maanantai 11. syyskuuta 2017

We love the 90s @ Suvilahti (Helsinki, 25.8.2017)

We love the 90s -ysärifestarit rantautuivat jälleen kerran helsingin Suvilahteen. Kuten aikaisempinakin vuosina, niin nytkin perjantain artistikattaus oli mielenkiintoisempi kuin lauantain, joten lippu tuli hankittua vain perjantaille. Alunperin oli tarkoitus mennä paikalle viiden tienoilla, mutta matkalle sattui pieniä hidasteita ja olinkin paikalla vasta hieman seitsemän jälkeen. Se ei toisaalta haitannut, koska monet aiemmin esiintyneet artistit oli jo nähnyt aiemmin ja osa oli sellaisia, joiden näkeminen ei ollut välttämätöntä. Tärkein oli kuitenkin AQUA, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Illan aikana selvisi, että he ovat olleet kerran aiemmin Suomessa, mutta tämä on varmaankin tapahtunut 90-luvun puolella eikä silloin alaikäisenä ole oikein päässyt kiertämään keikoilla ja festareilla juurikaan.

Oma iltani alkoi siis Solid Basella, joka veti hyvän setin, vaikka ei mitään tajunnanräjäyttävää. Mirror, mirror on kyllä pirun kova ja sillä pääsi hyvin starttailemaan fiilistä ennen E-typea. E-type veti tuttuun tapaan energisesti uusien naislaulajien voimin ja yleisöä kehuskellen, ja mukana oli totta kai savua ja vähän tultakin. Yhteislaulu raikui mukavasti viilenevässä illassa, mutta E-type ei ole ollut ikinä niitä suurimpia suosikkejani, joten siksi tämäkään veto ei iskenyt täysillä kuin metrinen halko. Odotukset olivat eniten AQUAssa, joten en oikein malttanut keskittyä kunnolla näihin aiempiin artisteihin.

Ajatuksenani oli yrittää päästä suhteellisen lähelle lavaa AQUAn keikan ajaksi, joten E-typen lopetettua lähdin valumaan kohti lavan etuosaa katsastamaan millaisia paikkoja olisi tarjolla. Yllättäen ihmisiä lähti niin paljon pois, että sain eturivin paikan. Siistiä! Nyt alkoi fiilis nousta.

Harmillisesti juuri AQUAn kohdalla tekniikka kuitenkin petti ja yhtye pääsi aloittamaan puolisen tuntia myöhässä. Ja koska Helsingin kaupungin järjestyssääntöjen takia soiton pitää päättyä klo 23, niin AQUA joutui jättämään kolme biisiä pois. Tarkistin tämän vuoden aiempien keikkojen biisilistoja ja siellä olisi ollut nyt kuultujen lisäksi Turn back time, My mamma said ja Back to the 80s. Jälkimmäistä yhtye kyllä aloitti, mutta jotain tapahtui ensimmäisen minuutin jälkeen ja soitto hiljeni. Hetken päästä jatkoivat suoraan seuraavaan biisiin. Harmitti kyllä kovasti, että juuri sen yhtyeen kohdalla, jota eniten on odottanut, sattuu tällaista, mutta eihän näille mitään mahda. Eivätkä festarin järjestäjät näitä tahallaan tee. Olikin taas todella väsyttävää kuunnella, kun jotkut ulisivat ympärillä, että mikä maksaa ja miksi yhtye ei jo tule, vaikka selvästi sanottiin, että kyseessä on tekninen vika, jota korjataan parhaillaan. Joskus toivoisi näiden junttien vain jäävän kotiin, mutta onneksi soraäänet sentään hiljenivät (tai hautauivat musiikin alle), kun yhtye lopulta asteli takaisin lavalle.


Keikka alkoi Aquarius-levyn Around the World -biisillä, ja vaikka se ei ykkössuosikkini ole ollutkaan, niin muistin syövereistä kumpusivat biisin sanat huulille. AQUA rysäytti jo tällä ensimmäisellä biisillä sellainen show'n käyntiin, että saman tien alkoi harmittamaan, ettei yhtyettä ole nähty Suomessa useammin. Jos on vain kuullut biisejä radiosta ja nähnyt musavideoita, ei välttämättä usko, että purkkapoppibändi osaa oikeasti esiintyä myös lavalla. Itse en sitä epäillyt erityisemmin, mutta yllätyin silti positiivisesti siitä hurjasta energian määrästä, mitä yhtyeellä oli.

