyy sanoa, että komeasti molemmat kajahtelivat Pressan alakerrassa. Kuten useiden muiden biisien kohdalla, on live-esitys usein se, joka nostaa biisin pari asteikkoa paremmaksi. Vaikka Sirius kuulosti jo levyllä hyvältä, oli nyt keikan aikana sen saundi vielä parempi. Live-esityksissä on aina se oma aitouden tunne, se hetki, kun yleisö ja artisti elävät yhdessä sitä biisiä ja niin biisi usein ainakin omalla kohdallani muuttaa muotoaan tavalla tai toisella.

Magiaa vetäisi porukan mukaansa ja olin kuulevinani hyvinkin voimakasta yhteislaulua kertosäkeissä. Totta kai vakiobiisit settilistassa olivat hittikappaleet kuten Nti Groove ja Odota, jotka tuskin jättävät ketään kylmäksi.

Odotetusti Keltainen kuultiin lopussa, joten kyllä sitä auringonvaloa vastaavia sävyjä voi näin joulukuussakin nähdä.

Illan settilista piti sisällään seuraavat biisit:
Tähtikaaren taa
Nirvana
Sirius
Alla vaahterapuun
Tulisitko
Liian vanha
Aarresaari
Lumotar
Mama mama
Magiaa
Neiti Groove
Anna mun baulaa
Odota
*
Keltainen

(Valaistus oli keikalla näin tavallisen pokkarikameran käyttäjän kannalta hermoja raastava, joten siksi kuvat ovat epätarkkoja.)








perjantai 11. joulukuuta 2015

Korvamatoja vol. 3

The Local Bandin Sunglasses at night -korvamadon innoittamana oli pakko kerätä uusi satsi ihastuttavia ja vihastuttiva biisejä, joista eroon päästäkseen tekisi mitä tahansa. Mikä se onkaan, mikä tekee melodiasta tarttuvan? Millaiset sanat ne ovat, jotka tarttuvat kuulijan korvaan helpommin kuin toiset? Muutama biisi esimerkiksi, ehkä näiden avulla saa jonkinlaisen vastauksen. Tsekkaa myös aiemmat: Korvamadot vol 1 ja Korvamadot vol 2.



Frederik: Titanic (1981) ja Tsingis Khan (1979)
Monet muutkin Reetun biisit ovat sellaisia, että ne jäävät päähän rullaamaan siihen asti, kunnes alkaa olla valmis hermoparantolaan, mutta nostan tällä kertaa esille vain nämä kaksi (ihan jo lukijoita säästääksenikin).
Titanicilla (säv. Jori Sivonen, san. Raul Reiman) Frederik osallistui Suomen Euroviisukarsinkarsintoihin vuonna 1981. Vaikkei jatkopaikkaa herunut, ottivat suomalaiset biisin omakseen.

Minulla oli yläasteella iskelmäjakso ja silloin kuuntelin paljon myös Frederikin biisejä. Varmaankin enemmän kuin yläasteen jälkeisinä vuosina yhteensä, joten omalla tavallaan noilla biiseillä on edelleen oma tärkeä paikkansa. Titanic on edelleen toimiva ja laadukas pop-iskelmä, jossa erityisesti taustalaulajien (mm. Kaija Koo) "Ti-Ti-Titanic" -rallatukset pureutuvat alitajuntaan ja tekevät siellä tuhojaan. Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä ilman Titanicin soimista taustalla ja jo saman tien nuo taustalaulut alkoivat junnaamaan päässä.


Tsingis Khanissa (suom.san. Junnu Vainio) on myös tarttuva kertosäe ja jonka "Tsing-Tsing-Tsingis Khan" -hokemasta ei kertakuuntelun jälkeen enää pääse eroon. Ei sitten millään. Tulee hetkiä, kun epätoivoisesti alkaa etsiä keinoa, jolla biisin saisi kaivettua aivojen syövereistä pois. Ainut vaihtoehto on luovuttaa ja laulella Tsingis Khania hamaan loppuun asti. Luonnollisesti puhumattakaan hu-hah -huudahduksista, joita kuullaan jopa Nightwishin Scaretalessa.


