torstai 27. helmikuuta 2014

Burleski-soundtrack (2010)


Viimeisin lisäys cd-kokoelmaani on Burleski-elokuvan soundtrack, jonka löysin Huuto.netistä 3 euron hintaan. Vaikka kyseessä onkin viihdyttävä elokuva ja Christina Aguilera-aiheinen cd, olen pitkittänyt hankkimista sen takia, että olin asettanut tälle levylle budjetiksi maksimissaan 5 euroa. Huomaan kyllä, että Spotify vaikuttaa siinä mielessä levyjen hankintaan, että joidenkin levyjen hankkimista voi venyttää sen verran, että niiden hinta laskee. Ilman Spotifya olisin varmaankin ostanut tämän hieman suuremmallakin summalla.

Elokuvahan vakuutti jo leffateatterissa eikä tietenkään vähinten siksi, että Christina loisti pääosassa. Koska kyseessä on musikaali, on musiikki luonnollisesti suuri tekijä koko elokuvan toimivuudenkannalta. Ja erityisen vahvoja biisejä löytyy tältä soundtrackilta ja mielestäni toimivat ihan yhtä hyvin itsenäisinäkin tekeleinä eivätkä tarvitse elokuvan juonta tuekseen. Kylmät väreethän nousivat jo siinä vaiheessa, kun Christina kajautti ilmoille elokuva ensimmäisen musikaalinumeron Etta Jamesin Something's got a hold on men. Jälleen sellaista tulkintaa, jonka vain Christina osaa.
.
A guy what takes his time-biisissä Christinan laulutyyli on aivan mielettömän persoonallinen ja juuri sellainen, että voisi luulla hyvin joksikin toiseksikin laulajaksi. Biisi voisi löytyä joltain Christinan studioalbumilta ja ainakin allekirjoittaneen mielestä olisi erittäinen mielenkiintoinen valinta sinkkubiisiksi.

But I am a good girl on oma ykkössuosikkini niin leffakohtauksena kuin biisinä. Jokin tällaisessa viattoman oloisessa flirttailussa toimii ja Expressin ohella juuri sellainen kipale, jossa on aivan pakko tanssia.
Bound to you ei auennut kokonaisuudessaan elokuvaa katsellessa vaan vaati muutaman lisäkuuntelukerran. Ehkä kolmas tai neljäs kerta iskosti sanat tajuntaan ja sitten pitikin jo kuivailla silmäkulmia. Tämä biisi on sellainen, että on lähes mahdotonta laulaa mukana, koska biisin aiheuttama liikutus on liian voimakas.

Myös Marilyn Mansonin Beautiful people-biisistä tehty Burleski-versio on oikeastaan aika veikeä, jossa varsinaiset säkeistöt ovat biisin vahvuus. "So you wanna be famous and undeniable sexy!"

Cher ei kuulu missään määrin omille soittolistoilleni, joten aluksi en viitsinyt edes kuunnella albumilla olevia Cherin biisejä. Mutta soittaessani toistolla albumia Spotifyn kautta, nekin väistämättä aina välillä pyörähtivät käyntiin. Ja täytyy sanoa, että You haven't seen the last of me on todellakin Golden globe-ehdokkuuden arvoinen. Kun pistää taka-alalle mielikuvan kuminaamaisesta Cheristä ja keskittyy vain biisin sanomaan ja mahtipontisuuteen.

En oikein osaa arvioida mitään Christinan tuotantoa puolueettomasti ja niinpä tämäkin soundtrack on kokonaisuutena huikaiseva. Christina käyttää ääntään monipuolisesti, pehmeästi ja viettelevällä meiningillä, ja lisäksi biiseissä on ripaus Back to basics-albumin tunnelmia. Levy on yhtenäinen, mutta biisit erottuvat toisistaan ja tuovat jokainen ripauksen vaihtelevuutta niin, että elokuvan tunnelmasta saa kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Paulo Coelho: Alkemisti (1988)

Kirja: Alkemisti
Kirjailija: Paulo Coelho
Vuosi: alkuperäinen teos 1988, julkaistu suomeksi vuonna 1995 nimellä Santiagon unelmat ja Alkemistina vuonna 2002.

Sain lahjaksi Paulo Coelhon Alkemistin. Muistan kyllä, kun kyseistä kirjaa hehkutettiin sen ilmestyessään, mutta en ollut kirjasta tarpeeksi kiinnostunut, jotta olisin ottanut sen luettavaksi. Nyt kun sain sen omaan kirjahyllyyni, niin luin sen kolmessa päivässä työmatkojen aikana (bussissa), ruokatunnilla ja vain muutamia sivun kotona. Kirja on helppolukuinen, mutta sen ei pidä antaa hämätä, sillä ajatusta löytyy enemmän kuin ehkä ensisivuilta uskoisi. Tai ainakaan mitä allekirjoittanut ennakkoluuloissaan odotti.

Kirja kertoo andalusialaisesta lammaspaimenesta, joka elää vaatimattomasti, mutta onnellisesti. Sitten eräänä päivänä hän tapaa vanhan miehen, joka kertoo Egyptin pyramideilla sijaitsevasta aarteesta. Nuorukainen myy lampaansa ja lähtee aarteen perään. Siitä alkaa hänen elämänsä seikkailu.

