maanantai 31. elokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #1: Matoja

PMMP:n parhaimmaksi kappaleeksi valitsin Kovemmat kädet -albumilta löytyvän Matoja-biisin (san. Paula ja Mira).

Aina on vaikea määritellä, miksi joku biisi olisi parempi kuin toinen. Hienojen biisien joukosta tuntuu väärältä valita vain yhtä, joka ehdottomasti ajaisi kaikki muut suohon ja olisi kiveenhakattu totuus. Yleensä suosikkiartistieni kohdalla parasta biisiä kysyttäessä korostan sitä, että tällä hetkellä tämä tuntuu tältä tai että tämä on hyvä, mutta niin on moni muukin yhtä hyvä. Tämä pätee PMMP:nkin kohdalla, joka on julkaissut viisi albumillista erilaisia, vaikuttavia biisejä, joista monet herättävät tunteita ja aina biisiä kuunnellessaan tulee mieleen, että miten voikin olla näin nerokas biisi.

Matoja Viimeisellä keikalla Helsingin jäähallissa
Matoja on ollut monta vuotta suosikkini juuri voimaannuttavuutensa ansiosta ja ehkäpä PMMP:n biiseistä kaikkein lähimpänä henkilökohtaisia kokemuksiani.

Biisi toki kertoo parisuhteen vaikeuksista: epäluuloista, väkivallasta, mustasukkaisuudesta ja myös ihmisarvosta, mutta sopii mielestäni yhtä lailla vaikeisiin ystävyyssuhteisiin. Minulle tämä oli (ja on) voimaannuttava biisi juuri sellaisia ihmisiä vastaan, jotka pitävät itseään muita parempina tai muuten vain haluavat kaataa kaikki syyt ja viat toisten harteille näkemättä itse siinä mitään omituista. Peiliin ei osata katsoa vaan kehotetaan aina vain vastapuolta miettimään, että mistähän se vika nyt oikeasti on lähtöisin. Samaan aikaan, kun haukutaan kuinka viallinen ihminen toinen on, ei silti päästetä irti. Pidetään kiinni vaikka väkisin, koska jos päästää irti, ei voi kontrolloida ja seurata, mitä se toinen tekee - ja sehän ei ole vaihtoehto. Jollain tapaa kahdella sanalla ja äänenpainolla on kiteytetty aika paljon oikeanlaista tunnelmaa biisin tarinaan liittyen: "vittu jee".

Livenä biisi pääsee oikeuksiinsa. Rummut ja kitarat muuttuvat raskaammaksi, kun tytöt laulavat: "Kolkko, nimetön, kylmä hämärä, mietä kuristaa ilman käsiä...".
Tuo kohta. Ne yleisön tekemät nyrkiniskut ilmaan rumpujen tahdissa. Se tiivis tunnelma, kun energia virtaa kehon läpi ja päässä kulkee ajatus, että nyt riittää kaltoinkohtelu, alistaminen ja syyttely.
Versiosta riippumatta tuo kohta saa edelleen valtavan energian ja taistelutahdon valtaan.

"Kolkko, nimetön, kylmä hämärä
meitä kuristaa ilman käsiä
Miten oisin voinut pettää sinua
näkyvistä et päästänyt minua
Sekoat, kun yrität mut omistaa
sekoat ja haluaisit ravistaa
Repisit sieluni irti kodistaan
haluat itsesi sillä koristaa
Sanot, että minussa on sisällä
satojen ihmisten mennyt elämä
elävä kuollut ja kuollut elävä
Elämä, on, minussa on elämä
Vika on tietenkin aina minussa
minulla ei ole lainkaan tapoja
nahan alla kihisee vain rumia
torakanalkuja, käärmeenmunia
matoja ja piruja ja matoja"




 Koko PMMP:n parhaiden biisien TOP-listaus löytyy yhteenvetona täältä ja videoversiona täältä.

lauantai 29. elokuuta 2015

We love the 90s @ Suvilahti, Helsinki (28.8.2015)

Perjantaina 28.8.2015 juhlistettiin taas ysärimusiikkia Helsingin Suvilahdessa We love the 90s -festarin merkeissä. Festari on kaksipäiväinen, mutta mielestäni perjantaina oli paremmat artistit, joten jätin lauantain kokonaan väliin.

Menin paikalle klo 16, eli ensimmäiset artistit jäivät näkemättä. Tänä vuonna aikataulut menivät sikäli hienosti, että pystyi katsomaan kaikki mielenkiintoiset artistit kokonaan ja festarialue oli selkeästi hahmotettavissa.
Paljon paremmat fiilikset jäi järjestelyjen puolesta nyt kuin mitä oli viime vuonna. Yleisökin oli suht asiallista, mitä nyt muutama pakollinen juntti ja sekopää aina mahtuu joka pakkaan. Kaiken kaikkiaan ihan mahtava päivä ja esiintyjät vetivät huippuesityksiä.

Oman päiväni aloitin espanjalaisen Princessan esityksestä, jossa kuultiin muutamia espanjankielisiä biisejä ja sitten tietysti Calling you ja Anyone but you. Viimeeksi mainittu biisi on kyllä sellainen korvamato, että oli pakko suoria pikaisesti E-roticin esitystä katsomaan, koska muuten olisi varmasti saanut laulella ko. biisiä pidempäänkin.


 
E-roticin melkein kaikki biisit olivat itselle tuttuja ja toivottavasti en ollut ainoa, joka osasi melkeinpä jokaisesta myös ne räppiosuudet. On vissiin tullut luukutettua ysäriä aika huolella silloin aikoinaan ja toki nykyäänkin. Paljon vetivät kaikki artistit medley-henkisesti ja niin myös E-rotic. Kuultiin ainakin seuraavia biisejä: Sex on the phone, Fritz love my tits, Max don't have sex with your ex, Willt use a billy, Help me Doctor Dick, Gotta get it groovin' ja mahdollisesti myös Fred come to bed. Mieletön veto täytyy sanoa ja fiilikset jo tässä vaiheessa korkealla.

Seuraavaksi käväisin kuuntelemassa yhden biisin verran East 17 -yhtyettä, mutta koska en sitä ysärillä kuunnellut enkä yhtään biisiä etukäteen kuunnellessa muistanut, riitti tuo setin ensimmäinen biisi ja siirryinkin siitä odottelemaan Mr. Presidentin keikan alkua. Pressalla oli mukana vähäpukeisia tanssijoita ja yksi naislaulaja, josta en ole ihan varma, oliko sama kuin viime vuonna. Niin tai näin, hyvän show'n vetivät, vaikka mukana oli jotain cover-biisejä, joita en itse tuntenut/muistanut. Lazy laulatti yleisöä ja vaikka vitsit olivat pääasiassa samat kuin viime vuonna, niin eipä se haitannut, koska useasti kyllä kierrättävät samoja spiikkejä. Meininki oli katossa ja Lazy naureskelikin, että yleisö voi hoitaa laulamisen, että hän voikin tästä lähteä pois. Huikeaa yhteislaulua, tanssimista ja huumoria upealla auringonpaisteella viimeisteltynä; mitä muuta sitä kaipaisi? Setti alkoi Coco Jamboolla ja päättyi siihen, välissä kuultiin seuraavia biisejä: Jojo action, Take me to the limit, Happy people, Up'n'away (mieletön veto!), I'll follow the sun, Gonna get along (without ya now) ja 4 on the floor.


