maanantai 30. kesäkuuta 2014

Muistoja 90-luvulta: Tyylilyyli (Mascara feat. Frederik)

Pahoitteluni etukäteen seuraavan biisin postauksesta, mutta mun on pakko. ;)

Satuin pyörimään Youtubessa ja vastaani tuli Tyylilyyli-musavideo vuodelta 1997. Mulla oli aikoinaan Mascaran kasetti (ei tosin aitona, vaan kopioituna kirjastosta lainatulta cd-levyltä), ja Tyylilyyli oli koko levyn kovin. Tykkäsin biisistä ilman Frederikiä tosi paljon, mutta olin ihan fiiliksissä, kun Rantarockin kokoelmalevyltä löytyi tämä duetto! Siis voiko olla mitään parempaa kuin Mascara ja Frederik samalla biisillä! Eeh...

(Mascara on 90-luvun kolmen hengen tyttöbändi, joilla taisi olla vain yksi hitti: Erittäin hyvä (ellei täydellinen). Eivät olleet ihan tosissaan vaan muistaakseni parodioivat kaikenmaailman tyttöbändejä. Mitään et kyllä ole menettänyt, jos et muista tätä yhtyettä.)

Tämän biisin suosio ja merkitys itselle ehkä selittyy sillä, että tuohon aikaan etsin kaikkia mahdollisia biisejä, joita vain pystyi laulamaan ja etenkin suomenkielisiä duettoja. Tämä oli siihen tarkoitukseen täydellinen. Kiva melodia, helppo laulaa ja vielä sellaiset sanat, jotka ala-asteelainenkin pystyi ymmärtämään -ainakin omalla tavallaan. Otin hiuslakkapullon käteen, laitoin kimalleviirut poskiin, käänsin volat kaakkoon ja kuvittelin salskean miespuolisen laulajan (en tuolloin tiennyt, miltä Frederik näytti) seurakseni lavaa toimittavalle huoneeni matolle. Kyllä siinä silloin oli fiilistä kerrassaan.

Kavereiden kanssa, kun joskus leikittiin pop-tähtiä, niin tämä biisi ei koskaan eksynyt niille keikoille mukaan. Heh, miksiköhän?

Ja kun näin tuon musavideon ekaa kertaa, niin silmät tapin päässä katsoin noita ihania kimalteita ja höyheniä. Nyt lähinnä naurattaa, koska ei tässä tohdi itkemäänkään rueta. Kaikillahan sitä toki on näitä lapsuusajan suosikkeja, jotka myöhemmin eivät aina välttämättä kestäisi päivänvaloa. Mainittakoon, että biisin hohto himmeni aikasten nopeasti ja nykyään tämä ei tosiaan löydy soittolistoilta (joskin se Rantarockin cd on kyllä edelleen tallessa).

Sen enempiä lätisemättä, hyvät naiset ja herrat, Mascara ja Frederik johdattelevat teidät junttidiskomeininkeihin tai mihin ikinä haluattekaan matkustaa näiden sävelien siivittäminä.


p.s. Täytyy kai mainita, että suosikkini noista Mascaran naisista oli tuo ruskeatukkainen, jonka taiteilijanimi ei kyllä millään muistu mieleen. Tykkäsin hänen rouheasta laulusaundistaan ja pitkistä hiuksista. Oivoi.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Agnetha Fältskog: Eyes of a woman (1985)

Ajattelinpa tässä, että otan nyt silloin tällöin sokkona jonkun levyn levyhyllystäni, kuuntelen sen läpi ja
kirjoittelen niitä fiiliksiä, mitä siitä sillä hetkellä tulee. Muutamalla sanalla tai pidemmälti, jos sanottavaa löytyy.

 Ensimmäisenä sormiini sattui Agnetha Fältskogin Eyes of a woman, soololevy vuodelta 1985. Abban jälkeisistä soololevyistä tämä ei ole suurin suosikkini, vaikka monta hyvää biisiä löytyykin. Kokonaisuutena ei mielestäni mieleenjäävin, mutta kun paneutuu biiseihin yksi kerrallaan, löytää lähes jokaisesta jotakin.