Kirjassa esiintyy hyvin mielenkiintoista ja laajaakin symboliikkaa, vaikka välillä kuvaelmat ovatkin aika mahtipontisia. Melkein kaikki tapahtumat ja keskustelut pitävät sisällään enemmän kuin vain peräkkäin aseteltuja sanoja. Alkemisti on siitäkin mielenkiintoinen, että mielestäni siitä voi kuka tahansa saada irti jotakin, mikä sopii omaan elämäntilanteeseensa. Kirjassa tulee esille myös kullanarvoinen esimerkki siitä, että jos haluat jotakin kovasti, mutta et ole rehellinen sitä tavoitellessasi, et välttämättä näe onneasi, vaikka se seisoisi aivan edessäsi.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan kirjan, koska se pistää ajattelemaan ja omalla tavallaan rohkaisee tavoittelemaan unelmiaan, jotka joskus saattavat tuntua mahdottomilta saavuttaa. Yrittäminen ei välttämättä ole helppoa, mutta matkallakin voi oppia elämästä ja ihmisistä paljon.




maanantai 24. helmikuuta 2014

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #6 Gimme, gimme, gimme (a man after midnight)

ABBAn parhaimpien biisin listan sijalle 6 päätyi menevä discohitti Gimme, gimme, gimme (A man after midnight), joka julkaistiin alunperin sinkkujulkaisuna (1979), ja sitten Greatest hits vol 2- ja Gold-albumeilla. Myöhemmin ae myös liitettiin Voulez-vous -albumin vuoden 2001 julkaisuun. Ja työnimihän tällä hitillä oli alunperin Been and gone and done it.

Kun olin hankkinut Gold-albumin itselleni, skippasin tämän biisin aika pitkään. Mielestäni biisi oli liian pitkä ja jotenkin vain en jaksanut kiinnittää siihen enempää huomiota. Harmi, etten enää muista, missä vaiheessa ja miksi asiat sitten muuttuivat, ja yhtäkkiä tajusin, miten hieno biisi on. Muistan vain jossain vaiheessa keskittyneeni sanoihini biisin soidessa taustalla ja sen jälkeen biisi sinkoutui suosikkilistalleni, ja on ollut siellä aina. Tässä tapauksessa hieno melodia saati Agnethan upeat venytykset eivät vakuuttaneet kerrasta vaan tarvittiin useampia kuuntelukertoja ja sanoihin keskittymistä. Biisissä se pysäyttävin kohta biisissä on edelleen se, kun Agnetha laulaa suoraan luihin ja ytimiiin: "There's not a soul out there, no-one to here my prayer". Kertojan elämä ei ole niin hohdokasta kuin filmitähdillä eikä kukaan kuule hänen yksinäistä tuskasteluaan, kun hän toivoisi miestä turvakseen yön varjojen keskellä. Jopa alun intro johdattelee kertojan yksiöön, jossa sisävalojen luomat varjot leikkivät seinillä ja ulkona kajastaa ainoastaan melkein sammumaisillaan olevat katulamput. Täydellinen tunnelmabiisi, johon ei voi koskaan kyllästyä!

Tämä vuoden 1979 liveveto on kyllä ainut laatuaan ja Agnetha varastaa shown täydellisesti:




sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pink: The truth about love (2012)

Pinkin edellisen Funhouse-studioalbumin ja tämän uutukaisen välissä ehti vierähtää neljä vuotta. Biisejä levyllä on kaikkiaan 17, joten aikamoinen paketti on kyseessä.

Levyn aloitusraita Are we all we are alkaa mielenkiintoisesti. Rumpuja ja sekalaisia elementtejä, joista ei ensisekunneilla tiedä, mihin tämä etenee. Intron jälkeen biisi kuitenkin soljuu mukavasti eteenpäin loppuun asti.

Kakkosena tulee radioaalloilla soinut Blow me (One last kiss), joka on laadukasta ja tunnistettavasti Pinkiä. Menevä biisi, joka jää mieleen ja jonka sanat jäävät helposti mieleen, positiivisessa mielessä.

Just give me a reason. Kaunis duettoballadi, jossa on hyvin simppelit taustat. Tykkään erityisesti biisin melodiasta ja tunnelmasta.

True lovessa jo kaksi ensimmäistä lausetta iskivät suoraan omiin fiiliksiin. Pinkin biisien sanoitukset ovat aina omaa laatuaan, jotka erottuvat joukosta. Monipuoliset ja tunteitaherättävät sanoitukset ovat nimenomaan Pinkin suurin vahvuus.

How come you are not here. Loistava rytmi! Laulusuoritus jää tässä vähän varjoon biisin muille aineksille, joten ihan superfiiliksiä tästä ei saa, mutta hyvin tämä svengaa.

Slut like you. Tästä tuli hieman mieleen Christina Aguileran Vanity ja Bobblehead. Tämä voisi hyvin olla niiden biisien sisko. Jälleen kerran mieletön meno ja tässä alkaa kyllä jalka vipattamaan hurjaa vauhtia. Itse kuulisin tämän mieluusti sinkkuna.

The truth about love on oikeastaan ihan kiva biisi, mutta ei muuta. Biisi jää aika vaisuksi ja jo ennen puoliväliä tekee mieli vaihtaa seuraavaan.

Walk of shame on levyn parhaimmistoa ehdottomasti: hyvä meno, sanat ja fiilis. Toimiva kokonaisuus.

