lauantai 28. syyskuuta 2013

Erin: Sä osaat! (2013)


Hunningolla-debyytti nosti Erinin suureen suosioon eikä Vain elämää-tv-ohjelma ainakaan suosiota vähentänyt. Nyt ulkona on Erinin kakkosalbumi Sä osaat!

Ensisinkku Ei taida tietää tyttö oli sanojensa puolesta hyvin vaisu eikä sitä oikein ensikuuntelujen jälkeen jaksanut kuunnella, vaikka radiot sen ottivatkin omakseen. Ensisinkuksi huomattavasti vaisumpi kuin Vanha nainen hunningolla.

Älä tule hyvä tyttö on albumin aloitusraita ja omalla tavallaan aika mielenkiintoinen biisi. Biisissä esiintyvät "Joo-o, ahaa, just noin, sä osaat"-kiekaisut ovat toisaalta tosi söpöjä ja toisaalta äärimmäisen ärsyttäviä. Ainakin biisi erottuu muista biiseistä ja varmasti edukseen myös radiossa, jos tästä tehdään sinkku. Sanat tarjoavat kyllä paljon enemmän ajatusta kuin Ei taida tietää tyttö-biisissä. Kyllä tämä biisi plussan puolelle menee.

Seuraavaksi matkataan Toiset mimmit-kipaleen tahteihin. Mietin jonkun aikaa, mikä tässä kuulostaa tutulta ja sitten tajusin, että tässä on selvästi kuultavissa vaikutteita Vain elämää-ohjelmasta tutusta Mitä tänne jää-coverista. Mutta se ei varsinaisesti haittaa vaan biisi kyllä toimii oikein mukavasti.

Laura tietää sen ei oikein jaksa säväyttää eikä biisistä oikein irtoa mitään sanottavaa. Tämä on siinä rajalla, että menee tylsästä sinne ärsyttävyyden puolelle.

Väärä mies-biisin sävellys on todella tunnelmallinen ja sanatkin ovat mielenkiintoiset. Mielestäni biisissä yhdistyvät vanhat Suomi-filmit, surulliset karusellin hahmot, Erinin Vanha sydän-kipale ja hitusia Anastasia-piirretyn Once upon a December-kappaleesta.

Mä kuulun tähän-biisin melodia on kiva, mutta muuten biisi jää vähän vaisuksi. Biisi on nätti, mutta ei tarjoa suurempaa fiilistä tähän väliin.

Kakkukahvit kertoo Erinin omista kokemuksista, miten hän epäonnistui kakkukahvikestien järjestämisessä. Sanat on hauskat, mutta kertosäe jää säkeiden varjoon. Pikkuisen enenmmän volyymia, niin biisiin olisi saatu enemmän potkua.

Annan maani pyöriä erottuu edukseen albumin muista biiseistä. Tässä on jotain sopivan aikuismaista ja syvyyttä. Tämä on todella kaunis biisi ja osoitus siitä, miten pitkälle Erin on kehittynyt. Hienoa

En sano on kyllä kaunis biisi myös. Sopisi illan viimeiseksi biisiksi, jossa on mielettömästi tunnelmaa ja tunnetta.

Oisko se toi-biisin vahvuus on sanoissa. Tykkään tästä, vaikka taustat ovatkin aika vaatimattomat. Kiva ja söpö biisi, kuten Erinkin artistina on.

Jos pitäisi valita yksi sana kuvaamaan Erinin uutusalbumia, valitsisin sanan "raikas". Albumi todella on jotain joka erottuu kaikenmaailman Chisuista ja Anna Puista, ja onhan Erinillä tunnistettava äänikin. Albumi kuulostaa suhteellisen samalta kuin ensimmäinenkin, mutta tässä Erin kyllä kuulostaa varmemmalta. Mielestäni tästä kuulee, että ei olla enää ensimmäistä kertaa asialla vaan hommaa on harjoiteltu ja biiseihin on paneuduttu. Tavallaan tykkäsin ekasta albumista, mutta jälkeenpäin se aiheutti enemmänkin ärsytystä ja radiosoitto pilasi monet biisit. Ei vaan pitäisi kuunnella radiota liian usein, jos tykkää jostain biiseistä.

