Sivut

torstai 18. helmikuuta 2021

Mielikuvituksen melodiat lopettaa

Mielikuvituksen melodiat lopettaa.

Aloitin levyarvioiden tekemisen vuoden 2005 tienoilla, vaikka tämä blogi onkin paljon nuorempi eli melkein 16 vuotta olen kertonut internetille, mistä biiseistä tykkään. ;)

Tosiaan, vuodesta 2019 eteenpäin alkuvuoteen 2021 bloggailin muualla. Viime vuoden aikana huomasin, ettei tekstiä tullut enää yhtä helposti. Vaikka löysin supermahtavia uutuuksia, pääsin kuuntelemaan aloittavien artistien biisejä ja hehkuttamaan omia suosikkejani, oli se eteenpäin vievä palo ehtinyt sammua. 

Yksi syy on se, että sen sijaan, että arvioisin muiden luovuutta, haluan käyttää sen ajan nyt omien projektien tekemiseen. Blogin ylläpitämiseen alkoi mennä todella paljon aikaa, koska halusin tehdä taustatyöt riittävän hyvin ja toisaalta yritin löytää uusia tapoja kuvailla biiseistä syntyneitä fiiliksiä. Tuntui, etten voinut aina sanoa melodian soljuvan, kertsin tarttuvan tai biisin olevan korvaystävällistä kuunneltavaa. Pikkuhiljaa huomasin, että aiemmin hauska harrastus alkoi kasata paineita ja sen sijaan, että olisin vain nauttinut kuuntelemistani biiseistä, aivoni menivät "bloggarimoodiin" eli kuuntelivat musiikkia siltä pohjalta, että voisiko tästä sanoa jotain kivaa, onko tässä jotain esille nostettavia koukkuja ja niin edelleen. Välillä oli biisejä, joista todella pidin, mutta oli mahdotonta saada kasaan edes kahden lauseen pituista arviota.

Into musiikkiin ei ole kadonnut, mutta nyt tuntuu, että en vain jaksa blogata aiheesta. Voi olla, että  pidän taukoa ja ehkä into joskus palaa, mutta tällä haavaa tuntuu todella helpottavalta ajatella, että keskityn nyt muihin juttuihin.

Koska en henno heittää kokonaan pois tehtyjä "työtunteja", siirrän toisessa blogissa tekemäni bloggaukset tänne puolelle (automaation kautta, joten pahoittelut, jos kuvia puuttuu/linkit eivät näy upotuksina yms). Siltä varalta, että joskus palaan näihin aiheisiin ja tietenkin siksi, jos niistä kirjoitetuista teksteistä on jollekin iloa. 

Eli nyt sanon heipat, kiitän vielä kertaalleen lukijoita, blogiani linkkailleita ja niitä uusia artisteja, joiden biisejä sain arvioida. 

Pysykää terveinä, nauttikaa  keväästä ja kuunnelkaa musiikkia!




maanantai 19. lokakuuta 2020

Forwardman, Alestorm

  

Forwardman: Blue-eyed boy beat the drum (2020)

Forwardmanin debyyttisingle Twenty-six ilmestyi vuonna 2014, ja sitä on seurannut kaksi albumia. Tuorein single Blue-eyed boy beat the drum ilmestyi elokuussa 2020.

Forwardmanilla on tunnistettava tyyli, jossa pääosassa on tekstissä kerrottu tarina ja biisien omaleimainen tunnelma, josta minulle tulee aina mieleen keikka jollain brittiläisellä klubilla. BBBtD tarjoaa tuttua vahvatekstistä Forwardmania, mutta näyttää samalla artistista uuden puolen. Soundi on hiotumpaa uran alun tyyliin verrattuna, ja nyt mukana on jazzahtavia ja vähän folkmaisia vivahteita elektronista puolta unohtamatta. Single on kivasti etenevä biisi, jossa laulajan ääni nousee paremmin esille, kun soitantaa on viety hieman taaemmas. Kokonaisuus kuulostaa linjakkaammalta ja osoittaa hienosti sen, miten paljon artisti on biisinteossa kehittynyt vuosien aikana.

torstai 24. syyskuuta 2020

Swires: Holding Space


Swires on Allu Kettusen (laulu, kitara), Mikko Kirjavaisen (basso, taustalaulu) ja Pate Paukkosen (rummut, taustalaulu) vuonna 2019 muodostama kokoonpano, joka julkaisi syyskuussa 2020 Holding Space -EP:n. Trio luonnehtii musiikkiaan raskaaksi, melankoliseksi rokiksi.

EP koostuu kolmesta biisistä, jotka ovat tasapainossa keskenään. Wait and Yearn aloittaa vahvasti tarjoten kuulijalle selkeän johdatuksen EP:n saundimaailmaan ja As We Lay Down in Flames päättää kokonaisuuden koukuttavasti. Holding Spacen hieman kolmen minuutin jälkeen tuleva yllättävä nostatusinstrumentaali luo oivallisen kikan biisin muuhun, jopa turvallisen tuttuun maailmaan. Melkein sanoisin, että käsillä EP:n paras kohta, kun raskaat rummut tykittävät täysillä ja kitarat iskevät lisää sähköä ilmoille. Rytmitys oikein huutaa tummanpuhuvaa, terävää valoshow’ta, joka livetilanteessa saisi biisiin yhden ylimääräisen jysäyksen. Kyllä tällaista poppoota mielellään jossain kaupungin rock-klubilla kuuntelisi.