Here comes the weekend, Where did the beat go, Beam me up ja Try eivät herätä oikeen mitään fiiliksiä. Ei puolesta eikä vastaan. Vähän liian tasapaksuja, vaikkakin Here comes the weekendissä on eniten tarttumapintaa näistä neljästä.

Albumin loppupäästä oikeastaan omaan makuuni positiivisesti erittyy Is this thing on ja Good old days, mutta muut biisit ovat vähän sitten sellaista massaa.


Levy on selkeä ja yhtenäinen kokonaisuus, toisaalta jopa hieman liian yhtenäinen. Biisejä löytyy 17, ja se on aika poikkeuksellinen suuri määrä perusalbumille. Jos muutaman biisin olisi karsinut, ei kuuntelukokemus tuntuisi ihan niin pitkältä. Yleensä tykkään, jos albumilta löytyy enemmän kuin kymmenen biisiä, mutta jostain syystä tässä levyssä tulee vähän sellainen pitkäveteisyyden fiilis. Tyyli on tunnistettavaa Pinkiä, joskin ehkä suurimmat yllätykset jäivät uupumaan. Useampi biisi jää helposti päähän soimaan ja onneksi löytyy sopivasti menoa ja meininkiäkin, ettei ole liian balladi-painotteinen levy, sillä en usko, että sellainen sopisi Pinkin räväkkään tyyliin. Vaikka tämä mielestäni onkin kelpo levy ei se ihan yllä edeltäjänsä tasolle.

Kuuntele: Just give me a reason, Walk of shame, Slut like you
Skippaa: Beam me up, Try, Where did the beat go?

perjantai 21. helmikuuta 2014

Liza Marklund: Paratiisi (2001)


Paratiisi on ensimmäinen Liza Marklundin kirja, jonka olen nyt lukenut. Kummempia ennakko-odotuksia ei juuri ollut, joten aloin lukemaan täysin puhtaalta pöydältä.

Alku herätti mielenkiinnon, sillä dekkari, jota ei ole kirjoitettu jollain tavoin poliisin näkökulmasta on ainakin omassa lukuhistoriassani ollut harvinainen. Kirja on kirjoitettu toimittajan näkökulmasta, mutta tapahtunut murha ei kuitenkaan ole toimittajan aivan koko elämä. Mukaan mahtuu taistelua lehden toimituksessa ja myös ongelmia päähenkilö Annikan omassa siviilielämässäkin, totta kai.

Alku oli herätti mielenkiintoa, mutta pohjustuksen sälkeen seurasi pieni notkahdus tarinassa. Jouduin siinä muutamien sivujen ajan pakottamaan itseni lukemaan eteenpäin, sillä taphatumat eivät tuntuneet siinä kohtaa kovin mielenkiintoisilta kokonaiskuvaa ajatellen.

Tämän pienen notkahduksen jälkeen palattiin taas takaisin raiteille, ja sen jälkeen lukemista ei olisi malttanut lopettaa. Marklund kehittelee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin juonenkäänteitä, jotka ainakin tässä kirjassa pitävän lukijan koukussa loppuun asti.
Poikkeuksena muihin dekkareihin, tässä erityisesti henkilöiden väliset suhteet kuvaillaan poikkeuksellisen hyvin, joka tuo kirjaan mukavan lisäsäväyksen. Sen sijaan, että oltaisiin keskitytty vain päähenkilön tunnekuvauksiin, otetaan myös muutama tärkeä sivuhenkilökin mukaan.

Päähenkilö on sopivan tavallinen ja ainakin omasta mielestäni jopa ärsyttävä. Tämä tekee hänestä mielenkiintoisen, koska hän ei ole tylsän täydellinen kaunotar, josta kaikki pitävät ja jonka kaikki haluavat, ja hän tekee virheitä, joita muut eivät välttämättä pysty antamaan anteeksi.

Miinuspuoleksi sanoisin paikoitellen liian pitkät ja luennointi-tyyppiset puheenvuorot. Ehkä se kuuluu osana kirjan ideaan, mutta mielestäni joitakin dialogiosuuksia olisi voinut hieman paloitella ja lisätä väliin vaikka toisen osapuolen reaktion tai jonkun kuvauksen, mitä puhuja teki samalla. Näin pidemmätkin puheenvuorot olisivat olleet lukijaystävällisempiä.

Loppu ei mielestäni lässäytä kirjaa, vaikka jääkin osittain avoimeksi. Kokonaisuudessaan ihan hyvä kirja, ja ehdottomasti haluan lukea jonkun toisen Marklundin teoksen, sillä epäilen, että hyvästä juonestaan riippumatta tämä ei ole hänen parhaimmistoaan.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #7 Dancing queen

ABBAn parhaimpien biisien listan sijalle 7 sijoittui kaikkien aikojen tanssilattiaklassikko Dancing queen, joka löytyy Arrival-albumilta (1976) ja jonka työnimenä oli Boogaloo.

Tässä on sellainen ABBA-klassikko, joka tuskin kaipaa selityksiä, miksi se on listalle päässyt mukaan. Monen mielestä tässä on varmasti ABBAn paras biisi, ja yksi tunnetuimmista. Etenkin biisin piano-osuudet ovat varmasti sellaiset, jotka kaikki tuntevat ja yhdistävä heti ABBAan. Jotain biisin vaikutuksesta kertoo jo se, että Frida rupesi itkemään kuultuaan pelkästään instrumentaaliversion ilman sanoja. Melodia todella on vangitseva ja oikein 70-luvun ominainen diskohitti, joka toisaalta säilyy ajattomana vuodesta toiseen. Biisi kestää kulutusta ja vielä monien satojen kuuntelukertojen jälkeen tuntuu, että löydän tästä aina jotain uutta. Jonkin vivahteen, jonkin kitarasoinnun, jonkin laulukikan.

