keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Päivä 20 – Tässä kuussa

Olen yrittäjä. Perustin oman kahvilan, jonka ilmapiiri houkuttelee istumaan pidemmäksikin hetkeksi. Keräsin ideoita maailmalta ja yhdistin jokaisen makuun sopivaan kokonaisuuteen Brasilian auringossa paahtunutta kahvia, Intian mausteilla maustettua teetä ja ranskalaisia hienostuneita leivoksia. Sisustuksessa käytin afrikkalaisia vaikutteita ja taustalla soi vienot luonnon äänet: sirkkojen siritys, lintujen lirkutus ja koskien kuohu. Huonekalut olivat mukavia ja käytännöllisiä ja yhteneväistä värimaailmaa. Hinnat tietysti pakostakin nousivat hieman korkeiksi, mutta perustelin sitä tuotteiden ainutlaatuisuudella ja palvelulla. Haastattelin itse jokaisen työntekijän ja pistin vielä tekemään ennen haastatteluun tuloa monivalintatehtävän. Jo tuo tehtävä karsi monet hakijoita. Olivat sitä mieltä, ettei minulla olisi ollut muka oikeutta tehdä etukäteistehtäviä, että työhaastattelun pitäisi riittää.

No, niin tai näin. Kaikki meni hyvin, avasin kahvilan ja ensimmäisellä viikolla asiakkaita tulikin avajaistarjousten perässä. Seurasin vain tyytyväisenä, miten rahaa kilahteli kassaan. Tuotteet häivisivät hyllystä ja ihmiset nyökkäilivät hyväksyvästi. Viikko, ja sitten kaikki kuihtui. en ymmärrä. Ja se jatkui -pitkään. Mainostin kaveritarjouksia, leivoksen ostajalle suklaakonvehti (itse tehty!) kaupan päälle, santsikuppi 1.50e... En ymmärrä. Vaikka pöydistä joskus kerättiinkin leivosten jäämiä ja ihmiset kääntyivät hintojen vilkuilun jälkeen takaisin, en ymmärtänyt.

Näytti huonolta. Netistä luin, vaikkei ehkä olisi pitänyt, arvosteluja. Eivät olleet kovin mairittelevia. Ihmiset eivät ymmärrä oikeiden käsityönä tehtyjen herkkujen päälle. Tai pitkään haudutetun kahvin tai teen päälle. Miten niin kahvi maistuu seisoneelta? Ei ole mahdollist, mietin ja samalla otin kulauksen mainittua kahvia. Ihan hyvää. Tee on kitkerää? Ei tosiaankaan. Vähän nyt kielen päälle jää väkevä maku, mutta niinhän ne juovat maailmallakin. Venäjällä muistaakseni. Mutta onhan pakko jostain säästää. Vaikka kahvi nyt seisoi vähän pidempään pannussa, niin paljoakos tuo nyt. Juovathan ihmiset kotonakin vähän seisonutta kahvia. Ja avajaisviikolla ehdimme hädin tuskin keittää uutta, kun edellinen oli jo juotu. Joten, kun asiakkaat vähenevät, niin toki täytyy tuotteidenkin elää sen mukaan. Mielestäni on myös aika sama, että teen osan leivoksista itse, sillä onhan minulla kondiittorin koulutus. Jos nyt maut eivät aina ole trendikkäimmästä päästä, niin välikö tuolla. Ihan hyvin sitruuna, kinuski ja puolukat sopivat samaan kakkuun. Minä luon uutta.

Kolme viikkoa rämmin suossa, josta en tiennyt, kuinka selvitä. Asiakkaita oli jonkin verran, joista toistuvasti tulivat vain kaksi afrikkalaista, jotka pitivät sisustuksesta. Sitten siskoni kaveri tuli käymään. Käynyt ravintolakoulun ja kondiittoripuolen ja ties mitä. Katseli kahvilaani ja halusi olla avuksi. Normaalisti olisin käskenyt häntä painumaan todistuksineen sellaiseen paikkaan, jossa niitä arvostetaan. Mutta olin epätoivoinen, joten annoin ylpeyteni siirtyä taka-alalle. Kolme päivää tuo nainen tutki papereitani ja kutsui apuun vielä jonkun tuttunsa. Silläkin oli jokin nomi-päätteinen tutkinto.
Viikon päästä kaksikko antoi minulle paperilla uuden suunnitelman. Muutoksia, joita piti tehdä. Kuulemma koko konseptini oli liian sekava, ihmiset haluavat selkeyttä. Tilini oli miinuksella, joten suostuin. Kokeillaan nyt sitten.