Agnethalla on niin kaunis ääni, että vähän tasapaksumpikin biisi kuulostaa upealta. Nimibiisissä on loistavat sanat ja ne pistävät ainakin allekirjoittaneen ajattelemaan. "I gave her all the reasons for being in despair. She said that those explanations won't get you anywhere."

 Just one heart on söpö biisi ja tykkään erityisesti kertosäkeestä, jossa on svengiä. Agnethan ääni kuulostaa siinä aivan enkeliltä.

I won't let you go on ollut suosikkini ensikuulemalta asti, jossa sekä biisin tarina, melodia ja koko kokonaisuus kohtavaat loistavasti. The angels cry on puolestaan vaatinut aika paljon sulattelua eikä monista kuuntelukerroista huolimatta oikein vieläkään aukene kunnolla. Agnetha kuulostaa tässä enemmänkin tylsistyneeltä eikä niinkään särkyneiden sydänten kuningattarelta, jossa hän on omimmillaan. En jaksa oikein sisäistää tämmöistä "enkelit itkevät aina, kun sinä lähdet"-teemaa.

 Click track onneksi pelastaa tuon edellisen biisin aiheuttaman pienen notkahduksen. Tähän sopisi hyvin sellainen musiikkivideo, jossa Agnetha kävelee pitkin pimeitä katuja ja ohittaa aina välillä avoinna olevan yökerhon. Ja luonnollisesti välillä astelisi vastaan joku mies hienossa puvussa, joka sitten livahtaa yökerhoon lähes huomaamatta. 

 Save me ja I won't be leaving you  kuuluvat myöskin suosikkeihini tältä levyltä. Niissä tunteet tulevat vahvasti esille ja taustat vahvistavat biisin tarinaa ja tunnelmaa. Save me on hiljaista ääneen huudettua epätoivoa ja I won't be leaving you vakuuttaa, että tulevaisuutta on vielä. We move as one on herkkä ja juuri sellainen biisi, jonka musiikkivideon näkee silmiensä edessä samalla, kun biisi soi.

 We should be together ja I keep turning off lights -biisit olen skipannut lähes joka kerta, joista viimeksi mainittu on vaihtelevasti plussan puolella. Jotain vähän yllättävämpää tekstiä olisi kaivannut.

Agnetha ei mielestäni pääse käyttämään ääntään tällä levyllä niin laajasti kuin rahkeita olisi eikä myöskään tulkitsemaan tekstejä erityisen monipuolisesti, sillä mielestäni suurimmat miinukset tällä albumilla ovat juuri kappaleiden teksteissä. Biisit eivät ole huonoja, ja paljon loistaviakin hetkiä löytyy. Kokonaisuus on yhteneväinen ja jättää kyllä ihan hyvän fiiliksen huolimatta siitä, että suurempaa euforiaa ei pääse kokemaan.

Kuuntele: I won't let you go, We move as one, Click track 
Skippaa: I keep turning off lights, We should be together

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Michael Connelly: Runoilija (2005)

Englanninkielinen alkuteos: The Poet (2003)


Runoilija kertoo rikostoimittaja Jack McEvoysta. Urallaan paljon kokenut lehtimies ei uskonut, että joutuisi jonain päivänä kirjoittamaan omasta poliisiveljestään, joka yllättäen tekee itsemurhan. Itsemurha vaikuttaa uskomattomalta ja Jack alkaakin tutkia tapausta tarkemmin. Tutkimuksissaan Jack huomaa, että samanlaisia itsemurhia on tapahtunut aiemminkin poliisien keskuudessa muilla paikkakunnilla. Jackin tutkimusten ansiosta itsemurhia aletaan tutkia tarkemmin ja tutkimusten edetessä ilmenee, että mikään ei olekaan niin yksinkertaista kuin aluksi on näyttänyt ja mukaan on saatu vedettyä myös runoilija Edgar Allan Poe.