Pyörittelin Dancing queenin paikkaa ehkä pisimpään kaikista, mutta alusta asti tiesin, että se ei omassa listassani ole aivan sillä kirkkaimmalla sijalla. Vaikka Dancing queen onkin yksi niistä ensimmäisistä ABBAn biiseistä, joihin tutustuin ja jota kautta ihastuin bändin musiikkiin, niin siitä huolimatta lämpenin biisille yllättävän hitaasti. Luulisin, että pari kolme vuotta olin ABBAa jo ehtinyt aktiivisesti kuunnella, kunnes tajusin, miten nerokas biisi on kyseessä. Ja vaikka olenkin Dancing queenia nyt vuosia kuunnellut ja ihaillut, niin aina sen kuullessani tulen hyvälle tuulelle ja uppoudun täysin sen taustoihin, melodiaan ja laulustemmoihin. Dancing queen on yksi niistä harvoista biiseistä, joihin ei koskaan voi kyllästyä ja jolle ei koskaan löydy tarpeeksi ylistyssanoja.

Youtubesta löytyy sekin pätkä, jossa Agnetha ja Frida laulavat biisin vaihtoehtoisia sanoja ennen lopullista versiota.

Valitsin tähän biisin livevedon, koska se etenkin on juuri sellainen, että kylmät väreet menevät selkää pitkin ja samalla miettii, miten upeaa olisi ollut nähdä ABBA livenä. Ja katsokaapa, millaiset iloa biisi levittää yleisöön. Aivan ihanaa!


maanantai 17. helmikuuta 2014

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #8 Take a chance on me

ABBAn kahdeksanneksi parhaaksi biisiksi valikoitui The Album-pitkäsoitolta (1977) löytyvä Take a chance on me, jonka instrumentaaliversion työnimenä oli Billy boy. Sinkkunahan biisi julkaistiin kuitenkin vasta vuoden 1978 tammikuussa.

Idea biisiin syntyi, kun Björn oli juoksulenkillä ja askelien rytmi alkoi takoa päässä ("Take a chance, take a chance"). Ja juuri sellainen rytmi biisissä on, että siitä väistämättä lähtee jalka tapsuttamaan tahtia ja biisi jää päähän jumittamaan. Hyvänmielen rakkauslaulu, jossa laulun kertoja on päättänyt valloittaa ihastuksensa, vaikka joutuisikin odottelemaan tovin jos toisenkin. Hän kuitenkin tietää, että kestävä ja aito rakkaus on kaiken vaivan arvoista. Biisi johdattelee mukaansa tanssilattialle ja pitää hyvin otteessaan.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: "It's magic!"

 


sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Päivä 6: Minun päiväni

Siitähän on yli kuukausi! Miten voisin muistaa, mitä tein 1.12.2011?
*tauko*
Haluatteko tietää kaiken? Aamupaskasta alkaen?
Niin, sitähän minäkin.
*tauko*
Hyvä on. Heräsin aikaisin. Tarkkaa aikaa en osaa sanoa, onhan joulukuussa pimeää ainakin yhdeksään asti. Heräsin siis ennen valoisan tuloa. Naapurin ikkunassa ei ollut valoa ja se ämmä... - no nainen sitten, on hereillä aina tasan seitsemältä ja sytyttää varmaan talonsa jokaisen valon. Heräsin siis ennen seitsemää, ehkä puolelta. Söin aamiasta ja luin aamun lehteä.
Olin syömässä ja puhelin soi. Siellä oli vaimoni.
*tauko*
Lailako? Äh, tarkoitin tietenkin rakastajatartani. Lailahan oli tosiaan vielä nukkumassa. Mutta tämähän on luottamuksellista? Täytyyhän sitä miehen pysyä vireänä. Jos olette nähneet Lailan, niin ymmärrätte kyllä, että hänestä ei paljon vireyttä irtoa. Voitte vaikka tarkistaa puhelimeni soittohistorian.
*tauko*
Ai mitä, olette tehneet sen jo? Tehän olette tehokkaita...Millähän konstilla olette saaneet luvat siihen? Eihän tämä Amerikka ole, mutta ihmettelen silti...
*tauko*
En minä ole vastuussa siitä, kenen nimissä Irenen puhelin on. En edes tunne Irenen poikaystävää--
*tauko* 
On poliisi vai? No en tosiaankaan tiennyt. Mulla ole mitään intressejä olla poliisien kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin kunniallisen kansalaisen tarvitsee. Ireneltä olen aina vain yhtä asiaa halunnut ja sen merkeissä on aina tavattu. En ole edes hänen kotonaan käynyt.
*tauko*
Hotellilla, ravintolassa, milloin missäkin...
*tauko*
Tosiaan puhuin puhelimessa Irenen kanssa hetken, ei sen kummempaa.
No, jos välttämättä haluatte tietää, niin sovimme seuraavalle päivälle treffit. 
Sen jälkeen lähdin salille, jossa olin pari tuntia, ehkä yhdeltätoista lähdin pois ja menin lounaalle. Mulla on sinne salille kausikortti, joten ei tarvitse ilmottautua tiskillä. Sitten lähdin--
*tauko*
Mitä helvettiä mä sille voin, jos teidän kätyrit eivät ole tunnistaneet mua? Leimasin korttini tullessa, mutta lähteissä ei tartte leimata. Sitä paitsi, mitä merkitystä tällä kaikella on? Mä en ole tehnyt mitään rikollista!
*tauko*
Miten niin se juuri on ongelma? No tietenkin olen elämässäni rikoksia tehnyt! Siis en vaan ole jäänyt kiinni... Kyllä te muhun voitte luottaa, hei! 
*tauko*
En tosiaankaan tiedä mitään mistää asiakirjoista tai sinisestä repusta? Siis vihreästä. Sininen ja vihreä, nehän on melkein sama asia. Ette te nyt tuon perusteella voi vetää mitään johtopäätöksiä!
*tauko*
Helvetti, päästäkää irti! Odottakaa niin mä mietin tarkemmin, mitä tein sillon joulukuun alussa. Kyllä tämä varmasti saadaan selvitettyä ja kaikki on tyytyväisiä. Mä olen toiminut vain annettujen ohjeiden mukaan, en mä ole mitään sooloillut. En varmana ole! 
*tauko*
Pääkkönen puhuu paskaa, ei siihen voi luottaa. En tosiaankaan ole ollut poliisiin yhteydessä, hei...
*tauko*