Tässä kuussa allekirjoitimme paperit, joissa luki sellaisia sanoja, jotka vahvistivat, että olen nyt myynyt kahvilani. Niille kahdelle nomille, jotka pistivät melkein kaiken, mitä olin luonut, uusiksi. Olkoon, minä aloitan alusta. Muutan vaikka Ruotsiin, jossa visiotani arvostetaan.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Muistoja 90-luvulta: Nylon Beat: Rakastuin mä looseriin (1996)

Nylon Beat oli 90-luvulla (ja vielä 2000-luvun alussakin) yksi suurimpia suosikkejani. Tavallaan vähän harmittaa, ettei nykyisin tule yhtyeen musiikkia juurikaan enää kuunneltua. Ehkä 90-luvulla tuli jokin raja täyteen, kun Naikkarit soivat uudestaan ja uudestaan. Eikä riittänyt pelkkä kuunteleminen vaan kaverin kanssa vedettiin huoneessani Naikkarikeikkoja melkein joka viikonloppu useamman vuoden ajan. Ja koska lauluosat oli jaettu tasapuolisesti Erinin ja Jonnan osiin, niin pitihän sitä sitten kuunnella jokainen sekunti ja taustalaulujen henkäykset, että kumpikohan voisi olla kyseessä. Joten, ehkä tosiaan yhdenlainen yliannostus tuli koettua. Siitä huolimatta, ettei yhtyeen musiikkia tule aktiivisesti enää kuunneltua, on sillä edelleen erityinen paikka musiikkihistoriassani ja levyhyllyssäkin. Kyllä noita sinkkujenkin remix-versioita on tullut aikoinaan siinä määrin veivattua, ettei näistä koskaan varmasti raaski luopua.


Aika monia Nylon Beat ärsytti ja minuakin silloin ihan aluksi, vuonna 1996. Tavallaan kuitenkin pikkuisen tykkäsin radiossa soitetuista biiseistä jo ennen kuin aloin fanittaa yhtyettä kunnolla.

Yksi radioiden suosikkibiiseistä oli Rakastuin mä looseriin, jossa haikaillaan sen aidon rakkauden perään sen sijaan, että miehen pitäisi olla salonkikelpoinen: komea ja voittaja-ainesta. Tytöt henkäilevät herkästi honottaen, omaleimaisesti ja taatusti mieleenjäävästi.

Tämä biisi taisi löytyä vain yhdeltä tai kahdelta c-kasetiltani, ja kun olin siirtynyt inhoamisesta fanittamiseen, oli mieletön fiilis, kun sekalaisten joukosta kajahti tämä biisi. Erityisesti biisin alkutahdeissa oli jotain todella siistiä. Ja onhan biisi toki edelleen tarttuva ja selkeä pop-kappale, jota on coveroitu ulkomaita myöten.

NB-fanituksen aikana olen vuoroin kyllästynyt ja vuoroin löytänyt biisin taas uudestaan. Loppupeleissä Looseri ei kuitenkaan koskaan päässyt suurimpien suosikkieni listalle, sillä monet muut biisit olivat niin paljon parempia. Mutta nythän tämä on jo klassikko. Aitoa 90-lukua ja kyllä tästä näin monen vuoden (kohta 20 vuotta, apua!) tulee ne lapsuuden kesät mieleen, kun kuunneltiin Kiss Fm:ää, korvalappustereoita ja pidettiin levyraateja c-kasetteja kelailemalla.

"Oon niin kuin osa sua ja sun elämää, et fuulaa ystävää, sä oot vain mun, oon sun."

Vaikkei kummassakaan videossa ole erityisen laadukas ääniraita, niin kyllähän noista vertailukohtaa vähän saa, kun toinen veto on vuodelta 1996 ja toinen vuodelta 2003.



"Nyt koko tää mesta laulaa!"

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Jan Guillou: Pahuus (1981)

Sain Jan Guilloun omaelämäkerrallisen Pahuus-teoksen työkaveriltani lainaksi. Itse en tuntenut kirjaa enkä kirjailijaa, joten ajattelin, että kyseessä on kirja, jota kukaan ei tiedä. Pikaisen googlauksen perusteella huomasin, että kirjaa on luettu bloggarienkin toimesta. En tosin lukenut näitä arvioita etteivät ne vaikuta omaan mielipiteeseeni edes alitajuisesti. 

Kirja kertoo ruotsalaisesta Erikistä, jota oma isä pahoinpitelee mitä heiveröisimmälläkin perusteella. Jos kaataa suolasirottimen, levittää voita leivän väärälle puolelle, kuorii perunen huolimattomasti tai ärsyttää pikkuveljeä, saa Erik tuta faijansa vihan. Joskus tulee kevyesti vain pelkkä nyrkinisku aterioinnin lomassa, mutta aina kuitenkin ruoan jälkeinen kuritus, jossa apuväline valikoituu faijan ärsytyyntymisen mukaan. Faija on alistanut myös vaimonsa nyrkkinsä (tai koirapiiskan) alle eikä tämä tee mitään estääkseen lapsensa pahoinpitelyä. Hän on liian heikko asettuakseen vastarintaan ja antanut jo periksi tilanteelle ja elää vain surkeana elämäänsä uskaltamatta paeta.

Erikin koulussa, Oppikoulussa, ei ole sen helpompaa, sillä pärjätäkseen pitää pitää yllä tietynlainen kovan kundin maine. Ystävyyssuhteet ovat rakentuneet jengiasetelmien pohjilta, joten eivät tosipaikan tullen ole kovinkaan vahvalla pohjalla. Eikä henkilöiden suhde ole aitoa, välitöntä ystävyyttä vaan enemmänkin pelosta syntynyttä tarvetta pysyä väleissä siksi, ettei jää "paremman porukan" ulkopuolelle.

