Mielikuvituksen melodiat lopettaa

Mielikuvituksen melodiat lopettaa.

Aloitin levyarvioiden tekemisen vuoden 2005 tienoilla, vaikka tämä blogi onkin paljon nuorempi eli melkein 16 vuotta olen kertonut internetille, mistä biiseistä tykkään. ;)

Tosiaan, vuodesta 2019 eteenpäin alkuvuoteen 2021 bloggailin muualla. Viime vuoden aikana huomasin, ettei tekstiä tullut enää yhtä helposti. Vaikka löysin supermahtavia uutuuksia, pääsin kuuntelemaan aloittavien artistien biisejä ja hehkuttamaan omia suosikkejani, oli se eteenpäin vievä palo ehtinyt sammua. 

Into musiikkiin ei ole kadonnut, mutta nyt tuntuu, että en vain jaksa blogata aiheesta. Voi olla, että  pidän taukoa ja ehkä into joskus palaa, mutta tällä haavaa tuntuu todella helpottavalta ajatella, että keskityn nyt muihin juttuihin.

Eli nyt sanon heipat, kiitän vielä kertaalleen lukijoita, blogiani linkkailleita ja niitä uusia artisteja, joiden biisejä sain arvioida. 

Pysykää terveinä, nauttikaa  keväästä ja kuunnelkaa musiikkia!

Forwardman, Alestorm

  

Forwardman: Blue-eyed boy beat the drum (2020)

Forwardmanin debyyttisingle Twenty-six ilmestyi vuonna 2014, ja sitä on seurannut kaksi albumia. Tuorein single Blue-eyed boy beat the drum ilmestyi elokuussa 2020.

Forwardmanilla on tunnistettava tyyli, jossa pääosassa on tekstissä kerrottu tarina ja biisien omaleimainen tunnelma, josta minulle tulee aina mieleen keikka jollain brittiläisellä klubilla. BBBtD tarjoaa tuttua vahvatekstistä Forwardmania, mutta näyttää samalla artistista uuden puolen. Soundi on hiotumpaa uran alun tyyliin verrattuna, ja nyt mukana on jazzahtavia ja vähän folkmaisia vivahteita elektronista puolta unohtamatta. Single on kivasti etenevä biisi, jossa laulajan ääni nousee paremmin esille, kun soitantaa on viety hieman taaemmas. Kokonaisuus kuulostaa linjakkaammalta ja osoittaa hienosti sen, miten paljon artisti on biisinteossa kehittynyt vuosien aikana.

Swires: Holding Space

Swires on Allu Kettusen (laulu, kitara), Mikko Kirjavaisen (basso, taustalaulu) ja Pate Paukkosen (rummut, taustalaulu) vuonna 2019 muodostama kokoonpano, joka julkaisi syyskuussa 2020 Holding Space -EP:n. Trio luonnehtii musiikkiaan raskaaksi, melankoliseksi rokiksi.

EP koostuu kolmesta biisistä, jotka ovat tasapainossa keskenään. Wait and Yearn aloittaa vahvasti tarjoten kuulijalle selkeän johdatuksen EP:n saundimaailmaan ja As We Lay Down in Flames päättää kokonaisuuden koukuttavasti. Holding Spacen hieman kolmen minuutin jälkeen tuleva yllättävä nostatusinstrumentaali luo oivallisen kikan biisin muuhun, jopa turvallisen tuttuun maailmaan. Melkein sanoisin, että käsillä EP:n paras kohta, kun raskaat rummut tykittävät täysillä ja kitarat iskevät lisää sähköä ilmoille. Rytmitys oikein huutaa tummanpuhuvaa, terävää valoshow’ta, joka livetilanteessa saisi biisiin yhden ylimääräisen jysäyksen. Kyllä tällaista poppoota mielellään jossain kaupungin rock-klubilla kuuntelisi.

EP esittelee trion, jonka soitto soi vaivattomasti ja jonka laulajalla on musiikkityyliin sopivan rouhea ja miellyttävä ääni. Holding Space on selkeälinjaista rokkia, jonka synkässä tunnelmassa on aistittavissa vivahteita grungenkin suuntaan. Kokonaisuudessa on tekemisen meininkiä ja  rosoista asennetta, joka herättää kuulijan mielenkiinnon siihen, millaisen kokonaisen albumin poppoo voisi saada aikaiseksi, kun saundi saa aika kehittyä ja kasvaa.