EP esittelee trion, jonka soitto soi vaivattomasti ja jonka laulajalla on musiikkityyliin sopivan rouhea ja miellyttävä ääni. Holding Space on selkeälinjaista rokkia, jonka synkässä tunnelmassa on aistittavissa vivahteita grungenkin suuntaan. Kokonaisuudessa on tekemisen meininkiä ja  rosoista asennetta, joka herättää kuulijan mielenkiinnon siihen, millaisen kokonaisen albumin poppoo voisi saada aikaiseksi, kun saundi saa aika kehittyä ja kasvaa.

perjantai 4. syyskuuta 2020

PA Kiiskilä: Ihmisen laulu

 Tamperelainen PA Kiiskilä julkaisi heinäkuussa 2020 Ihmisen laulu -nimisen pitkäsoiton. Albumi on artistin toinen, ensimmäinen Vapaudesta ilmestyi vuonna 2019.

Ihmisen laulun käynnistää Matka, joka on alle minuutin pituinen instrumentaali ja johdanto albumin folk/rock-tunnelmiin. Se avaa oven, jonka kautta voi hypätä kaarnalaivan kyytiin, ajaa Inariin ja pohtia mieleen juolahtavia kysymyksiä. Ihmisen matka koostuu yhdestätoista biisistä, jotka muodostavat eheän ja monipuolisen kokonaisuuden.

Katsomatta biisin nimeä, tuli minulle Inari-kappaleesta välittömästi selkeät kuvat pohjoisen loputtomista maanteistä, hiljaisuudesta ja vieressä istuvasta ystävästä. Pelkän tarinansa puolesta biisi voisi helposti olla kaverusten road tripistä kertova tunnelmointi, mutta melodian ja taustojen melankolisuus ja huuliharpun kaihoisa sointi saavat huomaamaan, että biisi koostuu useammasta kerroksesta. Se on kertomus rehellisestä ja syvälle vaikuttaneesta ystävyydestä, jossa toiseen on aina voinut luottaa eikä yhteistä matkaa koskaan unohdeta, tapahtui mitä vain. Inari nousi nopeasti suosikikseni, sillä useamman kuuntelukerran jälkeenkin se saa kylmät väret kulkemaan pitkin käsivarsia ja se, miten biisin loppu jää leijailemaan tyhjälle tielle kuin toteutumaton haave, saa ainakin minut kuuntelemaan kappaleen vielä kerran alusta.
“Kukaan ei meitä pelasta, se on selvä, joten tehdään se itse.”

Muutoin albumilta on vaikea nostaa esille yksittäisiä biisejä, sillä kaikki sopivat kokonaisuuteen ja jokaisesta löytyy mielenkiintoisia oivalluksia. Kaarnalaivassa pidin erityisesti (ei aivan peräkkäin tulleiden) lauseiden sisältämästä ajatuksesta: “Saman puun kaarnalaivat samaan aikaan lähti. — Virta vei jälleen yhden kaarnalaivan lisää.Värisuorassa puolestaan on letkeämpää poljentaa, jossa pyydellään tulitikkuja ja lusikoita, ja hurvitellaan yötä myöten kazoota räpellellen.

Kiiskilällä on mieleenjäävä, kertova laulutyyli ja äänessä on rouheutta, joka tuo kappaleissa kerrottuihin tarinoihin särmää ja kuulijalle tulee olo, että laulajalla on aito tarve saada tarinansa kuuluville. Biisejä on helppo lähestyä ja ne ovat juuri sellaisia, jotka sopivat intiimeille klubeille ja puistolavoille hämärtyviin iltoihin olut- tai viinilasin seuraksi. Rauhallisempien hetkien lisäksi albumi tarjoaa myös jalan taputukseen sopivia rytmejä, joten samaa kaavaa biisit eivät toista ja kuulijan mielenkiinto pysyy yllä albumin päättävään Älä käännä minua takaisin -biisiin saakka. Oikeastaan jokaisen kappaleen kohdalla tekisi mieli tutustua laulun kertojaan tarkemmin ja olla läsnä siinä hetkessä, josta tekstissä kerrotaan.

Ihmisen laulu koostuu puhuttelevista teksteistä, elämän herättämistä ajatuksista ja huomisen arvaamattomuudesta. Biisit kuulostavat ajatuksella rakennetuilta, mutta samaan aikaan ne ovat säilyttäneet tietynlaisen spontaaniuden tunnun ja niihin on jätetty hieman hiomattomia kulmia, joissa juuri piilee albumin viehätys.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Forwardman, Oskari Salama, Unzyme, Milla Rumi


Forwardman: Sleepwalk (2019)

Forwardman on laulaja-lauluntekijä Sakari Viitalan luoma musaprojekti, jossa yhdistyvät rouheat kitarat, elektronispainotteinen saundi ja ajatuksella tehdyt sanat. Forwardmanin tekemisessä on vahvasti brittiläistä tunnelmaa, johon vaikuttanee artistin tekemät lukuisat keikat saarivaltiossa. Musiikkia Forwardman on julkaissut vuodesta 2014 alkaen, ja viimeisimpänä Sleepwalk-single huhtikuussa 2019.

Sleepwalk-single edustaa Forwardmanin omaleimaista tyyliä, mutta päivitettynä versiona. Kappale on rauhallinen, jopa pienellä jazz-vivahteella sävytetty, jossa laulajan ääni tulee miellyttävästi lähelle kuulijaa. Biisin sanoitukset rimmaavat kivasti ja pidän tekstin tarinasta, jossa erityisesti iski kohta:
In the afternoon I feel like maybe I should take a nap. Even though I really can´t be sure if I will find my way back

Artistin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=Bpgeuw9sz1w

 

 

Oskari Salama: Palaa (2018)

Oskari Salama on duo, jonka muodostavat Jarkko Salakari ja Niko Hildén. Duo on keikkaillut jo vuodesta 2012 ja julkaisi Päiväkirjat-debyytti-EP:nsä vuonna 2015, jolloin tutustuin bändin musaan ensimmäistä kertaa.

Palaa on kesäiltojen jammailumusiikkia, jota soitellaan kaveriporukan (isomman tai pienemmän) seurassa istuskellessa. Sanoituksista on onnistuttu tekemään on sujuvat, ja laulaja tulkitsee ne uskottavasti.

