torstai 16. marraskuuta 2017

Päivä 28: Ikävöin

Ikävä on välillä niin voimakasta, että mikään ei tunnu auttavan. Tyhjä tunne valtaa mielen eikä itkeminenkään helpota. Kun näen syksyn tuulissa pyöriviä kuivia lehtiä, ajattelen häntä. Miten hän olisi sukeltanut lehtikasaan, heittänyt värikkäitä lehtiä ilmaan ja katsonut minua virnuillen. 

Kun vesisateet yllättivät, muut alkoivat valittaa kosteudesta ja pimeydestä. Mutta ei hän. Joskus hän katsoi taivaalle mietteliäänä, mutta enimmäkseen hän ei välittänyt vaan lähti ulos touhuamaan intoa puhuen.  Minä jäin sohvalle makaamaan ja mietin kateellisena toisen ihmisen energian määrää ja uskoa parempaan seuraavaan päivään. Minä en aina jaksanut uskoa, että huominen olisi tätä päivää parempi. Hänen lähtönsä jälkeen olen nähnyt aina vain vähemmän hyvää tässä maailmassa ja ihmisissä, jotka täällä asuvat. Hän valoi minuun uskoa, sai minut nauramaan hölmöillekin asioille ja muistutti, että vahvuudella pärjää. Ilman häntä en enää onnistu löytämään niitä hassuja tapahtumia ja hetkiä, joille ennen nauroin. Tiedän, että niitä edelleen jossain on, mutta en vain näe niitä missään enkä enää muista mille asioille ennen jaksoin nauraa. Aivan kuin iloa tuottavat asiat olisivat kadonneet hänen myötänsä.  En myöskään jaksa olla vahva, koska hän ei ole päivittäin näyttämässä miten se tehdään. Aivan kuin hänellä olisi ollut tiedossa salaiset keinot elämästä selviytymiseen, mutta ne haihtuivat ihmiskäden ulottumattomiin, kun hän poistui. 

Tiesin kyllä, että häneen iskenyt sairaus ei ollut parannettavissa ja lääkkeilläkin saimme lisäaikaa vain muutaman henkäyksen verran. Silloin osasin kuitenkin nauttia täysillä niistä hetkistä, jonka olimme saaneet olla yhdessä. Diagnoosin jälkeen jokainen yhdessä eletty päivä tuntui voitolta ja lahjalta. Että näinkin kävi, että vielä yhden kokonaisen päivän saimme kalenteriin merkattua. Sanoinkin hänelle aina iltaisin, että näin saimme taas yhden päivän pakettiin, että eikö olekin hienoa. Jokainen hetki, vaikka vain hiljaa sohvalla istuskelu, tuntui elämisen arvoiselta ja sellaiselta, että siitä jäisi pysyvä merkintä muistoihini. Nyt en keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka motivoisivat heräämään aamuisin.

Vaikka hänen voimansa alkoivat uupua, hän ei suostunut olemaan heikko. Meistä kahdesta minä olin se, jolta tuntuivat voimat ja jaksaminen loppuvan. Viimeisinä tunteinaankin hän näytti, että jaksaa vielä itse kantaa itsensä, vaikka minä olisin halunnut olla tukipilarina ja vaikka kävellä hänen puolestaan. Hän ei ominaiseen tapaansa antanut rahtuakaan periksi vaan eli täysillä kuin vain ihminen osaa, jota eivät elämän vastamäet ole koskaan onnistuneet lannistamaan kuin muutamaksi tunniksi. Kuinka olisinkaan halunnut oppia häneltä lisää ja ehkä varastaa itselleni rahtusen hänen asennettaan korjaamaan omat puutteeni. 

Nyt minusta tuntuu, että ikävä on vienyt minulta kaiken energian, sillä päivät kuluvat vain miettiessä, mitä hän nyt tekisi. Melkein näen hänet vieressäni, mutta en voi koskettaa ja siksi luhistua toistuvasti lattialle makaamaan ja huutamaan tuskaani ääneen. 

Pala minua on lopullisesti pois enkä saa sitä koskaan takaisin, koska se pala otettiin pois sydämestäni sillä hetkellä, kun pieni poikani hymyili minulle ennen silmiensä sulkemista. 

4 kommenttia:

.