torstai 13. helmikuuta 2014

Jo Nesbø: Poliisi (2013)


Olen lukenut kaikki muut Jo Nesbon romaanit paitsi Aaveen. Aina uuden aloittaessani kyseinen kirja on tuntunut parhaimmalta. Lepakkomies oli Harry Hole-sarjan ensimmäinen ja ihan ok, vaikkei mielestäni läheskään samaa tasoa kuin kaikki sitä seuranneet osat.


Nyt luin Poliisi-romaanin alle viikossa, ja neljänä päivänä vielä suurin osa ajasta meni töissä. Eli lukuaikaa oli oikeastaan aika rajallisesti, mutta kun on tarpeaksi hyvä romaani, kirjaa lukee mielellään eikä lukeminen tunnu urakalta.

Poliisi on siis jälleen osoitus Nesbøn nerokkaasta tavasta rakentaa monisäikeinen juoni ja vetää lukijalta matto alta usemmankin kerran. Jos Nesbøta lukiessa luulee tietävänsä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuka on syyllinen, voi olla varma, että on väärässä. Vaikka olenkin kokenut Nesbøn lukija, niin kuvittelin, että osaan jo ennustaa hänen kikkailunsa ja ajatella tarpeeksi monen mutkan kautta, jotta osaisin ennustaa, mihin mikäkin tapahtuma lopulta vie.
Niin enpäs vaan osaakaan. Monissakin kohdissa kyllä arvelin, että nyt minua lukijana vedätetään ja kunnolla, mutta koska aivoni eivät keksineet vaihtoehtoista selitystä, antauduin vedätettäväksi. Joskus kyllä aavistelin juonen kulun oikein, mutta silti takavasemmalta tuli yllättävä käänne, johon en ollut varautunut. Ja tässä Nesbø on parhaimmillaan: johdatellessaan lukijaa väärään suuntaan ja uskotellessaan, että nyt tästä henkilöstä paljastuu syyllinen, kunnes sitten seuraavassa luvussa selitetäänkin, että eipäs tämä ollut mitään tai että tämä olikin johdatus aivan muuhun. Yllätyksiä riittää, tarina etenee ja pysyy mielenkiintoisena ensimmäisestä sivusta viimeiseen. Suvantovaiheita ei tässä romaanissa ollut vaan jokainen rivikin vei tarinaa eteenpäin.

Juonesta en kauheasti voi kertoa, sillä olisi liian helppo sortua paljastamaan sellaisiakin pieniä yksityiskohtia, jotka ovat tarinan jännityksen kannalta merkittäviä. Luvassa on poliisimurhien ratkomista Oslossa ja tutkintojen polkiessa paikallaan, tarvitaan apuun useampiakin tuttuja hahmoja, joiden yhteistyöllä on ennenkin saatu kinkkisetkin tilanteet ratkottua.

Poliisi on sellainen romaani, että sitä ei kannata lukea, jos ei ole lukenut aiempia kirjoja. Ja huomasin jopa, että minua haittasi jo se, että en ollut Aavetta lukenut. Tällöin kokonaisjuonessa ja Harry Holen elämänkaaressa oli selkeä aukko, aaveen mentävä aukko.
Poliisissa viitataan paljon aiempiin romaaneihin ja myös Harry Holen hahmon tämänhetkisen tilan ymmärtämisen kannalta on tärkeää, että tuntee menneisyyden. Poliisista en siis suosittele aloittamaan sarjan lukemista vaan ihan sieltä alusta, Lepakkomiehestä. Koska Harry Hole muuttuu jokaisessa kirjassa hieman ja aina seuraava kirja omalta osaltaan vaatii aiempien tapahtumien tuntemista, jotta kokonaisuus hahmottuu eheänä. Poliisissa Harry Holesta on muodostunut jo käsite kollegoidensa keskuudessa, sillä hänellä on vioistaan huolimatta erityinen silmä murhien ratkomiseen. Etenkin yhdessä kohtaa kirjaa jännitys tiivistyi niin kovasti, että oli pakko lopettaa lukeminen hetkeksi. Vaikkei kyse ollutkaan mistään verilöylyhetkestä, oli tapahtumien johdattelu viety siihen pisteeseen, että ratkaisun hetki tuntui olevan kulman takana. Ja ratkaisun lähetessä aina tietää, että jotain on vielä odottamassa takataskussa.