Dekkareita on moneen lähtöön ja joitakin pitää lukea yleensä 50-100 sivua ennen kuin pääsee kunnolla tarinaan sisälle tai vaihtoehtoisesti huomaa, ettei kirjaa ehkä kannatakaan lukea. Michael Connellyn Runoilija oli piristävä poikkeus. Olin lukenut ehkä kymmenen sivua ja tiesin jo siinä vaiheessa, että nyt on käsissä hyvä kirja. Monipuolinen ja selkeä kielenkäyttö herätti heti mielenkiintoa ja tarina aloitettiin sopivasti niin, että lukija viedään saman tien tapahtumien keskipisteeseen. Joskus palvelee sekin, että pohjustetaan pidempään taustoja ja tavallista elämää ja murha tulee sitten aikanaan. Romaanin hahmot ovat mielenkiintoisia ja erityisesti päähenkilö Jack on sellainen, johon haluaakin tutustua. Hän on älykäs toimittaja, joka osaa ajatella poliisin tavoin ja onkin erittäin tärkeä osa poliisien itsemurhatutkinnan etenemisessä.

Connelly antaa vihjeitä tulevasta sopivasti, muttei liikaa. Syyllisen etsintä pysyy mielenkiintoisena loppuun saakka. Connellylla on taitoa viedä lukijaa melkein kuin pässiä narussa ja saada kuvittelemaan, että nyt syyllinen on se, joksi sitä väitetään. Hieman samaa kuin Jo Nesbolla, mutta ei vielä ihan niin nerokasta ja monimutkaista kuitenkaan. Menin kyllä harhaan ja kahdestikin kuvittelin, että nyt tiedän, miten romaani päättyy. Loppuratkaisu oli yllättävä eikä onneksi pilannut romaanin aikana syntynyttä tunnelmaa ja jännitystä.

Kirjassa vilisee muutamissa kohdissa aika paljon nimiä ja myönnän, että oli hieman vaikea pysyä perässä, kuka oli kuka ja kenen nimi kannattaisi painaa mieleen. Onneksi tarinan kannalta oleellisimmat nimet pidettiin kuitenkin selkeästi esillä eikä noita vierailevia sivuhahmoja enää tuotu takaisin pakkaa sekoittamaan. Muuten en löytänyt kirjasta mitään moitittavaa vaan se oli kerrassaan ensiluokkainen dekkari: viihdyttävä, jännittävä, mukaansa tempaava ja murhien puitteet oli luotu ajatuksella.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille dekkareiden ystäville, sillä tässä on ehdottomasti yksi lajinsa helmi.


torstai 19. kesäkuuta 2014

Santana feat. Juanes: La Flaca (2013)

Juanes ei petä koskaan. Santana ei petä koskaan. Kun yhdistetään molempien lahjakkuus, niin eihän lopputulos voi olla mitään muuta kuin täydellinen.
Tässä on siis ehdottomasti yksi kovimpia fiilistelybiisejä ikinä! Svengaavat taustat (kitara!!), espanjalaista rytmiä, Juaneksen lumoava ääni ja selkäytimeen iskevää tunnelmointia. Kyllä tällä saa niin vesi- kuin lumisateenkin unohtumaan.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Rosvojen haaste: Ekat kerrat musiikin parissa

Rosvot haastoivat (musa)bloggareita kertomaan omista ekoista kerroistaan ja päätin tarttua haasteeseen, koska tämmöisiä vastauksia on aina kiva kaivella omista muistilokeroistaan.


Ensimmäinen yhtye, jota olet sanonut lempibändiksesi? 

Aluksi luulin olevani ihan varma vastauksesta, mutta sitten aloin miettiä asiaa tarkemmin enkä ollutkaan enää aivan varma. Veikkaisin kuitenkin, että ennen ysäribändejä olen sanonut Bon Jovia lempibändikseni. Ja todennäköisesti vain siitä syystä, että se oli siskoni lempibändi ja soi meillä kotona jatkuvasti. Tykkäsin kyllä ihan oikeastikin noista biiseistä jo tuolloin ja lauloinbiisien mukana, vaikken englantia vielä osannutkaan. I'll sleep when I'm dead -biisin kohta "Gonna live my life while I'm alive" taipui luonnollisesti muotoon "gonnalimalamalaiv".



Ensimmäinen yhtye, jota olet fanittanut?
 