Albumi ei tee suurta eroa ykköseen, eikä välttämättä tarvitsekaan. Tämmöinen tyyli sopii hyvin Erinille eikä Suomessa ole toista samanlaista. Erinille on paikkansa ja tykkään kyllä tämäntyyppisesti musiikista. Albumi on todella tasokas ja Erin on kehittynyt aivan mielettömästi Nylon Beat-ajoista ja mieletöntä, että tekee omia biisejä aivan alusta asti. Silti omalla kohdallani tästä albumista puuttuu vielä se jokin, joka räjäyttäisi pankin. Ehkä korvani eivät jaksa kuunnella pelkkää Eriniä 10 biisiä putkeen, ehkä sinne kaipaisi jotain vaihtelua. En osaa sanoa tarkalleen, mistä kiikastaa, mutta ei tämäkään albumi täysillä sytytä, vaikka monet biisit todella upeita yksittäisinä ovatkin. Albumi on täydellinen tunnelmointilevy kesäiseen iltahämärään tai aamuyöntunteihin, kun nuotion hiillostuneet puut savuavat ja aurinko alkaa hiljalleen nousta taivaanrannan takaa.


Kuuntele: Annan maani pyöriä, Väärä mies, En sano
Skippaa: Laura tietää sen, Ei taida tietää tyttö, Kakkukahvit

torstai 26. syyskuuta 2013

Väsyttää

Tämä teksti on kirjoitettu vuoden 2012 alkupuolella, Haastavaa kirjoittamista-blogin haasteen inspiroimana.

Viivi istui ruskeankirjavalla sohvallaan ja tuijotti TV:ssä pyöriviä hahmoja. Hän muisteli heidän nimiään, tuo vaalea taisi olla Brooke, mutta tuon nuoremman naisen nimeä hän ei muistanut. Eihän hän toisaalta erityisen tiiviisti sarjaa seurannutkaan. Joskus jos sattui televisio auki hän saattoi sivusilmällä seurata sarjaa jos toistakin. Häntä huvitti, miten läheltä ihmisen kasvoja voitiinkaan kuvata, jotta varmasti nähtäisiin, miten yksinäinen kyynel vierähtää kohtalokkaan naisnäyttelijän huolella puuteroidulle poskelle.
Samassa Viivin puhelin pärähti soittamaan viime vuosikymmenen hittisävelmää. Viivi nousi sohvalta tiputtaen peiton samalla jalkoihinsa ja tallusteli keittiöön etsimään Nokiaansa. Kaivettuaan sen aamuisen Hesarin alta, näyttö vilkutti kollegan numeroa.
"En varmana vastaa", Viivi mutisi itsekseen. Hän oli saanut tarpeekseen töistä tulevista puhelinsoitoista, jotka tuntuivat häiritsevän jokaista vapaapäivää. Tietyillä työkavereilla ei tuntunut olevan mitään kunnioitusta pakollisia V-vapaapäiviä kohtaan. Viivi vei puhelimen sohvalle ja pinosi kaikki ruskeat sohvatyynyt kiusankappaleen päälle. Tukahtunut hittisävelmä jatkoi yhä soimistaan. Viivi näytti kieltään tyynypinolle, poistui huoneesta ja pamautti oven jälkeensä kiinni.

Hän makasi sängyssään ja teki päässälaskua siitä, montako tuntia töitä hän oli taas tälläkin viikolla painanut ja minkä verran väliin oli mahtunut unta. Lopputulos oli vähintäänkin masentava ja hän kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Koivun hohtivat kesäisen vihreinä, taivas oli sinistäkin sinisempi ja aurinkokin näkyi hymyilevän vastapäisen talon yläpuolella. Tympeä ilma, tympeä päivä, tympeitä kaikki!

