sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sanasinfonia (2015)

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama Sanasinfonia on kokoelma novelleja kahdeksalta eri kirjoittajilta. Aihe on yhtenäinen: Jean Sibelius. Teos on koottu Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Kukin novellin kirjoittanut on ottanut erilaisen näkökulman Sibeliuksen persoonaan, tämän työhön ja rooliin Suomen musiikkihistoriassa. Kirja alkaa novellilla, jossa Sibeliuksen ajatuksen pyörivät hänen tukkansa ympärillä. Se oli aika hauska teksti, kevyempi ja huumoripitoisempi aloitus. Sibelius heitetään heti sellaisiin ympyröihin, joihin häntä ei mieltäisi. Virkistävää ja erilaista.

Jokainen lähestyy Sibeliusta omalla tavallaan ja hänet nähdäänkin mitä monipuolisimmissa ympäristöissä, kahdeksassa eri tarinassa. Novellikokoelmaa kannattaa lukea avoimin mielin ja ajatella tämä kunnianosoituksena suurta säveltäjää kohtaan. Jos tuntuu, että säveltäjää häväistään vaikkapa laittamalla hänet jumiin ikkunaan, niin ehkä silloin kannattaa jättää tämä teos lukeamatta.

Pidän ajatuksesta, että annetaan mielikuvitukselle siivet ja sijoitetaan kaikille tuttu henkilö mitä kummallisempiin paikkoihin ja kehitellään hänen persoonastaan oma näkemys, fan fictionin tyyliin.

Pidin erityisesti Jyrki Vainosen Lintu-novellista. Tuonelan joutsen saa tarinan myötä aivan uuden merkityksen ja loppuhuipennus oli yllättävä. Tämäntyyppistä tekstiä ja ajatusmaailmaa olisin voinut lukea pidemmältikin. Myös Miina Supisen teksti kahdeksannesta sinfoniasta oli mielenkiintoista luettavaa ja erottui edukseen.

Luin aiemmin tänä vuonna Emmi Itärannan Teemestarin kirjan enkä oikein lämmennyt sille samalla tavoin kuin melkein kaikki muut -ainakin netin syövereissä. Tämä Emmin lyhyempi novelli toimi paremmin kuin laimeahkoksi jäänyt romaani, mutta en kyllä vielä tämänkään perusteella kirjailijan puolesta suuremmin liputa.

Jarkko Martikaisen Jossain ruohon on vihreämpää pohti luovan työn ristiriitoja mielenkiintoisella tavalla ja tykästyin tekstiin kovasti. Ehkä täytyy joskus ottaa asiakseen keskittyä Martikaisen sanoituksiinkin, jotka tähän asti ovat enempi kuuluneet vain taustamölinä-osastolle.

Kirja oli monimuotoinen ja uusia tuulia puhaltava kokonaisuus yhdestä merkittävimmästä suomalaisesta säveltäjästä. Kirja teki tehtävänsä: sen luettuaan oli pakko kaivaa Sibeliuksen tuotantoa kuuluville ja pohtia, mistä suunnista kyseisiä sävelmiä voisi vielä lähestyä. Kuuntelen klassista harvoin, mutta kun kausi sattuu päälle niin silloin kuunnellaan senkin edestä. Sibelius on tuttu -totta kai, mutta tämän kirjan myötä tuli ajatelleeksi, miten Sibeliuksen luomista teoksista voi saada monenlaisia tunteita irti ja miten hienoa on, että suurta taiteilijaa kunnioitetaan yhä monin eri tavoin.

Miinusta kirjassa tulee oikeastaan ainoastaan siitä, etten oikein pitänyt ajatuksesta, kun kirjassa käytettiin st- ja it-ligatuureja. Ne hyppäsivät inhottavasti esille ja lukeminen etenkin alkuun aina "nytkähteli" niiden kohdalla ennen kuin silmä tottui fonttiin.

Kirjan lukee nopeasti, joten sen voi ottaa mukaan vaikka lyhyellä bussimatkalle tai halutessaan lukea jotain viihdyttävää. 