Tästä ei ole epäilystäkään. Vastaus on luonnollisesti Aikakone. Ensimmäinen suuri rakkauteni. Vaikka olin myös kova Spice Girls- ja Nylon Beat-fani, niin Aikakone oli kuitenkin ensin ja kuten kaikki ensirakkaudet, tämäkin teki lähtemättömän muiston sydämeeni. Keräsin lehtileikkeitä, vuorasin seinäni julisteilla, kuuntelin biisejä alusta loppuun kotona tai korvalappustereoilla, lauloin ja tanssin biisien tahdissa, ja koetin jopa tehdä itselleni samanlaisia kampauksia kuin Veralla

Muistan vielä, kuinka vuonna 1995 kaikki ympärilläni puhuivat Aikakoneen musiikista ja keikoista, mutta itselläni ei ollut mitään käsitystä, millaista musiikkia yhtye soitti. Kaverilta sain sitten C-kasetin lainaan ja se oli siinä. Sinä kesänä ei sitten muuta kuunneltukaan. Ah, kultainen 90-luku!


Ensimmäinen levy, jonka olet saanut? 
Ensimmäinen levy, jonka sain oli Kippari-Kallen suosikit. Lastenlauluja siis. Mutta ensimmäinen "oikea" levy oli melko varmasti Mr. Presidentin We see the same sun. Olin kotona kipeänä ja kesä oli kuumimmillaan. Äitini oli lähdössä kaupungilla käymään ja kysyi, haluaisinko jotain. Näytin talteen leikkaamani Mr. Presidentin albumin kannen kuvan ja pyysin sitä. Yllätys oli suuri, kun äiti tosiaan toi kuin toikin levyn minulle! Sitä onnen määrää!

Ensimmäinen levy, jonka olet omilla rahoillasi ostanut? 
Tämä on vaikea. Lasketaanko se omilla rahoilla ostamiseksi, jos vanhempani ovat sen maksaneet, mutta olen luvannut maksaa sen myöhemmin takaisin? Silloin kyseessä olisi Michael Jacksonin HIStory-tuplalevy. Mutta nyt kun tarkemmin muistelen, enpäs tainnut sitä koskaan maksaa heille takaisin. Mietitäänpä lisää. Jostain mieleni syövereistä pulpahtaa kaksi levyä: ABBAn More Gold ja Leevi and the leavingsin Raparperitaivas. Molempien ostotapahtuma on jostain syystä edelleen mielessäni yhtä kirkkaana kuin olisin eilen levyt ostanut. Molemmat olen ostanut Anttilasta, tai tuolloin sehän oli Topten-osasto. Leevin Myyrmannista ja ABBAn Graniittitalosta. Nyt en kyllä millään saa hahmotettua kumman olisin ostanut ensin, joten vastaan molemmat.


Ensimmäinen festarisi? 
En ole koskaan oikein lämmennyt festarien yleisvaikutelmalle: tuhansia kännisiä ihmisiä, ryysistä ja kallista ruokaa.Tästä syystä ensimmäinen festarikokemukseni ajoittuu varsin myöhään, eli vuoden 2007 Vantaan Myötätuulirockiin, jonne saimme työporukalla vapaan pääsyn ja kyseisenä päivänä satoi aivan pirusti! Timo Rautiainen oli tosi mahtava, mutta muut artistit jäivätkin Timon varjoon.


Ensimmäinen klubikeikkasi? 
Täytynee vastata rehellisesti. En ollut aivan täysi-ikäinen, kun menin ensimmäiselle klubikeikalle vuonna 2001. Keikoille oli suuri halu päästä musiikkia kuuntelemaan ja vaikka ikä ei riittänyt, pokka riitti kokeilemaan, ja sisään pääsin ongelmitta. Olin siis 15-vuotias tuolloin ja kyseessä oli Aikakoneen keikka Vantaalla. Vaikka Aikiksen kultavuosista oli ehtinyt kulua jo jokunen vuosi, oli yhtye mielettömässä vedossa ja keikka oli kokemuksena ainutlaatuinen. 