PA Kiiskilä: Ihmisen laulu

 Tamperelainen PA Kiiskilä julkaisi heinäkuussa 2020 Ihmisen laulu -nimisen pitkäsoiton. Albumi on artistin toinen, ensimmäinen Vapaudesta ilmestyi vuonna 2019.

Ihmisen laulun käynnistää Matka, joka on alle minuutin pituinen instrumentaali ja johdanto albumin folk/rock-tunnelmiin. Se avaa oven, jonka kautta voi hypätä kaarnalaivan kyytiin, ajaa Inariin ja pohtia mieleen juolahtavia kysymyksiä. Ihmisen matka koostuu yhdestätoista biisistä, jotka muodostavat eheän ja monipuolisen kokonaisuuden.

Katsomatta biisin nimeä, tuli minulle Inari-kappaleesta välittömästi selkeät kuvat pohjoisen loputtomista maanteistä, hiljaisuudesta ja vieressä istuvasta ystävästä. Pelkän tarinansa puolesta biisi voisi helposti olla kaverusten road tripistä kertova tunnelmointi, mutta melodian ja taustojen melankolisuus ja huuliharpun kaihoisa sointi saavat huomaamaan, että biisi koostuu useammasta kerroksesta. Se on kertomus rehellisestä ja syvälle vaikuttaneesta ystävyydestä, jossa toiseen on aina voinut luottaa eikä yhteistä matkaa koskaan unohdeta, tapahtui mitä vain. Inari nousi nopeasti suosikikseni, sillä useamman kuuntelukerran jälkeenkin se saa kylmät väret kulkemaan pitkin käsivarsia ja se, miten biisin loppu jää leijailemaan tyhjälle tielle kuin toteutumaton haave, saa ainakin minut kuuntelemaan kappaleen vielä kerran alusta.
“Kukaan ei meitä pelasta, se on selvä, joten tehdään se itse.”

Muutoin albumilta on vaikea nostaa esille yksittäisiä biisejä, sillä kaikki sopivat kokonaisuuteen ja jokaisesta löytyy mielenkiintoisia oivalluksia. Kaarnalaivassa pidin erityisesti (ei aivan peräkkäin tulleiden) lauseiden sisältämästä ajatuksesta: “Saman puun kaarnalaivat samaan aikaan lähti. — Virta vei jälleen yhden kaarnalaivan lisää.“ Värisuorassa puolestaan on letkeämpää poljentaa, jossa pyydellään tulitikkuja ja lusikoita, ja hurvitellaan yötä myöten kazoota räpellellen.

Kiiskilällä on mieleenjäävä, kertova laulutyyli ja äänessä on rouheutta, joka tuo kappaleissa kerrottuihin tarinoihin särmää ja kuulijalle tulee olo, että laulajalla on aito tarve saada tarinansa kuuluville. Biisejä on helppo lähestyä ja ne ovat juuri sellaisia, jotka sopivat intiimeille klubeille ja puistolavoille hämärtyviin iltoihin olut- tai viinilasin seuraksi. Rauhallisempien hetkien lisäksi albumi tarjoaa myös jalan taputukseen sopivia rytmejä, joten samaa kaavaa biisit eivät toista ja kuulijan mielenkiinto pysyy yllä albumin päättävään Älä käännä minua takaisin -biisiin saakka. Oikeastaan jokaisen kappaleen kohdalla tekisi mieli tutustua laulun kertojaan tarkemmin ja olla läsnä siinä hetkessä, josta tekstissä kerrotaan.

Ihmisen laulu koostuu puhuttelevista teksteistä, elämän herättämistä ajatuksista ja huomisen arvaamattomuudesta. Biisit kuulostavat ajatuksella rakennetuilta, mutta samaan aikaan ne ovat säilyttäneet tietynlaisen spontaaniuden tunnun ja niihin on jätetty hieman hiomattomia kulmia, joissa juuri piilee albumin viehätys.