Pressan jälkeen ajattelin (en tiedä miksi), että käyn katsomassa Ressua ja Jussia. Kerran olen Ressun nähnyt livenä ja ihan heti ei tule musiikillisesti pahempaa kidutusmuotoa mieleen. Nyt ajattelin, että no, voihan se olla mielenkiintoista ja viime kerrasta on kahdeksan vuotta. Ressu ja Jussi vetivät duona, eka biisi oli (yllättäen) tuntematon ja toisena tuli Raisin' my family. Puolessa välissä toista biisiä lähdin, sillä se riitti. Toivottavasti seuraavan kerran muistan, että turha yrittää näitä kuunnella ja en edes mene paikalle. Kipitin tuosta äkkiä Natalie Imbruglian keikalle ja siellä oli meininki ihan eri. Mieletön ääni ja hyviä sovituksia myös cover-biiseistä. Mm. The Curen Friday I'm in love kuulosti eksoottiselta country-sovituksena. Diggasin. Viimeisenä kuultiin totta kai Torn. Upea meininki ja vielä laskemaan valmistautuvan auringon kullankeltaiset säteet ympärillä loivat lähes taianomaista fiilistä. Wau!


Sitten olikin vuorossa Taikapeili. Yhtye, jonka näkemistä odotin ehkä eniten koko päivältä. 90-luvulla yhtyeen biisit olivat tosi kova juttu, vaikkeivät saavuttaneet omalla kohdalla ihan niin suurta suosiota kuin vaikkapa Nylon Beat. En koskaan nähnyt Taikapeiliä livenä, joten nyt oli aika siistiä päästä tsekkaamaan homman nimi, kun vielä molemmilla on erittäin koulutettu ja taitava äänenkäyttö. Nyt oli vallan pakko etsiytyä eturiviin. Ja kannatti. Niin hyvä setti, vaikka mukana oli covereita, mm. Spice Girlsin Wannabe (yleisö oli niiiin mukana, ettei mitään rajaa. Varmaan kovimmat fiilikset siihen asti Coco Jamboon ohella), Britney Spearsin Baby one more time sekä Lady Gagan Born this way. Onpa muuten eka kerta, kun jaksoin kuunnella Lady Gagan biisin alusta loppuun ilman tuskanhikeä. Mahtavaa Nina ja Hanna-Riikka! Taikapeilin omasta tuotannosta kuultiin ainakin Nyt kun nähdään taas, Seuraa johtajaa, Aina kun sä meet, Mikä janon sammuttaa ja muistaakseni myös Mikset sano sitä ääneen. Totta kai kuultiin Jos sulla on toinen ja se suuri yhteislauluhetki. Upein hetki oli Jos jäät mun luo, joka on Taikapeilin koko tuotannon yksi kauneimpia biisejä. Ihan uskomatonta, että tämän sain kuulla livenä.





Taikapeilin esityksen jälkeen (ja muiden sitä aiemmin) seurauksena alkoi olla energiat jo aika lopussa, mutta ajattelin vielä muutaman biisin katsoa Waldo's peoplea. Noin parikymmentä minuuttia siinä kuuntelin ja sinä aikana ainoastaan Back again oli tuttu biisi. Soittivat jonkin vanhemman biisin (nimeä en muista) ja jossain vaiheessa pyysivät yleisöä laulamaan kertosäettä. Voi olla, että omat korvat soivat siinä vaiheessa riittävästi, mutta kuulosti, ettei juuri kukaan olisi laulanut mukana. Tuli vähän nolo fiilis itselle, että ohoh, ei vissiin ollutkaan niin tunnettu biisi, että olisi edes enemmistö yleisöstä osannut sanat. Jos joku lauloikin, ei se ainakaan omiin korviini kuulostanut yhtä kovalta kuin oikeastaan kaikkien muiden aiemmin päivällä nähtyjen esitysten aikana tapahtuneet yhteislaulut. Fiilistelin kyllä siinä muiden mukana ja kyllähän kova meno oli päällä, sitä ei käy kieltäminen. Jos olisivat soittaneet (ehkä soittivat lähtöni jälkeen?) esim. Gimme, gimmen, Move closer'n tai minkä tahansa The Riddle-albumin biisin tuon 20 minuutin aikana, olisin taatusti jaksanut bilettää vielä vähän pidempään. Mutta kun en sitten niitä biisejä tuntenut ja keskittyminen alkoi herpaantua, lähdin vähän ennen yhdeksää pois. Sörnäisten kohdilla kuulin, että vetivät You drive me crazy -biisiä. E-typen näinkin jo viime vuonna, mutta koska se ei kuulu omiin mielenkiinnon kohteisiin hyvästä show'staan huolimatta, niin päätin tällä kertaa jättää sen kokonaan väliin.



Mahtavat festarit kaiken kaikkiaan ja varsinkin, kun järjestäjäkin oli ottanut viime vuoden virheistä opikseen ja jättänyt mm. Kattilahallin kokonaan pois ja kaikki artistit esiintyivät ulkolavoilla. Jos (kun?) ysärifiilistely vetää jengiä vielä ensi vuonnakin, niin mentävä on. Jäi niin mahtavat fiilikset illasta ja kun sääkin kirkastui, niin taas on onnellinen, että tämmöisiin juttuihin pääsee paikalle ja elämään musiikin upeita tunteita ja tarinoita livenä. Nyt on rättipoikki-olo, mutta mieletön fiilis. Jos vaikka sen ysärisoittolistan vielä kerran alusta näin eilisen jälkisäväreissä!


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Muistoja 90-luvulta: Spice Girls

Muistan kiinnittäneeni ensimmäisen kerran huomiota Spice Girlsiin silloin, kun Wannabe soi radiossa vuonna 1996. Ensiksi siksi, että biisi soi joka kanavalla useamman kerran päivässä eikä sen kuulemiselta voinut välttyä. Toiseksi siksi, että siinä oli tarttuvuutta ja hyvää meininkiä. Kun biisin oli kerran kuullut, niin kertosäkeestä ei ollut kovin helppo päästä eroon (sama pätee edelleen).

