torstai 9. maaliskuuta 2017

Elokuva: Tom of Finland (2017)

Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy
Musiikki: Hildur Guðnadóttir, Lasse Enersen
Pääosissa: Pekka Strang (Touko "Tom of Finland" Laaksonen), Jessica Grabowsky (Kaija),  Lauri Tilkanen (Veli Mäkinen)
Ensi-ilta: 24.2.2017

Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland kertoo taiteilija Touko Laaksosesta, joka tulee tunnetuksi homoeroottisten kuvien piirtäjänä. Alkuun hän yrittää saada piirroksiaan esille ja kaupaksi Suomessa, mutta koska homous nähdään sairautena ja rikoksena, ei kuville löydy julkaisijaa. Yrittäessään löytää kanavaa piirrostensa esilletuomiseksi Laaksonen ajautuu ongelmiin niin kotimaan kuin Saksan virkavallankin kanssa.

Monien mutkien kautta Laaksonen saa töitään esille Kaliforniassa, jossa ollaan avoimempia ja suvaitsevaisempia homoja kohtaan. Touko Laaksonenkin yllättyy, miten vapaasti hän voi olla oma itsensä, kun aikaisemmin siitä on aiheutunut vain vaikeuksia. Vaikka poliisit tulevat käymään pihassa, jossa homojen allasbileet ovat täydessä vauhdissa, eivät virkavallanedustajat korvaansa lotkauta, kun etsivät oikeita rikollisia. Elokuvan Laaksoselle tämä on ensimmäinen hetki, kun häntä ei samantien tuomita siitä, millainen hän on. Kun pyörä on lähtenyt pyörimään, saa Laaksonen julkisuutta laajemmaltikin ja sen myötä hänestä kasvaa merkittävä henkilö monille homoutensa kanssa enemmän tai vähemmän kamppaileville.

Taiteilija Laaksosen tarina kiinnosti minua sen verran paljon, että huolimatta ennakkoluuloistani kotimaisten elokuvien oletettavaa tasoa kohtaan, oli tämä leffa käytävä katsomassa. Yllättäen elokuva olikin hienosti ja hyvällä maulla tehty tarina Touko Laaksosen elämästä. Tom of Finland kertoi karulla tavalla, toivoa kuitenkaan unohtamatta, millaista on myöntää itselleen ja muille, ettei olekaan hetero ja samalla toivoa, että tulisi sellaisenaan hyväksytyksi. Elokuvaa katsoessa katsoja koki tunteita laidasta laitaan seuratessaan päähenkilön kamppailua sodassa, yhteiskunnassa ja yksityiselämän koukeroissa.

Jälleen nousi pintaan suututtava ajatus siitä, että edelleen jotkut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, että ajattelevat homouden olevan vika ja sairaus, josta voi parantua. Puhumattakaan siitä, miten outoa on ajatella, etteivät kaikki ymmärrä sitä, että homous ei ole valinta vaan sellaiseksi synnytään.

Sitten ajatus siitä, että ihminen ei voi pelkäämättä olla oma itsensä vaan joutuu muuttamaan omaa persoonallisuuttaan paremmin yhteiskuntaan sopivaksi sillä hinnalla, että oma onnellisuus kärsii, sai surulliseksi. Miksi kenenkään pitäisi mennä johonkin sellaiseen muottiin, johon ei yksinkertaisesti sovi?

Kuitenkin epäoikeudenmukaisuuden takaa nousi myös onnellisuuden tunne. Sinä hetkenä, kun Touko Laaksonen sai arvostusta ja kiitosta taidokkaista piirroksistaan, oli pysäyttävä. Kun hän lopultakin löysi ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä, joiden joukossa sai olla rennosti oma itsensä ja häntä ymmärrettiin. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen on kuitenkin toivoa paremmasta huomisesta ja se kuuluisa pilkahdus valosta tunnelin päässä.

Niin, ja Tom of Finlandissa enemmän jännitettä hahmojen välillä ja vauhdikkaampaa "äksöniä" kuin Fifty Shades Darkerissa, joten siksi ToF ei voinut olla samantasoinen rimanalitus.

Tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan 1.3. ja sitähän yritettiin ahdasmielisimpien kansalaisten puolesta kumota. Kävin katsomassa elokuvan 28.2. ja oli hienoa ajatella, miten pitkälle ollaan tultu historian pimeimmistä päivistä, vaikka paljon on vielä tehtävää. Samalla mietin, että millä tavoin avioliittolain muutos muka muuttaisi ihmisten tavallista elämää, kun sen toteutuminen on haluttu niin suureen ääneen estää. Ehkä aamun Juhla Mokka maistuu erilaiselta? Kenties kotikatuun oli tullut pari ylimääräistä töyssyä? Tai ehkä mahdollisesti omaan arkeen ei aiheudu mitään muutoksia?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.