Vaikka aiemmissa kirjoissa on ollut juonenkäänteitä, yllätyksiä ja karmivia hetkiä, tahtoisin sanoa, että Poliisi on nerokkain, monipuolisin ja toisaalta selkein kokonaisuus. Myös se, miten lopussa jää monen hahmon kohtalo auki ja mihin lauseisiin kirja päättyy, antaa viitettä, että kirjailijalla on jo tieto siitä, mitä seuraava kirja pitää sisällään. Lisäksi kovasti jäi kaivertamaan, että erään tietyn henkilön kohtalo jäi edelleen auki, sillä Poliisissa annettiin (jälleen) hieman uskoa, että nyt olisi päätetty, mikä tämän hahmon tulevaisuus on. Tämä siis kaivertaa hyvässä mielessä, sillä vaikka toivoinkin ns. päätöstä hahmolle, niin toisaalta kyseinen hahmo tuo muassaan takuun siitä, että tapahtumat pysyvät mielenkiintoisina ja monipuolisina.
Eli ainakaan vielä Poliisi ei päätä Harry Hole-sarjaa.

Suosittelen ehdottomasti kaikkia dekkarin ystäviä tutustumaan Nesbøn tuotantoon. Juonet ovat monikerroksisempia kuin perusliukuhihnadekkarit, joissa valitettavan usein syyllisen arvaa jo kirjan puolivälissä. Nesbøn luomat hahmot ovat viimeiseen asti mietittyjä ja mielenkiintoisia persoonia, joita vihaa, rakastaa tai säälii. Ja parhaimmillaan kaikki tunteet voivat kohdistua kerralla yhteen hahmoon. Syyllisen löytäminen on aina hankalaa, mutta kun ratkaiseva valaistumisen hetki tutkinnassa koittaa, on se sellainen euforinen tunne niin Harry Holelle kuin lukijallekin, ettei toista samanlaista heti keksi. Kirjassa kuvataan ympäristöä, tapahtumia ja tunteita niin hyvin, että se imee täysin mukaansa, ja bussissa istuessaan voikin melkein kuvitella olevansa Oslon kaduilla ajelevassa ratikassa, sairaalan valvomossa tai poliisiopiston luokkahuoneessa.


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #9 Happy new year

ABBAn parhaimpien biisien listan sijalla 9 on uuden vuoden klassikko: Happy new year, joka löytyy Super trouper-albumilta (1980) ja jonka työnimenä oli Daddy don't get drunk on Christmas day. Täytyy sanoa, että jos työnimi olisi pysynyt niin eivät ABBAn kuuntelijat varmasti olisi uskoneet yhtyeen olevan tosissaan. Happy new year on tehty myös espanjaksi.


Aarteiden aarre, tämä biisi. Biisin kuulin ensimmäistä kertaa, kun törmäsin CD-singleen eräässä Tukholman levykaupassa. Hinta oli 49 kruunua ja vuosi 2001/2002. Päästyäni kotiin, laitoin levyn soittimeen ja liikutuin syvästi. Happy new year on melankolinen kappale, jossa kaikki tuntuu menetetyltä eikä todellista uskoa parempaan huomiseen tunnu olevan paljoakaan jäljellä. Vaikka biisissä näennäisesti toivotetaankin hyvää uutta vuotta, on se pikemminkin toteamus, joka vain kuuluu todeta vuoden vaihteessa, vaikkei sisimmässään tuntisikaan iloa vuoden vaihtumisesta. Biisin kertojalla on tarve jollain asteella edes yrittää löytää jokin positiivinen ajatus kaiken epätoivon keskellä.
May we all have our hopes, our will to try, if we don't, we might as well lay down and die, you and I.

Kuitenkin viimeisen säkeistön lopussa todetaan luovutusmielialalla: Seems to me now, that the dreams we had before, are all dead, nothing more than confetti on the floor - - Who can say, what we'll find, what lies waiting down the line, in the end of eigthy-nine. "

Happy new year on ahdistavan kaunis kappale, jossa toisaalta pidetään yllä toivoa, että täytyy yrittää toivoa ja uskoa huomiseen, jaksaa taistella, mutta toisaalta odotettavissa lienee vain lisää valheita ja epäonnistumisia.

Agnetha loistaa jälleen solistina, ja yhdessä vaiheessa koin biisin niin tunnepitoiseksi, etten pystynyt  kuuntelemaan sitä ilman itkemistä. Tämä, jos mikä, uppoaa suoraan syvimpiin tunteisiin.


 

maanantai 10. helmikuuta 2014

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #10 Lay all your love on me

Nyt ollaan päästy ABBAn parhaiden biisien listauksessa kymmenen kärkeen. Eli nyt vuorossa ABBAn kymmeneksi paras biisi, joka on Super trouper-albumilta (1980) löytyvä Lay all your love on me, jonka työnimenä oli vähintäänkin mielenkiintoisen kuuloinen Yarrafat.

Häpeällinen tunnustus ensin tähän alkuun: inhosin tätä biisiä, koska se oli mielestäni tylsä. Nyt en ymmärrä, miten olen voinut koskaan ajatella noin. Lay all your love on me on kaikkea muuta paitsi tylsä ja melkein tuntuu, etten ole tajunnut musiikista mitään, kun en ole tästä biisistä tykännyt.