Raptori: Oi beibi (1990)
Ysärin alkupuolen Oi beibi (säv. Izmo, san. Jufo III) -tykitys kertoo värikästä tarinaa miestä ja beibistä, ja beibin isästä. En muuten juurikaan kuuntele Raptoria, mutta onhan tämä biisi jo klassikko ja omalla kierolla tavallaan hyvä. Sopii erityisesti bilesoittolistalle.




Hanna Ekola: Vieläkö on villihevosia (1990)
Ehkä yksi Suomi-iskelmän hirveimpiä biisejä. Mutta pienenä (ehkä 4-5-vuotiaana) tämä oli mielestäni niin siisti biisi, koska siinä lauletaan hevosista. Koko muu perheeni inhosi tätä ja syystä tai toisesta koin tarpeelliseksi ärsyttää vähän lisää. Niinpä laulelin tätä sydämeni kyllyydestä, kun muut rukoilivat lopettamaan. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän heidän vääntelehtimisensä enkä pysty biisiä ilman tuskanhikeä kuuntelemaan. Pahtinta koko biisissä on kohta: "Vieläkö on villihevosia, vieläkö jossain mustalainen, laulaa ja tanssii mustalaisnainen..." Sitäpä sitten perjantai-illan ratoksi laulelee samalla kun epätoivon musertamana hakkaa nyrkillä seinää, kun kyseinen lause pyörähtää päässä uudelle kierrokselle.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Walk of shame (2014)

Ohjaus: Steven Brill
Käsikirjoitus: Steven Brill
Musiikki: John Debney
Pääosissa: Elizabeth Banks (Meghan Miles), James Marsden (Gordon), Gillian Jacobs (Rose), Sarah Wright (Denise)
Julkaistu Yhdysvalloissa: 2.5.2014

Netflix jälleen suositteli, ja minä katsoin. Tällä kertaa kyseessä oli vuonna ilmestynyt Walk of shame -elokuva. Meghan Miles on menestyvä uutisankkuri, joka on saamaisillaan erittäin merkittävän ylennyksen. Ylennyksen saaminen kuitenkin edellyttää nuhteetonta tausta: ei hölmöjä kuvia Facebookissa tai kyseenalaista toimintaa Twitterissä tai muitakaan merkintöjä. Meghan on omien sanojensa mukaan kiltti tyttö ja aina hyvästelee katsojan robottimaisesti hymyillen.

Kun poikaystävä jättää, rientävät Meghanin parhaat ystävät avuksi taivuttelemalla tämän lähtemään baariin hukuttamaan murheensa ja koska vaatekaapista ei löydy mitään tarpeeksi paljastavaa, antaa toinen ystävistään Meghanille keltaisen mekkonsa. Tytöt lähtevät baariin, juovat päänsä täyteen ja Meghan lähtee komean baarimikon matkaan kesken illan.

Aamuyöstä Meghan on lähdössä kohtia kohti, mutta tulee ongelma vastaan: auto on parkkeerattu luvattomasti, joten hinauspalvelu on ottanut sen hoiviinsa. Meghanilla ei ole puhelinta eikä rahaa, koska ne ovat käsilaukussa, joka on autossa, joten ainut vaihtoehto on lähteä auton perään sinne, mihin väärinpysäköidyt autot on hinattu. Kuten arvata saattaa, ei matka suju ongelmitta. Varsinkin silloin, kun pitäisi pitää puhtoinen imago yllä, tulee eteen taatusti niin huumediilereitä, epäuskoisia poliiseja ja muuta pientä kivaa, joka luonnollisesti voi tahrata tulevan ylennyksen.
Leffa oli viihdyttävä ja parempi kuin trailerin perusteella voisi odottaa. Vastoinkäymiset, joita Meghan kohtaa koittaessaan löytää autonsa luokse, olivat yllätyksellisiä enkä uskonut hänen niin moneen soppaan ehtivän päivän aikana. Paikoitellen tuli kyllä fiiliksiä, että tämä ja tämä juttu on aika nähty, mutta enimmäkseen dialogien kohdalla eikä niinkään tapahtumien.

