Oskari Salama: Päiväkirjat (2015)

Oskari Salama -niminen akustista pop/rockia soittava yhtye on julkaissut kuusibiisisen Päiväkirjat-EP:n. EP pitää sisällään selkeälinjaisia biisejä, jotka ovat vahvasti suomalaisia ja muutamassa kohdassa tuli jollain tapaa vähän mieleen Suurlähettiläät.

Tiedän, että kuulostaa todelta tylsältä sanoa, että biisit eivät ensikuuntelemalla tarttuneet korvaan juurikaan, mutta kun jätin ne soimaan taustalle muuta puuhatessani, huomasinkin yhtäkkiä, että niiden tarinat tulivat esille ja istuuduin sitten alas kuuntelemaan tarkemmin, mitä kaiuttimista kuuluikaan.

Akustinen musiikki on aina siitä mielenkiintoista, että siinä biiseissä on pakko olla jotain pointtia, koska ei ole kaikenmoista pimpelipompelia, jonka suojiin voisi piilottaa merkityksettömät sanat tai "sävelettömän melodian". Täytyy rakentaa biisi, jota kuulija jaksaa kuunnella muutakin kuin salilla pumpatessaan ja biisin täytyy pystyä vetämään mukaansa simppeleillä aineksilla. Kuten monissa muissakin tilanteissa, myös nyt vähemmän on enemmän. Parasta Oskari Salaman musiikissa on juuri kitaroiden luoma tunnelma ja niiden keskinäinen yhteistyö. Vaikkapa Possanovan pelkästä kitaroinnista saisi luotua mielenkiintoisen instrumentaalibiisinkin. Diggailen yleisesti ottaen todella paljon kitarapainotteisesta musiikista, joten näissä kuudessa biisissä on mieltä mukavasti hellivää kitaran soittoa, joka toisaalta tuo mieleen kesäillat, mutta yhtälailla sopii syksyn iltoihin. Voisin kuvitella yhtyeen istumassa korkealla kalliolla ystäväpiirin keskellä soittelemassa biisejään samalla, kun koko porukka katselee laskevan auringon punaiseksi värjäämää horisonttia.

Biiseissä on hetkessä elämisen fiilistä, aitoutta ja tarinankerronta on jo nyt vahvoissa kantimissa, joten varmasti seuraavalla EP:llä/albumilla saadaan tuotua vielä vahvemmin oma ääni esille ja tarinat saavat lisää syvyyttä.

Päiväkirjat on kuunneltavissa esim. SoundCloudissa.

Näistä kuudesta biisistä valikoitui Sininen suosikikseni.

Bye Mandu: Walk Alone (2015)

Indie rock -yhtye Bye Mandun Southern girl -biisi teki selvää jälkeä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla: tarttuva hyvänmielen biisi nousi heti suosikiksi. Nyt jatkoa tarjoillaan Walk alone -singlen muodossa. Ensimmäinen ajatus oli, että vihdoin. Tätä on odotettu. Walk alone ei tuota Southern girl -biisin synnyttämien ennakko-odotusten suhteen pettymystä. Walk alone kävelee omilla jaloillaan, omaa ja persoonallista tietään. Biisistä kuulee, että se on tehty huolella: ei ole yritetty laittaa liikaa kaikkea neljän minuutin sisään vaan luotetaan laulajan vahvaan ääneen, taidokkaisiin soittajiin, rakenteeltaan selkeään ja toteutukseltaan miellyttävään biisiin. Walk alone pakottaa jammailemaan mukanaan ja imemään biisin tunnelmaa joka solullaan. Bye Mandulla on kyllä kasassa sen verran loistava konsepti, että jos ennustajan lahjoja olisi, povaisin yhtyeelle pitkää ja menestyksekästä uraa.

Modernistit feat. Mira Luoti: Olisit niin kiltti (2015)

On vähän hassua kuunnella Miraa biisillä, joka ei ole PMMP:n. Kyseessä on Modernistien biisi Olisit niin kiltti, jossa Mira on feattaamassa. Nimen ensivaikutelma luo hempeän ja anelevan biisin, mutta kyseessä onkin rouhea biisi, jossa -oi, niin nätisti- kehotetaan, että olepa kiltti ja painu helvettiin mun elämästä. Diggaan tällaisesta asetelmasta, kun esitetään pyyntö, muka ystävällisesti, vaikka toivotaan toisen painuvan kauemmaksi siitä kuuluisasta pippurin kasvupaikasta.