Biisin hienous valkeni säkeistö kerrallaan. Tekisi melkein mieli sanoa, että jokainen säe on kuin oma biisinsä ja tarinansa, ja silti ne sopivat mutkattomasti yhteen luoden jälleen yhden helmen popmusiikkiin. Laulun kertoja paljastaa itsestään mustasukkaisia tunteita ja samalla tarpeen pitää mies koko ajan lähellään, koska tässä miehessä kuitenkin on jotain enemmän kuin aiemmissa. Kertosäkeissä on yksinkertainen sanoma, joka kuitenkin uppoaa syvälle kaihoisien taustasävelien saattelemana, ja lisäksi se, että säkeistä kertosäkeisiin siirtyminen on tehty mielenkiintoisesti liukumalla. Toisaalta biisi on haikea ja epätoivoinen, mutta omanlaisensa hymnimäisyys tuntuu luovan tarinan taustalle ja riiven väliin melkeinpä karmivia salaisuuksia. Kiehtova biisi kertakaikkiaan.

"It was like a shooting a sitting duck, a little small talk, a smile and baby, I was stuck. I still don't know what you've done with me, a grown-up woman should never fall so easily."


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Tuomas Holopainen: A lifetime of adventure (2014)

Tuomas Holopaisen tulevalta sooloalbumilta on julkaistu ensimmäinen single ja video, Johanna Kurkelan laulamana. Olen odottanut kovasti, miltä Tuomaksen soolojutut kuulostavat ja etenkin siinä vaiheessa meinasi kärsivällisyys loppua, kun kerrottiin, että hän on saanut inspiraationsa Don Rosan Roope Ankan Elämä ja teot-teoksesta. Don Rosa on lempparini ankkapiirtäjistä ja tuo kyseinen sarjakuvakokoelma on yksi parhaimpia. Luenkin sen vähintään kerran vuodessa. Joten asetelma Don Rosa & Tuomas Holopainen vaikutti erittäin lupaavalta.

Itse en välitä Johanna Kurkelasta, koska hänen ylipehmeä laulutyylinsä ei oikein ole koskaan herättänyt suurempia fiiliksiä. Onhan hänellä muutama biisi, jonka jaksaa kuunnella, muttei kyllä useampaa kertaa peräkkäin. Joten siinä vaiheessa sitten, kun laulaja julkaistiin, niin tulin romahduksella alas maan pinnalle ja aloin jo pelätä, että Kurkela pilaisi biisin. No, kaikella pitää antaa mahdollisuus. Ja pelkäsin turhaan. Tähän Kurkela sopii onneksi hienosti ja tuntuu, että henkäilykin on hallinnassa. Eli varsin nautittavan kuuloista laulantaa.

Vaikka biisissä melodia kulkee aika lailla samoja ratoja, ei se haittaa vaan sopii tunnelmaan ja kokonaisuuteen kuin nokka päähän. Ensimmäisten kuuntelukertojen aikana mietin vain, miten täydellisesti tämä biisi kuulostaa olevan osa Elämä ja teot-teosta. Biisin rytmi, raikkaus, taustalla soiva viulu ja alun kulkuset sekä alun ja lopun yhtenäisyys ovat täydellinen musikaalinen visio siitä, miltä kirja voisi kuulostaa. Jos en tietäisi, mikä A lifetime of adventuren inspiraation pohjana on ollut, en välttämättä osaisi sitä siihen yhdistää, sillä vaihtoehtoja olisi liikaa. Silti vaikka tiedänkin, ei se välttämättä olisi taannut sitä, että kokisin tämän sopivaksi vaan aivan hyvin olisi voitu mennä täysillä metsään, sillä Elämä ja teot on kuitenkin itselleni niin merkittävä kokonaisuus. Mutta biisiä kuunnellessani näin kirjan sivujen ja piirrosten pyörivän mielessäni, näin revontulet, lumihanget, tähtitaivaan, heiluvan hakun Roopen kädessä, Kultu Kimalluksen salaperäiset askeleet ja korujen helinän...

Nyt en malta odottaa albumia, joka julkaistaan (vasta) 11.huhtikuuta.
Tässäpä vielä biisilista, jota nyt katselee aivan eritavalla, koska on kuullut ensimmäisen maistiaisen:

1. Glasgow 1877
2. Into The West

3. Duel & Cloudscapes
4. Dreamtime
5. Cold Heart Of The Klondike
6. The Last Sled
7. Goodbye, Papa
8. To Be Rich
9. A Lifetime Of Adventure
10. Go Slowly Now, Sands Of Time


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Die Hard (1988)

Elokuva: Die Hard
Vuosi: 1988
Ohjaaja: John McTiernan
Näyttelijät: Bruce Willis, Bonnie Bedelia, Alan Rickman, William Atherton

Die Hardin sankari, poliisi John McClane, saapuu vaimonsa firman juhliin Los Angelesissa sijaitsevaan pilvenpiirtäjään, jossa firman tilat sijaitsevat. Kesken parhaimman juhlahumun rakennukseen tunkeutuu joukko saksalaisia terroristeja, jotka ottavat juhlissaolijat panttivangeikseen ja samalla ajavat eteenpäin omia, hämäriä tarkoitusperiään. John sattuu sopivasti  olemaan piilossa terroristien katseilta hyökkäyksen aikana, ja voi näin alkaa suunnitella väkijoukon pelastamista.