Pidän Elizabeth Banksista ja hän hoitaa hyvin tämäntyylisen komediaroolin kotiin: hahmo on hieman sekaisin, mutta ihastuttava ja samaan aikaan uskottava. Vaikka paikoitellen oli hauskojakin kohtia, niin ei tämän leffan aikana silti juurikaan ääneen tarvinnut nauraa.

Pituus on sopiva, sillä tapahtumat etenevät sopivan rivakasti eikä loppuratkaisua jäädä liiaksi jauhamaan. Mukavaa ajanvietettä, jos haluaa takuuvarmasti onnellisesti päättyvän elokuvan ja nollata aivojansa työviikon jälkeen. Ei herätä suuria tunteita puolesta eikä vastaan, joten tämä oli sellain kiva keskitienkulkijaleffa.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ostoksia: Ahola, Torikka, PMMP, Rammstein...

Aloitellaan nyt näin itsenäisyyspäivän kunniaksi uusimmat levyhankinnat kotimaisen musiikin osilta.
Hakiessani J. Karjalaisen Sinulle, Sofia -albumin Anttilasta, ostin samalla Waltteri Torikan Sydän-levyn. Arvion kirjoittelin aiemmin Spotifyn avustuksella, mutta nyt on kaikki paremmin, kun voi ihailla fyysistä kopiota.



Samalla reissulla löytyi alehyllystä myös J. Karjalaisen Electric sauna, jota ei onneksi kokoelmista vielä löytynyt, joten saipa senkin pois Anttilan hyllyistä pyörimästä. Paljon on vielä Karjalaisen tuotantoa hankittavana, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

PMMP:n 2000-luku -boksia olen katsellut jo pidemmän aikaa, mutta en ole kokenut mielekkääksi maksaa siitä täyttä hintaa, koska siinä on vain muutama biisi, joita ei albumien normipainoksilla ole. Tämä löytyi huuto.netistä alle 10 eurolla, joten mukaanhan se tarttui. Tykkään siitä, että albumien kansikuvat on pantu täysin uusiksi, joten myös alkuperäisten painosten omistajille tässä on jotain spesiaalia.

Mulla on ollut Teräsbetonia poltetulla levyllä, muttei koskaan alkuperäisenä. Nyt Tähdet, tähdet -konsertissa tapahtui ehkä uusi herääminen, tai miksi sitä nyt sanoisikin, mutta joka tapauksessa tuli tarve hankkia Jarkko Aholaa levyhyllyyn. Vaikkei Teräsbetonin kaikki biisit ihan sitä ominta musaa ole, niin pahimpaan Jarkon puutteeseen nämä toki kelpaavat. Metallitotuus-albumilta löytyy kyllä muutama niin kova biisi, että ihan jo niiden takia täytyy olla aito, fyysinen levy hyllyssä. Olkoonkin "kokoelma", mutta kuitenkin. 

Ja voi. Tästä olen niin fiiliksissä, ettei mitään rajaa! Jarkko Aholan Ahola-kokoonpanon Tug of war! Tunnustan, että levyn ilmestyminen oli mennyt täysin ohi, mutta epätoivoisesti Aholan tuotantoa  netin syövereistä etsiessäni, törmäsin tähän albumiin. Elämä muuttui hetken päästä paremmaksi, kun huomasin, että tätäkin albumia myydään yhä! Välillä kun on käynyt niinkin, että on joutunut toteamaan, ettei jotain albumia mistään saa, ei välttämättä edes huuto.netistä. Kunhan tästä ehdin istua alas kuuntelemaan, niin julkaisen Tug of waristakin oman ylistyslaulunsa.