Fanilehti englanniksi vuodelta 1998

Seuraava biisi, jonka muistan, oli Say you'll be there ja aloin sen jälkeen seurata lehtikirjoituksia bändistä. Aluksi en mitenkään erottanut Geriä Melanie B:stä tai Victoriaa Melanie C:stä. Etenkin eräs Suosikin artikkelin kuvat olivat sellaisia, että niistä moneen kertaan kertailin, että kuka oli kuka. Emma oli alusta asti suosikkini äänensä ja tyylinsä perusteella, joten hänen nimi jäi ensimmäisenä mieleen.

Tämä on se The Lehtijuttu. :)
Lopullinen innostus taisi tapahtua siinä vaiheessa, kun bongasin 2 become 1-videon MTV:llä. Silloin, kun MTV vielä oli musiikkikanava ja muita kanavia musiikkivideoiden katseluun ei ollut. (Ai, että oli makeaa, kun oli teemapäiviä. Michael Jackson, Backstreet boys, Bon Jovi,... Ja koko päivä piti istua kaukosäädin valmiina nauhoittamaan, jos tulisi jokin sellainen video, jota ei vielä omilta VHS:iltä löytynyt.) 2 become 1 -biisin jälkeen halusin yhtyeen levyn. Suurin syy, miksi kyseinen biisi iski lujaa, oli se, että Emmalla oli siinä enemmän lauluosuuksia kuin muilla. Ja hillittömän ihana liila takki videossa ja suloinen nenännyrpistys (esim. kohdassa 1:43). (Tietenkään biisin sisällöstä ei ollut mitään käsitystä, ja vasta hieman myöhemmin englannin kielitaidon kehityttyä selvisi, että mistäs tässä oikein lauletaan.)



Spice-levyn sain hyllyyni ja sitä tuli kuunneltua nonstoppina useita päiviä. Naapurissa asuvan kaverini kanssa fiilistilimme biisejä ja ostimme viikkorahoillamme Spice Girls-tikkareita ja tarroja. Tikkarit olivat mielestäni hyvän makuisia ja joka kerta sai jännätä millaisen tarran sieltä sai. Melkein kaikki taisin kerätäkin, muutama vain jäi uupumaan. Niin ja sittenhän oli tietenkin ne valokuvat, joita myös myytiin R-kioskeissa. Aijai, sitä juhlaa, kun sai sen verran viikkorahaa, että sai pari pakettia ostettua ja kädet täristen avasi sen paketin ja taas piti jännätä, että tuliko uusia kuvia. Ostin albuminkin (sen sinisen, joka on nyt mökillä, niin en saanut kuviin mukaan) ja valokuvistakin vain vajaa kymmenen jäi uupumaan. Minkään toisen bändin kohdalla en ole ostanut tuollaista määrää oheistuotteita kuin Spice Girlsien. Muistan olleeni superkateellinen, kun ystäväni sai tuolloin R-kioskilta tyhjäksi jääneen tikkaripurkin. Melkein menetin yöuneni sen tähden, koska silloin ei oikeasti ollut MITÄÄN siistinpää tai coolimpaa. Heh.


Enpä uskonut, että olisin tosiaan säästänyt nämä! Nyt tuntuu ihan mahtavalta, ettei ole tällaista palaa historiaa heittänyt roskiin, vaikka paljon sinne roskiin on ajan myötä mennytkin.


Niin tosiaan, tämän samaisen kaverin kanssa olimme sitten joskus talvella ulkoiluttamassa hoitokoiraa ja samana päivänä tuli Spice Girlsin Istanbulin livekonsertti telkkarista. Konsertti alkoi muistaakseni joskus 15.45 tai joskus neljän kieppeillä. Huomasimme hieman liian myöhään, että konsertti on alkamassa aivan kohta ja matkaa kotiin oli n. 20 minuuttia. Palautimme koiran ja lähdimme JUOKSEMAAN tuon matkan, jotta ehtisimme ajallamme katsomaan konserttia. Bussillakin olisi päässyt, mutta ei ollut aikaa jäädä odottamaan! Juoksimme pakkasessa toppavaatteissa hikoillen ja lumisia teitä pitkin kuin kaistapäiset ja myöhästyimme lopulta noin kymmenisen minuuttia konsertin alusta. Kun pääsin kotiin, oli henki melkein pois, mutta juostessamme kaverini kanssa vain hoimme: "Mitä emme Spice Girlsin eteen tekisi". Aikaa ennen Youtubea ja kun ei tiennyt, mitä kaikkea jälkeen päin tulee VHS:nä.

Kakkosalbumi ei mielestäni ollut ihan ensimmäisen veroinen, mutta hyvä silti. Kun näin Spice up your life -videon ensimmäistä kertaan, olin ihan hurmiossa, sillä tyttöjen meikit ja vaatteet olivat niin hillittömän hienot, ettei teinityttö paremmasta osannut haaveillakaan, biisistä puhumattakaan. Spaissarit esittivät MTV Music Awardseissa ko. biisin ja tuo esiintyminen on jäänyt parhaiten mieleen kaikista esiintymisistä. Katsoin sitä videolta uudestaan ja uudestaan ja kopioin Emman joka ikisen liikahduksen. Ja vähänkö harmitti, ettei mulla ollut samanlaisia vaatteita kuin Emmalla. Tuossa esiintymisessä oli taikaa!


Spice World tosiaan oli mielestäni kokonaisuutena heikompi kuin Spice-albumi, mutta yksittäin biisit toimivat paremmin. Molemmilla levyillä oli muutama biisi, joista en heti pitänyt, mutta kun sain selville, että Emmalla oli niissä jotain "spesiaali"lauluosuuksia, niin sitten tykkäsinkin. Esimerkiksi Something kinda funny ja Saturday night divas olivat tällaisia biisejä.

Kun Geri ilmoitti eroavansa bändistä, otin uutisen yllättävän rauhallisesti suhteessa siihen, miten täysillä olin bändiä fanittanut. En reagoinut siihen sen kummemmin, vaikka toki harmitti kovasti. Goodbye-sinkku oli yksi parhaista SG:n biiseistä, mutta sen jälkeen mielestäni lähdettiin alamäkeen. Kolmatta levyä en enää ostanut, lainasin vain kirjastosta. Suurin osa kyseisen levyn biiseistä oli täytemusiikin kuuloista ja monet biisit toistivat toisiaan. Enkä varsinkaan pitänyt siitä, että Victoria oli saanut enemmän lauluosuuksia. Jotkut biisit aiheuttivat melkein itkureaktion, mm. Oxygen. Arvostelin levyn ihan ensimmäisillä kotisivuillani (öö- kymmenen vuotta sitten?) ja muistan hyvin, miten mieleni teki repiä hiuksia joidenkin biisien kohdalla. Suosikkini tuolta albumilta olivat Goodbye, Let love lead the way, If you want to have some fun ja Weekend love.