Katson toimintaleffoja jonkun verran ja pyrin välttämään sellaisia, jotka vaikuttavat olevan vain pelkkää ryskettä ja pauketta vailla suurempaa ajatusta. Yleensä sellaiset elokuvat, joissa pelti alkaa rutista ensimmäisen vartin aikana, eivät tarjoa edetessäänkään kummempia elämyksiä.

Olin ennakkoluuloinen Die Hardin suhteen, koska olin kuullut, että se on monien miesten lempielokuva, koska siinä tapahtuu "koko ajan", ja Bruce Willis on pääjehuna pistämässä rikollisia kanveesiin. Ajattelin kuitenkin sivistää itseäni ja katsoa leffan, jotta voisin olla siitä jotain mieltä. Pelkkien ennakkoluulojeni perusteella ajattelin, että leffaa tuskin jaksaa katsoa loppuun, ja ensimmäiset viisi minuuttiakin mietin, että pitäisiköhän lopettaa katsominen jo tässä vaiheessa ja tehdä jotain hyödyllisempää.

Jatkoin elokuvan katomista, sillä ajattelin, että onhan tämä nyt loppuun katsottava, ja yhtäkkiä elokuva olikin vetänyt minut kokonaan imuunsa. Bruce Willis on aivan loistava näyttelijä, joten toisaalta ei pitäisi yllättää, että elokuvaan pääsi mukaan aika nopeasti. Vaikkei juoni suurempia yllätyksiä tarjonnutkaan, tykkäsin kuitenkin tarinan kulusta ja kliseisestäkin asetelmasta, jossa yksi poliisi, jolla perheasiat ovat vähän retuperällä, on se elokuvan sankari. Lisäksi Bruce Willisin hahmo John McClane on erittäin sympaattinen poliisi. Tykkäsin myös siitä, että sankaripoliisi oli vähän aikaa vihollisen niskan päällä eikä vihollinen tiennyt, miten se oli mahdollista. (Ei tämäkään harvinainen näky juonessa ole, mutta yleensä kuitenkin toimii, jos on hyvin tehty.) Käänteitä oli sopivasti, jotta mielenkiinto pysyi yllä, ja peltin ruttaamista ja verellä läträämistä ei onneksi ollut aivan mahdottoman paljon, vaikka elokuvan nimi niin antaisi ymmärtää.

Mielestäni Die Hard oli kaikenkaikkiaan hyvin toteutettu, mielenkiintoinen ja toimiva elokuva. Yleensä 80-luvun toiminta- ja poliisielokuvissa on omanlaistaan tunnelmaa enemmän kuin nykypäivänä tehdyissä. Niissä ei vielä olla vajottu kaikkien erikoistehosteiden loputtomaan suohon, jossa kaiken pitää näyttää isommalta ja hienommalta, jotta varmasti selviää, miten paljon erikoistehosteisiin on käytetty aikaa. Lisäksi pahimmillaan elokuvan alkupuoliskolla pitää päästä sukkuloimaan kaupungin kaduille ruuhka-aikaan ja pistää vähintään puolet autoista romuttamokuntoon. Siinä vaiheessa yleensä tulee hohhoijaa-fiilis ja mielenkiinto elokuvaan herpaantuu, mutta hohhoijaata ei onneksi Die Hardin kohdalla tullut.
Tämän voisin kyllä katsoa toistekin, sillä on sopivan viihdyttävä elokuva, ja Bruce Willis kerää lähes poikkeuksetta pisteet kotiin.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Christina Aguilera: Lady Marmalade (2001)

Satuin löytämään kirppikseltä täydennystä Christina Aguilera-levykokoelmaani. Bongasin 1 eurolla Lady Marmaladen pahvikansisinkun eli tämän, kun normisinkkukansissa oleva versio (eli tämä) jo kokoelmista löytyi. Senkin muistaakseni hankin kirppikseltä. Kannatti siis lähteä kiertämään, vaikka muuten saalis jäikin aika laihaksi. Lady Marmalade on ihan kiva biisi ja etenkin tämä versio, kun on neljä tasokasta laulajaa samassa. Svengaa mukavasti ja tuo aina mieleen Moulin Rouge-leffan.


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

TOP 30 ABBAn parasta kappaletta: #11 S.O.S.


ABBAn parhaimpien biisien sijalle 11 valikoitui ikivihreä S.O.S. Biisi löytyy ABBA-albumilta (1975) ja biisistä käytettiin aluksi työnimeä Turn me on. Agnetha lauloi biisin ruotsiksi omalla sooloalbumillaan Elva kvinnor i ett hus.

S.O.S. oli ABBAn seuraava isompi hitti Euroviisubiisi Waterloon jälkeen ja varmasti yksi niistä biiseistä, jonka lähes kaikki osaavat yhdistää ABBAan.
S.O.S. on selkeärakenteinen ja mieleenjäävä pop-biisi, jossa Agnetha loistaa taas särkyneiden sydänten kuningattarena. Raikas, tarttuva ja tuskallisen kaunis kipale, joka on hiottu täydelliseksi paketiksi jokaista elementtiä myöten.

"You made feel alive, but something died, I fear."

Youtube on täynnä mitä ihanampia vetoja tästä ajattomasta biisistä, joten on nyt ihan pakko valita useampi tähän loppuun.






.