Vielä muutama ulkomainen hankinta.
Pirates of the Caribbean -leffojen kolmososan (At world's end) soundtrack. Ykkönen hyllystä jo löytyikin, mutta näiden hankkimisessa en ole pitänyt kiirettä vaan ostanut sitä mukaa, kun olen muistanut/osuu kohdalle. Tämä löytyi Amazon.co.uk:sta vitosella.
 
Vihdoin sain hankittua myös Rammsteinin Reise, reise -albumin niin ikään Amazonista. Ehkä tässä ennen Provinssirockia tulee hankittua myös muut puuttuvat albumit, mutta kyllä nyt jo hyllystä löytyvillä (Mutter, Liebe ist für alle da ja Herzeleid) pääsee oikein mukavasti fiilikseen. Toisaalta löytyyhän Spotifysta nykyisin Rammsteinin koko tuontanto, joten sitä kautta saa vielä kuunneltua omista kokoelmista puuttuvia biisejä. Ja on kyllä kuunneltukin. Kun Provinssi julkaisi tiedon, että Rammstein on festareilla lauantain pääesiintyjänä, en meinannut pysyä paikallani. Oli kyllä niin hieno uutinen, että alkuun epäilin paikkansapitävyyttä. Siitä asti, kun yhtye esiintyi Rock the beachissa olen miettinyt ja harmitellut sitä, etten aiemmin ole heidän keikoillaan käynyt. Sitten joku väitti, että Rammstein lopettaa (ei pitäisi ikinä uskoa ilman virallista vahvistusta) ja hetken mietinkin, että ei kai tämä nyt näin voi mennä, että näin vain yhden keikan. Onneksi ei. Heti artistisjulkistuksen aloin miettimään, että nyt pitää heinäkuussa järjestää itsensä Seinäjoelle ja kaikki muut menot saavat väistyä. On Rammsteinin keikat niin timanttista, että sen kerran, kun Suomeen tulevat, niin enää en aio niitä tapahtumia missata. Ensi vuoden puolella luvassa voikin olla vähän enempi Rammsteinin hehkutusta täällä bloginkin puolella. Niin, ja sittenhän ilmoitettiin, että myös Paula Vesala esiintyy samana päivänä Provinsissa. Aloin jo epäillä, että onko tämä tottakaan: Rammstein ja Vesala samaan aikaan samassa paikassa! Se alkoi kuulostaa jo liian hyvältä. Mutta totta se on, ja jos ei muuten jo odottaisi kesää, niin nyt alkaa tuntua mahdottomalta jaksaa malttaa heinäkuuhun asti.


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Frozen - huurteinen seikkailu (2013)

Ohjaus: Chris Buck, Jennifer Lee
Käsikirjoitus: Chris Buck, Jennifer Lee, Shane Morris
   Idea lähtöisin H.C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta.

Tuottajat: Peter Del Vecho, John Lasseter
Sävellys: Christophe Beck
Pääosissa: Anna (aikuisena: Kristen Bell/Saara Aalto), Elsa (aikuisena: Idina Menzel/Katja Sirkiä), Hans (Santiano Fontana/Tuukka Leppänen), Kristoff (aikuisena: Jonathan Groff/Axl Smith), lumiukko Olaf (Josh Gad/Tero Koponen)
Ensi-ilta Suomessa: 20.12.2013

Frozen - huurteinen seikkailu on Disneyn 53. animaatioelokuva, jonka idea on lähtöisin H.C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta.

Arendellen kuningattarella ja kuninkaalla on kaksi tytärtä: Elsa ja Anna. Elsa on heistä vanhempi ja hänellä on syntyjään taikavoimia, joilla hän saa luotua, muokattua ja hallittua lunta ja jäätä. Elsan vahingoitettua leikkien ohessa siskoaan, päättävät vanhemmat salata Elsan kyvyt kaikilta - myös Annalta. Niinpä Elsa joutuu elämään valheessa, salaamaan oman todellisen minänsä, kun Annan elämä on huolettomampaa. Annasta kasvaa iloisempi ja avoimempi, kun Elsa taas on hyvin varautunut.