Mielestäni biisistä kuulee, että soitanta ja biisin tekeminen on varmempaa kuin aiemmin, ja siten myös sopivalla tavalla vaivattomamman kuuloista.

Artistin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=Zm6kX3R28PY

 

 

Unzyme: Dust on the shelves (2019)

Jyväskyläläinen Unzyme-kokoonpano soittaa omien sanojensa mukaan biomekaanista poppia, johon vaikutteita on saatu mm. The Pet Shop Boysilta, Green daylta ja Prodigylta. Bändi on julkaissut kolme albumia, joista viimeisin, Transplant, vuonna 2017.

Muistelin, väärin tosin, etten ollut aiemmin bändin musiikista pitänyt, joten siksi Dust on the shelves oli varsin positiivinen yllätys. Luin sitten vanhan arvioni ja huomasin, että olinkin tykännyt musiikista jo ensikuulemalta.

Alun intro on kuin hyvin tehty kirjan prologi, joka herättää mielenkiinnon ja vakuuttaa kuulijalle, että kuuntelemista kannattaa jatkaa. Tykkään varsinkin alun bassokuviosta ja laulajalla on mieleenjäävä sävy äänessään.

Olenpa iloinen, että päätin tehdä tämän jakson ja palata näihin itselleni aikoinaan uusiin tuttavuuksiin. Dust on the shelves iski sen verran, että täytynee seuraavaksi kuunnella myös nuo muut albumit läpi.

Artistin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=8xeYVhaGZuI

 

 

Milla Rumi: Kylläinen (Mullan alta, 2019)

Vuonna 2014 julkaistu Ilot, haluat ja valheet -debyyttialbumi on toistaiseksi Millan ainut pitkäsoitto.

Vaikka pidin debyyttialbumista silloin, kun sitä arvioinnin yhteydessä enemmän kuuntelin, niin se ei silti omalla kohdallani ollut riittävän osuva, jotta se olisi jäänyt elämään soittolistoilleni.

Tammikuussa julkaistu Kylläinen-single on Mullan alta -ohjelmaa varten tehty biisi. Ohjelma esitettiin alkuvuodesta ja siinä eri artistit tekivät edesmenneiden runoilijoiden teoksista musiikkikappaleita. Kappale on aamuyön tunteihin sopiva viisiminuuttinen tummasävytteinen tulkinta Helvi Juvosen runosta.

Biisi etenee vaivattomasti ja pidän edelleen Millan erikoisesta äänestä, mutta säväreitä tästä biisistä ei valitettavasti tule, joten kuuntelukerrat jäänevät näihin muutamiin.

Aristin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=yJmE7zJV94E

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Onnenonkija (2016)

Nimi: Onnenonkija
Genre: komedia
Kesto: 88 min
Ohjaus: Ville Jankeri
Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
Musiikki: Marko Nyberg
Pääosissa: Minka Kuustonen (Marja Aurora), Olavi Reipas (Olavi Uusivirta), Aino Ryynänen, (Pamela Tola), Esa Ryynänen (Taneli Mäkelä), Satu Silvo (Kristiina Reipas)
Ensi-ilta: 25.3.2016


Onnenonkija kertoo Marjasta, joka on lifestyle-bloggari, jolla on rahavaikeuksia ja Olavista, joka on maan rikkaimpia miehiä, mutta ei elä kuin rikkaan miehen odottaisi elävän. Näiden kahden tiet kohtaavat, ja Marja arvelee voivansa pelastaa bloginsa ja elämänsä, jos deittailee tämän kuuluisan ja rikkaan poikamiehen kanssa. Vaarana tietysti on, että mieheen ei saa mennä oikeasti rakastumaan. 

Onnenonkija tuli telkkarista taannoin ja paremman tekemisen puutteessa päätin katsoa sen. Kuten leffan alkupuolella jo arvelinkin, niin olisi tuon 88 minuuttia voinut paremminkin käyttää. Onnenonkija vetää hyvin yhteen syyt, miksi suomalaisia elokuvia tulee katsottua kovin harvoin. Katson paljon romanttisia komedioita ja pidänkin niistä, mutta Suomessa on laskettavissa yhdellä kädellä oikeasti onnistuneet kyseisen genren elokuvat. Onnenonkija ei todellakaan kuulu niihin. Se on kliseinen henkilöhahmojen "persoonista" ja käyttäytymisestä aina tarinan kulkuun, ja jos sen on tarkoitus parodioida lifestyle-bloggareita, niin ei se kovin hyvin siitä suoriudu vaan jää todella latteaksi. Muuten leffaa voisi sanoa sekavaksi, mutta kun ei siinä oikein tapahdu mitään kummempaa, niin ei se ole edes sitä.

Henkilöhahmot ovat ärsyttävän ennalta-arvattavia ja miljoonaan kertaan nähtyjä, ja näyttelijöiden suoritukset saavat aikaan vain myötähäpeän tunteita, kun mikään ei tunnu tulevan luonnostaan vaan kaikki puhuminen ja kanssakäyminen on todella pakotetun ja epämukavan oloista. Koko elokuva käsikirjoituksesta alkaen on kuin massatuontannosta repäisty 80 sivun Harlekiini-kirja, josta on yritetty tehdä oivaltava ja viihdyttävä elokuva. Toisaalta eipä elokuvassa tunnu olevan edes yrittämistä. Dialogit ovat usein kotimaisissa elokuvissa todella tönkköjä ja luonnottomia, ja samalla linjalla mennään myös Onnenonkijassa. Jopa ihmiset kadulla käyvät värikkäämpiä ja mielenkiintoisempia vuoropuheluita kuin mitä tähän käsikirjoitukseen on saatu aikaiseksi. Onnenonkijasta jää ainoastaan fiilis, että väkisin on yritetty tehdä nykyaikainen bloggariaiheinen elokuva, mutta ei ole viitsitty miettiä edes tarinan hahmoille taustoja tai massasta erottuvia luonteenpiirteitä.