Ovikello havahdutti Viivin ajatuksistaan. Hän puntaroi hetken, avaisiko vaiko ei, mutta päätti sitten nousta katsomaan, kuka meinasi hajottaa hänen ovikellonsa alkutekijöihinsä.
Oven takan seisoi hänen naapurinsa.
"Siellä on niin upea ilma, että sun on kerta kaikkiaan pakko lähteä lenkille mun kanssa", nainen intoili. Viivi nojasi ovenkarmiin ja tuijotti punatukkaista ystäväänsä jokseenkin tympääntyneenä. Niinkuin häntä kiinnostaisi ravata helteessä pitkin polkuja ja mäkiä.
"En nyt taida ehtiä", Viivi tokaisi ja seurasi katseellaan, miten joku typerä piski kipitti kieli ulkona omistajansa remmissä.
"Eikö sulla ole vapaapäivä", naapuri ihmetteli. Viivi haukotteli.
"Joo, mutta ajattelin nukkua", hän tokaisi lyhyesti. Nyt se rakinkuvatus peuhasi jonkun toisen karvaturvan kanssa. Eikö koirien pitäisi olla jossain suljetussa aitauksessa eikä hänen porttinsa takana?
"Mutta pieni liikunta piristäisi ja saisit happea. En usko, että teillä siellä töissä on niin hyvä ilmanvaihto, että se ulkoilmaa korvaisi", nainen hymyili lähes ärsyttävän leveästi. Viivi mietti, miten ihmeessä tuokin jaksoi olla niin pirteä päivästä ja tunnista toiseen. Nainen oli kuitenkin kokenut rankempia asioita elämässään kuin Viivi, joka oli syntynyt rikkaaseen perheeseen ja elänyt suhteellisen helppoa elämää vielä aikuisiälläänkin. Eikö tuon naisen pitäisi mielummin istua kotona hautomassa itsemurhaa ja itkemässä poskensa raidallisiksi?
"Ei nyt vaan huvita. Olen nukkunut kaksi tuntia viime yönä ja yhteensä tällä viikolla kymmenen tuntia, eli tosiaankaan kiinnosta", Viivi tuhahti. Ystävän ilme venähti ja hän katsoi Viiviä myötätuntoisesti. Sekin ärsytti Viiviä. Miksei tuo nainen suuttunut hänelle, kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt menemään?
"Olet huolestuttavan kalpea tai oikeastaan harmaa. Etkö voi pyytää vähemmän vuoroja, jotta ehtisit joskus elää elämääsi ennen kuin se on ohi", nainen hymyili pienesti.
"Kuule, etköhän vaan hoitais omat asiasi! Mä kyllä tiedän, mitä teen", Viivi tiuskaisi ja pamautti oven kiinni jo toisen kerran saman tunnin sisään. Hän potkaisi tielleen osuneet lenkkitossut seinään ja kiehui raivosta. Hän ei jaksanut näitä ihmisiä, ei jaksanut sitten yhtään! Kyllä hän tiesi, mitä hän teki. Mikseivät kaikki vain jättäneet häntä rauhaan! 

Viivi meni kaivamaan kännykän tyynyjen alta ja näyttö näytti seitsemää vastaamatonta puhelua. Hän sammutti puhelimen katsomatta soittajia ja palasi takaisin sänkyyn. Hän kaivautui peittojen alle ja puristi tyynyä sylissään. Kyllä hän tiesi, mitä teki, aivan varmasti. Hän katseli jälleen ikkunasta ulos ja näki vastapäisen talon ikkunassa pariskunnan halaamassa toisiaan. Viivi sulki silmänsä ja yritti muistella, millaista se oli ollut, kun joku oli ollut kotona odottamassa. Hän ei pystynyt enää muistamaan, miltä miehen kädet tuntuivat tai miltä mies tuoksui. Hän oli unohtanut. Samoin kuin hän oli unohtanut oman elämänsä. Se oli typerän Mikon syytä...Kaikki oli hänen syytään. Kihlauksen purkaantuminen, keskenmeno, potkut edellisestä työpaikasta ja nyt jatkuva työnteko. Sillä miten muuten Viivi voisi kaiken unohtaa kuin työnteolla. Toivottavasti Mikko oli lentänyt jonnekin, missä kaktukset kasvavat.

Viivi vilkaisi rannekelloaan ja ajatteli rueta nukkumaan. Jospa hän heräisikin vasta sitten, kun kaikki olisi paremmin. Hän hymähti itsekseen, sillä ymmärsin sen olevan vain toiveajattelua. Silti jokin ajatus heräsi hänen mielessään. Ehkä hänen naapurinsa olikin oikeassa, ehkä hän tarvitsi vain raitista ilmaa ja unta. Niistä olisi hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä hän voisi vielä kerran yrittää palata normaaliin elämään ja etsiä uuden työpaikan tai yrittää järjestää potkut niille muutamalle sittisontiaiselle. Viivi virnisti itsekseeen, sillä ajatus ei kuulostanut lainkaan huonolta. Hän sulki silmänsä ja keskittyi punomaan uutta sotasuunnitelmaa, johon kuului myös kalavelkojen maksu eräällä Mikko-nimiselle miehelle.

tiistai 24. syyskuuta 2013

PMMP: Matkalaulu (2013)

PMMP julkaisi uransa jäähyväiskiertueen yhteyteen toisenlaisen kokoelma-albumin. Kyseessä ei ole kovimmat hitit-tyyppinen kokoelma vaan jotain muuta. Mukana on biisejä, jotka eivät sinkuiksi päätyneet ja hittisinkku Rusketusraidat on jätetty ko
konaan pois.
Levyä on pakko kuunnella ajatuksella, koska niin paljon PMMP:tä kuunnelleena päässäni ovat vahvasti alkuperäisen versiot. Ja vaistomaisesti yritän vääntää näitä uusia versioita vanhoihin muotteihin. Joten täytyy aloittaa jokainen biisi aina uudestaan alusta, että pystyy avautumaan tälle uudelle maailmalle paremmin.

