keskiviikko 31. toukokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #10: Valmis oon vaikka armeijaan (1996)

Debyyttialbumin Valmis oon vaikka armeijaan kuuluu aivan ehdottomasti Nylon Beatin parhaimpien biisien listalle, ja tällä kertaa sen johdolla korkataan auki TOP10.

Olen vissiinkin jokusen kerran sanonut, että se ja se biisi ei ensimmäisestä kerrasta vakuuttanut, mutta "Armeijan" kanssa kävi toisin; olin kerrasta myyty. Satasen lainan kautta tykästyin enemmän Jonnan matalaan ääneen, ja kuunnellessani debyyttialbumia uusin korvin muuttui Valmis oon vaikka armeijaan astetta paremmaksi, koska mielestäni tässä biisissä Jonnan ääni pääsee hyvin esille.

Valmis oon vaikka armeijaan on hauska, tarttuva ja jopa hieman leikittelevä. Se on osuvasti nuorten suuhun tehty englannin lainasanoineen ja korniudessaan se on mitä mahtavin pop-biisi. Veikkaisin, että tämä on niitä rajatapausbiisejä, joita joko inhotaan tai rakastetaan. Huolimatta siitä, miten paljon biisistä tykkäänkin, niin pystyn ymmärtämään myös sen, että itseäni ihastuttavat elementit voivat jotain ärsyttää suunnattomasti.

Lisäksi tämä biisi on taatusti yksi yhtyeen suurimpia korvamatoja, koska on aika toivotonta yrittää päästä "jappadappada -woo-u-woo-u-"-rallattelusta eroon.  Juuri, kun ajattelee, että ehkä jappadappailu nyt loppuu, niin tuleehan se sieltä vielä yhden kerran. Olisipa muuten ollut ihan hauska, jos tästä biisistä olisi tehty joku Jappadappa Disco Remix.


"Koitin tulla yöllä mä luokses sun/kessu valpas kuuli mun huhuilun/se mut sieltä karkoitti äkkiä, vaikka vaadin kanssasi häkkiä/täytyy kestää vaan/sut pian taas saan."


 

perjantai 26. toukokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #11: Valehtelija (1999)

Nylon Beatin parhaimpien biisien sijalla 11 on Valehtelija-albumin nimikkobiisi.


Kun Valehtelija-albumi aikoinaan julkaistiin, niin albumin kolmas raita ei ampaissut heti suosikikseni, mutta kuuntelukertojen myötä biisin tarttuvuus teki tehtävänsä ja löysin siitä hitin omille soittolistoilleni.

Valehtelija on yksi albumin vahvimpia raitoja sen kitaroiden ja muiden soittimien tasapainon ja selkeän rakenteen takia. Biisi ehkä aluksi kuulosti vähän valjulta, mutta tarkemmin sitä kuunnellessa esiin tulee kivoja pieniä yksityiskohtia ja hyväntuulisuutta. Valehtelijassa ei ole ns. tasoeroa kertsin ja säkeistöjen välillä vaan lopputulos on tasainen persoonaa kuitenkaan kadottamatta ja tekstissä on mukana kivasti pilkettä silmäkulmassa.  Aikoinaan tykästyin Valehtelijassa erityisesti siihen, miten mielestäni juuri tässä biisissä huomasi sen, että Jonnan ja Erinin laulutyyleihin oli tullut jopa 13-vuotiaan korvin selvästi erotettavaa persoonaa mukaan. Vaikka ei sitä samalla tavoin kiinnittänyt asioihin tuolloin huomiota kuin nykyään (ehkä liikaakin), niin silti Valehtelija (niin biisi kuin albumi) kuulosti vahvemmalta ja jopa enemmän Nylon Beatilta kuin aiemmin.

Kuten jokaisessa yhtyeen albumissa on havaittavissa kehitystä edelliseen, niin Valehtelijalla tyttöjen laulun lisäksi oman sävynsä toki tuovat oikeat soittajat, jotka lähtivät sitten mukaan keikoillekin. Laadukkainkaan tekniikka kun ei millään korvaa sitä, millainen saundi syntyy oikeista soittimista, kun kunkin instrumentin käsittelijä tuo samalla mukaan myös oman persoonansa. Ehkä juuri tämä merkittävä muutos on syynä siihen, että Valehtelija on yhtyeen menestynein albumi ja kuulemani mukaan monen sellaisenkin suosikki, joka ei yhtyeen musiikista niin välitä. Minulla oli myös juuri tämän albumin julkaisun aikaan suurin fanitus meneillään, josta jotain kai kertonee sekin, että onnistuin ajan saatossa kuuntelemaan Valehtelija-albumin niin pahoille naarmuille, että vain osa biiseistä suostui soimaan nätisti. Ja siinä vaiheessa, kun kansipaperi teki tuttavuutta veden kanssa, niin ostin albumin uudestaan. Tosin onnistuin löytämään Huuto.netistä hyvässä kunnossa olevan version, joten ei onneksi tarvinnut ostaa kaupan hinnalla uudestaan. En ole enää vuosiin kuunnellut Valehtelijaa alusta loppuun, ja nyt tätä listaa tehdessäkin hyppäsin muutaman biisin ohi, mutta saattaapi tässä seuraavaksi olla edessä aloittaa Ainut jonka sain -biisistä ja lopettaa Mies (Deep Club) -remixiin.


"Kerron valheen: harhautan, kun rakastan.
Kaiken huijaan, jos en rakkauttasi voi mä ostaa."

 

torstai 25. toukokuuta 2017

Hans Zimmer @ Hartwall-areena (16.5.2017)

Elokuvasäveltäjänä tunnettu Hans Zimmer toi vihdoin konserttinsa myös Suomeen Hartwall-areenalle, joten oli ehdottomasti kuultava omin korvin. Onhan Zimmer yksi tunnetuimpia säveltäjiä ja ihmettelen suuresti, jos nimi on jollekin enemmän elokuvia seuraavalle tuntematon. Zimmerin meriittilistalle lukeutuu sellaisiakin vaatimattomasti menestyneitä elokuvia kuten Pirates of the Caribbean, Leijonakuningas,. Da Vinci -koodi ja vaikkapa viimeisimmät Batman-leffat.