Lukuhaasteen kohta 7: Novellikokoelma

"Väki osoitti, miten Helsingissä elettiin. Heti kun oli yhteistuumin todettu, että läsnä oli suuri säveltäjä, häntä vaadittiin laulamaan teoksiaan.
- Hei, laula se Öinen ratsastus! Se on niin hyvä!
Kannustus oli äänekästä, mutta siitä huolimatta säveltäjä pysyi mykkänä, tuijotti vain katua kuin vahapatsas. 
- Mikä sitä vaivaa, kysyi virkapukuinen nainen, ja jatkoi: - Miksei se laula? Onko se sairas?
- Ei se tietenkään laula, kun se pianolla säveltää, keksi ravintoloitsija.
- Piano paikalle ja heti, vaati virkapukuinen nainen.
Muutamat lähtivät etsimään sellaista. Silloin nainen livahti säveltäjän viereen kysymään, kirjoittaako tämä signeerauksen hänen rintoihinsa. Säveltäjä alkoi karjua niin että kaikki muutkin astuivat askeleen taaksepäin. Virkanainen meni ylioppilaan luo ja alkoi juoda pullostaan. Odotettiin pianoa."

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

SAARA: California (2015)

SAARAn ensimmäinen sinkku Ur cool ei herättänyt minussa ihastusta, pikemminkin pettymystä. Eikä biisiä ole juurikaan tarvinnut uudelleen kaivaa esille, kun sen olin muutaman kerran kuunnellut. Liiallisella autotunella oli pilattu Saaran hieno ääni ja sanat olivat, no, keskinkertaiset. Mutta nyt uudella California-biisillä ollaan onneksi jo eri maailmassa. Toistaiseksi saatavilla on vain akustisia vetoja, joten saa nähdä muuttuuko biisi millaiseksi, kun saa studiokäsittelyn.

Nyt Saaran monipuolinen ja voimakas ääni pääsee esille, ja biisin sanat antavat artistille mahdollisuuden aitoon tulkintaan ja tuomaan tekstin tunnelmaa esille äänen väreillään. Tässä on nyt sellainen biisi, jota ei voi kuka tahansa luritella nauhalle vaan jotta tästä saa toimivan ja ainutlaatuisen biisin, vaatii se tulkitsijaltaan jo enemmän rahkeita. Ja Saaralla niitä kyllä on. Kertosäe on vahva ja kokonaisuudessaankin sanat pyyhkivät Ur coolin rallatuksilla lattiat ja ikkunatkin. Etenkin tässä akustisessa vedossa tunnelma luo sen utuisen hämyisen hetken juuri auringon noustessa raikkaan yön jälkeen tai silloin, kun eteläisen iltataivaan tummuus syleilee kaupunkia, jonka laidalla sijaitsevalla vuorella laulaja istuu katsellen alas kaupunkiin, jossa elämä pyörii omia raiteitaan ympäri vuorokauden. Tätä kelpaa kuunnella useamman kerran putkeenkin, joten voikin sanoa, että California palautti uskoni Saaran tulevaan materiaaliin.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

J. Karjalainen: Sinulle, Sofia (2015)

J. Karjalaisen Sinulle, Sofia julkaistiin perjantaina 20.11.2015.

Albumi alkaa nimikkobiisillä, jossa pääosassa ovat akustinen kitara, Karjalaisen tarina ja tulkinta. Pelkistetty biisi, jostaa voisi kuvitella, että Jukka on saanut luotua sen yhdellä istumalla. Illanvietossa kavereiden kanssa tai iltanuotion ääressä istuessa. Ja kaikki ympärilläolijat olisivat lumoutuneita, miten hienolta kolme minuuttia voikaan kuulostaa. Korvat höröllä he kuuntelisivat, mikä sointu kitarasta räpsähtää seuraavaksi ja mitä laulajan karismaattinen ääni seuraavaksi runoilee.

Voikukkia-biisissä on menneen muistelemista, kellastuneita valokuvia ja huolettomuutta. On mainittu maailman ongelmista, joihin jonkun mielestä pitäisi kaikki toivomukset ja rukoukset suunnata, jotta maailma olisi parempi paikka. Mutta jos ajatus on vain elää hetkessä, nauttia pienistä hetkistä, miksi turhaan toivoa, kun puhalteleminen on niin paljon kivempaa ja huolettomampaa. "Saa toivoa, toivoa saa, toivoa saa ihan mitä vaan, mut eihän mitään osattu toivoakaan, me haluttiin vaan puhaltaa."