Monien vuosien kotona kokeman väkivallan seurauksena Erikille on kehittynyt taito kestää kipua kanavoimalla ajatuksensa tilanteen ulkopuolelle. Joutuessaan tappeluun, hän havannoi yksityiskohtaisesti niin tappeluympäristön kuin sen, miten vastapuoli käyttätyy ja millaiset mahdollisuudet Erikillä näin on pärjätä ja/tai voittaa. Kun hän saa luotua päässään kokonaiskuvan tilanteesta, on hän helpommin niskan päällä. Erik ei myönnä pitävänsä väkivallasta eikä ehdoin tahdoin haluaisi joutua tilanteisiin, joissa joutuu käyttämään nyrkkejä, mutta tietoisesti kuitenkin ajaa itsensä tilanteisiin, joissa muuta mahdollisuutta ei ole. Vältääkseen fyysisiä kontakteja, Erik pyrkii saamaan tilanteen haltuunsa psykologisin voimin: puheilla ja eleillä. Mutta valitettavasti myös uudessa koulussa tulee tilanteita, joissa mennään siihen pisteeseen, että selvitäkseen on pakko jatkaa väkivallan tiellä.

Kirja ei tosiaankaan ole mitenkään helppoa saati mukavaa luettavaa eikä taatusti sovellu herkille lukijoille. Jo ensimmäisillä sivuilla tunsin pahoinvointia ja suuttumusta, ja toisaalta myös avuttomuutta pienen Erik-pojan puolesta. Se, miten joku ihminen (tässä: faija) voi saada muut ihmiset valtaansa nyrkin voimin on raivostuttavaa ja kirjailija tuo asian esille niin karulla tavalla, ettei oikein tiedä, mitä ajattelisi. Voisi helposti kuvitella, että ihminen, joka pieksee muita, on vahva, mutta tosiasiassa sellaiset ihmiset ovat juuri niitä heikoimpia. Niitä, jotka eivät muuten tunne onnistuneensa elämässä tai ego tarvitsee pönkitystä, niin helpoinhan se on vetää turpaan, jos älyllinen lahjakkuus tai merkittävät teot eivät puhu puolestaan. Raukkamaisinta on valita uhrikseen sellaisia, joilla todennäköisimmin ei ole mitään mahdollisuutta taistella yhdenvertaisesti vastaan. Tässä tapauksessa perheen vaimo ja lapsi, jotka jo lähtökohtaisesti ovat altavastaajia miestä vastaan. Valmiiksi epäoikeudenmukainen asetelma, jossa faija typerillä säännöillään tyrannisoi perhettään ja jopa naapurin koiria.

Kirjan edetessä huomaa, miten älykäs Erik on, mutta samaan aikaan erittäin rikkinäinen nuori. Kovan kotikasvatuksen osalta hänellä on selkeä näkemys väkivallasta: sen toteuttajista, aiheuttajista ja sen ilmenemisestä. Erik purkaa pahaa oloaan uimiseen, koska vedessä hän voi unohtaa kaiken eikä vedessä ole vaaraa, ei rangaistuksia. Erikin muutettua toiseen kouluun, faija jää taka-alalle ja uudessa koulussa koettu väkivalta on hieman erilaista kuin mitä kotipiirissä. Sitä on ns. helpompi lukea, kun osapuolet ovat tasavertaisempia (samanikäisiä, jokseenkin samankokoisia), vaikka silti koko asetelma on todella vääristynyt. Opettajat sulkevat silmänsä oppilaiden keskinäisiltä pieksemisiltä, sillä sitä kutsutaan "toverikasvattamiseksi". Kirjassa tilanne on viety liioitellun pitkälle jopa niin, että yhteisessä ruokasalissa opettajat istuvat viereisessä pöydässä, kun yksi "paremmista" pojista pieksee Erikiä. Suljetaan silmät, katsotaan muualle, ei puhuta aiheesta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Liian vaikea aihe puhua, niin paljon helpompi on olla hiljaa.

Kirja on ahdistava, mutta erittäin hyvin kirjoitettu. Jo ensimmäiset sivut saavat tuntemaan suurta sympatiaa Erikiä kohtaan ja raivostumaan faijan raukkamaisesta käytöksestä ja siitä, että perheväkivalta on edelleen olemassa oleva ongelma. Väkivaltaa on kirjassa yli oman sietokyvyn ja verta lentää kuin amerikkalaisissa toimintaelokuvissa, mutta silti lukemista ei malta lopettaa. Lukemista on pakko jatkaa ihan sen takia, että haluaa saada selville, että paha varmasti saisi palkkansa ja joku astuisi esiin ja panisi lopun silmittömälle väkivallalle. Ja erityisesti siksi, että on pakko saada selville joutuuko faija tilille tekemisistään.


"Faija oli lyönnistään ylpeä, sillä hän kuvitteli osaavansa lyödä sen nopeasti ja yllättävästi. Mutta Erik osasi faijan kaikki löynnit ja kikat yhtä varmasti kuin kertotaulun, ja hän huomasi aina helposti, miten faijan oikean silmän alapuolella alkoi nykiä tietyllä tavalla tulevaa lyöntiä enteillen. Päivällispöydässä oli yleensä mahdollinen vain pitkään ja perusteellisesti harkittu korvapuusti, jonka faija antoi laakealla oikealla koukulla, tai sitten tämä naamioitu nenän päähän tähdätty kämmensyrjäsivallus toiselta puolelta. Jälkimmäinen oli tarkoitettu pikemminkin nöyryyttämään kuin satuttamaan."
 