Alkutietojen mukaan luvassa olisi kolmen tunnin spektaakkeli, joten rahoille saisi taatusti vastinetta. Liputhan menivät aikamoisessa hujauksessa ja toisin kuin yleensä, en nyt ottanut etualalta permantopaikkaa. Olin kentän laidalla sivukatsomossa ja yllätyin, miten hyvin siitä lopulta näki. Ei ollut pitkiä ihmisiä edessä ja lavan tapahtumista sai hyvän kokonaiskuvan, joten positiivinen yllätys ehdottomasti. Ja olipa ihan virkistävää olla vaihteeksi istumakatsomossa, niin ei tarvinnut huolehtia missä kunnossa jalat olisivat kolmen tunnin keikan jälkeen eikä toisaalta tarvinnut lähteä kamalan ajoissa paikalle, jotta saisi hyvän paikan lavan läheisyydestä. Sikäli se hyvä puoli istumapaikoissa on, että paikka salissa on taattu, vaikka paikalle saapuisi vain hieman ennen konsertin alkua.

Huolimatta siitä, miten paljon Hans Zimmer jutteli biisien välissä, niin keikka alkoi tasan kahdeksalta ja loppui saksalaisella täsmällisyydellä tasan klo 23. Ja tuo vajaa kolmetuntinen (väliaika taisi olla n. 20 min) oli niin upea ja uudenlainen kokemus, etten tiedä osaanko sanoin tehdä sille oikeutta. Mutta yritetään.

Illan aikana kuulluista biiseistä melkein jokaisen tunnistin, vaikka kaikkia en toki osannut heti nimetä tai sanoa, mistä leffasta mikäkin oli. Oli kyllä todella häiritsevää, kun biisiä kuunnellessaan tietää tasan tarkkaan miten kappale etenee, mutta elokuvan nimi ei vain tule mieleen - eikä edes illan päätteeksi tullut. No, onneksi on Google, niin sieltähän löytyi sitten settilistaa tämän vuoden kiertueelle, ja mieli sai rauhan.

Konsertissa ei ollut yhtään suvantovaihetta, jolloin ajatuksilla olisi ollut aikaa vaellella omiaan tai olisi tehnyt mieli katsella kelloa, että paljonko tässä on vielä aikaa jäljellä. Vain istumalihasten puutumisesta ja niskan jumittelusta huomasi, että nyt on istuttu hieman pidempään hieman hankalassa asennossa. Kuitenkin kaikki tuo ja seuraavan yön neljän tunnin yöunet olivat pieni hinta siitä elämyksestä, jonka loppuunmyydyllä Hartwallilla pääsi kokemaan. Ammattimuusikot ottivat niin hienosti lavan, tilan ja yleisön haltuunsa, että tuntui kuin meidät olisi imaistu suureen elokuvauniversumiin, jossa sävelten viemänä sai ihailla maailman upeinta elokuvaa. Vaikka olenkin keikoilla jonkin verran kiertänyt, niin tämä oli ensimmäinen kerta, kun settilista koostui pääasiassa musiikista ilman laulajan kertomaa tarinaa. Sävellyksiin ja orkesterin soittoon keskittyi aivan uudenlaisella tavalla ja toivoinkin, ettei Zimmerin luomia mestariteoksia ole pilattu sovittamalla niiden päälle laulua, jota niissä ei alunperin ole ollut. Näitäkin tilanteita joskus on, että hyvä instrumentaali on pilattu laululla ja epäsopivilla sanoilla, ja se kyllä ärsyttää.

Salissa soiva musiikki oli aluksi hieman hiljaisempaa ja pehmeämpää, mutta toisella puoliskolla volyymit jo nousivat ja mukaan tuli metallista, elektronista vivahdetta. Koko ajan salissa vallitsi samanlainen taianomainen, väreilevä tunnelma, johon mielellään uppoutui. Soittajien luodessa kauneutta maailmaan melkein näin, miten jokainen salin tolppa ja oven saranakin otti sen kaiken vastaan ja miten areenan ympärille muodostui sävelten muodostama ainutlaatuinen kupla.

Gladiaattori ei leffana oikein jaksa säväyttää, mutta musiikki on aivan omaa luokkaansa. Soundtrackia olenkin kuunnellut ahkerasti, mutta elokuvan sain katsottua juuri ja juuri sen yhden kerran. Konsertin alkupuolella kuultiinkin näitä tuttuja säveliä, ja musiikin eloon herääminen oli niin kaunista, että henki melkein salpautui.


Leijonakuninkaasta kuultiin leffan alkupuoliskon Circle of life (prelude), jota mukaan lavalle esittämään asteli itse alkuperäisääni Lebo M. Kun tutut zulunkieliset huudahdukset kajahtivat ilmoille, puhkesi yleisö raikuviin suosionosoituksiin. Siinä hetkessä oli mukavaa huomata, etten suinkaan ollut ainut (no, en kyllä oikeasti niin kuvitellutkaan), jolle Leijonakuningas on merkittävä elokuva niin tarinan kuin musiikin puolesta. Circle of lifeen sulautui mukavasti This Land ja medleyn päätti King of Pride Rock/Circle of Life. Vaikka biisin nimet pitikin tarkistaa jälkeenpäin, niin soitanta kyllä alkoi pyörittämään elokuvaa mielessäni. Ja tunteisiinhan se meni aika tavalla, mutta en onneksi ollut ainut herkistelijä yleisössä. Kun Leijonakuningas-osuus oli ohi, yleisö osoitti suosiotaan taputtamalla, vislaamalla ja osa nousi seisomaankin. Kaikista illan aikana kuulluista aplodeista sai tämä esitys ehdottomasti yhdet suurimmista. Eikä lainkaan syyttä.


Leijonakuninkaan lisäksi itse odotin toiseksi eniten tietysti Pirates of the Caribbean -sävellyksien kuulemista. Ja niitähän saatiin samanlaisen medleyn muodossa. Se, miten upealta elokuvan musiikki kuulostaa leffateatterin äänentoistolaitteissa, ei ole mitään verrattuna siihen, millaisiin korkeuksiin noustiin Hartwallilla orkesterin soittaessa täydellä intohimolla. Se oli jotain niin uskomatonta, että tuntuu kuin en oikein olisi aiemmin edes ymmärtänyt mihin kaikkeen lahjakkaat ihmiset oikeasti pystyvätkään. Tajunnanräjäyttävää!