Olin yllättynyt, kun jokunen vuosi sitten Spice Girls ilmoitti tekevänsä paluun kiertueen muodossa. Olin ihan varma, ettei bändistä enää kuultaisi kolmannen levyn jälkeen. Seurasin jonkin verran paluuseen liittyviä uutisia ja katselin mielenkiinnosta pätkiä Youtubesta. Tykkäsin kovasta Voodoo-biisistä, mutta Headlines (friendship never ends) ei oikein iskenyt, sillä se oli mielestäni hieman liian pliisu ja hidastempoinen paluusingleksi. Kuitenkin se vanha fanius heräsi taustalta ja tuli katseltua sitten dokumenttia ja ties mitä ja palattua ajassa vuosia taaksepäin 90-luvulle asti.

Ehkä kuulemme vielä tästä bändistä, kuka tietää.

CD-hyllystä löytyvät Spice, Spice world ja Greatest hits.
Sinkuista löytyy Goodbyesta kaksi versiota, Step to me, Pepsin live promo, Wannabe ja Holler. Vielä on päättämättä pitäisikö alkaa kerätä sinkkuja ihan tosissaan.

p.s. Tässä vielä linkki Buzzfeedin sivuille, jossa vähän otantaa SG-fanikrääsästä.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Warmen feat. Jonna Geagea: Like a virgin (2014)

Oikeastaan on melkein sama, mitä Jonna on laulanut Nylon Beatin lopettamisen jälkeen, niin lähes kaikesta olen diggaillut. Soololevy Katso mua tosin oli harmittavan tasapaksua materiaalia, vaikka olisin siitäkin kovasti halunnut tykätä todella paljon. Mutta Warmenin kanssa tehdyt yhteistyöt ovat aina olleet aivan huikeita. Kaikki alkoi vuosia sitten They all blame me -biisillä (2005). Silloin raskaampi musiikki oli itselleni vielä aika uusi asia ja olinkin yllättynyt, miten upea tuo biisi oli ja miten helppo siitä oli tykätä. Muistaakseni sanoin sitä vaatimattomasti koko vuoden parhaaksi biisiksi.

Viime vuoden puolella ilmestyneellä First of five elements -levyllä on tehty Madonnan Like a virgin -biisistä power metal -henkinen cover. Koska en ole suuri Madonna-diggari, on tämä veto paljon parempi ja särmikkäämpi. Jonnan ääni ja tulkinta toimii tämäntyyppisessä musiikissa aivan loistavasti, joten mahtavaa, että hän on toistuvasti mukana Warmenin levyillä. Ei tähän versioon oikeastaan mitään lisättävää ole, sillä tällaisenä tätä kuuntelee miljoona kertaa mielummin kuin alkuperäistä.
Mistä tulikin mieleeni, että pitäisipä hankkia tämäkin levy...


keskiviikko 19. elokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #2: Pariterapiaa

Veden varaan -albumilta (2009) löytyy ehdottomasti kakkossijan ansaitseva Pariterapiaa (san.Paula ja Mira), joka ilmestyi sinkkunakin kesäkuussa 2009.


"Nyt sut on lomautettu, rupesit ryyppäämään
miksen vaan ollut hiljaa, pettänyt menemään
Mikään ei ikinä muuttuis
jos ei tietäis, ei suuttuis"




Kuunnellessani Veden varaan -albumia ensimmäistä kertaa, oli Pariterapiaa ensimmäinen biisi, joka nousi ylitse muiden. Sanoissa kiteytyy loistavasti parisuhteen kriisi(t), jota koitetaan ratkoa terapialla. Terapiassa ei välttämättä saada molempia osapuolia tyydyttäviä tuloksia tai hoitotoimenpiteitä, mutta koska puhuminen auttaa kaikkeen, niin pakkohan terapiastakin jotain hyötyä on olla. Vaikka yksi kerta vuodessa ei riitä ja elämä on rankkaa tasapainottoman miehen kanssa, on suhteessa jotain taistelemisen arvoista. Onko se sitten juuri syntynyt lapsi vai pitkä suhde, joka parilla on takana?

Biisin taustoissa on painostava vivahde, joka sävyttää tarinaan tunnelman siitä, että laulun kertoja istuu terapiahuoneessa sanojen kaikuessa huoneen seinistä ympäriinsä. Terapeutti hymisee vastapäätä, mutta ei ota naisosapuolta yhtä vakavasti kuin miehen. Todennäköisesti juuri keikkavetojen ansiosta miellä huoneen valaistuksen punasävytteiseksi etenkin niinä hetkinä, kun mies puhuu ja nainen kuuntelee, jopa tylsistyneenä koko touhuun. Nainen kuuntelee miehen avautumista turhautuneena, sillä ehkä naisen elämä on rankempaa, mutta hän ei marise ja ahdistu siitä yhtä helposti kuin mies.

Kerosäe koukuttaa ja jää junnamaan päähän haa-aa-aa -taustalaulujen avittamana. Toisaalta taustalla tuntuu tapahtuvan paljon, mutta ne sulautuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi kuvaamaan terapiaistuntojen monimutkaisuutta ja nopea poljento puolestaan tuo mieleen tahdin, jolla rampataan terapiaan ja takaisin, terapiaan ja takaisin. Kipikipi. Kokonaisuudessaan (jälleen) erilainen, raikas ja huvittavakin biisi. 

Tässä biisissä oli useampikin kohta, joissa kuulin aivan omiani. Enpä taaskaan osannut epäillä kuulemaani vääräksi.

Ensin oikea rivi ja perässä oma versioni.
"Ei, mä en ole ruma, nyt on vain vaihe uus" -> "Enää en ole ruma, nyt on vain vaihe uus"
"Miksen vaan ollut hiljaa, pettänyt menemään" -> "Miksen vaan ollut hiljaa, heittänyt menemään."
"Nyt se tutkitutetaan, mikset sä haluu mua" -> "Nyt sen kuin kituutetaan; mikset sä haluu mua"
"Sua painaa yt-suma, lapsuus ja vanhemmuus" -> "Sua painaa yhteissuma: lapsuus ja vanhemmuus"



maanantai 17. elokuuta 2015

Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa (2015)

Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa julkaistiin hiljattain. Videosta on pakko ensin mainita, että se on huikaisevan hieno visuaaliselta ilmeeltään. Sitä katselisi ilman musiikkiakin. Mutta onhan biisi toki pääosassa. Juhalla on persoonallinen ja tunnistettava tyyli, jota ei varmasti sekoita kehenkään muuhun. Tässä biisissä on sitä tuttua menoa ja tarttuvuutta. Sinun vuorosi loistaa on hyvänmielen biisi, jossa on raikkaita syksyn tunnelmia ja kesän positiivisuutta. Ja Michael Monroe. Tätä jää aivan huomaamattaan hyräilemään biisin päätyttyäkin. Ei ehkä suuria riskejä verrattuna aiempaan tuotantoon, mutta toisaalta ei tämän tyylinen biisi mielestäni sellaista kaipaakaan. Kyllä tällä kelpaa elokuun aamut polkaista käyntiin.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

E.L. James: Grey (2015)

Suuren suosion saavuttaneet Fifty shades of Grey -kirjat saivat "jatkoa", kun kirjailija kirjoitti tapahtumat Christian Greyn näkökulmasta.
Arvio sisältää jonkin verran spoilereita, joten älä lue, jos et halua tietää ennakkoon mitään.