Lukuhaasteen kohta 48.: kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

maanantai 20. heinäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #6: Taiteilia

Leskiäidin tyttäret -albumin (2006) Taiteilia (san. Paula ja Mira) on aivan ehdottomasti PMMP:n parhaiden biisien listalla nyt ja aina. Edellisen biisin (Lautturi) seurassa seilailtiin epätietoisuuden ja surun laineilla, mutta Taiteilian mukana mennään aivan toisenlaiseen ympäristöön. Biisin vauhdikas meno, tunnelmaan sopivat taustat ja tyttöjen mielipuolinen laulanta tekevät Taiteiliasta ainutlaatuisen, massasta erottuvan persoonan.

Tässä on takuulla yksi mahtavimpia sarkastisia haistattelubiisejä ikinä. Harmillista kyllä, nämä paskantärkeät "taiteiliat" harvoin tajuavat, että heille nauretaan ja irvaillaan. Eihän se ole muuta kuin vain kateellisten panettelua, jos joku kehtaa kritisoida Taitelian elämää tai persoonaa. Nuo omasta mielestään muita paremmat ovat tyhmiä ja helposti myös vailla oikeaa lahjakkuutta. Kyllähän se riittää statuksen nostattamisessa, että on hieno käyntikortti, kalliit vaatteet ja mennään kutsutilaisuudesta toiseen tähyillen muita nenänvarttaan pitkin. Turhaa kielipoliisien niuhottamista ja tyylitajuttomien rahvaiden harrastamaa pilkunviilausta semmoinen, että taiteilia-sanaan muka kuuluisi jii. Ketä kiinnostaa kielioppisäännöt, koska ne ovat vain jäänteitä muinaisajoilta. (Yhdessä Facebookin ryhmässä joku totesi, että elämä helpottuisi, jos kaikki sanat kirjoitettaisiin erikseen.)

Paula ja Mira ovat luoneet sellaisen tekstin, joka sivaltaa hattarapään persoonaa häpeilemättä ja provosoiden. Kärjistetään, vedetään överiksi, korostetaan sitä, miten läpinäkyvän epäaitoa kyseisen henkilön elämä on. Esitellään omina mielipiteinä lainattuja lauseita fiksumpien kolumneista/filosofien kirjoista (todennäköisesti väärässä asiayhteydessä vieläpä) tai keimaillaan New Yorkista ostettu huivi harteillaan, sillä eihän kukaan muu taatusti ole New Yorkissa käynyt. Kateelliset ne vain taustalla vikisee, sillä eihän nyt jokaisella ole ymmärystä, miten rankkaa on työstää matskua ja koittaa kaivaa inspiraatiota.

Biisin tarinan loppuhuipennus ei jätä epäselväksi, millä tavoin Taitelia on piireissä edennyt:
"Merkkivaatteet sun kroppaas hyväilee, jossain Kiinassa lapset hikoilee,
kutsuvieraana litkit merlot’ta, luot kontakteja, annat heille pi-pi-pi-pi-pi-pi…
"




perjantai 17. heinäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #7: Lautturi

Veden varaan -albumilta (2009) julkaistu single Lautturi (san. Paula) kertoo ajatuksia siitä, kun Paula pohti isänsä kuolemaa. Siitä, miten nuori ihminen yritti ymmärtää, mitä on, kun isä kuolee eikä palaa enää kotiin. Lautturi lienee yksi PMMP:n tunnetuimpia (ja suosituimpia?) kappaleita. Lautturissa on korvaystävällinen, veden lailla väreilevä melodia, helposti samaistuttavat sanat ja kaunista laulantaa, joten varsin radioystävällinen biisi.

Tähän biisiin minulla on ollut viha-rakkaus -suhde. Aluksi pidin tästä, mutta kun "kaikki" yhtäkkiä tykkäsivät myös, niin hautasin biisin aika kauaksikin aikaa soittolistoilta. Sitten eräissä illanistujaisissa laulaessamme tätä Sing Starissa, palasin takaisin siihen kauniiseen maailmaan, jossa olin ensimmäisen kerran biisin kuultuani ollut. Myös ulkomaalainen suomea taitamaton ystäväni diggailee tästä biisistä kovasti.

Vaikka biisin sanoma on selkeä, yhteneväinen kokonaisuus, on Lautturi ollut aina sellainen, josta hetkellisesti on noussut jokin tietty kohta enemmän esille ja sen kohdan siivittämänä tarinan sisään sukeltaminen on tapahtunut hieman eri vinkkelistä. Joskus on kertosäe kokonaisuudeessan noussut muun yläpuolelle, joskus vain yksittäinen säe on herättänyt tunteita. Lautturi on PMMP:n yksi kauneimpia ja surullisimpia biisejä, ja sellainen, joka omalla viiltävällä tavallaan tarjoaa myös lohtua. Ja ainakin minulle hyvin monitahoinen ja syvälle koskettava taidoteos.
On hyvin vaikea valita tästä biisistä vain yhtä tekstin kohtaa, jonka nostaisi esille, sillä jokainen sana tässä biisissä on juuri oikealla paikallaan ja samaan aikaan jälleen hämmentää, miten Paula on saanut luotua jotain näin jopa epäinhimillisen kaunista.

"Tämä valo käy silmiin tunnelissa
jossa (p)yhä kuoro laulaa
Varhain opin, miten hauras onni onkaan
kuinka se ei kestä kauaa
Minä haluan tietää, miksi kauan sitten
sä et palannutkaan
Pian kadotin suunnan
helppo polku kaltevana vietti mutkaan"



 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #8: Päiväkoti

Kovemmat kädet -albumin (2005) biisi Päiväkoti (san. Paula) julkaistiin sinkkuna helmikuussa 2005.