Ensimmäinen kerta, kun olet blogannut musiikista?
Meinasin ensin sanoa, että bloggasin musiikista ensimmäistä kertaa ensimmäisessä musablogissani (Soitinkaupan ikkunassa) vuonna 2009, mutta muistin sitten, että minulla oli ennen tuota blogia Windows live -viritelmä, johon pystyi luomaan blogitekstejä. Sinne jotain musiikkiaiheista joskus raapustelin. Yleensä aloittelin bloggauksen jollain biisin pätkällä ja siihen liittyen kirjoittelin omia fiiliksiä ja mitä muuta nyt päässä sattui pyörimään. Sitten perustin pelkästään musaan keskittyvän blogin ja siellä ensimmäinen postaus oli musa-aiheisia kysymyksiä sisältävä meemi.



perjantai 13. kesäkuuta 2014

TOP 15: Disneyn parhaat klassikot, sijalla 15: Notre Damen kellonsoittaja

Viimeeksi listailin ABBAn 30 parasta biisiä, niin nyt ajattelin ottaa käsittelyyni vähän elokuvia ja listata Walt Disneyn perinteiset klassikkopiirretyt. Olen jättänyt kaikki uudemmat animaatiot listauksen ulkopuolelle, sillä halusin paneutua nyt vain niihin aitoihin piirrettyihin. Disneyn leffat ovat olleet suuri osa lapsuuttani ja moniin niistä liittyy paljon muistoja ihmisistä ja hetkistä. Ennen kaikkea elokuvat ovat tehneet vaikutuksen huikeilla tarinoilla, mielenkiintoisilla hahmoilla, upealla musiikilla ja moitteettomalla piirustusjäljellä. Varmasti juuri näiden syiden takia Disneyn elokuvat elävät täysin omaa elämäänsä ja uuden sukupolvet löytävät ne aina uudestaan. Puhumaattakaan siitä, että myös vanhempi väki katsoo niitä mielellään.

Joten polkaistaanpa siis homma käyntiin listan sijalta 15.


15. Notre Damen kellonsoittaja (1996)
(Disneyn 34. klassikko)

Ohjaus: Kary Trousdale, Kirk Wise
Pääosissa alkuperäisessä: Tom Hulce (Quasimodo), Demi Moore ( Esmeraldan puhe) Heidi Mollenhauer (Esmeraldan laulu), Tony Jay (Frollo), Kevin Kline (kapteeni Phoebus), Clopin (kertoja, Paul Kandel)
Suomeksi dubattuna pääosissa: Velimatti Ranta (Quasimodo), Tiina Lymi (Esmeraldan laulu ja puhe), Ossi Ahlapuro (Frollo), Carl-Khristian Rundman (kapteeni Phoebus), Clopin (kertoja, Antti Pääkkönen)
Musiikki: Alan Menken

Elokuva pohjautuu Victor Hugon romaaniin Pariisin Notre-Dame.Tarina kertoo Quasimodosta, joka asuu kellotornissa eikä saa poistua sieltä, koska julma Frollo on sitä mieltä, että Quasimodo on liian ruma julkisille paikoille. Quasimodo tottelee Frolloa, koska on siinä uskossa, että mies ajattelee vain hänen parastaan. Quasilla on kavereinaan kivipatsaat ja omat käsityönsä. Sitten Houkkien juhlapäivänä Quasi rohkaistuu ja laskeutuu alas hauskaa pitävien ihmisten joukkoon. Hän tapaa kauniin mustalaisen Esmeraldan ja siitä alkaa unohtumaton seikkailu, josta ei jännittäviä tilanteita puutu.

Kun ensimmäisen kerran näin Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan, en oikein tykännyt siitä. Taisin elää silloin vielä prinsessaunelmissa enkä ymmärtänyt, miten hieno elokuva onkaan kyseessä. Etenkin elokuvaan sisältyvä sanoma siitä, miten ulkomuoto ei ratkaise, millainen ihminen tuon kuoren takaa löytyy. Kenenkään ei tulisi tuomita toista ihmistä sen perusteella, miltä tämä näyttää tai millainen on taustoiltaan. Muutenkin tarina pitää sisällään enemmän kuin päältä näyttää ja se mielestäni tekee tästä mielenkiintoisen elokuvan. Tarina pitää hyvin otteessaan ja mukaan on mahtunut sopivasti huumoriakin, kuten Disneyn leffoissa aina.