Ainut onnistunut asia elokuvassa oli Satu Silvon roolisuoritus. Ja Pamela Tolakin on ihan kelpo siskon roolissa, mutta siinäpä ne hyvät puolet sitten ovatkin. Niin ja olihan toki poikkeuksellista, että Mikko Leppilampi puuttui elokuvasta kokonaan. Siitä saa jo pari pistettä plussaa. Mutta muutoin Onnenonkija oli vain taas muistutus itselle, että harvassa pysyvät edelleen ne hyvät, kotimaiset (romanttiset) komediat.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Elokuva: Robinson Crusoe (1997)

Ohjaus: Rod Hardy, George T. Miller
Käsikirjoitus: Christopher Lofton, perustuu Daniel Defoen novelliin
Musiikki: Jennie Muskett
Pääosissa: Pierce Brosnan (Robinson Crusoe), William Takaku (Perjantai), Polly Walker (Mary McGregor)
Julkaisuvuosi: 1997

Pierce Brosnan näyttelee skotlantilaista Robinson Crusoeta, joka vahingossa tappaa ystävänsä ja päättää lähtee pois maasta siksi aikaa, että pahin kostonhimo kuolleen miehen lähipiirissä laantuu. Rakastamalleen naiselle hän lupaa palata vuoden päästä, ja sitten he voivat mennä naimisiin.

Crusoe lähtee kauppalaivan kyytiin seilatakseen pois Skotlannista, mutta matkaan tulee mutkia rajuilman muodossa. Laiva haaksirikkoutuu eikä eloon jää muita kuin Crusoe ja koira Skipper. Koska saarelta, jonne Crusoe ajatui, ei ole pääsyä pois ilman ehjää laivaa eikä hän tiedä sijaintiaan, ei miehelle jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää opetella elämään saaren antimia ja joitakin laivan hylystä pelastamiaan työkaluja apuna käyttäen.

Myöhemmin Crusoe huomaa, että ei olekaan saarella yksin vaan viidakossa asustelee myös alkuasukasheimo. Pelastettuaan toisen heimon alkuasukkaan sotaisten saaren alkuasukkaiden kynsistä ystävystyy Crusoe tämän Perjantaiksi nimeämänsä mustan miehen kanssa. Saarella elosta tulee peloista huolimatta hieman mielekkäämpää, kun on toinen ihminen seurana, jolle Crusoe on vielä opettanut englantia, jotta haasteleminen on helpompaa. Tästä uudesta ystävyydestä huolimatta Crusoe silti toivoo jonain päivänä pääsevänsä pois saarelta.

Pierce Brosnanin elokuvia katselen aina mielelläni, vaikkakin joskus hänen leffoissaan mennään myös metrien päästä ohi napakympin. Brosnan on mielettömän karismaattinen näyttelijä, mutta sekään ei pelasta tämänkertaista valjua ja sekavaa elokuvaa.

Vaikken elokuvien teosta paljoakaan tiedä, niin monessa kohtaa pisti häiritsemään miten kohtauksia oli silpottu ja jätetty liian lyhyeksi. Tarina eteni turhankin rivakasti, kun siirryttiin turhankin yllättäen kohtauksessa toiseen ilman sopivia johdantoja. Mielestäni Crusoen ja Perjantain ystävystyminen tapahtui katsojilta pimennossa, koska sellaiset tarinaa eteenpäin vievät "hiljaiset" kohtaukset olivat oikeastaan kokonaan jätetty pois ja siirryttiin suunnilleen vihamiehistä seuraavaksi siihen tilanteeseen, kun Perjantai jo puhui englantia. Samoin jotkin taistelukohtaukset tuntuivat pysähtyvän kuin seinään, puhumattakaan siitä, miten nopeasti ja töksähtelevästi elokuvan loppuratkaisukin oli toteutettu.

En oikein lämmennyt Crusoen ja Maryn suhteelle, koska sekin tuntui olevan mukana ainoastaan siksi, että saadaan tarinaan pakollinen romanttinen vivahde. Marya näytellyt Polly Walker ei toki saanut kovinkaan paljon ruutuaikaa, mutta se vähänkin sai haukottelemaan, sillä näyttelemisestä ei oikein hänen kohdallaan voinut puhua eikä hänen ja Brosnanin välillä ollut kemiaa nimeksikään.

Enkä toki kaikkia eri skotlannin murteiden vivahteita tunne, mutta omaan korvaani Brosnanin aksetti kuulostaa luonnottomalta ja väkinäiseltä, ja välillä tuli fiilis, että Brosnan unohti esittävänsä skottia eikä ohjaajakaan ollut sen enempää hereillä virhettä korjatakseen. Crusoen hahmo jää muutenkin todella latteaksi ja persoonattomaksi, vaikka hänestä pitäisi huokua arvovaltaisuutta ja villissä luonnossa elämisen aiheuttama tietynlaista kovuutta ja valppautta. Enempi minulle tuli fiilis, että tässä on näyttelijä heitetty lavasteisiin eikä niin, että haaksirikkoutunut herrasmies on joutunut villin luonnon armoille. Brosnanin näyttelemä "valppaus" ja epätoivo vaikuttivat enemmänkin vain päämäärättömältä pyörimiseltä ja siltä, ettei ole kokonaiskuvaa esittämästään hahmosta. Ei Brosnan näin kujalla ole Bondeissa vaan näytteleminen on niissä aivan eri luokkaa ja tasokkaampaa.