Päiväkoti-single 9.5.2005

Haikea erobiisi. Laulun kertoja on vajonnut lohduttomaan tilaan. Kun suhde on ohi, toivo on kadonnut. Tekstistä saa sen kuvan, että nainen on se suhteen osapuoli, joka on mokannut. Onko kyse sitten pettämisestä, puolisolta salaa tehdystä abortista vai jostain muusta, se jää kuulijan arvailtavaksi. Tekstissä käytetyt sanavalinnat ja yksioikoinen tulkinta vahvistavat sitä, että masenuksessa ollaan aika syvällä eikä juuri mikään saa hymyilemään. Kertoja harmittelee, kun ei tiedä, mihin exä on lähtenyt, mutta ennen lähtöään tämä on kuitenkin pakannut naisen tavarat ja vinkiksi ympyröinyt lehdestä valmiiksi uuden asunnon ilmoituksen. Tervemenoa vaan.

Tästä tulee vahvasti syksyiset fiilikset, kun on aurinko vielä paistaa raikkaassa syyspäivässä, värikkäät vaahteranlehdet lepäilevät kirjavina maassa, ilmassa tuoksuu kostea maa ja muutaman kuukauden päästä saapuva talvi, ja lapset kirmailevat tarhan pihalla. Kaiken pitäisi olla hyvin, kun ilmakin on kohdillaan, eikä pitäisi itkettää, mutta kuitenkin masentaa, ahdistaa ja olo on alakuloinen. Kun laulun kertoja tarkastelee lapsia ikkunastaan ja myöhemmin kävelee raittiissa syysilmassa, niin tulee mielikuva, että kyyneleitä pidättäessään hän mielessään raivoisasti huutaa: "Naurakaa!" ja sitten, kun kuulee (lasten) naurua, saa se hänet vielä surullisemmaksi. Biisin loppupuolella hän toteaa olevansa eksyksissä, itsensä ja elämänsä kanssa. Miksi silloin itkisikään, kun ilmatkin näyttävät edelleen parhaita puoliaan?

Tässä on (jälleen) kaikki aineet täydelliseen biisiin: taustalla soivat soinnut soljuvat eteenpäin kuin pian talviteloille asettuva joki, Paulan ja Miran laulu soi kirkkaasti kuin syysaamuna ensimmäisenä herännyt aurinko ja sanat maalaavat tarkan kuvan henkilön tunteista ja hetkestä, jota eletään. 

"Olet siis pakannut tavarani jo
lehdestä ympyröity uusi asunto
Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on
Muistaisit puhdistaa terraarion"

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Agatha Christien kirja julkaistiin alunperin englanniksi nimellä Ten little niggers (Kymmenen pientä neekeripoikaa), mutta neekeri-sanan negatiivisten sävytteiden vuoksi nimi muutettiin 1980-luvulla muotoon And then there were none (Eikä yksikään pelastunut). Suomennoksissa oli aluksi käytössä jälkimmäinen nimi, mutta kirjaa julkaisiin muutaman vuoden ajan alkuperäisnimellä, kunnes se vaihdettiin takaisin neekerittömään versioon vuonna 2003. Kirjan juonen pohjana on lastenloru, jossa kerrotaan, mitä tapahtuu kymmenelle pienelle neekeripojalle.

Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä saa kutsun mystiselle Neekerisaarelle. Kutsun, josta kukaan ei voi kieltäytyä. Saaren omistajasta liikkuu huhuja, mutta kukaan ei oikein kunnolla tiedä, mikä huhuista pitää paikkansa.

Olen joskus aiemmin lukenut Agathan kirjoja, mutta siitä on niin kauan, etten enää muista, mitä niistä. Tätä kirjaa en kuitenkaan ole aiemmin lukenut. Eikä yksikään pelastunut kiinnosti jo takakansitekstin perusteella, puhumattakaan siitä, miten nopeasti kirjaan koukuttui, kun pääsi sisäsivuja lukemaan. Hahmoja oli alkuun hieman liikaa ja välillä piti pysähtyä pohtimaan, kuka olikaan kuka, mutta aika nopeasti hommaan pääsi mukaan eikä lukemista olisi malttanut keskeyttää. Agatha kirjoittaa helppolukuistatekstiä eikä tässä sorruta liialla väkivallalla mässäilyyn. Rakenne pysyy selkeänä ja lukija saa nopeasti ajatuksesta kiinni, että on vain ajan kysymys, kun seuraava hahmo kohtaa kuoleman. Jännitys saarella tiivistyy, jäljelle jäävät syyttävät vuoroin toisiaan ja vuoroin pohtivat, onko jossain saarella piilossa ulkopuolinen murhaaja.

Agathan luomat Neekerisaarelle päätyneet hahmot käyttäytyvät uskottavasti ja kirjassa kuvaillaankin erittäin hyvin ihmisen käyttäytymistä erityksissä ja kriisitilanteessa. Paniikki iskee päälle ja rauhoittelusta huolimatta joidenkin kohdalla yltyy sietämättömäksi. Tapahtumat mukailevat lastenlorua, joka lupailee kaikille kymmenelle karmaisevaa loppua. Nimen perusteella ajattelin, että tietysti kaikki kuolevat ja välillä taas pohdin, että ainahan on "pakko" olla ainakin se yksi, joka selviää massamurhaajan kourista. Kuten kirjan hahmot, yritin itsekin keksiä syyllistä: voisiko jostain saaren poukamasta mönkiä murhaaja esille aina, kun on tullut aika tappaa vai olisiko murhaaja kenties joku kymmenestä? Tai ehkä mystinen isäntäperhe, josta kukaan ei tunnu tietävän juuri mitään. Kun olin mielessäni päättänyt, kuka on syyllinen, yllätyin silti loppuratkaisusta. Oli hauska huomata, että olin väärässä ja vaikka yritin käyttää hyväkseni kokemuksiani Jo Nesbon juonenkehittelyistä, ei siitäkään ollut apua.

Ei tämä kirja suotta ole klassikko eikä Agatha suotta ole kautta aikojen tunnetuimpia rikoskirjailijoita. Juonen kehittely on monipuolista, mielenkiintoista ja samaan aikaan hyvin selkeää, joten lukuinto heräsi (taas) ja täytyy ottaa asiakseen lukea loput Agathan kirjat, kunhan kirjan vuoden lukuhaaste on suoritettu.

"Ja siksi minä kysyn - pidetäänkö saarella mehiläisiä? - eikö se ole hullunkurista? - eikö se ole kauhean hullunkurista...?"
Hän alkoi taas hillittömästi nauraa. Tohtori Armstrong astui askeleen eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja lyödä läimäytti tyttöä poskelle. 

Tämä läähätti, nielaisi ja veti syvään henkeä. Seisottuaan hetken liikkumattomana hän sanoi:
"Kiitos... Nyt olen taas normaali."
Hänen äänensä oli taas rauhallinen ja hillitty -kunnioitetun opettajattaren ääni.

Lukuhaasteen kohta 49.: jännityskirja tai dekkari

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Muistoja 90-luvulta: Jamiroquai: Virtual insanity (1996)

Jamiroquai-niminen artisti oli 90-luvulla kovassa huudossa ja suurimpiin hitteihin lukeutuu Virtual insanity, joka julkaistiin Travelling without moving -albumilta.
Mies hassussa hatussa tanssii biisin videolla harmaassa huoneessa. Simppeliä, mutta mieleenjäävää. Aina, kun kyseinen video tuli telkkarista, piti pysähtyä katsomaan. Siinä oli (ja on) edelleen jotain mystistä, joka vangitsee katseen. Nykyisin en juurikaan Jamiroquaita kuuntele, mutta tänään, kun kuulin biisin radiosta, tulikin sitten kuunneltua useampi biisi putkeen. Hassua oli huomata, että Virtualin sanat ovat edelleen muistissa aivan kuin biisiä olisi kuunnellut joka päivä. Funkahtava meininki, jossa puhdas ja selkeä sointi ja joka takuuvarmasti jää päähän pyörimään. Eihän tästä voi olla tykkäämättä.

"Futures made of virtual insanity
now always seem to be governed by this love we have
For useless, twisting, our new technology
Oh now there is no sound, for we all live underground"


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (2013)

32-vuotias Aurélie omistaa pienen ravintolan Pariisissa. Suhde ailahtelevaan poikaystävään on juuri tullut päätökseen ja Aurélie lähtee kävelemään pitkin Pariisin katuja vailla päämäärää. Matkallaan hän eksyy kirjakauppaan ja vaikkei ole lukenut kirjoja pitkiin aikoihin, löytää hän hyllystä kirjan, jossa on taikaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat hänen ravintolaansa ja naispäähenkilö muistuttaa erehdyttävästi Aurélieta. Samankaltaisuudet ovat liian suuria, jotta voisi puhu pelkistä sattumista. Aurélie päättää etsiä kirjailijan käsiinsä, sillä kaipaa kovasti selitystä kirjan tapahtumille. Mutta miten sopia tapaaminen kirjailijan kanssa, joka ei halua tulla löydetyksi?

Juoni pitää mielenkiinnon yllä, mutta arvasin aika nopeasti, mikä on kirjaan kätketyn salaisuuden nimi. Kirjan päähenkilöiden välinen suhde etenee ennalta-arvattavasti, mutta kokonaisuutena kirja toimii ja viihdyttää, vaikkei mitään maata mullistavaa ahaa-elämystä herätäkään. Kirsikkana kakun päälle kirjaan on sisällytetty myös rakkauden menú suoraan Aurélien ravintolasta. Hauska yksityiskohta. 

Pariisin tunnelmaa ja romantiikkaa kehutaan useasti ylitse muiden ja Barreaun kirja liittyy samaan ihannoivaan kuoroon, joskin myös Britannia saa oman osansa kehuista. Minulla ei ole suurempaa kiinnostusta matkustaa Pariisiin eikä tämä kirja onnistunut niin lumoavia kuvia kaupungista maalailemaan, että olisin mieltänyt muuttanut. Esimerkiksi Zafónin luomat kuvat Barcelonasta herättivät ajattelemaan, millaisia mysteereitä kulman takana piilee ja mitä kaikkea katukivetykset ovat nähneet, mutta Barreaun kirjan kohdalla tuo taika jäi uupumaan, vaikka kuvaileekin maisemia ja tunnelmia hienosti. Kepeä ja romanttinen kirja, joka ei jätä pahaa makua suuhun. Tykkään lukea pelkkiä viihdekirjojakin silloin, kun aivot tarvitsevat nollausta ja jotain helppolukuista. Rakkausromaanin resepti ajaa asian oikein hienosti ja voisinpa tämän kirjailijan kirjoja lukea vastaisuudessakin.