Elokuvabiisien lisäksi Hans Zimmer orkestereineen soitti myös Auroran, jonka hän sävelsi aikoinaan Colorandon ampumavälikohtaun uhrien muistolle. Hän kertoi  konsetissa sävellyksen syntytarinan ja samalla mainitsi, ettei maailman meno ole paljon paremmaksi muuttunut, mutta se, että musiikki on tuonut meidät yhteen tähän hetkeen ja saliin, auttaa jaksamaan ja antamaan toivoa. Toisin kuin joskus näissä "maailmanparannuspuheissa", niin Zimmer vakuutti aitoudellaan ja vilpittömyydellään. Tämän konsertin perusteella hänestä syntyi mielikuva, että hän on tavallinen ja sympaattinen saksalainen mies, joka sattuu olemaan pirun lahjakas musiikintekijä, joka haluaa taiteellaan luoda kanavan välittää tunteita yleisölle. Tuskinpa hänen sävellyksensä olisivat nousseet niin suureen suosioon ja arvostukseen, jos hän tekisi musiikkia eurot mielessään. Musiikki pysyy puhtaana ja ennen kaikkea aitona, kun sitä luo innosta ja rakkaudesta lajiin.
"We don't have a job, we play."


Illan päätti Inceptionin Time, ja vaikka leffaa en olekaan nähnyt (juu, tiedetään...), niin biisiä on kyllä tullut kuunneltua. Toimiihan se loistavasti ilman elokuvaa pysäyttävän tunnelmansa ansiosta. Simppelin kuuloinen sävellys, jossa kuulija pääsee osaksi poikkeuksellista kauneutta. Ja vaikka toki Karibian merirosvojen tunnari olisi voinut olla loistava päätös illalle, niin aivan yhtä täydellinen oli tämäkin. Upeaa, kerrassaan.

Illan aikana havahduin huomaamaan, miten moneen elokuvaan Zimmer on oikeasti ehtinyt sävellyskynineen mukaan. Toki sen on aiemmin jo tiennyt, mutta konsertin aikana se konkretisoitui ja samalla huomasi, että monet niistä elokuvista ovat oikeasti juonellisestikin hyviä. Koko kolmetuntinen oli käsittämättömän hieno ja erilainen kokemus, jonka jokaisesti biisistä ja minuutista voisin kirjoittaa sivun verran kehuja ja kuvata, miten upeaa oli saada olla mukana. Tuntuu, että jos joitain hetkiä jätän mainitsematta, niin aivan kuin ne eivät olisi olleet yhtä hienoja kuin ne, jotka erikseen mainitsin. Vaikka haluaisinkin hehkuttaa ummet ja lammet alkaen siitä hetkestä, kun salin valaistus pimeni aina siihen hetkeen, kun yleisö vielä seisoi taputtamassa orkesterin poistuttua lavalta, niin pakko vain on yrittää pitää tämä postaus jossain määrin järkevän pituisena. Jos Zimmer ikinä tekee uutta kiertuetta Suomeen, niin taatusti menen paikalle, sillä eihän hänen kohdallaan tällainen yhden illan konsertti raapaise kuin pikkuisen pintaa hänen koko tuotannostaan. Upea kokemus ja tällä jaksaa taas painaa arkea ja odottaa kesälomaa.

Illan biisilista kokonaisuudessaan löytyy Setlist.fm-sivuilta.

perjantai 19. toukokuuta 2017

TOP15 Nylon Beatin parhaat biisit, #12: Satasen laina (1997)

Nylon Beatin viidentoista parhaimman biisin listauksellani sijalle 12 sijoitin Satasen laina -albumin nimibiisin ja ensimmäisen sinkkujulkaisun.

Niinhän siinä sitten kävi, että lista oli jo tehty ja sijalle 12 olin jo laittanut toisen kappaleen, mutta kirjoittaessani näitä biisikohtaisia tekstejä, aloin epäilemään haluaisinko sittenkään jättää Satasen lainaa listan ulkopuolelle. Alkuperäisessä listassa se ei nimittään ollut ollenkaan mukana, koska pyrin aina listoja tehdessäni, etten ota mukaan liikaa sinkkubiisejä. Ensinnäkään sinkkubiisit eivät mielestäni aina edusta albumin todellista parhaimmistoa ja toisekseen sinkkujen "ongelma" on se, että ne ovat valmiiksi tunnettuja/puhkisoitettuja ja tuntuisi hölmöltä listata vain eniten radiosuosiota saaneita kappaleita. Näiden tekemieni listojen tarkoitus kun on nimenomaan painottua omiin fiiliksiini kyseisistä biiseistä eikä yleiseen suosioon. Ehkä siten siinä samalla joku blogiin eksynyt lukija onnistuu löytämään itselleen uusia biisejä, vaikka vanhoja olisivatkin. Eli siksi käyn aina pientä "kamppailua" itseni kanssa sinkkubiisien kohdalla, että onko tämä nyt oikeasti niin hyvä, että haluan sen kuvastavan tämänhetkistä fiilistäni tietyn artistin parhaimmista kappaleista. No joo, eksyinpä taas vähän jaarittelemaan.

Satasen laina päätyi listalleni lopulta siitä syystä, että se on yksi niitä biisejä, joiden kautta ajauduin syvemmälle yhtyeen musiikkiin. Ensimmäisen albumin radiossa soitetut biisit lähinnä ärsyttivät tai eivät herättääneet mielenkiintoa, mutta Satasen lainan ostin kasettina silkasta uteliaisuudesta ja sen enempää sinkkubiiseistä tietämättä, ja se olikin sitten siinä. Nylon Beatin kohdalla kävi oikeastaan samoin kuin myöhemmin PMMP:n kanssa: aluksi en voinut sietää, sitten siirryin kaikessa hiljaisuudessa kaappifaniksi ja seuraavaksi uskalsikin jo sanoa, että diggaa kympillä.