Alkuun olen aina katsonut Disneyn elokuvat suomeksi dubattuina, mutta nyt olen katsonut niitä alkuperäiskielellä, kun se vihdoin DVD-julkaisuissa on mahdollista. Suomenkielisessä versiossa Tiina Lymi tekee todella hienon suorituksen Esmeraldana. Olin yllättynyt siitä, miten kauniisti hän osaa laulaa. Osittain siitä syystä elokuvan musiikkikohtauksista ehdottomasti paras ja koskettavin on Auta, oi, luoja ( God help the outcasts).

Elokuva päätyi sijalle 15, vaikka aluksi meinasinkin jättää sen kokonaan pois, sillä jälleen viidentoista parhaan valitseminen näin hienosta joukosta ei ole yksinkertaista. Kuitenkin elokuvan tarina ja musiikki puhuivat niin voimakkaasti puolestaan, etten sittenkään voinut jättää tätä kokonaan huomiotta.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Vain elämää 3

Kolmannen kauden Vain elämää -tähdet on nyt julkaistu ja mukana ovat Paula Koivuniemi, Paula Vesala (PMMP), Samuli Edelmann, Elastinen, Jenni Vartiainen, Vesku Loiri ja Toni Wirtanen (Apulanta).

Katsoin ohjelman ensimmäisen kauden ihan mielenkiinnosta, joskin Neumannin tulkinnat aiheuttivat vain tuskaista myötähäpeää, sillä mies tuntui ainoastaan pihisevän ja vinkuvan laulamisen sijasta. Eivätkä oikeastaan muutkaan ensimmäisen kauden artisteista kuuluneet suosikkeihini. Erin nyt on ihan kiva ja siedettävä, ja biisitkin ihan ok, mutta hän ei ole kuitenkaan sellainen artisti, jonka tulkinnat hurmaisivat kerta toisensa jälkeen. Kakkoskaudella mukana oli ainoastaan Ilkka Alanko, jonka musiikista pidän, ja kaikki muut kuuluivat enempikin ärsytys-osastolle. Etenkin Jukka Poika, Maarit Hurmerinta ja Anna Abreu.

Vähän pelkäsin, että kolmanteen kauteen olisi tungettu mukaan Antti Tuisku, Chisu tai Lauri Tähkä, ja silloin olisi kyllä täytynyt jättää katsomatta kokonaan.
Nyt mukana olevat artistit ovat kaikinpuolin positiivinen yllätys. Jenni Vartiainen, Paula Vesala ja Samuli Edelmann kuuluvat omiin suursuosikkeihini. Paula Koivuniemi on omalla tavallaan hyvinkin mielenkiintoinen persoona. Vaikken Apulannasta yhtään tykkää, olen kuullut, että Toni Wirtanen osaa vetää hyvin myös muunlaisia biisejä, eli hänen tulkintojaan odotan suurella mielenkiinnolla ja toisaalta jopa toivoisin, että tämänhetkiset käsitykseni hänestä muuttuvat täysin. Elastinen ei juuri herätä mitään tunteita, sillä en kuuntele suomirappia, ja toisekseen Elastisessa ei ole samaa ärsyttävyyttä kuin Cheekissä

Tajuan kyllä, miksi Vesku on mukana, mutta itse en ole ikinä ymmärtänyt, mitä hienoa on Veskun jollottavassa laulutyylissä. Ainut hyvä veto on Naurava kulkuri, mutta sekin menee enempi huumoriosastolle. Myönnän, että kun Vesku ja Jenni vetivät Jennin Halvalla-biisin livenä Helsingin Kansallisteatterissa, oli hetki hyvinkin koskettava. Vesku todella tulkitsi tekstin sydäntäsärkevästi ja ensimmäisen kerran annoin tunnustusta sille, että hänenkin lauluaan pystyy kuuntelemaan. Tosin se oli vain tuo hetki ja toistaiseksi uutta ei ole tullut. Positiivista tässä kuitenkin on se, että kukaan (edes Vesku) ei kuulu niihin artisteihin, joiden persoona tai musiikki ärsyttää yli rajojen. Tässä on nyt kaikinpuolin hyvänkuuloinen poppoo kasassa (nooh, oisihin ollut siistiä, jos vaikka Timo Rautiainen olisi ollut mukana Veskun sijaan) ja uskonkin, että nyt on luvassa tähän mennessä mielenkiintoisin kausi.