"Siitä tuli toinen perättäinen yö, jona tuskin ollenkaan nukuin. Tällä kertaa lepoani ei kuitenkaan ryövännyt petollinen rakastettu vaan - kukapa olisi uskonut naisesta, joka oli kaikkea muuta kuin intohimoinen lukija - kirja! Kirja, joka kietoi minut taikapiiriinsä ensimmäisetä lauseesta alkaen. Kirja, joka oli väliin surullinen, väliin taas niin hauska, että nauroin ääneen. Kirja, joka yhtä aikaa oli ihana ja salaperäinen, sillä vaikka lukisi kirjoja kuinka paljon, tuskin kovin monta kertaa törmää rakkaustarinaan, jossa oma ravintola on keskeisessä osasssa ja jonka naispäähenkilöä kuvaillaan tavalla, joka saa tuntemaan, että katsoaa itseään peilistä, sellaisena päivänä, kun on hyvin, hyvin onnellinen ja kaikki onnistuu!"

Lukuhaasteen kohta 44.: klassinen rakkausromaani

tiistai 7. heinäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #9: Kesäkaverit

Leskiäidin tyttäret -albumin Kesäkaverit (san. Paula) sijoittuu tässä listauksessa PMMP:n parhaimpien kappaleiden top-kymppiin.
Kesäkaverit on nimensäveroinen kesäbiisi, sillä jo biisin ensimmäiset sekunnit vetävät kuulijan mukaansa kesäisellä svengillään.
Kesäkaverit-promo (14.5.2007)

Hauska, huoleton, veikeä ja puhtaasti hyvää mieltä ja kesää palvova biisi.
Paula saa maalailtua täydellisen kesäpäivien ja -iltojen kuvia, millaista sakkia järvellä liikkuu ja millaisia kuningasideoita syntyy pienessä hiprakassa. Tuskin kenellekään tarvitsee sitä tunnetta avata tarkemmin, kun kerrotaan, että: "Jopa on laiska, kepeämpi päivä, sellainen, kun ei viitsi edes viheltää." Itselläni tulee vahvasti mieleen eräs tietty kesälomani mökillä. Koirani makoili pehmustetussa puutarhatuolissa ja välillä laiskasti raotti silmiään vain tarkistaakseen, että onko näköpiirissä mitään, mikä voi häiritä löhöilyä ja luonnon äänien kuuntelua.

Jäähyväiskeikalla PMMP ja yleisö riehaantui biisin aikana ja kun biisissä on kohta: "En muista teidän sukunimiä, voiko silloin sanoa ”ystävä”?", tuntui, että sillä hetkellä Paula ja Mira todella olisivat ajatelleet jokaisen paikalle tulleen kuulijan olevan ystäviä, vaikkei sukunimistä (eikä etunimistä) ollut mitään tietoa.

Nauruhermoja kutkuttelee, kun biisin tarinassa edetään siihen pisteeseen, että mennään Hiltoniin aamiaiselle. Stereotyyppinen Hiltonin vieras varmasti ajattelisi, että tuommoinen koko yön juhlinut ja värikkäästi pukeutunut ja jopa rääväsuinen sakki kuuluisi pikemminkin Omenahotelliin tai Hakaniemen torille kuin hienoon, sivistyneeseen ja kalliiseen hotelliin. Pystyn niin kuvittelemaan sen hienostonaisen aamubuffassa nyrpistelemässä huolella puuteroitua nenäänsä.

Suosikkikohtani koko biisistä on kuitenkin se säe, kun haistatetaan pitkät huolille ja nautitaan elämästä täysillä.  "Monta uutta kesäkaverii, tällaista on ehkä olla nuori: kerrankin unohtaa kaikki se vakava, mitä on huomenna ja vittu ikinä."

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Ostoksia: Jo Nesbo, Once upon a time..., Nightwish, Christina Aguilera

Olen yrittänyt löytää Jo Nesbon kirjoja omaan hyllyyn, mutta vaikkapa divareissa niitä on näkynyt hyvin harvoin. Menevät kai saman tien, kun hyllyyn tulevat. Niinpä katselin kirjoja vaihteeksi uutena ja CDON.comilla sai pokkareita alle 10 eurolla, joten tuli tilattua Poliisi ja Isänsä poika. Nyt puuttuu hyllystä enää uusin, Verta lumella.

 
Samalla osui silmään Once upon a time-sarjan dvd-julkaisut suomiteksteillä. Olen katsonut kaikki kaudet Netflixin kautta englanniksi, joten seuraavaksi ajattelin katsastaa, miten sarjan suomennos on tehty. Toivottavasti mitään liian hurjaa ei tule vastaan. Yleensä tulee mielenkiintoisia hetkiä, kun katsoo jotain leffaa/ohjelmaa ekaa kertaa suomennoksen kanssa, jos on aiemmin katsonut alkuperäiskielellä. Joskus huvittaa, että onpa oudon tuntuista, kun esim. joitain nimiä/paikkoja on suomennettu ja onpa käynyt joskus niinkin, että olen hermostunut suomennokseen ja vaihtanut tekstityksen englanniksi. Neljäs kausi jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että odotus tuntuu edelleen kestämättömältä, joten ehkä näillä saa lievitettyä pahinta tuskaa.