Hämmentävän ja harmittavan sekava elokuva käsikirjoituksesta näyttelemiseen ja leikkaukseen asti. En saanut leffasta oikein mitään irti ja katsoinkin sen kolmessa osassa, koska en ehtinyt enkä olisi jaksanut sitä yhdellä istumalla katsoakaan. Tom Hanksin tähdittämä Tuuliajolla (Cast away) on modernimpi versio Crusoen tarinasta, ja on niin paljon paremmin tehty, ettei näistä kahdesta elokuvasta oikeastaan voisi edes puhua samassa lauseessa. Hanksin elokuvan olen katsonut ehkä kymmenen kertaa ja sanon kyllä, että jos siitä tykkää, niin Robinson Crusoe tulee taatusti tarjoamaan vain pettymyksiä. Ja jopa Wilson-jalkapallossa oli enemmän mielenkiintoa kuin tämän elokuvan Perjantai-alkuasukkaassa. Onneksi Brosnan on tehnyt laadukkaampiakin elokuvia, sillä tätä en lähtisi suosittelemaan kovinkaan mielelläni.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Vesala: Muitaki ihmisii (2017)

Paula Vesala julkaisi 4.5. uutta materiaalia Muitaki ihmisii -sinkun muodossa. Odotukset ja luotto Vesalan uutta matskua kohtaan ovat edellisen albumin takia taivaissa, joten ensimmäisen kerran Muitaki ihmisii -biisin kuultuani iski hetkellinen pettymys, että tällainenkö tämä olikin. Ensikuuntelu ei aina kerro koko totuutta, vaikka edellisen levyn sinkut heti iskivätkin, joten laitoin uutuuden soimaan taustalle ja ennen kuin huomasinkaan biisi todella tempaisi mukaansa eikä enää tehnyt mieli yhtään vastustella. Muitaki ihmisii ei mielestäni ole Tequilan veroinen ensisinkku, mutta erittäin koukuttava, kesäinen ja höpsön rakastuneen ihmisen tunnelmia täysin kuvaileva vaivattomasti rullaava biisi. Kyllä tästä hitti radioihin ja kesäfestareille ehdottomasti saadaan. Voin jo kuvitella festareiden tuhatpäisten toisiinsa liimautuneiden yleisömassojen laulamassa yhteen ääneen: "onks tääl muka muitaki ihmisii". Radioystävällinen ja selkeä pop-rallatus varmasti tavoittaa kuulijansa ja vakuuttaa, että Paula osaa tehdä edelleen tarttuvaa ja nykyaikaista poppia, joka kestää kulutusta myös vuoden päästä. Nyt, noin 30 kuuntelukertaa myöhemmin, on biisin paras kohta yhä se, kun Paula veikeästi keimaillen laulaa: "Sä olit mitannu mua, ennenkuin ees huomasin sua". Söpöä ja ihanaa. Biisiä kuunnellessa ajatuksiin tunkeutuu miete siitä, millaisiakohan ovat uuden albumin muut biisit. En ole vielä huomannut mitään mainintaa uuden albumin julkaisuajankohdasta, mutta toivottavasti se tulee vielä tänä vuonna. Nyt Muitaki ihmisii -sinkun myötä nimittäin ollaan samassa tilassa kuin viime vuonna ensimmäisten sinkkumaistiaisten jälkeen eli nälkä on kasvanut ja lisää uutta musaa tahtoisi heti, nyt, nopeasti!


Olen seurannut jonkin verran keskustelua biisin väärinkuulluista sanoista, mutta en ole onnistunut "mun pää on täynnä vaan sun kuvii" -kohtaa kuulemaan marsun kuvina, mutta "sä olet magneetti, ihminen" -kohdan kuulin kylläkin "sä olet neiti-ihminen". Että ei sekään nyt ihan biisin tarinaan istunut, joten ihan hyvä, että saatiin sanat hyvissä ajoin ennen keikkojen alkamista, niin ei laulele sitten ihan omiansa.

"Älä lupaa mitään, sanat pettää
Liiku vaan mun luo
"

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Elokuva: Kaunotar ja Hirviö (2017)

Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Stephen Chbosky, Evan Spiliotopoulos
Musiikki: Alan Menken
Pääosissa: Emma Watson (Belle), Dan Stevens (Hirviö),  Luke Evans (Gaston), Kevin Kline (Maurice), Josh Gad (Le Fou, suom. Töppö), Ewan McGregor (Lumière), Ian McKellen (Könni)
Ensi-ilta Suomessa: 17.3.2017

Vuonna 1991 ilmestyneestä Kaunotar ja Hirviö -animaatiosta on nyt tehty live action -versio.
Belle on ranskalaisneito, joka asustaa isänsä kanssa pienessä mökissä. Lukevaa naista ei katsota kovin hyvällä pienessä kylässä, joten siksi Belle on kylän outolintu. Kaupungissa valitettavasti pyörii myös itserakas machomies Gaston, joka yrittää liehitellä vastahakoista Belleä vaimokseen, koska Belle on kylän kaunein ja siksi sopivin vaimoehdokas kylän komeimmalle miehelle.

Arkinen elämä pyörähtää ympäri, kun hätääntynyt hevonen palaakin takaisin markkinareissuilta ilman kärryjä ja Mauricea. Belle lähtee etsimään isäänsä, koska epäilee, että jotain vakavaa on sattunut. Hevonen vie Bellen Hirviön linnalle, josta Maurice löytyy vangittuna ja kylmissään. Saadakseen sairastuneen isänsä vapaaksi vaihtaa Belle tämän kanssa paikkaa ja jää itse linnaan vangiksi. Toisin kuin alkuperäisessä versiossa, niin nyt palvelusväki sijoittaa Bellen hienoon huoneeseen Hirviön tietämättä. Kun Hirvö saa asiasta tietää, pillastuu hän aika lailla. Höyryjen päästelyn jälkeen hän hyväksyy huoneiden vaihdon, koska onhan mahdollista, että tämä tyttö voi purkaa taian, jonka velho langetti turhamaisen prinssin ja tämän palvelusväen ylle.