Biisissä on mielestäni sellaista fiilistä, että rämistellään kitaraa autotallissa ja esiinnytään Helsingin (Kallion) alternative-klubeilla. En osaa kuvitella biisiä radioiden aalloille, koska tässä on enemmänkin sellaista soittamisen ilon fiilistä eikä niinkään tarvetta saada luotua maailmanlaajuista höttöistä läpimurtohittiä. Kertosäe rullailee kivasti ja sen mukana on helppo hyräillä, ja palautuupa se uudestaan mieleen biisin päätyttyäkin. Biisi toimii omalla demomaisen raa'alla toteutuksellaan ja voisin hyvin kuvitella, että jossain Alppipuiston kesäfestareilla tämä voisi kerätä kiinnostunutta porukkaa lavan läheisyyteen kuuntelemaan, että mikäs meininki täällä on.

"Beibi, mitäpä jos kuitenkin, olisit niin kiltti, painu helvettiin, pilaamasta siitä maisemaa mun tulevaisuuteen..."

Miia Liu: I'd go gay for you (Helsinki Pride -biisi 2015)

Miia Liun debyyttisingle I'd go gay for you on Helsinki Priden virallinen tunnusbiisi.
Nimestään huolimatta biisi lauletaan pääosin suomeksi. Folk-vaikutteinen biisi tempaisee mukaan tarttuvan rytminsä voimasta ja jää mieleen persoonallisen lauluäänen vuoksi. Biisistä tuli ensimmäiseksi mieleen, että se voisi soida suomalaisessa hirsirakennuksessa, ladon ylisillä ehkäpä. Siellä, missä on parhaimmat soittajat, on myös kylän nuoret ja ihastusta ilmassa. Ihastuksestahan tämä biisi kertoo, kuten Miiakin sitä kuvailee: "I'd go gay for youn idea lähti siitä, kun mun kaverin iskuyritys meni pieleen. Halusin kirjoittaa sille tilanteelle uuden onnellisen lopun." Siellä jossain puisella penkillä kaksi ihmistä istuu jutellen ja toisiaan vähän kainosti vilkuillen samalla, kun seinien hirsien välistä tunkeutuu laskeutuvan ilta-auringon pilkahduksia. Mietitään, että kehtaako sitä koskettaa vai ei vai ollaanko ihan vaan kavereita. Erittäin sympaattinen ja lämminhenkinen biisi, josta todella saa sen ensi-ihastumisenkin tunteen vaikutelman. I'd go gay for youn letkeät sävelmät yhdistettynä kesäisen paahteiseen päivään (kuten tänään) saavat kaipaamaan järven rantaan vihertävien puiden vilvoittavaan varjoon sen erityisen ihanan ihmisen kainaloon tai vaihtoehtoisesti haaveilemaan siitä, että olisi se joku erityinen.

Peter Hägerstrand: Solsystem (2015)

Ahvenanmaalainen Peter Hägerstrand on julkaissut Solsystem-kappaleen. Biisi alkaa rauhallisen tunnelmoivasti kauniin kitaran soidessa taustalla, johon sitten mukaan sulautuu alttoviulu ja sello. Solsystem kasvaa alun tunnelmoinnin jälkeen vahvaksi sanomaksi, jonka tarkoitus on levittäytyä laajalle ja tulla kuulluksi. Laulajalla on vahva ja miellyttävän miehekäs ääni. Hän tuntuu elävän biisin jokaista sanaa juuri siinä hetkessä, kun ne lausutaan. Hän on läsnä ja pitää huolen, että hänet kuullaan. Biisi vaatii kuulijan luokseen ja kiemurtelee sen jälkeen suoraan ihon alle. Muutaman kuuntelukerran jälkeen huomaan laulevani kertosäkeessä mukana ja sitä kautta yrittäväni päästä vielä lähemmäs biisin sisintä, aurinkokunnan keskiötä. Ensin vain minä olen aurinkokunta, siellä vähän sivummalla, josta kuitenkin nähdään kokonaisuus selkeänä ja sitten päästään siihen tilaan, jossa voidaan sanoa, että me olemme aurinkokunta. Kaikki olemme tärkeitä, me kaikki muodostamme tämän kokonaisuuden. Yhdessä toisiamme auttaen. Hieno biisi, jossa on sopivasti särmää, jotta se jää mieleen ja sitä tekee mieli kuunnella toisenkin kerran.