Levy erottuu aiemmista PMMP:n levyistä, sillä etenkin laulu on hyvin vahvasti esillä. Biisit ovat riisutumpia versioita ja hyvällä tavalla pakottavat kuuntelijan pysähtymään ja kuuntelemaan sanoja, soittimia ja tunnelmaa. Sillä juuri tunnelma on hyvin vahvasti läsnä levyllä.

Kokonaisuus ei kuulosta miltään, mitä PMMP:ltä on totuttu kuulemaan ja nämä versiot ovat enempi kallellaan vaihtoehtomusiikin puoleen kuin sellaiseen, mitä radiosta normaalisti on totuttu kuulemaan. Tuleepa mieleen mielenkiintoinen ajatusleikki siitä, miten PMMP:n ura olisi edennyt, jos tämä olisi ollut ensimmäinen levy.

Näiden uusien versioiden taustalla kuullaan jos jonkimoista lintujen liverrystä, rahinaa, surinaa ja ties mitä muuta. Nämä tekevät albumista hyvin mielenkiintoisen kokonaisuuden, koska vaikka taustat kuulostavat sattumanvaraisilta plinkutuksilta, niin samaan aikaan niistä nousee esiin erilaisia tunnetiloja, jotka osaltaan vaikuttavat tapaan kuunnella tätä levyä.

Kiitos-biisin versio vasta mielenkiintoinen onkin. Biisiin on lisätty hieman ylimääräistä miesääntä. Todella jännä versio, ja jos tämän radiosta kuulisi, ei taatusti yhdistäisi PMMP:hen.

Kovemmat kädet kuulostaa jollain asteella jopa rankemmalta ja ahdistavammalta kuin alkuperäinen versio. Ihan kuin biisiä laulettaisiin laitoksen karuissa, tyhjissä käytävissä, jossa seinillä häilyy sukulaisten pelottavia kuvia.

Kesäkaverit toimii tämmöisenäkin versiona loistavasti. Tästä tulee mieleen sellainen kunnon kattilabändi, joka harjoittelee autotallissa ja toivoo joskus olevansa suuri ja menestyvä yhtye. Tämä versio voisi enemminkin olla Kesäkaverien ensimmäinen versio, josta sitten nykyisin alkuperäisenä versiona tuntemamme olisi se viimeinen ja hiottu versio.

Korkeasaari on survaistu alle kahteen minuuttiin ja osittain siitä tulee mieleen tämä hirveä tarve käydä paikoissa ja kokea asioita, mutta aikaa ei ole jäädä keskittymään tai nauttimaan ympärillä olevasta elämästä. Niinpä Korkeasaarikin kipitetään läpi minimiajassa ja tuskin enää myöhemmin muistetaan reissusta mitään tai mitä sen jälkeen tapahtui. Tästä tulee tietyllä tavalla vähän kontrastia muulle levylle, joka muuten tuntuu oikein pyytävän kuulijaa keskittymään, kuuntelemaan ja pysähtymään edes hetkeksi. Ehkä tämä mielleyhtymä syntyy vain omassa päässäni, mutta antaa silti ajattelemisen aihetta.

Kiva poikkeus biisilistaan on Se vaikenee, joka pelkää, joka on tuttu sellaisille, jotka PMMP:tä kuuntelevat enempi. Melkein tekisi mieli sanoa, että tämä on parempi kuin alkuperäinen. Mutta en vielä sano. Katsotaan myöhemmin uudestaan.

Ja nekin biisit, joita en nyt tässä erikseen mainitse, ovat jokainen takuuvarmoja taidonnäytteitä siitä, miten lahjakas ja monipuolinen yhtye PMMP on. Suosittelen tätä albumia sellaisellekin, joka ei ehkä aiemmista versioista ole mitään omaa löytänyt. Hieno ja tyylikäs lopetus uralle. Tämmöisiä vaihtoehtokokoelmia voisi tulla useamminkin.