 Kaksi lusikkaa on jollain tapaa hypnoottinen biisi. Se imee syvyyksinsä, tahtien mukana täytyy huojua, kun musiikki vaivuttaa täysin vastaanottavaiseksi ja transsissa ollessaan biisin kertoja kuiskii korvaasi tätä tarinaa. Lumoaa kuulijan kuin käärmeenlumooja.

Hänen vasen kätensä on svengaava biisi. Todella svengaava. Bassokuviot, kitarasoolot, rummun tahdit... Kädet ylös ja kaikki huutaa: "Jee!"

Se mies oli Tommy Ramone jatkaa edellisen biisin tuomaa rytmikästä menoa, jossa on mukana hitunen tanssilatojen vintillä raapaistavien polkkien ja country-baarien yhteistanssien meininkiä. Helposti mieleenjäävä biisi, jota on pakko tanssia hameenhelmat hulmuten, kun pelimanni kiskaisee haitaristaan vielä yhden kierroksen.

Koska taas nähdä sut saan? on ajatuksissaan odottava, toiveikas ja lumoava biisi. On syksy, haistellaan talven tuloa, ihmetellään huomista, odotellaan pihlajanmarjoja syöviä lintuja ja sitä ihanaa ihmistä, joka jo ikuisuus sitten lähti. Biisin luomaan maailmaan voisi upota ikuisuuksiksi, keinua huuliharpun sävelien mukana kuin taivaalla leijailevat pilvet tai syksyinen tuulonen pakastuvassa aamussa. Voi että.

Ainut biisi, jolle en albumilla oikein lämpene on Kitara ja viini. Omaan korvaani se kuulostaa  vanhanaikaiselta, jopa vähän tylsän arvattavalta. Juodaan, matkustellaan, joudutaan poliisiin haaviin ja soitellaan sinitaivaan alla. Vaikka tarina tässäkin on vahvoilla, olisin toivonut tähän jotain yllätystä tai ehkä toisenlaisia sanavalintoja. Välissä kuultava pianosoolo antaa kivaa piristysruisketta, mutta oikein muuta en tästä biisistä sitten irti saakaan.

Levyn päättää Sinulle, Sofia (jälkikirjoitus), joka on täysin instrumentaalinen biisi. Todella pysäyttävän kaunis hetki levyllä ja aivan ehdottomasti paras mahdollinen lopetus tälle musiikilliselle matkalle, jonka parissa tunti vierähti kuin siivillä.

Teki J. Karjalainen ihan mitä tahansa, niin kyllä sen aina Karjalaisen tuotannoksi tunnistaa. Vahvat tekstit kertovat mielenkiintoisia tarinoita, joita säestävät ammatitaitoiset muusikot. J. Karjalaisen tuotannossa on aina se omanlainen fiilis. Se on aitoa intoa tehdä musiikkia, jossa kaivetaan teksteihin tarinat jostain tuolta sfääreistä ja luodaan niistä sellaisia paloja, kokonaisuuksia, joiden kuuntelemisesta ihmiset nauttivat ja jota haluavat lisää. Kokonaisuus on yhteneväinen olematta itseään toistava. Sinulle, Sofia on vahvasti tunteva albumi, jossa välillä nostetaan tempoa, mutta ei silti mennä kovin suuriin lukemiin. Jos pitäisi valita vain yksi sana kuvaamaan tätä levyä, sanoisin, että se on aito. Tulee kuulijan lähelle, ei teeskentele, ei riehu, ei isottele vaan on reilusti sitä, mitä on. On persoonallinen ja päästää lähelleen ne, jotka malttavat istua alas kuuntelemaan, todella kuuntelemaan.