Forwardman, Oskari Salama, Unzyme, Milla Rumi

Forwardman: Sleepwalk (2019)

Forwardman on laulaja-lauluntekijä Sakari Viitalan luoma musaprojekti, jossa yhdistyvät rouheat kitarat, elektronispainotteinen saundi ja ajatuksella tehdyt sanat. Forwardmanin tekemisessä on vahvasti brittiläistä tunnelmaa, johon vaikuttanee artistin tekemät lukuisat keikat saarivaltiossa. Musiikkia Forwardman on julkaissut vuodesta 2014 alkaen, ja viimeisimpänä Sleepwalk-single huhtikuussa 2019.

Sleepwalk-single edustaa Forwardmanin omaleimaista tyyliä, mutta päivitettynä versiona. Kappale on rauhallinen, jopa pienellä jazz-vivahteella sävytetty, jossa laulajan ääni tulee miellyttävästi lähelle kuulijaa. Biisin sanoitukset rimmaavat kivasti ja pidän tekstin tarinasta, jossa erityisesti iski kohta:
”In the afternoon I feel like maybe I should take a nap. Even though I really can´t be sure if I will find my way back”

Artistin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=Bpgeuw9sz1w

 

 

Oskari Salama: Palaa (2018)

Oskari Salama on duo, jonka muodostavat Jarkko Salakari ja Niko Hildén. Duo on keikkaillut jo vuodesta 2012 ja julkaisi Päiväkirjat-debyytti-EP:nsä vuonna 2015, jolloin tutustuin bändin musaan ensimmäistä kertaa.

Palaa on kesäiltojen jammailumusiikkia, jota soitellaan kaveriporukan (isomman tai pienemmän) seurassa istuskellessa. Sanoituksista on onnistuttu tekemään on sujuvat, ja laulaja tulkitsee ne uskottavasti.

Mielestäni biisistä kuulee, että soitanta ja biisin tekeminen on varmempaa kuin aiemmin, ja siten myös sopivalla tavalla vaivattomamman kuuloista.

Artistin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=Zm6kX3R28PY

 

 

Unzyme: Dust on the shelves (2019)

Jyväskyläläinen Unzyme-kokoonpano soittaa omien sanojensa mukaan biomekaanista poppia, johon vaikutteita on saatu mm. The Pet Shop Boysilta, Green daylta ja Prodigylta. Bändi on julkaissut kolme albumia, joista viimeisin, Transplant, vuonna 2017.

Muistelin, väärin tosin, etten ollut aiemmin bändin musiikista pitänyt, joten siksi Dust on the shelves oli varsin positiivinen yllätys. Luin sitten vanhan arvioni ja huomasin, että olinkin tykännyt musiikista jo ensikuulemalta.

Alun intro on kuin hyvin tehty kirjan prologi, joka herättää mielenkiinnon ja vakuuttaa kuulijalle, että kuuntelemista kannattaa jatkaa. Tykkään varsinkin alun bassokuviosta ja laulajalla on mieleenjäävä sävy äänessään.

Olenpa iloinen, että päätin tehdä tämän jakson ja palata näihin itselleni aikoinaan uusiin tuttavuuksiin. Dust on the shelves iski sen verran, että täytynee seuraavaksi kuunnella myös nuo muut albumit läpi.

Artistin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=8xeYVhaGZuI

 

 

Milla Rumi: Kylläinen (Mullan alta, 2019)

Vuonna 2014 julkaistu Ilot, haluat ja valheet -debyyttialbumi on toistaiseksi Millan ainut pitkäsoitto.

Vaikka pidin debyyttialbumista silloin, kun sitä arvioinnin yhteydessä enemmän kuuntelin, niin se ei silti omalla kohdallani ollut riittävän osuva, jotta se olisi jäänyt elämään soittolistoilleni.

Tammikuussa julkaistu Kylläinen-single on Mullan alta -ohjelmaa varten tehty biisi. Ohjelma esitettiin alkuvuodesta ja siinä eri artistit tekivät edesmenneiden runoilijoiden teoksista musiikkikappaleita. Kappale on aamuyön tunteihin sopiva viisiminuuttinen tummasävytteinen tulkinta Helvi Juvosen runosta.