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Aikakone: Paljain jaloin (uusi biisi 2013)

Aikakone esitti uuden Paljain jaloin-biisinsä Elämä lapselle-konsertissa ensimmäistä kertaa uudella kokoonpanolla. Kun Historiaan-biisi julkaistiin viime vuonna, en oikein tiennyt, mitä fiiliksiä biisistä tuli. Biisi on kaunis (etenkin sanat koskettavat), mutta silti siinä ei ollut tarpeeksi persoonaa, jotta se olisi jäänyt päähän soimaan. Ehkä sekin biisi löytää paikkansa, kun kuulee koko levyn kokonaisuudessaan.

Sitten vuoden 2012 Syksyn sävelessä Aikakone esitti seuraavan uuden biisinsä vielä Veran kanssa. Nirvana oli pirteä ja hauska biisi, joka kuulosti korvaani vahvemmalta ja varmemmalta kuin Historiaan.
Nyt Paljain jaloin-biisin kuultuani täytyy sanoa, että tässä on jotain ylimääräistä koukkua. Biisi on kevyen kesäinen ja laulutavassa oli jotain erilaista, vähän matalampaa ja pehmeämpää, ja tuo laulutapa tuo mielestäni kesäiseen fiilikseen ripauksen syksyisiä mausteita. Biisi kuulostaa siltä kuin siinä kerrottaisiin salaisuuksia kuiskutellen, jotta kaikki eivät kuulisi, miten kahden ihmisen välillä väreilee. Jotain salaperäisen positiivista. Paljain jaloin sekä kuulostaa Aikakoneelta ja samaan aikaan ei kuulosta. Vahva melodia ja sanat ovat tuttua ja turvallista, mutta silti biisissä on jotain, joka mielestäni erottuu aiemmasta tuotannosta. Hieno biisi ja herättää mielenkiintoa siihen, mitä muuta uusi levy pitää sisällään. Niin ja uuden biisin sanat on siis Jazun käsialaa. Mielenkiintoista!


(kuva)
Oheinen kuva Apu-lehden sivuilta. Veran saappaisiin on astunut 27-vuotias Jazu.

perjantai 20. syyskuuta 2013

PMMP: Matkalaulu II

Tänään julkaistiin PMMP:n erilainen kokoelmalevy Matkalaulu, jolla on uusia versioita vanhoista biiseistä. Itse marssin levykauppaan vasta huomenna, mutta Matkalaulun uudesta versiosta on julkaistu videokin.
Näyttää tältä:



Hyvin mielenkiintoinen versio. Biisin tunnelma on täysin erilainen kuin alkuperäisessä ja jopa niin, että sanojakin ajattelee aivan toiselta kantilta. Niin hieno tämä on, että sanattomaksi vetää. Videon tunnelma on toisaalta hyvin iloinen, riehakas ja tulevaisuuteen suuntaava, mutta yhdistettynä tällaiseen tunnelmoivaan biisiin, tietyt hetket videolla ovatkin hyvin haikeita ja tuntuu kuin aika olisi kokonaan pysähtynyt. Hieno video ja hieno versio. Tuskin maltan odottaa, miltä albumin muut kappaleet kuulostavat.

Agnetha Fältskog: Dance your pain away-single (2013)

Dance your pain away oli toinen sinkkujulkaisu Agnetha Fältskogin A-albumilta (2013). Biisin musavideossa on pätkiä fanien tekemistä videoista, jotka valittiin kesällä järjestetyn kilpailun kautta.
Dance your pain awayTykkäsin biisistä jo alusta asti, sillä siinä kuului hyvä meno. Sinkulta löytyy albumiversio sekä kolme remixiä. Jo alkuperäinen biisi antaa hyvän pohjan remixejä varten ja vielä, kun kyseessä on kunnon tanssitykitys, remixeistä luulisi helpolla saavan mieleenpainuvia. Cahill mix edit ei juurikaan poikkea huomattavasti alkuperäisestä versiosta, mutta on silti mukaansatempaava ja etenkin viimeinen minuuutti on edukseen.

Patrolla mix edit kuulostaa hieman avaruustyyliseltä. Syöksytään raketin mukana heti ensimmäisinä sekunteina kohti avaruutta, jossa tähdet loistavat, taivaankappaleet sinkoilevat ympäriinsä ja siellä painottomuuden tilassa joraillaan tämän remixin tahtiin. Toimii!