Nyt, kun tunnen melkein kaikkien osallistuvien artistien tuotantoa enemmän kuin yhden biisin verran - toisin kuin viime kaudella- niin pakko vähän heitellä ilmoille omia ajatuksia, mitkä biisit voisi olla kiva kuulla. Mutta kun en tiedä Veskulta kuin yhden ja Elastiselta kaksi biisiä, niin jätän heidän tuotantonsa kokonaan pois tästä listauksesta.

Paula Koivuniemi: Rusketusraidat (PMMP), Pienestä kii (Samuli), Suru on kunniavieras (Jenni), Viisaus ei asu meissä (Apis)
Paula Vesala: Sata kesää, tuhat yötä (Paula K.), Tuhat yötä/Valoista kirkkain (Samuli), Missä muruseni on (Jenni), Vasten mun kasvojani (Apis) 
Samuli Edelmann: Perhonen (Paula K.), Päiväkoti (PMMP), Ihmisten edessä (Jenni), Hiekka (Apis)
Jenni Vartiainen:  Älä sano, että rakastat mua (Paula K.), Pariterapiaa (PMMP), Sininen sointu (Samuli), Armo (Apis)
Toni Wirtanen: Kuuleeko yö (Paula K.), Taitelia (PMMP), Kaikki tahtoo (Samuli), En haluu kuolla tänä yönä(Jenni)
Elastinen: Jos konduktöörin nait (Paula K.),  Joku raja (PMMP), Nettiin (Jenni), Ruma mies (Samuli), Piiskaa (Apis)
Vesku Loiri: Yöperhonen (Paula K.), Lautturi (PMMP), Palava pää (Samuli), Tunnoton (Jenni), Ilona (Apis)

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

My week with Marilyn (2011)

Pääosissa: Michelle Williams, Kenneth Branagh, Eddie Redmayne, Emma Watson, Dominic Cooper
Ohjaus: Simon Curtis
Käsikirjoitus: Adrian Hodges

Elokuva kertoo tarinaa Colin Clark-nimisestä pojasta, joka haluaa luoda uraa elokuva-alalla ja saa lopulta hommia eräänlaisena juoksupoikana. Colin viettää viikon Marilyn Monroen seurassa elokuvan kuvauksissa ja kuvausten ulkopuolella. Marilyn on juuri mennyt naimisiin Arthur Millerin kanssa ja työn alla on elokuva Prinssi ja revyytyttö. My week with Marilyn pohjautuu oikean Colin Clarkin kirjoihin The prince, the showgirl and me ja My week with Marilyn.

Suhtaudun hyvin ennakkoluuloisesti kaikkiin sellaisiin tuotoksiin, missä joku toinen yrittää esiintyä Marilynina. Oli se sitten puhtaasti parodiaa, musikaalin uusintaversio tai vaikka vain sellainen, että "Marilyn" piipahtaa itsenään jossain elokuvassa. Yleensä Marilyniä esittäessä ei voi mennä kuin metsään, sillä hänen ainutlaatuisuuttaan ja valovoimaisuuttaan ei voi opetella. Tässä tapauksessa elokuva ja etenkin Michelle Williams yllättivät positiivisesti. Michelle hoitaa roolinsa ärsyttämättä ja näyttää tehneen taustatyönsä kunnolla, sillä hän liikkuu, puhuu ja elehtii kuten Marilyn. Tai oikeastaan paras mahdollinen kopio Marilynista.

Sen perusteella, minkä verran itse tunnen Marilynin tarinaa ja olen häneen perehtynyt, pystyn poimimaan elokuvasta uskottavia sivuhenkilöitä, tapahtumia ja tunteita. Ehkä se, että tunnen Marilynin historiaa jonkin verran, auttaa sisäistämään ja ymmärtämään elokuvan paremmin. Jos en tietäisi Marilynistä mitään etukäteen, uskoisin, että elokuvasta jäisi eri fiilikset ja uskallan väittää, että tämä elokuva voisi herättää mielenkiinnon tutustua Marilynin tarinaan ja hänen elokuviinsa tarkemmin.

