Don't accept your fate aloitti levyn "kakkososan" vetämällä kaiken huomion itseensä jo ensimmäisten sekuntien aikana. Tuntui siltä, että nyt ajatus on löytynyt, ja musiikin sävyyn on luotu dramatiikan ja mahtipontisuuden tuntua, vaikka Mother of all bombs toisaalta siihen suuntaan jo viittailikin. Taustalle luotu musiikki luo vahvasti mielikuvat siitä, miten vaikkapa Amsterdamin elektro-techno-musiikkibileissä bilekansan veri virtaa rytmin johtamana, ihmismieleen ei mahdu kuin tämä ilta, ja strobo- ja laservalot valaisevat senhetkisen maailman. Voin melkein nähdä järjettömän kokoisen hallin täynnä ihmisiä, monivärisiä valoja ja dj:n/yhtyeen soittamassa korkealla lavalla hien ja savukoneiden keinotekoisen savun hajun sekoittuessa toisiinsa.
I can't stand this silence on melodisempi, keskustelevampi biisi, jossa isoa yleisöä kosiskeleva mahtipontisuus pannaan hetkeksi syrjään ja tuodaan sanomaa lähemmäs kuulijaa. Kuin varmistaen, että kuuntelethan nyt, mitä haluan sanoa. Ollaan toisaalta edelleen samassa maailmassa, mutta ympäristö ja ihmiset ovat vaihtuneet tai ohjelmoineet itsensä toisenlaiselle ohjelmalle.
Faces I knew -biisissä diggailen erityisesti siitä, miten laulajan (Joona Nuutisen) ääni soi, aika miellyttäviä värejä kuuluu löytyvän. Erityisesti alaäänissä on sellainen sävy, joka miellyttää ainakin allekirjoittaneen korvaa.
Jostain syystä Bad old times -biisin taustamusiikki vie ajatukseni autioituneen mielisairaalan karuille käytäville, joilla kävellessään voi melkein aistia siellä asuneiden henkilöiden haamut. Omalla ahdistavalla tavallaan hyvin mielenkiintoinenkin mielikuva, ja toisaalta tekee biisistä itselleni vielä sellaisen, että on melkein pakko kuunnella vielä kerran kuin selvittääkseen, mistä mielikuva tulikaan.
Which way tarjoilee dancenpaa menoa, vahvaa rytmitystä ja tempaa mukaansa viimeistään kahden minutin kohdille luotujen rumpupaukuttelujen kohdalla.
Ensimmäisenä Unzymen musiikista tulivat mieleen Prodigy ja Darude, ja vaikken kumpaakaan kovin aktiivisesti kuuntele, tuntuu Unzyme yhdistelevän elementtejä sikäli sopivasti, että yllätyin positiivisesti siitä, miten vaivattomasti albumin levyarvostelun pystyi kirjoittamaan ja musiikkiin pääsemään mukaan. Musiikkityyli vaatii vastaanottavaisen mielentilan ja keskittymistä, sillä biisien taustoissa on paljon yksityiskohtia, tapahtumia ja pieniä kikkoja, joista jokaisen haluaisi mielellään huomioida. Puolella korvalla ei tätä albumia siis kannata kuunnella, jos haluaa oikeasti päästä musiikin tarjoamaan maailmaan. Albumissa on yhteneväinen linja, mutta millään ei voi sanoa, että sama biisi olisi tehty kymmenen kertaa. Jokainen erottuu joukosta, ja vaikken alkupään biiseille lämmennyt yhtä paljon kuin viimeisille, ovat nekin ehdottomasti linjakkaita yksilöitä ja puolustavat paikkaansa levyllä.
Kuuntele: Don't accept your fate, Faces I knew, Thought of decay
Skippaa: Step outside, Relay
Yhtyeen kotisivut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti