maanantai 13. maaliskuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (2005)

Anna-Leena Härkösen romaani Loppuunkäsitelty (2005) kertoo perheen ja läheisten elämästä Härkösen siskon, Killin, itsemurhan jälkeen. Elämä muuttuu yhdessä illassa, kun poliisit ilmestyvät oven taakse kertomaan, että nuori ihminen on poistunut tästä maailmasta oman käden kautta.

Härkönen kuvailee osuvasti tuntemuksia epätoivosta suuttumukseen ja syyllistämisestä pohjattomaan ikävään, kun oma perheenjäsen ei olekaan soiton päässä eikä häntä voi enää koskettaa. Killin elämässä oli epävarmuutta ja masennusta, mutta toisaalta hän ei Härkösen mukaan sopinut siihen perinteiseen kaavaan, jonka mukaan ihmisen masentumisaste määritellään. Killi nauroi ja eli hyvässä parisuhteessa, vaikka olikin myös etäinen ja synkkyyteen taipuva. Itsemurhan hyväksyminen ja sisäistäminen on vaikeampaa silloin, kun ihminen ei sovikaan valmiisiin lokeroihin. Olisi luonnollisesti helpompi ajatella, että jos ihminen on niin pohjalla, että harkitsee itsemurhaa, siitä olisi selkeät, lokeroitavissa olevat merkit - ja toisaalta, ehkä teon voisi tällöin jopa estää. Mutta kuten Härkönen kirjoittaa, loppupeleissä päätös on aina henkilön itsensä, jos pahasta olosta ei tunnu olevan mitään keinoa päästä irti. Toki avun saaminen ajoissa voisi auttaa ohjaamaan ajatuksille uuden suunnan. Härkönen tekee oivia huomioita siitä, miten hoitoa pitäisi saada ennen kuin ollaan täysin pohjalla, jolloin sillä voisi olla ennaltaehkäisevä vaikutus ja toki jälkihoitojen kustannuksetkin olisivat pienemmät, kun asiaan puuttaisiin ajoissa. Olen kuullut aiemminkin vastaavaa, että henkilö on käännytetty hoitojonosta, koska ei ole riittävän sekaisin. Eiköhän pitäisi mielummin ajatella niin, että henkilö on siinä vaiheessa riittävän sekaisin, kun ymmärtää tarvitsevansa ulkopuolista apua.

Loppuunkäsitelty ei ole leppoisa hyvänmielen kirja, mutta ehkä se auttaa ihmisiä ymmärtämään, millaista elämä on niillä, jotka jäävät jäljelle, kun joku on päättänyt tappaa itsensä. Ehkä kirja voisi tarjota masennuksen ja itsesyytösten parissa painivalle henkilölle pienen toivonkipinän siitä, että kyllä  joku jää kaipaamaan ja toisaalta tiedon siitä, ettei itsemurha koskaan koske vain yhtä ihmistä - etenkään silloin, jos on työkavereita, perhettä ja ystäviä. Anna-Leena Härkösen läpikäymät tunteet tulevat niin lähelle lukijaa, että melkein toivoisi voivansa tehdä jotain surun kanssa painivia auttaakseen. Kirjaa lukiessa heräsi myös ajatus siitä, että toivottavasti itse ei koskaan joutuisi siihen tilanteeseen, jossa joutuisi käsittelemään läheisen itsemurhaa. Tuttavapiiriini kuuluu kyllä muutama henkilö, jotka ovat aikoinaan sanoneet, että tällaista on tullut mietittyä, mutta onneksi eivät lopulliseen ratkaisuun koskaan päätyneet. Niiden kokemusten ja tämän kirjan pohjalta tuskin voi tarpeeksi korostaa, että jos ihminen sanoo ääneen harkitsevansa itsemurhaa, tulee ne puheet ottaa tosissaan ja pyrkiä toimimaan siten kuin itse parhaiten taitaa. Luonnonllinen kuolema kun on aina selkeämpi käsitellä kuin itse tehty. Kuten kirjassa mainitaankin, niin jopa murha olisi helpompi prosessoida, koska silloin on joku, jota syyttää ja johon kohdistaa vihansa, kun taas itsemurhan tehneeseen henkilöön vihan kohdistaminen ei tunnu samalla tavalla oikeutetulta.

Kun aikoinaan koulussa jouduimme pakollisena lukemaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen, aloin inhota Härköstä, koska kirja oli mielestäni tylsä. Mielipiteeseen varmasti vaikutti myös se, että  pakolliset kirjat olivat aina pakollisia, vaikka lukemisesta olenkin aina pitänyt. Joitakin vuosia sitten alkoi tuntua siltä, että ehkä Härköselle voisi antaa uuden mahdollisuuden, koska olin kuitenkin kuullut paljon kehuja hänen kirjoistaan. Yhtäkkiä huomasin, että hänellä on hyvä ja iskevä kirjoitustyyli, osuvaa huumoria ja elämänmakuisia tarinoita. Loppuunkäsitelty on yksi näistä. Se on aitoa ja raakaa kuvaa ihmisen surusta ja tuskasta, mutta silti se ei ole loputtoman epätoivoinen. Jollain tapaa sieltä kaiken alta nousee ajatus, että tästä voi selvitä ja surun kanssa oppia elämään, vaikka helppoa se ei toki tule olemaan.

Loppuunkäsitelty oli nopealukuinen, koska tarina veti mukaansa kaikessa rankkuudessaan. Kirja synnyttää paljon ajatuksia niin yhteiskunnan reagoinnista ihmisen huonoon oloon, ihmisten eri tavoista suhtautua kuolemaan kuin toisaalta siihen, että koskaan toista henkilöä tai tämän oikeita tunnetiloja ei voi tietää täydellisesti kukaan muu kuin henkilö itse. Kirja ei ole loppuun asti hiottu ja viimeistelty vaan siitä huokuu se, että teksti on syntynyt tunnetilojen pohjalta. Siinä mennään eteenpäin ja otetaan takapakkia useammin kuin kerran, mutta juuri tuo tietynlainen rosoisuus ja viimeistelemättömyys tekevät kirjasta koskettavan ja aidon tarinan. Härkönen on Loppuunkäsitellyn myötä jälleen vahvistanut sen, että hänen kirjojaan tulen lukemaan jatkossakin.


"Poliisit jättävät korttinsa ja erilaisia monisteita. Yhden yläkulmassa lukee: 'Tietoja vainajan omaisille'. Vainajan. Omaisille. Nyt antakaa minulle vähän lisäaikaa. Älkää lähtekö vielä. Jos te lähdette, tästä tulee totta. Mutta he lähtevät. Sanovat palaavansa asiaan. Ottavansa osaa."


Täytän tällä kirjalla vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45.: suomalaisesta naisesta kertova kirja.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

.