Kuuntele: Hänen vasen kätensä, Sinulle, Sofia, Koska taas nähdä sut saan?
Skippaa: Kitara ja viini


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Shaggy: Joy you bring (2000)

Hot Shot oli ensimmäinen Shaggyn albumi, jonka ostin ja jota olen varmasti eniten kuunnellut kaikista Shaggyn albumeista. Albumin jokainen biisi on loistava, ja aina niitä kuunnellessani palaan niihin hetkiin, kun albumia ensimmäisiä kertoja kuuntelin. Uudestaan ja uudestaan niihin hyvän mielen hetkiin. Kyseiseltä levyltä löytyy Joy you bring -niminen kappale, joka on ollut omalla kohdallani yksi voimaannuttavimpia biisejä. Ei ole merkitystä, miten surkea päivä tai viikko on ollut, tästä biisistä saa aina lisäenergiaa, tulee hyvälle tuulelle ja tekee mieli alkaa jammailla. Jo biisin nimi lupaa iloa elämään, mutta rytmi pakottaa mukaansa vaikka aamutuimaan, kun kävelee töihin vesisateessa, pimeydessä, maanantaiaamussa. Joy you bring -biisissä on auringonvaloa, sateenkaaria, hymyjä ja huolettomuutta. Kun tulee tarve sille, että tämä biisi pitää kaivaa esille, kuuntelen usein useamman kerran peräkkäin, jolloin joka kerrasta saa nostettua fiilistä asteen verran ylemmäs.Joy you bring on yksi niitä biisejä, joihin on mahdoton kyllästyä.

"For every day and every moment
For every smile and every dream
I'll paint you a rainbow, for all the joy you bring
I'll buy you a mountain and I'll cry you a stream
I'll give you a river

To show what you mean to me"


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Natascha Kampusch: 3096 päivää (2011)

Natascha Kampuschin kirja 3096 päivää kertoo siitä, miten tuntematon mies nappasi 10-vuotiaan Nataschan koulumatkalla. Mies (Wolfgang Priklopil) vangitsi Nataschan kellariin rakentamaansa pieneen muutaman neliön kokoiseen "huoneeseen". Aluksi huoneessa oli vain wc ja nukkumapaikka, mutta myöhemmin sieppaaja toi sinne mm. radion, television, kirjoja ja alkeelliset keittiövälineet, jotka antoivat mahdollisuuden valmistaa helppoja säilykeaterioita. Ajan myötä Natascha pääsi myös yläkertaan, mut
ta vapaudeksi sitä ei oikein voi sanoa, koska hän joutui
aina siivoamaan ja auttamaan sieppaajaa talon remontoinnissa. Lopulta Nataschalle tuli mahdollisuus pakoon, hän tarttui siihen ja pelastui. Samana päivänä sieppaaja tappoi itsensä, joten sieppaajan versiota tarinasta ei ole koskaan kuultu. Päästään sekaisinhan mies on ollut eikä sekopäisiä ihmisiä koskaan pysty täysin ymmärtämään. Ei heidän valintojaan eikä sitä, millä he ovat itselleen perustelleen omien tekojensa järjellisyyden. Toisaalta kaikki eivät varmasti edes tarvitse selityksiä vaan riittää, että elämä sujuu ja tuntuu "normaalilta". Vangittuaan Nataschan miehelle iski päälle tietysti myös pelko kiinnijäämisestä, joten senkään takia ei tytön vapauttaminen tullut kuuloonkaan ja elämän oli vain jatkuttava kuten siihenkin asti. Ehkä Wolfgang jossain nörtin mielensä sopukoissa toivoi, että Nataschasta tulisi hänelle vaimo ja he voisivat perustaa perheen.

Muistan kyllä, kun tapauksesta uutisoitiin ja katsoinkin aikoinaan Kampuschin ensimmäistä haastattelua joitakin pätkiä. Kun kirja ilmestyi, mietin pitkään, että haluan lukea sen, mutta aihe tuntui sen verran rankalta, etten pitänyt kiirettä. Nyt lukuhaasteeseen kirjoja etsiessäni kirja oli kirjaston hyllyssä, joten päätin, että on aika tarttua siihen. Luinkin sen sitten muutamassa päivässä.