"Satku" on jo ehtinyt muodostua 90-luvun biisiklassikoksi eikä syyttä. Jonna ja Erin ovat  kakkosalbumilla varmempia laulajia ja tulkitsijoita kuin debyytillä, ja stemmatkin tuntuvat soivan astetta paremmin. Lisäksi Satasen laina -ja toki muutkin albumin biisit- on kokonaisuutena raikkaampia ja hiotumpia, joten tämä materiaali uppoaa kuulijaankin nopeammin (tai puhun tietysti vain omasta puolestani). Satasen laina on jälleen hyvin selkeää, tasapainoista ja korvaystävällistä poppia, jossa on päähän soimaan jäävä kertosäe hauskoine ajatusleikkeineen.

"En tarvii asuntoo vaan satasen lainan/En tahdo duuniikaan vaan satasen lainan/En lemmenkuutamoo vaan satasen lainan/Jos sulta pyytää saan, sen lainan vaan."


tiistai 16. toukokuuta 2017

Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä (1994)

Ohjaus: Chris Columbus
Käsikirjoitus: Anne Fine, Randi Mayem Singer, Leslie Dixon
Musiikki: Howard Shore
Pääosissa: Robin Williams (Daniel Hillard/Euphegenia Doubtfire), Sally Field (Miranda Hillard), Pierce Brosnan (Stuart Dunmeyer), Lisa Jakub (Lydia), Matthew Lawrence (Chris), Mara Wilson (Natalie), Anne Haney (rva Sellner)
Ensi-ilta Suomessa: 18.2.1994


Netflixiin oli tullut 90-luvulta tuttu Mrs. Doubtfire -elokuva, jossa Robin Williams näyttelee pääosaa. Daniel Hillard (Williams) on naimisissa uranaisen, Mirandan, kanssa ja heillä on kolme lasta. Avioliitto on kuitenkin ajautunut siihen tilaan, ettei sitä voi enää pelastaa vaan Miranda haluaa ottaa eron Danielista. Daniel muuttaa päätöksen myötä omilleen, ja jotta saisi nähdä lapsiaan säännöllisesti myös jatkossa, on hänen osoitettava, että pystyy pitämään kotinsa siistinä ja saamaan vakituisen työpaikan. Kumpikaan ei ole avioliiton aikana ollut Danielin vahvuuksia.

Koska Miranda ei työkiireidensä ohella ehdi tehdä kaikkea, aikoo hän palkata lastenhoitajan, joka hoitaisi myös kotia. Miranda mainitsee asiata Danielille, joten Daniel saa laitettua lusikkansa soppaan ja sekoittaa pakkaa niin, että Mirandan ainoaksi vaihtoehdoksi jää palkata Euphegenia Doubtfire, joka on Daniel valeasussa. Niinpä Daniel saa olla lähellä lapsiaan, vaikkeivät nämä tiedä, kuka isokokoinen lastenhoitaja todellisuudessa on. 

Naapurillani oli elokuva VHS-kasetilla, joten 90-luvun puolella aina tasaisin väliajoin lainasin sitä, koska pidin elokuvasta kovasti. Robin Williams oli naamana (ja nimenä) tullut jonkin verran tuolloin tutuksi, joten hänen elokuviaan mielellään katseli, ja mikäs sen hassumpaa kuin mies pukeutuneena naiseksi. Monet parjasivat leffaa silloin ja myöhemminkin, mutta minä en koskaan ymmärtänyt, mikä leffassa oli muka niin luokattoman huonoa. 

En ole katsonut Mrs Doubtfirea vuosiin (en edes muista milloin viimeeksi), joten oli kiva huomata leffa Netflixissä. Vaikka elokuvan kulku olikin edelleen hyvin muistissa, niin halusin silti testata itseälläni vieläkö leffa toimii vai onko aika ajanut ohi.
Esimerkiksi Will Smithin Wild Wild West oli 90-luvulla kovin länkkärileffa, jonka tiesin, mutta katsoessani -yrittäessäni katsoa- sitä uudestaan vuonna 2009 tunsin suurta pettymystä, sillä hohtoa ei enää ollut tippaakaan jäljellä. Mrs Doubtfire ei kuitenkaan toistanut Wild Wild Westin pettymystä vaan jaksoi naurattaa ja viihdyttää edelleen. Williamsin lahjakasta näyttelemistä on ilo seurata ja vaikka monia elokuvia on nähtykin, joissa mies pukeutuu naiseksi, on Mrs Doubtfire herttaisuudessaan, "ysäriydessään" ja sekopäisyydessään ykkösluokkaa. Tarinaa on helppo seurata ja vaikka lapsilla on tarinassa merkittävä osa, ei kokonaisuus ole silti liian "lapsellinen" vaan siitä voi todella nauttia kaikenikäiset, joihin tämäntyyppinen kevyt ja harmiton huumori uppoaa.

Suuria yllätyksiä juonenkulussa ei tapahdu, mutta hyvänmielen komedioissa se on toisaalta juuri se juju. Jos haluaa takuuvarmasti katsoa leffan, jossa suosikkihahmo ei kuole tai jossa ei ryvetä eron jälkeisessä itsesäälissä sohvan pohjalla, niin silloin Mrs Doubtfire on paikallaan. Sanokoon siis kuka mitä tahansa, niin sitä ei käy kieltäminen, etteikö Robin Williams loistaisi tässäkin rainassa ja koknaiskuva leffasta olisi taatusti vähintäänkin puolet tylsempi, jos pääroolissa olisi joku muu. Paitsi ehkä Jack Nicholson voisi olla myös hyvä valinta, jos haluttaisiin kallistua enemmän tuonne mielipuolisuuden rajalle. Ja toisaalta: onhan se aina mukava katsella leffaa, missä seikkailee karismaattinen Pierce Brosnan.

Joten kyllä, Mrs Doubtfire on näin 23 vuotta myöhemminkin laadukas komedia, jonka pariin tulen varmasti vielä myöhemminkin palaamaan. 




perjantai 12. toukokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #13: Pieni taivas (1996)


Debyyttialbumilta valikoin Pieni taivas -nimisen balladin sijalle 13. Suurelle yleisölle biisi ei ole tullut kovinkaan tutuksi, mutta aikoinaan olen monen fanin kuullut nimeävän tämän suosikkilistalleen.