Disneyn elokuvista on tehty jo useamman vuoden ajan live action -versioita, joista osa on ollut onnistuneempia kuin toiset. Kaunotar ja Hirviö on yksi suurimmista suosikeistani ja yksi ensimmäisistä Disneyn elokuvista, joka hankittiin meille VHS-hyllyyn, joten osaan animaatioversion etu- ja takaperin. Ehkä toisaalta se oli huono asia, koska elokuvan aikana ei voinut olla jatkuvasti vertailematta ja miettimättä, mitä repliikkejä ja kohtauksia oli jätetty kokonaan pois tai muutettu merkittävästi. Ajoittain tuo häiritsi täysin elokuvan maailmaan heittäytymistä.

Vuoden 2017 versio toki mukaili alkuperäistä, mutta yllättävän paljon yksityiskohtia ja juonenkäänteitä oli muutettu. Kamppailin kovasti sen kanssa, että miten noin useaan muutokseen tulisi suhtautua. En missään nimessä halunnut, että tämä uusi versio olisi täysin alkuperäisen kopio, koska mitä järkeä elokuvan tekemisessä silloin olisi ollut. Silti jotkin uudistukset tuntuivat oudoilta, koska ne toivat tuttuun tarinaan täysin erilaisia näkökulmia ja muuttivat jopa hahmoista syntynyttä alkuperäistä mielikuvaa. Elokuvan minulle merkittävimmät kohdat oli kuitenkin onneksi säästetty aika lailla sellaisinaan: elokuvan aloitus, länsisiipi, Bellen ja Hirviön ensimmäinen yhteinen tanssi ja kyläläisten hyökkääminen Hirviön linnaan. Täytyypä vielä erikseen mainita, että Hirviön linnan ilme oli toteutettu todella hyvin: se oli kutsuva, mutta vaarallinen ja oli kuin yksi elokuvan hahmoista.


Alan Menkenin luoma musiikki on ainutlaatuista ja niin kaunista, ettei monessakaan animaatioelokuvassa vastaavaa ole. Olen sitä mieltä, että tämä versiokin teki oikeutta musiikille, koska kohtaukset olivat tyylikkäitä ja laulu kaunista, eli ei onneksi tarvinnut myötähäpeän takia vääntelehtiä teatterin tuolissa. Kappaleita oli enemmän kuin animaatiossa ja se toi mielestäni mukavan lisäsäväyksen kokonaisuudelle. Ja juuri sitä jotain uutta, mitä toivoikin elokuvassa näkevänsä. Kyllähän siinä useampaan kertaan meni kylmät väreet, kun musiikkikohtaukset pääsivät täyteen vauhtiin, koska onhan elokuvateatterin äänentoisto on aina omaa luokkaansa tuoden sävellykset aivan kuulijan iholle. On vaikea valita, mikä kohtaus olisi tässä elokuvassa toteutettu ylitse muiden, mutta legendaarinen Bellen ja Hirviön tanssi oli kyllä yksi pysäyttävämpiä, lumoavimpia ja herkimpiä. Lisäksi Be our guest nousi uudenlaisiin korkeuksiin, kun jo animaatioversiossa ollut kohtaus päivitettiin 2010-luvulle. 3D-versiossa tuntui kuin itse olisi istunut pöydän ääressä esitystä katsomassa, ja lenteleviä esineitä tuli refleksinomaisesti väistettyä toistuvasti elokuvan aikana, kun ne syöksyivät suoraan päin näköä.

Kaunotar ja Hirviö -elokuvan uusi versio oli mielestäni yllättävänkin hyvä ja visuaalisesti vaikuttava. Näyttelijävalinnat osuivat nappiin, ja erityisesti Luke Evans teki hienosta oikeutta Gastonin hahmolle. Elokuva oli taianomaisen lumoava ja kyllä se katsojaa (minua) herkisti muutaman kerran. Sen verran muutosvastarinta kuitenkin kolkuttelee taka-alalta, etten vielä ole päättänyt olivat tietyt muutokset hyvä piristys elokuvan juoneen vai alkuperäisen tarinan pilaamista. Tietysti kaikkia piirroselokuvassa esiintyneitä vitsejä ei voi toteuttaa samalla tavoin live actionissa (tai ei haluttu?), joten se vähän harmittaa, että muutamat omat suosikkivitsit jäivät kuulematta. Ehkä nämä muutokset vain vaativat tottumista, koska alkuperäinen elokuva on kuitenkin niin mahtava, että pakostakin hieman varovaisesti suhtautuu mihin tahansa mikä siitä poikkeaa. Pääasiassa olen kuitenkin ehdottomasti enemmän positiivisen puolella ja menisin katsomaan elokuvan uudestaan. Ei ole Disney hukannut taitoaan luoda taikuutta.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Jarkko Ahola: Hauras-kiertue @ Savoy, Helsinki (18.3.2017)

Jarkko Ahola kiertää keväällä Hauras-kiertueen merkeissä ja nyt se rantautui Helsingin Savoy-teatteriin lauantaina 18.3.2017. Liput hankin heti, kun tulivat myyntiin, ettei vain kävisi huonosti ja jäisin oven taakse itkemään muiden mennessä kuuntelemaan upeaäänistä Jarkko Aholaa. (Nyt voisin siis itkeä ovien toisella puolella.)

Kun Jarkko Ahola ja kumppanit (koskettimet: Antti Hakulinen; basso, kontrabasso ja taustalaulu: Jari Laitinen; rummut, kitara ja taustalaulu: Antti Mäkelä ja poikkihuilu, nokkahuilu ja laulu: Maiju Felin) astelivat lavalle, olivat aplodit raikuvat. Oli selvää, että Savoyn salissa kaikki olivat innoissaan tästä illasta ja se haluttiin osoittaa esiintyjille saman tien. Eivätkä suosionosoitukset laantuneet illan mittaan vaan pariinkin otteeseen yleisö osoitti suosiotaan seisten ja taputtaen kuin horkassa. Jarkko Ahola -horkassa. 