7th heaven mirrorball mix antaa nimensä perusteella odottaa jotain todella kovaa tykitystä. Alku alkaa aika maltillisesti, mukaan lisätään hitunen taivaallisia säveliä, keväisiä sointuja ja pyörivä A-discopallo. Vaikkei tässä bailatakaan eläimelliseen tempon tahtiin strobovalojen välkkeessä, on tämä nimensäveroinen versio ja takuuvarmasti toimisi bileissä kuin bileissä.

Sinkun hankin Universalin virallisen nettikaupan kautta ja ehdottomasti kannatti, vaikka remixit kuulisikin Spotifyn kautta. Kuulun kuitenkin siihen koulukuntaan, joka haluaa sinkut ja albumit mieluiten fyysisinä versioina.
 

tiistai 17. syyskuuta 2013

P.S. Rakastan sinua

Kirja: Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua (2004)
Elokuva: P.S. Rakastan sinua (2008) Ohjaus:  Richard LaGravenese, pääosissa: Hilary Swank ja Gerard Butler

Katsoin P.S. Rakastan sinua (P.S. I love you...)-elokuvan kauan sitten ja se todella kosketti (ja itkettikin). Jokin aika sitten huomasin kirjaston hyllyssä kyseisen romaanin, ja koska tarinan yksityiskohdat olivat jo ehtineet unohtua, päätin lainata kirjan. Yleensä pyrin aina tekemään niin päin, että luen kirjan ensin ja sitten vasta katson elokuvan, mutta nyt kävi toisin päin.

 Huomasin aika nopeasti, että muistin juonen vain pääpiirteittäin, mutta en tarkemmin henkilöitä tai tapahtumia. Eli melkein puhtaalta pöydältä lähdettiin. Ainut, mikä elokuvasta kummitteli kirjaa lukiessa, oli se, että mielsin Gerryn automaattisesti Gerard Butlerin näköiseksi. Kirjan alku tuntui lähtevän liikkeelle todella hitaasti, mutta piristyi onneksi aika pian. Suomennoskin tämän kirjan kohdalla on yllättävän

hyvä ja pilkutkin enimmäkseen omilla paikoillaan.

Kirja kertoo Holly Kennedystä, joka menettää aviomiehensä Gerryn ennen kuin täyttää 30 vuotta. Kirjassa kuvataan yksin jäämisen tuskaa, perhesuhteita ja tietysti sitä, miten Gerry auttaa Hollya eteenpäin elämässä kuolemansa jälkeen. Kirja pitää otteesaan, ja välillä tekisi mieli harppoa sivuja, jotta pääsisi nopeammin Gerryn seuraavaan viestiin. Sivuhenkilöitäkin on sopiva määrä, jotta nimet pystyy oppimaan ja muistamaan.

 Samoihin aikoihin, kun itsestäni lukijana alkoi Hollyn itsesääli ja surussa rypeminen hieman kyllästyttää, eräs kirjan henkilöistä piti Hollylle "saarnan", joka herätti Hollyn huomaamaan, miten onkaan käyttäytynyt. Hollyn suhtautuminen suruun ja elämään on hyvin uskottava, ja onneksi kirja ei jätä huonoa makua suuhun vaan melkein alusta asti annetaan uskoa siihen, että tunnelin päässä on valoa. Kirjan loppu on sopiva tarinalle eikä pilaa juonen aikana syntynyttä tunnelmaa. Kokonaisuudessaan lukukokemus oli todella positiivinen ja voisin lukea kirjan myöhemmin uudelleenkin.

 Sitten ihan muutama sananen elokuvasta. Oli nimittäin pakko katsoa se heti kirjan lukemisen jälkeen, jotta voisi tuoreesta muistista vertailla teoksia keskenään. Elokuvissa täytyy luonnollisesti aina tehdä hieman muutoksia kirjan juoneen ja oikoa kulmissa, jotta saadaan useamman sadan sivun romaani mahdutettua muutaman tunnin elokuvaksi. Elokuvaversio on edelleen ihan hyvä, mutta oikeastaan jo puolivälin tienoilla alkoi hiertämään se, miten paljon muutoksia juoneen/yksityiskohtiin oli tehty. Elokuvaa katsoessa en pystynyt keskittymään täysillä itse tarinaan vaan siihen, mitä kaikkea oli jätetty pois. Tätähän ei saisi tehdä ja yritinkin antaa tällekin toteutustavalle mahdollisuuden. Etenkin loppu toimii paremmin kuin alkupuolisko eikä elokuva täysin onneton ole. Mutta verrattuna kirjaan - elokuva jättää paljon kylmemmäksi.
Näin aiheen vierestä vielä sanottuna pahempi kontrasti oli Slummien miljonäärin kirjan ja elokuvan välillä. Olin aivan järkyttynyt, miten huono elokuva kirjasta oli saatu aikaiseksi enkä edes voinut katsoa elokuvaa loppuun asti. Kirja kun oli ollut sellainen, että lukemista ei olisi halunnut keskeyttää edes nukkumisen ajaksi ja elokuvaa taas ei jaksanut katsoa edes pikakelauksella.