Pieni taivas kuulosti korviini aluksi mitäänsanomattomalta muiden parempien kappaleiden joukossa, mutta suunnilleen Valehtelija-levyn julkaisun jälkeen biisin herkkyys teki vaikutuksen, ja hiljalleen kappale olikin yksi ensimmäisen albumin suosikeistani.

Risto Asikainen ja Ile Vainio ovat tehneet hyvää työtä jo Nylon Beatin debyyttialbumilla, sillä Pieni taivas on selkeää ja miellyttävää poppia, joka sopii laulajiensa suuhun hienosti. Vaikka biisi ehkä enemmän on kohdistettu nuoremmalle yleisölle, niin miksipä tämä ei toimisi rakkauslauluna minkäikäiselle vain, sillä teksti sinänsä on merkitykseltään ajaton. Aina voi olla yksinkertaisista ja pienistä asioista onnellinen. Sanat luovat hienon sanoman siitä, että tärkeintä maailmassa ei pitäisi olla monimutkaiset ja energiaa vievät asiat kuten rahan haaliminen  tai överiksi menevä kunninanhimo vaan selkeät asiat kuten rakkaus (vaikka monimutkaista sekin toki voi olla).

Pienen taivaan sävellyksessä on mielestäni löydetty juuri sopivat elementit korostamaan sanojen luomaa kuvaa: ajatus on toisaalta hyvin simppeli, mutta ei kuitenkaan jää tylsäksi. Kokonaisuudessaan kappaleeseen on saatu oikeanlainen tasapaino, jotta se kuulostaa (ainakin näin entisen Nylon Beat -fanin mielestä) raikkaalta ja koskettavalta, ja joka sopisi kyllä hyvin Greatest hits -tyyppiselle kokoelmalevyllekin, jos itse saisin sellaiseen biisilistan päättää.

Pieni taivas on kääntynyt Nylon Moon -albumilla muotoon All right. Ennen kuin tykästyin suomenkieliseen biisiin, niin pidin hyvin pitkään enemmän enkkuversiosta. Toki tyttöjen laulu oli luonnollisesti kehittynyt huomattavasti kolmannelle levylle, mutta toisaalta biisin sanoissa oli mielestäni enemmän merkitystä kuin alkuperäisessä. Myöhemmin molemmat versiot muuttuivatkin yhtä hyviksi, ja jos toiseen kyllästyi, niin toista jaksoi kuunnella sitten enemmän.

"Sä koetat aina esittää vähän enemmän, mut mulle riittää, kun sain ystävän."

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Päivä 27: Suosikkipaikkani

Viime viikon tiistaina siellä oli hiljaista. Seinät olivat  vaaleanharmaat ja siellä täällä roikkui tauluja Euroopan pääkaupunkien merkittävimmistä nähtävyyksistä. Pimeys laskeutui ympärilleni, kun aurinko oli jo hävinnyt puiden taakse eikä ikkunoista tulvinut enää vähäisintäkään valoa. Olin astunut kynnyksen yli, seisoin vain ja kuuntelin. Hiljaisuus, ei pienintäkään kolahdusta tai hengähdystä. Ei edes edellisellä viikolla kuuluneita pehmeitä kissan tassujen askeleita. Töps, töps. Olikohan kissa karannut? Tai ehkä se oli annettu pois, koska joulukuussa se sähisi nurkassa kuin mielipuoli. En osaa varmasti sanoa sen kohtalosta, sillä en ole puhunut Cecilian kanssa. Pitäisi kyllä.

Cecilian oikea nimi ei ole Cecilia. Mutta Cecilia on eksoottisempi kuin Liisa ja minä tunnen hänet Ceciliana. Cecilia on ripeä, hymyilevä ja sympaattinen nainen. Hän on kissaihminen, mutta tykkää silti enemmän pehmoisista lampaista. Lampaat vaatisivat maatilan, ja sellaista Cecilialla ei ole. Hänellä on vain valkoisessa kerrostalossa huoneisto ja lisäksi siirtolapuutarhan mökki. Luulen, että mökin seinät ovat punaiset tai keltaiset, koska molemmat ovat voimakkaita värejä, ja Cecilia pukeutuu voikkaisiin ja persoonallisiin väreihin. Liisan persoona on harmaa ja vaatteet mustia, enimmäkseen. Haluankin tutustua paremmin Ceciliaan, koska hänestä saan voimaa. En tiedä, miten hän sen tekee, mutta on uskomatonta olla hänen seurassaan, kun hän kertoo tarinoitaan vuosikymmeniä jatkuneesta elämästään ja kaivaa esille valokuva-albumin, jossa on hymyileviä kasvoja, haalistuneita maisemia ja juhannusruusuja. Kun uppoudun valokuviin, tunnen rauhaa ja onnellisuutta ja uskallan antaa naurun purkautua huuliltani.

Joulukuussa, kun kissa vielä oli paikalla, vaaleanharmaat seinät olivat kirjavat, mutta taulut olivat samat, joskin osa niistä roikkui vinossa. Mattokin oli tahrainen ja tiesin katsomattakin, että vaatehuone oli sekaisin.  Tuosta kaikesta tuli pää kovin kipeäksi, koska kokonaisuudessa ei ollut tasapainoa. En pidä epätasapainosta, sillä se saa levottomaksi ja levottomuus saa mielen pyörimään pahemmin kuin lavuaarista viemäriin hitaan tuskallisesti valuva vesi. Ja kun mieli on pyörinyt lavuaarin pohjalle, aika seisahtuu ja sitten tulee pimeys. Erilainen pimeys kuin auringonlaskun jälkeen. En pidä siitä, koska silloin seinät katoavat sumuksi, äänet mykistyvät ja Cecilia vilkuttaa sympaattisesti, mutta surumielinen ilme kasvoillaan. Tuntuu siltä kuin hän hyvästelisi, mutta silti hän on aina palannut takaisin. Ehkä hänkään ei saa elämästä kaikkea irti ilman minua. Ehkä hän siksi vaihtelee seiniensä värejä niin harmittavan usein.