Karua tekstiä, jota lukiessa moneen kertaan mietti sitä, miten julmia ihmisiä tämän matoisen maan päällä on. No tokihan se on tiedossa ollut jo pitkään, mutta aina näitä tarinoita lukiessaan jollain tapaa havahtuu aina uudelleen ihmismielen julmuuteen ja siihen, ettei se tunne rajoja. Kun sieppaaja pisti Nataschan tekemään sellaisia remonttihommia, jotka olisivat kuuluneet vahvalle aikuiselle eikä teinitytölle, teki ajatus todella pahaa, miten koville nuoren tytön ruumis onkaan joutunut. Puhumattakaan silmittömästä väkivallasta ja henkisestä yliotteesta. Äärimmäisen surullista oli lukea, miten Natascha ei uskaltanut paeta, vaikka pääsi sieppaajan mukana käymään kaupassa. Tai kun pysähtyivät poliisin ratsiaan, mutta tyttö ei peloltaan saanut sanaa suustaan. Siinä on sieppaaja luonut niin suuren henkisen vankilan, ettei tavallinen ihminen sitä mitenkään kykene ymmärtämään. Kirjaa lukiessa tuntee voimakasta vihaa sekä avuttomuutta, että tavallisten talojen ovien ja seinien takana voi periaatteessa olla meneillään mitä tahansa.

Natascha kertoo ja pohtii kokemuksiaan järkevästi ja vaikuttaa, että on jo lapsena pystynyt hämmentävän hyvin tilanteen tasalla. Epävakaisesta perhetaustasta ja elämänkokemuksen puutteesta huolimatta hän on onnistunut luomaan itselleen jonkinlaisen suojakuoren sitä silmitöntä pahuutta vastaan, jota joutui kokemaan. Juuri se kuori on pitänyt hänet hengissä ja järjissään. Surullinen ja vihaa herättävä, mutta samaan aikaan myös toivoa valava selviytymistarina, joka jälleen kerran pistää miettimään, miten pienistä asioista ihmiset toisinaan valittavat ja miten pitäisi olla onnellinen, että elämän perusasiat ovat hyvin. Kaikkea ei voi koskaan saada eikä sellaista tulisi kuvitellakaan. Jokaisen olisi hyvä välillä muistuttaa itseään, että nauttii vapaudestaan, pienistä hetkistä ja siitä, että elämässä saa tehdä valintoja. Joskus vain pieniä valintoja, mutta pienetkin asiat positiivisesti ajateltuina parantavat elämänlaatua ja ennen kaikkea omaa hyvinvointia. Aika paljon samoja fiiliksiä ja ajatuksia tuli tästä kirjasta kuin silloin, kun luin kirjan Pako Pohjois-Koreasta. Rankkaa tekstiä, mutta toisaalta sellaista, joka tuntuu siltä, että on vain "pakko" lukea.

"Kuin transsissa raahauduin liikkeen läpi. Ohi, ohi. Olin menettänyt tilaisuuteni. Ehkä sitä ei koskaan ollutkaan. Tunsin olevani läpinäkyvässä kuplassa. Voisin heiluttaa käsivarsiani ja sääriäni, vaipua hyytömäiseksi massaksi, mutta en pystyisi puhkaisemaan kuplaa. Horjuin käytävien läpi ja näin kaikkialla ihmisiä, mutta minä en kuulunut enää heidän joukkoonsa. Minulla ei enää ollut minkäänlaisia oikeuksia. Olin näkymätön."

 Lukuhaasteen kohta 4: Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin



torstai 12. marraskuuta 2015

The Local Band: Sunglasses at night (2015)

The Local Band on tehnyt oman versionsa Corey Hartin vuonna 1984 julkaistusta Sunglasses at night -kipaleesta. En ole koskaan aiemmin kuullut kyseistä biisiä, mutta nyt se pisti korvaan radio Rockin Rautaa vai roskaa -äänestyksessä. Eilen mietin, että biisi on selvästi roskaa. Tänään, kun kuulin biisin uudelleen ja siinä oli jo tuttuutta, huomasinkin ajattelevani, ettei se täysin roskaa olekaan. Kertosäe on todella tarttuva ja rummut lyövät tahtia, johon pakostakin yhtyy koko kroppa. On kyllä niin kasaribiisi kuin vain voi olla. The Local Band ei ole tehnyt suuria muutoksia verrattuna alkuperäiseen, joka sekin on yllättävän kuunneltavaa kamaa. Jollakin jännittävällä tavalla biisi on todella koukuttava ja oikeastaan voisikin sanoa korvamadoksi. Sen verran hyvin tuo kertsin hokema "I wear my sunglasses at night" jää päähän soimaan, että alkaa toivoa, ettei biisiä olisi koskaan kuulutkaan. Maailmaa mullistavia kiksejä biisistä ei saa, mutta kyllä tämä  taitaa kuitenkin soittolistalle jäädä, koska biisistä tulee hyvä fiilis.