Video sopii hienosti biisiin ja luo omanlaisensa maailman sen ympärille. Videon teossa on käytetty tekniikkaa, jossa käytettään vettä, öljyä, väripigmenttejä ja tietysti ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä.
Videosta voisin kertoa että se on tehty animaatiotyylinä jonka vaati vettä, öljya, väripigmenttejä ja paljon paljon kärsivällissyyttä. Videon takana ovat Sandra Wahlbeck ja Jonas Fogelström.

"Vi är kroppens minsta ben, men om vi går av, följer resten med."

Artistin kotisivut.


 


Peter Hägerstrand released a song called Solsystem. The beginning is quite smooth, nice and creating the perfect feeling with soft quitar playing in the background. What really sounds beautiful and makes the song even more ear-friendly, is when the violin and cello join the guitar. To me that is a perfect combination. Solsystem grows bigger, like wanting to make sure that it's message will be heard and understood. First it just says that "I am Solsystem", but it also gets to the point, where can be said that "We are the Solsystem". We together are strong and important, and everybody has a meaning in their lives. Everyone has the right to be heard. I like the singers voice: it is strong and very easy to listen to. There is charm in there and I do believe that he is not just singing the lyrics, but he is living them. And he needs you to listen to the song very carefully.
This song insists you to come closer, so you could see the very core of it, and then it wraps its melodies around you and makes you think what would it be like in solar system. Very strong song that has the right amount of edge to make it interesting and also makes you want to listen to it one more time.

I think the video is nice and it fits to the song and it creates a different and unique world for the melodies and words. They have used technic, which includes water, oil, colours and of course a lot of patience and skills. Sandra Wahlbeck and Jonas Fogelström are the ones behind this beautiful creation.

Tommi Kalenius: Liikuta mua (2015)

Tommi Kalenius on julkaissut aiemmin kaksi albumia ( Jäljet v.2007 ja Ihminen on ihmisiä 2011), ja hiljattain ilmestyi kolmas albumi, Liikuta mua.

Albumi alkaa Ajattele-duetolla Jipun kanssa. Biisi on ihan kiva, mutta en voi sietää Jipun laulamista minkään vertaa, joten on pakko ensikuuntelun jälkeen antaa tämän biisin olla ja unohtua.

Uusi kevät onneksi pelastaa edellisen biisin aiheuttamat vilunväristykset. Siirrytään kevääseen, luonto herää henkiin, kevätaurinko paistaa aamuiseen keittiöön, kun artisti tulkitsee tätä tunnelmallista folk-tyyppistä biisiä.

Tänä yönä ikävöidä ei -biisissä on mukaansatempaavaa svengiä, jossa kitara vetää kivasti puoleensa ja melkein varastaa koko show'n.

Nyt olet kaunis on hyvin suomalainen biisi. En tiedä, osaanko selittää, mutta erityisesti sanoitukset vievät kultaiselle pellolle, jonka hirsistä tehdyn ladon edessä artisti tulkitsee biisiään neidolleen. Vähän sellaista vanhojen suomifilmien asetelmaa.

Sä olet mulle on äärimmäisen hieno kappale, josta en oikein tiedä, mitä siitä sanoisin. Pysäytti nimittäin siihen malliin, että ajatukset katosivat mielestä.

Mitään puutu ei tuo esille laulajan alaäänien miellyttävän sävyn. Jälleen hieno biisi muiden hienojen biisien joukossa.

Levyn päättää cover-veto Suvivirrestä. Mielenkiintoinen sovitus koulujen kevätjuhlien virrestä. Nyt on havaittavissa jopa futuristisia ratkaisuja biisin taustalla. Tässä ollaan sumuisella järvellä soutamassa aina vain tiheämpiä sumuverhoja kohti, poissa on kirkkaat ja hartaat kevätpäivät.

