keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Päivä 27: Suosikkipaikkani

Viime viikon tiistaina siellä oli hiljaista. Seinät olivat  vaaleanharmaat ja siellä täällä roikkui tauluja Euroopan pääkaupunkien merkittävimmistä nähtävyyksistä. Pimeys laskeutui ympärilleni, kun aurinko oli jo hävinnyt puiden taakse eikä ikkunoista tulvinut enää vähäisintäkään valoa. Olin astunut kynnyksen yli, seisoin vain ja kuuntelin. Hiljaisuus, ei pienintäkään kolahdusta tai hengähdystä. Ei edes edellisellä viikolla kuuluneita pehmeitä kissan tassujen askeleita. Töps, töps. Olikohan kissa karannut? Tai ehkä se oli annettu pois, koska joulukuussa se sähisi nurkassa kuin mielipuoli. En osaa varmasti sanoa sen kohtalosta, sillä en ole puhunut Cecilian kanssa. Pitäisi kyllä.

Cecilian oikea nimi ei ole Cecilia. Mutta Cecilia on eksoottisempi kuin Liisa ja minä tunnen hänet Ceciliana. Cecilia on ripeä, hymyilevä ja sympaattinen nainen. Hän on kissaihminen, mutta tykkää silti enemmän pehmoisista lampaista. Lampaat vaatisivat maatilan, ja sellaista Cecilialla ei ole. Hänellä on vain valkoisessa kerrostalossa huoneisto ja lisäksi siirtolapuutarhan mökki. Luulen, että mökin seinät ovat punaiset tai keltaiset, koska molemmat ovat voimakkaita värejä, ja Cecilia pukeutuu voikkaisiin ja persoonallisiin väreihin. Liisan persoona on harmaa ja vaatteet mustia, enimmäkseen. Haluankin tutustua paremmin Ceciliaan, koska hänestä saan voimaa. En tiedä, miten hän sen tekee, mutta on uskomatonta olla hänen seurassaan, kun hän kertoo tarinoitaan vuosikymmeniä jatkuneesta elämästään ja kaivaa esille valokuva-albumin, jossa on hymyileviä kasvoja, haalistuneita maisemia ja juhannusruusuja. Kun uppoudun valokuviin, tunnen rauhaa ja onnellisuutta ja uskallan antaa naurun purkautua huuliltani.

Joulukuussa, kun kissa vielä oli paikalla, vaaleanharmaat seinät olivat kirjavat, mutta taulut olivat samat, joskin osa niistä roikkui vinossa. Mattokin oli tahrainen ja tiesin katsomattakin, että vaatehuone oli sekaisin.  Tuosta kaikesta tuli pää kovin kipeäksi, koska kokonaisuudessa ei ollut tasapainoa. En pidä epätasapainosta, sillä se saa levottomaksi ja levottomuus saa mielen pyörimään pahemmin kuin lavuaarista viemäriin hitaan tuskallisesti valuva vesi. Ja kun mieli on pyörinyt lavuaarin pohjalle, aika seisahtuu ja sitten tulee pimeys. Erilainen pimeys kuin auringonlaskun jälkeen. En pidä siitä, koska silloin seinät katoavat sumuksi, äänet mykistyvät ja Cecilia vilkuttaa sympaattisesti, mutta surumielinen ilme kasvoillaan. Tuntuu siltä kuin hän hyvästelisi, mutta silti hän on aina palannut takaisin. Ehkä hänkään ei saa elämästä kaikkea irti ilman minua. Ehkä hän siksi vaihtelee seiniensä värejä niin harmittavan usein.


Nyt liian pitkältä tuntuneen tauon jälkeen yritän jälleen tavata tuota punatukkaista naista, jolla vielä joulukuun aikaan oli sähisevä kissa ja keittiön radiossa soi Matin ja Tepon Kulkuset. Ovi on tiukemmassa lukossa kuin aiemmin, mutta lopulta se naksahtaa auki kuin itsestään. Taulut lojuvat rikkinäisinä lattialla, sillä seinät ovat poissa. Kirkkaat auringonsäteet melkein sokaisevat minut, kun ne paistavat ympärilläni ja melu särkee korviani. En yleensä huutanut Cecilian luona, mutta nyt en voinut muutakaan. Suosikkipaikkani on pistetty säpäleiksi enkä enää ollut varma tulenko näkemään Ceciliaa enää koskaan.

Huutavat äänet muodostuvat yhtenäiseksi kuoroksi ja sanovat, että Cecilia on mennyt ja siksi on aika tuoda Liisa takaisin. Mutta Liisa on tylsä, yksinkertainen ja hän inhoaa Mattia ja Teppoa enkä minä viihdy Liisan seurassa. Suljen silmäni valolta ja toivon seinien palaavan entiselleen. Avaan varovasti ensin vasemman silmäni ja sitten oikean. Ilokseni huomaan, että huone on jälleen ehyt ja kauniit taulut ovat suorassa omilla paikoillaan. Seinien väri on rauhoittavan sininen ja keittiön suljetun oven takaa kuuluu naisen ääni, joka hyräilee Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -kappaletta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.