Ilta oli niin tunnepitoinen ja huikea, että täytyy myöntää, etten enää tarkalleen muista biisien järjestystä. Joten toivottavasti en valehtele hirveästi, jos sanon, että illan aloitti Romanssi-albuminkin aloittava Pilvi taivaan peittää (edit. biisin nimi korjattu jälkikäteen oikeaksi kommenttien perusteella). Upea aloitus oli joka tapauksessa, ja vei yleisöltä pikkurillit käsineen päivineen. Tähtiartisti ja tähtisoittajat olivat saapuneet viihdyttämään ja kaikki olivat enemmän kuin valmiita musiikin vietäväksi.

Illan yllätysbiisivalinta oli J. Karjalaisen Keihäänkärki. Hetken ajattelin, että "jaaha, sitä lähdetään sitten Karjalaista versioimaan". Kunnes muistin, kuka on lavalla äänessä ja huoleni hävisi. Oli oikeastaan veikeänkuuloista, kun Ahola versioi Karjalaista. Kaksi suurta Jiitä kohtasivat, ja näen Jarkon versioinnin suurena kunnianosoituksena kokeneempaa Jiitä kohtaan. Karjalainen on mestari ja legenda omalla sarallaan eikä hänen biisejään varmasti kovin helppo ole lähteä coveroimaan, sillä ovathan ne suomalaisille alkuperäisissä muodoissaan niin rakkaita. Jarkko onnistui tekemään oikeutta alkuperäiselle ja tuomaan mukaan myös oman äänensä.


Teräsbetonin biisit toivat iltaan vauhtia muutaman sikermän muodossa, joista Metalliolut nostatti kyllä sellaiset fiilikset, että naapuriyökerhoissa ei mikään biisi yllä samaan. Oli tykitystä kerrakseen, muttei lainkaan tarpeeksi, sillä janohan kasvaa juodessa. Vaikka olenkin Orjattaren vannoutunut kannattaja, oli piristävää, että mukaan oli valittu uudet vanhat biisit. "Metallioluen nostan huulilleni, elinvoima palaa suoniini!"

AHOLA-yhtyeen I walk alone ei vain voi paremmaksi enää muuttua kuin mitä se oli tänä lauantai-iltana. Edelleenkään en voi ymmärtää, ettei AHOLAn biisejä ole suuri yleisö tuntunut löytävän. Ne eivät selvästi ymmärrä musiikista mitään. 


Jos sanoin Romanssin levyarvostelussani, että albumin nimibiisi sai polvet veteläksi ja sydämen lyömään ylimääräistä, niin se ei kyllä ollut mitään verrattuna siihen, miten biisin livevetoon reagoin. Heikotus oli koko kropan kattava tuntemus: kylmät väreet kulkivat sormenpäistä varpaisiin, kun biisi kietoutui suloisen pehmeänä kuulijan ympärille, hengitys tuntui salpautuvan, jonka jälkeen kehon jokainen sopukka tuntui sulautuvan yhdeksi lämpimäksi aalloksi, ja koko muu maailma (ja yleisö) katosi hetkessä pois. Upeaa ajattoman rakkauslaulun tulkintaa.

Minä olen muistanut kosketti syvälle ja tuntui seisauttavan lumollaan myös Savoy-teatterin seinät kuuntelemaan tätä nuorta ja lahjakasta laulajaa. Kuin ne eivät olisi aiemmin kuulleet niin harmonisen voimakasta ja herkkää tulkintaa.

En välitä oopperasta enkä osaa italiaa, mutta kun Ahola kajauttaa Nessun Dornan ilmoille, niin enempiä kyselemättä ostaisin lipun mihin tahansa, missä tällaista voisi kuunnella viikon putkeen ilman taukoja.

Queenin Under pressure toi iltaan rytmikästä fiilistelyä, ja nyt jo Jarkon keikoille mennessään toivookin Queenia kuulevansa. Ehkäpä joskus saadaan levyllisen verran pelkkää Queenia ja Jarkkoa.

Myös Antti Hakulinen pääsi sooloilemaan instrumentaalibiisillä. Biisin nimeä en tiedä, mutta upea hetki se oli vihreän sävysine tunnelmavaloineen. Tuntui kuin olisin leijaillut kosketinten soiton tahdissa uuteen maailmaan, jossa ei ole muuta kuin ilmassa tanssivia nuotteja, meren aaltoja ja auringonsäteitä.

Mukava lisä oli Maiju Felin, joka lauloi niin taustoja ja sooloja Jarkon ohella. Hienosti sopivat heidän äänensä yhteen, ja naisääni toi mukavaa lisäväriä kokonaisuuteen. Mainitsematta ei suinkaan voi jättää Antti Mäkelää ja Jari Laitista, jotka tuntuivat hekin olevan tulessa ja erityisesti Laitisen kontrabasson käsittely oli upeaa kuultavaa. Kymppi plusplus!


Illan päätti Lady in Black. Ja mikä päätös se olikaan! Niin paljon kuin alkuperäisestä biisistä pidänkin, kyllä Jarkon versio sai aikaan aivan uudenlaiset sävärit ja mietin, että tämä pitäisi aivan ehdottomasti saada levylle. Sanoinkuvaamattoman upea, niin kuin vain Jarkko osaa, versiointi kaikille tutusta biisistä. Kun artisti ottaa biisin täysin omakseen ja saa alkuperäisen unohtumaan, ei sitä pysty sanoin selittämään vaan se on kuultava itse.

Ilta oli enemmän kuin odotusten mukainen. Vaikka tietää Jarkon ja bändin olevan todella kovia, niin oli jälleen hienoa huomata, että tunnelma on vielä korkeammalla kuin mitä illan aluksi edes osaa toivoa. Kun olin selviytynyt ulos Savoysta ja kävelin Espan puiston läpi Lady in Blackia hyräillen, piti oikein palauttaa mieleen, että nyt on maaliskuu ja lauantai-ilta, koska käsitys todellisuudesta ja ajasta oli unohtunut Jarkon konsertissa.