Tasalaatuista, raikasta ja tulkintapainotteista musiikkia. Biisit ovat selkeitä, korvaystävällisiä ja helposti lähestyttäviä. Johtuneeko sitten omasta kesänkaipuusta, mutta mielestäni tämä on vahvasti fiilikseltään kesäinen albumi, jossa välillä tulee tuoksuja myöhäiselokuun illoista kuin muistutuksena, että kesäkin päättyy. Ei liian täyteen ahdettua musiikkia vaan mies, kitara ja tarinat ovat pääosassa. Tarinat, jotka kertovat arkisista asioista, mutta ei arkisesti vaan niin kuin jokainen hetki olisi erityinen, kuin jokaisen tarinan tulisi saada arvoisensa tulkinta ja tulla kuulluksi. Sanat toimivat, soljuvat miellyttävän äänen saatteleman eteenpäin ja luovat kunkin biisin kohdalla omanlaisensa hetken, johon kuulijalla on oikeus päästä mukaan. Tässä on uskoa huomisen auringonnousuun, yli kesän kestävään rakkauteen ja elämään itseensä, kun samaan aikaan taustalla on myös elämän toinen puoli, mutta siitä ei huudeta ääneen vaan sen tunnelman voi bongata sävellyksistä, taustoille luodun musiikin elementeistä, asteittaisesta haikeudesta. Taidokas albumi.


Kuuntele: Nyt olet kaunis, Sä olet mulle, Kaksi unohdettua
Skippaa: Ajattele, Kadut

Aristin kotisivut.

Unzyme: Override (2015)

Jyväskyläläinen Unzyme-yhtye on julkaissut biomekaanista poppia sisältävän Override-nimisen albumin.

Kuunnellessani Overridea, alitajuntani jakoi albumin kahteen osaan.  Ensimmäinen osa muodostuu neljästä ensimmäisestä biisistä, jotka tuntuivat kokeilevilta huuteluilta naapuripöytiin, pieneltä vinkkaisulta, että täällä on muuten tämmöistä musiikkia tarjolla, muttei vielä anneta kaikkea, anneta palaa talla pohjassa.

Don't accept your fate aloitti levyn "kakkososan" vetämällä kaiken huomion itseensä jo ensimmäisten sekuntien aikana. Tuntui siltä, että nyt ajatus on löytynyt, ja musiikin sävyyn on luotu dramatiikan ja mahtipontisuuden tuntua, vaikka Mother of all bombs toisaalta siihen suuntaan jo viittailikin. Taustalle luotu musiikki luo vahvasti mielikuvat siitä, miten vaikkapa Amsterdamin elektro-techno-musiikkibileissä bilekansan veri virtaa rytmin johtamana, ihmismieleen ei mahdu kuin tämä ilta, ja strobo- ja laservalot valaisevat senhetkisen maailman. Voin melkein nähdä järjettömän kokoisen hallin täynnä ihmisiä, monivärisiä valoja ja dj:n/yhtyeen soittamassa korkealla lavalla hien ja savukoneiden keinotekoisen savun hajun sekoittuessa toisiinsa.

I can't stand this silence on melodisempi, keskustelevampi biisi, jossa isoa yleisöä kosiskeleva mahtipontisuus pannaan hetkeksi syrjään ja tuodaan sanomaa lähemmäs kuulijaa. Kuin varmistaen, että kuuntelethan nyt, mitä haluan sanoa. Ollaan toisaalta edelleen samassa maailmassa, mutta ympäristö ja ihmiset ovat vaihtuneet tai ohjelmoineet itsensä toisenlaiselle ohjelmalle.

Faces I knew -biisissä diggailen erityisesti siitä, miten laulajan (Joona Nuutisen) ääni soi, aika miellyttäviä värejä kuuluu löytyvän. Erityisesti alaäänissä on sellainen sävy, joka miellyttää ainakin allekirjoittaneen korvaa.

Jostain syystä Bad old times -biisin taustamusiikki vie ajatukseni autioituneen mielisairaalan karuille käytäville, joilla kävellessään voi melkein aistia siellä asuneiden henkilöiden haamut. Omalla ahdistavalla tavallaan hyvin mielenkiintoinenkin mielikuva, ja toisaalta tekee biisistä itselleni vielä sellaisen, että on melkein pakko kuunnella vielä kerran kuin selvittääkseen, mistä mielikuva tulikaan.

Which way tarjoilee dancenpaa menoa, vahvaa rytmitystä ja tempaa mukaansa viimeistään kahden minutin kohdille luotujen rumpupaukuttelujen kohdalla.