Biisi etenee vaivattomasti ja pidän edelleen Millan erikoisesta äänestä, mutta säväreitä tästä biisistä ei valitettavasti tule, joten kuuntelukerrat jäänevät näihin muutamiin.

Aristin Facebook-sivut.

https://www.youtube.com/watch?v=yJmE7zJV94E

Itä-Hollolan Installaatio: Tyttöystävä (2016)

Itä-Hollolan Installaatio on julkaissut rokahtavan Tyttöystävä -nimeä kantavan sinkun.
Biisi on hyvin pelkistetty rakenteeltaan ja taustojen soitot rullaavat tasaisen siististi ilman suurempia nostatuksia. Bändin jäsenten ikää en huomannut mainittavan missään, mutta sanoituksen sisällön ja biisin rakenteen perusteella veikkaisin, että ovat ehkäpä n. 18-vuotiaita aloittelevia biisintekijöitä. Eihän iällä musiikin tekemisessä ole merkitystä, mutta se voisi nyt selittää biisin sanoituksen sisältöä/rakennetta.

Sanoituksessa kerrotaan ennalta-arvattavasti etenevä tarina (ensimmäisestä?) tyttöystävästä, ikävästä ja etteivät suukot riitä lahjoiksi. Olen aina huomattavasti kriittisempi sanoituksia kohtaan kuin muita biisin elementtejä, joten olisin mielelläni kuullut tekstissä jonkin yllättävän juonenkäänteen tai yksityiskohdan vaikka C-osan muodossa. Tällöin tarinasta ei jäisi niin keskeneräinen fiilis kuin mitä nyt jää. Omaan korvani odottelee kakkossäkeen jälkeen *jotakin* ja kun mitään ns. loppuratkaisua ei ole tarjolla, on biisin loputtua hieman hölmistynyt olo. Kuin olisi laulettuja sanoja ilmoille ja tuuli varastanut niistä viimeisimmät. Lisäksi Tyttöystävässä käytetyistä sanoista ja sisällön kokonaiskuvasta mieleeni tulee, että tämä olisi enemmänkin päiväkirjaan tehty luonnos kuin biisiksi hiottu sanoitus. Ollaan lähtökuopissa kovasti kopsuttelemassa, mutta lähteissä koneisto ei ole aivan päässyt käynnistymään täyteen höyryyn, joten osa osista on jäänyt matkalle, kun osa on painanut menemään.

Tyttöystävä ei osu yksiin omien mieltymysteni kanssa, joten biisi jää minulle etäiseksi. Aineksia ja yritystä Tyttöystävästä löytyy, mutta lopputuloksesta huokuva keskeneräisyys saa biisin vaikuttamaan sen olevan lähempänä demoa kuin valmista tuotosta. Jos artistit ovat niin nuoria kuin arvioin, niin uskon, että elämänkokemuksen ja keikkailun tuoman ammattitaidon myötä biiseihinkin saa tarttumapintaa ja lopputuloksesta hioutuu tyylilajilleen sopivalla tavalla viimeistelty kokonaisuus mielenkiintoisine teksteineen, jotka sitten yhdessä vetävät kuulijan toistuvasti mukaansa.

NIINA: Dopamine (2016)