maanantai 16. syyskuuta 2013

Agnetha Fältskog: A (2013)


Agnetha Fältskog julkaisi uutta musiikkia sisältävän albumin 13.5.2013. Edellinen levy oli vuonna 2004 julkaistu cover-albumi My colouring book.

Ensinnäkin on käsittämättömän hienoa, että monien vuosien jälkeen Agnethalta ilmestyy täysin uutta materiaalia ja hän todella on näyttänyt nauttivan kaikesta.
Ja toiseksi. Sukelletaanpa albumin maailmaan.

Aloitusraita The one who loves you now on sellainen biisi, joka ei sopisi kenellekään muulle laulettavaksi kuin Agnethalle. Mahtavaa huomata, että Agnethan ääni kantaa aina vain ja saa kylmät väreet aikaan edelleen. Tällä biisillä luodaan albumille täydellinen tunnelma ja kun toisaalta ei toivoisi biisin loppuvan, niin toisaalta ei malta odottaa, että pääsee kuulemaan seuraavan raidan.

When you really loved someone on oli ensimmäinen sinkkujulkaisu. Olin totaalisen myyty jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Turhaa spekulointia tietysti, mutta tästä biisistä on kuulevinaan, että ajatus Björnistä on ehkä ollut taustalla. Ehkä monet mieltävät hänet Agnethan suureksi rakkaudeksi ja siksi tuo mielleyhtymä on monelle väistämätön.

Perfume in the breeze on sellainen biisi, joka luo mieleen musiikkivideon samantien. Yksinäisellä rannalla nainen tuijottaa horisonttiin kevyen tuulen puhaltaessa satunnaisesti ja silmät sulkiessaan hän näkee menneet tapahtumat mielessään. Pidän erityisesti kohdasta: "You vanished like a rainbow, from the horizon of my heart".

I was a flower-kappaleessa Agnethan äänen tunnelataus saa sydämen särkymään. "You made my colours fade..." Tuskallisen ja raastavan kaunista.

I should've followed you home on Gary Barlow:n ja Agnethan duetto. Heidän äänensä sointuvat kauniisti yhteen ja vaikken Garyn musiikkia ole koskaan kuunnellut, niin mielettömän hyvältä kuulostaa. Todella koskettava duetto, joka toivottavasti saisi suosiota osakseen. Molemmat ovat ammattilaisia ja tulkitsevat tämän biisin hyvin vahvasti.

Past forever. Agnethaa parhaimmillaan: koskettavan haikean surumielistä. Äärettömän kaunis biisi, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi.

Dance your pain away. Alkuun hieman epäilin nimen perusteella, että mitähän täältä nyt tulee. Mutta en saisi epäillä Agnethan biisejä missään vaiheessa, koska kerta toisensa jälkeen jokainen niistä todistaa paikkansa. Tämä on ehdottomasti eniten 2000-lukua ja toisaalta myös 70-lukua mukavasti sekoitettuna toisiinsa. Tässä on albumin menoraita, joka pakottaa mukaansa tanssilattialle. Ja näinhän sen menee: tanssi saa tuskan katoamaan.

Bubble."Rainbow skies, northern lights, tales from falling satellites, like fireworks you're breaking trough, the love I feel, you feel it too". Tämä on rakastuneen täydellinen rakkauslaulu, jossa kaikki toimii.

Back on your radio on jotenkin äärimmäisen söpö biisi. Agnethan äänen parhaimmat puolet ja monipuolisuus tulee tässäkin esiin, ja tämä jää mukavasti pääkoppaan pyörimään. Tässä on hitunen ABBAn tunnelmaa.

I keep them on the floor beside my bed osoittaa sen, ettei Agnetha ole menettänyt otettaan biisien teossa. Täydellinen lopetus täydelliselle albumille.