Ensimmäisenä Unzymen musiikista tulivat mieleen Prodigy ja Darude, ja vaikken kumpaakaan kovin aktiivisesti kuuntele, tuntuu Unzyme yhdistelevän elementtejä sikäli sopivasti, että yllätyin positiivisesti siitä, miten vaivattomasti albumin levyarvostelun pystyi kirjoittamaan ja musiikkiin pääsemään mukaan. Musiikkityyli vaatii vastaanottavaisen mielentilan ja keskittymistä, sillä biisien taustoissa on paljon yksityiskohtia, tapahtumia ja pieniä kikkoja, joista jokaisen haluaisi mielellään huomioida. Puolella korvalla ei tätä albumia siis kannata kuunnella, jos haluaa oikeasti päästä musiikin tarjoamaan maailmaan. Albumissa on yhteneväinen linja, mutta millään ei voi sanoa, että sama biisi olisi tehty kymmenen kertaa. Jokainen erottuu joukosta, ja vaikken alkupään biiseille lämmennyt yhtä paljon kuin viimeisille, ovat nekin ehdottomasti linjakkaita yksilöitä ja puolustavat paikkaansa levyllä.

Kuuntele: Don't accept your fate, Faces I knew, Thought of decay
Skippaa: Step outside, Relay

Yhtyeen kotisivut.

Forwardman: This Ain't No Rocket Science (2015)

Forwardman julkaisi viime vuonna kaksi sinkkua (Twenty-six ja Houses) ja nyt on pitkäsoiton vuoro, joka kantaa nimeä This ain't no rocket science.

Albumia kuunnellessa tuli muutama oho-fiilis. Kahden ensimmäisen sinkun perusteella olin mielessäni luonut tietyt puitteet, joiden rajoissa kuvittelin albumin kulkevan. Selkeän kokonaisuuden joukkoon mahtui myös biisejä, jotka yllättivät tarjoamalla jotain, mitä en tämäntyyppistä musiikkityyliä edustavalta albumilta odottanut.

Ensimmäinen oli Feel like dancing, joka vetäisi maton alta täysin puskan takaa. Biisin taustoissa ja rytmeissä on svengiä ja groovea, jopa hitunen kepeyden tunnetta, mutta sanoihin keskittyessään huomaa, että ei kannata ensivaikutelman hämätä, sillä ei tässä mikään perjantai-illan kevyt tanssilattian ylistysbiisi ole kyseessä. Liikutaan astetta vakavammalla osastolla, jopa kyllästyneenä. Vastakohtien asettelut toimivat (iloisempi tausta + melankolisemmat sanat), kun ne tehdään oikein, ja tässä on mielestäni onnistuttu. Plus, että kertosäe jää päähän soimaan eikä siitä pääse yrittämälläkään eroon.

Driven oli toinen todella yllättävä veto keskellä levyä. Aika erikoinen biisi, sillä vaikken ole tiennyt, että on olemassa käsite kuin "psykedeelinen rock", olivat ne kuitenkin ensimmäiset sanat, jotka biisin kuuleminen toi mieleen. Pikaisen nettihaun mukaan biisi ei ihan täyttäisi määritteitä, mutta siitä huolimatta oma korvani mieltäisi tämän psykedeelisen ja vaihtoehtoehtoisen rockin sulautumaksi, jossa mukana myös hitusia progea. Ensimmäinen mielikuva, joka tästä syntyi, oli juuri albumin kannen tavoin spiraalimaisesti pyörivät psykedeeliset värit muuten lähes valottomassa, suljetussa huoneessa elektronisten sähkövirtojen ritistessä taustalla. Melkein painoton tila, jossa mistään ei saa kiinni vaan leijutaan siellä spiraalien ja sähköiskujen seassa toisaalta avuttomana, toisaalta jopa vihaisena.
"On my path in my youth in a dawning of a dream, my hands are bruised from breaking walls to clear this air I breath"

Albumin päättää Two suns-kappale, joka on astetta tunnelmoivampi, jossa jälleen taustojen puolesta voitaisiin loikkia leijaillen pilvien päällä pienessä pilvessä kuvitellen, että elämä on täydellistä ja mutkatonta. Mutta sanat lisäävät matkalle pienen jipon, perässä kulkevan ahdistuksen, sen tumman tuulen, puhtoisen pilven pimeän puolen. Tämän olen kuunnellut jo useamman kerran, mutta vieläkin tuntuu, että biisi kiusaa kuulijaa tahallaan, ettei kerralla paljasteta kaikkea vaan annetaan vain sen verran myöten, että mielenkiinto herää ja pysyy yllä.