Kiitos Jarkko Ahola!



perjantai 17. maaliskuuta 2017

A. Juhana Keronen: Midnight Club: elämää ilotalon isäntänä (2003)

A. Juhana Kerosen Midnight Club: elämää ilotalon isäntänä -kirja tarttui käteeni kirjaston hyllystä. Kävelin hyllyjen välissä ja tarkoituksena oli koettaa löytää ohkaisempia kirjoja luettavaksi, jotta olisi vähän paremmat mahdollisuudet saada luettua enemmän kuin viime vuonna. Minulla tuppaa olemaan taipumus valita niitä paksuimpia kirjoja, joten lukuhaastetta kai se on tämäkin, että yrittää löytää välillä jotain vähän lyhyempääkin.

Midnight Club kertoo tositapahtumiin pohjautuvaa tarinaa suomalaisesta "Mr. Gizmosta", joka on jo aiemmin hankkinut elantoaan kyseenalaisin keinoin ja siitä syystä hänet nyt palkataan nostamaan Espanjassa sijaitseva ilotalo uuteen uskoon. Ilotalon omistaa suomalainen verohallinnon kaveri, jota kutsutaan kirjassa Teittiseksi, koska kirjan julkaisuun on saatu asianomaisilta lupa vain jos tunnistaminen tehdään mahdottomaksi. Rahaa bordellin kassassa on jonkin verran, mutta suurin osa varoista on mennyt ihmisten henkilökohtaisiin käyttötarkoituksiin kiinteistön huoltamisen ja bisneksen ylläpidon sijaan. Sen lisäksi, että sisustus on kulahtanutta, niin myös huoratkin ovat väsähtäneitä ja rupsahtaneita. Tarvitaan siis monenlaista uutta kalustoa, jotta rikkaalle alueelle sijoitettu ilotalo olisi bisneksenä kannattava ja kilpailukykyinen.

Mr. Gizmo ottaa ensitöikseen hoitaakseen raha-asiat, viinaostokset ja uusien huorien hankinnat. Hän saa tilannetta kohennettua, mutta ei mene aikaakaan, kun ovesta astelee muutama venäläinen korsto bisneksiä hankaloittamaan. Toki paikallinen poliisikin pyörähtää paikalla, mutta ei venäläisten takia.

Kirjan juoni ei ole erityisen yllättävä vaan mielestäni monet käänteet ja tapahtumat ovat aika ennaltaodotettavaa peruskauraa, vaikken toki ilotalon pitämisestä mitään tiedäkään. Keronen kirjoittaa sujuvasti, joten kirjaa lukee mielellään, vaikka tekstissä ei esiinnykään poikkeuksellisen kekseliäitä kielikuvia tai jännittäviä hahmoja. Huoratkin ovat mielestäni liian tyypillisiä huoria ilman suurempia persoonallisuuksia. Keronen ei käytä ronskia rekkamiehen kieltä, vaikka sellaista olisi ehkä voinut ilotalon työntekijältä odottaa, joten päähenkilöstä jää mielikuva, että hän on aika tavallinen suomalainen mies, joka tekee hämärähommia, koska muut hommat eivät jaksa innostaa. Jos ilotalon isäntä onkin kokenut suurta stressiä tai pelkoa bisnestä pyörittäessään, niin kirjallisesta ilmaisusta se ei välity vaan yleistunnelma kirjassa on leppoinen ja vaisuhko. Tilanteiden kuvaaminen on latteaa eikä jännitettä oikein ole osattu luoda, vaikka bisneksen kyseenalaisuus antaisi olettaa, että kirjailija nimenomaan haluaisi tuoda esille, miten jännittävää elämä ilotaloympäristössä voi olla. Itse olisin tämäntyyppiseltä kirjalta toivonut huomattavasti vauhdikkaampaa kuvailua ja intensiivisyyttä. Ja vaikka puhutaankin tositapahtumiin perustuvasta kirjasta, olisi värityskynää voinut käyttää hieman rohkeammin, jotta tuntuisi siltä, että nyt ollaan oikeasti jännissä paikoissa.

Midnight Club ei mielestäni ole huono kirja, sillä nautin kyllä lukemisesta, vaikka puutteita olikin.  Jos jotain uutta odottaa tai salaisuuksia pimeältä puolelta, niin niitä ei valitettavasti tästä teoksesta saanut. Onhan toki ihmiskauppaa ja sen sellaista, mutta kertomatyyli on sen verran neutraalia, että en lukijana tuntenut kaupattavia ja itseään myyviä naisia kohtaan suurta sympatiaa. Toisaalta kaikki naiset kyllä olivat itse halukkaita lähtemään bisnekseen mukaan, eli varsinaista pakottamista ei kirjassa esiintynyt. Juonessa ei siis ole juurikaan aidonoloisen tuntuista draamaa ja vaarallisia tilanteita vaan esiintyvät haasteet ovat nopeasti ohi ja se siitä, seuraava. Yleistunnelma on vähän liian arkipäiväinen suhteessa siihen, että Gizmosta saatu vaikutelma on kaikkea muuta kuin kovaksi keitetty konna, jota mikään ei hetkauttaisi.

Midnight Club on ihan hyvä yhden lukukerran kirja muiden joukossa, mutta en näe syytä palata siihen uudestaan.


Kerosen kirja kuittaa vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 48.: Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän eli ilotalon pitämisestä.


Mielikuvituksen melodiat lopettaa

Mielikuvituksen melodiat lopettaa. Aloitin levyarvioiden tekemisen vuoden 2005 tienoilla, vaikka tämä blogi onkin paljon nuorempi eli melkei...