Tarina kertoo kokemattomasta opiskelijatytöstä, Anastasia Steelestä, joka ystävänsä sairastumisen vuoksi joutuu menemään haastattelemaan vaikutusvaltaista ja menestynytttä Christian Greytä, joka nuoresta iästä huolimattaan on saavuttanut paljon. Anastasian mutkattomuus ja kömpelyys tekevät vaikutuksen Christianiin ja tämä päättää kokeilla, josko saisi Anastasiasta palvelijan S&M-painotteiseen seksielämäänsä.

Sinnikkyys palkitaan ja Anastasia suostuu tutustumaan, mitä Christianin tarjoama sopimus kätkee sisälleen. Anastasia haluaa kuitenkin enemmän kuin kuritusta, joten Christianin pohdittavaksi jää, kykeneekö hänen turmeltunut sielunsa siihen. Elämä on muokannut hänestä kovan liikemiehen ja henkilön, joka ei tiedä mitään sydämistä ja kukkasista, romantiikasta.

Pidin Anastasian näkökulmasta kirjoitetuista kirjoista. Ne tarjosivat sopivaa aivot narikkaan -viihdettä. Nopealukuista tekstiä selkeästi etenevän tarinan voimin. Erityisesti Christianin hahmo vaikutti astetta mielenkiintoisemmalta kuin tämäntyyppisessä kirjallisuudessa yleensä. Vaikutti, että hänen hahmoonsa on paneuduttu ja taustalla on huolella pohdittu ja moniulotteinen menneisyys, hänessä oli sopivasti salaperäisyyttä. Odotin siis, että nyt päästää sukeltamaan Christianin synkkään sieluun, terapiaistuntoihin, tapaamisiin Elena Lincolnin kanssa ja siihen, mitä miehen lapsuudessa "huoraäidin" kanssa tapahtui.

Tavallaan päästiinkin. Mutta mielestäni aivan liian vähän ja liian pinnallisesti omiin odotuksiini suhteutettuna. Ehkä tein virheen ennakko-odotuksissani ottaen huomioon kirjan tyylilajin. Mielestäni silti kirjailija on mennyt siitä, missä aita on liian matalalla. Odotin, että kyseessä on yhden kirjan yhteenveto Christianin koko matkasta, jossa kohtaukset Anastian kanssa toki ovat mukana, mutta koska niistä on jo kertaalleen luettu aiemmin, eivät yhtä suuressa osassa. Kyseessä on kuitenkin todella ensimmäisen kirjan tapahtumat Christianin näkökulmasta. Eli voimme odottaa kakkos- ja kolmososaakin,

En toki aivan sanasta sanaan muista ensimmäisen osan vuoropuheluja, mutta suhteellisen suurella varmuudella voin sanoa, että siihen verrattuna tässä kirjassa dialogit Anastasian ja Christianin välillä olivat identtiset, ainoastaan repliikkien väliin oli lisätty joitakin Christianin ajatuksia. Tuli vähän sellainen fiilis kirjan kokonaisuudesta, että oli copy-pastettu Anastasia-kirja, muutettu tekstit välistä Christianin näkökulmaan ja lisätty sinne tänne keskusteluja Christianin ja hänen alaistensa/Elenan kanssa, joissa Anastasia ei ollut läsnä. Koska dialogit olivat lähes yksi yhteen Anastasia-kirjan kanssa, samat asiat ärsyttivät tässäkin. Liikaa samojen sanojen ja repliikkien toistamista, kun asiat olisi voinut ilmaista toisinkin hieman kirjavampaa kieltä käyttäen.

Christianin lapsuutta käsitellään Christianin näkemien unien kautta. Hän herää painajaisista ja miettii, että miksi nyt taas näitä unia. Tapahtumat toki valaisevat, että vaikeaa on ollut, mutta jotenkin olisin kuitenkin kaivannut psykologisuutta hitusen enemmän. Hitusen enemmän muutakin pohdintaa kuin samoja itseinhoa sisältäviä ajatuksia, jotka eivät ainakaan omalla kohdallani valaisseet Christianin hahmon persoonaa enempää kuin millaisen mielikuvan aiemmat kirjat loivat.

Kirja ei juurikaan tarjonnut mitään uutta, eikä varsinkaan kattavampia selityksiä Christianin luonteen nyrjähtäneestä puolesta. Kyllähän hänen epävarmuuttaan ja itseinhoaan korostetaan jatkuvasti, mutta mielestäni se jää vain sanoiksi paperille ilman, että todella tuntuisi, että on päässyt mukaan hahmon maailmaan ja sinne, mihin ulkopuoliset eivät pääse. Ehkä vika on itsessäni, että todella odotin kirjalta liikaa ja syvempää paneutumista hahmon luonteeseen. Nyt kirjasta jäi vain sellainen olo, että olisin lukenut Fifty Shades of Grey -kirjasarjan ensimmäisen osan, mutta jonkun toisen henkilön referoimana. Paikoitellen jopa tuli pieni kyllästymisen fiilis, koska en ollut asennoitunut siihen, että tarttuessani tähän kirjaan luenkin aiemmin lukemani kirjan uudestaan.

"Voi hyvä luoja. Eikö hän tämän parempaan pysty? Onpa masetnavan tylsä kysymys. Ei minkäänlaista omaperäisyyttä. Olen pettynyt. Latelen hänelle tavallisen litania loistavista työntekijöistä ja siitä kuinka motivoin ja kannustan heitä ja blaa blaa blaa. Mutta hyvä neiti Steele, tosiasssa kyse on vain siitä, että minä olen niin vitun hyvä siinä mitä teen. Minulle se on helppoa kuin veteen hyppääminen. Ostelen riutuvia yrityksiä ja pelastan ne tai puran osiin ja myyn kaiken kaupaksi meenvän eniten tarjoavalle."