Nyt liian pitkältä tuntuneen tauon jälkeen yritän jälleen tavata tuota punatukkaista naista, jolla vielä joulukuun aikaan oli sähisevä kissa ja keittiön radiossa soi Matin ja Tepon Kulkuset. Ovi on tiukemmassa lukossa kuin aiemmin, mutta lopulta se naksahtaa auki kuin itsestään. Taulut lojuvat rikkinäisinä lattialla, sillä seinät ovat poissa. Kirkkaat auringonsäteet melkein sokaisevat minut, kun ne paistavat ympärilläni ja melu särkee korviani. En yleensä huutanut Cecilian luona, mutta nyt en voinut muutakaan. Suosikkipaikkani on pistetty säpäleiksi enkä enää ollut varma tulenko näkemään Ceciliaa enää koskaan.

Huutavat äänet muodostuvat yhtenäiseksi kuoroksi ja sanovat, että Cecilia on mennyt ja siksi on aika tuoda Liisa takaisin. Mutta Liisa on tylsä, yksinkertainen ja hän inhoaa Mattia ja Teppoa enkä minä viihdy Liisan seurassa. Suljen silmäni valolta ja toivon seinien palaavan entiselleen. Avaan varovasti ensin vasemman silmäni ja sitten oikean. Ilokseni huomaan, että huone on jälleen ehyt ja kauniit taulut ovat suorassa omilla paikoillaan. Seinien väri on rauhoittavan sininen ja keittiön suljetun oven takaa kuuluu naisen ääni, joka hyräilee Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -kappaletta.


tiistai 9. toukokuuta 2017

Harry Potter ja Feeniksin kilta (2003)

Harry Potter ja Feeniksin kilta on Potter-sarjan viides osa, jossa Harry siirtyy Tylypahkassa viidennelle luokalle samaan aikaan, kun Voldemortin nimen palaaminen ihmisten huulille kuohuttaa velhokansaa.

Tarinan alkupuolella ankeuttajat ilmestyvät Liukuristentielle, ja pelastaakseen itsensä ja Dudley Dursleyn, joutuu Harry taikomaan, vaikka alaikäisten taikominen jästimaailmassa on kielletty. Harrylla ei vain ole vaihtoehtoja, jos ei halua joutua ankeuttajien uhriksi. Taikominen ei jää Taikaministeriöltä tietenkään huomaamatta vaan Harry kutsutaan kuulusteluihin, ja Harry on siksi kovasti hermona. Jo kirjan alussa huomaa, että Harrylla alkaa puskea teini-ikä kunnolla päälle, kun kiukuttaa ja ärsyttää, kun asiat eivät suju kuten hän tahtoisi.

Jotain outoa on ilmassa, koska Harry ei saa edes parhaimmilta ystäviltään vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja tämä häntä suututtaa vielä lisää, koska hänestä tuntuu, että hänet on jätetty täysin kaiken ulkopuolelle ja hänen kuitenkin pitäisi omasta mielestään saada tietää kaikki. Onhan hän taistellut Voldemortia vastaan ja tehnyt useita muitakin mahtavia tekoja, joita velhoystävät eivät. Joten eihän häntä siksi pitäisi jättää pimentoon.

Kun lopulta koittaa aika palata takaisin Tylypahkaan, ovatkin asiat siellä aivan toisin. Taikaministeriöstä on paikalla koulun toimintaa valvomassa Dolores Pimento. Jos asiat eivät aiemmin olleet sekaisin, niin Pimento kyllä pitää huolen siitä, ettei Tylypahkassa opiskelijoilla tai opettajilla käy arki tylsäksi.

Feeniksin killassa on reilut tuhat sivua, ja muutamassa kohdassa mietin, että tarinaa olisi vähän voinut tiivistää, koska paikoittellen kerronta tuntui menevän jaaritteluksi. Satunnaisia suvantokohtia lukuunottamatta tarina kuitenkin eteni sujuvasti ja kuvioihin tuotiin jälleen persoonallisia uusia hahmoja. Harvoinpa tulee niin paljon ärsyynnyttyä yhdestä hahmosta kuin nyt ärsyynnyin Pimennosta. Toistuvasti toivoin, että eikö joku voisi muuttaa hänet taikasauvalla sammakoksi tai mitä tahansa, kunhan hänestä päästäisiin mahdollisimman pian. Toisaalta Rowling kyllä teki hänestä mielenkiintoisen hahmon, joka toi oman säväyksensä tämänkertaiseen tarinaan, että oikeasti ei tietenkään halunnut, että Pimennon tarina päättyy liian pian.

Koska pidin Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjasta niin paljon, niin tämä ei aivan yltänyt samoihin fiiliksiin, vaikka loppua kohti edetessä kirja muuttui vetävämmäksi ja paljastettiinpa muutamia mielenkiintoisia asioita. Voldemortin paluuta valmistellaan tässä kirjassa siihen malliin, että saapa nähdä millainen on sitten viimeisen kirjan lopullinen taisto, johon Potter ja Voldemort mitä ilmeisimmin tulevat päätymään. Tai näin ainakin veikkaan, että Voldemort on vielä viimeisessäkin kirjassa mukana.

Erityisesti pidin tässä kirjassa Dumbledoren roolista. Hän on toki aina ollut voimakkaasti läsnä myös silloin, kun Harry, Hermione ja Ron ovat vieneet huomion sankariteoillaan. Koin tällä kertaa, että hän oli jollain tapaa aktiivisemmassa ja tärkeämmässä roolissa kuin aiemmin. Pidän kovasti hänen hahmostaan, sillä hän vaikuttaa juuri sellaiselta, jollaiseksi miellän merkittävän vanhan velhon, jolla on kokemusta enemmän kuin monilla velhoilla yhteensä. Olen kuullut, että viimeisessä kirjassa eivät kaikki hahmot välttämättä selviä hengissä, niin toivon todella, että Dumbledore säästyisi. Saa nähdä, sillä seuraavaksi hyökkään Harry Pottter ja puoliverinen prinssi -kirjan kimppuun.