Ajattelin pitkään, etten lähde Nightwishin julkaisujen kanssa hankkimaan kuin yhdet versiot kutakin albumia, koska siltä tieltä ei sitten ole paluuta. Tai helppoa se ei ainakaan ole. Muuutta. Kun kirjoittelin arviota debyyttialbumista, aloin huvikseni katsoa, millaisia erilaisia painoksia levystä on julkaistu ja olisiko missään myynnissä yhtään ensimmäisen 500 kopion erästä. Ei sillä, että välttämättä ostaisin, mutta levyn arvo olisi kiinnostanut. No, eipä tietenkään sitä osunut silmiin, mutta vuoden 2007 collector's edition, jossa herkkuina neljä bonusbiisiä. Eihän mun pitänyt, mutta...


Nightwish: Angels fall first (2007, special collector's edition)

Huvittavaa sinänsä, että menee kuukausia, ettei löydy edes kirppiksiltä mitään kivaa ja sitten lyhyen ajan sisään löytyy useampia. Hyvänä esimerkkinä Ebayn puolella vastaan osui kaksi Christina Aguileran espanjankielistä sinkkua kohtuuhintaan (alle 30 euroa yhteensä). Sinkkuja olisi ollut kolme, mutta siihen väliin tunki joku juuri minuutti ennen kohteen sulkeutumista ja näin haaviin jäi vain kaksi. Vähän ärsyttää ja harmittaa, mutta ei voi mitään, täytyy vain jatkaa odottamista ja etsimistä. Olen kyllä tosi iloinen näistä kahdestakin, sillä kuten moneen kertaan todettu, aika harvoin näitä sinkkuja näkee alle 50 euron. Varsinkin tuo Falzas esperanzas on yleensä pyörinyt 60-100 euron kieppeillä.

Christina Aguilera: Falzas esperanzas & Por siempre tú

torstai 2. heinäkuuta 2015

TOP 20 PMMP:n parasta biisiä, #10: Se vaikenee, joka pelkää

Veden varaan (2009) -albumin päätösraidan Se vaikenee joka pelkää ovat sanoittaneet Paula ja Mira.


Biisi kiinnittää ensimmäiseksi huomion mielenkiintoisella melodiallaan ja miten P&M tuovat sanoman tulkinnallaan kuuluville. Kitarat pääsevät tässä biisissä loistamaan ja parantavat osaltaan kappaleen tarttuvuutta ja erottumista massasta. Niin, ja unohtuupa biisiä kuunnellessa, että pituus on yli 8 minuuttia. Lisäksi Paula laulaa erittäin kauniisti biisin instrumentaaliosuuden jälkeen, joka on melkein kuin toinen biisi. 

Biisin tarina on aina ajankohtainen. Rikkaat (idiootit) voi mässäillä, tuhlailla rahaa ja tehdä mitä vaan, kun ei ole rahan loppuminen esteenä. Suljetaan silmät oikeilta ongelmilta ("Sidettään jos silmien eestä raottaa
se fiilistä häiritsee
"), koska nehän häiritsisivät ilonpitoa, itsensä kehumista ja vatsan kasvattamista. Kun on vallankahvaan päästy, saatu etuuksia ja voidaan elellä isoina ja tärkeinä herroiksi, ei oiken viitsitä puuttua ongelmakohtiin vaan seistään hiljaa nurkassa, ollaan jees-jees -miehiä. Ihan sama, vaikka itseä tyhmemmät pääsevät soosaamaan, pääasia on, että omat etuudet ja elintaso pysyy eikä maine kärsi. Kun jotain parempaa kerran on saavutettu, niin eihän sitä nyt siinä vaiheessa enää lauota mielipiteitä, jotka voisivat romuttaa kaiken.

Kun tehty virhe (tekemätön työ tai jokin muu) huomataan ja kun se on herra johtajan moka, ei sitä myönnetä -ainakaan julkisesti. Vika on alaisissa, kertoohan sen jo pankkitilin saldo tai yhteiskunnallinen asema. Tai jos ei saada vikaa vieritettyä alaisien niskaan, on aina se oma esimies/isompi järjestelmä, jota voi syyttää. Jälleen mennään piileskelemään muiden selän taakse ja koitetaan saada syyttävä sormi pois omasta navasta.

Tuo instrumentaaliosuuden jälkeen tuleva loppuhuipennus jättää mielestäni tilanteen avonaiseksi ja lohduttomaksi. Tarina kertoo, että taistelu on käyty, turhanpäiväistä ajanhukkaahan se olikin, ja valta on vaihtunut, mutta silti sama asetelma pysyy kuin mistä lähdettiin. Valta vain vaihtuu, mutta samat tyhjät lupaukset pysyvät samoina. "Ei näy mitään" on totinen toteamus, realistinen näkemys, että eipä tämä tästä mihinkään muuttunut, vaikka soppaa vähän hämmennettiinkin.

 Totetukseltaan persoonallinen biisi, jonka sanoituksen oivaltavuuteen jää koukkuun.

"Se vaikenee joka pelkää vastausta
ei kestä totuutta, jää vaille vapautta
Se vaikenee joka pelkää muiden mieltä
ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä."


.