Seuraavaksi kuultiin debyyttialbumin Happy Boys & Girls, joka ainakin eturivissä kirvoitti jo enemmän yhteislaulua, sillä se lienee aloitusraitaa tutumpi useammalle. Mutta viimeistään My Oh My sai festariyleisön heräämään kohmeestaan, sillä biisin musavideokin pyöri MTV:llä melkein kyllästymiseen asti, ja kyllähän tuo biisi radiossakin aikaansa vietti. Kyllä vaan tuntui niin hienolta ja ainutlaatuiselta olla tällä keikalla läsnä ja eturivissä. Yksi parhaimpia hetkiä koko We love the 90s -festareiden historiassa!


Barbie Girl ja Doctor Jones olivatkin jo sellaista nostalgiatykitystä, että ei sitä itsekään ollut tajunnut ennen kuin nyt, kun vihdoin pääsi kuulemaan ne livenä. Lene ja René flirttailivat ja kähmivät toisiaan kuten biisien tunnelmiin kuuluu, ja tottahan se yleisölle sopii, kun esiintyjät tuovat lavalle kuumia aaltoja. Tosin René kyllä kähmi itseään pitkin keikkaa ja piti omaa kivaa mikrofonin kanssa, mutta toisaalta yhtyeen sanoituksethan eivät ole oikeasti mitään barbileikkejä ja purkkapalloja. Sikäli mielestäni mielenkiintoista, että E-roticin biisit ovat huomattavasti suorapuheisempia kuin AQUAn, mutta AQUAn lavaesiintymisessä on enemmän jännitettä ja seksikkyyttä kuin mitä E-roticilla. Ei E-rotickaan huono ole (onhan minulla yhtyeen levyjäkin vissiin neljä hyllyssä), mutta esiintyminen on ollut vaisumpaa ainakin niillä keikoilla, joita minä olen todistanut.

AQUAn jäsenten lauluäänistä ja -taidoista on varmasti miljoona mielipidettä, mutta tänä iltana yhtye soitti ja lauloi livenä, ja hyvältä kuulosti. Toki Youtubessa on tullut vastaan hieman epävireisiäkin esityksiä, mutta niitä välillä on eikä maailma niihin kaadu, varsinkaan silloin, kun biisit iskevät täydellä teholla. Epävireisyydestä ei ollut teknisistä haasteista huolimatta tietoakaan ja itse nautin konsertista todella paljon, ja erityisesti "pääpari" kemioista. Alkuperäisistä jäsenistä ainoastaan Claus ei ollut konsertissa mukana, sillä on jättäytynyt pois AQUAn riveistä -ainakin toistaiseksi.




Lisäksi kuultiin Cartoon Heroes, Lollipop (Candyman) ja illan päätti Roses Are Red, jossa niin ikään yleisö jälleen intoutui laulelemaan mukana, ja loppuaplodit olivat todella raikuvat. Vaikutti siltä, että muutkin olivat tykänneet konsertista, vaikka se vähän lyhyeksi jäikin. Eniten yllätyin illan aikana yhtyeen energisyydestä ja siitä, että he osaavat panna kerrassaan näyttävän, menevän, flirttailevan ja viihdyttävän esityksen pystyyn. Heissä todella on karismaa ja he tietävät mikä vetoaa yleisöön. Yhtyehän viljelji aika paljon fuck-sanaa, joka sekin voi yllättää ne, jotka ajattelevat yhtyeen biisien olevan kilttejä ja viattomia. Monilta AQUAn kuuntelu varmasti on jäänyt juurikin 90-luvulle (ja aivan 2000-luvun alkuun) eivätkä he varmasti tiedä, että yhtye julkaisi vuonna 2011 Megalomania-nimisen täysin uutta musaa sisältävän albumin. Minä pidin kovasti kyseistä albumista, ja muutamia kyseisen lätyn biisejä kuuntelen edelleen. Nyt We love the 90s -keikan jälkeen tuli sellainen olo, että taitaa olla aika kaivaa edellisetkin albumit esille ja palata jälleen niiden pariin, sillä ovathan ne aikansa klassikoita ja äärimmäisen hienoja, kevyitä popbiisejä. Ihan varmaa on, että jos ikinä AQUA tulee vielä Suomeen, niin sinne keikalle on päästävä, koska tämä oli ilta oli mieleenjäävä ja ainutlaatuinen kokemus. Kiitos jälleen We love the 90s, ja eiköhän ensi vuonna taas nähdä.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.