Kuittaa tällä Potterilla vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 18.:kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Vesala: Muitaki ihmisii (2017)

Paula Vesala julkaisi 4.5. uutta materiaalia Muitaki ihmisii -sinkun muodossa. Odotukset ja luotto Vesalan uutta matskua kohtaan ovat edellisen albumin takia taivaissa, joten ensimmäisen kerran Muitaki ihmisii -biisin kuultuani iski hetkellinen pettymys, että tällainenkö tämä olikin. Ensikuuntelu ei aina kerro koko totuutta, vaikka edellisen levyn sinkut heti iskivätkin, joten laitoin uutuuden soimaan taustalle ja ennen kuin huomasinkaan biisi todella tempaisi mukaansa eikä enää tehnyt mieli yhtään vastustella. Muitaki ihmisii ei mielestäni ole Tequilan veroinen ensisinkku, mutta erittäin koukuttava, kesäinen ja höpsön rakastuneen ihmisen tunnelmia täysin kuvaileva vaivattomasti rullaava biisi. Kyllä tästä hitti radioihin ja kesäfestareille ehdottomasti saadaan. Voin jo kuvitella festareiden tuhatpäisten toisiinsa liimautuneiden yleisömassojen laulamassa yhteen ääneen: "onks tääl muka muitaki ihmisii". Radioystävällinen ja selkeä pop-rallatus varmasti tavoittaa kuulijansa ja vakuuttaa, että Paula osaa tehdä edelleen tarttuvaa ja nykyaikaista poppia, joka kestää kulutusta myös vuoden päästä. Nyt, noin 30 kuuntelukertaa myöhemmin, on biisin paras kohta yhä se, kun Paula veikeästi keimaillen laulaa: "Sä olit mitannu mua, ennenkuin ees huomasin sua". Söpöä ja ihanaa. Biisiä kuunnellessa ajatuksiin tunkeutuu miete siitä, millaisiakohan ovat uuden albumin muut biisit. En ole vielä huomannut mitään mainintaa uuden albumin julkaisuajankohdasta, mutta toivottavasti se tulee vielä tänä vuonna. Nyt Muitaki ihmisii -sinkun myötä nimittäin ollaan samassa tilassa kuin viime vuonna ensimmäisten sinkkumaistiaisten jälkeen eli nälkä on kasvanut ja lisää uutta musaa tahtoisi heti, nyt, nopeasti!


Olen seurannut jonkin verran keskustelua biisin väärinkuulluista sanoista, mutta en ole onnistunut "mun pää on täynnä vaan sun kuvii" -kohtaa kuulemaan marsun kuvina, mutta "sä olet magneetti, ihminen" -kohdan kuulin kylläkin "sä olet neiti-ihminen". Että ei sekään nyt ihan biisin tarinaan istunut, joten ihan hyvä, että saatiin sanat hyvissä ajoin ennen keikkojen alkamista, niin ei laulele sitten ihan omiansa.

"Älä lupaa mitään, sanat pettää
Liiku vaan mun luo
"

torstai 4. toukokuuta 2017

TOP 15 Nylon Beatin parhaat biisit, #14: Viimeinen (1999)

Nylon Beatin parhaiden biisien listauksen sijalla 14 on Valehtelija-albumin ensimmäinen single, jättihitiksi muodostunut Viimeinen. Biisi sai tunnustusta monilta tahoilta ja soi radiossa, ja vaikka NB ei bändinä olisi tuttu, niin tämä biisi taatusti on. Viimeisen kuulemiselta ei voinut välttyä 90-luvulla ja taitaa se soida nykyisinkin säännöllisesti radiossa.



Viimeinen on hyvin rakennettu ja selkeä pop-biisi, jossa on tarttuva, ja sanoisin, että koukuttavalla tavalla ärsyttävät nannannaaat, jotka takaavat sen, että biisiä ei kovin helposti saa ajettua päästä pois, kun se on kerran sinne pesiytynyt. Korvamato se on tämäkin, jota riittävän kauan päässään kelattuaan alkaisi kovasti toivoa mitä tahansa ratkaisua, jolla päänsisäisen radion saisi vaimennettua.

Kuulin biisin ensimmäistä kertaa Jyrki Hit Challengessa, ja sehän upposi saman tien. Esityksessä biisin itsensä lisäksi vaikutuksen teki toki Jonnan kivasti kimalteleva tiara, mutta ennen kaikkea Erinin hattu, koska minulla oli melkein samanlainen. Senhän sitten kaivoin esille ja aina biisiä yksin laulaessani pistin hatun päähän. Tämä JHC:n esiintyminen taitaa olla sellainen, jota tuli kaikista eniten katsottua VHS-kasetilta. Aina vain piti kelata alkuun uudestaan ja uudestaan. Toki osatekijänä oli varmasti sekin, että kaverin kanssa lauloimme Nylon Beatin biisejä jatkuvasti ja ehkä sitä halusi vähän sisäistää Jonnan tapaa esiintyä, että olisi huoneen julisteille ja pehmoleluille ollut mahdollisimman aidonoloinen kopio. Heh. Muistan kyllä, että suhteellisen nopeasti tuli biisistä yliannostus ja meni hyvän aikaa ennen kuin sitä jaksoi taas kuunnella. Viimeinen ei oikeastaan tuon ylikulutuksen takia ole ollut julkaisuvuotensa jälkeen minulle enää mikään superkova biisi, johon ei koskaan voisi kyllästyä, mutta siihen kiteytyy niin paljon vuotta 1999, että siksi sitä ei voi jättää listauksen ulkopuolelle. Omalla tavallaan sen on sen vuoden yksi ns. tunnusbiiseistä, joten on hyvin vaikea kuvitella vaikkapa ysärisoittolistaa tai -bileitä ilman Viimeistä.


"Katsoa sua, kun kentälle sä meet ja omat maalin teet, et osaa enempää."

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Jenni Vartiainen @ Tavastia (Helsinki, 29.-30.4.2017)

Jenni Vartiainen esiintyi viikonloppuna kahtena iltana peräkkäin Tavastialla, joista jälkimmäinen oli vappukeikka. Liput ostin molemmille keikoille, koska ei ollut nyt muita menoja kummallekaan illalle. Oli oikein mukavan kutkuttelevat fiilikset, kun pitkästä aikaa pääsi Vartiaisen keikoille. Ehtihän tässä olla puolisentoista vuotta välissä.