Kokonaisuudessaan albumi on kaunis kaikinpuolin. Agnethan ääni on yksi kauneimmista, biisien tekstit ovat kauniita ja Agnetha näyttää edelleen äärimmäisen hyvältä. Ensimmäistä kertaa albumia kuunnellessani olin ensisekunneista loppuun asti voimakkaan liikutuksen vallassa. Osaksi siksi, että vihdoin vuosien jälkeen, oli mahdollista taas kuulla Agnethan ääntä. Ja toisekseen siksi, että albumi on suoraan sydämeen iskevä kokonaisuus, jota kuunnellessa ei tuntunut olevan ollenkaan tämän matoisen maan päällä. Vaikea pukea fiiliksiä sanoiksi, sillä tässä albumissa on jotain sellaista, mitä ei pysty selittämään.

Mielestäni on hienoa, että albumi on samaan aikaan tuulahdus Agnethan nuoruuden aikaisia soundeja, on se samaan aikaan sopivasti tätä päivää. Tuottajatiimi on tehnyt loistavaa työtä ja sanoitukset ovat äärimmäisen sopivat Agnethalle. Täydellinen kokonaisuus, täydellinen laulaja ja no, täydellistä kaikinpuolin. Enpä oikein muuta taida osata sanoa.


Kuuntele: koko albumi rauhassa ja ajatuksella. Anna musiikin asettua mielesi sopukoihin ja tuoda ehkä tukahdetutkin tunteet taas pintaa.


(Arvostelu julkaistu alunperin vanhassa Soitinkaupan ikkunassa-musiikkiblogissani, josta siirsin sen nyt päivitettynä versiona tähän uuteen blogiin.)


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Mielikuvituksen melodiat -musiikkiblogi (alkusanat)

Pitkän harkinnan jälkeen päätin pistää pitkäaikaisen musiikkiblogini jäihin ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Vaikka päivittelinkin blogia ahkerasti loppuun asti, jokin kaiversi mieltäni päivityksiä tehdessäni ja sitten yhtenä päivänä päätin, että nyt tarvitaan uusi alku ja uudet ajatukset. Ehkä kaiverruksen syy oli tarve tehdä muutoksia ja vanhan blogin rajoissa se ei tuntunut onnistuvan järkevästi.

Siksipä panin pystyyn uuden blogin, jonka pääpaino on edelleen musiikissa, mutta mukaan mahtuu nyt myös kirjoja, ajatuksia kirjoittamisesta ja jonkin verran elokuviakin. Mulla oli tuon vanhan blogini yhteydessä myös erillinen tarina-/kirjablogi, mutta kahden blogin ylläpitäminen ei oikein toiminut (lue: aika eikä inspis riittänyt), ja niinpä tuo tarinablogi jäi hunningolle, vaikka lukeminen ja kirjoittaminen on itselleni yhtä tärkeitä kuin musiikki. Nyt tässä blogissa saan nuo aihepiirit saman katon alle ja voin fiiliksen mukaan kertoilla kummasta vain. Ja säästää samalla kavereitani loputtomilta mielipiteiltä liittyen etenkin musiikkiin ja kirjoittamiseen.

Alkuun voin luvata, että blogissa tullaan näkemään ainakin arvosteluja (musiikki, leffa ja kirja), keikkaraportteja, biisilistoja, levyhankintoja, pieniä fiktiivisä tekstinpätkiä ja jotain muuta, mitä matkan varrella tulee mieleen. Postausaiheita saa toki ehdottaa, jos siltä tuntuu. Olen nyt yhtä innoissani tästä uudesta blogista kuin olin kolme vuotta sitten alottaessani ensimmäistä musiikkiblogiani.

Jos sitten vielä muutama sana omasta historiastani. Olen 80-luvulla syntynyt helsinkiläinen. Musiikki on ollut länsä monissa elämäntilanteissa niin kauan kuin jaksan muistaa, ja joskus muiden asioiden pettäessä alta, on musiikki tuntunut ainoalta pysyvältä asialta. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Ensimmäisiä omia tarinoitani olen keksinyt jo 5-6-vuotiaana eli ennen kuin osasin edes kirjoittaa. Sen jälkeen tarinoita on syntynyt tasaiseen tahtiin, joskus realistisempia ja joskus melkein mahdottomia. Tulen varmasti näistä mahdottomistakin antamaan joskus esimerkkejä, sillä suurin osa tarinoistani on onneksi edelleen tallella. Haaveissa olisi joskus vielä saada oma kirja julkaistua. Toivottavasti se joskus onnistuu, jos ei muuten, niin omakustanteena.

Eiköhän tässä ollut sopivasti alkusanoja, joilla päästään tämän uuden matkan alkuun.




.