Indiepop-artisti NIINA on julkaissut Dopamine-singlen, joka on tunnelmointia miellyttävien synasaundien soidessa taustalla. Ensikuulemalla biisi ei täysin vakuuttanut, mutta jättäessäni sen soimaan toistolla taustalle, huomasin pian lauleskelevani kertosäkeen mukana ja fiilisteleväni biisin loppupuolen kitarointia. Laulu soi kauniisti, vaivattomasti ja biisin teemaan sopivan kevyesti. Uskoisin NIINAn äänen taipuvan hyvin vaikkapa akustisiin balladeihinkin, jolloin soittimet eivät pääsisi paikoin hukuttamaan artistin ääntä taustalle. Dopamine tuo mieleen maailman, jossa askel on kevyt, mieli tekee laulaa ja ihastella sinitaivaalla ajelehtivia harsomaisia valkopilviä. Toisaalta biisi on vahvasti kesäinen, kun ihaillaan sen erityisen henkilön hymyä ja pidetään kädestä, mutta samaan aikaan biisin raikkaus tuo mieleen syksyiset aamut ja ensi kertaa kesän jälkeen höyryävän hengityksen. En tiedä, onko mielessäni jo liikaa kesän festarit ja siksi useampikin viimeaikoina kuultu biisi sopisi mielestäni festareille. Dopaminestakin tulee nimittäin mieleen, että NIINA voisi esiintyä vaikka Maailma kylässä -festareilla tai vaikka Tammerfestien pre-festareilla. Jengi istuisi nurmikoilla hyvässä seurassa ja nauttisi musiikista ja vapaudesta. Miksei.
Dopamine luo onnellisen ja hyvällä tavalla leijuvan fiiliksen, vaikka ei aivan dopamiinin tavoin pureudu syvälle sisuksiin. Biisi tarjoilee kuitenkin mielenkiintoa herättävää esimakua ja on lupaava ensiaskel kohti pitkäsoittoa.



NIINAn Facebook-sivut löytyvät täältä.

Ella Lymi: Mulle käy (2016)

Ella Lymi julkaisi alkuvuodesta Mulle käy -singlen (säv.,san.,sov. Ella Lymi, Saara Törmä, Aku Rannila), joka soi myös elokuvassa Äkkilähtö.

Mulle käy -biisissä on kiva fiilis: rauhallinen ja tunnelmoiva. Helposti kuunneltavaa pop-musiikkia, jonka sanoituksissa ollaan menossa hyvään suuntaan. Ajatus tarinasta on löydetty ja toteutus on onnistunut. Tästä on biisintekijänä hyvä lähteä kehittämään ilmaisuaan. Diggailen yleensä laulajista, joilla on omanlaisensa ja mieleenjäävä ääni, mutta Ellan laulutavassa  on kyllä yksi miinus. Ihmettelen sitä, miksi Ella tuntuu valitettavasti paikoitellen lähtevän tälle häiritsevälle Sanni-osastolle, jossa väännetään ääni nenän kautta ja saadaan laulu kuulostamaan siltä, että sitä on vaikea tuottaa. Tästä johtuen en oikein pysty saamaan biisistä täysiä fiiliksiä irti, vaikka paljon potentiaalia onkin havaittavissa. Pelkästään tämän biisin perusteella voisin ehkä pitkäsoitonkin kuunnella, mutta epäilen vahvasti, pystyisinkö siitä kuitenkaan täysillä nauttimaan juuri mainitun laulutyylin vuoksi. Uskon, että Ella Lymille varmasti oma kuulijakuntansa löytyy; ehkä juuri Sannin fanien piireistä (ja miksei toki muualtakin), mutta omalla kohdallani biisin kuuntelukerrat taitavat jäädä tähän.

Oskari Salama: Päiväkirjat (2015)

Oskari Salama -niminen akustista pop/rockia soittava yhtye on julkaissut kuusibiisisen Päiväkirjat-EP:n. EP pitää sisällään selkeälinjaisia biisejä, jotka ovat vahvasti suomalaisia ja muutamassa kohdassa tuli jollain tapaa vähän mieleen Suurlähettiläät.

Tiedän, että kuulostaa todelta tylsältä sanoa, että biisit eivät ensikuuntelemalla tarttuneet korvaan juurikaan, mutta kun jätin ne soimaan taustalle muuta puuhatessani, huomasinkin yhtäkkiä, että niiden tarinat tulivat esille ja istuuduin sitten alas kuuntelemaan tarkemmin, mitä kaiuttimista kuuluikaan.