Kokonaisuutena samaan aikaan sekä yhtenäinen että monipuolinen. Forwardmanilla on persoonallinen ja omaleimainen saundi, ja musiikin tuottamisessa yhdistyvät erilaiset elementit. Biisejä ei mielestäni voi kertakuulemalta niputtaa tiettyyn lokeroon vaan useamman kuuntelukerran myötä tuntuu löytyvän jokin uusi ajatus, erilainen tapa lähestyä tai kitarariffi, joita ei aiemmin huomannut ja saa näin vaihtamaan kappaleen edellisestä lokerosta toiseen. Tälle albumille pitää ja kannattaa antaa aikaa, sillä se ehdottomasti palkitsee. Se ei ole sitä, mitä kertakuulemalta kuvittelisi vaan pinnan alla muhivat erilaiset tarinat, jotka vain odottavat pääsyä vapauteen. Hieno debyyttilevy, joka toivottavasti löytää kuulijansa.

Kuuntele: Feel like dancing, Twenty-six, Two suns, Driven
Skippaa: Cure

Albumi saatavilla mm. Spotifysta ja iTunesista. Artistin nettisivut löytyvät täältä.

Birds of Passage: Birds of Passage (2015)

Birds of Passage -niminen yhtye on hiljattain julkaissut samaa nimeä kantavan akustista poppia sisältävän debyyttialbuminsa.

Silent clouds avaa kuuntelutuokion kertomalla kuulijalle, millaisella matkalle ollaan lähdössä. Luvassa on tunnelmointia raikkaan haikeasti soivan laulun ja selkeiden taustojen siivittämänä. Miellyttävän pehmeää, äänien harmoniaa.

Kokonaisuus on hyvin yhtenäinen ja biisit kertovat kukin oman tarinansa. Suosikiksini nousi In between your eternity and mine. Eteerisen kaunis biisi, ikuisuuksien välissä.

Myös Heart restartin tarinassa on sellaista ajatusta, joka pakostakin pysäyttää kuulijan pohtimaan niitä elämän pieniä hetkiä, sydämen sykähdyksiä.

Ainut, mihin olisin toivonut lisäkoukkua, yllätysmomenttia tai enemmän särmää olisi ollut Darker shades. Se olisi voinut olla levyn hyväntahtoinen "musta lammas", yllättäjä ja kaavan rikkoja. Nyt jää muiden biisien varjoon.

Harbor lights on albumin viimeinen biisi, joka vei allekirjoittaneen saman tien yölliseen satamaan, tummana laineilevan veden äärelle sähkövalojen rikkoessa muuten yhtenäisen mustaa maisemaa. Jossain siellä sataman penkillä istuu kaksi ihmistä, joista toisella on kädessään kitara, ja kun heidän ohi on jo kävellyt, havahtuu heidän soittamiinsa ilmassa ja laineiden pinnalla väreileviin melodioihin.

Biisit kuulostavat viimeiseen asti hiotuilta, ja myös sopivan ilmavilta, jotta tähän musiikkityyliin sopiva tunnelmoinnin ja hetkessä elämisen -fiilis säilyy. Yhtyeen musiikista tulee mieleen Colbie Caillat, mutta siinä missä kuvittelen Colbien laulamaan laulujaan savuisessa klubissa tai vaikkapa puiston hälinässä ihmisten pyöriessä ympärillä kukin suuntaansa, Birds of Passagen näen tunnelmoimassa korkealla syksyisellä kalliolla, jolloin sävelet lähtevät tuulen siivillä tavoittelemaan ulkona kulkevien ihmisten korvia. Molemmissa tilanteissa on kuulijan itsensä päätettävissä höristääkö korviaan musiikin taialle vai jatkaako päämäärätöntä matkaansa.

Mielestäni vastavaa konseptia ei Suomen musiikkimarkkoinoilla ole (akustinen mies-nais-duo), joten voisin kuvitella, että tälle löytyisi tilausta ja kuulijoita. Ihmiset kaipaavat aina jotain uutta, mihin tarttua, ehkä tässä olisi tämän vuoden uusi juttu?


Yhtyeen kotisivut.