Lukuhaasteen kohta 24: kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä (ja nyt puhutaan maasta, johon kirja sijoittuu.)

torstai 13. elokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #3: Synestesia

Kuulkaas enot! -debyyttialbumilta löytyy mahtava aisteista sekaisin mennyt menobiisi Synestesia (san. Paula ja Mira).

Ei nyt tässä vaiheessa tietysti yllätä, että inhosin tätä biisiä aivan aluksi. Sekava ja kaaosmainen tunnelma, jota ei oikein kehtaa musiikiksi kutsua. Laulaminenkin oli vähän niin ja näin, että mitähän tuo nyt oikein on. Nooh, sitten tapahtui se kuuluisa valaistuminen. Biisi upposi kuin kirkas salama kuusen latvaan ja sen jälkeen tämän biisin tahdissa on fiilistelty monen monta kertaa. Tämä on PMMP:n menobiisien parhaimmistoa aivan ehdottomasti.

Kun opin arvostamaan biisiä niin totesin, että sekopäinen meininki on omaa luokkaansa eikä biisiä kuunnellessa vain voi olla paikallaan vaan tulee melkein tarve pyöriä kuin hallitsematon väkkärä. Vähän kuin Mira ja Paula keikoilla. Tässä on sellaista tunnelmaa, että kun tulee tarve "unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä" ja päästää kunnolla irti, niin tämä biisi on omiaan tarjoamaan tahdit sellaiseen holtittomaan revittelyyn. Oudot ympyrät, **tun hyvät muuvit, rokkaaminen ja mokaaminen sopivat niin hyvin yhtyeen rempseään tyyliin, että vaikka biisin inspiraation taustalla olisi jokin toinen tarina, en ihmettelesi, vaikka biisi olisi saanut inspiraationsa PMMP:n omista touhuista.

Täytyy mainita, että kuulin todella pitkään "niin kuin vastasyntynyt, tuntee puhtaasti, oi nauti!" -kohdan seuraavasti: "niin kuin vastasyntynyt tulee puhtaasti kuin tauti". Vähän tuota ihmettelin, mutta ajattelin, että kaipa siinä joku ajatus on taustalla. Ei tullut mieleenkään, että itse olisin kuullut väärin.

"Olen katsonut kirjainta hiukan pidempään
Se on A
Ja se on punainen
Kokoan aakkospalikoita torniksi
se lentää pois avulla siipien
Sulla on niin **tun hyvät muuvit
Sä näytät tuliselle
Oot jo päässyt läpi nämä pruuvit
ja rikot tajuntamme"




maanantai 10. elokuuta 2015

Chicago (2002)

Ohjaus: Rob Marshall
Käsikirjoitus: Maurina Dallas Watkins, Fredd Ebb, Bob Fosse, Bill Condon
Sävellys: John Kander, Danny Elfman
Pääosissa: Renée Zellweger (Roxie Hart), Catherine Zeta-Jones (Velma Kelly), Richard Gere (Billy Flynn), John C. Reilly (Amos Hart), Queen Latifah (Mama Morton)
Ensi-ilta: 2002

Roxie Hart
tahtoo tähdeksi: lavoille tanssimaan ja laulamaan, ihmisten palvottavaksi. Hän ihailee suuresti suosittua konkaria, Velma Kellyä, joka siskonsa kanssa on pistänyt Chicagon polvilleen upeilla esiintymisillään. Roxie on paikalla katsomassa esitystä, josta Velman sisko on jäänyt pois ja Velma esiintyy yksinään. Ilta saa uuden käänteen, kun poliisi saapuu paikalle pidättämään Velman epäiltynä siskonsa murhasta.


Yksi asia johtaa toiseen ja pian Roxie päätyy samaan vankilaan Velman kanssa, jossa jöötä pitää yllä Mama Morton. Mitään ei saa ilmaiseksi ja myös vankilan seinien sisäpuolella taistellaan valokeilasta ja suosiosta. Media on vahvasti paikalla niin pidätyksissä kuin oikeudenkäynneissä, joista kaikki raportoidaan. Vankilasta pelastuakseen tarvitsee vakuuttaa (ja tietysti maksaa riittävä summa rahaa) asiansa osaava asianajaja Billy Flynn. Billy tuntuu käytännössä olevan ainut toivo, joten niinpä vankilan naiset taistelevat kuumeisesti pitääkseen Billyn huomion itsessään.

Kävin ensimmäistä kertaa katsomassa elokuvan silloin, kun se tuli elokuvateattereihin (2002). Vaikken Zellwegeristä juuri pidäkään, tykkäsin elokuvan musiikista ja tietysti paljon pelasti Catherina Zeta-Jones, joka kuuluu suosikkinäyttelijöihini, ja joka yllättäen osasi laulaakin. Pidin hänen tummasta, vähän rouheasta äänestään. Myös Zellweger ansaitsee pisteitä laulunlahjoistaan, joskin ärsytyskynnystä piti yllä hänen maneerinsa: huulin suipistaminen.

Olen katsonut elokuvan monesti, sillä pakkohan DVD oli aikoinaan ostaa. Edelleen tykkään siitä, miten tarina etenee ripeästi, säihkyvästi ja sopivan huumoripitoisesti. Puvustus on mielestäni elokuvan parhaimpia puolia ja sopii hyvin yhteen vankilateemaisen musikaalin kanssa. Visuaalisesti tyylikkäimpiä musikaalikohtauksia on mielestäni Roxien soolonumero "Roxie". Tumma tausta ja valkoinen mekko toimii yksinkertaisuudessaan muiden elementtien kanssa. Kuitenkin melkeinpä parasta koko elokuvassa on avausnumero All that jazz sekä Cell block tango. Joista erityisesti jälkimmäinen upposi minuun kuin häkä. Biisi kertoo tarinan vankilan naisista ja jokainen saa vuorollan olla estradilla Roxien istuessa katselemassa esitystä. Kaveri poltti soundtrackin minulle, ja kotona sitten Cell block tangoa veivasin uudelleen ja uudelleen ja eläydyin Catherinen osuuksiin kuin olisin itse ollut näyttelemässä.

Kuten tarkoitus onkin, on Mister Cellophane yksinkertainen ja väritön esitys. Se jää kimaltelevien pukujen ja valovoimaisten naisten varjoon kuin läpikuultava sellofaani. Vaikka esitys onkin tarkoituksella erilainen ja alakuloinen, niin kyllä tämä kohtaus kuitenkin on sellainen, jota ei jaksa katsoa. Mielestäni vähän liian tylsistyttävä, vaikka biisin melodia hieno onkin.