Norma Jeanin suurin rooli on ehdottomasti ollut se, millaisen hahmon hän onnistui Marilynistä luomaan. Tähän on elokuvassa viitattu kohtauksella, jossa Marilynia ja Colinia vastaan tulee väkijoukko, ja Marilyn kuiskaa: "Shall I be her?" ja samassa hän alkaa hymyillä säteilevästi, flirttailla ja keikutella lanteitaan kuin Marilyn. Tässä kohtauksessa Michelle osoittaa lahjakkuutensa, sillä hän onnistuu luomaan muutoksen siviili-Marilynistä seksipommi-Marilyniksi mielestäni erittäin uskottavasti: toisaalta huomaamattomasti ja toisaalta hyvin selkeästi. Todennäköisesti juuri samoin kuin Marilyn itse olisi voinut tehdä. Kohtauksessa ja tarinassa sen taustalla on surumielinen vivahde, sillä se osoittaa, miten helposti ihminen (Marilyn) pystyy luomaan kasvoilleen onnellisen ilmeen ja hurmaavan hymyn, vaikka taustalta löytyy epäonnistunut avioliitto, itseluottamuksen puutetta sekä useita luottamuksen pettäneitä ihmisiä ja tästä johtuvia vaikeuksia luottaa ihmisiin.

Kun elokuvaa katsoo, tulee fiilis, että kurkkii Marilynin yksityisalueelle ja samalla, kun ahnaasti yrittää kiinnittää huomion jokaiseen yksityiskohtaan (olkoonkin, että tietää, ettei elokuva ole kokonaisuudessaan täyttä faktaa ja että elokuvan tarina on vain tiettyjen ihmisten näkemys tapahtumista), niin toisaalta melkein nolostuttaa seurata intiimejäkin tapahtumia lähietäisyydeltä.

Voin ehdottomasti suositella elokuvaa, sillä se on viihdyttävä olematta pitkäveteinen tai jo useampaan kertaan nähty.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

CD-hankintoja: Christina Aguileran sinkkuja

Pitkästä aikaa tein hyviä löytöjä Christina Aguilera-kokoelmaani. 

Hello-sinkkua olen katsellut jo pitkään, mutta ei ole vielä osunut järkevän hintaisena vastaan ennen kuin nyt (7e postikuluineen). Biisin voi kuulla Mercedes benz -mainoksessa.

T.I:
n biisillä Castle walls Christina hoitelee kertosäkeet upeasti ja tämä oli yksi sellainen biisi, joka iski ensimmäisellä kuuntelukerralla. Tästä biisistähän piti tulla virallinen musiikkivideo (ja Wikipedian mukaan se olisi kuvattukin), mutta räppärin linnareissu tuli julkaisun tielle ja ainakaan toistaiseksi virallista videota ei siis ole.

Kolmas sinkku, Pero me acuerdo de ti, on oikeastaan suoranainen ihme, että sain sen hankittua. Nuo espanjankielisten sinkkujen hinnathan ovat yleensä 60-150 euron luokkaa enkä itse sellaisia summia aio pelkästä sinkusta maksaakaan. Nyt sattui mieletön säkä, sillä 
Ebayssä tuo sinkku oli postikuluineen alle 20 euroa. Jonkin aikaa epäilytti, että eihän tämä näin halvalla voi lähteä, mutta kyllä vain lähti ja oli onneksi vielä Osta heti -kauppa, niin ei tarvinnut lähteä kilpasille kenenkään kanssa. Näistä hankinnoista olen todella tyytyväinen, sillä jokainen kuuluu omalla kohdallani niihin harvinaisempiin julkaisuihin. 


tiistai 3. kesäkuuta 2014

Sadepäivän biisejä

Näiden pienien kesäsateiden pohjalta inspiroiduin etsimään erilaisia omaan sadepäivääni tavalla tai toisella sopivia biisejä. Tämmöisiä onnistuin löytämään:

I am singing in the rain


Sunshine on a rainy day


Who will stop the rain


Bus stop


Umbrella


Kuudentoista vuoden yhtäjaksoinen sade


Sunnuntaina sataa aina


Rainy days and mondays

.