Keikat alkoivat yllättäen Malja-biisillä, joka yleensä on tullut lähempänä loppua. Mielestäni sovitus tässä ja muutamassa muussakin biisissä oli näillä keikoilla astetta tymäkämpi kuin aiemmin, joten menojalka painoi tallan pohjaan heti.

Selvästi päihtynyt tuntui myös saaneen uudenlaista potkua näillä keikoilla, vaikkei biisi mitenkään radikaalilla tavalla erilaiselta kuulostanut aiempiin keikkoihin verrattuna. Ehkä tuon uuden fiiliksen loi yleisön yhteislaulanta alusta loppuun tai pitkä keikkatauko, mutta biisissä oli ehdottomasti enemmän hehkua kuin aiemmin muistelen siinä olleen, vaikka se onkin aina ollut yksi Terra-albumin suosikeistani.
Jenni Tavastialla 29.4.2017

Täysin uutena biisinä kuultiin Monologi, jossa oli mukana räppivivahdetta, joka tuntuu olevan nyt aika paljon pinnalla myös pop-biiseissä. Vaikka Cheek ärsyttääkin enemmän kuin viitsin sanoa enkä muutenkaan jaksa suomalaista räppiä jaksa kuunnella, niin tähän Jennin biisiin tuli kyllä mukavasti lisäsävyä tuon miesäänen myötä. Kyllä Monologin mielellään toivoisi uudelle levylle päätyvän, koska Jenni pääsee jälleen näyttämään vähän toisenlaisen puolen itsestään ja osoittaa samalla, miten moneen hänen äänensä taipuu. Ensimmäisenä iltana Monologi vielä mietitytti, mutta jo toisena iltana biisistä sai paljon enemmän irti ja uskoisin, että tästä voi kehkeytyä aika kova keikkabiisi jatkossakin.

Duran Duran on omalla kohdallani ollut sellainen biisi, joka joskus iskee kuin metrinen halko ja joskus hieman lievemmin. Suosikkilistalleni se toki kuuluu, muttei ole kärkipaikalla aina automaattisesti. Näinä kahtena iltana biisistä tuli aivan mielettömän sävärit varsinkin siinä kohdassa, kun loppuunmyyty Tavastia huutaa täysin palkein: "Ensimmäisen kerran MÄ OLEN ELOSSA!" Kaiken synkkyyden ja epävarmuuden keskellä tuo lause yhteen ääneen laulettuna piti sisällään niin paljon positiivisuutta, että siitä välittyvä energia oli pysäyttävä. Kyllä musiikilla on mahtavia voimia, se täytyy jälleen kerran todeta.

Jenni Tavastialla 29.4.2017

Biisilistat olivat muutoin samanlaiset, mutta lauantaina encoressa kuultu Turvasana vaihtoi sunnuntaiksi paikkaa En haluu kuolla tänä yönä -biisin kanssa, joka kuultiin lauantaina jo keikan alkupuolella. Turvasana toimi hienosti keikalla, ja tokihan yleisö intoutui laulamaan mukana.
Biisilistassa ei kahden uuden biisin lisäksi ollut suurempia yllätyksiä. Molempina iltoina kuultiin myös Mustaa kahvia, Ihmisten edessä, Nettiin, Eikö kukaan voi meitä pelastaa, Suru on kunniavieras, Minä sinua vaan ja Missä muruseni on.


Ehkä omat muistikuvat ovat himmenneet, mutta Tavastian keikoilla kiinnitin erityishuomiota siihen, miten loistavasti valot ja biisit oli sovitettu yhteen. Viikonloppuna tuli monien biisien aikaan wau-fiiliksiä, kun silmä huomaamattani keskittyi seuraamaan valojen toteutusta. Ehkä kaipuu Vartiaisen keikoille oli ollut niin suuri, että tuntuu, että biisien sovitukset ovat menevämpi ja valot hienompia kuin aiemmin.

Lauantain keikalla kuulosti siltä, että yleisö lähti laulamaan mukaan herkemmin kuin sunnuntaina, ja Jenni naureskelikin, että olette tainneet tauon aikana opetella biisejä ahkerasti. Toki molemmilla keikoilla yhteislaulua kuultiin, mutta kyllä lauantain osilta laulu raikui kovemmalta ja kaikkien biisin kohdalla ja melkein läpi koko biisin. Ilmeisesti monet muutkin olivat odottaneet Jennin paluuta takaisin keikkalavoille.


Moneen kertaa Jenni sanoikin, miten hienoa on olla taas keikalla ja hänestä kyllä paistoi kauas, että energia vain odottaa purkautumistaan ja hän on onnellinen saadessaan nousta lavalle esiintymään. Niin välitön ilo tarttui myös kuulijaan ja tuntui, että tämä viikonloppu oli ainutlaatuinen, vaikka kovia keikkoja on Jenni ennenkin vetänyt. Vappukeikalla Jenni pisti jakoon lavan koristeena olleet ilmapallot. Foliopallot menivät eturivin äänekkäimmille ja muut "tavalliset" pallot sitten sinne tänne muulle yleisölle, ja itsekin onnistuin sellaisen saamaan, vaikka vähän sivussa olinki. Lisäksi vappukeikalla poksuivat serpentiinitykit tuon tuostakin (löytyipä kotona paidan altakin vielä muutama pieni nirunaru). Tuli tuosta mieleen, kun nuo tavalliset pallot oli jaettu yleisöön, niin oli muuten huikean näköistä. Vartiainenkin sitä kovasti intoili, miten upealta näky näytti ja voin tosiaan vain kuvitella, millaisena se on lavalta käsin näyttänyt, kun yleisöstäkin katsottuna näky oli iloinen ja "sairaan magee".

Huippukeikat siis jälleen ja uusia jäädään kovasti odottelemaan.


Tässä vielä kuvia varsinaiselta vappukeikalta, jossa bändin pukeutumisteemana oli ollut Tom of Finland.











.