Monesta hienosta asiasta huolimatta elokuvan tähti on Catherine Zeta-Jones, joka voitti Oscarinkin parhaasta sivuosasta. Eikä ollenkaan suotta, sillä mielestäni hänen hahmonsa on persoonallisempi, voimakkaampi ja syvempi kuin päätähtenä esiintyvä Renée Zellweger.

Ostin hiljattain leffan soundtrackin aitona levynä, kun rupesi hyllyssä pyörivät kopiot ärsyttämään, joten tulipa samassa yhteydessä katsottua elokuvankin jälleen kerran.





Pakko laittaa tähän vielä samasta biisistä tehty Disney-versio. Ihan mielettömän hienoa työtä!

lauantai 8. elokuuta 2015

Päivä 21 – Toinen hetki

Tummanpuhuva taivas oli kuin yöpaidan kangas: kauneuteensa upottava ja lupaus siirtyä tästä hetkestä mielikuvituksen johdolla kankaan reunan taakse. Sokeasti, tietämättä ja näkemättä, mitä kankaan taakse kätkeytyy. Tähdet tuikkivat pieninä pisteinä säännöllisissä kuvioissa kuin pölyhiukkaset, jotka lennähtävät kankaasta ja auringonvalo tuo ne näkyviin kaikkien nähtäväksi. Katselin tuota taideteosta juuri ostamani talon olohuoneen ikkunan läpi. Järven pinta oli sileää kuin virheetön lasi, en huomannut pienintäkään virhettä sen pinnassa. Vallitseva pimeys toki peitti alleen pienimmät kauneusvirheet. Vesi kätki tummuuteensa salaisuuksia, joita en tohtinut edes ajatella. Miten taivas ja veden raja kohtasivat kuusimetsän edessä, tuntui taianomaiselta. Oliko niilläkin yhteinen sopimus pysyä erottamattomina?

Avasin eteisen oven ja astuin kuistille. Ilma tuoksui kostealta sammaleelta, uudelta valkoiselta maalilta ja menneisyydeltä. Laskin jalkani polulle ja kivet rasahtelivat painoni alla. Katselin puiden latvoihin, jotka nekin erottuivat vain persoonattomina varjoina yön valtakunnassa. Tiesivätkö nekin? Osaisivatko ne pitää salaisuuden, joka ehkä yhä keinuisi niiden jäljellä olevilla lehdillä. Ne, jotka olivat pudonneet maahan, olivat hajonneet, menettäneet muistinsa.

Pääsin laiturille. Se valitti äänekkäästi, mutta laineet sen alla kohtelivat sitä pehmeästi. Ne eivät tuominneet, ne eivät lokeroineet ketään vaan ottivat jokaisen tulijan aina avosylin vastaan. Joskus jopa niin avoimesti, etteivät kaikki halukkaat edes pääse pois. Katsoin veden pintaa ja ajattelin, että jonain hetkenä varmasti vielä tulisi se toinen vaihe. Katumus.

perjantai 7. elokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #4: Mummola

Kovemmat kädet -albumin (2005) Mummola (san. Paula ja Mira) voisi nimensä perusteella olla jotain tunnelmoivaa, maalaisromanttista pop-biiseilyä. Jos kyseessä ei olisi PMMP. Yhtye osaa yllättää ja tehdä taidolla biisejä monipuolisista aiheista menemättä sieltä, mistä aita on matalin. Lähestymistavat ovat persoonallisia ja överitkin vedetään reilusti. Sanojen lisäksi suuri merkitys on sävellystyöllä, joka tuo aina viimeisen silauksen biisin tunnelmaan. Mummolassakin juuri nämä kaikki eri osaset ovat juuri oikeilla kohdillaan. Biisi on kokonaisuudessaan hyvin tarttuva ja muutaman kerran kuultuaan se jääkin päähän pitkäksi aikaa pyörimään. Mummolassa on asennetta, rouheutta ja tykitystä.
.
Alkuun mielsin, että biisi kertoo ystävyydestä, jossa toisella naksahtaa. Ollaan kuin paita ja peppu, kunnes jotain menee pieleen ja sitten riidellään raivokkaasti. Toisen epäkohteliaisuus ja ymmärtämättömyys ärsyttää yli äyräiden, mutta silti jostain syystä ollaan jossain määrin tekemisissä.

Hieman myöhemmin tuli ajatus, että ehkäpä laulu kertookin vain yhdestä henkilöstä, jolla on jakautunut persoona. Kun henkilö suuttuu ja päässä naksahtaa, hänen toinen persoonansa eriytyy toisesta ja silloin peiliin katsoessa tuntuu ikävältä: "sinä olet minun kuva, minä olen sinun kuvasi, silloin sinä olet minun paskapäinen paras kaveri:" Koska samassa kropassa on kaksi persoonaa, ei toisesta pääse eroon, joten ollaan sekä parhaita kavereita että huonoina päivinä toisesta tulee se paskamainen tyyppi, joka on vittumainen ja lempiväri on musta. Myös se, että poljetaan mummolaan, jota ei ole olemassakaan, voisi viitata siihen, ettei laulun kertojalla ole kaikki palikat oikeissa rei'issä ja siksi toistelee vanhoja kaavoja ymmärtämättä, etteivät ne ole todellisia. Kyyti on suhteellisen epätasaista, kun negatiivisempi persoonallisuus pulpahtelee esiin miten sattuu, mutta laulun kertoja ei jaksa välittää: ihan sama, ihan sama. Rahalla voisi saada "tasaisempaa kyytiä" eli lääkkeitä hillitsemään persoonallisuushäiriötä, mutta ilmeisesti tyyppi ei ole aktiivisen kiinnostunut parantumaan, koska ei ole tiedossa paljonko lääkkeet maksaisi ja ymmärtää, että oma vika, kun ei ole selvittänyt. Ihan sama, ihan sama!

"Jos oisit kohtelias, hyvätapainen
jos oisit vähemmän vittumainen
tai äiti Teresan sukulainen
jos joka sanasi ois kukkapuska
jolla pois pyyhittäisiin maailman tuska
jos lempivärisi ei olisi musta
olisit vain vieras muiden joukossa, et oma itsesi
Silloin jäisin yksin, teroittaisin teräväksi teräni"



tiistai 4. elokuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #5: Maria Magdalena

Kovemmat kädet -albumilta (2005) löytyy yksi osoitus nerokkuudesta Maria Magdalena -biisin (san. Paula) muodossa. Yhtye on sanonut, että tämä biisi on "jatkoa" Mana Mana -yhtyeen samannimiselle biisille. PMMP:n biisissä olisi mielestäni ehdottomasti ollut sinkkuaineista, joten vähän harmi, ettei tätä helmeä ole nostettu enemmän esille.