Elsan tullessa täysi-ikäiseksi, hänet kruunataan Arendellen kuningattareksi, koska kuningaspari menehtyi aiemmin, ja maalla pitää olla hallitsija, totta kai. Kruunajaisjuhlissa Anna ihastuu prinssi Hansiin, jonka kanssa kihlautuvat. Elsa ei hyväksy kyyhkyläisten äkkirakastumista ja pikaista kihlausta, joten sisarukset riitautuvat, ja samassa yhteydessä paljastuu Elsan kauan varjelema salaisuus. Elsa pakenee häpeissään vuorille tietämättä, että jättää taakseen ikitalven valtaan joutuneen valtakunnan. Anna ei suostu luovuttamaan sisarensa suhteen ja lähteekin etsimään tätä toivoen, että saa tämän vakuuttuneeksi siitä, että kaiken voi korjata ja elämä voi palata takaisin raiteilleen.

Disneyn leffat ovat lähes poikkeuksetta laadukasta viihdettä ja jos ei tiedä, mitä katsoisi, niin Disneyn kanssa harvoin menee metsään. Samoin on Frozenin kohdalla. Elokuvan visuaalinen toteutus ja värimaailma on upea. Lumoavan talvinen tunnelma elokuvaan on luotu juuri vain kuten Disney sen osaa. Erityisen ihastunut olin Elsan luomaan jää-/lumilinnaan. Sellaisen kun näkisi oikeassa elämässä! Myös hetki, jolloin Elsa muuntuu arkikuningattaresta lumikuningattareksi on, jos nyt ei Tuhkimon muutoksen veroinen, niin lähellä sitä. Vaikka Anna on sympaattinen, voimakastahtoinen ja ihana hahmo, mutta kyllä Elsa silti on elokuvan tähti.

Elokuvan petturi paljastui hieman yllättävästä hahmosta ja pikaisella muistilokeroiden kaivelulla en muista, että vastaavaa kuviota olisi Disneyn animaatioissa ennen käytetty. Petturitkin saavat ansionsa mukaan ja kuningatar valtakuntansa.

Sivuhahmo, hölmö, Elsan luoma lumiukko Olaf oli elokuvan ainut miinuspuoli. Ainakin näin kertakatselun jälkeen kyseinen hahmo oli enemmän ärsyttävä kuin söpö. Melkeinpä tqarina olisi toiminut paremmin ilman Olafia, sillä kivipeikot ajoivat sivuhahmoroolinsa huomattavasti paremmin ja heitä olisi mielellään katsellut enemmänkin. Olivat sen verran veikeitä veijareita.


Olen katsonut Olipa kerran (Once upon a time) -sarjaa ennen Frozenia, joten nyt muutamat sarjan yksityiskohdat aukenivat paremmin, koska valkeni, mikä on ollut alkuperäinen tarina. Täytyy sanoa, että kuten muutkin hahmot, myös Frozen ujutettiin tyylikkäästi tv-sarjan muihin kuvioihin. Tuntuu, että sarja on niin täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, että uusia ahaa-elämyksiä tulee tämän tästä. Kunhan vain käsikirjoittajat eivät pilaa vielä toistaiseksi edelleen loistavasti toimivaa konseptia.


Frozen oli ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta pidän kuitenkin Olipa kerran -sarjan juonikuvioista enemmän. Omalla kohdallani veikkailen, että Frozen kuuluu siihen kategoriaan, joka vaatii useamman katselukerran, jotta elokuva paranee/siihen tottuu. Vanhoista piirretyistä esim. Aristokatit oli tämmöinen. Katsoin sen varmaankin viitisen kertaa ennen kuin aloin tykkäämään siitä oikeasti. Ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta ensimmäisiä kertoja sitä katsoessani, se oli mielestäni aika tylsä leffa. Frozen ei tosiaankaan ollut tylsä, mutta se suurin taian roihu jäi vielä kipinäasteelle, mutta uskon, että se vielä suurenee, kunhan aikani loitsin.

.