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kuulas: Sormus (2015)

Kuulas-yhtyeen kolmas sinkku kantaa nimeä Sormus. Biisi on vahvasti tunteva ja tunnelmoiva, joka on  erilainen kuin edeltäjänsä Perhonen. Kun Perhonen oli keveä, rakkaudentäyteinen ja video romanttisensävyinen, on Sormus vakavampi, kaihoisa, ja videonkin visuaalinen toteutus on tumma eikä hymyillä samaan tapaan. Kuka sitä sydänjuuria myöten kalvavassa ikävässä hymyilisikään. Mielenkiintoisesti rakennettu teksti, joka saa miettimään erityisesti sitä, millainen lopulta onkaan näiden kahden ihmisen yhteisen kohtalon loppuratkaisu. Hyvin surumielinen teksti siitä, miten kerran on kohdannut sielunkumppaninsa, mutta koska tämä on ollut jo varattu, ovat molemmat osapuolet joutuneet jatkamaan elämää tahoillaan. Ja kuitenkin toinen on ollut mielessä aina, koska lyhytkin aika yhdessä on ollut merkittävämpi kuin monilla muilla vuosia kestänyt suhde. Ehkä sitten aika on kypsä, kun liiton sinetöineen sormuksen kiilto on hävinnyt? Teksti alkoi aueta muutaman kuuntelukerran jälkeen, jonka jälkeen sen syvyyksiin koetti päästä parhaansa mukaan, koitti löytää jonkin kuulematta jääneen sanan, jonkun soinnun, joka paljastaisi tarinasta enemmän.

Erittäin hieno ja mieleenjäävä biisi Kuulas-yhtyeeltä jälleen kerran. Huolella tehtyä tekstiä, raikasta soittoa ja voimakkaita tunteita, jotka pysäyttävät kuulijan todella keskittymään laulun keinoin kerrottuun tarinaan.

"Surun pohjaan sukellan, ei kai murhe mua pure. Mutta toista samanlaista ei enää ole, ei enää tule."

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Tähtien tähdet @ Finlandia-talo (Helsinki, 2.11.2015)

Tähtien tähdet eli Tähdet tähdet -ohjelmasta tutut Waltteri Torikka, Jarkko Ahola ja Laura Voutialainen esiintyivät Vantaan viihdeorkesterin säestyksellä 2.11. Helsingin Finlandia-talolla.

Aivan huikea konsertti. Jarkko Ahola ja Waltteri Torikka ovat mielettömiä. Menihän se Laura Voutilainenkin siinä heidän siivellään. Lauloi hienosti, mutta edelleen hän on omaan makuuni esiintyjänä turhankin kova ja esityksien jälkeen jää kylmä fiilis. Hän tietysti esiintyy vuosien tuomalla itsevarmuudella ja ääni taipui myös oopperapainotteisiin tulkintoihin (tästä todella yllätyin), mutta samanlaista lämpöä, aitoa iloa ja sielukkuutta hänestä ei välity kuin illan miestähdistä. Pointsit kyllä täytyy antaa siitä, että veti hienosti Waltterin kanssa duettona All I ask of you -biisin. Se soi hienosti Finlandia-talon salissa. Sitten voidaankin siirtyä Torikan ja Aholan ylistämiseen.

Kohokohtia oli konsertissa monia. Tottahan Waltteri oli elementissään esittäessään oopperaa (mm. O sole mio) tai klassikkobiisejä (Hopeinen kuu), mutta mainittakoon erikseen hänen esittämä Nightwishin Sleeping sun. Esitys oli äärimmäisen syvälle vaikuttava tulkinta. Nyt on taas todistettu, että kun laulajalla on voimakas ääni, vahva persoona ja oma näkemys, pystyy hän ottamaan omakseen vaativimpiakin biisejä ilman, että tekee kuulijana mieli pyöriä hätääntyneenä ympyrää ja hokea tuskissaan: "miksi, oi miksi". Omat suosikkiyhtyeet ovat pyhiä, totta kai, eikä omiin suosikkikappaleisiin kajoamista katso kovinkaan suopeasti. Allergisia reaktioita tulee kovin helposti, välillä mennään jo anafylaktisen shokin puolelle. Mutta Torikan Sleeping sun ei tullut anovasti tai varovaisesti kyselemään, että sopiiko tulla. Se vain tuli ja valloitti, hurmasi ja toi tunteet pintaan. Pitipä jo biisin alussa hieman kuivailla silmäkulmia ja samalla hämmästellä, miten niin tuttu biisi voi vieläkin osua niin syvälle. Jollain tapaa miehen tulkinta vei biisin aivan toiselle tasolle, uuteen universumiin, joka on täynnä selvittämättömiä, löytämättömiä ja taianomaisia hetkiä.