Vaikuttava biisi, jossa etenkin stemmat aiheuttavat kylmiä väreitä. Biisin vaikutus on niin voimakas, että pelkästään sanojen lukeminen ilman taustalla soivaa biisiä saa kylmät väreet kulkemaan selkää ja käsiä pitkin.

Biisistä syntyvä yleisfiilis on sairaan mielen synkistämä. Mielikuvissani taivas on peittynyt mustan harmaisiin pilviin, tuuli on pysähtynyt, mutta ilmassa leijailee jotain mystistä, ymmärryksen ulkopuolelta tulevaa. On melkein liian hiljaista, vaikka elämä jossain muualla kulkeekin normaaliin tapaan. Sitä ei kuitenkaan tämän kappaleen vaikutuspiirissä oleva(t) tiedosta. On vain tämä: synkkyys ja harhat.

Maria Magdalenan sanoitus pureutuu mielestäni niin syvälle tämän surumielisen ja häiriintyneen ihmisen mieleen, että melkein tuntuu biisiä kuunnellessa kuin tunkeutuisi luvatta toisen ihmisen yksityisalueelle. Kaltereita, jotka ovat joko terästä tai henkilön mielen luomia rajotteita. Ne rajoittavat liikkumista niin fyysisesti kuin henkisesti, ollaan jumissa ja heiveröistä ajatusta valonpilkahduksesta tarjoavat vain harhakuvat. Biisissä on mielestäni niin paljon loistavaa symboliikkaa ja vaihtoehtoja tulkitsemiseen, että on todella vaikea pysyä vain yhdessä ajatuksessa. Helposti, kun ensimmäisen oman tulkinnan on saanut jonkinlaiseen järjestykseen, tulee mieleen tulkita jokin kohta tai kokonaisuus toisin. Ja siitä lähtee loputon pyörittely, että mitä jos tämä onkin näin tai noin. Onko puu elämän symboli, jossa elämän oksat tavoittelevat kohti mielen kaltereita ja koettavat taistella terveen mielen puolesta? Vai onko kyseessä konkreettinen puu, joka on mielisairaalan ulkopuolella ja jota laulun henkilö tuijottaa ja toivoo pääsevänsä karkuun sen oksia pitkin? Vai viitataanko puulla mahdollisesti ristiin, jolle Jeesus ristiinnaulittiin? Niin tai näin, lopun tunnelma tässä laulussa on länsä. Laulun kertomus viittaa vahvasti siihen suuntaan, että ratkaisu on lähellä: joko pakeneminen, ehkä itsemurha tai taivaaseen pääsy. Ehkä jokin muu.
Upea, upea teksti, jota biisin muut elementit sopivasti ylistävät.

"Täällä kukaan ei kosketa
ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan
Kaunis morsian, puettu valkoisiin vaatteisiin
Milloin pääset katsomaan?"



sunnuntai 2. elokuuta 2015

Nightwish @ Ratina, Tampere (31.7.2015)

Nightwish esiintyi Ratinan stadionilla 31.7.2015 Endless forms most beautiful -maailmankiertueen merkeissä. Pitkä aika on ehtinyt kulua viime Nightwish-keikasta, joten tätä elämystä taas odotti malttamattomana. Sonata arctica jäi valitettavasti näkemättä, koska en voinut lähteä liikenteeseen aiemmin, mutta Children of Bodomista näin puolet ja päätähden tietysti kokonaan. Ilma vaikutti epävakaiselta ja vähän jännitti, että näinköhän kohta tallataan mutavellissä. Onneksi sää oli suosiollinen ja vettä tuli vain ihan muutamia tippoja silloin tällöin, joten kuivina saatiin ihastella tätä upeaa konserttia.


Nightwishin keikalle lähdettäessä ovat odotukset aina korkealla eikä koskaan ole tarvinnut pettyä. Nytkin mukana oli hurja määrä pyroja ja savua, sekä tietysti illan huipentavat ilotulitukset.
Yhtye näytti todella nauttivat olostaan, sillä hymyjä viljeltiin ja fiilis välittyi yleisöön ja varmasti yleisestöstä takaisin bändillekin. Floor on valovoimainen esiintyjä upeine esiintymisasuineen, ja varmoin ottein hän otti yleisön haltuunsa ja huikaisi monipuolisella äänellään. Jos jossain vaiheessa hieman epäilytti Floorin sopiminen bändiin, niin nyt ei enää tarvitse sellaisia asioita miettiä. Kunpa vain Floor pysyisi pitkään.

Oikeastaan oli upeaa jälleen todeta, millaista on olla tarkkaan suunnitellussa ja innolla tehdyssä konsertissa. Jokainen pala on kohdillaan ja jokainen hetki on oma kohokohtansa: Troyn tuoma lisäsäväys yhtyeen musiikkiin,  Empun hyväntuulisuus ja vaikkapa Kai Hahdon ilmiömäiset rumpalintaidot. Puhumattakaan jokaisesta kappaleesta, joissa laulunlahjoillaan yleisöä lumosivat Marco ja Floor. The Islander on aina yhtä hieno, kun yleisö pääsee laulamaan kertosäkeissä ja näyttipä se Marcollekin edelleen aiheuttavan iloa, vaikka samaa onkin toistettu monia, monia kertoja.


Konsertti alkoi Shudder before beautiful-biisillä ja päättyi albuminkin päättävään The greatest show on Earth -biisiin. Välissä kuultiin paljon uuden levyn tuotantoa ja lisäksi vanhoja helmiä kuten Stargazers, Dark chest of wonders ja Sleeping sun, joista jälkimmäinen yllytti yleisön laulamaan koko biisin läpi. Ghost love score on livenä jotain käsittämöttämän lumoavaa, taianomaista ja unohtumatonta. Vaikka jokainen minuutti tuntui siltä kuin oltaisiin jossain muualla kuin Suomen viileässä kesässä, oli erityisesti GLS sellainen, joka lämmitti jokaista solua ja biisi melkein kuin hypnotisoi kuulijan. She is my sin on sellainen kappale, jonka kuuntelemiseen ei koskaan kyllästy ja joka on sellainen, jonka toivoisi livesetissä pysyvän. Muita illan aikana kuultuja biisejä: Yours is an empty hope, Amaranth, My walden, Élan, Storytime, Endless forms most beautiful, Alpenglow ja Last ride of the day.


Nightwishilla on aivan liikaa hyviä biisejä ja kaksi tuntia on aivan liian lyhyt aika siihen, että voisi soittaa kaikki ne sellaiset biisit, joita haluaisi kuulla. Aina jää kaipaamaan jotain, mutta samaan aikaan on huikaistunut siitä, millaisen elämyksen yhtye on tarjonnut ja on tyytyväinen juuri siihen biisilistaan. Näillä fiiliksillä odotellaan Espoon Barona-areenan keikkaa marraskuussa.



 

.