Akustinen musiikki on aina siitä mielenkiintoista, että siinä biiseissä on pakko olla jotain pointtia, koska ei ole kaikenmoista pimpelipompelia, jonka suojiin voisi piilottaa merkityksettömät sanat tai "sävelettömän melodian". Täytyy rakentaa biisi, jota kuulija jaksaa kuunnella muutakin kuin salilla pumpatessaan ja biisin täytyy pystyä vetämään mukaansa simppeleillä aineksilla. Kuten monissa muissakin tilanteissa, myös nyt vähemmän on enemmän. Parasta Oskari Salaman musiikissa on juuri kitaroiden luoma tunnelma ja niiden keskinäinen yhteistyö. Vaikkapa Possanovan pelkästä kitaroinnista saisi luotua mielenkiintoisen instrumentaalibiisinkin. Diggailen yleisesti ottaen todella paljon kitarapainotteisesta musiikista, joten näissä kuudessa biisissä on mieltä mukavasti hellivää kitaran soittoa, joka toisaalta tuo mieleen kesäillat, mutta yhtälailla sopii syksyn iltoihin. Voisin kuvitella yhtyeen istumassa korkealla kalliolla ystäväpiirin keskellä soittelemassa biisejään samalla, kun koko porukka katselee laskevan auringon punaiseksi värjäämää horisonttia.

Biiseissä on hetkessä elämisen fiilistä, aitoutta ja tarinankerronta on jo nyt vahvoissa kantimissa, joten varmasti seuraavalla EP:llä/albumilla saadaan tuotua vielä vahvemmin oma ääni esille ja tarinat saavat lisää syvyyttä.

Päiväkirjat on kuunneltavissa esim. SoundCloudissa.

Näistä kuudesta biisistä valikoitui Sininen suosikikseni.

Bye Mandu: Walk Alone (2015)

Indie rock -yhtye Bye Mandun Southern girl -biisi teki selvää jälkeä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla: tarttuva hyvänmielen biisi nousi heti suosikiksi. Nyt jatkoa tarjoillaan Walk alone -singlen muodossa. Ensimmäinen ajatus oli, että vihdoin. Tätä on odotettu. Walk alone ei tuota Southern girl -biisin synnyttämien ennakko-odotusten suhteen pettymystä. Walk alone kävelee omilla jaloillaan, omaa ja persoonallista tietään. Biisistä kuulee, että se on tehty huolella: ei ole yritetty laittaa liikaa kaikkea neljän minuutin sisään vaan luotetaan laulajan vahvaan ääneen, taidokkaisiin soittajiin, rakenteeltaan selkeään ja toteutukseltaan miellyttävään biisiin. Walk alone pakottaa jammailemaan mukanaan ja imemään biisin tunnelmaa joka solullaan. Bye Mandulla on kyllä kasassa sen verran loistava konsepti, että jos ennustajan lahjoja olisi, povaisin yhtyeelle pitkää ja menestyksekästä uraa.

Modernistit feat. Mira Luoti: Olisit niin kiltti (2015)

On vähän hassua kuunnella Miraa biisillä, joka ei ole PMMP:n. Kyseessä on Modernistien biisi Olisit niin kiltti, jossa Mira on feattaamassa. Nimen ensivaikutelma luo hempeän ja anelevan biisin, mutta kyseessä onkin rouhea biisi, jossa -oi, niin nätisti- kehotetaan, että olepa kiltti ja painu helvettiin mun elämästä. Diggaan tällaisesta asetelmasta, kun esitetään pyyntö, muka ystävällisesti, vaikka toivotaan toisen painuvan kauemmaksi siitä kuuluisasta pippurin kasvupaikasta.

Biisissä on mielestäni sellaista fiilistä, että rämistellään kitaraa autotallissa ja esiinnytään Helsingin (Kallion) alternative-klubeilla. En osaa kuvitella biisiä radioiden aalloille, koska tässä on enemmänkin sellaista soittamisen ilon fiilistä eikä niinkään tarvetta saada luotua maailmanlaajuista höttöistä läpimurtohittiä. Kertosäe rullailee kivasti ja sen mukana on helppo hyräillä, ja palautuupa se uudestaan mieleen biisin päätyttyäkin. Biisi toimii omalla demomaisen raa'alla toteutuksellaan ja voisin hyvin kuvitella, että jossain Alppipuiston kesäfestareilla tämä voisi kerätä kiinnostunutta porukkaa lavan läheisyyteen kuuntelemaan, että mikäs meininki täällä on.

"Beibi, mitäpä jos kuitenkin, olisit niin kiltti, painu helvettiin, pilaamasta siitä maisemaa mun tulevaisuuteen..."