Myös Queen kuuluu bändinä siihen kategoriaan, että lähtökohtaisesti kenenkään on aivan turha edes unimaailmansa sankarina yrittää päästä Freddie Mercuryn tasolle. Mainittakoon näin sivukommenttina, että viikonloppuna osui (no, hyvä on, hain tarkoituksella) Youtubesta eteeni Kanye Westin "tulkinta" Queenin Bohemian Rhapsodysta. En tiedä, miksi pitää itseään ehdoin tahdoin kiduttaa, kun kyseisen version kuunteleminen oli pahempaa kuin suolan kaataminen avohaavaan. No, tämän alustuksen jälkeen palaataanpa takaisin Tähdet tähdet -konserttiin. Jarkko "keksi ja lisää tähän joku sopiva ylistävä lempinimi" Ahola tulkitsi herkän voimakkaasti dramaattisen Who wants to live forever -kappaleen. Voi Jarkko, Jarkko. Olin täysin sanaton, melkein piti haukkoa henkeä, mutta ei voinut, kun piti pidättää sitä kuunnellessaan, miten upeasti Jarkon ääni väreilee ja luo koko Finlandia-talon pysäyttävän tunnelman. Jarkko saa puolestani laulaa niin paljon Queenia kuin huvittaa. (Harmi, että hänen My Way -konsertti jäi muiden menojeni alle ja jouduin sen missaamaan. Voihan vietävä!)


Koko konsertin eri tavalla yllättävin hetki oli Waltterin You raise me up. Kuten Sydän-levyn arviossani mainitsin, kyseinen biisi on aika kulunut, mutta aina välillä tulee joku, joka onnistuu. Levyllä Waltteri lauloi äärimmäisen koskettavasti, mutta se ei ollut mitään siihen verrattuna, millaiset sävärit biisistä tuli livenä. Koittaessani pitää itseäni kasassa biisin aikana, mietin, että tämä alkaa olla ihmisen sietokyvylle liikaa. Se tunne, millä herra Torikka tulkitsi... Kuin hän olisi avannut jonkin salaisen luukun, josta pöllähti vähintäänkin jotain keijupölyä, joka hypnotisoi ihmiset pauloihinsa. Tuli mieleen ABBAn Thank you for the music -biisistä se tietty pätkä: "And I've often wondered, who did it all start, who found out that nothing can capture a heart like a melody can. Well, whoever it was, I'm a fan." Lisätään siihen ääni, tulkinta, karisma ja kaikki, mitä kokonaisuus pitää sisällään, niin ei voi kuin ihmetellä, miten jokin pieni hetki oikeassa paikassa ja ajassa voikaan tehdä vaikutuksen. You raise me up todella nosti ylös, nimittäin ihmiset, kun taputtivat seisaaltaan Waltterille esityksen jälkeen.


Oli konsertti toki muutakin kuin vetistelyä. Jarkko veti hauskan ja metallisella asenteella Teräsbetoni-medleyn, jossa kuultiin Metallisydän, Taivas lyö tulta ja Orjatar (ja joku neljäs, jonka nimeä en muista). Orjattareen liittyy itselläni huimasi muistoja, ja biisi oli julkaisuvuotensa kevään/kesän ehdottomasti kovin fiilistelybiisi. Kuunneltiin sitä kaverin kanssa varmaankin miljoonia kertoja ja laulettiin mukana. Nyt kuulin sen ensimmäistä kertaa livenä, ja voi pojat ja tytöt, mikä veto! En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta tässä yhteydessä voisin sanoa, että Jarkko on metallijumala. Tai tietysti muidenkin genrejen.

Vantaan viihdeorkesteri taitavan kapellimestarin (Heikki Elo) johdolla ansaitsee myös ylistystä. Tyylikästä, miellyttävää ja ammattitaitoista soittoa. Herkkää, dramaattista ja lumoavaa. On hienoa, kun ei tarvitse yleisössä ollessaan jännittää, että mitenköhän soitto oikein onnistuu.

Moneen kertaan tuli illan aikana mietittyä, miten upeaa, että Suomesta löytyy näin upeaäänisiä ihmisiä. Eipä aina ole kaikki muualla paremmin, vaikka kovasti niin toitotellaankin. Nyt yritän olla skarppina kärppänä, että missä Torikka tai Ahola, niin sinne yritän järjestää itseni paikalle, jos vain suinkin mahdollista.

Blogin Facebook-sivuilta löytyy lisää kuvia.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Musiikin tahdittamia lyijykynän jälkiä

Multa on välillä kyselty, millaisia juttuja piirtelen. Kävin viikonloppuna piirustuskansiotani läpi, kun etsiskelin kuvia, joita voisin näyttää. Samalla innostuin piirtämään uudelleen muutamaa sellaista kuvaa, jotka ensimmäisen kerran piirsin vuosia sitten. Jossain päin nettiä oli tällainen haaste, että pitää piirtää(tai maalta jne) jokin aiemmin piirtämänsä kuva, jotta voi verrata, millaista kehitystä on tapahtunut. Muutamat omat piirustukset tuntuivat huutavan tarvetta tulla piirretyksi uudelleen (useampikin, jos rehellisiä ollaan). Yksi näistä kuvista on Spice Girlsien Geristä ja kunhan saan sen valmiiksi, niin laitan siitä varmaan tännekin kuvaa.

Piirtämisessä (kuten kirjoittamisessakin) on vaan aina se sama juttu, että mitä vanhempi tuotos, sitä kriittisemmin sitä katsoo. Näkee enemmän virheitä kuin juuri valmiissa työssä ja pohtii, että miten ei ole voinut jotain juttua aikoinaan huomata.Tiettyyn pisteeseen asti piirtäminen on hyvin rentouttavaa, mutta itselläni nykyisin tulee toisinaan hetkiä, kun ahdistaa, kun ei ymmärrä, miten jonkin virheen saa korjattua. Sitten sitä kumittaa ja piirtää, kumittaa ja piirtää, ja välillä on vain annettava periksi ja annettava olla. Ärsyttävintä on tietenkin ymmärtää virheensä siinä vaiheessa, kun on saanut piirustuksen valmiiksi eikä oikein kehtaa enää alkaa muokkailemaan. Ja sitten sen pirullisen virheen kanssa on vain elettävä.

Poimin nyt joukosta muutaman musiikkiaiheisen tekeleen tänne bloginkin puolelle näytille. Jos keksin jonkun hyvän sivuston, niin varmasti laitan sitten enemmänkin piirustuksia esille. DeviantArtia joskus kokeilin, mutta tuntui, ettei se silloin ollut se itselle sopivin juttu, joten poistin tunnukset. Katsotaan, jos nyt keksisi jonkun uuden paikan. Mutta sillä aikaa tässä hieman esimerkkejä raapusteluistani, jotka kaikki on tehty lyijykynillä.

*
Tässä muistaakseni ensimmäinen piirrokseni ABBAn Agnetha Fältskogista vuodelta 2011. Paperi oli jonkin b-luokan vihkon sivu, joten kynä ei liikkunut erityisen sulavasti paperilla ja sen mielestäni näkee, ettei jälki ole erityisen pehmeää. Niin tai näin, olen suht tyytyväinen tähän edelleen, vaikka hiuksiin olisi voinut panostaa enemmän.
*
Christina Aguilera Bionic-teemalla (vuodelta 2011 tai 2012). Tämä oli toinen piirustukseni Christinasta ja edelleen mielestäni yksi parhaimpia onnistumisen hetkiäni, vaikka tietysti muutaman vian tästäkin löydän.

 

*
Niin ikään vuonna 2011 raapustelin Jennifer Lopezin parikin kertaa. Ylemmässä kuvassa loppui mielenkiinto vaatteiden kohdalla kesken, mutta erityisesti kasvot onnistuivat. Tämä, kuten Christinakin, on tehty laadukkaammalle paperille ja sen mielestäni huomaa.




.